No, kumpaan luotat?

Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"

Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;

Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.

Tilanne on yleinen uskonasioissa.

Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.

Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.

Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.

Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.

Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.

Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.

Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.

Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.

Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)

Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.

Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.

Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.

---

Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)

Päättelyvirhelistoista

Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Niillä pääsee hyvin alkuun ja niihin viittaamalla voi kuvata millä tietyllä tavalla toisen argumentti on virheellinen. Listaukset ovat usein aika pitkiä. Siitä huolimatta ei ole mitään yhtä tiettyä kaanonista päättelyvirhelistaa ; On vain luettelo joissa on joitain hyvin kaanonisia ja kaikkien tuntemia yksittäistapauksia ; Kuten vaikka latinistinen "tu quoque" tai kotomaankielisempi "olkiukko".

Tämä on tietenkin ymmärrettävää ; Karkeimmillaan päättelyvirhe on mitä Richard Whately niiden kuvasi olevan jo vuonna 1828 teokssa "The Elements of Logic" ; "any unsound mode of arguing, which appears to demand our conviction, and to be decisive of the question in hand, when in fairness it is not." Tämä tarkoittaa sitä että jokainen tapa jolla tehdään jokin perusteluvirhe on päättelyvhirhe. Näin ollen onkin lukuisia tapoja olla väärässä. Ja nämä ovat usein sidoksissa kontekstiin.

Karkeasti ottaen päättelyvirheet ovat kuitenkin paitsi virheitä, niin myös jotenkin vetoavia virheitä. Ne ovat siksi yleensä psykologisesti houkuttelevia. Siksi monet niistä ovatkin tavallisia. Sellaisia joita jopa harjaantuneet ihmiset lipsauttelevat. Tässä kohden virheet jaetaan tavallisesti;
1: Retorisiin päättelyvirheisiin jotka koskevat enemmän sitä miten omaa argumentointia paketoidaan. Tämä on tavallista esimerkiksi kun vastassa on epämiellyttävää todistusaineistoa joka halutaan ohittaa. Asia kierrellään eikä siihen välttämättä oteta kantaa tavalla jossa olisi looginen rakenne.
2: Suoraan sellaisia argumentteja jotka ovat loogiselta rakenteeltaan virheellisiä.

Näiden opettelu on hyödyllistä ja kätevää. Niissä nimetään temppuja joilla esimerkiksi itseä voidaan huijata. (Jopa mahdollisesti itse itseään huijaten.) Niiden takana olevat perusteet ovat usein syvällisempiä ja hankalampia joten ne ovat myös helppo oikotie asioihin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että kaikki päättelyvirheet eivät ole näin yksinkertaisia. Itse asiassa on kaksi sellaista päättelyvirhetyyppiä joiden kohdalla tulee usein vaikeuksia;
1: On olemassa tilanteita joissa esimerkiksi ei ymmärretä ad hominemin takana olevaa ajatusta, vaan seurataan muotoa sisällön sijaan. Ad hominem on argumenttivirhe silloin kun toisen argumentti ohitetaan eli argumentin kumoamisen sijasta haukutaan toinen tyhmäksi ja että tämä on siksi väärässä. Tai sitten halutaan siirtää huomio pois niin että ei keskustella asiasta vaan ollaan ajamassa asiaa siihen että ei keskustellakaan aiheesta vaan keskustelijoista.
     1.1: Tässä kohden tarkkaavainen toki huomaa että näiden toimintatapojen takana on toisia pättelyvirheitä. Joille voidaan antaa nimi. Esimerkiksi toisen pilkkaamista voidaan käyttää kaivon myrkyttämiseen, siihen että koska hän edustaa jotain vastenmielistä tahoa niin siten hänen asiansa olisi automaattisesti väärin joka ei ole hänen argumenttirakenteidensa purkamista ja kritisoimista. Hän ei ole väärässä sen perusteella mitä hän sanoo vaan sen mukaan mitä hän edustaa. Ja toisaalta pilkka voi olla red herring. ; Vastaava Retorinen kulmakin voidaan kaivaa kun mietitään sitä eroa joka on siinä että joku otetaan kiinni varkaisista ja häntä evidenssin valossa kutsutaan varkaaksi. Tämä ei ole virhepäätelmä vaikka se voi loukata jonkun tunteita. Toisaalta jos oikeudessa joku todistaa toista rikollista vastaan ei hänen sanomisensa varkaaksi ole muuta kuin retorinen keino; Todistuksen arvo tulisi kumota viittaamalla siihen että annettu todistus se ei sovi todistusaineistoon eikä siihen että sanotaan vaikka rikollistoverin joukkionsa pettämistä joksikin joka tuhoaa moraalittomuuksissaan todistuksen arvon.
2: Toisaalta monesti virheellinen päättely ei ole itse asiassa käytetyissä argumenteissa. On aivan tavallista törmätä vaikkapa pseudotieteisiin joiden argumentisto on sisäisesti koherenttia. Myös monien poliitikkojen ajatukset ovat sellaisia että niissä tilastotiedettä väännellään niin että tosiasiassa virheet ovat asiavirheitä. Tai joskus tilastoja käytetään oikein niin että lukija harhaanjohtuu uskomaan niiden pohjalta jotain "ihan itse". On katsottava evidenssiä itse argumenttirakenteen ulkopuolella. Tai nähtävä sellaisia johtopäätöksiä joita seuraajat "tekevät ikään kuin itse" vaikka virallisesti poliitikko ei tietenkään "ole sanonut mitään sellaista". Hän on vain antanut ymmärtää. Näissä esitettyihin argumentteihin ei välttämättä voida naulata siistiä loogisen argumenttivirheen nimeä. Ne ovat silti huonoa ja virheellistä päättelyä.

Tässä mielessä monesti argumenttivirheet ovatkin huono isäntä ; Argumenttivirhelistat ulkoluettuna jonain jossa ei ymmärretä mihin loogisiin periaatteisiin ne nojaavat johtaa helposti virheellisiin syytöksiin argumenttivirheistä. Ja tällöin argumenttivirhelistan hieno nimi on jotain joka ikään kuin kutsuu logiikanarvostuksiamme ja viittaa arvostettaviin asioihin mutta sen sijaan että se lisäisi ja tukisi näitä kaivattavia ansioita, se toimii niitä vastaan.

Luomukset, tekeleet, illuusiot - ja muut helposti korjattavat pahat asiat

Jokainen osaa puhua sosiaalisista konstruktiosta. Tässä yhteydessä puhutan synynymitasolla kulttuurirelativismista ja monista muista vastaavista asioista. Usein näissä kororstuvat myös sellaiset teemat kuin absurdius, valta ja instituutiot ja hierarkiat. Onkin hyvin oleellista miettiä mitä sanoo vaikka feministi joka sanoo että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Mitä tämä tarkoittaa?

Esimerkin kautta.

Karkeimmilla tasoilla feministisen ajattelun voi liittää suoraan siihen että se on jotain joka kieltää biologisen sukupuolen. (Tai useimmiten, että evoluutio ei voisi tarjota adaptaatioiden kautta mitään jolla voitaisiin vaikuttaa siihen että tietynlainen käytös olisi yleisempää kuin toisenlainen ei. Eli evoluutio voisi koskea vain sukupuolielinten fysiologiaa eikä oikein mitään muuta.) Toisin sanoen tässä ajatuksessa ollaan sellaisia ajatuksia vastaan joissa sukupuoli nähdään biologisena ja fysikaalisena faktajoukkona. Tämänlainen asenne voitaisiin nähdä jopa denialistisena liikehdintänä ; Se olisi evolutiivisen etologian kieltoa samaan tapaan kuin kreationismi on "makroevoluutioteorian" kieltoa.

