Pekkaspäivän satoa

Tätä näkymää pidettiin yleisesti virheenä.

Jyrki Katainen toivoi, että mahdollisimman moni lukisi Himasen (ja Castellsin ja muiden kirjoittajien) raportin. "Mahdollisimman moni" on tavallaan sama kuin "halu että kaikki". "Lehti" vetikin tästä ajatuksen siitä että mitä tapahtuisi jos kaikki ottaisivat vapaapäivän tutustuakseen monen sanan mittaiseen järkäleeseen. "Suomen bruttokansantuotteesta katosi tänään 219 miljoonaa euroa, kun jokainen kansalainen luki 388-sivuisen Kestävän kasvun malli -raportin. Pekka Himasen ja Manuel Castellsin tuottaman selvityksen lukeminen seisautti julkisen sektorin, järjestötoiminnan, satamat, transitoliikenteen, kaivosteollisuuden, pizza- ja kebabravintolat sekä jokaisen Helsingin Punavuoressa sijaitsevan yrityksen. Seisaus alkoi kello 9.30 ja päättyi kello 21.30, jolloin viimeinenkin suomalainen oli saanut koko raportin luettua." Ajatus vapaapäivästä olisi tietysti mainio. Sitä voisi kutsua Pekkaspäiväksi. ;Toki olen ollut valveutunut. Esimerkiksi Himasen puheenvuorot ovat olleet tarkastelussa tavalla jossa korostuu "maan tapa" ja "ajan henki". Omassa tietokoneessani ei ole äänikorttia. Siksi Himasen esiintymisvideon seuraaminen oli huvittavaa. Huomio kiinnittyy lähinnä käsiin. Välistä kädet nousevat suorina, kuin sanomaan "I know Karaté". Sitten käyristyneet sormet esittelevät näkymättömän melonin. Pian näkymätön meloni saa kokea karaten voiman, kun toinen käsi, sormet suorina, ikään kuin pilkkoo sen palasiksi. Sinänsä konsistentti, mutta aivan järjetön, kokonaisuus. Tämäkin toki ylittäisi monien vaivannäön joka monilla on. Himasen argumentteja ja esityksiä ei osata eritellä yhtä kovasti kuin koetaan hyväksi moittia rahoitusta. (Sinänsä ihan asiallisesti.)

Osallistuin vaaralliseen bruttokansantuotetta uhkaavaan projektiin. En toki täysin vapaapäivänä. Ja rehellisesti sanoen en jaksanut lukea kirjaa kannesta kanteen. Luin sen kuitenkin jollain sellaisella tasolla jolla Paavo Väyrynen luki Dostojevskin koko tuotannun yhdessä viikonlopussa. Eli silmäilin luvut, etenemisen ja pääasiat. Ja koska olen poikkeuksellisesti kohtuullisen lempeällä tuulella, lopputulos heijastelee myös subjektiivista tunnetilaanikin. Toisaalta Himasta on moitittu niin paljon ja älykkäästi, että en varmasti edes osaisi olla yhtä järkevä  tällä rintamalla.

Himanen, ei yli-intellektuelli hörhö vaan miltei anti-intellektuelli pamfletisti

Mielestäni siinä oli ihan kiinnostavia asioita. Ne olivat toki jonkinlaista filosofiaa. Mutta kun filosofeilta tilaa tämänlaisia, lienee turhaa olettaa että luonnontiede, ekologia tai taloustiede olisivat oleellisesti näiden tieteenalojen näkökulmien ja käytänteiden mukaisia. ; Itse asiassa päällimmäinen tunne kirjasta on päinvastainen kuin mistä kirjaa usein syytetään. Anti-intellektuellismilla menee ilmeisesti äärimmäisen lujaa, koska teosta moititaan hämäryydestä ja todellisuudesta etääntymisestä. Nähdäkseni kirjan suurimpana heikkoutena on kuitenkin se, että se on pohjimmiltaan ja perimmiltään pamfletti.

