Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

Myyttinen Sokrates vs. Myyttien Jeesus

Sokrates pyytää lisää viinaa,
vaikka hänen päihtymystilansa
ja sormenheristelynsä nolottavatkin
kaikkia hänen kavereitaan...

Sokrates on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän voi aivan hyvin olla sepitettä, kuvitteellinen hahmo. Platonin opettaja saattaakin olla pelkästään Platonin sepite. Hän ei kirjoittanut itse mitään, vaan kaikki Sokrateen sanomisista tiedetään sitä kautta mitä muut ovat sanoneet hänen sanoneen. Tämä johtaa siihen että on väistämätöntä että Sokrateen sanomisia on idealisoitu ja stilisoitu ja hän esiintyy Platonin teoksissa filosofi-ihanteena tavalla jossa valikointi on taatusti tehty tätä asiaa mielessäpitäen. Voidaan jopa sanoa että Platon on käytännössä varmasti pistänyt Sokrateen esiintymään kun hän on halunnut korostaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Ja tehdä niistä arvovaltaisempia.

Mutta onko hän kuitenkin historiallinen hahmo? Jotkin asiat ainakin puhuvat sen puolesta että se olisi hyvin mahdollista:
* Sokrates ei tehnyt mitään yliluonnollisia ihmeitä. Hän ei lentänyt, nostanut henkiin kuolleita ja vastaavaa.
* Häntä ei kuvata täysin idealisoituna. Häntä kuvataan rumana, pummimaisena, renttuna ja muutenkin ärsyttävänä. Hänen ja hänen vaimonsa suhdetta kuvataan ongelmallisena. Ja niin edes päin. Hän ei puhunut eläimille ja laannuttanut myrskyjä. Hän osasi lähinnä muuttaa ihmeenomaisesti viinin kuseksi.
* Hänet kuvataan muidenkin lähteissä. Ksenofon mainitsee olleensa Sokrateen oppilas. Ja Platonin ja Platonin oppilaiden ja filosofien piirin ulkopuolisissa lähteissäkin elinaikanaan. Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta "Pilvet" -komediassa joka kirjoitettiin Sokrateen elossaoloaikana. Itse asiassa Platon kuvaa kirjoittamassaan Sokrateen puolustuksessa sitä että hänestä ilkeät komediakirjoittajat ovat pahempia ilmapiirin myrkyttäjiä kuin Sokratesta suoraan syyttäneet.

Jeesukseen samanmoinen

Sokrates on siitä kiinnostava hahmo, että hänestä on aivan asiallista luoda teorioita joissa hän on kuitenkin pelkkä sepitteellinen hahmo. Sillä historia ei ole niin eksaktia tämänlaisten tapausten kohdalla. Ja tästä kukaan ei närkästy. Kuitenkin samanaikaisesti ihmiset pitävät Jeesuksen historiallisuuden epäilyä kauhistuttavana. Siitä huolimatta että Jeesuksesta on itse asiassa vähemmän itsenäistä todistavaa materiaalia kuin Sokrateesta.

Jeesuksen kohdalla tilanne on mielenkiintoinen, juuri tämän Sokrates -tyylisen jännitteen kautta on selvää että aika iso osa Jeesuksen historiallisuuden "ilmiselvyydestä" onkin itse asiassa maailmankuvallista. Agnostisismi voikin olla viisas - ja kenties jopa perustelluin suhtautumistapa vastuuntuntoiselle historian tutkijalle ; Robert M. Price on sanonut että on rehellistä tunnustaa että emme tiedä varmuudella, onko Jeesus ollut olemassa, emmekä tiedä, että hän ei ole koskaan elänyt. Onkin kiinnostavaa, että akateemisessa maailmassa itse asiassa onkin otettu Jeesuksen historiallisuuteen - ei siis vain jumalisuuteen - kriittistä kantaa ottavia henkilöitä. Sellaisia kuten Funk ja Carrier.

Usein näihin Jeesuksen historiallisuuden kiistäjiin suhtaudutaan kuten Robert Van Voorst on tehnyt ; Hän vetoaa konsensukseen mutta ei kerro todisteita ja pitää Jeesuksen olemassaolon kiistäjiä maailmankuvallisiksi. Hän ei viittaa Jeesuksen historiallisuuden todisteisiin vaan kuluttaa enemmän ajan moittimiseen. Parhaimmillaan selitykset ovat selityksiä siitä miksi Jeesuksesta ei ole todisteita. Jotka valitettavasti ovat siitä ikäviä että aivan yhtä hyvin voitaisiin sanoa että todisteiden puute sopii hyvin siihen malliin että Jeesusta ei ole ollut.

Mutta tämä ei ole edes kaikki

Filosofiassa on sellainen jännittävä puoli, että Sokrateen opetukset perustuvat hänen asenteisiinsa, esityksiinsä ja "sokraattiseen metodiinsa". Nämä ovat asioita joita filosofit voisivat tutkia aivan nykymalliin riippumatta siitä onko Sokrates Platonin sepite vai ei. Syynä on se, että filosofisten mallien ja metodien kuvaus on siinä mielessä enemmän matematiikan ja tieteen kaltaista että niissä ei pelata auktoriteeteilla vaan "löydöillä ja inventioilla". (Newton ei keksinyt gravitaatiota, hän kuvasi sen luonteen ja perusteli miksi se olisi juuri tuollainen eikä jotain muuta.)

Matematiikka ei muutu hyväksi sillä että sen tekijä on kuuluisa matemaatikko, vaan sillä että tuotoksella on tietyt ominaisuudet jotka eivät riipu keksijän auktoriteetista. Siksi jos Sokrates paljastuisikin jonkin uuden löydön kautta sepitteeksi, niin siitä huolimatta filosofit käyttäisivät sokraattista metodia referenssinä aivan kuten tähänkin asti.

Mutta Jeesus on aivan toinen juttu. Kun katsotaan Jeesuksen argumentointia, on selvää että hän käyttää vertauksia. Ja hän käyttää niitä hyvin tietyllä tavalla. Hän ei perustele vaan kuvaa. Vertausten ideana on olla jotain jonka kautta on helppoa ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja haluaa. Hän ei niiden avulla todista väitteitään vaan kuvaa niitä. Jeesus onkin merkittävä lähinnä sitä kautta että hänen statementtinsa tulevat suoraan Jumalalta. Ilman tätä yhteyttä hän vain puhuu pehmoisia.

Tätä näkökulmaa ei voi pitää antiteistisenä. Se voidaan sitoa aivan kristillisiin lähtökohtiin. Jos otamme C. S. Lewisin ns. lewisin trilemman voidaan huomata että ateisteja asenteellisesti dissaava ja kristinuskon erinomaisuudesta täysin - jopa asennevammaisuuteen asti -  vakuuttunut kristitty voi pitää Jeesuksen jumalisuutta keskeisenä. Jonain jossa Jeesus joko on ilkeämielinen valehtelija, mielipuoli tai Jumalinen. Ja mitään kompromissia ei tässä sallita.

Toki monet nykyään korostavat että Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloa ei pidä miettiä niin tiukasti vaan lähestyä asiaa eksistentiaalisesti ja metaforina. Tällöin Jeesus muuttuu kirjaimellisesti jonkinlaiseksi taidekokemukseksi.

Ja jossain määrin tätä voi ymmärtää. Sillä jonan esimerkiksi William Shakespeare siitä kiinnostava hahmo että moni epäilee että hän ei olisi kirjoittanut omia näytelmiään. Ja esimerkiksi hänen kirjoittamassaan "Julius Caesarissa" luodaan mielikuva siitä että Caesarin viimeiset sanat olisivat olleet "Sinäkin, Brutukseni" (Jotka ne todennäköisesti nimenomaan eivät olleet, vaikka yleinen luulo toisin onkin.) Näyttelijän työssä tuskin on väliä onko teoksen kirjoittaja sitten joku muu. Tai se että mitä Caesar todella sanoi tai ei sanonut kuollessaan.

Kuitenkin jos Jeesus latistuu taidekokemukseksi ei voida sanoa muuta kuin että hänen merkityksensä vähenee huomattavasti. Tässä näkökulmassa ei voida sanoa muuta kuin että syy miksi Jeesusta pitää opetella "kulttuurin ja perinteiden nimissä" on käsiäänestyskysymys. Eli se, että riittävän moni on nykyään kristitty. Ja että tätä kristillisyyttä on harrastettu niin pitkän aikaa. Käsiäänestykseksi muuttaminen taas nostaa esiin sen että Jeesuksen tärkeys onkin itse asiassa vain tärkeilyä. Sitä että vallalla ostetaan lisää valtaa ja näkyvyydellä lisää näkyvyyttä.

Ja tässä mielessä vaikka Lewisin trilemma onkin varsin heikkoa argumentointia, niin Lewisillä on kuitenkin jonkinlainen relevantti pointti asiassa. Jeesuksen statementeja ja pehmeiden puhumisia kuvannut tyyli ei todista vaan vetoaa. Ja statementien uskottavuus nojaa pelkästään siinä että hän olisi jotain essentiaalisesti kaduntallaajaa enemmän. Jeesuksen pitäisi itse asiassa olla historiallista hahmoa enemmän jotta hän olisi mielekäs ja merkityksellinen. Hänen täytyisi olla olemassa ja tämän päälle jumalinen.

Sokrateen perinnölle ei käy näin. Ei vaikka hän olisikin Platonin fiktio. Ja tämä vihjaa siihen että Jeesuksen historiallisuuden ilmiselvyytenä ottaminen ja hänen kulttuurisen ja perinteisen merkityksensä ilmiselvyytenä pitäminen ovat hyvin hataralla pohjalla.
1: Itse toki olen "agnostinen" siinä mielessä että pidän Jeesuksen olemassaoloa mahdollisena. Sika huonosti hänen historiallinen olemassaolonsa on perusteltu. Saati jumalisuutensa, joka ei todellakaan seuraa siitä että hän on todella ollut olemassa. Sillä eihän Chuck Norriskaan paranna syöpää kyynelillään, vaikka onkin historiallinen hahmo. Eikä pelkästään siksi että Chuck Norris ei itke. Ei edes laskusuuntaiselle Total Gymin mainostamisen värittämälle uralleen.

Oletko sinä paha, hullu vai Jumala?

Lewis's trilemma on hyvin usein toistettu argumentti jonka mukaan Jeesus oli joko paha joka haluaa pettää ihmisiä, hullu joka luuli vääriä asioita - tai todella Jumala. Argumenttia täydennetään selittämällä että avulias Jeesus ei ollut paha, ja niin intellektuellisti fariseuksillekin pärjännyt kaveri ei ole mielipuolinen. Tätä käsitellään usein vain tässä yhdessä kontekstissa.

Mutta jos ajatellaan asiaa tarkemmin voidaan samanlainen lähestymistapa ottaa aivan tavallisiin ihmisiin. Heiltä voidaan kysyä että ovatko he pahoja. Heiltä voidaan kysyä ovatko he hulluja. Ja sikälimikäli ei viitata ihmisiin jotka helposti motivoituvat tämän blogin lukemisesta, vastaus molempiin kysymyksiin on yleensä ottaen ei. Ja mikä tärkeintä, rehellinen ei. Ovatko he siis Jumalia?

Eivät. Selvästi kolmikko ei kata kaikkia relevantteja vaihtoehtoja. Esimerkiksi jos minä väittäisin olevani Jumala tai Jumalan poika, kaikki tietäisivät että en valehtelisi enkä olisi mielenvikainen tässä asiassa. Sillä skeptikkona haluaisin muistuttaa siitä että pitää varoa ylenpalttista herkkäuskoisuutta. Jo tämä korostaa että Lewis ei ole luetellut kaikkia tilanteen kohdalla olevia vaihtoehtoja.

Onkin hyvä muistuttaa itseään ja muita siitä että väitteet itsestä ovat jotain jota on helppo sanoa. Myös väitteet omasta Jumaluudesta ovat jotain jota on helppo sanoa, eikä se tee siitä laadukasta. (Itsensä jumalistajia löytyy historian varrelta hirvittävä määrä.) Ei vaikka sen sanoisi minkälainen karismaattinen ihminen hyvänsä ; Itse asiassa Lewisin trilemma onkin ihmiseen vetoamista, auktoriteettiin vetoamista, sitä että ei keskustella siitä onko Jeesuksen yliluonnollinen puoli perusteltavissa vaan keskustellaan siitä että minkälainen persoona Jeesus on. Ikään kuin hyveellisyys tai ilmiselvien paheiden puute todella muuttaisivat hänet myös yliluonnolliseksi Jumalhahmoksi.

Toki tässä ei ole kovin voimakasta analogiaa koska hyvin harva ihminen väittää olevansa Jumala. Jeesuksen kohdalla asia on tässä kohden erilainen. Mutta jos ylläolevat pätevät, pelkkä väite omasta Jumaluudesta olisi jotain joka pitäisi ottaa vakavasti. (Toki moni viittaa ihmetemppuihin, mutta tämä on eri argumentti kuin Lewisin trilemma.) Jos ajatuskokeessamme on ihminen joka väittää olevansa Jumala, hän on argumentin mukaan hyvä syy uskoa että hän on Jumala. Koska hän on muutoin osoittanut olevansa täysjärkinen ja hyväntahtoinen, olisi lopputulos ikään kuin pakko ottaa.

Vastaavaa argumentaatiota toki esiintyy muuallakin. Esimerkiksi jos joku väittää olevansa parapsyykikko, käsilläparantaja tai muu vastaava, heitä puolustetaan sillä että jos he ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä joilla ei ole passitusta suljetulle osastolle pehmustettuun koppiin, tulisi ikään kuin luottaa näiden ihmisten puhuvan totta. 

Hyvin harva kuitenkaan ottaa tätä vakavasti. Mieleen syntyykin helposti jatkokysymyksiä. Kuten siitä että tältä tavalliselta itseään Jumalaksi kutsuvalla ihmiseltä tulisi kysyä että onko hän koskaan valehdellut tai koskaan erehtynyt. Että onko aina tullut puhuttua täysi totuus mitään pois jättämättä ja että onko aina ollut niin, että on heti osuttu täsmälliseen ja täsmälleen oikeaan tietoon aivan kaikissa asioissa.

Tämä puolustus on toki ymmärrettävä, mutta se murentaa Lewisin trilemmaa vahvasti. Sillä sen mukaan ihminen voi kertoa valeen olematta paha ja esittää totuudenvastaisia väitteitä olematta harhainen. Ja Lewisin trilemmassa asiat otetaan mustavalkoisesti jonain joka joko on yleispätevästi tai ei ole. ; Kun Jeesus oli muuten hyvä niin hän ei pettänyt tässä yhdessä asiassa. Koska hän oli muuten ovela hän ei tehnyt virhettä tässä yhdessä asiassa.

Lewisin trilemma kaatuukin kahteen asiaan.
1: Se esittää ylipäätään kolmikannan joka ei kata kaikkia vaihtoehtoja. Tosiasiassa Jeesus olisi voinut olla Jumalan lisäksi vaikkapa maagikko. Tai itse asiassa tavallinen ihminen.
2: Se esittää piirteet kaikenkattavina joko-tai -vaihtoehtoina jotka itse asiassa eivät sovi tilanteen kuvaukseksi missään muussa tapauksessa kuin sellaisessa, että Jeesus olisi jonkinlainen Jumala, yhden tietyn piirteen manifestoituma ; Ihmiset ovat harmaasävyisiä, kun taas Saatana esitetään läpeensä pahana ja jokin houkkajumala läpeensä Hulluna.