Kuitenkin suuri osa feministeistä näkee tässä tarpeen korostaa sex/gender -eroa siinä mielessä että sukupuolen lisäksi on mieheys ja naiseus, jotka taas ovat muutakin kuin sukuelimet. Sukupuolisuuteen liittyvät tietyistä asioista pitäminen, pukeutumistyylit ja vastaavat. Näissä kaikki asiat (esimerkiksi vaaleanpunaisen värin ja värikkään pukeutumisen miehekkyys) eivät ole olleet vakioita vaan niihin on otettu eri tavalla kantaa eri kulttuureissa, joten ne eivät selvästi ole vakioita. Ja jos ne eivät ole vakioita ne tuskin ovat myöskään biologisia vakioita. Tämänlainen näkemys sukupuolen sosiaalisesta konstruktioluonteesta on sitten sellainen että sitä tuskin kiistää edes paatunein homoja vihaava sukupuolielinfunktionalismiin jämähtänyt fundamentalisti.
1: Sen verran usein kuulee siitä miten "oikeanlaisen miehen mallin puute" voi ajaa esimerkiksi ateismiin tai homouteen. Oikea miehekkyys on siis kristillisen kultuurin konstruoima tai muuten tälläisissä ei olisi mitään järkeä. Toki muutenkin näyttää siltä että homosekuaalisuuden valinta korostaa sitä että seksuaalinen suuntautuminen olisi by definition heille sosiaalinen konstruktio.

Sosiaalinen konstruktio tarkoittaa siis sitä että asiaan liittyy kollektiivisisa uskomuksia ja niihin liittyviä odotuksia. Ja tässä näyttää minun silmiini suoraan sanoen olevan niin että tärkeintä ei ole katsoa onko sukupuoli sosiaalisesti konstruoitu vaan sitä missä määrin. Molemmissa ääripäissä on tietenkin maukkaimmat stereotyypit. Mutta luultavasti he ovat kuitenkin onneksi vähemmistöä.

Mutta mitä sitten?

Ja vaikka sitten jos sukupuoli oletetaan sosiaaliseksi konstruktioksi, ja valitaan tähän jokin mielenterve konteksti, niin siitä päästään kuitenkin seuraavaan asiaan. Moni käsittelee sosiaalisia konstruktioita kuten perinteiset fundamentalistit teologiassa luonnollisuuden ja epäluonnollisuuden käsitettä. Eli siten että jos jokin asia on sosiaalinen konstruktio niin siten se on keinotekoinen, absurdi ja jopa pahaksi. Itse vierastan ajatusta universumista joka olisi joko paras tai pahin mahdollinen maailma. (Se on enemmänkin välinpitämätön.)

Sosiaalinen konstruktio onkin terminä hyvin vahvasti politisoitunut. Termin käyttäminen viittaa usein siihen että ihmisellä on normatiivisia intentioita joista hän haluaa luoda poliittisia toimintaperiaatteita. (Feminismi on siitä hyvä esimerkki että se on monesti rehellisesti poliittista ; Ideana on maailman muuttaminen. Tämä ei ole sinällään hyvä tai huono asia. Välinpitämätön asia se ei kuitenkaan missään mielessä ole.)

Sosiaalisen konstruktion nähdään aika usein tarkoittavan sitä että se on
* Jotain joka ylläpidetään vallalla joka koetaan epäreiluudeksi.
* Se on keinotekoista ja sitä kautta perusteetonta.
* Se on absurdia ja se pysyy olemassa vain keinotekoisuudella.

Tässä mielessä sukupuolen sosiaalinen konstruktio laajeneekin vaikkapa siihen että naiseus tai mieheys ei ole mikään syy sille että ihmiseen kohdistetaan jotain hallintaa tai alistamista. Ja että on taisteltava illuusioita vastaan ja antaa ihmisryhmille vapauksia ja oikeuksia. En ole tämänlaista vastan sinällään, mutta on selvää että näissä tapahtuu voimakas is-ought -loikkaus. Humen giljotiinilla voisi olla sanottavaa siitä miten tämänlainen asia "onnistuu vain lisäoletuksin". Toisin sanoen sosiaalisen konstruktion mukaan ladataan muutakin kuin se miten asia on tai ei ole.

Ian Hacking onkin luokitellut sosiaalista konstruktiota koskevaa kielenkäyttöä. Ja hän on huomannut että niissä on kolme suurta pääteemaa; Teemaa joka itse asiassa on yleistä ja jossa sosiaaliseen konstruktioon liitetään kaikenlaista muuta tauhkaa lisää. Ja tätä kautta niille tapahtuu kaikenlaisia jännittäviä asioita.
1:  Keskittyminen siihen mikä ilmiö Y on aloittanut ja jakanut ilmiötä X. Ja tähän usein liittyy väite että jos nämä sosiaaliset taustat Y olisivat erilaisia niin X olisi erilainen. Tästä usein seuraa sekin, että ajatus Y:n loppumisesta nähdään samana kuin X:n tuhoutuminen. Jossa on usein unohdettu se, että usein ilmiöllä X voisi olla toisenlaisiakin synty- ja ylläpitämistapoja. (Aivan kuten maallistuminen ei tuhoaisi kaikkea sitä mitä kristinusko on ollut mukana rakentamassa alkuun. Esimerkiksi yliopistolaitokset jatkavat aivan hyvin vaikka sen perusfunktio ei olekaan teologian alla toimivien tieteenalojen jäsentäminen jotta olisi hyviä teologeja. Maallinen syöpälääkäri leikkaa asioita vaikka antiikin kreikan ja rooman kulttuuri tuhoutui ja tämä oli kirurgian kehto.) Tässä on hyvin lähellä ajatuksia joissa X:n hyvyys muuttuu oikeutukseksi Y:lle.
2: Huonousväite jossa se että X on sosiaalisesti konstruoitu tarkoittaa että meidän on parempi ilman. Sosiaalisesti konstruoitu asia olisi illuusio, vale, petos. Se on vain absurdi asia joka ei pärjää Totuudelle. Kuitenkin toisaalta on nähtävissä, että esimerkiksi feminismin voi olla vaikeaa toimia koska hänen oma kannanottonsa sukupuolisuudesta ja sukupuolesta on hänen itsensäkin mukaan väkisin sosiaalisesti konstruoitua. Feminismikin on sosiaalinen konstruktio. Tämä vastaava ongelma tulee tietenkin kaikkien muidenkin vastaavien asioiden kohdalla. On selvää että sosiaalisesti konstruktioiduksi liittyviin aiheisiin tarttuminen ja niihin kananottaminen on sosiaalisesti konstruoitua. Olisi tervettä muistaa että osa sosiaalisesti konstruktoiduista asioista ovat hyviä. (Ja osa niistä voi olla Platonin kuvaamia "jaloja valheita", joihin suhtautuminen on asennekysymys. Sanon tämän siitä huolimatta että itse olen mieluummin "onneton Sokrates kuin onnellinen sika". Pidän esim. jalon valheen ideaa mukailevaa ajatusta siitä että vaikka uskonto oikeutettaisiin yhteiskunnallisella hyödyllä jossa Jumalan olemassaolo on irrelevanttia hyvin epämiellyttävänä.)
3: Ajatus siitä että korjaus on mahdollinen tai helppo vain siksi että kyseessä on illuusio. Tässä mielessä on hyvä huomauttaa että nykyajan raha ei ole kultakannasa vaan ns. fiat -rahaa. Tämä on puhtaasti sosiaalinen konstruktio. Ei ole silti helppoa tai mitenkään ilmiselvää miten rahan illuusiokuplan voisi vain puhkaista ja tulla toimeen ilman. Raha kun nojaa ajatuksiin ja uskomuksiin ja tämän lisäksi sillä ratkotaan arkea koskevia todellisia ongelmia.

