Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Yksinkertaisille ihmisille ; Perheestä

Timo Hännikäisen "Ilman" kirja pitää sisällään argumentin perheestä. Hän aloittaa siitä että "On häkellyttävän typerää väittää, että "uudet perhemuodot" ovat nousseet suosiossa ydinperheen rinnalle vain siksi, että ne ovat yleisiä." Hän jatkaa että uusperhe on epäonnistunut perhe "Kovinkaan monet eivät ole valinneet neoperheissä elämistä. Ydinperhemalli on todennäköisesti useimpien edelleen parhaana pitämä, mutta monet epäonnistuvat sen koossa pitämisessä." Hän jatkaa tästä siihen, että "Kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle perhe tarkoittaa määritelmällisesti miehen ja naisen välistä avioliittoa ja instituution rajojen katoaminen tarkoittaa sen muuttumista merkityksettömäksi."

Hän jatkaa siitä, että "Kaikenkarvaisten joustavien ja pluralististen perhemääritelmien yllä leijuu liberaalien rajoittamattomuuden ja yltiöindividualismin miellyttäväksi parfymoitu löyhkä. Ne toisintavat modernia myyttiä, jonka mukaan yksilö voi pitää vaihtoehtonsa jatkuvasti avoimina ja elää ilman rajoituksia kunhan ei rajoita muiden elämää." Ja tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että "Vanhasta perheinstituutiosta halutaan jonkinlainen light -versio, ilman siihen kuuluvia ristiriitoja, ongelmia ja rajoituksia. Koska mitään ei saa sulkea pois, perheen pitää tarkoittaa kaikkea ja ei mitään samanaikaisesti." Hännikäinen myös korostaa suoraan että uusperheen perhemalli on sitä että halutaan oikeudet mutta ei velvollisuuksia.

Voisin tehdä vaikka mitä.

Voisin lähestyä argumenttia siten, että selittäisin että "yksinkertaisista ihmisistä" se että joku ihminen ei elä ihanteitaan tekee hänestä kaksinaamaisen. Että kyseessä on vain keinotekoinen yritys korostaa "normaalia" ei sanan tavallisuuden ja yleisyyden mielessä vaan ladata se normatiivisessa mielessä. Voisin lähestyä asiaa siten että tämä on temppu jolla siirretään huomio siitä että tosiasiassa vaikka ihanne onkin perhemalli niin juridisessa mielessä annamme tilaa sille että ihanne ei toteudu. Joten se että jotain muita rajoitettaisiin on omituista. Etenkin kun on tultu todistettua että ihanne on niin mahdoton että ihmiset eivät siihen yllä. Edes ne jotka sitä kannattavat, saati ne monet joita tämä ei kiinnosta.

Voisin tietysti myös juoda aivan helvetisti viinaa. Ottaa esille omaan suisidaaliskauteeni liittyviä itsemurhakoneita. Tehdä niistä konepohjia joita postittaa Hännikäiselle, ehdotuksiksi ja toiveeksi siitä miten toivoisin hänen tekevän elämässään. Voisin juoda viinaa ja ehdottaa listaa ehdottoman änkyräkännissä olevista homoseksuaaleista jotka käyvät omalla nimellään hänelle ilmoittamassa että panevat häntä perseeseen. Lisää viinaa juotuani voisin todeta hänelle että minulla olisi myös näppärä inventio jonka avulla hänen korsikalaisstilettinsä voitaisiin asettaa mestari Giljotiinin kaltaiseen koneeseen jonka avulla voitaisiin toteuttaa pieni operaatio, joka sitten, ehdottoman humalatilan vallitessa, voitaisiin käyttää siihen että Hännikäistä pantaisiin perseeseen hänen omalla sukuelimellään. En tietenkään esitä tätä faktuaalisena, haluan vain keksiä asioita jotka järkyttävät ja ärsyttävät mahdollisimman paljon. Ja olen tietenkin ihan vitun sika humalasssa. Blöö.

Kaikkien ehdottelijoiden ja toimijoiden on tietenkin ehdottomasti syytä olla ärsyyntyneitä, vittupäisluonteisia ja humalassa, jotta kaikki voidaan kuitata kännissä-läpällä -hölmöilynä. Ja vaikka tämä on vain demonstraatio siltä miltä näyttäisi jos Hännikäistä kohdeltaisiin samanlaisilla tempauksilla mitä hän itse toistuvasti toteuttaa, niin vakuutan silti, varmuuden vuoksi, olevani humalassa tätä blogausta kirjoittaessani. Sen lisäksi että se on totta.

Mutta en voi tehdä näin koska en ole Timo Hännikäinen. Edes minä, ihmisistä armottomin ja julmin, en ole alentunut hänen kunniattomuutensa tasolle. En kykenisi edes humalassa tekemään ihmiselle niitä asioita joita hän teki. Hännikäinen on kunniaton ihminen. Ja on erittäin piristävää että hän kannattaa kunniakonseptia jossa ihmistä saadaan lytätä. Sillä se on sitä miten hän haluaa itseään kohdeltavan. Onkin perin ikävää että minulla ei riitä paha tahto niin pitkälle. Hännikäinen ansaitsisi, on antanut tilaisuuden, keinot sekä on omakätisesti kirjoittanut kirjaansa oikeutuksen sille että häneltä kunnia riisutaan ja että häntä kohdellaan sen mukaan. Siksi piirrokseni jäävät "omaan käyttöön". Niille on kenties tarvetta jos vaikka joudun jatkossa tutustumaan johonkin niin älyttömään ja pahaan kuin Timo Hännikäisen aivoitukset.

Oleellista on että Hännikäinen itse käyttää tälläisiä keinoja joten argumentit voidaan käsitellä hänestä näin. Sama koskisi siis itseänikin. Voisin siis ihan oikeasti tehdä vaikka mitä ja julistaa tältä pohjalta itseni voittajaksi. Voisin esittää että tämä olisi jotain machokulttuuria. Mutta toisaalta en halua minun miehekkyyteeni idiotiaa. Siinä on paskapäisyyttä ihan liikaa jo nyt joten en halua sitä tältä osinkaan pahentaa Hännikäisen tasolle.

Tämä argumentti voidaan nähdä kahdessa osassa.

Ajattelin antaa Hännikäiselle sen mitä Hännikäinen ei anna muille. Reiluutta. (Tämä tarkoittaa sitä että hän on minulle velkaa. Hän on minulle konkreettisesti velkaa jotain. Ja tämä jotain on sitten hyvin epämääräistä, abstraktia ja käsitteellistä.) Siksi käsittelen tuon argumentin tässä alla.

Olen osittanut tekstin kahtia. Hännikäinen kirjoittaa hieman pidempään ja pejoratiiviset sanavalinnat jo mainitussa ja etenkin välistä jätetyssä osassa vihjaavat siihen että Hännikäisellä on vahva tunnelataus tekstissä. Olen jaottanut lainauspätkät kahteen osaan jotta tämä kahden erillisen argumentin rakenne olisi selvemmin esillä.

Eksistentiaalinen osa 1:

Ja tämä tunnelataus on ymmärrettävä ensimmäisen osion kannalta. Ajatus voidaan nähdä eksistentiaalisesti. Ja tätä voidaan lähestyä tavalla joka on äärimmäisen luontevaa kognitiivisen uskontotieteen ystäville. Kognitiivisessa uskontotieteessä nimittäin tiedetään että ihmiset luovat usein merkityksiä privileegioiden ympärille. Monet todella sitovat tunnetasolla oman perhe-elämänsä merkitykselliseksi juuri siksi että se on muilta pois. Tämänlaiset erityisyydet ovatkin oleellinen osa uskontoja.

Jopa sellaisia Jehovan Todistajien kaltaisia järjestöjä jotka teoriassa koko ajan korostavat että kuka tahansa voi kuunnella ja muuttua Jehovan Todistajaksi rodusta riippumatta, käytännössä elävät sen varassa että vain hyvin harva itse asiassa liittyy heihin. He ovat erityinen pelastuva osio. Näin ollen vaikka jokainen ihminen on syntinen niin toiset ovat pelastettuja ja toiset eivät. Ja tämä ero on tärkeä jotta ihminen voi kokea itsensä paremmaksi. He ovat kenties syntisiä mutta sentään jotenkin yläpuolella ja osallisia paremmasta toisin kuin ne toiset.

Voidaankin nähdä että uskonto ja kulttuuri on lyönyt privileegion ympärille egoismia joka sortuu kun joku muu saa. Tämä vertautuu tietenkin niihin ihmisiin joilla ei tätä oikeutta ole. Hännikäiselle avioliiton arvo syntyy siitä että se on privileegio. Tämä on ymmärrettävää. Hyväksyminen ei minua kiinnosta mutta sillä ei ole laajempaa merkitystä tämänlaisissa asioissa. Minun mielipiteeni hyväksyttävyydestä ovat yhtä merkityksettömiä kuin pieru Saharassa. Tai Timo Hännikäinen.

Toinen osa : Oikeudet ja velvollisuudet

Toinen osa sitten koskeekin jotain ihan muuta. Siinä puhutaan oikeuksista ja velvollisuuksista. Tässä on siitä hyvä kulma että siinä, missä eksistentialismi on subjektiivista, tunneladattua ja etiikan läpitunkemaa, ovat oikeus ja velvollisuus näistä hieman vahvemmin irrallaan. Ne ovat myös melko vakiintuneita asioita jotka elävät "hyvän ja pahan tuolla puolen" siinä mielessä että jotkut meille määrätyt velvollisuudet ovat pahoja. Ja se että meillä on jokin oikeus ei tarkoita että se on hyvyyttä. (Toki usein retoriikassa sitoudutaan vahvasti deontologiaan, velvollisuusetiikkaan, jossa nämä asiat menevät sitten yhdeksi ja samaksi. Oleellista on että tälle on paljon vaihtoehtoja.)

Voidaan kysyä että onko Hännikäinen todella oikeassa väittäessään että uusperheet ottavat perheen oikeudet mutta eivät sen velvollisuuksia? Tämä kysymys on yksinkertainen. Sellainen joka sopii Hännikäisen kaltaisille yksinkertaisille, perin yksinkertaisille, ihmisille. Valitettavasti teos näyttää että hän ei osaa erottaa tätä ja itse asiassa hän itse sotkee argumenttinsa kaksi osiota yhdeksi klimpiksi. Kuin eksistentiaalinen ja oikeuden ja velvollisuuden taso olisivat identtiset ja keskenään samat.

Voidaan nähdä mikä Hännikäisellä on pointtina. Avioliittoon liittyy juridisia oikeuksia. Nämä koskevat esimerkiksi omaisuudenjakoa ja perintöä. Mutta jos me mietimme lapsettomia, yksinhuoltajia, uudelleenavioituneita perheitä, homoseksuaaleja ja muita jotka ovat Hännikäisellä leimattu "neoperheen" alle, voidaan kysyä ovatko he todella luopuneet velvollisuuksista?

Hännikäisen maailma näyttää olevan joko virheellinen tai sitten se vaatii sitä että jokainen on lapsentekokone. Sillä jos esimerkiksi katsotaan minun perhettäni "uusperheenä" sitä kuvaa "erikseen valittu lapsettomuus". Tätä miettiessä on hyvä miettiä onko lapsen hankinta oikeus vai velvollisuus? Jos se on oikeus se on asia jota moni pitää hyvänä ja jota heillä on halutessaan lupa tavoitella. Jos se on velvollisuus se on pakko tehdä tai sitten on rikkonut velvollisuuttaan. Olenko minä siis rikkonut velvollisuuttani kun en ole lisääntynyt?

Moni näkee että lapsen hankinta on nimenomaan oikeus. Lapsettomat avioliitossa elävät perheet ovatkin jättäneet oikeuksia käyttämättä. Ja sen sijaan he ovat usein sitoutuneet johonkin muuhun. Avioliitto nimittäin sitoo elämään taloudellisesti toisen kanssa vähintään avioeroajan, eli puoli vuotta. Tämä ei kenties ole paljon. Mutta se on velvollisuus jota ei voi kiertää. Uusperhe näyttää tältä osin olevan jotain mutkikkaampaa kuin Hännikäinen esittää. Osa ottaa velvollisuuksia mutta jättää oikeuksia käyttämättä.