Näiden huomioimiseksi pitäisikin laajentaa listaa. Ja Jumalisuus perusteltaisiin eliminatiivisesti. Tällöin pitäisi rakentaa vaikka jotain seuraavaa.

Jeesus oli
* Paha
* Hullu
* Jumala
* Narraaja
* Erehtynyt

Ja jos asiaa katsoo, näyttää siltä että kaksi viimeisintä ovatkin ne relevanteimmat vaihtoehdot. Ne joita ihmiset yleensä kannattavat vaihtoehtotulkintoina Jeesuksesta. Mikä kertoo siitä että Lewisin trilemmassa eliminoinnissa on otettu kaikista epäoleellisimmat kohdat eliminointiin, ja pidetään näitä koko tuloksena.

En edes uskalla katsoa miten monta argumenttivirhettä Lewisin trilemmaan on ujutettu. Sieltä löytyy ainakin kategoriavirheitä kun asiat on luokiteltu huolellisuutta vältellen. Vääriä dikotomioita kun asiat on nähty liian mustavalkoisesti. Olkiukottamista kun eliminointivaiheessa epäoleellisimmat vaihtoehdot esitetään niiden naurettavimmassa muodossa ja niiden esilletuomista pidetään relevanteimpana aineistona. Ja non sequitur kun puutteellista eliminointiprosessia pidetään koko asian käsittelynä. Ja jopa nämä Pahan ja Hullun eliminoinnit on perinteisesti tehty "onpas naurettavia vaihtoehtoja" -hengessä jossa taustalla on horse laugh eikä kyseisen vaihtoehdon mahdottomaksi osoittaminen.

En siis ymmärrä miten yksikään järkevä ihminen on missään koskaan ottanut tämän argumentin vakavasti. Niin ihmeellistä on se, että tekisi mieli kysyä että ovatko he pahoja, hulluja vai Jumalia. Mutta tämä olisi tietysti jossain määrin noloa.

Luottamusväli vs. luotettavuudella on väliä

Ihmiset käyttävät omakohtaisia anekdootteja. Niihin törmää sekä mainonnassa, vaihtoehtohoidoissa, uskonjulistamisessa että vain lähes kaikessa muussa. Näiden tarinoiden tehtävänä on opastaa, opettaa tai puffata.

Jos niihin suhtautuu kriittisesti, asia muuntuu helposti henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Sillä tarina ei ole vain tarina vaan tarinan uskottavuus nojaa yksilön älyn ja luotettavuuden varassa. Tämänlainen sosiaalinen tapa suhtautua löytyy esimerkiksi kuuluisasta Lewisin trilemmasta ; Siinä tarinoita lähestytään persoonan ja tämän ominaisuuksien kautta. Joko Jeesus oli hullu, huijari tai Jumala ja hänestä kertovat anekdootit punnitaan tämän henkilökohtaisen tason mukaan. Joku voisi sanoa että Lewisin trilemma on ad hominem -pohjainen. Ja sitähän se onkin.

Se on luonnollinen tapa ajatella tarinoista. Jopa skeptikot ajattelevat usein näin. Itsekin ajattelen juuri näin monesti. Kuitenkin anekdoottien kohdalla on syvällisempi taso. Se syvällinen taso liittyy esimerkiksi siihen että miksi tieteellinen metodi ei ole sitä että "otetaan fiksu kaveri joka uskooa asiaansa". Vaan se on sitä että leikitään otosten ja vastaavien kanssa. Tiedettä ei tehdä älykkyysosamäärätesteillä ja tähän on syy.

Otetaan esimerkiksi vaikka vaihtoehtohoidoista innostunut. Hän voi ajatella että anekdooteista on hyötyä sillä ne ovat soveltavaa kokemustietoa juuri tiettyyn ympäristöön. Paraneminen on empiirinen tapahtuma, joten kokemus on tässä paras opettaja. Onkin oleellista muistaa että lääketieteessä moni asia liittyy kontekstista. Jopa sellainen kysymys kuin C -vitamiinin lisääminen ruokavalioon on jotain joka vaikuttaa usein himourheilijoilla ja huonolla ruokavaliolla olevilla sairastamisiin, mutta ei sen sijaan vaikuta tavallisiin ihmisiin tai silloin kun sitä aletaan nauttimaan vasta sairastumisen jälkeen. Ei siis ole vain absoluuttia joka sanoo että "C -vitamiini on hyvä" tai "C -vitamiini on paha". On tilannekohtaisia piirteitä. Vaihtoehtohoidoista innostuneemme on lisäksi älykäs ja tarkkaavainen ihminen. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia joiden kautta hän neuvoo ja opastaa mielellään naapureitaankin. Hänet tunnetaan avuliaana, hyväntahtoisena ja rehellisenä ihmisenä. Hän ei valehtele ainoastakaan parantuneesta.

Tällä ei silti ole oikeastaan mitään väliä ; Karkeasti sanoen syynä on se, että tieteenteossa otosmäärä on oleellinen, ei tutkijan äly. ; Älyllä ei ole mitään väliä. Paitsi sen verran että älyllä voi oppia oikeat metodit. Ja jos on oikein tyhmä, ei kenties tajua että kysymys ei ole ollenkaan älykkyydestä. Mutta yleensä syy ei ole siitä mitä ihminen voi oppia. Kysymys on siitä onko opetellut tietyt metodit. Fiksuus auttaa tässä kenties, mutta tilastollisen analyysin perusteet eivät ole niin vaikeita että tampio ei niitä voisi oppia - ja toisaalta laiska fiksu ei välttämättä edes viitsi opetella niitä.

Kun ihminen puhuu omakohtaisesta tiedosta, hän nojaa väistämättä varsin rajalliseen otosmäärään. Ja vaikka olisit vaihtoehtohoitaja, niin saamasi otos olisi vinoutunut koska parantuneet tulevat takaisin tarinoineen kun taas pettyneet menevät pois huutelemaan puskissa ja kohtaat heitä vain harvoin. Tilastotieteessä kun on paitsi todennäköisyyden ja korrelaatioiden kaltaiset ilmiöt joita voidaan arvioida hyvinkin pienistä otosmääristä. Niiden luottamusväli on kuitenkin hyvin pieni. Ja kysymys ei ole edes siitä onko ne mitattu supertieteellä megaälykön arvioimana vai ei. Sillä otoskoosta seuraava luotettavuustaso on tilastotiedettä eikä älykkyyteen viittaamista.

Lisäksi atomisoivassa ajattelumaailmassa on ongelma. Ja se ongelma ei ole edes se, että tosiasiassa kaikki vaihtoehtohoidot viittaavat johonkin universaaleihin periaatteisiin. Esimerkiksi homeopaatilla sama ilmiö - veden muisti - toimii samalla similia-potenssointi -periaatteella ja parantaa tällä kaikki vaivat rutosta aidsiin kaikilla ihmisillä. Vaihtoehtohoidoissa tarkastellaan usein henkilön yksityiskohtaisia piirteitä mutta niiden takana on aina tämänlaiset universaalit. Ne eivät siis perustu atomisoituun malliin, ja vaihtoehtohoitojen epäonnistumista ei selitetäkään koskaan sillä että homeopatia nyt ei vain toimi suurelle osalle ihmisistä. Vaan selitetään sen sijaan että syynä on potilaan epäuskosta ja muusta vastaavasta johtuvat negatiiviset energiat.

Se ongelma on se, että miten voimme atomisoidussa maailmassa kertoa naapureille kokemuksistamme ja pitää sitä relevanttina? Oletamme ihmiset tässäkin mallissa samanlaisiksi. Sama logiikka joka saa epäuskon heräämään virallista lääketiedettä kohtaan herättää epäilyn myös tässä kohden. Miten voimme tietää että tilanteet ovat yleistettävissä saatujen kokemusten ulkopuolelle? Vastaus voi olla erikoinen, mutta kysymys on jälleen otosmäärän kasvattamisesta.


Otetaan esimerkiksi narkolepsiatapaus rokotteissa. Rokotteet oli testattu ja riittävän turvallisiksi todettu. Narkolepsia tuli puskan takaa yllätyksenä tästä huolimatta. Syynä oli se, että vain hyvin pieni osa ihmisistä reagoi ja heille tuli narkolepsia. Tämä äärimmäisen atomisoitunut erikoistilanne tuli esille vasta kun otosmäärä kasvoi riittävän suureksi. Atomisoituminen saadaan esiin sillä että asioita tutkitaan lisää, ei niin että tutkitaan enemmän paikalliskulttuuria. Lisätutkiimuksilla rakennetaan vertailuryhmiä ja kasvatetaan tutkimusten luottamusväliä. Rokotteen epäonnistuminen kertoo siitä että otoskoon kasvaessa yhä pienemmät ja atomisoituneemmat erikoistapaukset tulevat esiin.

Ja siksi kokeilua tarvitaan - ei siksi että luodaan jotain täydellisen turvallista, koska sellaista ei ole. Kokeilla luodaan turvallisuusraja, jota harvinaisemmat tapaukset jäävät huomaamatta. Koska kokeiluryhmät ovat pienempiä kuin ne ryhmät joille rokotetta sitten lopulta käytetään (muu olisikin vähän omituista) joskus jotain tulee esiin. Jos sivuoireita ei ole, yllätyksiä ei synny. Jos niitä on, ne tulevat esiin. Ja tällöin on hyvä huomata että ne saadaan todistettua ja esilletuotua täsmälleen sillä samalla tieteellä ja tilastollisilla otosmäärillä kuin muutkin asiat - siitä huolimatta että se realisoituisi vaikka vain jonkun tietyn elämäntavan tai muun vaikuttimen yhteydessä. Otoksen määrän ja turvallisuuden välinen yhteys muistuttaa siitä että varmaa lopullista tietoa ei koskaan ole joka tarkoittaa myös sitä, että "edes homeopatia ei ole täysin varmasti todistetusti täysin vaaratonta, toki se mitä tiedämme vedestä ja muusta kertoo lähinnä sen että se ei tapa vaan lähinnä jättää vaivoja hoitamatta."

Moni ihminen joka luottaa anekdootteihin joutuu tilanteeseen jossa heidän on vaikeaa ymmärtää miksi narkolepsiavaikutus rokotteista saatiin esiin, mutta samanaikaisesti rokotteen ja autismin yhteys on huuhaata. Molemmista on anekdootteja. Ja rehellisesti sanoen molempia anekdootteja on yllättävän vähän.

Anekdoottejen suojaus muistuttaakin esimerkiksi siitä mitä aspergerin syndroomaisten lasten vanhemmat joutuvat usein kuulemaan. Anekdootteja siitä miten lasta pitäisi kasvattaa. Vanhemmat opettavat omakohtaisten kokemusten kautta toisilleen mikä heistä toimii ja he olettavat että toinen on samassa tilanteessa. Se, että lapset eivät ole samanlaisia tulee sitten esiin kun lapsia katsotaan isompana massana, isoina otoksina, joiden sisäistä rakennetta ja erilaisia frekvenssejä analysoidaan. Löydetään useita sosiaalisesti omituisia joihin normaali kasvatus ei tehoa. Ja tästä ryhmästä tämän jälkeen voidaan tietää se, että se omakohtainen naapurin kokemus ei toimi näihin vaikka se toimisikin naapurin lapsiin suorastaan erinomaisesti. Tämä sovellus kasvatuspuolelle ei yllätä koska samat tilastolliset menetelmät osuvat kaikkialle missä anekdootteja käytetään. ; Onhan paranormaali ilmiö ihmeparaneminen rukouksillakin jotain joka on periaatteessa kaksoissokkokokeella varmennettavissa oleva ilmiö. Ja vain koska sitä ei ole voitu todistaa, se elää pelkillä anekdooteilla ja moni uskoo ja seuraa silti! Anekdoottien käyttö on tietyssä määrin viite siitä että paremmat todisteet puuttuvat.

Samoin esimerkiksi vaihtoehtohoitojen kohdalla joku epäterveellistä roskaruokaa ahtanut renttu saattaa saada herätyksen terveystuotteeseen joka sisältää mm. pirusti C -vitamiinia. Tämä parantaa hänen terveyttään ja hän tulee mainostamaan tätä minullekin. Minulle siitä syntyy kuitenkin lähinnä perkeleen kallista kusta kun ylijäämä C -vitamiini menee viemäriin.

Eli summa summarum, kertaus on opintojen äiti

Omakohtainen kokemus on parhaimmillaan empiiristä, mutta sen otoskoko on niin pieni että sen pohjalta on käytännössä mahdotonta laajentaa muita koskeviin päätelmiin. Esimerkiksi vaihtoehtolääketieteestä innostunut ei ole tehnyt naapurilleen geenitestejä. Ja riskinä onkin että jokin yleensä vaaraton hoito leviää markkinoille jossa se realisoi narkolepsian kaltaisia ongelmia. Ja koska tuotteiden ostoa ja käyttöä ei rekisteröidä ja valvota, ei tästä ostosmäärästä synny otosmäärää, koska aineisto toki realisoi riskit mutta ei tuo niitä esiin valvottavalla määrällä. Syntyvien haittojen huomaaminen ei ole edes mahdollista. Narkolepsiatapauksia rokotteista tuli muutama suomessa. Ja ne huomattiin koska ne liittyivät lääketieteelliseen ilmiöön. Vaihtoehtohoitojen kohdalla tämä jäisi irrallisiksi yksittäistapauksiksi joista vaihtoehtohoitokriittisinkään skeptikko ei saisi todistettavaa korrelaatiota esille koska riittävät tiedot puuttuisivat.

---

Mietin hetken että olisin kirjoittanut tämän ostos-tv;n mainosanekdootteja käyttäen. Sisältö olisi sama, mutta oikein kukaan ei usko noihin mainoksiin. Mielessä voidaankin käydä läpi sitä miksi ei uskoa mainostv:tä kun naapurin ja homeopaatin sanaa kuitenkin uskotaan. Onko oikein loukata halveksua ja vihata ostostv:n esiintyjiä? Vai onko kysymys luotettavuudesta joka ei koske ihmistä vaan metodiikkaa.

Jeesus, epäonnistunut profeetta

"Tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät, että Jumalan valtakunta on tullut voimassaan."

(Mark. 9:1)

Viime viikolla tiivistyi vuosikausien odottelu. Nimittäin sen odottelu että 2012 väitetään olevan myytillinen maailmanloppuvuosi. Vuodesta on kohkattu useampia vuosia, joten tällä hetkellä elettävä totaalisen epäonnistumisen jälkeinen tila on seesteisyydessään ihanaa. Kuitenkin se, mitä entisistä maailmanlopuista tiedetään, on se, että epäonnistuminen ei merkitse kovin paljoa. Ei vaikka se olisi lukkoonlyöty.

Elämme itse asiassa kulttuurissa jossa maailmanlopunhöyrähtäminen on enemmänkin normi.