Hacking maalaa näistä myös kombinaatioita. On esimerkiksi tavallista että ajatus jonkin huonoudesta motivoi sitä että halutaan tuhota kohdassa 1 mainittu ilmiö Y. Ja yhteys näiden välillä korostuu koska se on tietenkin jotain joka motivoi taisteluun kun illuusio voidaan voittaa helposti tarttumalla sen alkusyyhyn. ; Koska X on paha, se tulee korjata ja koska X on sosiaalisesti konstruoitu, asian korjaaminen on mahdollista.
1: Näiden huomioiden tekeminen on tietenkin siitä jännittävää että Hacking itse analysoi asioita kuten sosiaalisesti konstruoituja asioita analysoidaan. Ja toisaalta näiden valossa sosiaaliseen konstruktiouteen vetoaminen on usein myös poliittisesti motivoitua ja siihen liittyy intressejä jotka ovat itsessään poliittisesti konstruoituja. Tässä tilanteessa on tietenkin paha vain tuomita kaikkea sosiaalisesti konstruoitua. Ja paha on tuomita, tuomitsipa konstruoidut asiat pahoiksi tai konstruktioita näkevät tyypit huonoina.

Tästä voidaan oppia se että aina kun asian sosiaalinen konstruktius nostetaan esille on katsottava että mitä lausuja tarkoittaa sillä ja millä reunaehdoin sitä oikeasti käytetään puhuttaessa vaikkapa oikeudenmukaisuudesta tai politiikasta tai oikeuksista/vapauksista.

Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

💩 Keskusohjautuvuus ei ole kaikki

On tavallaan hupaisaa huomata, että nyt YLE:n luotettavuudesta ollaan hyvin erilaisilla tahoilla yhtä mieltä. Perinteisesti maahanmuuttokritiikissä on ollut tahoja jotka arvostavat ns. vaihtoehtomedioita. Tässä on ollut erityisesti yksi YLEinen moitteen kohde. Nyt Sipilän medianhallinan myötä moni muukin epäilee.

Tosin samalla integriteettiä on löytynyt osasta YLEn journalisteista. Ja tähän liittyy yleinen salaliittoteorioihin liittyvä asia. Kun puhutaan salaliitoista, niissä ongelmana on informaation vuotaminen. Kun väkeä on riittävästi mukana - kuten helposti on jos tehdään jotain valtavan suurta - joku kertoo jossain jotain. Tässä mielessä puheet siitä että olisi ylipäätään mahdollista keskusohjatusti kontrolloida mediaa on haastava. Neuvostoliiton "Pravda" -lehdessä oltiin tosin jo hyvin lähellä, mutta tähän tarvittiin keinoja joista ei ole merkkejä Suomessa. (Ja ilman internettiäkin Neuvostoliitossa oli myös tietoa asioista.)

Vaihtoehtomediat nähdään helposti jonain joissa on enemmän integriteettiä. Tosiasiassa tässä on kuitenkin enemmän kyse mainostuloista. Ja siitä että ihmisien huomio saadaan huomiohakuisilla otsikoilla ja sillä että sisältö lietsoo jo olemassaolevia asennevammoja. Näin ollen massaa miellyttävät uutiset - ei niiden totuusarvo - korostuvat.

Tästä hyvä esimerkki on ei-keskusohjattu toiminta. Kun vaihtoehtomedioista puhutaan, esiin nousee helposti se että niitä keskusohjattaisiin. Vaikka Venäjältä. Toki tämänlainen ohjaaminen on mahdollista. Mutta monesti kysymys on ihan siitä että ihmiset tajuavat mikä on taloudellisesti kannattavaa. Helsingin Sanomien kuvaus siitä miten teinit voivat tehtailla valeuutisia ja elää pirske -elämää ei vaadi taakseen mitään pahaa valtiota. Perättömiä uutisia kannatti tuottaa ja ne saivat enemmän näkyvyyttä kuin asialliset faktaperustaiset uutiset. Jos syntyy taloudellista insentiiviä valehdella, on selvää että jostain löytyy se joku joka valehtelee tästä insentiivistä.

Tässä mielessä onkin hyvä tiedostaa että uutisia kannatta lähestyä tietyllä tavalla. Tästä hyviä keinoja saa Emily Willinghamin kirjoittamasta Forbesissa julkaistusta ohjeistuksesta. Siinä lähdetään siitä mikä helposti hämärtyy. Eli siitä mikä ylipäätään on uutinen. Kysymys on jostain tapahtumasta joka on uusi ja jonka tapahtuminen kuvataan. Nykyään nämä sekoittuvat mielipidekirjoitteluun. "If the article contains opinion (like this one), then it’s not news; it’s an op-ed. If it claims to present something new but does so in language weighted with bias and politics, it’s not news. It can be anything from analysis to spin, but it’s not news."

Muuten utinen kehottaa katsomaan jutun päivämäärää. Uutisia usein päivitetään, mutta näitä korjattuja tietoja ei usein näy kun asioita uudeleenjaetaan tai päivitetään. Tässä mielessä uutiset ovat vähän kuten tieteen tutkimusartikkelit ; Tutkimukset ovat kenties olleet validisti tehtyjä ja ei-hujausta. Mutta jos siteeraat 100 vuotta sitten tehtyä tutkimusta, ensimmäinen ja aivan asiallinen kysymys on että miksi et lainaa uudempaa lähdettä. Sillä tieto tarkentuu. Uutisissa asia on erityisen korostettua.

Lisäksi on syytä katsoa peiliin. Kun avaat uutisen, johtuiko se siitä että halusit kuulla juuri tästä asiasta ja juuri tästä näkökulmasta. Eli tiesitko ennen linkin avaamista että mitä viesti piti sisällään. Jos ei, kyseessä ei varsinaisesti ollut asenne jolla avataan uutisia. Tämä on toki hyvä tiedostaa sillä kukaan meistä ei ole tunteettomasti neutraali.

Lisäksi on syytä katsoa julkaisun vääristymiä. Eksplisiittiset biasit paistavat usein url -osoitteessa. (URL pitää Willinghamin mielestä sisällään hyvin paljon tietoa.) Jos siinä on terminologiaa, on syytä katsoa viittaako se siihen että tuetaan tai vastustetaan jotain asiaa asenteellisesti "pro or con the other guys" Jos uutinen on "Daily Sheeple", voi arvata että kyseessä ei ole vakavastiotettava julkaisu, sellainen joka ei cherry pickaa uutisia siten että ottaa asenteellisesti yhden aiheen ja uutisoi siitä. (Ei esimerkiksi uutisoi rikoksista vaan vaikka maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.) "Seriously. If it has a political bias evident in its URL, this isn’t news. It might be a story repackaged with a specific slant, a breaking development bolstered with bias, or even a cogent analysis. But it’s not news. At best, it’s fact-based opinion about the news. At worst, it is spin."

Sen lisäksi pitää varmistaa että väitteet osuvat yhteen annetun evidenssin kanssa. Jos mukana on väite tai väitteitä tapahtumista, on hyvä kiinnittää huomiota siihen, onko tämä tapahtuma muutakin kuin jotain jota joku väittää tapahtuneeksi. Jos joku sanoo jotain, onko tämä vaikka videoitu. (MV -lehtimäinen "Meillä ei ole mitään syytä epäillä että ei ole totta" ei ole todiste, se on lisäväite joka vihjaa siihen että evidenssin puute tunnustetaan.) Onko viitattu video alkuperäinen vai osioitu jostain toisesta yhteydestä. Jos on, miltä asia näyttää tässä toisessa yhteydessä.

