Reifikaatio ; Nopeammin, Kompleksisemmin ja Vääremmin?

"Epiphenomissa" on kuvattu Marjaana Lindemanin tekemää kognitiivista uskontotiedettä koskevaa tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä onko erilaisilla vakaumuksilla yhteyksiä minkäkinlaiseen ajatteluun.

Tutkimus taustoitti sitä mikä on itse asiassa tuttua jo aivan arkisestakin uskontokeskustelusta ; Ateistit pitävät uskontoa typeryytenä. ("belief in the supernatural is founded upon a misunderstanding of how the world works (see: You either believe in it all, or you don’t".) ja uskovaiset taas ovat sitä mieltä että ateistit ovat kylmiä eivätkä ymmärrä asioita ("Atheists lack empathy and understanding".) Molempiin on itse asiassa saatu jonkin verran tukea todistusaineistosta. Lindemanin tutkimuksen mukaan uskontoon liittyy se, että he ovat noin yleisesti ottaen ateisteja empaattisempia. Mutta heidän todellisuuskuvansa on sitten toisaalta myös epätäsmällisempi.

Jos minun pitäisi käsitteellistää tulokset, en käyttäisi kohteliasta kieltä. Vaan korostaisin jotain sellaista millä asenteella hikipedia kommentoi F. Scott Fizgeraldin vaimon ja Ernst Hemingwayn välistä kiistaa. "Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista."

Lindemanin tutkimus todellakin näytti siltä että ateistit eivät ole yhtä empaattisia kuin uskovaiset. Mutta toisaalta uskovaiset ovat sitten herkempiä sekoittamaan maailman jäsentämisessä käytettyjä skeemoja. Lindeman onkin usein tutkinut nimenomaan maailman skeemoittamista joten ei ole ihme että tutkimus koski tätä aihepiiriä. Kuitenkin tässä itseäni kiinnosti tapa jolla tutkimus otti asian esille ; "It’s worth spelling out how they tested ability to think clearly. The first test was around something called teleological bias. This happens when people habitually think in terms of things existing or happening for a purpose, even though logically they do not. For example, agreeing with the statement “Earthworms tunnel underground to aerate the soil”. The other was ‘core knowledge’ confusion. Basically this involves confusing metaphors with reality – for example thinking that when someone says “A house knows its history” they mean it literally does!"

Toisin sanoen siinä missä moni käyttää "todellisuudentajuna" jonkinlaista fysikaalista tapahtumaa, on tässä tutkittu enemmänkin sellaisia asioita kuin taipumusta reifikaatioon. Reifikaatiossa on kysymys argumenttivirheestä jossa abstrakti sekoitetaan konkreettiseen. Olen toki tietoinen konseptista. Mutta olen pitänyt sitä melko epäkiinnostavana. Pääasiassa siksi että yleensä reifikaation taustalta löytyy jokin muu looginen päättelyvirhe. Esimerkiksi jonkin konseptin ekvivokaation kautta sen määritelmä muuttuu ja tämän vuoksi abstrakti kielikuva ja konkretia hämärtyvät. Tai sitten argumentti pitää sisällään olkiukon. Tämän vuoksi käsite on ikään kuin sateenvarjokäsite joka on vähemmän tarkkarajainen - ja on tätä kautta vähemmän informatiivinen - kuin se että viittaa näihin spesifimpiin virhetyyppeihin. Psykologisesti niiden takana on kuitenkin yhteys.

Miksi konservatiivit oikovat?

Ja tämä yhteys on oikeastaan aika ilmiselvä. Samalla on hyvä huomata että uskonnollisuus liittyy varsin helposti mielikuvissa konservatiiviuteen ja ateismi liberaaliuteen. Nämä ovat toki keskenään hieman eri käsitteitä. (Ei ole ihan suoraviivaista puhua uskonnosta ja siirtyä konservatiiviuteen.) Mutta jotain relevantteja yhteyksiä tähän selvästi tuntuu olevan.

Olen ihmetellyt miten hyvin moni konservatiivi harjoittaa perustelua jossa ytimessä on ajatustapa jossa tietyt moraaliset käyttäytymiset ovat jotain joita ei enää pidetä eettisenä vaan täysin pragmaattisina konsepteina. Esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kirjoittajalla on vahva taipumus tämänlaatuiseen ajatteluun. Toisaalta "Takkiraudasta" on aivan osuvasti sanottu että hänen teksteissään on usein taipumusta hyvin vahvaan reifikaatioon. Hänen spesiaaliutensa on sanontojen konkretisointi "esitellään näkemys, jossa joukko aforistisia heittoja pätee teräksenlujien aksioomien tavoin." Ja he eivät edusta mitään tyhmäistöä, päinvastoin. Tämä vihjaa että Lindeman on ollut oikeilla jäljillä.

Tämä on toki ymmärrettävissä sitä kautta että esimerkiksi kommunismi voidaan nähdä nimenomaan utopistisena järjestelmänä jossa tavoitellaan utopiaa, ihanneyhteiskuntaa. Utilitarismin perusongelma on kuitenkin se, että ei tosiasiassa ole mitään "pelkkää logiikkaa" ilman arvoja ja niiden arvottamista. Sillä utilitaristisessa ajattelussa pragmaattinen osuus tarkoittaa vain sitä että jos teemme asian tavalla A₁ päädymme asiaan B todennäköisemmin kuin tekemällä tavalla A₂. Mutta utilitarismin avulla ei voida sanoa onko B tavoittelemisen arvoinen asia vai ei. Esimerkiksi yhteiskunnan säilyminen ja rikastuminen nähdään usein joksikin joka ei enää olekaan arvovalinta vaan käytäntöä. Tätä asennetta kuvaa ihan laadukas kommentti jonka sain aikaisempaan tekstiini joka käsitteli homoavioliittojen vastustajien argumentaation suhdetta seurausetiikkaan. Se sisältää konservatiivisen lukija-kommentoijani näkemystä jonka avulla kokonaiskuvaa voi kenties täsmentää ; "Se muuten, että kannattaa homoliittoja ei tietenkään tarkoita, että pitäisi kannattaa moniavioisuutta tms. Mutta se riippuu siitä, mihin perustaa argumenttinsa. Jos perustaa silkkaan logiikkaan olisi moniavioisuus ja samaa sukupuolta olevien insesti hyväksyttävä samoilla periaatteilla kuin homojenkin avioliitto hyväksytään. Jos sen sijaan perustaa argumenttinsa arvoille eli mielivallalle, kysessä on ratkaisematon kiista. Avioliitto on minulle miehen ja naisen välinen asia piste. Jollekulle toiselle se on kaikkien täysi-ikäisten ja samaa sukupuolta olevien ei-sukulaisten oikeus. He saavat olla sitä mieltä, mutta arvokysymyksenä heillä ei ole sen taaksen kummempia argumentteja kuin minullakaan. Paitsi, että itse luotan traditioiden viisauteen nykyajan kotkotuksien sijaan." Tradition viisaus on viisautta suhteessa johonkin. Yhteiskunnan säilyminen ei enää olekaan arvovalinta eli mielivaltaa vaan jotain aivan konkreettista ja mielipideriippumatonta.

Joskus enemmän on enemmän

Lindemanin ajatus reifikaatiosta on hyvä, sillä skeemojen sekoittumisen kautta voidaan vetää huomiota muihin asioihin. Intuitioihin. Viittasin aikaisemmin tuloksiin joiden perusteella konservatiivit käyttävät enemmän intuitiota kuin muita järjestelmiä. Kahnemanin käsitteisiin viitaten voidaan sanoa että konservatiivit käyttävät nopeaa mutta virhealtista. Tämä ns. systeemi 1 harjoittaa prosesseja jotka ovat nopeita, automaattisia, toistuvia, stereotyyppisiä ja alitajuisia (fast, automatic, frequent, emotional, stereotypic, subconscious). Ja tämä tarkoittaa myös sitä että tämä tarkoittaa sitä että konservatiivinen ajattelu on ihmiselle helpommin luontevaa ja "luonnollista". Ei siis ole ihme että asioita pidetään "ilmiselvyyksinä". Toki tämä tarkkuuden kannalta tarkoittaa lähinnä vaivatonta. Ajattelun helppous ja lopputuloksen ilmiselvyys sekoittuvat keskenään. Kenties prosessin taustalla on se arjesta tuttu kokemus että vasta kun vastauksen saamiseksi joutuu ponnistelemaan sen täytyy olla vaikea asia.