Toisaalta jos katsotaan tämän hetken homoseksuaalien uusperhetilannetta, uuden avioliittolain sisältö on vain niukasti eksistentiaalinen. Toki tämän merkitystä on korostettu kun on selitetty että "pariliitto" -nimellä homoseksuaalit voisivat saada identtiset oikeudet. Tämä vihjaa että kyse ei ole kovinkaan laajasti oikeuksista ja velvollisuuksista. Mikä on tietyllä tavalla heikkous. Koska Hännikäinen nojaa melko vahvasti epäreiluuskokemukseen jossa otetaan oikeudet ja jätetään velvollisuudet. Ja tekee sen sidoksissa eksistentiaaliseen osaan.

Mutta suurelta osin Hännikäisen näkemyksessä on järkeä. Kun katsotaan keskustelua, huolta on noussut lapsista. Puolimatka esimerkiksi puhuu "lapsivaikutuksesta". Ja tässä mielessä erikoista onkin katsoa että adoptioasiassa ihmiset ottavat itselleen aika kovia velvollisuuksia. Koviten taistellaan siitä että saadaan lapsi, lapsi joka ei ole edes omaa genetiikkaa, ja sitten halutaan tähän liittyvät velvollisuudetkin. Tässä ei ole haluttu muutta adoptiolakia sellaiseksi että lasta saisi kohdella miten vain ja jättää heitteelle tai alistaa heidät aikuisten vallankäytön alle. (Tämä näyttää kuuluvan erityisesti fundamentalistisille uskonnollisille yhteisöille joista on tärkeää että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että lapset ovat vanhempiensa vapaata toimintakenttää yllättävänkin laajasti.) Onkin itse asiassa ällistyttävää huomata että adoptioasiassa joku voisi jopa vitsailla että homot haluavat tehdä tilanteestaan entistä hankalampaa. He haluavat elämäänsä riesoja joita lapsiksi kutsutaan. (Mikä kyllä ällistyttää itseäni koska minulle lapset ovat vähän kuin epäonnistuneita koiria. Koirat ovat kyllä kivoja, ei sillä, tämä rinnastus ei minulta ole yhtä halveksiva kuin muslimeilla.)

Summa summarum

Hännikäisen ongelmana on se että hän käsittelee kahta aivan erilaista asiaa kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Avioliitto nähdään toki oikeutena. Ja siihen liittyvät privileegiot nähdään ansaittuina joten niihin kuvitellaan velvollisuuksia joista halutaan luopua. Kuitenkin kun asiaa katsotaan tarkemmin, voidaan huomata että oikeudet ja velvollisuudet eivät olekaan kovin kuvatunlaisia.

Itse asiassa voidaan nähdä että Hännikäinen on suoraan väärässä. Uusioperheissä ei luovuta velvollisuuksista. Siinä halutaan laajentaa avioliiton hyödyt ja haitat, oikeudet ja velvollisuudet, yhä useammille. ; Tämä asettaa kenties epäonnistumisetkin oikeaan kontekstiin. Meillä on oikeus yrittää elää rakastamamme ihmisen kanssa, mutta velvollisuus tämä ei ole ja juuri siksi avioeroja tapahtuu vaikka moni pitääkin perinteistä perhemallia hyvänä. (Ja on silti valmis hyväksymään oman avioeronsa.) Lapsenhankinta on oikeus eikä velvollisuus. Syntyneiden ja adoptoitujen lasten hoitaminen on sen sijaan velvollisuus, josta ei luovu yksinhuoltaja eikä lapsia adoptoiva homoseksuelli.

Tämänlainen prosessi voidaankin nähdä klassisena tapana parantaa asiaa. Kenties voidaankin nähdä niin että perinteisessä avioliitossa on ristiriitoja jotka eivät olekaan jotain essentiaalista hyvyyttä vaan vikoja. Jos on olemassa light -versio näistä niin miksi emme tarttuisi niihin? Tilannetta voi verrata vanhan ajan tiukkaan uskontoon jossa uskottiin että kirkko pelastaa. Ja kirkolla oli myös valtaa teloittaa ihmisiä ja ajaa heitä ekskommunikaation kautta kokonaan ulos sivistyneestä yhteiskunnasta. Toki tuokin herätti syviä eksistentiaalisia tunteita jossa vapaamielisyys poistaa merkitystä. Mutta siitä huolimatta, eikö näistä luopuminen ollutkin jotain jossa asioita parannettiin? Uskonnon light -versio on jopa paatuneista fundamentalisteista nykypäivänä parempi kuin se vanha vakaasti itseensä luottanut kirkkoinstituutio. Perheen kanssa voidaan nähdä käyneen samoin. Ristiriidat jotka poistuvat eivät kenties olekaan hyvyyttä vaan sitä että avioliitossa on osia joista Jumala on kaikessa mysteerisyydessään luonut maailmaan sellaisia asioita kuin tuhotulvat, kupan ja Timo Hännikäisen.

Ja ydinmehuksi esimerkiksi homojen avioliitossa on se että olisi ikään kuin velvollisuus pitää jalkovälissään tiettyjä sukuelimiä. Joka taas ei useimmille ole mikään relevantti valinta tai päätös. (Sukupuolenvaihdosleikkauksia haluaa vain pieni vähemmistö.)

Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!

"You know who you are? You want to know whose son you are? You don't, I do. Everybody does. You're the son of a thousand fathers! All bastards like you! And your mother? Your mother - You bastard - your mother, it's better not to talk of her. I never hurt anybody!"
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)

Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)

Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.

Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.

Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.

Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".

En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.

Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)

Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.

Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.

Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.

Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.

---

Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.

Kuinka "tasa-arvo -argumentti" hämää keskustelukenttää

Viime päivinä homoavioliittokeskustelussa on noussut harvinaisen usein esiin se, miten avioliittoa ajava ei voi puhua tasa-arvosta. Esimerkiksi Sami Liedes kommentoi aihetta seuraavalla tavalla "Haluamisen lisääminen yhtälöön tekee tämän melko ongelmalliseksi. Eikö samalla logiikalla tasa-arvon käsitettä voisi laajentaa mihin tahansa muuhunkin mitä joku haluaa? Joku haluaa naida vastakkaista sukupuolta olevan suostuvaisen henkilön, toinen haluaa ryöstää pankin. Yksi saa tehdä sen mitä haluaa, toinen ei. Tasa-arvo tulee siitä, että molemmilla on oikeus keskenään samoihin tekoihin (eli naida vastakkaisen sukupuolen edustaja). Se, että toinen haluaisi tehdä sen sijaan jotain muuta mitä laki ei salli ei tee asetelmasta epätasa-arvoista. Tasa-arvo ei mitenkään järkevästi voi sisältää oikeutta tehdä mitä haluaa pelkästään sillä perusteella, että joku toinen saa myös tehdä jonkin toisen asian, jonka hän haluaa tehdä." Ajatus on jostain syystä toistunut ja toistunut. Tämä "tasa-arvon määritelmään perustuva" on selkeän reaktiivinen argumentti. Se on reaktio siihen että homojen avioliittoa kannattavat kutsuvat hakemustaan tasa-arvoiseksi. Argumentti ei puolusta heteroavioliittoa argumentein, vaan reagoi tasa-arvoksi kutsumiseen sen, että tasa-arvo on sitä että sama laki koskee kaikkia.

Liedeksen lisäksi voidaan katsoa Jussi Karin blogista. Hän ei ole suoraan lakia kohtaan, vaan iskee samaan teemaan juridisen semantiikan kautta. "Perussuomalaisten Maria Lohela totesi helmikuussa blogissaan, että avioliittolaki ei ole syrjivä, sillä homoseksuaali mies voi mennä naimisiin naisen kanssa siinä missä heteromieskin. Kirjoitus aiheutti melkoisen kohun, sillä Lohelan päättelyketju vaikuttaa ihan suoralta vittuilulta. Eihän homoseksuaalille miehelle ole mitään iloa siitä, että hän voi avioitua naisen kanssa! Mutta juridiselta kannalta Lohelan päättely on täysin validia. Juridisesti tasa-arvo ei tarkoita sitä, että yhteiskunnallinen instituutio tai muu järjestely miellyttää juuri sinua, vaan sitä, että mahdollisuus sen käyttöön on avoinna ilman syrjivää käytäntöä. Esimerkiksi islaminuskoiset ihmiset saavat mennä Suomessa baariin kaljalle siinä missä kristityt, ateistit tai vaikka shintolaiset. Tästä ei tosin ole muslimeille kovin paljoa iloa, sillä islam kieltää alkoholin nauttimisen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että baarit syrjisivät islaminuskoisia!"

Argumentit ovat sisäisesti koherentteja. Niiden ongelma on toisaalla. Tarkalleen ottaen siinä että ne eivät osu kohteeseensa. Ne ovat vääristelyjä, luovat kohteen jota kukaan ei kannata ja sitten pieksevät tätä "helppoa vihollista". Sen jälkeen on tietysti helppoa virnistää ja "kokea voittaneensa". Mutta riemu on kyllä ennenaikaista. On kuitenkin hyvä katsoa mitä Sami Liedeksen (Jussi Karia astetta laajemmassa) lausumassa on kysymys. Tätä on hyvä katsoa argumenttianalyysin kautta. Sillä juridiikka on tässä tavallaan keinona salakuljettaa ekvivokaatio järjestelmään huomaamatta.
1: En jaksa vääntää tarkasti siitä miten Kassi Jurin argumentissa on suppeudestaan huolimatta virhe jota Liedeksellä ei, laajemmasta perspektiviistään huolimatta, ole ; Ei toki ole syrjivää jos alkoholia myydään mutta islamilaiset eivät suostu juomaan. Mutta kun homojen avioliittoa rajoittavien toiminta onkin verrannollinen siihen, että islamilainen haluaisi kieltää alkoholinjuonnin kaikilta, myös kristityiltä ja ateisteilta, siksi että hänen oma uskontonsa kieltää sen. Tämä epäanalogia ansaitsee toki tulla mainituksi. Mutta siihen liittyvät implikaatiot ja seuraukset tasa-arvoon ja sortamiseen jätän kyllä "kotitehtäviksi".

Tämän argumentin ydinongelmahan on se, että
1: Demokratia nimenomaan perustuu yleiseen haluamiseen. Kyllä. Periaatteessa demokratian ydin on juuri siinä että mikä tahansa muutos voidaan ottaa ehdotukseen. Ja se myös menee läpi jos riittävän moni haluaa sen. Jos joku haluaa ryöstää pankin, siitä saa laillista kun riittävän moni haluaa että se on laillista. Liedeksen kannalta tämä johtaa tietysti ongelmiin siinä että kaikki hänen esimerkkinsä ovat näin ollen pakosti epäanalogisia. Homojen avioitumisjuttuja kannattaa moni, ja siksi asia on käsittelyssä asti in first place. Sen vaihtoehtoina on sitten tarjota koirien kanssa avioitumisia joiden kohdalla vastaavaa yleistä haluamista ei ole.
2: Toinen syvä heikkous on siinä että kun tehdään analyysiä argumenteista, on katsottava mitä toinen tarkoittaa. Ja tässä kohden Liedeksen ongelmana on se, että hän tekee väärän todistuksen lähimmäisestään. Hän nimittäin olkiukottaa vastapuolta ekvivokaation avulla. Syynä tähän on juuri se, että tämä argumentti on reaktiivinen. Kun rakennetaan omaa argumenttia on tapana että määritelmät sidotaan tilanteeseen. Ja tässä on argumentoija vapaa. Kun argumenttia analysoidaan ja sitä kritisoidaan tai siitä etsitään virheitä niin samaa vapautta ei ole. Jos vastapuolen argumentin kaataa sillä että sen premissit ja käsitteet vaihtaa toisiksi - käsitteet sellaisiksi mitä toinen ei ole sanonut ja premissit sellaisiksi mitä tämä ei kannata - syyllistyy vähintään yhteen argumenttivirheeseen, olkiukkoon. (Ja kun määritelmiä vaihdetaan homonyymeihin, tapahtuu myös ekvivokaatio.) Vedotessaan tasa-arvoon tässä muodossa Liedes ja kaikki muut tätä argumenttia käyttävät esittävät että vastapuoli sanoo että "vaadimme homoavioliittoa koska laki ei nyt ole sama kaikille, eli lailla ei ole kaikille samaa funktiota". Mutta kukaan ei ole sanomassa mitään tämänlaista, joten puolustautuminen tällä tavalla on älytön. Sen sijaan kun sanotaan, että nykyinen laki ei ole tasa-arvoinen, sanotaan että "nykylain funktio itsessään on syrjivä, sillä tasa-arvo tulisi mitata yksilön kyvyissä naida haluamansa henkilö, ei haluamansa henkilö ennalta määritellystä binäärisukupuoliparametrista." Taustalla on juuri ajatus siitä että homojen halu avioon on oleellisesti analoginen ja eettisesti samanarvoinen kuin heteroiden halu avioon. Ja tässä mielessä epätasa-arvoiseksi sanominen on nimenomaan tässä määrittein aivan koherenttia. Sillä heteroavioliiton monopolia ajavasta homot ja heterot eivät nimenomaan ole samanarvoisia.