Lisäksi jos lähde uudelleenpakkaa jotain uutisia on syytä miettiä miksi ei seuraa tätä lähdettä johon se viittaa. Jos se linkkaa, voidaan katsoa ovatko tietolähteet Suomen Tietotoimistoa tai jotain muuta vastaavaa tiedonvälittäjää jossa on sitouduttu siihen että väiteet on sidottu mainittuihin ja viitattuihin tosiasioihin. Alkuperäislähde on aina syytä katsoa. Ja jos video on vääristetty uuteen yhteyteen, tämänlaisen asian voi kaivaa esiin. Tässä tilanteessa usein havahtuu siihen miten röyhkeästi "vaihtoehtouutisten" tekijä on saattanut valehdella. Tai miten huolimattomasti se on vain jakanut "jotain" joka on väärennös, mutta tämä ei ole haitannut koska se on tukenut sitä omaa näkökulmaa. Tälläisistä huolimattomuuksista kiinni jääminen kertoo joko siitä että lähde on epäluotettava ja valehtelee tarkoituksella. Tai sitten he tekevät huonoa journalismia. Kummasakaan tapauksessa ei ole mitään syytä jotta sinä antaisit arvokasta aikaasi sellaisen seuraamiseen.

Epäluotettavuus johtuu joko pahuudesta tai tyhmyydestä, mutta tämän selvittäminen on periaatteessa paskan seulomista jos pääkysymys on siinä että onko lukemasi lähde uutislähde vai jotain muuta.

Toki ; Jos se lähteesi on avoimesti jotain muuta, kuten tyhmiä filosofiablogeja tai avoimesti jotain mielipiteilykeskeiseen yhteiskuntavaikuttamiseen liittyvää politisointia, niin sitten sen lukeminen on varmasti aivan tarkoituksenmukaista. Mutta jos levittää tietona ja tapahtumakuvauksena jotain joka ei sisällä uutisia, niin kysymys on sitten jo jostain ihan muusta kuin tiedottamisesta ja tiedostamisesta. ; Tosin silti tässäkin filosofiablogissa on syytä muistuttaa kaikkia siitä että se että olen auktoriteetteihin asennevammainen ja sitoutumaton - mikään poliittinen systeemi ei miellytä eivätkä he halua olla kanssani oikein missään tekemisissä - ei lähtökohtaisesti tee minusta luotettavaa tiedottajaa. Se tekee minusta antisosiaalisen tyypin.

Autonomiasta ja rehellisyydestä

Yksilöiden autonomisuus liitetään ennen kaikkea vapauteen ja riippumattomuuteen. Yleisesti ottaen autonomisuus ei kuitenkaan ole täysin sama kuin nämä. ; Autonomisuus on usein liitetty enemmänkin "itsen pitoon". Eli persoona on autonominen jos hänellä on (1) jonkinlaisia valinnan vaihtoehtoja (2) hänen valintansa ei tule olla manipuloinnin synnyttämää ja (3) hänen on jotenkin kyettävä luomaan ja ymmärtämään valintojen seurauksia ja muovata niistä oman itsen intentioiden mukaisia tavoitteita. ; Tästä lähestymistavasta seuraa esimerkiksi se, että ihminen voi olla vapaa mutta ei-autonominen ; Hänellä voi olla valintoja eikä kukaan manipuloi häntä, mutta hän on "syyntakeettomuuden tilassa".

Manipulointipuoli on kuitenkin kiinnostava. Sillä siihen voidaan laittaa kannanottoja avoimuudesta ja rehellisyydestä. ; Tässä mielessä autonomia ei ole vain sitä että edessä on valintoja ja joista voi itse valita. Vaan jotain sellaista jota Seneca on kuvannut seuraavalla tavalla ; "As to yourself, although you should live in such a way that you trust your own self with nothing which you could not entrust even to your own enemy, yet, since certain matters occur which convention keeps secret, you should share with a friend at least all your worries and reflections." Eli ihanteena olisi elää elämää joka on niin avointa että siitä voisi kertoa pahimmille vihamiehilleenkin. Kuitenkin monesti konventiot suosivat salailua. Ja siksi salailussa on kyse muustakin kuin siitä saako kukaan muu tietoja. Kysymys on myös siitä keiden kanssa jaetaan myös niitä vähemmän tunnettuja tietoja eli salaisuuksia.

Näkemys on siitä oleellinen että salailua tarvitaan usein sen vuoksi että se vähentää vaihtoehtoja. Jos asian kertominen vähentää valinnanvaihtoehtoja ja tuo vaikka kiristyksen tai muun vastaavan tilanteen luomaa manipulointia, salaisuuden kertominen voi poistaa autonomisuuden. Toisaalta jo se että on jotain salaisuuksia kertoo että ihmistä koskee jotain rajoitteita. Esimerkiksi sellaisia että hän voi valita salailun tai kertomisen välillä ja molemmista seuraa jotain. Näin ollen tarve salailuun kertoo siitä että joko ympäristö ei ole täysin ei-manipulatiivinen tai sitten ihminen ei kykene seisomaan omien tekojensa takana.

Molemmissa tapauksissa salailu kertoo jonkinlaisesta autonomisuuden puutteesta. Tämä on varmasti omalta osaltaan mukana siinä miksi moni ei halua että isoveli katsoo sähköposteja. Kyseessä ei ole pelkästään se, että henkilö pelkäisi pornokokoelmansa julkituloa tai että vain terroristillä olisi jotain salattavaa. Mutta kuitenkin on selvää että ideaalitilanteessa ja ideaalimaailmassa tilanne olisi juuri niin. Autonomisen ihmisen ei tarvitsisi pelätä valintojensa seurauksia. Hän itse ja muu yhteiskunta kykenisi elämään niiden kanssa...

"Tämä lause" -viittaus

Valehtelijan paradoksi on yksi kaikista tunnetuimmista paradokseista. Paradoksi sidotaan usein kreetalaiseen Epimenideehen, joka esitti sen muodossa "Kaikki kreetalaiset ovat valehtelijoita". Sen ydintä voisi kenties saivarrella pois korostamalla valehtelijaluonteen tilastollista olemusta. Ja loogikot ovatkin tiivistäneet paradoksin ytimen muotoon joka välttää nämä väistelyt. Valehtelijan paradoksi tiivistetään tämän vuoksi muotoon "tämä lause on epätosi".

Paradoksi on periaatteessa oikein vakuuttava. Jos lause on tosi, se esittää epätoden väitteen. Jos lause on epätosi se pitää paikkaansa. Moni näkee että tämä on jopa viittaus siihen että loogiset järjestelmät ovat jotenkin syvällisesti rikki.

Ongelmaa on toki yritetty ratkaista. Esimerkiksi siten että on oletettu että jokainen lause itse asiassa myös väittää olevansa tosi. Itseensä viittaava lause olisi siis muotoa "tämä lause on tosi ja tämä lause on epätosi". Joka on epätosi lause jossa ei ole mitään paradoksaalista. Itse pidän tätä ylläolevaa ratkaisua "kikkailuna". Sen taustaoletuksiin ei ole oikein mitenkään pakko suostua. Ja tämän kautta paradoksi ei katoakaan mitenkään välttämättä.

Sen sijaan sen voi vetää erikoiseen suuntaan; Äärettömään.