Toisaalta tämä ei ole uskovaisia tai konservatiiveja pilkkaava asia. (Toisin kuin voisi luulla.) Sillä tämänlainen tilanne voidaan varsin napakasti sitoa Jonathan Haidtin ajatuksiin. Haidtin mukaan moraalikysymyksissä Haidt aloitti uransa löytämällä todisteita sille että ihmisten moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisia vaan emotionaalisia. Perustelut luodaan pään sisällä myöhemmin. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä vakioargumenteista tähän lopputulokseen päädytään. Tämä sepittämisprosessi ei ole tietoinen. Ihminen kokee moraalisuutensa aivan eri tavalla kuin miten heidän mielensä asian rakentaa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan Haidt on panostanut siihen miten moraali-intuitiot pohjautuvat evolutiivisiin adaptaatioihin. Ja että konservatiivien ja liberaalien kohdalla näissä prosesseissa on eroja. (Tosin Haidt on itse käännynnäinen, liberaalista konservatiiviksi muuntunut joten ero ei ole oikeasti niin kiveen hakattua. Hän uskaltaa olla oman teoriansa vastaesimerkkinä.) Haidt korostaa että argumentit jossain määrin heijastelevat näitä perustason tiloja. Liberaaleilla näitä perustasoja on vähemmän. He korostavat ihmisoikeuskysymyskiä jossa kaikki ovat samanarvoisia. He panostavat reiluuteen ja vahinkojen estämiseen. Sen sijaan konservativeilla on näiden lisäksi taipumuksia lojaaliuteen, pyhyyteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Nämä Haidtin arvostelmat eivät ole moralisoivia. (Liberaali ei ole huonompi vaan erilainen. Mikä kieltämättä kuulostaa samalta millä käsitellään vammaisia ja muita ... erilaisia sen nolostuttavan ylimääräisen tauon jälkeen.)

Merkittävää tässä on myös epäsymmetria ; Haidtin huomioiden mukaan konservatiivi ymmärtää yleensä paremmin liberaalin ajattelun kuin liberaali konservatiivin. Konservatiivit spottaavat harhaoppisen liberaalia parodioivan olkiukon paremmin kuin liberaalit konservatiiveista väsätyn olkiukon. Toisaalta on hyvä havaita sekin että Haidtin näkemys on aika raju myös konservatiiveille. Esille kun tulee esimerkiksi se, että jos puhutaan insestin tai abortin moraalittomuudesta, tälle löytyy hyvin lukuisia perusteluja. Mutta näiden elementtien poistaminen ei muuta konservatiivin mielipidettä yhtään. (Jos insestin kohdalla argumenttina käytetään sitä että jälkeläisistä tulee vammaisia, korostetaan että seksissä käytetään ehkäisyä jne.)
1: Kokemus on muualta tuttu niille jotka muistuttavat homon ja Raamatun välisestä suhteesta  vanhatestamentillisista väkivaltaisista käskyistä. Konservatiivilla on tuhat ja yksi selitystä sille miksi nämä "olisi ihan tyhmiä". Itse asiassa jos näitä tuo esiin niin ateisti koetaan idioottina. Itse asiassa heillä on tähän toki jotain taulukoitakin joissa eri syntejä luokitellaan eri lokeroihin. Mutta niiden objektiivisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Psykologisesti nämä väärät raamatunjakeet ovatkin psykologisesti samanlaisia kuin kondomi sisartaan panevalla. Se ei ole relevanttia koska moraali ei perimmiltään ole sellaista loogista tai argumentatiivista.
 
Summa summarum

Mielestäni on kiinnostavaa että Lindemanin tutkimus näyttää osuvan hyvin tähän lokeroon. Koen hänet jopa jonkinlaisena siltana Pascal Boyerista Jonathan Haidtiin. Mikä on kiinnotavaa koska nämä aihepiirit ovat olleet aiemmin mielessäni "jokseenkin toisistaan irrallisia asioita" ; Mieleni on ikään kuin pitänyt Boyeria "hengellisessä regimentissä" ja Haidtia "maallisessa/poliittisessa regimentissä". Kuitenkin liimana näiden välillä on tradition auktoriteetti ja Pyhän konsepti. Ja näiden suhde intuitioon. Etenkin moraaliseen intuitioon.

Boyer korostaa että uskonnolliset ja hengelliset konseptit eettisine näkemyksineen ja pyhyyttä korostavine rituaaleineen johtuvat siitä että skeemoja sekoitetaan. Tämä on todellakin reifikaatiota. Ei kenties arjen kannalta typerästi tai haitallisesti mutta tieteellisen ajattelun kannalta turhan oikovasti. Toisaalta Haidt korostaa että tässä samassa maailmassa asioita nähdään enemmän tai kenties jopa syvemmin.

Samalla en voi olla miettimättä sitä miten ainakin oma etiikkani näyttää olevan äärimmäisen vahvasti situationistista. Intuitioissani tuntuu olevan kaikilla tasoillaan jokin syvästi väärin. Mikä taas on ollut syynä siihen että en oikein voi luottaa siihen. Peruskokemukseni itsestäni onkin se, että olen itse itseni pahin vihollinen. Tämä ei toki paikkaa intuitiotani, vaan johtaa enemmänkin siihen mitä eilinen turhaumatekstini heijastelee ; Minulla on selviä moraalisia intuitioita jotka ovat loogisessa järjestelmässä argumentoituja mutta jalosti keskenään ristiriidassa. Kokonaisuus ei ole tolkullinen. (Intuitioni puute pakottaa minut huomaamaan nämä paremmin kuin muut. Ja tämä tekee minusta lähinnä itseeni tyytymättömämmän, ei laadukkaamman eettisen ajattelijan saati hyvän ihmisen. Kahnemanin hidas mutta laadukas Systeemi 2 on tarpeen lähinnä jotta tiedostaa että "taikauskohömppä on jo oman pääni sisällä". Kysymys on kontrollista ja varovaisuudesta, ei siitä että tämä olisi jotenkin ylitetty ja ohitettu.)
1: Haidtin ajatusten mukaan syynä on varmasti se, että minä - kuten blogiini kommentoinut konservatiivikin - käsittelee argumenteissa yleensä muutamaa erikseen esilletuotua piirrettä. Eikä tasapainoile kaikilla mahdollisesti keskenään ristiriitaisilla moraaliperustoilla samanaikaisesti. Kun laskelmassa on liian vähän muuttujia, on kokonaisuus stereotyyppinen. Ja mitä intuitiivisemmin päätös tehdään sitä vähemmän sitä luultavasti prosessoidaan. Ja sitä stereotyyppisempiä ja keskenään ristiriitaisempia ilmiannetut tulokset ovat. (Päätös ei tietenkään ole sen kummempi koska rationalisointi tapahtuu päätöksen jälkeen, ei ennen sitä.)