Osasyynä tähän on varmasti kristillinen kulttuuri. Sillä vaikka monissa kulttuureissa on käsitelty maailmanloppua, kristinuskon ydinteemat palautuvat eskatologiaan, lopun aikaan ja lopun ajan merkkeihin. Siinä missä muut kulttuurit joko pitävät maailmantuhoa jonain kaukaisena asiana joka ei kosketa ihmiselämää tai jotka yrittävät estää ihmisen elämälle relevanttia mutta potentiaalista maailmantuhoa esimerkiksi ihmisuhrein on kristillisen kulttuurin valitsema tie siinä että lopun ajat ovat ihmisen elinajan aikana relevantteja, tuho on vääjäämätön - ja tämä on jotenkin hyvä juttu.

"Napoleonin komplekseissa" kerrotaankin siitä että itse asiassa muut syyt. Ydinsota ja ilmastonmuutos ovat ihmisille relevantteja riskejä. Nämä lietsovat niitä uskonnon piirteitä joissa maailmanloppua on veivattu. Jos näitä ilmiöitä ei olisi, näistä puolista oltaisiin enemmän hiljaa. "1900-luvun aikana länsimainen kulttuuri on pitkälti normalisoinut maailmanlopun teemana. Kyse ei ole sekopäiden päin honkia laskemista "raamatullisista" excel-taulukoista, vaan siitä, että maailmanlopusta ja erilaisista maailmanlopuista on kuluneen vuosisadan ajan tullut henkisen kulutuskulttuurimme valtavirtaa. Kaunokirjallisuudessa, elokuvassa ja sarjakuvassa apokalyptiset ja postapokalyptiset tapahtumat eivät ole mitenkään epätavallinen aihe." ... "maailmanlopputematiikan valtavirtaistumiselle on myös asiallisia syitä. Kylmän sodan aikana mahdollisuus jos ei maailman, niin ainakin pitkälti globaalin sivilisaation tuhosta nousi esiin eräänä lähitulevaisuuden mahdollisuutena. Globaali ydinsota ei sinänsä olisi mitenkään sen yliluonnollisempi tapahtuma kuin vaikka Oolannin sota, mutta se tarjosi konkreettisen uhkan liki täydellisestä tuhosta. Tämä uhka myös lietsoi uskonnollisten fanaatikkojen ylivilkasta mielikuvitusta yhä hullumpiin tulkintoihin tuhansien vuosien takaisten tekstien kuvitellusta voimasta ennustaa Kashmirin kriisiä tai Turkin asehankintoja."

On lisäksi hyvä huomata, että maailmanloppuennustusten pieleenmeneminen on tavallista. "nyt sitten kuitenkin pitäisi tapahtua jotakin apokalyptisen mullistavaa. Paskan marjat. Onhan näitä törppöjä nähty jo ties kuinka kauan, ja aina he ovat nolanneet itsensä, nuo säälittävät pölvästit." Mutta niihin suhtaudutaan usein itsepelastelevasti. "Jehovan todistajain tyhmät ja vastuuttomat johtajat ovat sekoilleet kaikenlaisia apokalyptisiä merkityksiä erilaisille vuosiluvuille. Koska varsinaisesti Kristus ei ole näemmä palannut, on näitä typerehtimisiä sittemmin liikkeen selkärangattomien selittelijöiden toimesta selitelty siten, että kyseessä ei koskaan minkäänlainen ennustus ollutkaan. Jos ei alun perinkään olisi hullu ja laskisi asioita päin persettä väittäen juttujaan erittäin luotettaviksi, niin ei ehkä tarvitsisi turvautua tällaiseen halveksittavaan semattiseen hiuksenhalkomiseen jälkikäteen."

Kulttuurissamme maailmanloppukulttilaisiin suhtaudutaan toki yleisesti huvittuneisuudella. Mutta toisaalta heitä puolustetaan melko tiukasti. Kristinuskossa syynä on uskonnon omituinen suhtautuminen profeetoihin ; Kun he puhuvat näyistään, on näkyjen pilkkaaminen helposti Pyhän Hengen pilkkaa. Samalla vääristä profeetoista varoitellaan. ~ New -Age -tyylisten puolustukset taas nojaavat samantapaiseen strategiaan jossa sävytys on tosin ihmisläheisempää ; He syyttävät ad hominemista. ; Heillä on ytimessä retorinen kysymys mallia "Jos Nostradamus ja idän viisaat [vaihtuvat tilanteen mukaan tietysti] ovat vuosituhansien aikana sanoneet jotain, niin voisivatko he muka olla väärässä?" Jos väittää heitä vastaan, loukkaa näitä viisaita typeryksiksi ja hoopoiksi. Syyte siitä että epäily olisi herjaavaa on tietysti mahdollista jos ja vain jos ainut millä argumentti nojaa on auktoriteettiin vetoaminen ; Jos ainut varsinainen argumentti tapahtuu ihmiseen vetoamalla, ei tätä tietysti voi kritisoida tarttumatta henkilöön.

Maailmanlopun käsittelyn kulttuurimme on sellainen että maailmanloppua käsitellään usein uskon ja vakaumuksen kautta. Sitä taas vastustetaan muuta kautta. Lisäksi moni on huvittunut siitä miten kukaan on Jehovan Todistaja, kun heidän ennusteet ovat epäonnistuneet. Se, mikä tässä jää helposti huomaamatta onkin se, että itse asiassa kristinuskossa on tehty juuri samoin. Molemmissa on vain jälkikäteenmuuntelun merkkejä. Asioita on selitetty parhain päin ad hoc.

Itse asiassa voidaan kuitenkin sanoa että on mahdollista uskoa historialliseen Jeesukseen ja että tällä on yhteys "Raamattuun". Ja että juuri tätä kautta on perusteltua sanoa että Jeesus on epäonnistunut profeetta. Väärä profeetta. Erehtynyt profeetta. Ennusteissaan pieleen kohkannut loppulappuhihhuli. Tai kuten "Napoleon" saattaisi asian ilmaista, "ammattitolvana". Lopputuloksen voisi sitten itse kukin liittää vaikka Lewisin trilemmaan jos sitä pitää jotenkin järkevänä konseptina. (Tosin en ymmärrä miksi kukaan järkevä ihminen pitäisi. Mutta näissä asioissa - kuten maailmanloppua ennustavien mänttiääliöidenkin kohdalla - meitä on moneen junaan ja kaikenlaisia juttuja joku jossain kannattaa. Jopa moni.)

Jos meillä on hypoteesi, jota emme apriorisesti nollaa, vaan jota avomielisesti käsittelemme vaihtoehtona. Ja että tämä hypoteesi sanoo että Jeesus oli epäonnistunut profeetta Jehovan Todistajien perustajien tapaan. Tämä ehdottomasti sopisi hyvin yhteen monien erikoispiirteiden kautta.
1: Johannes Kastaja julisti eskatologiaa jonka puheissa tuomio oli lähellä. Koska Jeesus oli hänen kastamansa, se kertoo siitä että Johannes Kastajan teologiassa oli harvinaisen paljon järkeä.  Itse asiassa voidaan jopa sanoa että Jeesus julisti samaa viestiä.
2: Jeesuksen "ihmisen poika" -vertaukset voidaan nähdä alluusioina jotka on vedetty Danielin kirjasta. Jeesus on lainannut tätä koska teksti oli jo olemassa hänen elossaollessaan. Se oli yleisölle tuttu. Danielin "ihmisen poika" oli apokalyptinen hahmo. ; Itse asiassa kun mietitään UT:n kirjoituksia, korostetaan kiirehtimistä. Jeesus pyytää ihmisiä jättämään kaiken ja seuraamaan häntä. Itse asiassa Jeesuksen lausumissa jopa omien vanhempien hautajaiset ovat vähemmän tärkeitä. Piti jättää kaikki, ostaa miekka ja seurata.
3: Jeesuksen immersiopuheet (viimeisimmät ensin, pienet ovat suuria) eivät olleet kulttuurisessa tyhjiössä. Ne olivat hänen aikanaan pikaisen lopun ajan ennustajien suosiossa.
4: Kun katsotaan Raamattua sen kirjojen kirjoittamisajankohdan mukaan, voimme huomata että varhaisimmin kirjoitetut uuden testamentin kirjat ovat lyhytjänteisempiä. Paavali puhui välittömästä tuhosta. Paavali esimerkiksi kertoo Korinttolaisille kehoituksia muuttaa asiantilaansa pian, sillä loppu on pian tulossa. Markuksen evankeliumissa tätä on enemmän kun taas Johanneksessa vähiten. Tämä on itse asiassa selkeä hahmo joka näyttää että Jeesuksen enusteita ja lopun aikaa koskevia väitteitä on liennytetty. Syy on se, että Johanneksen evankeliumin aikana aikaa oli jo mennyt melko kauan. "Jumalan valtakunnan tulemista" saarnaavat puheet ovat siinä siksi minimissään ja siinä on alettu korostaa enemmän sitä "ikuista elämää". Tämä on itse asiassa ymmärrettävää jos mietitään että alkuseurakunta on ollut Jehovan Todistajien maailmanloppukultti jonka pikaista maailmanloppua ennustaneet puheet ovat epäonnistuneet ja jotka ovatkin sittemmin selitelleet ennustuksiaan vertauskuviksi tai joksikin muuksi. Ja jotka eivät enää lyö päivämääriä esiin, koska niissä on konkreettinen epäonnistumisen mahdollisuus. Sarjaepäonnistunut maailmanlopunennustelija tietää että erehtymätön ennustus on ennustaa että tuho on tulossa "ehkä jo pian".
5: Jeesus puhuu monissa kohden siitä miten loppu tulisi hänen sukupolvensa aikana. Esimerkiksi (Markus 1:15 ; Markus 13:30 ; Matteus 10:23 ;  Markus 9:1 ; Matteus 26:64) Näitä on selitetty kielikuviksi, mutta on aivan ymmärrettävää ja kokonaisuuteensopivaa ottaa ne tosiasiaväitteinä. Sekä Jeesus että Paavali opettivat etíikkaa jossa korostuu väliaikaisuus. Tässä on järkeä jos he uskoivat että lopun ajat olivat sukupolven kysymys.
6: Itse asiassa se, että Paavali ja muut tuoreen ajan evankeliumit ovat lyhytjänteisiä kertovat siitä että Jeesus on todennäläisesti korostanut juuri näitä piirteitä. Eli Jeesus on ollut nopean tuhon profeetta. Samoin selittyy se, miksi alkuseurakunta odotti maailmanloppua "jos ei tänään niin huomenna" -hengessä kun taas nykykirkko selittelee miksi yli 2000 odotuksen vuotta ei ole merkittävä aika Jumalisessa mittakaavassa. Tähän on syy : Etääntyminen Jeesuksesta. Ja etääntymiseen on hyvä syy. Jeesus on epäonnistunut profeetta, ja kukapa sitä väärää profeettaa ja epäonnistujaa haluaisi seurata? Jeesus on uudelleenmääritelty jotta omaa epäonnistumista ei tarvitsisi kestää.
7: Itse asiassa on mielenkiintoista miettiä sitäkin, että miksi ensimmäinen sukupolvi ei kirjoittanut Jeesuksesta biografioita. Vasta toisen sukupolven uskovat kirjoittivat evankeliumit. He ovat toki yrittäneet parhaansa, ja tämä kohta on ateistejen ylituomitsema, että vuosien väli on niin suuri että "sanat katovat". Kuitenkin jos mietitään tämän - tottakai mukanaan tuoman - laadun heikkenemisen sijasta aivan sitä että miksi evankeliumia ei kirjoitettu jo aiemmin, voidaan huomata että jos maailmanloppua on odotettu piakkoin, ei kirjan kaltaiseen työhön ole tarvetta. On julistettava eikä panostettava pitkäjänteisyyttä vaativaan projektiin. Jeesuskirja vaatii aikaa, jota ei ollut. Jos aika on tulossa pian ja Jeesuksen itse omin silmin tavanneet saarnasivat keskuudessa, ei evankeliumeille ollut funktiota.

Onkin merkittävää huomata, että jos nämä ylläolevat tosiasiat otetaan esille, Jeesus epäonnistuneena profeettana on relevantti. Tässä ei ole kysymys "naturalismi-skientismistä", vaan Raamatun katsomisesta. ; Käyttämäni on itse asiassa enemmän uskonmiehen/teologin eikä skeptikko/skientistin viitekehys ; Se vain johtaa mielipiteeseen joka ei ole uskonmiehille tyypillinen toisin kuin skeptikoille. Metodi ja päätelmä menevät monilta ihmisiltä keskenään sekaisin, he eivät osaa erottaa niitä toisistaan. (Siksi painotan asiaa tässä nyt.)

Itse asiassa tässä ylläolevassa logiikassa ei edes tarvitse kiistää ainuttakaan Jeesuksen ihmetekoa ; Onhan selvää että maailma ei toimi sillä logiikalla että "jos on ihmissusia, niin on vampyyrejäkin" tai "jos on taikutta, on iänkaikkinen elämä" Voidaan sanoa että päättelyä ei synny koska on olemassa vaihtoehtoinen ajattelutapa, emmekä voi väittää että se olisi suoralta kädeltä sen huonompi kuin muutkaan ; "Jos Jeesus kykenee nousemaan itse kuolleista paratiisiin, ei ole selvää että hän voi herättää muita paratiisiin - ei vaikka hän osaisi herättä kuolleita takaisin maan päälle Lasaruksen tavoin." Päättelyketju ihmeteoista apokalypsiin ja taivasten valtakunnan olemssaoloon ; ihmeteoista sielun olemassaoloon ja sielun pelastukseen ; on yksinkertaisesti non sequitur.

Jeesus oli ammattitolvana. Tässä hän muistuttaa silmissäni Ior Bockia. Bockiin taas suhtaudun itse asiassa hyvin. Arvostan häntä fiksuna ja erittäin sivistyneenä. (Vaikka onkin kuollut.) Samanaikaisesti hän oli kuitenkin myös paikoin sekaisin kuin seinäkello. (Mikä muistuttaa siitä että Lewisin trilemma tyypittelee ihmisiä ja kohteita liikaa.) ~ Tässä on tosin se ero että odotan Bockin onnistumista enemmän kuin ylöstempausta ja lopun aikojen itkun ja hammasten kiristelyn alkamista. Syy on se, että Lemminkäisen temppeli löytyy kun se valmistuu. Jeesuksen paluuta sen sijaan emme voi tehdä, paras johon kykenemme on maailmanloppu ydinpommin tai ilmastonmuutoksen kautta.

"Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä."

(5. Moos. 18:22)

Kuvan mahti

Iltalehti (tuo tieteellisen kirjallisuuden huippulähde) uutisoi pääsiäisen takia hieman ajankohtaisen uutisen. Siinä käsitellään teoriaa pääsiäisestä. Sen ytimessä on agnostikko jonka mukaan Jeesuksen ylösnousemus olisi "optinen harha". Uutinen on tässä mielessä minulle tietysti kannustava. Etenkin kun uskovaisten parissa syntyi paheksuntaa siitä että tämä teoria olettaisi että apostolit olisivat olleet hörhäytettäviä typeryksiä ja että teoria olisi siksi halveksuva.