Jos analysoimme lausetta, voimme huomata että lause "Tämä lause on epätosi" pitää sisällään kaksi osiota. On osio "on epätosi" ja osio "tämä lause". "On epätosi" viittaa edeltävään osaan, kertoen että sen sisältö on tosi. (Se viittaa alkuosaan hieman kuten lauseessa "tämä kenkä on vihreä" pitää sisällään kaksi osaa joissa "on vihreä" on väitesisältö joka koskee "tätä kenkää".)

Aloitin loppuosasta koska se oli helpompi. Paradoksin ydin on siinä että myös osio "tämä lause" viittaa johonkin. Ja on syytä miettiä että mihin.
1: Voidaan ajatella että "tämä lause" viittaa lauseen alkuosaan. Eli osioon "tämä lause". Koska sitä ei kuvata on "tämä lause on epätosi" enemmänkin absurdi ja sisällyksetön kuin oikein tai väärin. Tämä ei ole paradoksaalinen vaan huonosti määritelty. Tämä voi tarkoittaa sitä että tämä tulkinta on todennäköisesti väärä.
2: Siksi onkin syytä tiedostaa että "tämä lause" tarkoittaa KOKO lausetta. Eli "tämä lause on epätosi" on jotain jossa "tämä lause"  viittaa kokonaisuuteen "tämä lause on epätosi". Tämä onkin suosittu tulkintatapa ja on ymmärrettävää miten paradoksia on tavattu tulkita koko lauseena.

Nyt kun olemme rajanneet tulkinnan voimme huomata että viittaus on korjautuvuutta. Jos sanomme että A on B, tai A tarkoittaa B:tä niin voimme korvata jokaisen kohdan A kohdalla B ilman että sisältö muuttuu. Ja tässä vaiheessa kaikki muuttuu aika omituiseksi; Jos meillä on aluksi lause "tämä lause on epätosi" voimme korvata "tämä lause" -kohdan kohdalla "tämä lause on epätosi" -kohdalla. Jolloin saamme lauseen "tämä lause on epätosi on epätosi". Ja tässäkin on "tämä lause" -kohta joka viittaa johonkin. Ja koska olemme rajanneet tämän tulkintaskeeman jo tuossa aiemmin pääsemme siihen että se tarkoittaa että "tämä lause on epätosi on epätosi on epätosi". Ja tällekin voidaan tehdä tätä.

Voidaankin nähdä että prosessi etenee siten että lauseeseen lisätään "on epätosi" -lauseosioita ikuisesti. Ja tämä tavallaan selittää miksi paradoksi oikeastaan syntyy. Mutta tässä tavassa käy niin että paradoksi itse asiassa katoaa. ; Itse asiassa se tuo mieleen vanhan äärettömyyttä koskevan ongelman. Jos kuvitellaan että meillä on henkilö joka kasaa päällekäin papereita. Joka toinen on oranssi ja joka toinen on vihreä. Hän jatkaa tätä äärettömän kauan. Kysymys kuuluu ; Minkä värinen on päällimmäinen paperi tässä vaiheessa. On selvää että paperi voi olla vain oranssi tai vihreä. Mutta silti emme tiedä vastausta. Ja syy on siinä että ääretön ei teknisesti ottaen ole numero. (Tai ainakin jos se olisi lukuteoria siten kuin sen nykyään tunnemme menisi rikki...) Samoin itseviittaavuus joka kasautuu iteratiivisesti ja jatkuu ikuisesti ei itse asiassa ole perinteinen "true/false" -lause.

Toisin sanoen "tämä lause" jättää sisältönsä määrittelemättä ; Emme voi sanoa onko se epätosi vai tosi koska emme voi sanoa mikä on se lause johon totuus tai epätotuus perimmiltään viittaa. (Koska tämä lause kasvaa iteraatio iteraatiolta.) Valehtelijan paradoksi voidaan tätä kautta nähdä pelkästään huonosti määriteltynä lauseena.

Mielen ja mielekkyyden käsittelystä

Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.

Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.

Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.

Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."

Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.

Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.

Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.

Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.

Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia

Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.

Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.

Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.

Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.

Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.

Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.

Aitojen profetioiden tukemisesta

Lueskelin Rolf Dobellin "Selkeän ajattelun taito" -kirjaa. Joka on melko tavanomainen luettelointi psykologisista ajatusvirheistä jotka läpitunkevat arkemme. Siinä mainittiin muun muassa ihmisten vahvistusharha ja muiden syyttäminen ja yleinen asioiden sovittaminen itselle parhain päin. Otin tästä mielenkiintoisen sovelluksen profetioihin. ; Normaalistihan profeettojen koko maine ja toiminta ratsastaa nimenomaan sen varassa että epäonnistuneet profetiat ohitetaan ja unohdetaan. Onnistumisia sen sijaan luetteloidaan. Ja näin riittää että ihminen ehdottaa riittävän monta kertaa niin joku arvaus väkisinkin osuu oikeaan. Ja näin ihmisen mieli saa hänet uskomaan että hän on todella profeetta.

Tätä vastaan voidaan taistella. Siihen on hyvinkin käytettyjä temppuja. Niiden avulla psykologisia harhautumisia voi väistellä. Kokosin niistä profetiakysymykseen sopivan yksinkertaisen toimintaperiaattesikermän jota voisi jossain määrin sanoa minun ammatikseni.

Olen harkinnut profeettojen tukemista. Oikeiden profeettojen. Vääriä profeettoja en sen sijaan halua tukea ja petosmaakarit saavat joutua vastuuseen. Siksi ehdotan toimintaperiaatetta jossa profeetta ennustaa jotain, hänen on ennustettava jotain lähiaikoihin liittyvää mahdollisimman eksaktisti. Sitten profeetta antaa ennustuksen. Sen jälkeen tästä profetiasta tulee julkinen. Ensin se on "varmennettava profetia" ja sen jälkeen profetia luokittuu "vääräksi profetiaksi" ja "onnistuneeksi profetiaksi" jotka molemmat ovat sitten internetissä julkisesti näkyvissä profeettojen ja puoskarien nimet ja ennustelujen ja profetioiden sisältö mainiten.

Ja kun normaalisti epäonnistuneet profetiat unohdetaan niin tässä järjestelmässä epäonnistuneet profeetat maksavat vääristä eksakteista ennustuksistaan 2000 euroa per kipale. Koska Jumala ei epäonnistu ei riskiä tähän tietenkään ole. Jos taas onnistuu niin sitten saa erityisen luokituksen "aito ennalta tiedetty profetia". Eli ei tässä ole riskejä minullekaan. Paitsi maailmankuvan muuttamisen verran.

Tässä ytimessä on juuri se että profetia annetaan etukäteen, sitä ei voi siis vain kertoa jälkikäteen ja juhlia onnistumistaan. Toisaalta tässä profetiat luokittautuvat onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin näkyvästi. Näin ihmiset voivat huomata josko onnistuneet profeetat ovat myös epäonnistuneet usein. Rahamäärä on huima mutta ei älytön. Se on sellainen että ihminen joka ei luota ennustuksensa voimaan ei lähde sitä riskeeraamaan. Näin ollen ollaan varmoja että profeetta tietää ennustusta antaessaan että ennustus on aito ennustus eikä arvailua tai huijausta.