Jossain määrin Haidtin ajatuksissa huomiota herättää myös aiheen biologisen kulman korostaminen. Haidt pitää evoluutiosta. Yllättävänkin paljon. Tässä maailmassa arvot eivät tosiasiassa enää ole perimmiltään mitään mielivaltaa. Ne lähestyvät ajatusta joka kattaa Sam Harrisin "Moraalisen maiseman". Eli ajatuksen siitä että moraalisia asioita voidaan lähestyä tieteellisesti tarkkailemalla ihmisiä ja heidän käytöstään, tekemällä psykologisia kokeita ja aivotutkimusta ja vastaavia. Jossain määrin tämä taas alustaa näkemystä nimenomaan objektiivisen moraalin mukaan. Tosin Harrisin tilanteesta poiketen tämä vie kohti maailmaa jossa näitä moraalisia malleja on sitten useampia.
1: Ajatus siitä että arvolauseet eivät olekaan relativistisia loukkaa tietysti valtaosaa nykyajan ihmisistä. Mutta toisaalta minua viehättää esimerkiksi bioestetiikka jossa mietitään tilastollisia yhteyksiä siitä mitä ihmiset kokevat kauneudeksi vaikkapa "seksikkäissä naisissa". Ihmiset pitävät tätä yleensä latteana. Ja kenties minulta puuttuu tasoja Lindemanin kuvaamasta empaattisesta elementistä, eli olen jotenkin keskivertoa kyvyttömämpi "antamaan oikeaa vastausta". Mutta olen huomannut että bioestetiikan hylkääjät saattavat hurmioitua renessanssinerojen korostamista kultaisista leikkauksista. Että tässä matematiikka, harmonia, kauneus ja muut ovatkin sitten varsin kaavamaisesti kuvattavissa! Eli ilmeisesti en olekaan bioestetiikka-ajatusteni kanssa niinkään yksin kuin voisi luulla.

Itse tosin olen yleensä kannattanut situationistista etiikkaa. Jossa ei nojata mihinkään kategorisiin imperatiiveihin vaan asia katsotaan siinä kontekstissa missä ne sattuvat vastaan tulemaan. Syynä on juuri se että olen huomannut miten intuitionvastaisiin tuloksiin periaatteideni seuraaminen yleensä vie. (Ja tässä luotan intuitiooni enemmän, eli jos eettinen laskelma tuottaa vääriä tuloksia teeskentelen että tiedän laskelmaa paremmin ja että käyttämäni teoria ei sovi tilanteeseen.) Siksi on parempi tehdä asiaa koskeva päätös tilanteessa. (Joskin tästä huolimatta reaktio näyttää usein olevan spontaani ja ärhäkkyydessään stereotyyppinen.) Tässä ei tiedostetulle ja jäsennetylle objektiiviselle moraalille ole tilaa. Siinä moraali jää perimmiltään mysteeriksi, joksikin joka tapahtuu just because. (Ja usein nämä tapahtumat johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin.)

Pieni ajatus : Miksi ateistit puhuvat uskonnollisesta julistuksesta indoktrinaationa?

Marjaana Lindeman hermostutti muutama vuosi sitten uskovaisia sen vuoksi että hänen psykologisten tutkimustensa mukaan uskonnollisuus johtuu psykologisten ajattelutasojen sekaantumisesta. Nyt hän on innostuttanut uskovaisia, ja suututtanut monia ateisteja. Aihe on ... suoraan sanoen juuri täsmälleen sama. Asiasisältö on muuttunut vähän, mutta reaktiot vaikuttavat olevan peilikuvia.

Lindemanin kokeessa oli testattu ateisteja. Heitä pyydettiin esittämään pyyntöjä joissa Jumala uhkaisi ja tekisi pahaa heidän läheisilleen. Ateisteissa oli näkynyt lisääntyvää ahdistusta. Kognitiivinen dissonanssi viittasi siihen että ateistit eivät vain hermostuneet siitä että läheisille pahan tekeminen ajatuksena haittaisi, tai että Jumala -sanan mainitseminen tuottaisi allergiaa, vaan että Jumala omaisia uhkaamassa tekisi asiasta astetta hermostuttavamman.

Kristityt luonnollisesti puhuvat tämänlaisissa tilanteissa homo religiosus -ihmiskuvan puolesta. Idea on arkijärjellä ajatellen luonteva. Mutta jos tämä todella laskettaisiin mukaan, suuri osa ihmisistä määritettäisiin itsetuhoisiksi. Psykologiassa tunnetaan ilmiö jossa korkealla paikalla oleminen aikaansaa hyppäämishalua. Tämä ns. high place phenomenon, jossa ajatus joko itsen syöksymisestä tai ystävän työntämisestä johtuu sekin peruskäsitetason sekaantumisesta. Ihminen ajattelee että hän voisi vain hypätä ja hän voisi vain työntää. Tämä impulssi ei kuitenkaan ole reaalinen, eli on äärimmäisen epätodennäköistä että alas todella hypättäisiin.

Mutta Lindemanin selitys on nähdäkseni tarpeen toisaalla. Nimittäin kun katsotaan miten uskonnolliset ihmiset ja ateistit suhtautuvat julistukseen ja käännyttämiseen, voidaan huomata että ateistit puhuvat manipuloinnista, indoktrinoinnista ja vastaavasta. Uskovaiset vain kokevat keskustelevansa ja kertovansa vakaumuksestaan. Tämä epäsymmetria kattaa hyvin suuren osan uskontokeskustelusta. Ja se johtuu luutavasti juuri siitä että järkitasolla uskovaisen sanat eivät vakuuta ateistia. Mutta tunnetasolla tapahtuu vetoja suuntaan jonka he tietävät typeräksi. Tämä tuntuu indoktrinoinnilta. Tämä tuntuu siltä että omia ajatuksia yritetään harhauttaa valheeseen irrelevanteilla seikoilla. Tämä vaikuttaa tempulta josta on jääty kiinni. ; Tässä ajatuksessa on vain yksi vika. Todellinen ja tehokas aivopesu nimenomaan ei tunnu tämänlaiselta.

Homo religiosus ja epäkunnioittavuus

Areiopagilla otettiin esiin viime aikoina keskustelua herättänyt tutkimus, jonka mukaan uskonnot vaikuttavat siihen miten tosissaan lapset ottavat tietyt uskonnollisiksi koetut tarinat. Siellä eräs esiin nostettu kulma oli itse asiassa eettinen statement "Jos uutisoitu versio olisi totta, se epäilemättä vahvistaisi erilaisia ennakkoluuloja, joissa uskovaiset nähdään herkkäuskoisina. Se voisi myös nostattaa keskustelua uskonnollisen kotikasvatuksen mahdollisista haitoista." Tätä tosiaan kohtaa joskus. Ajatusta siitä että homo religiosus -ihmiskuva olisi sekä tosi että miellyttävä koska sen takana on suvaitsevainen ja uskonnonvapautta kunnioittava ihmiskuva.

En ole itse kritiikistä hirvittävän paljoa erimielinen. Kun ensimmäinen koe todellakin mittaa sitä että kristittyjen lapset uskovat Raamatun kertomusten henkilöiden olevan todellisia useammin kuin muunlaisten perheiden lapset, en voi sanoa muuta kuin että "no shit, sherlock". Tosin ihmettelen Areiopagin tapaa heittää irrelevantiksi sitä että se jälkimmäinen tutkimus näyttää että "uskonnollisten kotien lapset arvioivat todennäköisemmin Raamatun kertomuksia muistuttavien kertomusten päähenkilöt todellisiksi kuin sekulaarien kotien lapset". Huomio ja kontekstointi ovat osuvia. Tämä toki kuvaa vain marginaalista määrää kaikista eri uskonnoista. Mutta ihmettelen miten tämänlaista tulosta pidetään irrelevanttina. Lasten helpommin tekemä päätelmä kun ei kuitenkaan ole kovin tieteellinen, joten jossain määrin voidaan sanoa että se herkistää heistä nimenomaan herkkäuskoisempia. Jos tämä ei ole yhdentyyppistä herkkäuskoisena olemista, en tiedä mikä on. Tosin ajatus siitä että maailmankuva vaikuttaa ihmisen havaintoihin ja tulkintoihin on itsessään sellainen että ei siitä varmaan havaintona kukaan hämmästy. Onhan tuoreesti havaittu että uskovaiset ovat todellakin herkkäuskoisempia siinä mielessä että he esimerkiksi näkevät intentioita ja Suunnittelua satunnaisuudessa.
1: Itse näen että homo religiosus on lähinnä "puoliksi oikeassa". Nähdäkseni molemmat ääripäät ovat väärässä ; Se, että uskonto pitää jotenkin kultinomaisesti ohjelmoida ihmisiin jotta heistä tulisi uskovaisia ei pidä paikkaansa. Ja samoin on väärä luulo uskoa että ihmiset olisivat luonnostaan teistejä. Kuten Pascal Boyer on kuvannut asiaa, on enemmänkin niin että uskonnot on opittava mutta ne kuitenkin opitaan helpommin kuin vaikka matematiikka. (Jonka vuoksi esimerkiksi elävät nuket ja patsaiden kouriminen iskostuvat mieleen ja saavat uskottavuutta.) Tämä ajatus ei liene vieras kenellekään joka tiedostaa sen että lapsille on kerrottava Jeesuksesta ja heidät on vietävä pyhäkouluun. Tämä ns. ydintiedon skeemojen sekasotku voidaan sitten muotoilla teistisesti siten että lapsilla on erityinen valmius oppia uskonto. Tai sitten se voidaan muotoilla skeptikoita miellyttävästi juuri mielen perusskeemojen sekasotkuksi. Kun Marjaana Lindeman toi asiaa aikanaan esiin, sitä pidettiin uskovaisten puheissa loukkaavana asiana ja huonona tieteenä. Koska sanana ei ollut "homo religiosus" vaan että asiat ovat uskottavia jos niihin liittyy "ydintiedon sekasotku". Sanoilla on jännittävä voima. Asiasisällön sijasta vakuuttavuus syntyy siitä mitä konnotaatioita sanat kantavat. (Tälläisiin harhautuvia pitäisi sitten kunnioittaa fiksuina ihmisinä!)