Odotin siis että jollakulla olisi teoria jolla selitetään "Raamatun" olennaisia tapahtumia. Olen tottunut siihen että Raamatun ihmeitä yritetään muuttaa luonnonlakien hyväksymäksi ; Uskovaiset selittävät tämänlaisilla usein että uskonto ei ole taikauskoa vaan etsii selityksiä esimerkiksi sille miten esimerkiksi egyptin vesien pakeneminen voisi johtua kangastuksesta. Tai miten jää auttoi kävelemään vetten päällä. Näin selitetään että ihme olisi tositapahtumiin perustuva mutta ei. Ja toisaalta ateistit selittävät täsmälleen samanlaisilla yksityiskohdilla että kyseessä on luonnontieteellinen tapahtuma eikä ihme. Näin tämä sopisi "agnostiseen viitekehykseen."

Valitettavasti joka ikinen odotuksistani pettyi. (Myös se pilkallisuus uskovaisia kohtaan paljastui uutisankaksi, olen pahoillani vähintään tästä.)

Teoria on kuitenkin karkeasti se, että torinon käärinliina uskotaan todeksi ja että silminnäkeminen tarkoittaa sitä että käärinliina on nähty. ... "todellisuudessa apostolit näkivät vain käärinliinaan piirtyneen kuvan Jeesuksen kasvoista ja pitivät sitä merkkinä ylösnousemuksesta."

Teoria sidotaan siihen että kuvilla on ollut voimaa. Kun Jumalan nimi nähtiin voimakkaana seemiläiset suojasivat sensuurilla. Jumalankuvien tekemistä kiellettiin osittain siksi että kuvat ovat voimallisia. "Apostolit todella näkivät jotain poikkeuksellista, kuvan kankaalla. Siihen aikaan ihmiset eivät olleet yhtä tottuneita näkemään kuvia, kuten taidehistorioitsijat ja antropologit tietävät. Kuvat olivat harvinaisia ja niitä pidettiin paljon erityisempinä kuin nykyisin." Nimenomaan tämä tulkinta herätti närää monissa, sillä sen nähtiin olevan huonoa suhtautumista vanhan maailman ajattelutapaan. Tämä ei kuitenkaan ole periaatteessa sen kummallisempaa ajattelua kuin se, että selittää siitä että vanhan testamentin aikana oli oikein pistää raiskaaja avioon raiskatun kanssa koska vaihtoehtona oli se, että nainen ei kelvannut kenellekään ja jäisi siksi ilman elättäjää ja huoltajaa. ~ Tämä taas on nomadikulttuureissa iso asia, helposti elämän ja kuoleman kysymys. ; Se voi tuntua nykyajan silmissä omituiselta mutta se on maailmankuvan lähtökohtien kautta kohtuullisen uskottava.

Teoria ei todellakaan oleta uskovaisia typeriksi ; Arkiajattelussa toki ajatellaan usein että menneenajan tieteen virheisiin viittaaminen antaisi ylenmyydentunnetta nykyaikaan kun tiedämme nyt enemmän. Kuitenkin tosiasiassa tämä ei ole ihmisten tyhmyyttä vaan yhteiskunnan ja kulttuurin kehittämistyön määrää. Lisäkulmaa asiaan saa siitä että nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmistä joiden mielestä Torinon käärinliinan olemassaolo on itsessään konkreettinen todiste. Moni ihminen uskoo nykypäivänäkin sen nimenomaan todistavan kiistatta ylösnousemusihmeen. Kuva on siis selvästi vakuuttava eikä se että uskoo ihmisen voivat ottaa sen todisteena ole osoitus siitä että ihminen olisi erityisen typerä. Hänen ajatusratansa eivät vain seuraa tieteellisen ajattelun tyypillisiä polkuja. (Tämä muute yhdistää muuten modernin nykyajan ihmisiä että rautakautisia ystäviämme yllättävän monissa paikoissa.)

Siksi siinä että kristitty kokee tämän selityksen loukkaavana tuntuukin itse asiassa hyvin erikoiselta. ; Sen taakse voi kuvitella suunnilleen ainoastaan Lewisin trilemman kaltaisen konseptin jossa oletetaan että joko Jeesus on ehdottoman jumalainen, psykopaatti tai mielisairas. ja että Jeesusta ei voi pitää minään muuna kuin jonain näistä, esimerkiksi viisaana opettajana. Tällöin opetuslastenkin ajattelua punnitaan ikään kuin modernin tieteen kautta ja uskotaan että he ovat joko ajatelleet täysin oikein tai sitten he ovat olleet nimenomaan mielisairaita. (Kuva on aito joten he eivät ole valehtelijoita mutta ilman konkreettista Jeesusta hän ei ole kovin jumalallinen kun jättää vain sen kuvan.)

Tämä on tietysti turhankin dikotominen näkemys. Tosiasiassa selitys on siinä mielessä uskottava että jos Torinon käärinliina olisi aito, niin olisi uskottavaa että apostolit olisivat ottaneet sen konkreettisesti ja tosissaan. "Kuva" olisi muuttunut niin että logiikkaloikkaa voidaan kutsua löyhässä mielessä "optiseksi illuusioksi", kun ajatus harhautuu arkijärjen/intuition vaikutuksesta harhaan ilman että analyyttinen käsitteellis-tieteellinen ajattelu olisi iskenyt skeptistä kulmaansa väliin. Tämä ei tarkoita mielisairautta. Nykyaikanakin se tarkoittaa korkeintaan huonoa kouluttautumista tai ajattelullista laiskuutta.

Ongelmana onkin se että tosiasiassa torinon käärinliinan aidoksi olettaminen on perusheikkous josta seuraa myös joitain varsin kummallisia seurauksia ; Torinon käärinliinaa kuvansäilöjänä ei mainita "Raamatussa" ja se on muutoinkin juutalaisille epätyypillinen niin hautausasentonsa kuin muidenkin vastaavien johdosta. Näin ollen käärinliina sidotaan paikkaan varsin lennokkaalla ad hoc -oletuksella. Silminnäkijäkuvaukset olisivatkin nyt liinannäyttämistapauksia kun apostolit näyttäisivät "universumin ihaninta pakanamaan karttaa" toisilleen.
1: Itse asiassa historiallisesti katsoen Torinon käärinliinan vakavasti ottaminen on varsin huono veto. Jo tämä lähtökohta on hyvin heikko. Vaikka moni korostaakin että Torinon käärinliinaan uskominen olisi vain kannanotto siitä että Jeesus olisi historiallinen, on sen takana kuitenkin hyvin paljon muutakin. Aiheeseen voi tutustua eikä ole vaikeaa huomata, että Torinon käärinliinan oikeaksi kannattajat (a) eivät tee historiallisen alkuperän varmistamisen kannalta olennaisinta eli sido liinaa aikaan ja paikkaan vaan sen sijaan pyrkivät ad hoc selittämään miksi saadut todisteet eivät kelpaisi. He eivät siis ole ajoittaneet liinaa ajanlaskun alkuun vaan keksivät syitä miksi ajoitus antoi "väärän tuloksen" keskiajalle. Ja sama koskee ajan lisäksi paikkaa. (b) He koristelevat väitteitä valehteluilla ja kuulopuheilla. Esimerkiksi liinasta on yritetty etsiä merkkejä verestä, mutta tästä ei ole suoraa havaintoa saatu. Saati että siitä oltaisiin saatu DNA -näytteitä kuten eräät kuulopuheet ovat väittäneet. Käärinliinan ihmeeksi perusteleva strategia onkin aina omituista tietämättömyyteen vetoamista ja todisteiden arvonvientiin perustuvaa kikkailua.

Tosin jos Torinon käärinliinaa pitää aitona on pakko ottaa kantaa sen syntytapaan, siihen onko kyseessä Jumalallinen vai ihmisen väärennösaktio. Se nimittäin värittää sitä ovatko apostolit pettäjiä jolloin harha ei ole illuusio, ovatko he erehtyneet kun liinalla on luonnollinen synty tai joku muu kuin he itse ovat väärentäneet, vai onko Jeesuksen ihmesyntymä se joka on luonut koko käärinliinan jolloin puhe "illuusiosta" muuttuu hieman omituiseksi. - Etenkin viimeisin herättää keskustelua Jeesuksen voimatasoista ; Jos hän on todella Jumala ei kuolemanjälkeinen visiitti ole enää kovin ihme, mutta jos Jeesus on vain yksinkertaisempi taikamies, hän voi kenties tehdä vain torinon käärinliinan kaltaisia pienempiä ihmeitä jolloin on kyllä syytä miettiä etty why bother.

---

Kirjoittaja ihmettelee uskovaisia jotka samanaikaisesti selittävät että erilaisille tulkinnoille pitää antaa tilaa ja niitä pitää kunnioittaa hyväntahtoisuuden periaatteen mukaan vaikka olisi erimielinenkin, koska siitä syntyy keskustelua ja että maailmankuvat tuottavat eri tulkintoja joita ei pidä ahtaa tietyn metodologisen normiston läpi. Mutta jotka sitten näkevät tämänlaisten juttujen kirjoittamisen tarkoitushakuisena pääsiäisenpilaavana ikonoklasmina ja joista tämänlaisia teorioita ei olisi oikein hyvä tehdä ollenkaan ja tekevät tämän käyttämällä viittauksia metodologisiin periaatteisiin.

Ehtaa Jeesustelua

Lars Husumin kirja "My friend Jesus Christ" on kirja joka kertoo siitä kuinka Jeesus astuu miehen elämään ja muuttaa sen kauttaaltaan. En ole itse lukenut sitä, mutta siitä kirjoitetut kirja-arviot kertovat siitä paljon olennaista.

Kirja kertoo fiktiivisen henkilön muutostarinan. Sen päähenkilö Niko on "paha poika", taloudellisesti turvattua elämää elänyt nuori mies jonka lapsuutta varjostavat esimerkiksi hänen vanhempiensa kuolema auto-onnettomuudessa. Traumatisoitunut onneton jolla on riittävästi varaa ilmentää tuskaansa erilaisiin toimintoihin. Hän on "an up-and-coming young psychopath". Hän ajaa lopulta jopa sisarensa itsemurhaan. Niko ajautuu pohjalle ja tässä vaiheessa Jeesus astuu mukaan kuvioihin. "It's at this point that Jesus Christ steps in. Actually, he breaks in. Niko wakes up early one morning to the sound of a prowler in his apartment. Niko sees a man who's "tough, long-haired, bearded and big and strong, and [who] oozes confidence" entering his bathroom. When the man comes out , Niko clocks him in the head with an ashtray. Niko meet Jesus, or at least someone who claims to be Jesus and there to make Niko "a better man."" Kirja ei kuitenkaan itse asiassa ole uskonnollinen. Kirjailija kuvaa tarinaa seuraavasti "'I wanted to write something that was wild, bizarre and unpredictable,' says Husum. 'I got the title before I had anything else, and I think the Jesus character represents all that, because you’re never told whether it's Niko's imagination, actually Jesus or just a biker calling himself Jesus. In Denmark, when we deal with religion it is often either very much pro or very much against. My novel is neither."

On hauskaa, että kirjan pääteemana on samanlainen elämänlaadun paraneminen mikä on kristillisessä julistustyössä ytimessä. Se kuitenkin samalla murtaa siihen liittyvät perusoletukset puolin ja toisin. Kyytiä tulee sekä ateistiselle ajattelulle että ajatukselle että elämänlaadun paraneminen kertoisi erinomaisesta ja suurenmoisesta faktuaalisuudesta. Elämän paraneminen ei ratkaise Jeesuksen olemusta. Mutta on kuitenkin tärkeää että Jeesus (tai jokin muu mahdollisesti maallinen asia) on elämässä, koska ihminen ei elä individualistis-aktuaalisesti itsellisenä kovinkaan kauaa, koska tämän seurauksena on yksinäisyys ja ahdistus.

Kirja vaikuttaa ihmisläheiseltä. Ja sen perusteema - jo aivan pintatasoltakin tarkastellessa - itse asiassa voidaan nähdä iskevän murskaksi C. S. Lewisin väitteen jonka mukaan Jeesusta ei voi ottaa muuta kuin tosissaan tai ei ollenkaan. Hän on tiivistänyt tämän Lewisin trilemmaan jossa vaihtoehtoina on että Jeesus on paha, hullu tai Jumalallinen. Ja vain viimeisin niistä on millään tavalla vakavasti otettava. Husumin kirjasta (tai ainakin sen arvosteluista) kumpuava ihmiskuva muistuttaa että Lewisin trilemmassa heikoin kohta onkin itse asiassa turhan ikävä suhtautuminen vammaisuuteen ja mielenterveyskysymyksiin. Kun ihmisen elämä muuttuu paremmaksi, on hyvä huomata että hulluissa voi olla viisautta.

Tämä kuitenkin unohtuu helposti, jos antautuu Lewisin perienglantilaiseen asenteeseen. Asenteeseen, jonka jäämiä voi löytää esimerkiksi Brontën englantilaisissa maastoissa tapahtuvassa "Kotiopettajattaren romaanissa" jossa hullu vaimo voidaan piilottaa ja kätkeä ullakolle, eikä se ole oleellisesti kammottavana tekona kuvattu. Päin vastoin ullakon nainen kuvataan pelottavana. Tämänlaisten asenteiden murskaamisessa Husumin kirja antaa hyvän pohjan ; ihmetekojen sijasta lähinnä karismaansa luottava murtautuja-Jeesus ja hänen elämää rikastuttava voimansa auttaa kyseenalaistamaan tämänlaisia piirteitä.

Tämänlaiset piirteet ansaitsevat tulla murskatuksi koska ne eivät ole jääneet toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin. Tästä saa hyvän kuvan lukemalla uusinta "Voima" -lehteä (2/2012). Tässä haastatellaan Olavi Uusivirtaa jutussa "Kohtauksia Olavin kanssa". Uusivirta edustaa näkemystä jonka mukaan ihminen ilman uskoa tekee itsemurhan "Uskon, että ainoa joka estää mua tappamasta itseäni on usko siihen, että on mielekästä elää. Sitä ei voi perustella järkisyillä. Jos sä päädyt perustelemaan kaikkea järkisyillä, niin sä päädyt siihen, että on parempi vetää itsensä jojoon. "Ehkä mä olen uskonnollinen ihminen jollain tavalla. Järki loppujen lopuksi riittää vain kuolemaan. Elämä on menetysten sarja."" ... "Sun on pakko uskoa johonkin, Susanna, tajuutsä. Sä saarnaat humanismista ja demokratiasta. Mutta entä usko, toivo, rakkaus? Humanismi ei sisällä mitään näistä" Uusivirta korostaa tätä teemaa korostamalla yleistä maailman rumuutta. "Sussu saatana, kato nyt tonne ulos, siellä on likasta lunta, paskasia kinoksia, paskasia! Ainoo järkevä teko olis tappaa itsensä!"