Itse profeetta Jouko Piho onkin ehtinyt kommentoida ehdotustani. "Tuomo Hämäläinen, profetiat ja raha eivät kuulu yhteen." Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Aito profeetta ei ole rahanahne. Siksi aito profeetta saakin näkyvyyttä. Jouko Pihon omasta toiminnasta tiedämme että profeetat eivät välttämättä välttele mediajulkisuutta. Sillä näkyvyys tuo pelastettuja sieluja oikeaan maailmankuvaan. Profeetta tarvitsee yleisön varoituksille. Sen sijaan väärät profetiat ja raha kuuluvat yhteen. Ja tässä kohden sillä tavalla että väärä profeetta maksaa. Oikea profeetta ei maksa joten niiden kohdalla kysymys ei ole rahasta.

Oma virallinen kantani jatkoa varten on se, että minua kiinnostavat kaikki ne profetiat joiden sanoja on valmis kertomaan asiansa näillä ehdoin. Jos näihin ehtoihin ei ole valmis, minua ei kiinnosta ja henkilö voi painua sanomansa kanssa muualle. Eihän hän itse edes luota siihen kun ei selvästi uskalla riskeerata. Toivoisin että mahdollisimman moni tulisi mukaan tämänlaiseen järjestelmään. Sekä maksavina profeetoina että maksua vaativana yleisönä. Maksetaanhan mainoksistakin.

Vilpi

"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")

Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.

Puhun niin totta kuin osaan?

Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.

Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten  Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".

Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.

Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.

Harjoittelua?

5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.

Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.

Ulkoinen muisti.

Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.

Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.

Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.

Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.

Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.

Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.

Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.

Röllinlöllin.

Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.

Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)

Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.

Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.

Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.

"Ei tarpeeksi lähellä kuollut" -kokemus

"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."

Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.

Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.

Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.

Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.

Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.

---

Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?

MBTI -cultist strikes back (of their own)

"The interesting - and somewhat alarming - fact about the MBTI is that, despite its popularity, it has been subject to sustained criticism by professional psychologists for over three decades. One problem is that it displays what statisticians call low "test-retest reliability." So if you retake the test after only a five-week gap, there's around a 50% chance that you will fall into a different personality category compared to the first time you took the test."
(Fortune magazine, "Have we all been duped by the Myers-Briggs test?")

Kirjoitin eilen MBTI -ilmiön lieveilmiöistä. Teksti oli jotain jota tein hieman vasemmalla kädellä huvittuneena. Ajattelin, että se on huumoriblogaus jossa on perusasiat kunnossa. En aina jaksa pingottaa. Kuitenkin ajattelin että siinä on ne perusasiat kunnossa. Ja ajattelin antaa luvan mennä. Ihan sillä että olin jo aikaisemmin alustanut aihetta. Ajattelin että näin syntyy kiva pikku juttu, jossa asiat eivät ole liian perseestä jotta sen kehtaa nimiinsä laittaa.

Mutta koska kyseessä on ilmiö joka on hyvin suuri, ja koska sen ympärillä on sosiaalista pihinää, sain ns. pahastuneen kommentin. Se esitti itseään kritiikkinä, mutta siitä oli vaikeaa löytää ns. argumenttia. Rohkeasti ad hominem-diagnoosilinjalla sain kuulla että kritisoiminen on helppoa ja vaivatonta. Ja että en selvästi ollut tutustunut aiheeseen ja että olin kaunainen Takkiraudan kirjoittajalle. Tästä toki puuttui se, mikä tekee argumentin. Eli se ei eritellyt mitkä väitteeni olivat väärin ja miten asiat oikeasti hoidetaan ja mitkä tutkimukset antavat niille pontta. Ei kerrottu asiavirheitä eli mikä tekstissä oli mainittavan asiantuntematonta. Ja tätä kautta se oli ironisesti jotain jonka profetoin siinä kritisoidussa tekstissä. Että kritiikki hoidetaan diagnoosilla.

Erityisesti minua huvitti se, että kuten ensimmäisestä linkistäni voi huomata, MBTI -ilmiö on suuri. Ja sen kritiikki on suhteellisen valtavirtaa. Sitä löytyy suurista lehdistä ja persoonallisuustutkijoilta. Silti Suomessa MBTI -kritiikin a ja o näyttää olevan se, että kaikki kritiikki on lähtökohtaisesti vain nettitestejä ja asiantuntematonta. Toki ymmärrän että kritiikin kohteena ei ole hyvä. Mutta evoluution puolestapuhujana tiedän että "helppo kritiikki" on todella olemassaoleva ilmiö. Ja että en silti ole lähtenyt sille linjalle että kiistäisin kreationistien olemassaolon. Tai että Dembskin ja Behen tapaisia professoritason miehiä ei olisi olemassa. Siitä huolimatta, että nämä ovat väärässä, olen pyrkinyt joka itse korostamaan heidän olemassaoloaan. ; Mutta tätä ei toisaalta oikein voi ihmetellä, sillä David Pittenger on korostanut että MBTI -julkaisut ovat keskittyneet tiettyihin sitä ajaviin lehtiin. Tietty "echo chamber" -ilmiö onkin tässä suhteessa enemmän kuin odotettavaa.

Toisaalta minulle tuli rippusen myötätuntoa kritisoijalle. Sillä MBTI -kulttilaisille aihe on rakas. Minulle asia oli vain leikkiä, ja suhteeni Takkirautaan sisältää minulle normaalin määrän pilkkasanoja. (nähdäkseni olen monesti suhtautunut häneen suopeasti ja jopa maininnut että kyllä minä voisin hänen aivojaan panna. Joka ei ole ehkä kauniisti sanottu, mutta on minun suustani ns. kohteliaisuus.) Siksi on kenties tarpeen rakentaa hieman syvempi argumentti aiheesta.

Pyrin käyttämään tässä lähdeviitteitä. Ja käytänkin. Toki ne ovat tämän aihepiirin "klassikkoja". En raapinut mitään omia uniikkeja uusia löydöksiä. Jos siis olet tottunut MBTI -aihepiirin parista, tämä on heille lähinnä referaatti tutuksi tulleesta. Klassikkous toki tekee kritiikkiin vastaamisesta helpompaa. Mutta tälläistä sitä saa kasaan kun raapii ikiaikaisia kliseisiä tietokoneen uumenista. Nyt se ei ole kuitenkaan tehty vasemmalla kädellä leikkimielisesti, eli nähdäkseni demonstroin millä argumentein olen aiheesta sitä mieltä kuin olen.
1: Samalla voidaan varmasti arvioida hitusen sitäkin että miten hyvin minulla on aavistusta tai ei ole aihepiirin perusmetodeista. Ja missä määrin ajatteluni on tuulesta temmattua. Tämä on oleellista siinä mielessä että jos minua kutsuu amatööriksi, se on syytös ja loukkaus. Joku voi miettiä tätä blogausta lukiessaan asiaa myös henkilökohtaisen kautta. ; Että jos loukkaa niin on kusipää mutta jos loukkaa epäargumentatiivisesti on idiootti ja kusipää. Esimerkiksi. Jotain muutakin vastaavaa tulee mieleen.

MBTI mokaa vain kahdessa asiassa ; Reliabiliteetissa ja validiteetissa

Monet ihmiset vastustavat kaikkia persoonallisuustestejä. Taustalla voi olla vaikka fenomenologinen filosofia jossa tämänlainen on lokerointia. Itse en tämänlaisia edusta. Itse asiassa, mikäli jotakuta kiinnostaa, olen ollut äärimmäisen myönteinen erilaisten temperamenttitutkimusten teolle ja vastaaville. En siis ole "persoonallisuustestejä vastaan yleensä". Itse asiassa tässä blogauksessa on, ihan tämän vuoksi, mainittu muita persoonallisuustestejä. Niissä on otettu huomioon jotain jota MBTI:ssä ei ole. Joka tarkoittaa sitä että jos minulla on vastahankaa, se on vain ja ainoastaan MBTI -testiä kohtaan. Tämänlainen obskuuri spesifisyys on tietysti merkki jostain. Ei kenties siitä että haluan leikkiä kriittistä kriittisyyden vuoksi tässä yhdessä asiassa.