Mutta koska olen pääpiirteittäin yksimielinen esitetyn argumentin kanssa, muistutan että homo religiosus -ihmiskuva ei todellakaan aina tarkoita samaa kuin suvaitsevaisuus. Itse asiassa jos se viedään loppuun asti, siitä seuraa käytännössä ehdottomasti ideologista ja maailmankuvallista alaskatsomista. Tästä voidaan ottaa reiluuden ja avomielisyyden sanoilla itsensä julkisuuteen ponnistanut Tapio Puolimatka. Hänen ihmiskuvansa on äärimmäisen homo religiosus. Voimme suoraan nähdä mihin tämä johtaa. Hänen kirjansa "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" alkaa sillä että hän korostaa Jesse Beringin kuvaamaa jumalvaistoa. Eli ajatusta jonka mukaan jokainen ihminen on syntyjään teisti, ei kristitty vaan jumaluskoinen. Sivut 29-35 on varattu siihen miten ateistien perheissäkin lapsilla on ajatus Jumalasta. Myöhemmin, sivulla 184 Puolimatka korostaa Calvinin näkemystä jossa kaikki ihmiset tietävät että Jumala on olemassa. Tämä on tietysti vain sen kuvaamista että ihminen on homo religiosus. Mutta Puolimatkan päähenki on esittää että ateismi on itsepetosta. Eli ateisti teeskentelee että ei usko Jumalaan mutta että oikeasti hän tietää että Jumala on olemassa. Ideologian joka ikisen jäsenen syyttäminen valehtelijaksi on aika kova teko. Ja Puolimatka tekee tämän väitelauseen ilman ainuttakaan poikkeusta. Väite on pilkallinen, halveksiva ja häijy. Ja se sopii täsmälleen siihen skeemastoon jolla Puolimatka on käsitellyt "naturalisteja" muutenkin.
1: Tämänlaisten asiallisuustaso on ymmärrettävää kun muistaa puolimatkan tavan "kunnioittaa" eri maailmankuviaan. Joka esimerkiksi näkyy hänen tavastaan kohdella Eric Piankaa "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjassa. Puolimatkan into syyttää ihmistä 95% ihmiskunnan tappamisesta oli niin suuri että hän ei jaksanut tarkistaa lähteidensä uskottavuutta. Kun syytös koskee naturalistia, ei tarvitse olla yhtään tarkka eikä tutustua mihinkään. Kaikki on siitä ironista että Puolimatkan tuo kirja oli uskovaisten marttyyrikorttia heilutteleva teos, ja tässä hän osallistui isoon masinoituun kiusaamiskampanjaan joka oli lahja uskonnolliselta oikeistolta naturalistille. Lisäironiaa tähän saa siitä että "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on emotionaalis-eettinen teos jossa tunnesanat on kätketty mutta jossa tunteilu on silti vahvasti esillä. Ja sen teemana on että hedelmistään puut tunnetaan. Puolimatkan on siis ikään kuin omien ehtojensa nojalla otettava esille se että hänen oma hyvyytensä nyt kaiken kaikkiaan mitataan lähinnä Pianka -hedelmällä.

On selvää että on omituista väittää että homo religiosus -ihmiskuva suojelisi syrjinnältä tai että siitä poikkeaminen jotenkin lisäisi syrjintää. Ajatus on toki siitäkin relevantti että lapsia ja heidän uskonnollisuuttaan tutkittaessa on havaittu että lapsilla on uskonnollisia ennakkoluuloja, jotka ovat "alitajuisia" siinä mielessä että lapset eivät koe tai kerro kokevansa olevansa ennakkoluuloisia syrjijiä. Teot, eli hedelmät, sitten todellakin kertovat sitten muuta. Jostain syystä nämä asiat ovat niitä joista sitten vaietaan Areiopagilla ja muualla missä uskovaiset ovat kovasti korostamassa suvaitsevaisuutta. Ilmeisesti syynä on osittain se, että ateisteilla ja uskovaisilla on ikään kuin erilliset vaa'at. Ja se mikä on kristityltä "omasta uskosta kertomista" ja "avointa halua keskustella" ja "avomielistä ja reilua" on ateistilta sitten "militanttia" ja "vihaista" ja "tungettelevaa". - Tämmöisen edessä elo on vähän kuin siinä kun tajuaa että Jehovan Todistajat dissaavat Halloweenia ihan sikana, ilmeisesti pääasiallisesti siksi että he eivät osaa arvostaa ovikellojaan soittelevia satunnaisia tuntemattomia ihmisiä.

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Arkielämä vs. norsunluutorni.

Länsimainen kulttuuri elää "älykkään ihmisen" hypetyksessä. Teologiassa Imago Dei -ajattelussa ihmisen ehdotonta järkevyyttä ; Ihmisessä on Jumalallisia ominaisuuksia, joista älykkyys on yksi sellainen. Descartesin näkemyksissä ihmisen järkevyyteen uskominen oli hyvinkin voimakas. Sama henki on myös valistuksessa. Ja jopa demokratiassa ihmisten yleinen rationaalisuuteen uskominen on tärkeässä roolissa.

Uskallan jopa sanoa että luottamus omaan järkevyyteen onkin ihmisen yksi perustuskomus ja sen kokeminen värittää ison osan elämästä. Harva asian tunnustaen halaa humpuukia ja typeryyttä -vaikka me kaikki tietysti jotain höpöä teemmekin.

"Tiede 1/2011" pitää sisälläänaika mielenkiintoisen jutun "Arkijärki hylkii tiedettä". Siinä korostetaan sitä, miten analyyttinen ajattelu on ihmiselle hyvin vierasta.
1: Analyyttinen ajattelu on hidasta. Jutussa lainataan esimerkiksi Marjaana Lindemania, jonka mukaan hengissä selviäminen luonnossa vaatii enemmänkin nopeita, kuin välttämättä oikeita, tulkintoja. Heuristisesti on helppoa vetää stereotyyppisiä ja hätäisiä johtopäätöksiä. Intuitio vie hyvin usein harhaan.
2: Ajattelutapamme on yksinertaisesti suurimmalla osa ihmisistä yksinkertainen ; Asioita ajattellaan lineaarisesti, ei systeemien ja systemaattisuuden kautta ; Tämän seurauksena syntyy liiankin yksikantaista ajattelua, syy-seuraussuhde on karkeimmassa ja yksinkertaistetussa muodossa. Tämänlainen sarjallinen ajattelu ei välitä tieteestä tai argumenteista. Systemaattinen ajattelu on mutkikkaampaa Ja kenties vain 10% teollisuusmaiden ihmisistä ajattelee systemaattisesti.
3: Uskomukset ovat koulutetuillakin ihmisill vahvoja tiedon suodattajia. Tiedot vahvistavat ennakkokäsityksiä, eivät kyseenalaista niitä. Vaikka syytä voisi ollakin.
4: Tieteen ymmärtäminen on vaikeaa myös siksi, että ihminen elää "keskikokoisessa maailmassa". Siksi avaruuden valtavat etäisyydet, luonnonhistorian miljardit vuodet ovat liian suuria. Ja toisaalta nanokappaleiden pienet koot ajavat kauas normaalikokemuksen ulkopuolelle.