Tämänlainen "Puoliksi Camusinsa lukenutta mutta ei siitä mitään ymmärtänyttä" asennetta on ylipäätään aika paljon uskonnollisessa piireissä. Heille voi toki vastata helposti, kuten "Voiman" haastattelija. (a) Vetoamalla kuolevaisuuden antamaan horisonttiin "Elämän ankaruuden tajuaminen ja kaiken väistämätön loppuminen tekee elämästä runollista. Se tekee meistä vitun paljon nöyrempiä ja lempeämpiä." (b) viittaamalla että uskonto on tuskan turruttamiseen tarkoitettua ooppiumia "Uskossa oleminen on raukkamaista! Jos sä pääset taivaaseen, niin miks vaivautua tosissaan muuttamaan mitään?" (c) tai jopa viittaamalla siihen että itsemurha on järkevä konteksti vain uskonnollisessa perspektiivissä "Sulla on varauloskäynti. Jos elämä käy liian ahdistavaks, kaikki ei olekaan tässä."

Tämänlaisia asenteita voi lisäksi ratkoa omilla vakiintuneilla vastaustavoillani joita ovat eri vastaksia kuin "Voiman" tarjoamat (a) Itsemurha on absurdi aktio, miten perustella itsemurha järkisyin? Elämän absurdius ei tee kuolemista rationaaliseksi jos kuolemakin on absurdi. (b) Evoluutio ei suosi itsemurhan tekemistä, siksi kaikilla ihmisillä on taipumus itsesäilytykseen. Tämä on nimenomaan järkevää, evoluution kannalta. Moni toki keksii ideologiapohjaisia rationalisointeja tälle mieltymykselle, mutta nämä ovat ohipuhuvia laastarinpaikkoja, joista tulee helposti dogmaattisia olkinuoria koska niiden tarjoaman vastauksen puute nähdään samana kuin itsemurhaan houkuttelevaksi. Kuitenkin jopa tämä pelko ja ahdistus kertoo siitä että itse kuolema on pelottava itsessään ; Ilman tätä pelotusvoimaa ihminen vain kääntyisi ja tappaisi itsensä, sen sijaan että valitsisi peloissaan ideologiassaan pysymisen. (c) Ole ystävällinen äläkä siirrä omia elämästänauttimisen vaikeuksiasi ja kyvyttömyysksiäsi rationalisoida elämääsi muuta kuin tietyssä rajatussa viitekehykseksi lajityypilliseksi muiden ongelmaksi. Tyhmyys on omaasi, sori vaan.

Mutta tämäkin jättää tarinan hieman auki. Sillä ytimessä on kuitenkin Pahan ongelma. On olemassa paljon kristittyjä jotka korosvat Uusivirran kaltaista "elämä on paskaa" -lähestymistapaa. Tämä on tunnustus siitä että maailma ei ole hyvä paikka. Tunnustus siitä että pahan ongelma on totta. Tämä Pahan ongelma taas on asia jota kristityt hyvin usein yrittävät peittää ja ratkaista jotenkin ; Swinburnen kaltaiset teologit ovat saaneet valtavasti tilaa ja julkisuutta juuri siksi että he peittävät Pahan ongelman kuriositeetiksi. Jos nämä pahan ongelman poistamiskeinot olisivat toimivia, Uusivirran näkemys elämän paskuudesta olisi kumottu. Naurettava ja epärationaalinen tapa. ~ Kuitenkin kristityt tiedostavat että asiaa ei ratkaista. Sen verran usein ateistisen elämän tyhjyys tulee esiin. Pääosa kristityistä puhuukin siitä miten "tämä maallinen taivallus ei riitä". Tämä on elämänhalveksintaa joka on suorassa ristiriidassa Pahan ongelman ratkaisemisen kanssa. Tästä jääkin jäljelle vain se tapa lähestyä Pahan ongelmaa jossa selitetään että kristinusko on kärsimysuskonto jossa maailman pahuus on tunnustettu tosiasia. Joka kertoo siitä että Jumala ei ole joko kaikkivaltias tai rakastava. Pahan ongelma kierretään tällöin hylkäämällä tämä Jumalankuva. Jumalankuva jota Swinburne taas yrittää kaikin keinoin puolustaa.

Tämä kahtiajako onkin kristinuskon syvintä ydintä. Ja tähän paradoksaaliseen tilanteeseen saa mielekkään vastauksen Husumin kirjasta (tai ainakin siitä tehdyistä arvioinneista) kumpuaa. Paras Jeesus on sellainen joka ei lupaa tuonpuoleista vaan tämänpuoleista. Sellainen joka hyväksyy että maailmassa on pahaa ja jonka avulla näistä vaikeuksista tulee helpommin kannettavia. Pahan ongelman vakavuuden tunnustamisen jälkeen toimitaan kuin ideaalitilanne olisi se, että Pahan ongelma olisi irrelevantti.

Tässä on ratkaisu joka unohtuu siksi että uskonnoissa kehotetaan liiankin kanssa kohdistamaan katsetta siihen tuonpuoleispalkintoon. Tällöin oikeastaan ainut mitä voi saada on elämänhalveksunta ; Tämänpuolinen nähdään roskana ja paskana jonka ainut funktio on olla taisteluhauta ja testi jonka avulla ansaitaan tuonpuoleinen maailma jossa Pahan ongelma ei vihdoin ole relevantti. Konkreettisen elämän ongelmat nähdään tällöin lannistavana ja kauheana, ja tältä lohduttaudutaan ajatuksella abstraktista tuonpuoleiselämästä jolle on asetettu sellaisia odotuksia että siihen kontrastoituna mikä tahansa tämän maailman puolella tapahtuva asia tuntuu pettymykseltä. ~ Odotusten kautta Taivas on tämän jälkeen vaatimus, ja kaikki siitä poikkeava on maallista pinnallista roskaa. Ja tätä kautta tämänpuolisesta elämästä ei tule lahjaa ja itsemurhasta tulee kristitylle relevantti ratkaisu.

Tätä voisi kutsua kristilliseksi elämäntaidottomuudeksi joka ahdistaa ihmisiä niin paljon että he ajautuvat evoluution tarjoamasta homeostaasia tavoittelevasta ihmisestä. (Tai oikeastaan ei erota. Ihminen tavoittelee kristittynäkin homeostaasia mutta hänen näkemyksensä maailmasta ja odotuksista muuttavat rationaalista toimintatapaa siten että kuolema muuttuu elämäksi. Tämä lienee omituinen ekologinen loukku joka johtunee ihmisen ennakoimiskyvystä joka on monin paikoin luonteeltaan abstrakti ja jota voi siksi huijata abstrakteilla konsepteilla.)Tämänlaiset "vaadin-petyn-odotan -malliset" tämänpuoleista elämää halveksivat kristityt tarvitsevat ehdottomia itsemurhakieltoja. Koska muutoin se paratiisi tuntuisi liian houkuttelevalta ja sinne haluttaisiin heti. Ja tähän on tunnettu ratkaisu, itsemurha. Tässä mallissa kristinusko ajaakin omituiseen tilanteeseen, jossa se pyrkii ahdistamaan ihmisiä ja estää heitä sitten tekemästä itsemurhaa ja ahdistamalla heitä tätä kautta lisää. Tämänpuolinen maailma rakennetaan siksi väkisin pessimisminsävyttämäksi kärsimykseksi josta ei ole pakotietä ja jossa optimismi tulee siitä että jos taistelee ja tottelee niin sitten kärsimys loppuu ja ilo alkaa kuoleman jälkeen.

Husum muistuttaa että tässä kohden vika ei oikeastaan ole Jeesuksessa, eikä tätä kautta itse asiassa kristinuskossakaan. ~ Jeesustelu ei itsessään ole ongelma. Ongelma on muualla. Oikeasti.

"compatible" or "combatible"

Teologiassa on hyvin yleistä törmätä argumentteihin joissa pelkästä vakaumuksesta ja tunteesta tehdään argumentti. Yleensä oman vakaumuksen laittamista peliin tällä tavalla pidetään epäsopivana. Se, että jollakulla on vahva mielipide ei tee asiasta totta. ; Yleensä tämä on "tiukan linjan" uskovaisten tapa toimia. He suosivat Swinburnen ja Plantingan argumenteista niitä jotka ovat korostetummin näitä argumentteja.
1: Näin esimerkiksi esiin nostetaan se, että jos vakaumus on luja ja siihen sitoudutaan, se on vahvempi kuin jos sen voisi vain vaihtaa lennosta. Tässä logiikassa fanaattisuus muuttuu todisteeksi ja harkinnaksi. Obsessio muuttuu samaksi kuin asian voimakas harkitseminen. Sitoutuminen muuttuu vahvistavaksi argumentiksi. Tämä toki on sovellettavissa myös ateistejen intoon. Tässä yhteydessä ei usein mainita että "ateistit ovat militantteja/dogmaattisia", koska siitä seuraisi se, että heidänkin näkemyksensä olisi rationaalisempi ja vakaampi kuin jos he vain vaihtaisivat avomielisesti mieltään lennosta. Samoin 9/11 -terrorismi muuttuu tässä kulmassa Allahin todisteeksi. Olihan näkemys selvästi voimakkaasti harkittu ja tätä kautta paremmin valittu kuin jos terroristit olisivat jänistäneet eivätkä olisi heittäytyneet omaan kuolemaansa. Uhrautumisen voimahan on tässä varsin älytön, ateisti ei voi tämänlaista Jumalan edestä kuolemista pitää ollenkaan järkevänä.
2: Jumala -aistinkin kohdalla vakaumuksen selitetään olevan seuraus mystisen aistin toiminnasta. Näin vakaumus onkin määritelty aistin lopputulemiseksi. Plantingakin esittää suuresti että aistin perustelu vain "näyttää kehäiseltä" ja että tämä koskee kaikkia aisteja. Tämän kohdalla ateisti ei tietysti saa samalaista vastaiskun mahdollisuutta, koska tyhjyyttä ja olemattomuutta ei aistita sellaisenaan. Poissaolon havaitseminen vaatii tietoa siitä että jotain on jossain. Näin uskovaisen vakaumuksesta määritellään havainto ja ateisti ei voisi tätä samaa argumentaatiota käyttää. Ongelmana tässä vain on se, että aistin perustelua ei tehdä kuten normaalien aistien kohdalla ; Plantingan perustelut ovat pikemminkin sen peittämistä mikä antaa normaaliaisteille niiden voiman. Hän antaa syitä siihen miksi kaikki tai edes enemmistö ei näe Jumalakokemuksia (aisti on rappeutunut syntiinlankeemuksen vuoksi) ja miksi siinä on isosti eroja (suuri osa on "likinäköisiä" ja vain harva on Plantingan itsensä kaltainen "connoisseur" jolla on tarkka ja hienovivahteinen aisti). Se jää kehäiseksi, jolloin ateisti voi hylätä sen argumenttivirheenä.

Kuitenkin myös muissa teologian suuntauksissa ja uskonelämässä vakaumuksen muuttaminen todisteeksi on yleistä. Etenkin NoMa:n piirissä toimivat uskovaiset puhuvat valtavasti siitä että onko uskonto yhteensopiva "compatible" tieteen kanssa. Tämän keskustelun eräs yleisimpiä argumentteja on se, että moni tiedemies on uskovainen ja kristitty. Heidän perustelunsa on se, että "jos uskonto on typerää, niin miksi se ei mene pois". Tässä tiedemiesten vakaumuksen voimakkuudesta tehdään argumentti. Perustelu on hyvin omituinen, sillä se nojaa arkijärjenmukaiseen naiviin tiedemieskäsitykseen. Tieteensosiologiassa kun on huomattu että hyvät tiedemiehet ovatkin oikeasti hyvin jääräpäisiä. Paradigmanmuutokseenkin vierähtää aikaa siksi että tiedemiehet eivät käytännössä muuta mielipidettään ja noudata idealistista CUDOS -normia, ja tiedeyhteisöä kuvaakin kilpaileminen, paine ja jääräpäisyys PLACE -normi. Paradigma vaihtuu kun uuden sukupolven tiedemiehet tulevat töihin. Tämänlainen idealisaatio on samanlainen stereotypistävä argumentti mikä on esimerkiksi Lewisin trilemmassa. Näin "miksi tiedemiehet eivät käänny" on itse asiassa varsin huono todiste yhtään mistään. Auktoriteettiin vetoaminen ei muutu todisteeksi edes vakaumuksen argumentiksi muuttamisella.

Monesti tämä tiedemiesten vakaumus muutetaankin "rationaalinen ihminen voi uskoa" ja "uskonto ei ole ristiriidassa tieteen kanssa" -näkemykseen. Tiedemiehen vakaumuksesta tehdään siis ristiriidattomuus ja tieteenmukaisuus -argumentti. Tämä näkemys on itse asiassa varsin omituinen. Sillä leppeämmän mallin NoMa -uskovaiset korostavat varsin innoissaan siitä että uskontoa ei voi typistää yhteen tyyppiin. Tämä tyypittely on kuitenkin vahvasti tässä "usko on ristiriidatonta" -näkemyksen kanssa. Sillä aivan selvästi hyvin moni uskonto on suoraan ristiriidassa tieteen kanssa. Jos esimerkiksi olet kreationisti, sinulla on kanta evoluutioteoriaan. Tämä johtaa potentiaaliseen ristiriiitaan teorian kanssa. Itse asiassa jokainen uskonnollinen tosiasiaväite, kuten "Jumala parantaa sairaita joiden puolesta rukoillaan" on mahdollisesti jonkinlainen tutkimusohjelma. Larry Laudan onkin korostanut sitä että kreationismi on tutkimusohjelma joka on epäonnistunut. Se siis paitsi tekee tieteellisiä kannanottoja, myös epäonnistuu niissä.

Toki monet uskonnolliset näkemykset ovat saivartelevia ja falsifioimattomissa ja ne eivät ota kantaa tieteeseen. Nämä eivät ole "uskontoa" vaan "tiettyjä uskonnon osa-alueita". Näin "compatibility" -keskustelevat NoMa -uskovaiset joutuisivat ihan oikeasti luokittelemaan uskontoja sen mukaan mitkä ovat yhteensopivia tieteen kanssa ja mitkä eivät. Heidän kantansa on kuitenkin hyvin usein nimenomaan liberaaliteologisia ; He katsovat että mikä tahansa tulkinta teologiasta on mahdollinen ja siksi esimerkiksi kreationismi ei ole mitään kiellettyä, vaan "yksi mutta pelkästään yksi" tapa tulkita uskoa. Ei siis väärä, mutta ei ainut. Tämä tekee kokonaisnäkemyksestä varsin oudon.

Mutta jos kuviteltaisiin että "yhteensopivuus" -näkemyksestä otettaisiin mukaan luokitellusti ja hienosti vain ne jotka eivät ole ristiriidassa tieteen kanssa. Ei ole vaikeaa huomata että tällöinkin kysymys on keskustelun siirtämisestä irrelevantteihin piirteisiin."the Guardianin" artikkeli valottaa tätä asiaa hieman lisää. Sekin toki muistuttaa, että NoMa -periaatteen jako empiirisiin ja eettisiin kysymyksiin on itse asiassa keinotekoinen naamiointi ; NoMa:laiset kun kertovat että uskonto kuvaa etiikkaa kysymällä "miksi" (why) ja tiede taas tutkii prosesseja ja sanoo että miten (how) ; "Many "why" questions are really "how" questions in disguise. For instance, if you ask: "Why does water boil at 100C?" what you are really asking is: "What are the processes that explain it has this boiling point?" - which is a question of how. Critically, however, scientific "why" questions do not imply any agency - deliberate action - and hence no intention. We can ask why the dinosaurs died out, why smoking causes cancer and so on without implying any intentions. In the theistic context, however, "why" is usually what I call "agency-why": it's an explanation involving causation with intention." Kuitenkaan se ei jää tähän. Esiin nousee toinenkin asia.