Jokainen persoonallisuustesti pyörii validiteetin ja reliabiliteetin kanssa. Suorastaan voidaan sanoa että jos persoonallisuustestien tieteellisyyttä arvioidaan, virheet yleensä vaikuttavat jompaan kumpaan tai molempiin näistä ilmiöistä. ; Validiteetti tarkoittaa sitä että luonnossa - tässä tapauksessa psyykessä - on todella sellaisia ilmiöitä ja vaikutussuhteita joita siitä mitataan testillä. Reliabiliteetti tarkoittaa sitä että testin tulokset eivät vaihdu mittauskerrasta toiseen. Hyvä testi on jotain jonka on onnistuttava molemmissa. Sillä jos tutkitaan olemassaolevaa piirettä testillä joka antaa eri tuloksia eri kerroilla, testi menettää luotettavuuden. Ja jos taas testi tuottaa konsistentisti saman tuloksen, joka taas ei koske tosielämää mitenkään, niin testiä on paha soveltaa yhtään mihinkään.

Ja näistä ongelmista pahin on yleensä Forer -efekti. Siksi Forer -efektin mainitseminen on jotain joka tekee kaksi asiaa (a) Se on todellakin helppo kritiikki, sillä se on se jonka kanssa joudutaan miltei aina painimaan ja asia hoitamaan jotenkin. (b) Toisaalta se on pelottava uhka. Sillä Forer -efektin kohdalla ongelmana on se, että se iskee sekä validiteettin että reliabliliteettiin.

Tässä moni on moittinut MBTI -tutkimusta siitä että sen käsitteet ovat epämääräisiä. Esimerkiksi Robert Carroll on moittinut MBTI:tä siitä että testin peruskäsitteet ovat aika heikosti määriteltyjä. Ja tämä johtaa tiedetysti Forer -efektin kasvamiseen. Itse näen että tämä ongelma on jotain joka on varmasti vahvimmillaan nettitesteissä ja jonka asiantunteva ihminen voi kiertää. Sillä tosiasiassa MBTI -kyselyn rakenteessa on tiettyjä väitelauseita jotka sidotaan tiettyyn ilmiöön. Näin peruskäsitteiden obskuurius on haaste joka ainakin periaatteessa voidaan kiertää hyvin tehdyllä testillä.

Tai siis se teoriassa voisi. Mutta valitettavasti MBTI -testin tunnettu heikkous, heikkous jota MBTI:n harjoittajat eivät oikein pysty kiertämään, kertoo siitä että sen reliabiliteetti on melkoisen heikko. Eri kerroilla tulokset vaihtuvat. Sama henkilö saa kaksi kertaa testissä käydessään eri tulokset.

Ja kysymys ei ole pelkistä testituloksista jotka tehdään internetin ihmemaassa. ; Ja tämä ongelma itse asiassa on mukana myös ammattilaisten tekemissä testeissä. Tämä syy on se, että MBTI ei itse asiassa ollenkaan huomioi sitä asiaa jonka kanssa yleensä painitaan heti jos psykometria on kyseessä. Esimerkiksi sellaiset testit kuin MMPI (Minnesota Multiphasic Personality Inventory) ja PAI (Personality Assesment Inventory) käsittelevät testiä siten että siinä valehteleminen olisi vaikeaa ja haasteellista.

MBTI:llä ei ole tämänlaista. Se luottaa vastaajan puhtaaseen rehellisyyteen. Matthewsin tutkimus, joka jo nimessään spoilaa tuloksesta olennaisimman "The MBTI is a flawed measure of personality" kuvaa sitä miten testien tulokset vaihtuvat lyhyelläkin koejaksolla. Jo aikaisemmin viittaamani Pittenger nostaa tämän myös esiin siinä jo viittaamassani. Harveyn "Reliability and Validity, in MBTI Applications" kertoo MBTI -keskusteluissa usein esiin nousevan 50% muutosprosentin. (Nämä ovat asianmukaisesti tehtyjä testejä eivätkä mitään nettitestejä.) MBTI -testien luotettavuus vaihtelee testistä ja kokeesta ja testaajasta riippuen 39-76%. Näin suuri haarukka selittää varmasti osansa 50% keskiarvosta.
1: Itse olen varovaisen optimistinen ja uskon että tässä MBTI -testaajan asiantuntevuus on ehkä mahdollisesti kovassakin osassa. Suuri haarukka toisaalta kertoo että MBTI -läisten sisällä on sitten, mikäli edellinen selitykseni MBTI -testin hyvyydestä ja testaajien välisistä eroista on tosi, että MBTI -ilmiö on suuruutensa vuoksi imenyt ties minkälaista koheltajaa. Ammattilaisen valinta on tarkkaa ja tämä vihjaa siihen että kenties asiaa voisi parantaa valvonnalla. Aka MBTI -kulttilaisten ammattiversion torppaamisella. Kenties tätä kautta saadaan uskottavuutta.

Ongelma ei kenties vaikuta suurelta. Moni voi ajatella että kaikki testit olisivat yhtä suurissa vaikeuksissa. Sillä kun kysytään ja toinen vastaa, niin minkäs teet. Mutta tosiasiassa tämä on valtavan tärkeä kysymys. Esimerkiksi Furnhamin "Faking personality questionnaires: Fabricating different profiles for different purposes" käsittelee sitä miten persoonallisuustestin haasteena on se, miten rehellinen vastaaja on. Ongelma on kieroimmillaan tuttu jokaiselle Hannibal Lecterin psykopaattiseikkailuista kiinnostuneelle. Tämä ovela psykiatri kun osaa vastata kaikkiin psykologisiin testeihin sopivasti. Mutta tosiasiassa valehtelun lisäksi ongelmana on itsetuntemus. Jo aikaisemmissa kritiikeissäni nostinkin esiin sen, että MBTI -testin ongelmana on aivan yleisesti tunnetusti se, että se antaa juuri niitä tuloksia joita siihen annetaan. Ja jos kyselyn tekijän motiivina on valehdella, hänen on helppo valehdella. Ja jos hänellä on huono itsetuntemus, hän valehtelee ensin itselleen ja tätä kautta testin tulkitsijalle. Esimerkiksi G. Boyle on korostanut tätä "Myers-Briggs Type Indicator (MBTI): Some psychometric limitations":issa. Tämä iskee luonnollisesti reliabiliteettiin siltä osin että hivenen eri mielentila voi muuttaa suhtautumista asioihin. Ja toisaalta validiteettiin kun testi ei mittaakaan sitä mitä se yrittää mitata. Hannibal Lecter -tyylisen ilmiön loppuun asti vie se, että Francis ja Jones tekivät psykologisen tutkimuksen "The Relationship Between the Myers-Briggs Type Indicator and the Eysenck Personality Questionnaire Among Adult Churchgoers" ja löysivät korrelaation ; J-P -linjaman tuloksilla on yhteys valehteluun ; Selitys löytyy suoraan tutkimuksesta. Jos ihminen pelkää että heillä on jotain menetettävää tai saavutettavaa, he helposti vastaavat helposti siten miten he odottavat että muut haluaisivat heidän vastaavan. Testin rakenne siis suorastaan kannustaa valehtelemaan. Toki tavalla jota voidaan vähentää siten että tämä huomioidaan. Mutta tämä huomionti kuitenkin vie tehoa tämän yhden mittarin merkitykseltä. (Siihen mihin valehdellaan annetaan vähemmän painoa ja se siitä. Kun testissä ei ole enää asioilla painoa, on kysyttävä miksi sitä enää testataan. Ei tämä arkijärjellekään ole mitään korkeaa mystiikkaa.)