Tämä on asenne joka näkyy esimerkiksi kirjan sloganinomaisuudessa. Teos toki koostuu lauseista jotka ovat lähes yhtä sekavia kuin ne joihin saattaa törmätä tässä blogissa. Mutta sekaan tunkeutuu varsin iskulauseenomaisia tiivistyksiä. Ne ovat kirjan ymmärrettävintä sisältöä ja tarttuvat pikalukiessa helposti mieleen. Niissä kumpuaa erikoinen, mutta jotenkin hyvin suomalainen, eetos.

Että ekologia on sitä että sisäistetään se, että maa on lainassa tulevilta sukupolvilta eikä mikään menneisyydeltä peritty nyt omistettu asia. Tai että pitäisi muuttaa koko hyvinvointinäkökulma siitä miten vähennetään pahoinvointia siihen miten lisätään hyvinvointia. ; Tämä "sloganistuminen" on ainakin minun pintatietoisuuteen tulevassa kokemusmaailmassa niin korostunutta, että on melko lailla varmaa että jo tämä näkökulma ja lähstymistapa vie pois enemmän tieteellistä arvoa kuin tekee siitä jotain norsunluutorneilua.

Dignity -indeksi : Muutosvastarintaa eikä utooppista haahuilua

Sloganistumista haittaa se, että tosiasiassa muutokset useimmiten tuntuvat heijastelevan asioita jotka Suomessa on jo tehty oikein ja jotka ovat ikään kuin "vahvasti ajan hengessä". Esimerkiksi ajatus hyvinvoinnin lisäämisestä on jotain jonka läsnäolo jo nyt suorastaan paistaa Himasen omasta peruskäsitteestä, dignity-indeksistä. Himanenhan ottaa tässä kantaa siihen että hyvinvointia voidaan arvioida muutamalla mittarilla, jotka yhteenlaitettuna muodostavat tämän dignity-indeksin. Himanen ottaa esille bruttokansantuotteen,  koulutuksen maksuttomuuden ja PISA -tulokset, maassa toimivien yritysten saamat rojaltit, startup -yritysten määrän, patenttien määrän kansalaista kohden. Ja mukana on myös tasa-arvo jota mitataan naisten ja miesten lukumäärinä taktisilla aloilla.

Kun asiaa katsoo näin, on selvää että perinteisessä yhteiskunnassamme esimerkiksi koulutus on kuluerä joka nähdään investointina tulevaisuuteen. Tässä nimenomaan kasvatetaan hyvinvointia eikä yritetä vain vähentää pahoinvointia. Itse asiassa jos joku näkee Himasen ongelmana sen, että hän rakentaa utopiaa jossa keskeisenä teemana on selittää miten yhteiskuntaa tulisi muuttaa kokoomuksen, kuten Kataisen, ideologian mukaiseksi, on hankala siltä osalta että Suomi saa Himasen indeksillä vertailussa varsin hyvän tuloksen aivan mihin tahansa muuhun maahan nähden. Himasen utooppinen ja tulevaisuusutopiaa rakentava edistysuskomaailma näyttäytyy minun silmiini suorastaan muutosvastarintaisena konservatiivisuutena. Himasen kirja ikään kuin kehottaa jatkamaan samaan malliin.

Tässä kohden sloganinomaiset letkautuslausumat kuten "Viimeiset 50 vuotta on keskitytty siihen, miten vähentää pahoinvointia. Seuraavat 50 vuotta on keskityttävä siihen, miten varsinaisesti edistetään hyvinvointia." vaikuttavat jonkinlaiselta parodiahorisonttiin vajonneelta komiikalta. Huomattavaa on, että Suomi pärjää dignity-indeksissä melkoisen hyvin, joten olisi aika erikoista pelata retoriikalla jossa asiat olisi tehty jotenkin lähtökohtaisesti väärin. ; Suoraan sanoen  Himasen teesi falsifioisi itsensä. Jos dignity-indeksi nousee juuri muulla tavoin kuin Himasen esityksessä, Himasen muu esitys olisi väärässä. Olisi luontevampaa Himaselta hylätä tämänlainen sneer -attityydi ja pitää kirjaa jopa jonkinlaisena selityksenä sille miksi meillä menee kaikesta huolimatta kohtuu hyvin. (Ei ehkä suhteessa monien utooppisiin ideaaleihin, mutta muihin olemassaoleviin maihin verrattuna kyllä.)