NoMa -tyyppinen näkemys joka korostaa uskon ja tieteen eri maailmoja johtaa kuvaamaan muistuttaa hyvin voimakkaasti erilaisia salaliittoteorioita. Niissäkin ytimessä on saivartelu, joka ei yleisesti ottaen ole ristiriidassa tieteen kanssa. Esimerkiksi näkemys jonka mukaan kuulennot ovat USA:n kylmän sodan aikana lavastama propagandatemppu ja että kuussa ei ole oikeasti käyty, ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. Mutta tätä ei silti voida laskea salaliittoreorialle ansioksi. Sillä kysymys on kuitenkin vain saivartelusta ja muutsa venkoilusta.

Siksi uskontokeskustleu pitäisikin siirtää ihan toisille urille. Ei puhuta siitä kuinka taitavasti teologit rakentavat testamattomissa olevia saivarteluja joita tukevat erilaisin ad hoc -oletuksin. Tätä ei saa pitää ansiokkaana tai rationaalisena tai ainakaan järkevänä toimintana. Emme voi antaa teologialle arvoa, koska emme voi vaan tehdä salaliittoteorioiden rakentamisesta jotain kunnioitettavaa yliopistoainetta. Sen sijaan esiin on nostettava sen kilpailukykyisyys tieteen muiden teorioiden kanssa. Tällöin on noustava saivarteluista toiminnan yläpuolelle. Otettava rehellinen epäonnistumisen riski ja menestyttävä ja onnistuttava tästä huolimatta. Teologian tulisi onnistua esimerkiksi ihmeparannusmaailmassa selkeästi. (Tavalla joka näkyy kaksoissokkokokeessa.) Ollakseen kunnioitettavaa teologian olisi yritettävä jotain samaa kuin kreationismi - mutta vain onnistuttava pyrinnöissään.

Tyhjä saivarteleva tutkimusohjelma ei ole mikään tutkimsohjelma, vaan kertoo lähinnä siitä miten pakkomielteinen "Tortuca" salaliittoteoreetikko / teologian tekijä on. Tässäkin ihmisten olisi hyvä tajuta että järkevä "skeptinen kulma" ei ole olettaa että pseudotieteilijä, salaliittoteoreetikko tai teologi olisi tyhmä. Sen sijaan he ovat todennäköisesti järkeviä ja ovelia ihmsiä, ja juuri tämä järkevyys johtaa heidät kikkailemaan ja saivartelemaan ja rakentamaan abstrakteja koettelemattomia rakennelmia joiden totuusarvoa ei ole missään vaiheessa jaksettu koetella tai kyseenalaistaa. Ja jos keskitytään "compatibleen emmekä combatibleen" annamme tähän luvan ja mahdollisuuden. Totuuden tai viisauden rakastaja ei voi tälläiseen kikkailemiseen sortumista suostua, koska tällä "skitsofreenikon logiikalla" voi selittää ristiriidattomaksi aivan mitä tahansa.

---

Valokuva, Erkki Hämäläinen, 2011

majakaksi pilkaten.

Suomenlinnan kirkko on samalla Suomenlinnan majakka. Sen kirkontornissa on majakan kupu. Sielä valo sitten pyörii ja vilkuttaa mukavasti yöhön. Kirkko toimii tässä siis ohjastajana.

Tässä yhdistelmässä onkin jotain, joka kieltämättä tiivistää taakseen perinteisen symbolin jossa kirkko nähdään valaisijana ja ohjastajana. Kirkko palvelee, on osa systeemiä, ja sillä on konkreettinen rooli että ihmiset eivät eksyisi. Tätä symbolista näkemystä ajaa esimerkiksi Relander.

Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin se onkin. - Tosin samalla tavalla kuppikivet ja hirvenpääkirveet, "Kalevala", Sibelius, tervanpoltto tai kuparitikarit ovat kulttuuriamme. Tässä mielessä Relander on oikeassa. Emme voi hylätä kirkkoa totaalisesti tai kulttuurin perusrakenteita tuhoutuu ; . Kuitenkin tätä kautta voimme huomata sen, mikä Relanderin kannattamassa näkemyksessä on hieman erikoista. Se näkee erottautumisen hyvin totaalisena. Ateismi ei siis ole hänelle uskonnon hylkäämistä ja Jumalan totuusarvon hylkäämistä, vaan koko uskonnon unohtamista. Kuitenkin ateistit yleensä näkevät etääntymisen samaan tapaan kuin miten esimerkiksi ruotsalaiset ovat tehneet muinaisjumaliinsa. Toria ei palvota eikä siihen uskota. Ihmiset ovat ateistisia OY AB Odin et kumpp. kohtaan, vaikka sillä oli historiallisesti katsoen merkittävä kulttuurillinen arvo. Heitä ei kuitenkaan ole "unohdettu ja hylätty" totaalisesti.

Konseptien sekoittelu tällä tavalla on tietysti uskonnollisessa kielenkäytössä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Tässä mielessä hän vaikuttaa kovasti Lewisiltä jonka Lewis trilemman kohdalla yksi Lewisin tärkeimmistä lausumista on siinä että Jeesusta ei voi eikä saa kutsua opettajaksi. Lewis niputtaa näkemyksen ja väittää että Jeesus oli joko Jumalan poika, hullu tai valehtelija. Muut vaihtoehdot hän kieltää tyystin. Tämä luokittelu on tietysti varsin omituista, koska Jeesukseen voidaan ottaa suhde samoin kuin joihinkin tietämiini oveliin hörhöihin. He ovat kompleksisia hahmoja ja tietyissä asioissa heitä voi pitää hyvinkin viisaina. Toisaalla he ovat pösilöitä. Ihminen ei yleensä mahdy dikotomiseen luokkaan, joten Jeesustakin kykenee pitämään viisaana, joskin jossain asioissa erehtyneenä, inhimillisenä opettajana.
1: Tämä on helppo huomata viimeistään siinä vaiheessa kun muistetaan että Islamilaiset ovat harjoittaneet samantapaista argumentaatiota Muhammadista. He ovat toki yrittäneet kunnon kristittyjen tapaan myös eliminoida vaihtoehdoista kaksi, eli että ei olisi järkevää väittää Jeesusta hulluksi tai valehtelijaksi. He ovat tehneet sen samoilla argumenteilla. Tämä on tietysti huvittavaa.

Lewisin näkemys on ymmärrettävä siltä kannalta, että opettajaksi kutsuminen on yleinen näkemys ja uhka. Sillä uskonnon kulttuurillinen arvo, kirkkojen kauneus ja yhteiskunnalliset positiiviset vaikutuksetkin ovat jotain, joiden arvo on monille uskovaisille tärkeää ensi sijassa välinearvona käännytykseen. Jos ihmiset hyväksyvät että voit kunnioittaa kulttuuria ja uskontoa palvomatta ja uskonatta siihen, menee tämä tärkeä vipuvoima tyystin pois. Lewisin trilemmahan ei argumenttina - selvästikään - ole kovin looginen tai yleispätevä, ja sen suosiokin on ymmärrettävissä tästä kulttuuriarvojen välineellistämisen käsin.
1: Uskovaiset tuovat tässä mielessä mieleeni Musashin ja hänen miekkailutaitonsa. Hän valitteli sitä, että jo hänen aikanaan moni harjoitteli katanankäyttöä taitona, ilman että sitä sidottiin taisteluun ja tappamiseen. Harrastusmiekkailijoita Musashi käsitteli kovin sanoin ja pilkaten. Hän esitti että tekniikkaa harjoittelevat laittoivat kukan pähkinän edelle. Samoin monelle uskovaiselle kulttuurinen arvo ilman vakaumusta on selvästi kuin laittaisi kukan pähkinän edelle.

Kuittinenkin ihmettelee, miten Relanderin näkemys oikein toimii. Sillä siinä uskonto on kritiikki-immunisoitu omituisella tavalla, jossa mikään kritiikki ei voisi olla olennaista. Sillä silloinkin kun kirkko toimii selvästi huonosti ja väärin (tai kuten nykyään, eli ei mitään paitsi lupailee ja jättää tekemättä), se siltikin kuljettaisi ideaa ja ideaalia, joka taas on Relanderin maailmassa se olennainen. Emme siis saisi hylätä kirkkoa vaikka kirkko hylkäisi meidät, koska kirkko on ollut osa esi-isiemme elämää. Perinteisiin vetoaminen toimii siis kummallisesti, olemme osa kirkkoa koska kirkko on ollut maassamme kauan. Eikä kirkko hylkää ideana vaikka se hylkäisikin meidät käytännössä. Joten ruusuisen eitoteutuvan instituutio-unelman vuoksi emme voisi vaihtaa toimivaan instituutioon koska kirkko "kantaa ideaa".

Toki uskon että tässä näkemyksessä on myös yltiöromanttista näkemystä siitä että Suomen köyhät ja pienetkin huomioiva humanistinen kulttuuri olisi kristinuskon ilmenemää. Tätä on vaikeaa uskoa, sillä kristinuskon vallan ilmetessä humanismi oli kaukana. Näyttää pikemminkin siltä että humanismi ja suvaitsevaisuus on joutunut taistelemaan joka ikisen etuaskeleen verisessä, tiukassa ja vihaisessa arvokeskustelussa. Jossa jarrupuolella on aina ollut uskonto. Näin on ollut, kun on puhuttu orjuudesta, naisten äänioikeudesta... Ja on tässä tietysti hyvä muistaa se, että jos kirkon ääntä oltaisiin kuunneltu 1970 -luvulla, homoseksuaalien asema olisi hyvin hyvin hyvin paljon nykyistä huonompi. Näin voisi jopa nähdä että se ideaali on aina ollut jokin toinen, kirkko on ensin vastsustanut asiaa. Ja sitten kun asia on tullut vallitsevaksi sen edustajat ovat vain naama peruslukemilla väittäneet että he ovat olleet tätä mieltä koko ajan.

Kirkkojen hylkääminen onkin johtanut erikoisiin ajatuksiin. Josta päästään siihen miten paljon monet kristityt itse asiassa arvostavat sitä kirkon kulttuurista panosta, jos siihen ei liity sitä suoraa palvontaa. "Satakunnan kansa" tarjoaa tästä esimerkin rattoisalta Ruotsin maalta. Sielläkin kirkko on vaikeuksissa kun sekularisoituva ja maallistuva kansa jättää kirkon taakseen. Siellä ennen tuomiorovastin virkaa tehnyt on esittänyt, että "paras vaihtoehto hänen mukaansa olisi, jos kirkot räjäytettäisiin." Tässä on sellaista henkeä, että kun kirkko ei ole uskonnonharjoittajia varten, on kristitylle helppoa ajatella että "ei sitten kenellekään". Kirkon arvo on siis selvästi sidottu vahvasti palvontaan ja uskontoon. Tässä on kenties taustalla hieman Relanderin tyyppistä ajattelua, jossa uskon hylkääminen tarkoittaa totaalista unohtamista.

Kenties tuomiorovastin muista ajatuksista on kuitenkin saatavissa irti jotain kauniimpaa. Hänhän ehdottaa "ei parhaiksi, mutta hyviksi" ratkaisuiksi esimerkiksi "voitaisiin hänen mukaansa muuttaa yksityisasunnoiksi, kahviloiksi tai pitserioiksi." Itse ehdottaisin - jos sille tielle mentäisiin, kuten tässä vaiheessa tuskin vielä ei mennä - että Suomenlinnan kirkko muutettaisiin majakaksi. Ei vain symbolisesti, vaan fyysisesti. Tämä ei edes vaatisi rakennukseen mitään muutoksia.

Pelkkää kristillisyyttä (ei sisällä muuta, kuten logiikkaa)

C.S. Lewis on jostain käsittämättömästä syystä aivan hirvittävän myyvä kristillisten kirjojen tekijä. Hän on toki kirjoittanut myös "Narnia" -sarjan. Nuorille tarkoitettua fantasiaa. Yleensä kirjat tulkitaan kristillisyyden allegorioina. Mikä ei ole ihmeellistä, koska sen verran vahvaa ja alleviivaavaa kirjojen symboliikka on.
1: Kuitenkin itse kykenen lukemaan kirjaa lähinnä homoseksuaalisuuden hyväksymisen allegoriana ; Ihmiset tulevat kaapista ja saapuvat taikamaahan, jossa he kohtaavat vastustusta jotka sitten päihitetään. (Ei tästä vinoilusta tämän enempää. Yritän olla asiallinen, vaikka vaikeaa onkin.)

Lewisin maine perustuu suuresti siihen että hän kertoo avoimesti olevansa käännynnäinen. Entinen ateisti josta tuli kristitty. ; Tämä on toki hänen argumenttejensa kannalta irrelevanttia, mutta tällä on sosiologinen merkitys. Tietyissä kristillisissä piireissä ihan oikeasti saa suosiota tämänlaisella. Jos kertoo olevansa entinen narkomaani, saa statusta sillä selviäminen on ihme. Tämä tulkitaan merkiksi Jumalan rakkaudesta, joka taas tarkoittaa että kääntynyt on kunnon kristitty (Logiikka on että joku voi teeskennelä kristittyä, mutta ei ihmeitä). Käännynnäisistä taas saa helposti sellaisen olon, että he ovat miettineet ja harkinneet asiaa. Ja että he tuntevat vastustajansa.

