Myyttinen Sokrates vs. Myyttien Jeesus

Sokrates pyytää lisää viinaa,
vaikka hänen päihtymystilansa
ja sormenheristelynsä nolottavatkin
kaikkia hänen kavereitaan...

Sokrates on siitä mielenkiintoinen hahmo, että hän voi aivan hyvin olla sepitettä, kuvitteellinen hahmo. Platonin opettaja saattaakin olla pelkästään Platonin sepite. Hän ei kirjoittanut itse mitään, vaan kaikki Sokrateen sanomisista tiedetään sitä kautta mitä muut ovat sanoneet hänen sanoneen. Tämä johtaa siihen että on väistämätöntä että Sokrateen sanomisia on idealisoitu ja stilisoitu ja hän esiintyy Platonin teoksissa filosofi-ihanteena tavalla jossa valikointi on taatusti tehty tätä asiaa mielessäpitäen. Voidaan jopa sanoa että Platon on käytännössä varmasti pistänyt Sokrateen esiintymään kun hän on halunnut korostaa omia mielipiteitään ja näkemyksiään. Ja tehdä niistä arvovaltaisempia.

Mutta onko hän kuitenkin historiallinen hahmo? Jotkin asiat ainakin puhuvat sen puolesta että se olisi hyvin mahdollista:
* Sokrates ei tehnyt mitään yliluonnollisia ihmeitä. Hän ei lentänyt, nostanut henkiin kuolleita ja vastaavaa.
* Häntä ei kuvata täysin idealisoituna. Häntä kuvataan rumana, pummimaisena, renttuna ja muutenkin ärsyttävänä. Hänen ja hänen vaimonsa suhdetta kuvataan ongelmallisena. Ja niin edes päin. Hän ei puhunut eläimille ja laannuttanut myrskyjä. Hän osasi lähinnä muuttaa ihmeenomaisesti viinin kuseksi.
* Hänet kuvataan muidenkin lähteissä. Ksenofon mainitsee olleensa Sokrateen oppilas. Ja Platonin ja Platonin oppilaiden ja filosofien piirin ulkopuolisissa lähteissäkin elinaikanaan. Näytelmäkirjailija Aristofanes pilkkasi Sokratesta "Pilvet" -komediassa joka kirjoitettiin Sokrateen elossaoloaikana. Itse asiassa Platon kuvaa kirjoittamassaan Sokrateen puolustuksessa sitä että hänestä ilkeät komediakirjoittajat ovat pahempia ilmapiirin myrkyttäjiä kuin Sokratesta suoraan syyttäneet.

Jeesukseen samanmoinen

Sokrates on siitä kiinnostava hahmo, että hänestä on aivan asiallista luoda teorioita joissa hän on kuitenkin pelkkä sepitteellinen hahmo. Sillä historia ei ole niin eksaktia tämänlaisten tapausten kohdalla. Ja tästä kukaan ei närkästy. Kuitenkin samanaikaisesti ihmiset pitävät Jeesuksen historiallisuuden epäilyä kauhistuttavana. Siitä huolimatta että Jeesuksesta on itse asiassa vähemmän itsenäistä todistavaa materiaalia kuin Sokrateesta.

Jeesuksen kohdalla tilanne on mielenkiintoinen, juuri tämän Sokrates -tyylisen jännitteen kautta on selvää että aika iso osa Jeesuksen historiallisuuden "ilmiselvyydestä" onkin itse asiassa maailmankuvallista. Agnostisismi voikin olla viisas - ja kenties jopa perustelluin suhtautumistapa vastuuntuntoiselle historian tutkijalle ; Robert M. Price on sanonut että on rehellistä tunnustaa että emme tiedä varmuudella, onko Jeesus ollut olemassa, emmekä tiedä, että hän ei ole koskaan elänyt. Onkin kiinnostavaa, että akateemisessa maailmassa itse asiassa onkin otettu Jeesuksen historiallisuuteen - ei siis vain jumalisuuteen - kriittistä kantaa ottavia henkilöitä. Sellaisia kuten Funk ja Carrier.

Usein näihin Jeesuksen historiallisuuden kiistäjiin suhtaudutaan kuten Robert Van Voorst on tehnyt ; Hän vetoaa konsensukseen mutta ei kerro todisteita ja pitää Jeesuksen olemassaolon kiistäjiä maailmankuvallisiksi. Hän ei viittaa Jeesuksen historiallisuuden todisteisiin vaan kuluttaa enemmän ajan moittimiseen. Parhaimmillaan selitykset ovat selityksiä siitä miksi Jeesuksesta ei ole todisteita. Jotka valitettavasti ovat siitä ikäviä että aivan yhtä hyvin voitaisiin sanoa että todisteiden puute sopii hyvin siihen malliin että Jeesusta ei ole ollut.

Mutta tämä ei ole edes kaikki

Filosofiassa on sellainen jännittävä puoli, että Sokrateen opetukset perustuvat hänen asenteisiinsa, esityksiinsä ja "sokraattiseen metodiinsa". Nämä ovat asioita joita filosofit voisivat tutkia aivan nykymalliin riippumatta siitä onko Sokrates Platonin sepite vai ei. Syynä on se, että filosofisten mallien ja metodien kuvaus on siinä mielessä enemmän matematiikan ja tieteen kaltaista että niissä ei pelata auktoriteeteilla vaan "löydöillä ja inventioilla". (Newton ei keksinyt gravitaatiota, hän kuvasi sen luonteen ja perusteli miksi se olisi juuri tuollainen eikä jotain muuta.)