Dignity -indeksi vs. sen kritiikki ; Päämäärä vai siihen pääseminen

Dignity indeksi nostaa esiin jotain joka hämmästyttää jos on lukenut sitä, mistä häntä moititaan. (Paitsi rahoitusasia, joka ei ole argumenttianalyyttinen ongelma vaan eettinen ja yhteiskunnallinen.) Himasen argumentaatiota moititaan hämäränä, ilmaan heitettynä ja abstraktina. Tämä tunne syntyy toki helposti jos kirjan lukee vain alusta. Esimerkiksi maataloudessa "luomu" -sanaa käytetään monessa paikoin ad hoc. Se nähdään ratkaisuna, mutta ainakin itse näin maatalouden puolelta koulutukseni saaneena kaipaisin aivan oikeasti vastausta yhteen kysymykseen. "Miten niin?" Nimittäin olipa luomu ratkaisu tai ei, se pitäisi perustella.

Itse asiassa kokonaisuudesta saa oikeastaan mitään tolkkua vasta kun on lukenut kirjan loppuun, napannut dignity indeksin käyttöönsä ja tämän huomion kautta lukee koko kirjan uudestaan. (Mikä on, kuten "lehti", totesi, valtava menetys maan bruttokansantuotteelle, joka taas on yhtenä palasena Himasen dignity -indeksissä.) Dignity -indeksiä voidaan pitää kirjan pääteesinä. Se on kuitenkin hyvin hankalasti lopussa. Koko muu kirja pitäisi muistaa ja osata nivoa käsitteeseen joka tulee esille vasta melko lopussa. Tämä on kognitiivisesti erittäin raskas rakenne teoksessa jonka lauserakenteet ovat niin kognitiivisesti raskaita, että suomessa lienee hyvin harvoja ihmisiä joiden kärsivällisyys riittää kirjan lukemiseen - kirjan, jonka lukeminen on miltei kansallisvelvollisuus, ja jota oikein virallisen tahon suusta toivotaan mahdollisimman monelta.
1: Himanen on siis tehnyt melko klassisen virheen. (Minusta nimenomaan virheen.) Muistan kuinka koulutuksessamme kyläsuunnitelmia tehdessämme oli helppoa aloittaa kertomalla kylän historiasta, ja sitten vasta lopuksi kerrottiin tiivistelmänä mitkä asiat kylässä ovat ongelmallisia ja korjaamista vaativia. Tämä rakenne on miltei kaikissa kyläsyuunnitelmia. Tämä näkökulma on mielenkiintoinen kyläläisille ja humanisteille ja turisteille. Poliittisena työkaluna tai pamflettina tämänlainen ratkaisu ei toimi kovin hyvin. Kiireinen poliitikko tai kaduntallaaja ei jaksa tuhlata kallista aikaansa siihen että ottaa Pekkaspäivän sihen että lukee asiat kannesta kanteen. Hän tyytyy sen sijaan siihen, jos ensimmäiselle sivulle laittaa sen mikä on pielessä, ja heti sen perään toimenpide-ehdotukset mahdollisimman tiiviisti. Loppukirja on sitten ikään kuin argumentaatiota tälle teesille. Historia on tällöin enemmän historiallisen merkityksen mukaantuomista.