Minun kaltaisille ihmisille herää kuitenkin ihmetystä lähinnä ihmisen kyvyttömyys tuntea ateismia. Jos hän on ollut aikaisemmin ateisti, mihin on kadonnut se ymmärrys aiheesta. Jos sitä haluaa olla rationaalinen uskovainen, niin ei kai sitä ensi töikseen rakenna keskustelukenttää sellaiseksi, että ateismi esiintyy jonain hyvin olkiukkomaisena karrikatyyrinä. Tämä on varsin ikävä lähestymistapa. Ja on se argumentaatiovirhekin. Mutta Lewis onkin suoraan sanonut että "Atheists express their rage against God although in their view He does not exist." Eli ateismi on vihaa Jumalaa kohtaan.
1: Tämä on nihilointistrategia, jossa erimielisyys tarkoittaa Jumalan todeksi ottamista. Kuitenkin hän unohtaa, että se mikä ateisteja pääasiassa ärsyttää on se, että kulttuurillinen ilmiö nimeltä uskonto tungetaan tärkeäksi osaksi heidän elämäänsä, heitä pakotetaan ottamaan osaa sen rituaaleihin kuin niillä olisi merkitystä. Ja heidän käyttäytymistään ja mielipiteitään yritetään ohjata tämän konseptin kautta. Viha tätä kohtaan on enemmän kuin ymmärrettävää. Suoraan sanoen se on odotettavaa. Eikä välttämättä edes epäeettistä - taisteluele kontrolloijaa vastaan voidaan nähdä myös oikeamielisenä tekona.
2: Huomattavaa on että ateistit eivät koskaan kerro olevansa vihaisia Jumalalle. He kertovat olevansa vihaisia uskonnolle tai uskovaisille väärintekijöille. Yleensä jumala on irrelevantti, tieteellisesti todistamaton irrationaalinen yksikkö. Sellaisenaan turha. Se oheistoiminta on se ongelma. Uskovainen toki selittää että tämähän tarkoittaa että Jumalakonsepti on hyvä. Mutta jos tätä kritisoi, niin onkin taas sitten se "vihainen ateisti" -leimakirveellä lyöty. Sanonkin siksi diplomaattisesti että jos olet julistajahihhuli ja ateisti on vihainen, hän ei vihaa Jumalaa ; Hän vihaa sinua. (Joku voisi leikkiä "vihaa syntiä rakastaa syntistä" -retoriikkaa, jossa hän vihaa oikeasti tekojasi. Mutta tosiasiassa ihmiset vihaavat persoonaa klimpissä ja on naurettavaa ja turhaa ruveta saivartelemaan ; Hän vihaa sinua.) Elä sen kanssa, sillä tuosta et saa jumalanpilkkaa muuta kuin asettamalla itsesi Jumalaksi.
3: Kaikein kaikkiaan On erikoista että tämänlainen ateistien psykologisoiminen on uskovaisten perusvalikoimassa - kaikkea uskon kutsumista hengellisiksi kainalosauvoiksi kun pidetään loukkaavana. Lewis itse asiassa korostaa miten tässä tilanteessa pitäisi katsoa vain sitä onko uskonto totta. Jostain syystä tämä unohdetaan kun ateistien Jumalaviha nousee kuvioihin.

Väitetystä raudanlujasta omakohtaisesta reflektoidusta ateismin ymmärtämisestään huolimatta Kuitenkin Lewis on tunnettu sellaisista lausulmista jotka tuntuvat vähänkin uskonnottomista erittäin etäännyttäviltä. Ja jotka eivät sovi ateismiin sosiaalisena liikehdintänä eikä siihen mitä ateistit kirjoittavat. Lewisin oma ateismi onkin jonkin sortin kerettiläisyyden ja saatananpalvonnan sekametelisoppa. Jossa ei ole kysymys Jumalauskon puutteesta vaan tiedosta että Jumala on olemassa ja että tätä Jumalaa on oikein vastustaa. Ateisti on Lewisille jopa lujemmin, tiukemmin ja dogmaattisemmin teisti kuin uskovainen. Jos osaa esimerkiksi ateismin määritelmän (minkään niistä) niin päätyy viimeistään tässä vaiheessa ihmetykseen. Lewis ja hänen kannattajansa eivät kuitenkaan näytä tajuavan tätä ollenkaan. Heille ateismi on Lewisläistä "herratie en tiedä mitä". Joka tapauksessa jotain, jonka liittäminen eksistentialistiseen ateismiin, uusateismiin tai muihin ateistisiin filosofioihin tai sosiaalisiin liikehdintöihin olisi yksinkertaisesti asian vääristelyä.

Kaiken kaikkiaan ateismin kuvaukset ovat erinomaisen irrottavia. Jopa agnostikko nostaa niille kulmakarvoja ihmetyksestä. Filosofiaan tutustuminen, ateismin näkemysten osaaminen, ajaa tälle tielle vielä kauemmas ; Onko Lewis juonut unohduslääkettä uskovaiseksi käännyttyään? Luultavampaa on se, että hänen "ateistista tilaansa" enemmänkin se, että hänellä ei ollut minkäänlaista jäsentynyttä maailmankuvaa suhteessa teologiaan tai muuhunkaan. Hän ei vain miettinyt asioita ollenkaan. Tätä tulkintaa tukenee Lewisin lausunto "Surprised by Joy";ssa "A young man who wishes to remain a sound Atheist cannot be too careful of his reading. There are traps everywhere - 'Bibles laid open, millions of surprises,' as Herbert says, 'fine nets and stratagems.' God is, if I may say it, very unscrupulous." Sääli vain että ateismi ei ole kovinkaan laajasti tätä.

Ylläoleva on kuitenkin lähinnä sosiologista. (Toki tuohonkin päätyi jo muutamia selviä Lewisin tekemä päättelyvirheitä jotka perustuivat omituiseen vastustajan näkemysten määrittämiseen totaalisen omilla ehdoillaan ja tavalla jota ateistit itse eivät itse tee.) On mukavaa päästä tunnelmaan vittuilla hänen sosiologisesta piiristään. Mutta vaikka hän on ideologisesti solmussa eikä demonstraationsa kautta todistettavasti ymmärrä ateismia pätkääkään, Lewis voisi olla oikeassa uskonnon kohdalla. Kaipa hän sentään Jumalan tuntee, kun häntä niin laajasti kehutaan, miltei sillälailla henkilökulttisen palvovasti. Katsellaampa sitten pari niitä argumenttejakin. Ihan sen takia että päästään pysymään siinä tunnelmassa johon aiempi sosiologinen kappale mukavasti viritti.

Keskityn muutamaan hänen argumenttiinsa "Mere Christianity" -kirjassa. Tämä ei ole huono valinta. Se on Lewisin kaikista suosituin kristillinen kirja (ja siinä on Lewisin trilemma, jota olen moittinut aiemmin.)

Lewis esittää "Mere Christianityssä" seuraavan kaltaisia heittoja. "Atheism turns out to be too simple. If the whole universe has no meaning, we should never have found out that it has no meaning."
1: Tässä hän rinnastaa totaalisen väärin että ateismi olisi nihilismiä. Näinhän ei ole, he vain kieltävät että maailmassa ei ole mitään Jumalan määrittämää merkitystä. Heistä uskontokin on ihmisen tuottamaa etiikkaa. Ateistit eivät nimittäin ole yhtäläisyysmerkkien kanssa samaa kuin nihilismi, vaan se perustuu individualistisiin arvoihin. Tämän jälkeen koko statement romahtaa. Tämänlaiseen vastustajan olkiukkoon määrittämiseen sortuva henkilö on monille kuitenkin auktoriteetti.
2: Hauskaa on, että argumentti nojaa seuraavanlaiseen logiikkaan ; Jos jotain asiaa ei ole olemassa, ihminen ei voi keksiä sen olemassaolemattomuutta. Tämä platonismilta ja ontologiselta jumalatodistukselta maistuva ajatus muuttuu mukavaksi jos sitä soveltaa vaikkapa tieteen kumoamaan flogiston -näkemykseen. Siksi esimerkiksi se, että jos flogiston ei olisi reaalinen ilmiö, ihmisillä ei olisi siitä käsitystä. Jos määritelmän olemassaolo todella tarkoittaa sitä että abstraktio on todellinen ja olemassaoleva, niin suosittelen varomaan ihmissusia matkallanne kotiin!
3: Hän itse asiassa ei todista että Jumala olisi totta tai ateismi epätotta. Sen sijaan hän esittää että "jos ateismi on totta, sitä ei voi todistaa mitenkään!" Eli vaikka ateismi olisi totta, sitä ei saisi kannattaa missään olosuhteissa, koska se ei voi olla perusteltu asia. Kenties puheet moraalista ovatkin vain vääristymiä. (Tämä on oleellista, kuten huomaamme pian "lajityypillisen käytöksen, subjektiivisen kulttuuririippuvaisen etiikan ja pahan ongelman kohdalla")
3: Lewis ei suostu huomaamaan että pahan ongelma johtuu siitä että kristityillä on käsitys hyvästä. Se toteutuu esimerkiksi Paratiisissa. Heillä on käsitys objektiivisesta moraalista, joka kiteytyy tähän käsitykseen. Tosimaailmassa kuitenkin tapahtuu kaikenlaista, kuten massakuolemia. Jos vapaa tahto aikaansaa murhia ja rikoksia, niitä kai sitten tapahtuisi taivaassakin? Tätä ei tietysti voida argumentoida, joten pohjimmainen pahan ongelman syy on se, että havaittu todellisuus AIDS -vauvoineen ja maanjäristysuhreineen ristiriidassa kristittyjen kokeman objektiivisen hyvän käsitteen kanssa. Pahan ongelma ei todista ateismia, sen sijaan voisi todistaa Saatanan. Ongelma on nimen omaan kristinuskon sisäinen ; Kristinuskon rakastama objektiivinen moraali ei toteudu maailmassa ja kuitenkin Jumala on kompetentti ja rakastava ja sallii tämän. Suora joka on, on kristittyjen suora. Ja todellisuus ja Jumalan toimet näyttävät käyrältä. Ja tästä tulee koko ongelma ; - Tilanteesta saadaan rakennettua jopa modus tollens -päättely ; Malli joka ennustaa peittävän lain objektiivisen moraalilain X toteutuvan maailmassa, ja todellisuus on ristiriidassa sen kanssa, havainnot ja teoria ovat ristiriidassa, ja tälläisessä tilanteessa ollaan totuttu harkitsemaan vakavasti teorian hylkäämistä. Kuitenkin Lewis käyttää sitä kuin se olisi jokin ateistien rakentama kristinuskon ulkoinen ongelma, joka todistaa maailman merkityksettömäksi. On ihmeellistä miten tälläiset perusasiat voivat olla täysin unohtuneet mieheltä jonka professoristatusta heitetään hänen lammassilmäisten tuijottajauskovaisten seuraajiensa toimesta kuin arvonimi olisi jokin erehtymättömyystaikamiekka.

Tarkemmaksi todisteeeksi pidempi lainaus jota lupaan käsitellä parilla kovahkolla huomiolla.

"My argument against God was that the universe seemed so cruel and unjust. But how had I got this idea of just and unjust? A man does not call a line crooked unless he has some idea of a straight line. What was I comparing this universe with when I called it unjust? If the whole show was bad and senseless from A to Z, so to speak, why did I, who was supposed to be part of the show, find myself in such violent reaction against it? A man feels wet when he falls into water, because man is not a water animal: a fish would not feel wet. Of course, I could have given up my idea of justice by saying that it was nothing but a private idea of my own. But if I did that, then my argument against God collapsed too - for the argument depended on saying that the world was really unjust, not simply that it did not happen to please my private fancies. Thus in the very act of trying to prove that God did not exist -in other words, that the whole of reality was senseless -I found I was forced to assume that one part of reality - namely my idea of justice -was full of sense. Consequently atheism turns out to be too simple. If the whole universe has no meaning, we should never have found out that it has no meaning: just as, if there were no light in the universe and therefore no creatures with eyes, we should never know it was dark. Dark would be without meaning."
1: Vähemmänkin tarkkaavainen lukija huomaa, että hän käsitelee toki nimellisesti "synnynnäisen ominaisuuden". Mutta mikä tässä argumentissa kumoaa sen? Ei mikään. Lewis rakentaa hengen jossa lajityypillinen mieltymys "ei riitä" koska se ei ole "kunnon moraalia". Lewis ottaa erilaiset eettiset vaihtoehdot huomioon, ja rakentaa niiden varassa koherentin selityksen. Ja vastaa vain, että tämä ei ole oikeaa etiikkaa. Hän määrittelee tätä kautta ratkaisun koko peruskysymykseen siitä onko moraali objektiivinen vai ihmisestä peräisin ; Tässä kysymyksen ytimessä on se, että ateistinen ja kristillinen perinne käyttävät aivan erilaista tapaa määritellä etiikka. Lewis ratkaisee erimielisyyden määrittelemällä apriorisesti että muiden tavat määritellä etiikka ovat vain vääriä. Lajityypillinen kokemus ei ole etiikkaa koska se ei ole Jumalasta, ja tämä on totta koska Lewis niin väittää kovalla vakaumuksella. Sillä tosiasiassa pohjimmainen syy ei ole millään lailla todistettu tai argumentoitu, ja kirjan sisään menevä mietiskelevyyskehoitusmaailma vihjaa että nämä ovat niitä Lewisin mieltymyksiä jotka löytyvät Jumalan kanssa tehdyssä itsetutkiskelussa. Hän on siis laittanut mielipiteensä premisseihin. Ilmeisesti lupa tähän mielipiteidensä totuudeksi asettamiseen on vain kristityillä. Ja sitä kautta Lewis saa luvan määrittää itsensä voittajaksi määrittelemällä muut suoralta kädeltä naurettaviksi ja vääriksi. Way to go! Joku luuli että ajattelussa ja perustelussa oli kysymys siitä että eri vaihtoehtoja punnitaan, ei sitä että tiedät lopputuloksen valmiiksi ja sitten kirjoitat mitä vaan jotta voisit selittää miksi olit oikeassa ensikädessä!
2: Lewisiltä jää myös huomaamatta, että pahan ongelma, johon hän tässä viittaa, on itse asiassa kristityille ongelmallinen siksi että heillä on määritelty suora linja sille etiikalle. Sen mukaan he tuomitsevat jotkut asiat, kuten natsien kansanmurhat, pahoiksi asioiksi. Universumi jossa ihmiset kuolevat tsunameissa ei näytä tässä valossa kovinkaan reilulta ja eettiseltä. Kun papin pitää selittää antiabortionistiäidille jonka vauva on kuollut että miksi näin kävi, niin siinä on pastorilla dilemma. Kun maailmassa kuolee ihmisiä kuin kärpäsiä vaikkapa tulivuorenpurkauksissa, tapahtuu massakuolema. Ja jos sen takana on tahto, on oikein puhua kansanmurhasta. Tämä dilemma on pahan ongelman ydin. Ja Lewis jatkaa puheitaan pimeästä ja valosta huomaamatta, että hän joutuu selittämään miksi "jotkut kansanmurhat ovat hyviä". Tämä on oikein hedelmällinen tilanne kun pitää selittää miten oma näkemys on eettinen ja toisen ei. Tästä me kaikki halutaan aloittaa.

Kirjan lukeminen on erityisen kummallinen, koska Lewis kuluttaa anekdoottien ja metaforien kertomiseen valtavasti tilaa. Itse asiassa yllättävintä onkin se, että kirja ei sisällä kovinkaan muodollista logiikkaa. Sen sijaan etenkin metaforan rakentaminen on tärkeää.⁰ Lewis on siis argumentoijan sijasta tässäkin vahvasti tarinankertoja. Tämä on toki hänen vahvuusalueensa. Mutta ajattelisi silti että kehuttu kristillinen teologinen todistustyö olisi jotain muuta. Kuten perustelua, todistamista ja muuta vastaavaa. Lewis kuitenkin tarjoaa meille tarinankerrontaa.