Matematiikka ei muutu hyväksi sillä että sen tekijä on kuuluisa matemaatikko, vaan sillä että tuotoksella on tietyt ominaisuudet jotka eivät riipu keksijän auktoriteetista. Siksi jos Sokrates paljastuisikin jonkin uuden löydön kautta sepitteeksi, niin siitä huolimatta filosofit käyttäisivät sokraattista metodia referenssinä aivan kuten tähänkin asti.

Mutta Jeesus on aivan toinen juttu. Kun katsotaan Jeesuksen argumentointia, on selvää että hän käyttää vertauksia. Ja hän käyttää niitä hyvin tietyllä tavalla. Hän ei perustele vaan kuvaa. Vertausten ideana on olla jotain jonka kautta on helppoa ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja haluaa. Hän ei niiden avulla todista väitteitään vaan kuvaa niitä. Jeesus onkin merkittävä lähinnä sitä kautta että hänen statementtinsa tulevat suoraan Jumalalta. Ilman tätä yhteyttä hän vain puhuu pehmoisia.

Tätä näkökulmaa ei voi pitää antiteistisenä. Se voidaan sitoa aivan kristillisiin lähtökohtiin. Jos otamme C. S. Lewisin ns. lewisin trilemman voidaan huomata että ateisteja asenteellisesti dissaava ja kristinuskon erinomaisuudesta täysin - jopa asennevammaisuuteen asti -  vakuuttunut kristitty voi pitää Jeesuksen jumalisuutta keskeisenä. Jonain jossa Jeesus joko on ilkeämielinen valehtelija, mielipuoli tai Jumalinen. Ja mitään kompromissia ei tässä sallita.

Toki monet nykyään korostavat että Jumalan ja Jeesuksen olemassaoloa ei pidä miettiä niin tiukasti vaan lähestyä asiaa eksistentiaalisesti ja metaforina. Tällöin Jeesus muuttuu kirjaimellisesti jonkinlaiseksi taidekokemukseksi.

Ja jossain määrin tätä voi ymmärtää. Sillä jonan esimerkiksi William Shakespeare siitä kiinnostava hahmo että moni epäilee että hän ei olisi kirjoittanut omia näytelmiään. Ja esimerkiksi hänen kirjoittamassaan "Julius Caesarissa" luodaan mielikuva siitä että Caesarin viimeiset sanat olisivat olleet "Sinäkin, Brutukseni" (Jotka ne todennäköisesti nimenomaan eivät olleet, vaikka yleinen luulo toisin onkin.) Näyttelijän työssä tuskin on väliä onko teoksen kirjoittaja sitten joku muu. Tai se että mitä Caesar todella sanoi tai ei sanonut kuollessaan.

Kuitenkin jos Jeesus latistuu taidekokemukseksi ei voida sanoa muuta kuin että hänen merkityksensä vähenee huomattavasti. Tässä näkökulmassa ei voida sanoa muuta kuin että syy miksi Jeesusta pitää opetella "kulttuurin ja perinteiden nimissä" on käsiäänestyskysymys. Eli se, että riittävän moni on nykyään kristitty. Ja että tätä kristillisyyttä on harrastettu niin pitkän aikaa. Käsiäänestykseksi muuttaminen taas nostaa esiin sen että Jeesuksen tärkeys onkin itse asiassa vain tärkeilyä. Sitä että vallalla ostetaan lisää valtaa ja näkyvyydellä lisää näkyvyyttä.

Ja tässä mielessä vaikka Lewisin trilemma onkin varsin heikkoa argumentointia, niin Lewisillä on kuitenkin jonkinlainen relevantti pointti asiassa. Jeesuksen statementeja ja pehmeiden puhumisia kuvannut tyyli ei todista vaan vetoaa. Ja statementien uskottavuus nojaa pelkästään siinä että hän olisi jotain essentiaalisesti kaduntallaajaa enemmän. Jeesuksen pitäisi itse asiassa olla historiallista hahmoa enemmän jotta hän olisi mielekäs ja merkityksellinen. Hänen täytyisi olla olemassa ja tämän päälle jumalinen.

Sokrateen perinnölle ei käy näin. Ei vaikka hän olisikin Platonin fiktio. Ja tämä vihjaa siihen että Jeesuksen historiallisuuden ilmiselvyytenä ottaminen ja hänen kulttuurisen ja perinteisen merkityksensä ilmiselvyytenä pitäminen ovat hyvin hataralla pohjalla.
1: Itse toki olen "agnostinen" siinä mielessä että pidän Jeesuksen olemassaoloa mahdollisena. Sika huonosti hänen historiallinen olemassaolonsa on perusteltu. Saati jumalisuutensa, joka ei todellakaan seuraa siitä että hän on todella ollut olemassa. Sillä eihän Chuck Norriskaan paranna syöpää kyynelillään, vaikka onkin historiallinen hahmo. Eikä pelkästään siksi että Chuck Norris ei itke. Ei edes laskusuuntaiselle Total Gymin mainostamisen värittämälle uralleen.