Tämän vuoksi on ymmärrettävää jos moni valittaa siitä että nämä dignity -indeksin mittarit ovat liian abstrakteja. Voidaan kuitenkin sanoa, että Himasen hyveet eivät nimenomaan jää abstraktiksi. Lähinnä se, että yksiselitteisesti tankattaisiin mitkä kaikki asiat vaikuttavat dignity -indeksiin. Tämä on ymmärrettävää, sillä asioiden vaikutussuhteet ovat mutkikkaat ja kenties myös tilannekohtaiset. Näin dignity -indeksikin on minun silmissäni osa sitä projektin pampfletisoimista eikä abstraktia norsunluutornihärväilyä joksi se on yleensä nähnyt. Ihmiset voivat suunnitelmia tehdessään arvioita sitä miten syy-seuraussuhteet juuri heidän innovaatiossaan tai ideassaan vaikuttavat näihin indeksilukuihin. Himasen ei näinollen tarvitse keksiä kaikkia maailman innovaatioita voidakseen antaa nyrkkisäännöt ja ohjata ihmiset ylhäältä ohjaten ja kädestä pitäen hyveeseen.
1: Kenties jossain kohden ratkaisuna ongelmiin onkin se, että dignity indeksin mittarit ovat joissain kohden filosofisesti enemmän itseisarvoja "arvoja sinänsä" kuin välinearvoja joilla on arvoa sitä kautta että ne tuottavat muita asioita. Näiltä kuitenkin ikään kuin vaaditaan välineellistä perustelua jotta ne oikeutettaisiin. Tämä näkökulma tekee dignity -indeksistä pamfletinomaisen kasan teesejä.
     1.1: Toki jossain kohden maistuu pahasti siltä, että dignity -indeksin arvolista on mainittua lyhyempi. Että asiat oikeutetaan ikään kuin sitä kautta että ne näyttävät lisäävän bkt:ta. esimerkiksi tasa-arvo tarkoittaa helposti sitä että on useampia tekijöitä ja siten esimerkiksi bkt kasvaa. Tai että innovaatioiden määrä tuottaa kasvua joka heijastuu bkt:hen.
2: Kun kirjan pääideana on kuitenkin innovatiivisuus ja se, että ihmiset itseaktivoituvat innovatiivisiksi, on liika aukiselittäminen ymmärrettävää. Itse asiassa jos dignity -indeksi olisi konkretisoitu tasolla jota Himas -kriitikot haluavat, se johtaisi siihen että elettäisiin etatistisessa suunnitelmataloudessa, jossa sallitut innovaatiot annettaisiin ikään kuin ylhäältä käsin. Dignity -indeksi on mittari, ja yhteiskunnan tasolla olisi kannattavinta, että ihmisten pitäisi ikään kuin peilata asioita jotta pääsevät siihen.

Himasen mittarin ongelmana on tietysti se, mikä kaikilla muillakin mittareilla. Aina kun eettinen (mitä) liitetään jonkinlaiseen mekanismiin (miten) syntyy kuilu. Tosiasiat ja eettisyys ovat hankalia yhdistettäviä. Himasta voi siksi moittia kaikilla niillä menetelmillä joihin olemme tottuneet jo nyt BKT -analyysejen kommenteissa. Osa tuomitsee mittarit jopa aivan lähtökohtaisesti. Ja itse asiassa näissä kritiikeissä on paljonkin perää sekä filosofisesti että eettisesti että "yhteiskunnassa elämisen ja olemisen kätevyyden kannalta".

Mielestäni dignity -indeksi on kuitenkin jonkinlainen täydennys BKT:hen. Se on mittari ja sellaisena kenties surkea. Mutta se on kuitenkin vähemmän surkea kuin BKT. Jota on käytetty siksi että aika monesti parempaakaan ei ole ollut. Ikään kuin tosiasioiden pakosta. Sillä maailman muuttaminen ja asioiden korjaaminen vaativat aina jonkinlaisen maalin. BKT on ollut yksi tämänkaltainen. Dignity -indeksi voi olla toinen.