Toisin sanoen Liedes voi omissa argumenteissaan käyttää tiettyä tasa-arvon määritelmää. Hän voi todella sanoa että tasa-arvo on deontologisia velvollisuuksia, joissa pääasia on se, että sama laki koskee kaikkia. Tässä systeemissä mikä tahansa lakijärjestelmä jota noudatetaan on tasa-arvoinen. Ja tämän lopputulos on se, että minkä tahansa lakijärjestelmän kutsuminen epätasa-arvoiseksi olisi oksymoroni, suoraan määritelmää vastaan. Ja tämän vuoksi sen seurauksena onkin se, että myös ajatus siitä että mustat eivät saa mennä naimisiin valkoihoisten kanssa on aikaisemmin pätenyt. Ja silloinkin on syytä huomata että jokainen musta on saanut mennä naimisiin mustaihoisen kanssa. Mutta jos Liedes on reaktiivinen siihen että joku kutsuu systeemiä epätasa-arvoiseksi tai jos hän tulkitsee homojen ja heteroiden kohdalla tasa-arvoista lakia, hän joutuu ottamaan selvää mitä toinen tarkoittaa sanoessaan "tasa-arvo". Tai muuten hän tekee itsestään julkisen pellen. (Taas.)
1: Edes monella tavalla asioita lähestyvä kulma ei tässä auta. Sillä jos otetaan yhteenveto siitä että meillä on kaksi skenaariota. Ja (a) yhdessä tilanteessa tasa-arvo on ennen lainmuutosta ja sen jälkeen, koska sama laki joka tapauksessa koskee kaikkia ja (b) toisessa tialanteessa aluksi on epätasa-arvo ja toisessa tasa-arvo. Kun nämä laitetaan yhteen niin tasa-arvo ei vähene yhdessäkään skenaariossa ja kasvaa osassa. Joten monelta kantilta katsoen yhteenveto on se, että tasa-arvo nimenomaan kaiken kaikkiaan kohenee. Joten nimitys ei selvästi ole väärä.

Siksi en sano muuta kuin että esimerkiksi seka-avioliitot eri "rotuisten" ihmisten kesken olivat jotain jota kutsuttiin epätasa-arvoiseksi. Sillä kukaan tuskin oikeasti tarkoittaa Liedeksen ajamaa tasa-arvon määritelmää sanoessaan tämänlaisia asioita. (Muun odottaminen vaatisikin perusoletuksen että vastapuoli on idiootti, joka ei osaa ajatella yhtään. Sitä voisi pitää epäkohteliaana halveksuntana. Mutta koska kyseessä on Sami Liedes, syy lienee viattomammin ja asennevammattomammin projisoinnista.)

Ja ei. Tämä ongelma ei koske pelkästään homoseksuaalisuuskysymystä. Katsoin nimittäin televisiosta Stephen Fryn lyhyen dokumenttisarjan nimeltä "Out There". Hän käsitteli siinä homoseksuaalisuutta. Ja hän nosti esiin monia ihmisiä joiden asenteet saivat sitten käsittelyä. Kuitenkin en voinut samalla olla huomaamatta miten Fry selvästi päästi filmille asti ongelman joka kylmäsi itseäni. Hän ihasteli miten hindulaiset päästivät homoseksuaalit tekemään mitä tekivät. (Paitsi jos nämä olivat transgendereitä, jota dokumentti ruoti.) Vanhemmat halusivat että lapsi on onnellinen. Samalla esille tuli kuitenkin se, miten vanhemmat kuitenkin pitivät rajoitteita. Homoseksuaalisuus oli OK ja saa mennä avioon kenen kanssa haluaa kunhan puoliso on tietyistä kasteista ja kunhan on hindulainen. Minun on hyvin vaikeaa olla näkemättä että tässä on kysymys aivan samanlaisesta rajoitteesta kuin muidenkin asioiden kanssa. Fry ohitti tämän. Mielestäni tämä on täsmälleen samaa kuin jos joku olisi katsonut että "menkööt minkä tahansa kastisen kanssa naimisiin, koska lasten onnellisuus on se pääasia - kunhan on vaan heteroseksuaalinen suhde".

Fry onkin minulle tästä kohden esimerkki ns. domeenispesifisyydestä. Hän tiedostaa ongelmat ja siihen liittyvät aspektit yhdessä kohdassa (homoseksuaalit) mutta ei toisessa (kasti, uskonto). Ja tämä sylettää itseäni kyllä. Sillä epätasa-arvo on epätasa-arvoa. ; Minä en esimerkiksi voisi kuvitellakaan että minä säätäisin että ateistitytöt eivät saisi mennä naimisiin kristittyjen miesten kanssa. Mielestäni jos joku ateistityttö vaikka nai Sami Liedeksen, niin siitä vaan. Silti toki jos kaikilla olisi käytössä tämä Sami Liedeksen tasa-arvon määritelmä niin toki tämänlainen "jokainen naikoot vain oman uskontonsa sisältä" olisi tasa-arvoinen. (Ja sitä peräti voitaisiin perustella erilaisella harmonisilla ja sosiaalisilla syillä.) Mielestäni se olisi silti tasa-arvoinen. Ei välttämättä yhtään uskontokuntaa syrjivä. Mutta saatanan epätasa-arvoinen silti. Sillä en voi ymmärtää miksi koskaan käyttäisin Sami Liedeksen suosimaa määritelmää tasa-arvolle.

Itse asiassa "tasa-arvon määritelmä" -siilipuolustus, niin suosittu kuin se onkin, tuo mieleeni kaksintaistelun. Kaksintaisteluita voidaan tehdä miekoin ja pistoolein. Ja se voidaan käydä herrasmiesten välillä tai aggressiivisempana "yks ykkösenä". Kaksintaistelu voi olla ritualisoitu ensimmäiseen verihaavaan käyty taistelu tai se voi olla apinatanssi joka loppuu sitten kun väsytään. Tai loppu voi tulla kuolemassa. Ennen kuin aloittaa kaksintaistelun on syytä tarkistaa minkälaiseen versioon on hyppäämässä. Se on määritelmien kanssa sama juttu. Sami Liedes määrittää "tasa-arvoa" eri tavalla kuin se kohde jonka sanomisia hän sen avulla ruotii. Ja näin hän ikään kuin päätyy miekan kanssa pistoolitaisteluun. Vain sen takia että ei viitsinyt ottaa selvää ja edes vähän keskittyä. Jos ei muuten niin sen kahdeksannen käskyn vuoksi. Jota Sami Liedeksen kaltaisen kristityn luulisi kunnioittavan.

filosofia - tieto ja hyvyys - velvollisuutena

Hyvin usein viisautta lähestytään viittaamalla Tietoon, Hyvyyteen, Totuuteen tai Kauneuteen tai muihin vastaaviin arvoihin. Näiden perusasetelmana on sitoa perustelut todellisuuteen. Epistemologian kunnioitus syntyy vain koska se nähdään liitoksissa ontologiaan. Locke on sen sijaan otti ytimeksi deontologian, velvollisuusetiikan. ; Hänelle myös tiedon filosofia oli sidoksissa tekemiseen, käytäntöön ja tähän liittyvään kausaalisuuden kokemukseen.

Locken vahvana henkenä oli se, että tieto on todennäköisyyksiä. Ja että suurikaan todennäköisyys ei ole varmuutta. Näin varma tieto, scientia, ei ollut mahdollista. Locke korosti, että todennäköisyysperustainen tieto on hallittua. Oli tavallaan järkevämpää katsoa sitä ennemmin käytännönläheisyytenä kuin jonain "Todellisuutena isolla T:llä". Lockella tiedossa ja viisaudessa olikin mukana moraalista lisää. Tietämiseen ja argumentointiin liittyi enemmän velvollisuus kuin ajatus toiminnan suorasta yhteydestä ehdottomaan totuuteen. Tässä voidaan nähdä muutamia tasoja (1) "Teologisella tasolla" Uskovaisena miehenä Lockella taustalla oli ajatus auktoriteetista jota oli velvollisuus totella. Filosofoinnin ohjeita oli noudatettava koska se oli velvollisuus. Uskoja on vastuussa vain auktoriteettinsa valitsemisesta. (2) "Teleologisella tasolla" viisaus oli asianmukaista toimintakykyä. Perustelun ja filosofoinnin ohjeita oli noudatettava, koska niillä on useammin oikeassa kuin väärässä. Ja tätä kautta voi menestyä elämässä.

Tiede johtaa terveyteen, onnelliseen elämään, menestykseen. Tieto on hyödyllistä, mutta ei välttämättä totta. (Toki tämäkin oli mahdollista. Mahdollisuus tiedon ja totuuden yhteydestä ei ollut se ongelmallinen kohta, tieto tästä totuudellisuudesta oli.) Tämä johti siihen, että ihmisen ja filosofin velvollisuus oli seurata tietoa. Jumala oli antanut meille järjen ja meidän velvollisuutemme oli käyttää sitä. Matkalla tietoon ja selkeyteen ("The Clearer Evidence and greater Propability") ihminen painiskeli kykyjensä ja lahjojensa voimalla ja niiden rajoissa ja että viisaudessa seurauksena oli menestystä jos ei ehkä oikeassaoloa ( "thought he should miss the Truth he will not miss the Reward of it").

Tieteessä vastaava on tullut vastaan nykyään. Esimerkiksi Stephen Hawkingin "Suuri suunnitelma" -kirja korostaa malliriippuvaista realismia. Siinä hyväksytään mahdollisuus siitä, että aistijärjestelmät ovat vääristymiä täynnä, mutta tieteen tehtävänä onkin mallintaa mahdollisimman elegantisti havaintojen maailma. Näin tiede voisi toimia erinomaisesti vaikka eläisimme "Matrixissa" tai muussa harhojen valtakunnassa. Näkemyksessä on paljon hyviä puolia. Ja käytännössä vastaava asenne on otettu fysiikkaan jo aikapäiviä sitten. Esimerkiksi Maxwellin sähkömekaaniset yhtälöt keskittyivät ilmiöiden selittämiseen. Maxwell toki uskoi että tässä oli liitos absoluuttiseen totuuteen. Mutta hän ei pitänyt tätä kysymystä jonain johon tiedemiehen pitää kuluttaa aikaa. Maxwellille tiede oli tärkeää todellisen ymmärryksen nimissä. Mutta silti hän ei enää uskonut fysiikan lainomaisten kaavojen "kaikkivoipuuteen". Fysiikka on näistä ajoista ollut yhä enemmän puhtaasti analyyttistä empiiristen koejärjestelyjen suunnittelu- ja tulkintajärjestelmää. Fysiikassa kilpailevat mallintavat teoriat, eivät todellisuuskäsitykset. (Filosofit sitten ottavat teorioihin liittyviä todellisuuskäsityksiä mielellään puntariin.)

Tämänlainen asenne tietoon on otettu käyttöön muissakin hyveissä kuin Totuudessa.

Otetaan vaikkapa Hyvyys. Sam Harris kirjoittaa "Moraalisessa maisemassa" tavalla jossa otsikon "maisema" on käytännössä metafora utilitaristisen moraalinäkemyksen mukainen verkosto jossa käsitellään monia elementtejä samanaikaisesti ja saadaan hyvinkin tilannekohtaisia tulkintoja. Lopputulos on karkeasti se, että yhteiskunnassa yksilöt ja ryhmittymät tekevät valintoja ja tämä johtaa lopputuloksiin. Tämä asettaa meidät johonkin kohtaan tässä moraalisessa maisemassa. Sam Harrisille eettisyys ja moraali on sitä että tarkastellaan "moraalista maastoa", katsotaan missä on korkeimmat paikat ja sitten mennään sinne. ; Tämä asenne on metafora. Ja se korostaa implisiittisesti sitä, että moraali on kalkulaatio. Se, että samankaltaiset tilanteet johtavat erilaisiin moraalisiin hyväksyntiin johtuu siitä että tilanteet ovatkin jotenkin epäanalogisia. (Tai sitten laskijalla on kaksoisstandardit ja hän on itse asiassa epäeettinen.)