Validiteetilla ei toki muutoinkaan mene hirveän lujasti. Nowackin tutkimuksessa on suoraan katsottu MBTI:n validiteettia. Kun katsotaan miten kysymyksiin vastaaminen liittyy toisiinsa, voidaan huomata että vaikka luokitus niputtaa tietyt kysymykset tiettyä kategoriaa kartoittavaksi, niihin vastaamisen kohdalla ei näytä olevan yhteyttä. Eli kun vastaat yhteen tietyllä tavalla, ei ole erityisen paljon todennäköisempää että vastaisit saman kategorian muihin kysymyksiin samalla tavalla. Kun testissä on neljä kirjainta, vain yksi niistä I-E on jotain jonka validiteetti on korkea. S-N ja T-F -luokat taas ovat hyvin heikkoja. Kun tulokset laitetaan yhteen, on hyvä muistaa mitä tapahtuu silloin kun yhteen kerrotaan useita lukuja jotka ovat alle yhden ; Kombinaation kohdalla voidaan olla todella varmoja siitä että testitulos ei joltain osin ole oikein.
* Yhtenä syynä tähän on varmasti myös se, että faktorianalyyseissä on yleensä paljastunut kaksi asiaa ; Muuttujia tarvitaan enemmän. Neljä kirjainta stereotypisoi siis liiaksi. Klustereita syntyy enemmän, joten ilmiöitä ei ole  luokiteltu oikein. Tämä on esimerkiksi Sipps, Alexander ja Friedt tekivät faktorianalyysin MBTI -testistä "Item Analysis of the Myers-Briggs Type Indicator"in tulos.
* Toisaalta MBTI -luokitelman haasteena on se, että kirjaimet eivät olekaan erillisiä vaan mittaavat samaa asiaa vaikka niitä pidetään eri asioina. Ne eivät siis paljasta niin paljoa tietoa kuin olisi tarpeen, ne tarjoavat redundanttia tietoa. McCrae ja Costa esittävät, myös faktorianalyysiä soveltaen,  "Reinterpreting the Myers-Briggs Type Indicator From the Perspective of the Five-Factor Model of Personality" miten J-P ja S-N ovat keskenään yhteydessä. Tämä herättää kysymyksiä esimerkiksi siitä miksi näitä ei sitten nivota samaan vastapariin. Kun toisaalta muihin on syytä laittaa samaan kirjaimeen asioita joiden erot ovat selviä. Costan ja McCraen tuomio on tyly "the MBTI does not give comprehensive information on the four domains it does sample".

Loppukaneetti.

MBTI -testi on selvästi tunteisiin vetoava. Ja miksi ei olisi. Horoskoopit ja monet muut ihmisiä luokittelevat järjestelmät ovat tunnetusti saavuttaneet suurta suosiota. Ihmisiä yksinkertaisesti kiinnostaa tämänlaiset asiat. Kiinnostavuus ei tietenkään tee persoonallisuustesteistä horoskooppeja. Ja itse asiassa MBTI -testikin on validimpi kuin horoskoopit. Sen vahvuus vain ei ole mainittava. Ja tämän väitteen takana uskallan todellakin seistä.
1: Ja enemmän. Sen soveltamista heikentää esimerkiksi se, että vaikka tiettyjen ihmisten yhteen pistäminen toimii intuitiossa horoskooppiparittajia myöten, MBTI -n ja ryhmätyön toimivuuden välille ei ole saatu oikein pohjaa. En kuitenkaan keskittynyt näihin soveltamisongelmiin tässä, koska siinä tekstissäni joka synnytti loukkaantumista leikin tällä ilmiöllä enemmän. Itse testi ja sen lieveilmiöt on syytä katsoa paitsi yhdessä niin myös erikseen.

Itse näkisin että MBTI -testissä on näiden lisäksi se, että se on ns. "incomplete". Eli se mittaa muutamaa piirrettä. Eikä edes kaikkia hirveän oleellisia piirteitä. (Validiteetin puuttuminen tarkoittaa että on kyseenalaista mittaako se suurelta osin yhtään mitään piirteitä. Tätä validiteetin heikkous nimittäin perimmiltään tarkoittaa.) Sitä voisi mainita, että jos testin ajateltaisiin kuitenkin toimivan ja sen J-P -skaala näyttäisi olenko organisoija vai suunnittelija, mutta samanaikaisesti ohittaa saavutuksen hakemista mittaavat temperamenttipiirteet, jotka taas tarvitaan näiden toteuttamisen tasolla. MBTI -mittari ei esimerkiksi tarkastele sellaista ilmiötä kuin "conscientiousness". Vaikka se onkin melkoisen oleellinen asia juuri sitä kautta että MBTI:tä sovelletaan työelämään ja muuhun missä ihmiset tekevät asioita. Tältä kannalta itse suosittelisin enemmän vaikkapa HEXACO -testiä. Kuten niitä muitakin tässä blogauksessa sekaan välähtäneitä muutamia.

Nähdäkseni MBTI -testin ytimessä onkin ongelma joka psykologiaa vaivaa. Psykologian perusongelma on tiivistettävissä siihen että (a) Jokainen luulee olevansa siinä hyvä. Kyökkipsykologia on jopa suositumpaa kuin internetpäteminen. (b) Psykologia on vaikea ala joka on hirvittävän kiinnostava, dynaaminen ja edistyvä. Tämä ei ole sanahelinää vaan se tarkoittaa sitä mitä tästä väistämättä seuraa. Donald Hebb on arvioinut että psykologiassa tiedon puoliintumisaika (half life of knowledge) on viisi vuotta. Toisin sanoen psykologiassa opitaan koko ajan niin paljon että viiden vuoden päästä puolet nyt opetellusta tieteellisestä tiedosta on viiden vuoden päästä joko täysin väärin tai jotain jota on pakko täydentää ja täsmentää että se on tieteelle sopivan asianmukaista. MBTI -testi taas on tässä vaiheessa luonut instituution jota on ehditty kritisoida sen kolmekymmentä vuotta. (MBTI -kritiikki ei ole uusi asia. Ja ihan ammattilaisten tekemänä.)

Valitettavasti luottamukseni ihmisten rationaalisuuteen ei ole luja. Moni nojaa perinteisiin, ja MBTI on instituutio. Jonka loukkaamiseen liittyy, kuten kommentoija demonstroi, syviä tunteita. Tunteita jotka vaativat reagoimista ja syytöksiä ad hominem -rakenteella. Siksi en usko että MBTI -testit tulevat katoamaan mihinkään. Sillä aina löytyy sellaisia ihmisiä joille aforismit ja kansansanonnat voivat toimia psykologisen ilmiön todisteena, korrelaatin ja tutkimuksen korvikkeina. Tälläisellä tiellä systeemit ovat auki kaikille jotka haluavat luoda mitä tahansa ihmistä profiloivaa. Olipa se sitten vaikka tehotonta horoskooppeilua. (MBTI on toki astetta luotettavampaa kuin horoskoopit. Se ei vain juhli luotettavuudellaan. Horoskooppien vakavastiottaminen on sen sijaan jo ihan suoraan häpeäksi. MBTI -testin tekeminen on OK. Sen fanittaminen on sen sijaan noloa, ei vielä häpeäksi, mutta noloa.)