Otan esimerkiksi sen, miten hän kuluttaa valtavasti aikaa sen ympärillä että että moraali on objektiivista, eikä ihmiskunnan määrittelemää. Hän uskoo myös että ihmisillä on luontainen vaisto nähdä totuus luonnonlaeissa ja moraalissa. Esimerkiksi kun hän kuvaa Natsisaksan hirmutöitä, hän kiistää että luonnolliset aggressiiviset vaistot olisivat mukana kuvioissa. Hänestä eri kulttuureilla ei ole eri moraalia. Hän käyttää apunaan pianovertausta : "You might as well say the sheet music which tells you, at a given moment, to play one of the notes on the piano and not another, is itself one of the notes on the keyboard. The Moral Law tells us the tune we have to play: Our instincts are merely the keys." Ongelmana tässä on se, että Lewis ei itse asiassa perustele. Hän rakentaa metaforan ja väittää että "näin on".. because it just is. Metafora toimii jos haluaa kirjoittaa fantasiakirjoja lapsille tai viestiä epäkriittisille lukijoille, joista pelkkä "koska" on sama kuin argumentin käyttäminen. Pelkkiä väittämiä voidaan varovasti asettaa ja tätä kautta puolustaa käytännössä mitä tahansa asemaa, jos riittää että sen sitoo johonkin asiaan joka toimii hieman samalla tavalla.
1: Eikä musiikkivertaus ole kovin hyvä, koska hän vertaa moraalia valmiiksi annettuun sävellykseen, jota joko soitetaan tai soitetaan väärin. Kuitenkin ateistien näkemys moraalista on nimen omaan se, että ihminen tekee sävellyksiä itse. Eikä piano koe tuskaa ja opi kokemuksistaan. Itse asiassa Lewisin vertaus johtaa meidät roboteiksi. Vapaan tahdon osuus on sävellysvertauksessa vain siinä että robotti voi tehdä virheitä ja pahaa. Mutta tämä ei tietysti paina juuri mitään, koska tämä kumoaminen on sekin tehty metaforaa käyttämällä. Ihan vaan sen vuoksi että se valaisee sitä miten metaforalla voidaan perustella aivan mitä tahansa. Sama metaforanvalinta saatiin tässä tukemaan keskenään aivan ristiriidassa olevia asioita.

Ja jos otetaan vain Lewisin ajatus yleisinhimillisestä moraalista on toki kaunis. Mutta tämä johtaa isompiin ongelmiin. Sellaisiin kuin Sam Harris. Hänkin nimittäin rakentaa ateistisen moraalimaailman nimen omaan "lajinomaisen käyttäytymisen" varaan. Tässäkin kontekstissa Lewisin kovasti vihaamat natsit voidaan nähdä "perversiona".¹ Pelkkä lajinmukaisuus ei todita että sen takana olisi superäly. "Ateistihumanistit" ovat hyvin usein nojanneet Harrisin tapaan moraaliin lajityypillisenä käyttäytymisenä, joka kulkee läpi kulttuurien ja joka on yhteistä uskonnoista riippumatta. Heistä uskonnot ovat jälkikäteen vedonneet näihin yhteisiin moraalisiin tunteisiin ja saaneet suosiota jos ja vain jos ne ovat vastanneet ihmisten haluja. Näin ihmiset valitsevat uskonnon ja uskonto ei muuta ihmistä.² Lewis yksinkertaisesti loikkaa "lajityypillisestä" Jumalaan. Ja tämä on tehty valitsemalla perusoletuksena että näin seuraa. Vaihtoehto on siis vain määritelty ei järkeväksi tai mahdolliseksi. Tämä on horse laugh -argumentaatiovirhe, jossa olennainen vaihtoehto eliminoidaan vain määrittelemällä se naurettavaksi.

Muutenkin Lewisin maailma perustuu hyvin jyrkkiin kahtiajakoihin. Niitä on aivan oikein kutsua vääriksi dikotomioiksi. Esimerkiksi Lewis esittää että on olemassa vain kaksi päätyypin maailmankuvaa (1) Materialistinen/naturalistinen joka kysyy kysymyksiä joihin voidaan vastata vain tieteen kautta. (2) Ja uskonnollinen joka kysyy erilaisia kysymyksiä. Lewis määrittelee nämä hierarkisesti ja tarkoitushakuisesti paremmuusjärjestykseen. Uskonto tutkii korkeampaa kontekstia ("higher context") On siis matalampaa ja korkeampaa maailmankuvaa, ja kaikki selviää siitä että termissä on mukana paremmuuteen vihjaava "higher" Ja vastaa elämän tarkoituksen kaltaisiin kysymyksiin. Näin tehdessään Lewis ensinnäkin kieltää valtaosan filosofiasta ja psykologiasta ³

Lewis myös argumentoi Jumalan luonteesta että jos Jumala on mieli, niin hän ei kommunikoi materiaalisen maailman kautta vaan vaikuttaa suoraan mieliimme. Tämäkin on olennainen perusoletusten valinta ; Vastapuoli esittää että mieli on aivotoimintaa, eli osa fysikaalista maailmaa. Kun kiistakysymys kulminoituu tähän, Lewis siis vain olettaa että aivotoiminnan perimmäinen olemus on tietty. Vastapuoli on väärässä, koska Lewis on ratkaissut mielen mysteerin. (Mikä onnistuu tietysti mieheltä joka ratkaisee mutkikkaita transportaatio-ongelmia vaatteidensäilytystiloilla.) Lewis peräti päättää että tämä mielen alue on jotain jota tiede ei voi tutkia. Tähän tekee mieli viitata Jarlaan, joka huomauttaa siitä että jos joku väittää että "Fysikaalisten hiukkasten luonnonlainomaisen vuorovaikutuksen pohjalta ei ole onnistuttu selittämään tietoisuutta, tahdon vapautta, järjellisyyttä ja hyvyyttä.". Jarlan vastaus haasteeseen on "Todellisuudessa biologit ja psykologit tekevät sitä jatkuvasti. Jos selitykset eivät miellytä Sieluun uskovaa, se ei ole tieteen ongelma." Tosiasiassa Lewisin tapa reagoida onkin kiistää onnistuminen apriorisesti. Jos tiede saa tuloksia näissä asioissa, niin wronglyth done, lad.⁴ Jarlan puoli sen sijaan vetoaa siihen että no, esimerkiksi aivotutkimus auttaa psykologiaa tutkitaan ja se tekee tuloksia. Kyseessä on siksi "tuloksellisuuteen ja hedelmällisyyteen perustuva painottuminen", ei se että toinen puoli määritettäisiin perusoletuksilla suoraa automaattisesti joksikin joka (a) ei ole onnistunut historiassa (b) ei onnistu vieläjkään (c) eikä koskaan tule onnistumaankaan tulevaisuudessakaan, vaikka emme ennalta tiedäkään mitä tieteessä tullaan keksimään, tiedämme että tämä ei onnistu. Piste loppu ja naulat materialismin arkkuun. (On aina hyvä, mukava ja eettinen teko heittää parilla metaforalla. Se tuo perustellun ja akateemisen vaikutelman.)

Lewis päättyy siihen että jos sitä haluaa löytää Jumalan, on oltava mystikko. On mentävä itseensä ja löydettävä moraalivaisto. Ja sitten miettiä miten olet rikkonut tätä vaistoa vastaan. Ajatus perisynnin hyväksymisestä on tässä oleellinen. -Onkin erkoista että juuri erehtymistä vaaditaan. Tai hetkinen. Ei ole. Se on maailmankuvan pohjalta tehty perusoletus jossa oletetaan että jos ei tajua omaa virheellisyyttään ei tajua koko moraalilakia.

Myös muutoin Lewisin logiikka herättää mietteitä. Hän selittää uskonnoista ja ateismista seuraavaa. "I have been asked to tell you what Christians believe, and I am going to begin by telling you one thing that Christians do not need to believe. If you are a Christian you do not have to believe that all the other religions are simply wrong all through. If you are an atheist you do have to believe that the main point in all the religions of the whole word is simply one huge mistake. If you are a Christian, you are free to think that all these religions, even the queerest one, contain at least some hint of the truth. When I was an atheist I had to try to persuade myself that most of the human race have always been wrong about the question that mattered to them most; when I became a Christian I was able to take a more liberal view. But, of course, being a Christian does mean thinking that where Christianity differs from other religions, Christianity is right and they are wrong. As in arithmetic- there is only one right answer to a sum, and all other answers are wrong: but some of the wrong answers are much nearer being right than others." Uskonto siis ei ole uskonto, koska se ei oleta että kaikki uskonnot ovat kollektiivisesti roskaa, vaan että jokaisessa uskonnossa on pieni osuus totta. Mutta uskonto eroaa muista uskonnoista sillä että se olettaa että on vain yksi oikea vastaus, eli se vastaa siististi kysymykseen onko jokin asia roskaa vai ei. On mielenkiintoista, että itse asiassa tässäkin perustelu rakennetaan metaforalla. Kun huomataan että dogmaattisuus on sitä että jonkin asian sanotaan olevan ehdottomasti jotain, ja huomataan että matematiikassa yhteenlaskuun on vain yksi oikea vastaus, niin siinä meillä on yhteys. Kun on inhottavaa sanoa että on dogmaattinen, voi rakentaa metaforan matematiikkaan. Ja kas, meillä on kiva tarina ja voimme tietysti toivoa että Aslan muuttaa sen taikavoimillaan argumentiksi. Sillä toistaiseksi Lewisillä ei ole muuta kuin vedota siihen että totuus asiasta on käsiäänestyskysymys. Ja tämän jälkeen uskonnon suosio tarkoittaa sitä että uskonto on totta. Eikä vahingossakaan pelkkää vallitsevan maailmankuvan valtaansa vetoava oikeutus, jossa mahti muuttuu argumentiksi siitä että on myös oikeassa.

Merkittävintä on kuitenkin se, että siinä missä esimerkiksi ateisti Harris purkaa eettisyyttä ja sen luonnetta, Lewis ei juurikaan lähde esittelemään tilannekohtaista etiikkaa. Etiikan soveltaminen jää natsikortin viuhuttelun tasolle ja siihen huomioon että natsit ovat pahoja. Tämän käyttökelpoisemmaksi tilanne ei kuitenkaan nouse kirjassa. Lewisin oletus lienee se, että kirjan lukija hyväksyy ajatuslinjan joka esittää että lajityypillinen moraali=Jumala ja että ilman Jumalaa ei voi huomata maailman merkityksettömyyttäkään koska tämän tajuamiseen tarvitaan moraalikäsitys jota universumin tulisi rikkoa. Näyttääkin siltä että hän onnistuu vetoamaan niihin asioihin jotka vakuuttuneet kristityt pitävät itsestäänselvyyksinä ja joita he eivät kyseenalaista. Lewisin kirja toimii siis siinä tarkoituksessa että haluaa selvittää minkälaisia hegemonisia diskursseja kristinuskon tiettyjen linjausten sisällä on. Lewis nimittäin vetoaa rakenteisiin jotka ovat luonteeltaan oletettuja väitteitä, mutta jotka vain otetaan itsestäänselvyyksinä. Ja lukijat hyväksyvät nämä itsestäänselvyyksinä joiden kyseenalaistamisessa ei ole mitään järkeä.

Se, mitä kirja sai minut miettimään oli ainutkertainen elämäni. Kulutin siitä aikaa muutamia päiviä lukemalla tätä. samaan aikaan olisin voinut käyttää järkevämmin, paremmin, miellyttävämmin ja loogisemmin. Vaikkapa katsomalla pehmopornoa ja masturboimalla. Kirjan suurin ansio on siinä että Lewis osoittautuu hyvin luovaksi ihmiseksi. Hän keksii kivoja anekdootteja. valitettavasti kirjan suurin heikkous on siinä että nämä anekdootit otetaan itsessään argumentteina, eikä muisteta että sitä metaforan osuvuutta tulisi koetella, kun ilman tätä mutteria metaforalla voitaisiin todistaa ihan mitä vaan, ja sitten sitä oltaisiin jotain ihme relativisteja joille totuus ja etiikka on perspektiivkohtaista. Eli se asia, jonka Lewis kategorisesti kieltää kirjassaan, tämän ollessa yksi sen suurimmista "pääpointeista".

Tämä taas saa minut lainaamaan "Paholaisen Asianajajaa" lainaamassa Timo Eskolaa. "Raamatun antama vastaus pahan ongelmaan on luonteeltaan sellainen, että filosofinen ajattelu ei hyväksy sitä. Uusateismi ei voi koskaan päätyä siihen normaalin päättelyn avulla. Sen edellyttämät lähtökohdat poikkeavat liiaksi filosofian lähtökohdista." ⁵ Kaunis tapa sanoa että logiikka ei ole se jonka lopputulema usko ja uskonto tai kristillisyys on.(Ilman että irrationaalisuutta myönnetään suoraan, vaikka se onkin lausunnossa mukana ikään kuin pakollisena seuralaisena, obviously.)

---

0 Toisin sanoen kirja on täynnä "Forrers Gumpin" maailmasta tuttua "elämä on kuin suklaarasia - koskaan ei tiedä mitä saa" -juttua jossa esitetään Syvällistä Viisautta latteiden sitaattien voimalla.
1 Lewis argumentoi kirjassa että jos kannattaa kulttuurirelativistista moraalia, ei natseja voi moittia. Toki tässä voisi huutaa että voipas - siitä omasta kulttuurista käsin. Mutta kuten huomattua, tämä menee itse asiassa vielä askelta pidemmälle.
2 Uskonnon moraalin muuttava luonne ei muuten sovi yhteen Lewisin kanssa. Hänhän rakentaa argumentaationsa ihmiskunnalle yhteiseen moraaliin ja sen kulttuuririippumattomuuteen. Näin uskonto ei oikeastaan muuta mitään, koska muuten kulttuurit eivät enää jakaisi etiikkaa ja näkisi hyvää ja pahaa kuten Jumala on rakkaudellisesti meihin ohjelmoinut.
3 Tai vielä huolestuttavampaa. Hän kiistää että esimerkiksi "darwinisti" Harris olisi materialisti, koska hän miettii sitä miten evoluutio selittää tiettyjä käyttäytymispiirteitä, kuten altruismia. Jotka taas sidotaan eettiseen toimintaan. Harris lähestyy kuitenkin asiaa vahvasti empiristissävytteisen tieteen kautta, joten sen pitäisi olla materialismia. Tämänlainen mokailu on yleistä ; Ateismi ja "darwinismi" ovat uskontoja ja materialismia aina sen mukaan kumpi sana on leimakirveenomaisempi juuri siinä tilanteessa jossa sitä käytetään.
4 Lewis ottaa näin itselleen kyvyn määrittää tieteen rajat ja kieltää tätä kautta monia tutkimusongelmia. Intelligent Designin kannattajat eivät kuitenkaan ole lynkkaamassa häntä. Moni sen sijaan kiittelee miten fiksu Lewis on. Ihme juttu. Tai oikeastaan vain jos heidän ajamansa tavoitteensa olisivat sellaiset mitä he sanovat ajavansa.
5 Eskola tosin väittää tuon sitaatin perään että naturalisti ei voi vastata pahan ongelmaan. Kun ei huomaa että materialistille pahan ongelmaa ei ole ollenkaan ; Hyökyaallot johtuvat vaikka maanjäristyksestä, end of story. Tämän pitäisi olla ilmiselvää kun muistaa että Pahan ongelma on esitetty ristiriita joka syntyy kun oletetaan että on täydellisen kompetentti ja eettinen Jumala. Ja maailmassa tapahtuu silti kakkaa. Tämä ristiriita on se ongelma.