Tässä kalkyylissä on järkeä juuri Locken tyylisessä hengessä ; Esimerkiksi jos astiat tiskaa, se on moraalinen koska sillä estetään sairastumista. Se, että on kohtelias, on hyödyllistä koska en saa niin usein turpaan ja muilla on miellyttävämpi olla. Tässäkin maailmassa on kuten Locken tiedossa. "Objektiivinen moraalimoraali" sanan vanhakantaisessa kristillisessä tai Platonisessa mielessä, jäävät saavuttamatta, mutta ihminen kuitenkin nauttii tämänlaisen hyvän hedelmistä. (Jos jätän tiskit liian usein välistä, puolisoni rankaisee minua siitä että hän joutuu tiskaamaan. Vaikka Jumala vihaisi tiskaamista koska se tuhoaa hänen vaivalla luomiaan bakteereita, noita luonnon pieniä ihmeitä.)

Valitettavasti suurin osa moraalisesti haasteellisista tilanteista ovat vangin dilemmaan ja vastaaviin peliteoreettisesti "einollasummapeleihin" liittyviin tilanteisiin.
1: Näiden hyvänä puolena on se, että niissä yhteistyö on hyvin usein kannattava vaihtoehto. - Tosin tässä on huomattava, että kartellit ovat hyödyttävää yhteistyötä joiden hyvyys - nimenomaan utilitaristisessa mielessä - on hyvin kyseenalaista, koska asiakkaat kärsivät vaikka moraaliaan soveltava yritys sen kuin porskuttaa voittoja maksimoivalla tiellään.
2: Huonona puolena on se, että niissä yleensä kannattavimmat strategiat ovat sekastrategiat. Ne ovat hyvinkin kaksinaismoralistisia ja ne pelaavat juurikin yllättävyyden eivätkä deterministisesti ennakoitavan strategian pohjalta. Niiden ytimessä on mielivalta jolla on lähinnä frekvenssi. Tämä ei toki täysin tuhoa Harrisin ajatusta - frekvenssi on epäanalogiaa luova tilanne, jokin tapa toimia on oikea ja toinen väärä koska viitataan kokonaisuuteen joka on suurempi kuin ne yksittäitsapaukset joiden tasolla ollaan mielivaltaisia. Mutta se tekee siitä hyvin omituisen. Sillä kalkyyli muuttaa luonnettaan. Ei oikeastan voida puhua mistään moraalisesta maisemasta siinä mielessä jossa on pysyviä vuoria. Vaan enemmänkin aaltoilevasta merestä, jolla on keskimääräinen pinnankorkeus ja jossa aallonkorkeudet sitten ovat mitä ovat.

Passion from the Christ

Naturalistis-Skeptistä linjamaa, johon uusateismikin kuuluu, kuvaillaan usein termeillä jotka assosioituvat klassiseen ajatukseen objektiivisuudesta ulkopuolisuutena. Tällöin linjamaa kuvataan jotenkin mekaanisena, tunteettomana, kovana ja kylmänä. Kuitenkin melko monet uskovaiset taas ovat lähteneet sille linjamalle jossa uusateismia kuvaisi tunteellisuus ja jopa emotionaalinen hysteerisyys. Että heidän arvomaailmansa on tunteilua josta puuttuu kaikki keskusteltavuus.

Poliittisen linjaman suhteita etiikkaan on tutkittu. Ja niiden mukaan on havaittavissa mistä uskovaisten reaktio johtuu. Se johtuu siitä että he ymmärtävät tilanteen. Asiaa on hieman läpikäyty esimerkiksi "Addicting Infon" sivuilla. ; Ero on pohjimmiltaan siinä että liberaalit ja oikeistokonservatiivit ovat hyvin erilaisessa suhteessa etiikkaan, etenkin seurausetiikkaan. "Conservative and religious individuals showed a “general insensitivity to consequences.” These participants consistently tended towards deontological ethics – which means they judged morality according to universal rules or divine authority. Liberals in the study promoted consequentialist ethics – they judged the morality of action based on the outcome." ... "Piazza says that they can’t be certain whether being religious/conservative creates the rule-based ethics or if following rule-based ethics makes one become conservative/religious. The thing the study can state with conviction is that the two are related: being conservative or religious goes hand-in-hand with non-consequentialist ethics."

Koska uskonnollisuuteen kuuluu objektiivinen moraali, joka ilmenee ihmisille velvollisuuksina, normeina ja dogmeina, se ei perusta arvioitaan suoraan kärsimykseen. Se ei tietysti tarkoita että kaikki velvollisuusetiikka tuottaisi kärsimystä, mutta monesti vastaan tulee tilanne jossa on valittava kärsimyksen ja periaatteen välillä. Ja silloin velvollisuuseetikko tallaa kärsimyksen yli. Deontologista etiikkaa seuraavalle toisen ihmisen kärsimys on tunteilua jos on suuremmat ja tärkeämmät periaatteet kyseessä. Tämä priorisointiero johtaa siis siihen että konservatiivit näkevät liberaalit tunteellisina.

Tämä puoli on kenties se syy, miksi uskovaiset näyttävät minun silmiini helposti joko "psykopaateilta" tai "narsisteilta". Siitä huolimatta että moni näyttää ajavan sellaista kuvaa että "hihhuli" olisi jonkinlainen kuolaava hysteerikko, en kaikesta uskontokriittisyydestäni huolimatta ole halukas levittämään tätä kuvaa. Oma saamani kuva, ja relevantin uskontokritiikin ihmiskuva, on enemmänkin myötätuntoon kykenemätön mutta karismaattinen koijari, joka hymyilee siten että hymy ei nouse silmiin. Ja joka pystyy kohteliain sivistyssanoin pilkkaamaan erimielisiä, ja joka nauttii tästä koska se on kivaa ja siitä tulee hänelle hyvä fiilis. Ja joille vastaan kritisoijat ovat sama kuin täyteen ihmisyyteen kykenemätön epäeettinen vihollinen.

Tämänlainen empatiaan kykenemätön emootioton epäsympaattinen murskauskonemielikuva on luultavasti peräisin samasta syvästä erosta - siitä samasta joka saanee konservatiivisen uskovan näkemään liberaalimissa "hysteerikkoja". Kyseessä on molemmissa tapauksissa vääristymä - siis pohjimmiltaan jonkinlainen asennevamma - mutta "jollain tavalla kuvaava vääristymä". Vääristymällä on varmasti merkitystä laajemminkin, ja hyvinkin syvällä tasolla.

Itse kun olen pitänyt konservatiivejen kanssa etiikkakeskustelemisen mahdottomaksi. Syynä on usein juuri se, että he ottavat deontologisen velvollisuuden dogmana ja tekevät tästä keskustelunpysäytyksen. Tällöin keskustelu pysähtyy koska he ovat oikeassa koska he ovat oikeassa. Vielä enemmän kuitenkin ärsyttävät ne keskustelut joissa juuri noin ei tehdä vaan ollaan uskomiseen uskovia. Silloin he kyllä korostavat näennäisesti seurauseettisiä puolia ja korostavat että uskonto tarjoaa hyötyjä yhteiskuntarauhasta taloudelliseen vakaumukseen ja tieteen edistyvyyden kautta pidempään ja onnellisempaan elämään ihmeparantumisineen. Näissä faktat vaan eivät saa nousta pöytään joten ne koostuvat velvollisuuseettisistä argumenteista jotka todistetaan väitteillä ja joita ei voi kritisoida fakta-aineistolla koska "korrelaatiot eivät kerro tarpeeksi".

Argumenteissa usein korostetaan sitä että uskonto hyödyttää yhteiskuntaa ja siinä asuvia ihmisiä. Näiden asioiden kumoaminen ja kyseenalaistaminen faktoilla ei kuitenkaan johda muutoksiin. Syy on se, että seurauseettiset argumentit ovat enemmänkin ajan henkeen vastaamista, kuin jotain johon oltaisiin sitouduttu niin lujasti. Sen vuoksi esimerkiksi "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies" murtaa monta myyttiä uskonnon tuottamista seurausetiikan kannalta hyvistä vaikutuksista.

Mutta se ja sen kaltaiset eivät kuitenkaan saa koskaan oikeistokonservatiiviuskovaisia muuttamaan mieltään. Jako velvollisuuseettiseen ja seurauseettiseen suuntaukseen muistuttaa että syy ei ole toopeus. Dataa ei ignoroida tyhmyyttä tai pahuutta vaan koska tämänlaisella ei ole yksinkertaisesti heille väliä. ~ Tilanteessa kyseessä on tilanne joka muistuttaa sitä kun teini haluaa ostaa jotkut tietyt farkut koska ne ovat muotia hänen alakulttuurissaan ja yrittää perustella ostostaan vanhemmilleen. Hän ei käytä varsinaista syytä, vaan muita syitä - syitä jotka voivat olla totta tai eivät. Näiden perustelujen kumoaminen ei tietysti muuta nuoren mieltä. Seurausetiikan ja deontologian kohdalla suhde on juuri samanlaatuinen.

Tämä näkyy myös teologisessa aspektissa. Pahan ongelma on selvästi tärkeä liberaaleille, mutta konservatiivit vähättelevät sen merkitystä. Näkisin että yhteys deontologiseen yleisasenteeseen ei ole sattumaa. Kärsimystä on helpompi vähätellä jos sitä pitää etiikan kannalta irrelevanttina, eräänlaisena kiusallisena kuriositeettina joka houkuttelee sivupoluille.

Uhkauksia ja lupauksia

""Hyvä herra Mayhew. Voitte soittaa kenelle vain haluatte. Minua vain inhottaa ajatella, että me muka uhkailisimme teitä. Herra Vandemar ja minä emme uhkaile ketään, vai mitä, Vandemar?"
"Ai ette vai? Mitä helvettiä te sitten teette?"
"Me lupailemme", sanoi Croup rahinan, kaiun ja sihinän halki, "Ja me tiedämme, missä te asutte.""
(Neil Gaiman, "Neverwhere - Maanalainen Lontoo", sivu 63)

Valtio on jotain jota on tavalisesti perusteltu. Yleisin perustelu vetoaa ihmisen luontaiseen pahuuteen ja kaaokseen joka tarvitsee kontrollia. Esimerkiksi Hobbes näki että ihmiskunta oli luonnontilassaan varsin karu, kuka tahansa voi tappaa kenet tahansa ; Jopa vahvin mies joutuu nukkumaan ja tässä on periaatteessa heikolle mainio hetki tappaa tämä. Kun luonnontila oli tämänlaista taistelua, tarvittiin valtiota. Hobbesin mukaan paras hallinto oli autoritaarista, hän kannatti kuninkaanvaltaa.

Tästä ajatuksesta kehittyi ajatus yhteiskuntasopimuksesta. Tämä on terminä mielenkiintoinen koska se viittaa vastavuoroisuuteen. Itse asiassa yhteiskuntasopimusnäkemyksessä onkin hyvin tavallista, että kansalaisille korostetaan sen sopimuspuolta. Kansalainen nähdään sopimuksen osapuolena. Tässä mielessä rakentuu deontologinen (velvollisuuseettinen) näkemys jossa hyvä kansalaisuus on tekemänsä lupauksen pitämistä.

Kuitenkin on varsin harvinaista että kansalainen on oikeasti luvannut yhtään mitään. Yhteiskuntasopimus on yleisesti ottaen nimenomaan yksisuuntainen. Ja kuninkaanvallan aikana, Hobbesin ihanteessa, tilanne oli korostetusti sellainen että ihmisten oli vaikeaa muuttaa pois synnyinalueelleen. Näin ollen valta oli yhteiskunnassa ja hyvä kansalaisuus oli määritelty ylhäältä päin. Ja tätä autoritaarisuutta ei suinkaan ole lopetettu edes demokratian aikana. Deontologinen yhteiskuntasopimusteoria vain peittää tämän puhumalla sopimuksesta ja lupaamisesta.