Sen sijaan opimme toisilta uskomuksia. On helpompaa vakuuttaa sosiaalisin keinoin, omakohtaiseen kokemukseen vedoten. Myös intuitioihin ja jo olemassaoleviin uskomuksiin vetoamalla saa näkemykselleen suosiota. Näin ollen pseudotiede elääkin intuitionmukaisuudesta. Ja pseudotieteiden parissa ihmisten järkevyyttä korostetaankin. Siksi ei ole ihme että Alvin Plantingan warrant on kadunuskovaistenkin parissa suosittu. Sehän hivelee egoa kun kuvataan miten ajattelu on niin korkealaatuisen virheetöntä, että siihen voidaan peräti aivan varmasti luottaa.

Pseudotieteiden parissa suosittu strategia onkin se, että tiedeyhteisö valehtelee, on etääntynyt todellisuudesta tai vainoaa. Tällä selitetään sitä kuilua joka on tämän suositun intuitionmukaisen näkemuksen ja tiedemaailman hyväksymien teorioiden, vallitsevien paradigmojen, välillä. Kuilu on olemassa, ja se on jotenkin selitettävä. Tämä selitys on helppo, koska se ei vaadi muuttamaan omaa peruskokemusta asiasta.

Siksi unohtuu helposti se, että tätä kautta syntyy iso kasa outoja tilanteita. Stephen Law kertoo tästä esimerkkinä tarinan "Davesta". Trmeinä kysymys on siitä kun psykologian ilmiö confirmation bias ja assimilaatio kohtaavat tieteenfilosofian kikan, ad hoc -selityksen. Dave uskoo että koirat eivät ole vain lemmikeitä ja eläimiä, vaan ulkoavaruuden olentoja joilla on suunnitelmia vallata maa. Hän kykenee suojaamaan näkemystään mitä tahansa kritiikkiä vastaan. Esimerkiksi koirien kommunikaatio on ihmisen tekniikan ylittävää, joten sitä ei voida havaita vaikka sitä tapahtuu. Ja koirien päässä on lähetin, joka on bioteknologiaa joten sitä ei voi nähdä eläinlääkärin pöydällä. Ja avaruusaluksetkin on rakennettu siten että sitä voi ohjata koiran tassuilla, hännällä ja kielellä, koska avaruusalusta ei ole tehty ihmisille vaan koirille.

Tämä muistuttaa siitä että usein vääriä käsityksiä "ei falsifioida kokeissa". Ja onkin itse asiassa aivan turhaa vaatiakaan tutkimusta joka olisi erikseen kumonnut Daven koiraselityksen. Sen sijaan voidaan vain katsoa teorian yleistä tieteenfilosofista heikkoutta. Koirien ylimaallisista ominaisuuksista ei ole havaintoja. Suojaus kertoo falsifioimattomuudesta ja yleisemmin itsekritiikin puutteesta. Koirien avaruusolentous ei selitä mitään havaintoaineistoa, jota teoria "tavallisesta eläinkoirasta" ei selittäisi. Arkiajattelussa tämänlaiset asiat vaan jäävät huomaamatta.

On niin helppoa olla Dave, ja omaa näkemystä suojelevan argumentin keksiminen kriitikon selityksille antaa jopa tunteen siitä että näkemys on rationaalinen ja järkevä, ja että kriitikko on huono kun hänen vasta -argumentteihinsa on vasta -argumentit. Ei ole helppoa vain erottaa saivartelua kunnollisesta argumentista. On helpompaa katsoa mikä kuvaa peruskokemusta. Peruskokemusta siitä että on järkevä ihminen.

---

Kuvissa on valon spektri; Ylemmässä lasisen suurennuslasin polttopiste, jossa näkyy piirteitä valoa lähettävän taskulampun rakenteesta. Sekä linssin aikaansaama värien siirtymä joka on ollut ongelmallinen vanhoissa kaukoputkissa. Alakuva on vain kristallilla "rikottua" valoa. Siinä on teille autistin spektrit.

Fatalismin seuralaiset.

"Epiphenom" -blogi uutisoi siitä miten suomalaiset ovat tehneet mielenkiintoisen psykologisen löydön. Annika Svedholm, Marjaana Lindeman ja Jari Lipsanen ovat tehneet tutkimuksen joka on julkaistu nimellä "Believing in the purpose of events-why does it occur, and is it supernatural?"

Se tutki yhteyksiä erilaisten taikauskoisten luokitusten kohdalla. Takana on se, että moni ihminen näkee järkeä asioissa jotka ovat satunnaisia. Eli kuten "Lost" -sarjan mainoslause tuntee "Everything happen for a reason". Esimerkiksi lottovoitto voi kertoa Jumalan tahdosta. Erilaisissa tapahtumissa nähdään yliluonnollinen tai paranormaali ohjaava käsi. Nämä uskomukset ovat melko yleisiä, joten niiden tutkiminen on varsin mielenkiintoista. (Tavallaan ei tutkita jotain poikkeuksellista tautia, vaan ajattelutapaa jonka vallassa hyvin suuri osa ihmisistä elää.)

Ihmiset näkevät järkeä satunnaisuudessa. Ihmiset uskovat luonnontapahtumien takana olevan älyllisen voiman, ja pelästyvät esimerkiksi heiluvaa pensasta ja luulevat sen hirviöksi. Yhdessä ajatuksessa korostetaan arkipsykologiaa, jossa ihmisellä on ikään kuin ajattelu siitä mitä toisen mielessä liikkuu ja tätä sitten sovelletaan vähän sielläkin missä ei pitäisi - esimerkiksi sen vuoksi että jos luulet että pensas on leijona, näytät hassulta pari sekuntia mutta et kuole, mutta jos luulet pensasta jonka takana on leijona, pensaaksi, kuolet. Evoluutio laskee lisääntymistä, hömpät hösöttäjät lisääntyvät ainakin joskus, kun taas leijonan suussa eivät lemmenleikit maistu. Näin ihmisen olisi ihan turvallista ylireagoida.

Ihmisen mieli myös toimii siten että vaikkapa lottorivin häviämisessä voidaan hyväksyä "tilastollinen sattuma", mutta voittaminen lotossa sen sijaan kertoo jostain erikoisesta. Ikään kuin paranormaali ilmiö sallisi tietyn rajan satunnaisuutta, mutta jos muutos on merkittävä, sitä ei selitetä sattumalla, vaan taakse ujutetaan "täytyy olla mekanistinen tai älyllinen syy". Tätä kautta jos joku pelastuu auto -onnettomuudesta, tämä on Jumalan tahto ja "henkilökohtainen merkki", eikä nähdä että moni on kuollut auto -onnettomuudessa.

Mutta siihen tutkimukseen.

Svedholm ja kumppanit esittivät että yllä luetellut, antropomorfismi ja monet monet muut vastaavat ovat peräisin vain yhdestä ajattelussa olevasta "perusvirhetyypistä". Eli kun ensin tekee yhden virheen johtaa se kasaan monenlaisia erilaisia virheitä. Siksi he keskittyivät katsomaan ajatuksia siitä miten maailma erilaisten ihmisten mielestä toimii. Fatalismi on vain paranormaali harha, joka johtuu siitä että maailmaan ei ikään kuin mahduteta "satunnaisia ja merkityksellisiä tapahtumia".

Svedholm tutki yli tuhatta suomalaista. Suurin osa koehenkilöistä oli naisia, mutta he olivat monen ikäisiä. Kysymyksillä kartoitettiin miten he näkivät satunnaisuudessa merkityksiä, näkymättömän toimijan toimia tai järjellisyyttä tai kohtaloa. Sitten kyseltiin kysymyksiä heidän paranormaaleista uskomuksistaan.