Näin vaikka maassamme on demokratia ja kansalaisille on annettu paljon vapauksia, on kuitenkin niin että olemme autoritaarisesti systeemissä. Yhteiskuntasopimushan määrittelee ylhäältä käsin esimerkiksi sen, että alistumme vaalien tulokseen. Näin ollen demokraattinen yhteiskunta antaa ylhäältä paljon hyviä asioita, lupia esimerkiksi osallistua lainsäädäntöön. Kuitenkin laki komentaa kaikkia. Ja nykyäänkin syntymäpaikka, ei mikään henkilökohtaisesti tehty lupaus, on se joka sitoo tavallisen ihmisen sopimukseen. Ja maasta pois muuttaminen on yllättävän rajoitettua, esimerkiksi kaikilla ei ole varakkuutta tämänlaisiin temppuihin. Tässä mielessä olemme edelleen autoritaarisessa yhteiskuntasopimuksessa.

Tilannetta voidaankin kuvata niin että valtio on autoritaarinen mahti jossa on komentajan itsensä lisäksi jonkinlainen valtakoneisto, esimerkiksi maksettuja kätyreitä jotka vahtivat silloin kun hän nukkuu. Tämä johtaja ei uhkaile vaan lupailee. Määrittelee käsitteitä kuten sen, että hänen yöllä puukottamisensa on rikos josta tulee rangaistus. Kostosta tämän rangaistuksen erottaa vain se, että koston tekijällä on suurempi valtakoneisto takana. Muut ovat alamaisia ja jos he yrittävät kostaa yöpuukottajan kuolemaa, he eivät ole edes kostajia, koska kostossa on oikeutuksen sävy, vaan rikollisia.

Lisäksi lupaukseen viittaamisen näkemyksen ongelmana on myös se, että yleensä lupaamisen tärkeys perustellaan. Tämä on ymmärrettävää -jokuhan voisi muutoin oikeutetusti sanoa että miksi pitäisi välittää kaikista lupauksista. Tässä on yleensä perusteluna se, että lupaaminen luo pysyvyyttä ja että siinä mahdollistuvat monet yhteistyöstä saatavat hyödyt jotka ovat kiistattomia. Näiden kohdalla tilanne on kuitenkin tyypillisesti - käytännössä väistämättä - sellaisia että niillä voidaan oikeuttaa koko yhteiskuntasopimus ilman mitään lupaamisia. Näissä tapauksissa koko kansalaisen tekemään lupaukseen viittaaminen on vain ylimääräinen mutka. (Joka kenties kuitenkin tekee sävyn henkilökohtaisemmaksi ja on siksi "kätevä kikka" hallita massoja jotka eivät välttämättä välitä logiikasta ja perustelujen soveltamisista vaan joiden oikeudentunto on enemmän "intuitiivista".)

Oikeasti tilanne ei kuitenkaan ole näin paha.

Sillä ylläoleva katsoo vain "aktiivista valtakoneistoa". Kuitenkin kansalaisilla on aivan käsittämättömän paljon valtaa kun otetaan huomioon se, että vallanpitäjät ovat yhä nykyäänkin vallassa vain koska olemme päättäneet että emme tapa heitä, kaappaa heidän perheitään, soluta heidän sotilasjoukkojaan soluttautujilla ja niin edespäin. Näin ollen valtiojärjestys on sellainen että pohjimmiltaan annamme heidän pitää asemansa. Perimmäinen valta ja vastuu on tätä kautta tavallisilla kansalaisilla. Hobbesin kauhistelema "luonnontila" ei ole kadonnut yhteiskuntajärjestyksen myötä. Näemme täällä ruohonjuuritasollakin sen, että haluamme yhteiskunnan mieluummin kuin sen vaihtoehdon. Elämme siis "riittävän hyvässä yhteiskunnassa" jossa ei olla niin epätoivoisia että ei olla valmiita hyökkäämään valtaapitäviä vastaan.

Tämä on tietysti oleellinen huomio myös sitä kautta, että yhteiskunnassamme asioista määrää myös - ellei peräti etenkin - kaupalliset puolet. Usein ihmiset kauhistelevat suuryhtiöiden valtaa. Mutta tosiasiassa esimerkiksi sellainen talousjyrä kuin McDonald's joutui taipumaan boikottikampanjan myötä. Taustalla oli hullun lehmän taudin pelossa tapahtuneet käsittelyt. Monet lihanvalmistajat olivat haluttomia. He perustelivat että muutos oli niin kallis että koko lihantuotanto olisi lopetettava. McDonalds joutui laskeneen myyntinsä vuoksi muuttamaan laatustandardejaan ja tämän vuoksi lihankäsittelylaitokset joutuivat muuttamaan prosessejaan. Ja kuten huomata saattoi muutos ei ollut "liian kallis". Sen sijaan "liian kallista" olisi ollut jättää McDonald'sin kaltainen rahajyrä pois asiakaslistoilta. Ilman ruohonjuuritason boikotteja tätä ei tietysti olisi tapahtunut.

Tämä on "rauhallista anarkiaa" joka muistuttaa että yhteiskunta ja suuret ovat vallassa jos ja vain jos ja koska annamme niiden olla. Pohjimmainen valta on yhä Hobbesin raa-assa luonnontilassa. Tästä poikkeaminen tapahtuu vain ja ainoastaan massojen luvalla. Tässä mielessä olemme tehneet nimenomaan kaksisuuntaisen sopimuksen. Voidaan puhua lupauksesta.

Ja tässä kontekstissa on järkevää sekin, että lupausmutka tehdään. Se, että lupaamisen tärkeyttä perustellaan yhteiskuntajärjestyksellä on tässä vaiheessa argumentti jossa viitataan siihen että kansalaiset antavat luvan hallitsijalle. Lupa käyttää valtaa ja hallita ei ole automaattinen, vaan siihen haetaan oikeutus. Hyötynäkemykset ja vastaavat ovat tällöin se jolla vallankäyttäjä suotuttelee kansalaisia antamaan hänelle vallan. Nämä vetoamiset ovat lupauksen ehtoja. Antamalla vallan kansalainen sitoutuu ja sitouttaa sopimukseen.

Eikä tämä lupaus nojaa mihinkään kultaiseen tahtoon jossa lupaus itsessään on Pyhä ja Rikkumaton. Se olisikin hieman yli-ihanteellista. Lupauksen pysyminen varmistetaan sillä, että jos lupaus rikotaan riittävän röyhkeästi puolin ja toisin, on enemmän kuin todennäköistä että sille rikkojalle käy hyvin huonosti. Tämän takaa se, että Hobbesin maailma on nykyäänkin raskas. Teoriassa se, että joku saa päähänsä tappaa suunnilleen kenet tahansa voi johtaa siihen että hän myös onnistuu. 9/11 -terroristit näkee mitä kourallinen miehiä voi saada aikaan mattoveitsellä ja lentokoneella joka ei ole edes heidän.

Velvollisuudet ja Oikeudet (Onnellisuus ei kuulunut pakettiin alkujaankaan)

Itsemurha on teema joka nousee melko usein esiin filosofiassa. Ja asiasta on aina ollut erimielisyyttä. Esimerkiksi Aristoteles oli itsemurhaa vastaan kun taas stoalaiset olivat sitä mieltä että itsemurha oli joskus kunniakas vaihtoehto. Vakiintuneempien ja nykyäänkin vaikuttavien suuntausten kohdalla voidaan esittää karkeasti etä kristillinen traditio vastustaa itsemurhaa kun taas valistushenkiset tahot antavat siihen mahdollisuuden.

Erikoisinta on kenties se, että hyvin usein itsemurhateemassa nostetaan esille sama taustateoria. Velvollisuusetiikka. Sekä vastustavat että myöntävät argumentit nojautuvat siis täsmälleen samaan tausta-ajatustapaan ; Kyseessä ei siis ole siitä että eri lähtökohdat johtaisivat eri tuloksiin, vaan siitä että samat lähtökohdat johtavat eri tuloksiin. Tämänkaltainen on aina hieman hämmentävää. Mutta itsemurhateeman kohdalla se on kuitenkin onneksi melko ymmärrettävä.

Jos esiin nostetaan Immanuel Kant joka kristillisenä vastusti itsemurhaa ja Hume joka valistushenkisenä näki sen periaatteessa mahdollisena. Molemmat käyttivät velvollisuusetiikkaa (deontologia) lähtökohtanaan seuraavalla tavalla:
1: Kantin mukaan itsemurha ei ole moraalisesti sallittua koska se laskisi kannanottona ihmisen eläimen tasolle koska ihminen saa velvollisuuksista itselleen lisäarvoa. (a) Kant korosti sitä miten itsemurha ei ole koskaan asia joka tapahtuu tyhjiössä. Mukana on kolmansia osapuolia. (b) Kant nostaa esille Jumalan säätämän itsesäilytysvaiston, joka on ihmisen velvollisuus. Kantille tämä oli biologinen imperatiivi. Ja kristittynä hän ajatteli että tämä liittää velvollisuuden Jumalaan. Universaali moraalilaki kun viittasi tähän olentoon.
2: Hume taas ajatteli että itsemurha on mahdollinen. Hän otti esille sen että meillä on velvollisuksia muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Ja velvollisuuksia itseämme kohtaan. (a) Hume korosti että riittävä vahingoittaminen ei täyty muiden kohdalla. Toki läheisemme voivat surra, mutta tämä ei ole varsinaista vahingoittamista. Yksilön ei siis kannata elää ja surra itse vain siksi että jotain muuta ärsyttää. (b) Hume korosti myös että itsemurhaa tekevä lakkaa myös tekemästä hyvää yhteiskunnalle, muta Humen näkemyksen mukaan tämäkään ei ollut kunnollinen syy kieltää itsemurha, koska velvollisuudet ovat hänellä aina suhteessa nautittuihin oikeuksiin. Itsemurhaaja ei koe saavansa elämältään - eikä siis myös ympäristöltään - mitään joten velvollisuudetkin kariutuvat tältä osin. Humesta ei ole mitenkään perusteltua vaatia että ihmisen tulisi pienen yhteiskunnan saaman hyödyn vuoksi pakotettu kestämään itse paljon kärsimystä. (c) Ja mitä taas tuli itseä koskeviin velvollisuuksiin, Hume korosti että juuri itsesuojeluvaisto on vahva argumentti jonka vuoksi itsemurhalle täytyy antaa tila. Kun olemme halukkaita säilyttämään elämämme, emme ikään kuin harkitse itsemurhaa riittämättömin syin.

Karkeasti ottaen edellämainitusta nousee esille se, että itsemurhaan ja siihen liittyviin velvollisuuksiin on laskettava seuraavat luokat. (1) Jumalaan kohdistuvat velvollisuudet joissa korostuu se, että Jumala on antanut meille elämän lahjaksi ja päättää siitä ja sen käytöstä meidän puolestamme. (2) Yhteiskuntaa koskevat säännökset joissa muistutetaan että ihmisellä on usein rakentava rooli jonkin toimen tai työn tekemisessä josta on hyötyä kaikille (3) Lähipiiriämme ja rakastamiamme ihmisiä koskevat velvollisuudet, koska työpanoksesi ja palkkasi jäävät kuoltuasi tulematta ja koska kuolemasta seuraa aina myös sosiaalista surua joka voi olla vakavaakin (4) Meitä itseämme koskevat velvollisuudet.

On selvää että esimerkiksi "yksinäinen sairas työttömyyskorvausta nosteleva" onnistuu kiertämään monia velvollisuuskohtia. Ja on selvää että tämänlaisten elementtien osuminen tekee itsemurhasta "ymmärrettävästi haluttavamman vaihtoehdon". Toisin sanoen velvollisuusetiikan yhteiskuntaa ja ihmisiä koskevat velvollisuudet tuntuvat täyttyvän ennen kaikkea kaikilla niillä jotka eivät "noin yleisesti uskottavasti" halua itsemurhaa tehdä in first place. Siksi onkin ymmärrettävää että nimenomaan suhde Jumalaan nousee erityisen merkittäväksi näkemyksen punninnassa.

Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat kuitenkin kaikista heikoimmalla kyseisen argumentin vakuuttavuudessa. Sillä siinä missä miltei kukaan ei kyseenalaista sosiaalisia ja yhteiskunanllisia velvollisuuksia - ja vielä harvempi nykyisessä individualismia palvovassa kulttuurissa ottaisi itseä koskevat velvollisuudet pois kuvioista - Jumala on sen sijaan uskonasia. Näin ollen Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat jotain joka vetoaa vain uskovaisiin mutta jos tätä kantaa ei jaa, ei sen taakse enää näe mitään voimaa. Se näyttäytyy uskovaisten ulkopuoliseen maailmaan "romukoppana" jonka sisältö on irrelevantti ja johon joudutaan vetoamaan jos ja vain jos mitään parempaa ei löydy. Eli Jumalakortti on epätoivon ilmaisu ja suora tunnustus siitä että argumenteista omalle kannalle ei saada oikein mitään kunnollista substanssia ja joudutaan siksi turvautumaan tämänlaisiin omituisiin oljenkorsiin.

Kristillisen maailman elämäkuva värittyykin siksi sellaiseksi että itsemurhaa haluavan täytyy vain suck it up, whiner ~ Jos elämä on kammottavaa ja tuskaisaa, niin lohduttaudu helvettikuvastolla jossa itsemurhaajat kärsivät ikuisesti koska ovat päätyneet raktaisuksi.. Tässä paketissa elämä on omituisesti lahja jonka omistusoikeus on yhä Jumalalla. Että tästä olisi pakko pitää. Tämä johtaa siihen että elämä on enemmänkin velvollisuus (ja kuolemanjälkeistä elämää koskeva testi) kun jokin jossa pitäisi tavoitella onnellisuuden tai hyvän elämän kaltaisia teemoja.

Tämän huomaaminen voi tietysti olla vaikeaakin, koska ihmiset noin yleensä ottaen eivät kannata itsemurhien tekemisten maksimoimista. Humekaan ei kannusta ihmisiä tekemään itsemurhan, vaan pitää sitä vain harvinaisena ratkaisuna. Näin se vertautuu hieman itsepuolustukseen joka on sallittua vain hyvin tarkoissa ehdoissa, poikkeustapauksena, sen sijaan että väkivalta aina ja kaikkialla olisi sallittua.

Tämäntyyppinen velvollisuusetiikka on mielenkiintoista. Se nimittäin voidaan liittää moniin muihinkin asioihin. Esimerkiksi perheeseen. Tämän teeman saa kätevästi esiin "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogin tekstistä "taaskaan ei kukaan ajattele lapsia". Siellä viitataan James Hirvisaaren adoptiolausuntoihin. Hirvisaaren moraalisen imperatiivin mukaan "Lapsella on oikeus isään ja äitiin". Tämä on yleinen väite, mutta se on kuitenkin varsin omituinen. Tälle voidaan sanoa vastaan karkeasti "Ei lapsella ole mitään oikeutta äitiin ja isään. Se on kurjaa, mutta näin tämä asia nyt vaan on. Jos olisi, avioerot kiellettäisiin lailla. yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin..." Tämä onkin hyvin totta. On paljon ihmisiä joita "kaksi isää/kaksi äitiä" ei ollenkaan häiritse. Hirvisaaren kaltaiset tuovatkin siksi enemmän esiin omia mieltymyksiään ja väittävät että tämä on unviersaali joka ikistä ihmistä koskeva totuus. (Tämän asenteen jälkeen on turha puhua suvaitsevaisuudesta jossa eri maailmankuvia kunnioitettaisiin, sillä tämänlainen imperatiivi yhteiskunnalliseksi laiksi yleistettynä on monokulttuuria jossa erilaisuutta ja eri näkemyksiä ei nimenomaan siedetä.)

Onkin hyvä huomata, että Hirvisaaren oikeus on itse asiassa velvollisuuseettinen kannanotto. Se sanoo että yhteiskunnan pitäisi taata isä ja äiti. Tämä itse asiassa saattaa olla ihannetila, mutta tosiasiassa käytännön syistä tämänlaisesta voidaan joutua joustamaan. Hyvä esimerkki tästä on jo ennen esillenostamani itsemurha. Mutta vielä näkyvämpikin asia löytyy. Nimittäin äidinrakkaus ja isänrakkaus lastaan kohtaan. "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" nostaakin tästä esiin oleellisen velvollisuuseettisen huomion ; "Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai jopa inhottavia tyyppejä, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on voi voi."

Moni varmasti pitää tämänlaista ihanteena. Mutta tosiasiassa vanhemmuus on projekti joka on ensi sijassa velvollisuuseettinen teko jossa painaa vahviten sosiaalinen ja yhteiskunnallinen velvollisuus. Lapsi pitäisi toisin sanoen kasvattaa yhteiskunnan jäseneksi ja vanhemmilla on velvollisuuksia myös lasta kohtaan. On kuitenkin vaikeaa nähdä miten vanhemmalla olisi velvollisuus itseä kohtaan joka sisältäisi rakkauden lasta kohtaan tai Jumalan antama velvollisuus rakastaa lapsiaan. Ja vaikka itselle ja Jumalalle olisikin jokin velvollisuus, niin olisi hyvin vaikeaa keksiä miten tämänlaiseen toimintaan voisi itsensä motivoida.

Moni taatusti pitää ihanneperheenä sellaista jossa äiti rakastaa lapsiaan. Mutta kysymys ei edes ole tästä. Velvolisuusetiikan valossa äiti joka ei välitä lapsestaan mutta siitä huolimatta hoitaa tämän on päin vastoin kompensoinut rakkauden puutteen velvollisuudentunnollaan ja on tätä kautta hyveellinen. Velvollisuuden kannalta jopa hyveellisempi kuin rakkauskeskeinen äitinäkemys jossa rakkaus muuttaa osan velvollisuuksista iloiksi.

Tämä muistuttaakin siitä, että velvollisuusetiikka on itse asiassa "helvetin kylmä ja tunteeton" eettinen teoria. Siksi ei kenties yllätä että Hirvisaaren kaltaiset henkilöt käyttävät nimenomaan "oikeus-velvollisuus" -teemaisia argumentteja.
1: Sillä tämänlaisia asioita tarvitaan jotta keskustelu saadaan syrjään sellaisista aiheen kannalta asioista kuten rakkaus ja perheen yhteys. - Ymmärrettävistä syistä näille tunnesideasioille tilan antamien kyseisessä adoptiokeskustelussa johtavat homoseksuaalien adoptio-oikeutta tukeviin kantoihin.
2: Hirvisaaren kaltaiset velvollisuussäätäjät voivat luoda velvollisuusetiikalla harhaanjohtavan kuvan siitä, että biologisesti heteroseksin seurauksena syntynyt lapsi repäistään Jumalallisesti oikeansuuntaisesta perheestä homoparin kasvatettavaksi. Tässä unohtuu helposti se, että lapsi on adoptoitavana yleisesti ottaen jostain syystä. Eikä tämä syy ole liiallinen rakkaus tai huolehtijoiden riittävyys. Adoptiolla siirretään lapsia huonommista olosuhteista parempiin. Ja näin ollen vaikka oletettaisiin ihan for the sake of the argument niinkin mielivaltainen ajatus kuin että heteropari olisi huomattavasti parempi kuin homopari, niin siltikin homparille adoptoitu lapsi siirrettäisiin huonommista oloista vähemmän huonoihin. Tämä on utilitaristisesta - ja jopa käytännöllisyydellä valotetussa velvollisuusetiikassa - täysin hyväksyttävä vaihtoehto. (Velvollisuusetiikan kielenkäytöllä siis viedään huomiota velvollisuusetikan seurauksista.)
3: Lisäksi velvollisuusetiikka on kätevää jos käytetään Jumalakonseptia. Sillä sen kautta voidaan manata varsin keinotekoisia uusia velvollisuuksia hatusta ja väittää niitä universaaleiksi vaikka ne ovatkin enimmäkseen uskojiensa päässä.

Etiikan monimielisyydestä.

Usein filosofiassa on jonkinnäköinen yksimielisyys siitä miten asioita tulee lähestyä. Yksityiskohdissa on sitten paljon vääntöä. Etiikka ei kuitenkaan ole tälläinen aihe. Siinä on erilaisia näkemyksiä joita sovelletaan irrallaan ja limittäin. Tästä syntyy paljon vääntöä.
1: Normatiivisessa etiikassa mietitään normeja joita eettinen ihminen seuraa. Siinä taustalla on ajatus siitä mihin ihmisten pitäisi uskoa kun puhutaan eettisyydestä. Toinen vaihtoehtohan olisi ottaa se, mitä ihmiset uskovat kun he puhuvat eettisyydestä. Normatiivinen etiikka on siis aina jollain tavalla ulkoa päin ohjaavaa.
___1.1: [Seurausetiikka, tarkoitusperäetiikka, seuraamusetiikka, teleologinen etiikka, konsekventialismi] on näkemys jossa tarkastellaan päämäärään keskittymistä. Teon arvo nähdään siinä minkälaisia seuraamuksia teoilla on ennakoitavissa. Keinot ja syntyvä tulos ratkaisevat sen onko asia hyvä vai ei. (Tunteista ja vaikuttimista riippumatta.) Tässä on teko ja siitä seuraa jotakin. Teosta tai sen tekemättä jättämisestä on etua tai haittaa. Samoin eri teot voivat vaikuttaa eri tavoin. Tässä katsotaan miten tämä on suhteessa eri tahoihin. Myös pitkä ja lyhytaikaiset vaikutukset ovat tärkeitä. Tämä etiikka rakentuu tiedon varaan. Jos ihminen on hyväntahtoinen mutta tyhmä, hän voi tehdä pahaa tavoitellessaan hyvää. Siksi asioiden korrelaatioiden tunteminen johtaa siihen että ihminen voi ylipäätään miettiä etiikkaa ja osata toimia eettisesti.
_____1.1.1: Luultavasti tunnetuin malli on utilitarismi, jossa tavoitellaan yleistä hyvää. Toinen mahdollinen vaihtoehto on hakea nautintoja jolloin puhutaan hedonismista. Kolmas tapa on eudaimonismi, jossa tavoitellaan mahdollisimman suurta onnellisuutta.
___1.2: [Velvollisuusetiikka, deontologia] on tapa jossa katsotaan moraalioppeja joita seurataan. Tarkastelussa ovat vaikuttimet ja velvollisuudet. Kun velvollisuus on oikea, on teko eettinen. Velvollisuusetiikka johtaa usein moralismiin, jossa tietyt ohjesäännöt niellään objektiivisina ja kyseenalaistamattomina auktoriteetteina. Jos jokin asia tuntuu olevan sitä vastaan, se on pahaa. Jos ohjenuora tuntuu tuottavan pahaa, syynä on se että tunne ohjaa epäeettiseen toimintaan. Tässä näkemyksessä korostuu yksilön arvostelukyvyttömäksi asettaminen. Moraalisen toimijan on siksi kouluttava omatuntonsa syyllistäväksi sisäisten ohjeiden antajaksi. Näitä on useita erilaisia ja erilaiset velvollisuusetiikat kilpailevatkin rajustikin keskenään. Kisaaminen on tietysti toivotonta, koska velvollisuusetiikassa asioita voidaan loppujen lopuksi tarkastella vain lakien kautta. Tämän vuoksi toisenlainen systeemi tulkitaan pahaksi automaattisesti, jos se on erilainen.
_____1.2.1: Varmasti tunnetuin on kategorinen imperatiivi. Sen mukaan teko on hyvä jos sille voidaan määrittää laki joka toimii aina.
___1.3: Hyve-etiikassa tavoitellaan jotain hyvettä. Tässä keskitytään moraalisen toimijan luonteeseen. Jos toimija on rohkea ja oikeamielinen, hän on eettinen. Toiminnan tulokset ja seuraukset eivät ole aina tärkeitä. Tavoite takana ratkaisee enemmän.
_____1.3.1: Hyvä elämä on yleinen mittari. Toinen on materiaalinen hyvinvointi sitä kautta että elintaso vaikuttaa elämänlaatuun. Aristoteleen kultaisen keskitien kulkeminen on yksi, kenties yllättävä, hyve-etiikan muoto. Sen edustaja ei ole erikoislaatuinen spesialistisankari, vaan enemmän hakee kohtuullisuutta. Tällöin hillitön toimija on paheellinen.
___1.4: Oikeuksien etiikassa pyritään siihen että ei loukata toisten oikeuksia. Oikeuksia voi olla vaikkapa vapaudet ja etuoikeudet. Vapauksissa on mukana velvollisuus. Yksilön ja yhteisän oikeudet ovat molemmat olemassa. Tässä syntyykin helposti jännitteitä, koska eri ihmiset määrittävät eri oikeuksia ja korostavat eri asioita.
2: [Deskriptiivinen etiikka, kuvaileva etiikka] kuvailee eettisiä normeja. Se voi kuvata ihmisen tai instituution eettisiä sääntöjä. Se ei tarjoa keinoja eettisiin ratkaisuihin, vaan pikemminkin tarjoaa työkaluja siihen miten etiikkaa voidaan lähteä ratkomaan. Kuvailun alla voi olla moraalikäyttäytymistä kuvaavaa tai kirjattujen sääntöjen kuvailua (jotka voivat olla eri asia, itse asiassa usein ovatkin.)
3: Metaetiikka taas miettii sitä, mitä etiikka ylipäätään on. Siinä mietitään kuvaako se tuntemuksia vai onko sen takana aitoja uskomuksia, onko etiikka objektiivista vai subjektiivista, henkilökohtaista vai jaettua, ehdotonta vai suhteellista. Samoin siinä mietitään mistä moraalinen halu pohjimmiltaan kumpuaa.
4: Soveltava etiikka taas pyrkii toimimaan enemmän kuin miettimään. Tällöin se yleensä soveltaa jotain etiikan teoreettista mallia ja miettii miten sitä voisi käyttää maailmassa eläessä ja ollessa. Tällöin mukaan astuvat kysymykset siitä miten esimerkiksi abortin kanssa tulisi toimia.