Lisäksi oli kysymyksiä joilla mitattiin sitä miten hyvä käsitys maailman toimnnasta oli. Esimerkiksi kysymyksissä kartoitettiin sitä, kykenevätkö ihmiset erottamaan metaforia. Esimerkiksi kyseltiin kantaa kodin kykyyn tuntea asukkaansa, tai miten planeetoilla on tietoisuus, tai haluaako kukka auringonvaloa. Näitä kysymyksiä oli paljon sen vuoksi että lähes kaikki vastaisivat muutamiin näistä "kyllä". Mutta kun kysymyksiä on iso lauma, on selvää että saadaan parempi yleiskuva siitä miten paljon tai vähän tälläisiä asioita henkilöllä on yleisesti ottaen.

Tutkimus näytti että käytännössä usko paranormaaleihin ilmiöihin ja tarkoituksen näkeminen korreloivat todella voimakkaasti. Näin ihmiselle voidaan saada yleinen "paranormaaliin uskomisen taho" mittaamalla vain toista, ja se uskottavasti ennustaa miten toisen kanssa asiat ovat. Ja mikä erikoisinta, heidän perususkomuksensa olivat samalla vahvasti korreloivia. Näin ollen paranormaaliin uskovat ottivat esimerkiksi tavallisessakin kielenkäytössä olevat metaforat "kovasti kirjaimellisesti". Fatalismi, kohtalousko, kietoutui mukaan kuvioihin. Voidaan siis sanoa että "joko uskot sen kaiken tai et mitään siitä."

Tätä kautta voidaan sanoa että uskossa jonka jokin mysteerinen taho aiheuttaa älyllä on vain yksittäistapaus. Svedholmin esitys johtaa siihen että on varsin mahdollista että ei ole mitään erityistä joka pakottaa etsimään juuri intentiota ilmiöiden takana. Joillain ihmisillä on vain vaikeuksia ymmärtää miten maailma toimii.

Omat kokemukseni sopivat yllä olevaan tavallaan oikein hyvin. Olen huomannut että erilaisten asioiden välillä on vahvaa rypäytymistä. Jos ihminen uskoo yhteen, hän uskoo toiseenkin. Skeptikotkin ovat yleensä varsin homogeenista sakkia, eikä homeopatiaa mollaava kovinkaan vahvasti puolusta avaruusolentoja. Toki tässä on kulttuurin välistä kuilua, mutta näihin on ideologinen syy joka usein peräti ääneen kerrotaan: Esimerkiksi kristillinen monenlaisiin paranormaaleihin asioihin uskova vastustaa usein noituutta - koska se edustaa väärää uskontoa. Tosin tämäkään ei kaikilla riitä: Esimerkiksi "Harry Potterinkin" kohdalla hankalaksi tekee se, että Potterin taikuutta ei välttämättä kutsuta epätodeksi, vaan sitä korostetaan ikään kuin toteutuvana. Okkultiikka ja noituus on totta ja vaarallista tietoa. Spiritismikin on leikkimistä aidolla Saatanalla. Ne ovat näissäkin kielloissa vaarallista koska ne nähdään totena ja saatananpalvontaa. Toki suuri osa vastustaa niiden toteutuvuuttakin: Vain Jeesus tarjoaa aidon kyvyn käsilläparantaa, muut ovat puoskareita (fake and fraud).

Toinen, mikä tässä kohden on kuitenkin ehkä se kiinnostavampi yhteensopiminen. "Fatalistisessa kohtalouskossa" hyväksytään "järkeväksi" ainoastaan joko älyllisesti ohjattu, maaginen, paranormaali tai sitten mekaaninen tiukka determinismi:
1: Usein paranormaalia ajatusta hellivä esittää vastakohtana totaalisen satunnaissumun, jota tämä moittii epäuskottavana. Tällöin maailma siis nähdään vain joko täysin säännönmukaisena tai täysin satunnaisena ilman mitään välimuotoja. Toisin sanoen tässä määräytymisestä sallitaan vain yksi perusmuoto.
2: Ja toisaalta usein älyn vastapariksi laitetaan deterministinen luonnonlaki joka "ehdottomasti ja 100% varmasti" toteuttaisi jonkun vaaditun ilmiön, joka viittaa siihen että luonnonlakien ja tieteellisen selittämisen perusluonnetta ei ymmärretä, vaan ikään kuin luullaan että kaikki selittävät sillä "samalla tavalla". Tällöin determinismiesitys onkin vain "kilpaileva taustatarina jonka uskotaan/katsotaan/nähdään/vaaditaan edustavan samanluonteista fatalismia". Tästä omasta "reason" -ajattelusta ei kyetä nousemaan. Eikä tämä välttämättä ole ihme, jos jo metaforatasosta ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Mielenkiintoisena kysymyksenä tästä seuraa se, onko osa skientisteistä itse asiassa samalla tavalla fatalisti. Omien kokemusten pohjalta tiedän että moni skientisti ei pidä selitysmaailmaansa fatalistisena, mutta tälläisten skientisti-fatalistien löytyminen ei ole ollenkaan mahdotonta! (Tosin tämä tarkoittaa sitä että he eivät usko tieteeseen, vaan mielikuvaansa siitä.)

Eli jos nielet kohtaloajattelutavan, tuntuu ikään kuin automaattisesti että ollakseen "järkeenkäypä" olisi oltava juuri tietynlainen. Tieteen odotetaan olevan järkevää joten sen selittäminen luullaan samanlaiseksi kuin tämä oma ajattelutapa. Arkijärki ja tieteenteko eivät siis aina ole kovinkaan samanlaisia ajatusprosesseja. Vaikka minäkin tietysti jossain määrin pidän Einsteinin esityksestä jossa tiede on vain jalostettua arkiajattelua, se ei toimi aivan kaikkien ihmisten kohdalla. Koska arkiajattelussakin on selvästi kahta mallia ja niiden välissä on suuri kuilu.

Usko taikaan.

Taikausko (Lat. superstitio; seisotaan päällä) tarkoittaa usein liioiteltua tai väärää uskoa tai pelkoa taikuuteen, joka ei perustu tietoon. Tältä kannalta se sisältää melko laajoja näkemyksiä.
1: Se, mitä tarkoitetaan tiedolla on tietenkin vaihdellut ajan mittaan: Keskiajalla se tarkoitti yksinkertaisesti kristinuskon näkemysten ulkopuolella olevia uskomuksia. Nykyään taas ajatellaan että se on näkemys joka ei ole tieteen mukainen, tai sitten tiukemmin, on tieteen nykyteorioiden vastainen.
2: Uskovaiset harvemmin pitävät uskontoa taikauskona, kun taas monista ateisteista uskonto edustaa taikauskoa, jonka ainut etu muihin nähden on se, että sillä on monta uskojaa.

Kuitenkin taikausko on näkemyksenä selvästi laajempi kuin pelkkä näkemys yliluonnollisesta. Esimerkiksi Marjaana Lindemanin jaottelun mukaan kaikki, mitä kutsutaan taikauskoksi, paranormaaliksi, yliluonnolliseksi tai maagiseksi ovat kaikki taikauskoisuuden kannalta sama asia. Ilmiö on siis eräänlainen samankaltaisten elementtien yhdistävä "yhteenliimaava luokitus".