Kaiken kaikkiaan voidaan jopa sanoa, että etiikka ei nykymuodossaan tee lainkaan sitä, mitä sen usein ajatellaan tekevän. Sen parissa ei niinkään ehdottomasti ja todistetusti ja vastaanpanemattomasti vastata siihen mikä on hyvää ja pahaa. Sen sijaan se jäsentelee sitä miten ihminen arvottaa maailmaa. Periaatteellista tarkastamista voidaan käyttää enemmänkin koherentin mallin luomiseen. Eri lähtökohdista syntyy aivan erilaisia tuloksia, ja saman systeeminkin välillä tehdyt arvovalinnat ja jopa niiden pelkät arvojärjestykseen laittamiset voivat muuttaa tuloksia radikaalisti.

---

Ihmisille käytännössä etiikka taas on jotain ehdotonta ja komentavaa. Sillä pitää komentaa ennen kaikkea muita.

1 000 000 ja 1 dalmatialaista.

Eläinten oikeudet herättävät usein huomiota. Tämä ei sinällään ole mikään ihme. Ihminen käsittelee etiikassa monia asioita, kuten esineitä ja niiden omistusoikeutta. Ja toisaalta sen piirissä käsitellään ihmisiä ja heidän asioitaan. Siksi ei ole mikään ihme, että eläimiäkin käsitellään. Nehän kuitenkin ovat selvästi elollisia olentoja, joilla on jonkinasteista hermostollista toimintaa.

Ajatus eläinten oikeuksista on sinällään vanha.
1: Vanhimmat liittyvät uskontoihin. Amerikoissa on vanhastaan palvottu esimerkiksi jaguaareja. Aboriginaalien alchera (esiaikainen ja myytillinen uniaika) -tarinoihin liittyy eläinhahmoja. Egyptiläiset kuvasivat jumaliinsa eläinhahmoja, kuten Anubiksen. Merkittäviä olivat myös kissat, joita egyptiläiset muumioivat. Samoin he pitivät erityistä Aspishärkää, jonka kuolemaa seurasi aina maansuru. Egyptiläiset palvoivat pelättyä krokotiilia: Sen hampaisiin kuoleminen oli suuri ilo ja onni, mutta tämän pyhän eläimen tappajalle ei hyvä heilunut.
2: Homeroksella on tarina, jossa Pandaros muistelee hevostaan, ja miettii kuinka paljon sille olisi ollut tarvetta sodassa. Lopuksi hän kertoo, miksi ei ollut alun perin ottanut hevosia mukaan: Varsat olivat tottuneet syömään hyvin ja Pandaroksesta olisi ollut ikävää ottaa ne sotaan niukalle appeelle. Niin hän lähti itse vaaralle alttiiksi. Hevonen oli siihen aikaan kuitenkin valtavan kova etu taistelussa, joten mistään pienestä uhrauksesta ei ollut kyse. Samoin Homeros kirjoitti kehuvasti Odysseuksen Argos -koirasta, joka oli odottanut isäntäänsä. Tarinaan saatiin sentimentaalinen lisä, kun Argos koira kuoli Odysseuksen nähtyään.
3: Monilla on ollut kauan erilaisia lemmikkieläimiä, joita kohdellaan ikään kuin perheenjäseniä. Näitä ruokitaan ja hellitään. Tosin näille esitetään tietynlaisia rajoitteita jotka koskevat erityisesti niiden lisääntymistä. Minä jalostuksesta kiinnostuneena tietenkin olen oikein panostanut tähän "eläineugeniikkaaan" joksi tätä toimintaa kerran kuulin kutsuttavan.
___3.1: Erikoista on tietysti se, että harva söisi lemmikkejään, kun taas yhtä älykkäitä ja henkeviä muita eläimiä voidaan syödä. Syynä voi tosin olla sekin, että koiranliha ei ole kovin hyvää. Monet hevosharrastajat eivät tosin suostu hevosmakkaraa syömään, mutta minä kyllä sekä leikin ja rapsutan vasikoita että syön naudanlihaa. Söisin koiraa, mutta en saa siitä sellaista utiliteettia että alkaisin elättämään koiria sitä varten, että saisin niistä ruokaa.

Nykyisen eläinsuojelun ajattelu perustuu siihen että tarpeeton kärsimys on väärin. Tämän vuoksi esimerkiksi on tehty erilaisia eläinsuojelulakeja. Periaatteena on se, että eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen on kiellettyä. Vain harva kannattaa tätä. Toisaalta jotkut kannattavat eläinten vapauttamista tai eläinten oikeuksien lisäämistä. Asiassa on paljon aste -eroja. Esimerkiksi hyönteisiin suhtaudutaan usein kepeämmin kuin vaikkapa apinoihin. Koe -eläiminä banaanikärpäsiä suojellaan vähemmän kuin pupuja, vaikka banaanikärpäsiä taitaa päälukuna laskettuna olla paljon paljon enemmän.
1: Erikoinen yksityiskohta on kuitenki hierarkinen "kastijärjestelmä", joka eläimille annetaan. Tärkeintä ei olekaan eläimen elämisen arvo sinällään, vaan korostetaan sitä miten söpöjä ne ovat. Suloisen näköiset eläimet, kuten hillerit, ketut ja jänikset saavat paljon myötätuntoa ja suojelunhalua, kun taas rumat eläimet koetaan vähemmän suojeltaviksi. Monilla on sympatiaa perhosiin ja marsuihin ja antipatiaa hämähäkkeihin sekä käärmeisiin.
2: Toinen erikoinen yhteys on siinä, että toisaalta ennen on maalla hukutettu kissanpentuja, eikä tämä ole ollut toki iloinen asia, mutta ei mikään kammottava teko. Ja toisaalta sitä lemmikkikissaa on tarpeen tullen elvytelty. Ja joskus ihminen kokee olevansa eettinen, kun lopettaa kissan vamman tai taudin vuoksi. Ihminen kuitenkin selvästi hallitsee kissojen ja muidenkin eläinten elämää ja kuolemaa.

Yleisesti ottaen eläinaatteet voidaan jakaa kahtia. (Eläinten kiduttajia ei mainita, he ovat sen verran marginaalia että saavat vain tämän sulun. Jotta muistetaan että 1 -kohta ei ole eläinrääkkäysstigmatisoinnin paikalla.)
1: Ihmiskeskeiset, joiden mielestä ihmisellä on oikeus käyttää tuotantoeläimiä. Tämän vuoksi tuotantoeläimiä saa pitää. Osa heistä hyväksyy eläinkokeet. Tässä piirissä ajatellaan että eläimellä on ihmiselle monin paikoin välinearvoa. Tämä ei estä sitä että eläimellä ei olisi itseisarvoa joissain asioissa. Esimerkiksi sialla voi olla oikeus olla kitumatta, vaikka se laitetaankin lihoiksi. Osalla on tietysti mustavalkoisempaakin näkemystä, ja heille eläin edustaa vain välinettä. Mutta nämä ovat harvinaisia. Tämän riskinä on antroposentrismi eli se että ihminen jotenkin erotetaan eläinkunnasta, samanlaisuuksia ei huomata ja eläin muuttuu siksi toisinnetuksi. Tämä luonnollisesti hivelee ihmisen egoa ja omanarvontuntoa.
2: Eläinkeskinen näkökunta korostaa sitä miten eläin on samanlainen kuin ihminen. Tai miten ihminen on oikeastaan eläin. Tässä on kaksi päälinjaa, joiden keskeisin ero on siinä miten "animal liberation" tarkoittaa:
___2.1: Peter Singer, joka edustaa miltei ihmiskeskeistä linjaa. Hänestä "liberation" eläimillä tarkoittaa vapauttamista turhasta, tarpeettomasta, tuskasta. Tätä kautta eläimiä voidaan käyttää tuotantoeläiminä tai koe -eläiminä, kunhan tämä jollain tavoin perustellaan. Miltei samanlaista, joskin astetta tiukempaa kantaa edustaa Tom Regan, joka edustaa kantaa, jonka mukaan eläimillä on edellä mainitun lisäksi muutenkin samankaltaisia oikeuksia kuin ihmisilläkin. Kuitenkin hänkin asettaa ihmiselämän eläimen elämän yläpuolelle. Hänen laivaesimerkissään on uppoava laiva. Hän kirjoitti, kuinka hukutettakoon ennemmin miljoona koiraa, kuin yhtään ihmistä.
___2.2: Näitä aktiivisempaa linjaa edustaa näkemys, jonka mukaan "liberation" tarkoittaa sitä, että eläimet on vapautettava. Ne eivät ole vapaaehtoisesti ihmisten palveluksessa, joten he (ei siis ne) ovat tätä kautta orjia. (Samaan tapaan kuin minä olen "vapaa valitsemaan". Kokeillaan jättää verot maksamatta ja jutellaan asiasta sitten..) Tässä nähdään se, että kaikesta hyödyntämisestä tulisi luopua. Eläinoikeusliikkeen mukaan eläimillä on vähintään yhtä suuri arvo kuin ihmisellä. Usein kuulee jopa sitä että eläimille pitäisi antaa suurempi arvo kuin ihmisille, koska avuttomuuden periaate on eläinten puolella: Tämä on likimain se sääntö että "naiset ja lapset ensin pelastusveneeseen ja viimeiseksi sotarintamalle", koska näillä on heikompina ja avuttomampina isompi oikeus ensisijaiseen suojeluun. Eläinkeskisyyden riskinä on antropomorfismi eli se, että he ihmistävät eläintä liikaa antamalla niille (1) piirteitä joita niillä ei ole tai (2) rinnastavat yhtäläisiksi piirteitä joissa on argumentin kannalta liian suuria aste -eroja.