Mutta määrittipä tilanteen millä tahansa, taikauskoja on paljon.
1: On positiivisia, onnen puolelle saamiseksi suoritettua toimintaa, kutensuolan heittämistä olan yli, hevosenkenkien pitäminen oven päällä, neliapiloiden kerääminen...
2: On negatiivisia asioita joita varotaan koska niihin liittyy kirous. Tällöin onni paranee estämällä ikäviä asioita. Esimerkiksi on perjantai 13. päivän varomista, mustien kissojen pelkäämistä, tikkaiden alta kävelyn välttämistä, laattojen rakoon astumisen välttämistä, peilien rikkomisen pelkoa..
3: Lisäksi on vaikeasti luokiteltavia, kuten Koreassa oleva uskomus jossa suljettuun tilaan laitettu puhallin aikaansaa kuoleman. Oikein laajasti määritellen kaikki tai useimmat pseudotieteet ovat taikauskoa. Samoin voidaan miettiä erityisesti vaihtoehtohoitoja, jotka voivat olla muita vääriä uskoja - kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltämistä enemmän- taikauskoa koska niissä etsitään terveyttä ja muuta vastaavaa jota monet selvästi taikauskoiset rituaalit muutenkin tekevät. Samoin uskontojen kohdalla on erimielisyyttä. Kuitenkin on selvää että jotkut uskonnot ovat selvemmin taikauskoa - tai suorastaan pakosti taikauskoa - silloin niihin kuuluu uskomukset ihmeisiin ja muihin erikoisiin tapahtumiin joita voidaan aikaansaada aktiivisesti. Näin esimerkiksi onnenamuletteja, enteiden tuijottaminen, rukousparannus ja kiroaminen ja muut vastaavat toiminnat katsotaan yleensä taikauskoiseksi.

Kaiken kaikkiaan erilaisten taikauskojen luetteleminen olisi melkoisen runsas lista, jonka pituutta en uskalla edes kuvitella..

Taikauskoa ja sen syitä on tietysti tutkittu jonkin verran.

Vuonna 1948 B.F. Skinner teki behavioristisen tutkimuksen, jossa hän kuvasi kyyhkysiä. Ruokaa tuli satunnaisesti, ja tästä seurasi se että siinä missä normaalissa kokeessa, jossa vipua painamalla tulee jyvä tai on jokin muu vastaava asia, eläimet toistivat tätä. Kun palkinto oli satunnaistettu, eläimet alkoivat käyttäytymään kummallisesti. Niille syntyi erikoisia rituaaleja. Skinner ajatteli että kyyhkyset yrittivät vaikuttaa ruokintaansa samaan tapaan kuin vipua painelevat kyyhkyset. Hän vertasi tätä ihmisten taikauskoon. Kaikki eivät ole samaa mieltä kokeen tuloksista, ja esimerkiksi stressistä syntyvää toisteista käyttäytymistä tavataan monilla stressaantuneilla eläimillä, joilla ei ole riittävästi viihdettä. Toisaalta joko/tai -asetelma voi olla väärä. Ehkä se onkin sekä/että.

Hanna Kokko ja Kevin Foster ovat tehneet tutkimuksia evolutiivisesta näkökulmasta. Tälöin tutkitaan miksi olemme taikauskoisia. Heistä taikausko voi tuottaa käyttäytymistä, joka auttaa selviämään hengissä. Tätä voi verrata vaikka Matt Ridleyn kuvaamaan tilanteeseen jossa kivi tipahtaa jyrkänteeltä, voi olla että siellä ei ole mitään. Tällöin paranoia ei haittaa. Mutta jos siellä on joku tiputtelija, varovaisuus on hyväksi. Samoin Pascal Boyerin esittämät skenaariot piileskelevistä hahmoista, ihmisistä ja pedoista ovat elämää säilyttäviä: Jos pelästyt turhaan, panos ei ole suuri. Oikea pelästyminen sen sijaan voi pelastaa. On hyvä huomata, että usein taikauskoissa on kyse suolan sirottamisesta olan yli ja muusta melko harmittomasta. Näillä pienillä rituaaleilla yritetään hallita tulevaisuutta. Niiden panokset ovat usein melko pieniä, mutta jos ne toimivat edes yhtään, ne voivat auttaa paljon. Tätä kautta voisi jopa ajatella että taikauskoinen ajattelu on jossain määrin yleisinhimillistä. (Ehkä homo religiosus, uskonnollinen ihminen, pitäisi laajentaa homo superstitioksi, taikauskoiseksi ihmiseksi.)

Richard Wiseman taas on tutkinut taikauskon yhteyttä ihmisten hyvinvointiin. Hän kyseli enteistä, kuten apiloista ja luvun 13 vaarallisuudesta ja sai aikaan "taikauskon tason", jota hän vertasi kyselyyn jossa kartoitettiin sitä, kuinka huono -onnisina ihmiset pitivät itseään. Erikoista kyllä taikauskoiset ihmiset pitivät yleensä itseään normaalia huono -onnisempana. (Eivätkä ole optimism biasin tai Lake Wobegon effectin vallassa, vaan käänteisesti; He eivät olekaan se 80% joka uskoo olevansa keskivertoa parempi autoilija.) Tämä tutkimus - joka ei mitannut oikeaa onnea vaan koettua tilaa, jotka voivat olla eri asioita - voi viitata moneen asiaan, kuten siihen että (1) Taikauskoiset ihmiset turvautuvat tehottomiin keinoihin, jolloin tilanne ei korjaannu. Tällöin toiset toimivat fiksummin ja tämä vaikuttaa elämään laajemminkin. Näin yhteys voi olla oikeakin. (2) Taikauskoiset ihmiset odottavat enemmän koska pistävät erilaisia rituaaleja parantamaan tilaansa, jolloin he kokevat tilanteensa huonommaksi kuin se on, koska taikausko lisää heidän odotuksiaan, jotka sitten jäävät toteutumatta. (3) Toisaalta taikauskoiset voivat turvautua taikauskoon koska he kokevat itsensä valmiiksi huono -onnisiksi. Samaan tapaan kuin mielenrauhaa etsivät ne, jotka kokevat elävänsä liian hektisessä ja liian vaativassa maailmassa, voi epäonniseksi kokeminen johtaa taikauskoisiin asioihin turvautumiseen.

Sekaisin kuin kaksi korttipakkaa.

"Yliluonnollinen maailma avautuu, kun fysikaalinen, biologinen ja psykologinen ydintieto sekaantuvat. Silloin ihminen voi uskoa, että ajatuksella on fyysistä voimaa (psykokinesia), ajatus liikkuu autonomisesti (telepatia), eloton elää (verta vuotava Madonna), elävä on tajuinen (animismi), hyvä ja paha ovat numerossa (13), energia ja voima elävät (Chi, Feng shui), energia ja henki parantavat (henkiparannus), planeetoilla on tietoa, elävää, henkistä energiaa ja voimaa (astrologia), psyykellä on itsenäinen olemassaolo (henget, jumalat, meediot, spiritismi), joka on hyvä tai paha (paholaiset, demonit, riivaajat; enkelit, jumalat) ja että tapahtumilla on tarkoitus (Piispa Leo tsunamista: "Ehkä Jumalan tahto oli yhdistää ihmisiä.")."
(Risto K. Järvinen, "Älä usko kaikkeen mitä ajattelet", Skeptikko 1/2008)

Juttua on itse asiassa jo alustettu aikaisemmin blogissani. Tuolloin aiheenani olivat Havaitseminen ja harjoitellun ja synnynnäisen välinen ero.

David Hume mukaan ihmiset saivat kaikki käsityksensä aistihavainnoista. Hänen mukaansa mielikuvituskin vain värittelee ja yhdistelee jo havaittuja asioita. Toisin sanoen hän tyrmäsi ideamaailman tai puhtaan rationaalisen tiedon, joka vain olisi jossain saatavilla puhtaasti rationaalisesti. Hänen mukaansa eräs vääriä mielikuvia tuottava idea oli yhdistettyä eli kompleksi idea, on uskomusyhdistelmä, jonka osat on havaittu, mutta joiden yhdistelmää ei ole havaittu. Olemme nähneet siipiä, olemme nähneet hevosia mutta emme ole nähneet pegasoksia. Tälläisissä tapauksissa mielemme vain yhdistää nämä havaitut ajatukset yhteen väärin.

Hieman vastaavanlaista argumentaatiota on harjoittanut myös Pascal Boyer esitti kirjassaan "Ja ihminen loi jumalat" että ihmisen mieli koostuu erilaisista skeemoista, joiden pohjalta he jäsentävät todellisuutta. Tämä onkin tehtävänä melkoisen mutkikas. Hän viittaa aivotutkimuksen, kognitiotieteen tuottamiin havaintoihin, joiden mukaan ihmisen mielessä on valmiina erilaisia ratkaisupaketteja: Esimerkiksi kasvojen tunnistus on automaatio, ja jos tietty osa aivoista vaurioituu, tämä muille synnynnäinen ominaisuus on "lost forever": Hän nosti esiin esimerkin, jonka mukaan eräs mies ei tunnistanut henkilöitä toisistaan kasvojen perusteella automaattisesti, joten hän joutui ajattelemaan vaivaa nähden ihmisiä. Hän erotti ne muista ihmisisetä erilaisten yksityiskohtien kautta. Boyerin mukaan tunnistamme automaattisesti ja kulttuurisidonnaisesti koneet ja eläimet erilaisiksi: Esimerkiksi kun lapsi tai aikuinen näkee esineen, hän miettii sitä miten se toimii -ja hänen aivonsakin aktivoituvat alueilta jotka on liitetty toimintojen selvittämiseen- ja eläinten kohdalla aktivoituvat erilaiset alueet. Boyerin mukaan uskonnolliset näkemykset koostuvat siitä että näitä skeemoja sekoitetaan. Eli esineille annetaan inhimillisiä piirteitä, luonnolle annetaan inhimillisyyttä, kiveen tai kantoon yhdistetään eläimellisiä ominaisuuksia ja niin edes päin. Jos ajatus on sekava, se ei ole kiinnostava, ja jos se on skeeman mukainen, se ei ole yllättävä. Uskonnollinen ajatus on siksi juuri tietynlainen. Boyerin mukaan nämä rajaa sen minkälaisia uskontoja on ; Eri kulttuureissa samoihin muotoihin annetaan eri sisältöjä. Kirjassa onkin tästä kulttuurieroista mainio kohta, kun Boyer kertoo keskustelustaan erään kristityn kanssa. Boyer puhelee afrikan uskonnoista, ja kristitty kertoo miten vaatiikin työtä selvittää miten ihmiset uskovat niin hulluihin asioihin. Kuitenkin myös kristinusko sopii Boyerin ominaisuusluokitukseen. (Isyys ja rakkaus ja muut inhimilliset liitetään "kosmiseen" kohteeseen joka ei ole ihminen.)

Vastaavaa näkemystä on edustanut myös suomalainen Marjaana Lindeman. Hän korostaa että yksilön älykkyys, koulutus tai muut vastavat asiat eivät selitä uskontoa: Uskovaisissa on toisin sanoen sama määrä älykkäitä ja tyhmiä kuin eiuskovaisissakin. Lindeman korostaa -Boyerin tapaan- synnynnäisiä valmiuksia tiettyjen asioiden omaksumiseen ilman opetusta tai hyvin vähällä opetuksella- kasvojen tunnistaminenkin on automaatio, jonka vauva oppii tietyssä iässä. (Ja kun murrosiässä alamme ihastumaan ja "seukkaamaan", edustammeko todella jotain "vapautta"? Kyseessä on vastaavanlainen aikaan sidottu synnynnäinen oppimisasia, joka opitaan melko pienellä harjoituksella - susilapset osoittavat että seksuaalisuuden synty kuitenkin vaatii ihmiskontakteja. "Luonto ehkä vetää tikanpojan puuhun", mutta ei ihmistä seksuaalisuuteen.) Lindeman kutsuu tätä alasidonnaiseksi ydintiedoksi. Lindemanin mukaan yliluonnolliset uskomukset ja uskonnolliset kokemukset syntyvät juuri siitä kun eri ydintietojen osiot sekoitetaan keskenään, jolloin lopputuloksessa on elementtejä kahdesta tai useammasta eri systeemistä.

Samalla selviää miksi uskontoja ja uskomuksia on niin monta erilaista. Kombinaatioita on "älyttömän monta". Esimerkiksi yhdestä voisi mainita antropomorfismin, eli eläimen inhimillistämisen. Itse syyllistyin siihen tänään, kun ruokatunnilla menin rauhoittelemaan pientä pelkuripossua. Menin istumaan sen karsinaan ja juttelin sille, ja rapsuttelin sitä kun se tuli lähelle. Juttelin sille suomen kielellä siitä, kuinka siat ovat hassuja, kun pelkäävät ihmisiä vierotettuina porsaina, vaikka silloin ihmiset vain tuovat niille ruokaa ja virikkeitä ja juttelevat niille. Ja sitten kun sika on iso ja teuraskokoinen, ne ovat parhaita kavereita kun ollaan aina rapsittu. Juttelin Humen kanasta ja siitä kuinka Sartre ei selvästi tehnyt eksistentiaalisen tuskan käsitettä sioille. Lopetin legendaariseen lauseeseen. "Ei maailma siis ole noin kauhea. Tai no, itse asiassa olette aivan oikeassa: Elämä on perseestä, mutta onneksi siihen tottuu. Tosin sitten se jo loppuu." Tuon viimeisen kuulivat jo työkaveritkin. Mutta muutenhan juttu meni possulta yli ymmärryksen. (Sille riitti vain rauhallinen ääntely ja se että en ollut uhkaava, enkä väkisin mennyt paijailemaan vaan hoidin homman rauhallisesti.) Ihmisenkaltaistin eläimen, ydintietoni siis sekaantui.

Lindeman yhdistää skeemojen sekoittamisen estämisen ja hallinnan eli kognitiivisen inhibition etuotsalohkoon, ja esittää että tässä on suuria synnynnäisiä eroja. ; Tätä muistuttava näkemys on se, että Baron-Cohenin mukaanhan tietty prosenttiosuus ihmiskunnasta ajattelee luonnostaan systematisoiden ja osa on keskittynyt ihmissuhteisiin ja osa yliluonnolliseen. Baron-Cohenin mukaan tässä on korrelaatiota sukupuolen kanssa; Hänestä miehet olisivat synnynnäisesti keskimäärin kiinnostuneempia kausaatiosta ja naiset ihmissuhteista. Vastaavia ajatuksia on esittänyt myös Päiviö Latvus, joka korostaa sitä että miehet ajattelevat enemmän deduktiivisesti ja naiset induktiivisesti. (Näiden kohdalla on vain muistettava että ei ole syytä tehdä keskiarvosta yleistystä: On myös naisia jotka ajattelevat "miesmäisesti" ja toisin päin.)

Lindemann ja Boyer siis hyväksyvät Humen kompleksin idean, mutta hylkäävät sen syyn. Kaikki tieto ei olekaan havainnoista opittua. Boyer korostaakin, että skeemoihin liittyvät asiat ovat itsepresentaation ulkopuolella; Toisin sanoen ihminen ei voi tietää tarkasti miten hän toimi kun hän havaitsee vaikka esineen tai kokee uskonnollisen kokemuksen: Tämä vaatii tutkimusta samaan tapaan kuin ihminen ei tiedä kaikkia sisäelimiensä aktivoitumisia itse, vaan asiat täytyy tarkkailla koneellisesti; Tutkija tarvitaan vaikka mieli ja suolisto ovat tietenkin kokijan omia. Lindemannin mukaan erilaisiin "taikauskoihin" luottavien kognitiivinen inhibitio on heikko ja skeptikoilla se taas on vahva. Tämä taas johtaa siihen että skeptikoilla tiedostamaton skeema ei nouse hallitsemaan tietoisuutta, jolloin omaa intuitiota myös pystytään käsittelemään rationaalisesti. He pääsevät siis hieman lähemmäksi. Tästä näkökannasta ei siis ole lainkaan ihmeellistä, että nimen omaan skeptisyydestään tunnettu Hume pääsi lähelle mielen ja mielikuvituksen toimintaa. Samalla selviää, miksi "hän ei päässyt loppuun asti" : Hume oli selvittämässä nojatuolista käsin asioita, joiden selvittäminen ei onnistu ilman tieteellistä materiaalia - jota hänen aikaanaan ei vielä ollut tarjolla.

Lindeman, kuten minäkin korostaa sitä, että olisi kuitenkin väärin jakaa ajattelu "oikeaan" ja "väärään". Ne ovat pikemminkin erilaisia.