Tämä on vasta lähtökohta tai lopputulos (etiikan kohdalla kun ei ole aina selvää, kumpaa mikin kannanotto on.) : Asiaa voidaan sitten perustella tai ainakin esittää puolustuspuheenvuoroja eri tavoin:
1: Deontologisen etiikan eli velvollisuusetiikan mukaan ihmisellä on joitain velvollisuuksia eläinten suhteen. Tässä kohden on vaikeaa sanoa tarkalleen missä raja kulkee. Minun ei voi kuvitella olevan vastuussa eläimestä, joka kuolee sukupuuttoon. Niitä on kuollut sukupuuttoon vuosimiljoonien aikana ties mitä, eikä ihminen ole niissä kaikissa syyllinen. Toki ihmisen toiminta on lisännyt sukupuuttoja, joten jotain vastuuta voisi luulla tässäkin asiassa kuitenkin olevan. Itse ajattelen että ihmisillä on eläinten suhteen velvollisuuksia, jos eläin on hänen suorassa vaikutuspiirissään. Pääasia on kuitenkin se, että velvollisuuksia on. Mutta kehen ne itse asiassa kohdistuvat? Tähän on eläinten oikeuksien kohdalla kahta päälinjaa.
___1.1: Tämä velvollisuus ei kuitenkaan ole välttämättä suoraan eläintä kohtaan. Kun esimerkiksi sovin käyväni ruokkimassa naapurin koiran, teen diilin naapurilleni. En toki ruoki naapuriani, mutta koiran ruokkimisen vastuu on samalla tavalla minun, kuin jos lupaan käydä kastella kukkia tai lapioimassa pihan. Vastuu on tällöin juuri minun, koska olen sopinut asian. Jos koira kuolee naapurin matkan aikana nälkään syy on ensisijaisesti minun, ei naapurini. Jos naapuri ei ilmoita asiasta, tai en lupaudu, järjestys vaihtuu, vaikka olenkin periaatteessa meistä kahdesta se, joka olisi loman aikana voinut koiran käytännön rajoituksissa tehdä.
___1.2: Kuitenkin voidaan ajatella että ihmisellä on velvollisuus juuri koiran hyvinvointia kohtaan. Eli vaikka teen diilin naapurin kanssa, ei ole tervettä ajatella että velvollisuuteni on olla tuottamatta naapurilleni pahaa mieltä, vaan että velvollisuuteni on ensisijaisesti koiran elintoimintojen ylläpitäminen ja toissijaisesti naapurin mielenterveys. (Joka kärsii seurastani muutenkin.)
2: Asiaa voidaan lähestyä myös utiliteetin kautta. Tällöin puhutaan yleisestä hyvästä. Tässä kohden on kolme tapaa ajatella:
1: Hyöty on se, joka tulee ihmiselle. Tämä johtuu joko siitä että (1) ihminen vain voi eli hänellä on valtaa (2) Ihminen tekee kustannuksia voidakseen pitää eläimiä, joten hän omistaa ne (3) tai siitä, että luonnossakin eläimet syövät toisiaan ja aikaansaavat tuskaa toisilleen eikä tämä ole moraalisesti väärin - jolla kierretään is - ought -ongelma, joskin hieman keinotekoisesti ja muutetaan argumentti indutioksi - ja jos ihminen on yksi eläin niin ihminenkin voi tehdä samoin. Eli ihminen joka käyttää eläintä hyväkseen ei ole sen pahempi kuin susi joka tappaa lampaan.
2: Eläimellä ja ihmisellä on omat hyötypoolinsa. Tällöin ihminen voi haitata eläintä jo siitä on eläimille hyötyä ja eläin saa aikaansaada kiusaa ihmiselle vain jos siitä aikaansaadaan hyötyä ihmiselle.
___2.1: Useinhan ihmisen toiminta koe -eläimien kohdalla katsotaan kammottavaksi juuri sen takia että siinä paitsi vangitaan eläin, myös tehdään tästä omanedun tavoittelemisen välinen. Tätä syytetään ahneudeksi, joten näille voisi saada myös negatiivisen arvon. Syynä on se, että toista välineellistetään ja hyväksikäytetään, jolloin tästä tulee sorrettu. Tämä mielipide on sukua sille, että kansanmurhaajallan saa tappaa enemmän tai tämän elämä on vähemmän arvokasta kuin vaikka hänen surmaamansa kansalaisen.
_____2.1.1: Voidaan kysyä missä määrin niitä voidaan soveltaa "kaikessa vaihdoissa". Eli se, joka enemmän hyötyy, joutuu enemmän perustelemaan toimintansa oikeutusta. Voidaan kysyä, saako lemmikin omistaja vaatia lemmikiltä vaikkapa näyttelyyn osallistumista, kun tämän ruokkimisesta on kuitenkin kiusaa ihmiselle. Samoin, jos joku intiaaniheimo saa vaikkapa omanarvontuntoa "toteemieläimestään puumasta" "Umpahpah" -sarjakuvien malliin, onko kyseessä eläinten riistäminen? Tuntuu että välineellistämisessäkin on aste -eroja.
3: Eläinten ja ihmisten hyödyt ovat "samassa poolissa"; Molemmat on otettava huomioon ja molemmilla(sekä mielessä ihminen/eläin että hyöty/haitta) on jotain arvoa ja merkitystä. Tällöin ajetaan sitä, että tehdään sitä, mistä aiheutuu eniten hyötyä. On myös muistettava että etuja ja haittoja voivat saada ihmiset ja eläimet. Kaikki osapuolet ja kaikki puolet olisi otettava huomioon. Tässä laskelmassa on tietysti ongelmana se, että on jotain uhrauksia ja jotain mitä saavutetaan. Ja sen vuoksi vaikka valtaosa tuntuukin kannattavan tätä vaihtoehtoa, näkemyseroja on paljon. Pääongelma on tietysti se, että hyödyt ja haitat suuruuksineen eivät vain killu hintalapun tapaan, vaan ne perustuvat enemmän tunteeseen kuin varsinaiseen "objektiivisuuteen". Jotta utiliteetista voidaan lainkaan puhua, näitä tulisi kuitenkin voida jollain tavoin arvioida.
___3.1: Tässä kohden mielestäni tärkeää on se, että jos arvioidaan eläimen utiliteettiä, arvioidaan eläimen kärsimys ja eläimen hyöty. Pääpointti on kuitenkin siinä, että jos ajetaan eläinten oikeuksia ihmisten mielenterveyden ja hyvän fiiliksen sijasta, ei pidä miettiä pelkästään sitä "onko eläin koe -eläin vai vapaa", vaan on arvioitava eläimen kokemaa tuskaa, joka kasvaa juuri siitä että se on koe -eläin suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Tätä kautta esimerkiksi eläimen vapauden arvolle täytyy antaa jokin painoarvo, joka ei ole pelkkä eläinaktivistin oma rakkaudenkannatuksen suuruus. On muistettava myös verrata vaihtoehdon tuottamat kärsimykset. Esimerkiksi kettuhäkeissä kuulee usein kuinka kettujen tassut menevät rikki. Kuitenkin luonnossa kettu kärsii sekä pelkoa pedoista, nälkää, vilua että se myös rikkoo tassujaan mm. kiviin. Ja ne tappelevat keskenään. Näin koe -eläinlaitoksessa erikoisharjoitteluni suorittaneena on eniten ihmetystä herättänyt se, että lemmikkieläinten hyvää kohtelua korostetaan ja koe -eläimiä pidetään kärsimyksen esimerkkeinä. "Erot eivät ole niin suuria." Luulen että syy on se, että käytännön kokemus koe -eläimien pitkäaikaisesta hoitamisesta ja tutkimuksesta puuttuvat enemmistöltä puhemiehistä.
_____3.1.1: Itse perustelen - mikäli etiikassa voidan tälläistä sanaa lainkaan käyttää -tuotantoeläinten käytön sillä, että esimerkiksi naudat ovat käytännössä sellaisia että ne eivät kovin hyvin eläisi luonnossa. Niiden pitäminen lemmikkeinä ei ole käytännön syistä, kuten suuren koon voksi, mahdollista kovin monille. Tätä kautta naudalla on käytännössä vaihtoehtona joko (1) olla tuotantoeläin tai (2) olla syntymättä lainkaan, jolloin se ei myöskään elä. Jos naudan elämällä on mitään arvoa, näen että nauta saa utiliteettia. Eläinten tuska tietysti laskee elämisen ilon kokemuksia ja tätä kautta naudan saamaa hyötyä, joka sillä on tässä utiliteettilaskelmassa. Voidaan kysyä missä vaiheessa niitä rääkätään niin paljon että kuolema olisi parempi.
___3.2: Suuri osa esimerkiksi koe -eläimenpidosta syntyvästä tuskasta onkin vain kettutyttöjen kokemaa surua, joka on kiusa, mutta aivan erilainen kiusa. Myös monesti keskusteluihin tuodaan eläinten symboliarvoa: Esimerkiksi jonkin eläimen uskonnollinen arvo. Toisaalta koiran timanttikaulapanta ei ole eläimen utiliteettia vaan ihmisen utiliteettia. Nekin ovat kuitenkin mukana laskelmassa. Fifin kaulapannalla on arvoa utiliteettilaskelmassa, mutta ei Fifin vaan tämän omistajan poolissa. Tämä tekee arvioinnista itse asiassa todella vaikeaa, mikäli aiotaan olla "kunnon antaumuksellisia eetikko -filosofeja".
_____3.2.1: Voidaan kysyä mikä on kettutyttöjen surun ja turkistarhaajan surun ja turkiksenkäyttäjien etujen suuruudet.

Muutamassa asiassa olen kuitenkin täysin erimielinen "eläinsuojelulinjauksen" kanssa:
1: Leena Vilkan "Eläinten tietoisuus ja oikeudet" -kirjassa esittämien kannanottojen kanssa. Suurin syy on täysi sisäinen ristiriitaisuus: Hän kritisoi Reganin koira-laiva -vertausta ja sanoo että koirat eivät ole laivassa vapaasta tahdostaan, ja avuttomuuden periaatteen nojalla ensin olisi huolehdittava niistä jotka ovat kaikista heikoimmilla. Tässä kohden utiliteetti koskee kaikkia. Koirat ja eläimet ovat samaa poolia, eikä erottelua eläimiin ja ihmisiin tehdä. Toisaalla hän sanoo että eläinkokeita ja tuotantoeläimiä ei voida mitenkään oikeuttaa, koska eläimet saavat kärsimystä, eivätkä etua. Hänestä eläimet saa lääkitä ja rokottaa ja tuottaa kipua koska eläin saa siitä etua itse. Mutta utiliteetti jossa eläin saa haittaa ja ihminen edut, ei voida tehdä. Tässä kohden niillä olisi erilaiset utiliteettilähteet. Olen sitä mieltä että ihminenkään ei ole vapaaehtoisesti laittanut itseään onnettomuuslaivaan, joten vapaaehtoisuusargumentti tuntuu vähintään erikoiselta. Toisaalta epäilen että koiran mahdollisuus selvitä onnettomuudesta turkkeineen ja luonnollisine uimataitoineen on parempi kuin monien ihmisten. Avuttomuusperiaatekin on siksi hieman väärä. Toisaalta jos ihmisten olisi velvollisuus ottaa eläinten utiliteetti huomioon, eli korostaa kuinka ne kuuluvat samaan eläinkuntaan ja tätä kautta yhteen, on sen käytävä myös toisin päin.
2: Eläinsuojelun yhteydessä näytetään usein kuvia nyljetyistä turkeista ja lihasta ja suolenpätkistä. Olen käynyt teurastamossa tutustumassa omakohtaisesti teurastuksen ja lihanleikkuun vaiheisiin. Siellä minulle tuli erittäin vahva kokemus siitä, että tappamistapa on se pääasia. Kun elän on kuollut, se ei tunne tuskaa. Siksi en oikein ymmärrä niiden jäänteiden näyttämistä. Ne vihjaavat minulle siihen että tavoite olisi siirtää asia itse keskustelun pääasiasta, eläinten aidosti kokeman kärsimyksen määrästä ja siitä miten mukavaa/ikävää niiden elämä on verrattuna luonnonoloihin, siihen mitä mielikuvia asiaan saadaan liitettyä ja mitä ennakkoluuloja ihmisillä on, miten niitä saadaan vahvistettua ja saadaan tietenkin synnytettyä uusiakin.
3: Etiikan kysymysten yleinen liukuvalinjaisuus (josta esimerkiksi kirjoitin tappamiskysymyksessä - itse asiassa minulle eläin/ihminen jatkumo on monilta osin kuitenkin samanlaisempi ihminen/androidi/robotti -liukumon kanssa) jätetään eläinoikeuskeskusteluissa vähälle ellei kokonaan pois: Eläinten ja ihmisten välissä on harmaan skaala : Ihmiset ovat eläimiä, joten meillä on samanlaisia piirteitä. Mutta kaikki eläimet eivät ole ihmisiä, joten ihmisillä on piirteitä joita muut eläimet eivät jaa. Siksi liika rinnastaminen tai liika rinnastamatta jättäminen on pakosti ns. "false analogy". Yleinen kommenttini on, että tämä harmaarajaisuuden huomiotta jättäminen on sekä yleistä etiikan käsittelyissä, että se itse asiassa myös huonontaa niiden laatua. Perusteluista tulee silloin helposti mustavalkoisia ja kummallisia. (Perustelemattomuuden liittäminen eettisiin kysymyksiin ei ole kovin yksiselitteistä. Dikotomisuus on kuitenkin selviö.)

---

Kuvassa siis elvytetään kissaa, vaikka kuvan rankka muoto saattaa yllättää pintapuolisen tarkastelijan joka ei näe lukea pientä kuvatekstiä eikä jaksa klikata sitä suuremmaksi. Jokin rinnastus tässäkin taitaa olla piilotettuna..