Himanen ja epäonnistuminen ; Eli miten hän elää kuten opettaa.

Tosin on otettava yksi asia jossa Himanen ajaa enemmän "Katais-kokoomusta" kuin nyky-yhteiskunnassa on totuttu. Tämä on innovatiivisuuden ja epäonnistumisen suhde. Himasen näkemys innovaatiosta on jotain joka korostaa, että robotit eivät innovoi. Jokaisessa täysin läpirationaalisessa skientistisessä mallissa on aina hypoteesinmuodostamisen suuruinen aukko. Keksiminen vaatii hulluutta.

Himanen ei toki ilmaise asiaa näin - hän ei ole kuten minä joka käyttää varsin banaalia ja yleisesti ja laajasti loukkaavaksi koettua retoriikkaa. Sen sijaan hän korostaa, että ihminen ei ole virheensä. Ja että jos ihminen toimii oikein, hän epäonniostuu. Siksi epäonnistuminen ei tarkoita että olisi epäonnistunut ihmisenä. Ihminen joka tekee virheen ei ole itse virhe. Siksi epäonnistumisille pitäisi antaa tilaa. ; Himasen suhde onnistumiseen onkin se, että jos et koskaan epäonnistu, et ole kunnolla onnistunutkaan.

Tässä mielessä yritys ansaita rahaa luomalla filosofinen projekti, jonka lopputuloksena syntyy jotain monisataasivuista merkkijonostoa, on ikään kuin yritys-riski-epäonnistumisketjun osanen. Siinä missä moni näkisi noloutena sen, että lapsinero joku aamu humalassa kalsarit jalassa potkaisee koiraa, Himasella tämä tavallaan kuuluu prosessiin. Ei siksi että koiran tallaaminen itsessään olisi eettistä. Vaan että vahinkoja sattuu.

Try not to become a man of success, but rather try to become a man of value.
(Albert Einstein)

Kansalaiset filosofeina ; Korkea turva

Kuten osa ehkä tietääkin, olen osallistumassa pienimuotoiseen, epäviralliseen semitrollaavaan ... filosofiointikokoontumiseen jonka lähtökohtana on käydä Pekka Himasen "Sinistä kirjaa" läpi kuin se olisi vakavasti otettava teos. Näin ollen ollaan kilttejä ja (1) oletetaan että epäselvä muotoilu ei johdu siitä että täytyy jaaritella, vaan on pelkkää tekstin muotoa. Että argumentit ratkaisevat, ei muotokieli. Ja että Himasen ohjaamisyritykset kirjoitustaidon puolelle on itse asiassa kaupallistamisenvastaista. (2) Oletetaan että hän viittaa "Valtion virallisiin aineistoihin", niin ne kuitenkin ovat tutkimustyötä. (3) Rahoitusongelma ei tarkoita teoksen laatua, sillä teksti ratkaisee ei sen esittäjän habitus tai taipumus korruptioon. (4) Se, että tuottaa kliseitä ei vielä itsessään ole ongelma, koska viisaus kuitenkin lähtee tosiasioiden hyväksymisestä. (Ja niin edespäin.  Ja niin edespäin.)

Näiden pohjalta homma on ollut yllättävän työlästä. Olen hakenut innoitetta esimerkiksi Himasen aikaisemmasta tuotannosta, etenkin "Himeroksesta" asti. (Koska se on minulla kotona, kätevästi.) Uskaltaisin ottaa esille joitain asioita joita näen Himasen kirjassa yhdistäväksi teemaksi. Tämä on sinänsä erikoinen ajatus, että Himanen ei itse asiassa määrittele sitä teoksessa. Sen sijaan hän käyttää sitä paljon. Se on "korkea turva". Himanen käyttää tätä haluttavana asiana. Ja viittaa että tämä korkea turva syntyy korkeasta hyvinvoinnista ja korkeasta osaamisesta. Erityisesti on otettava esiin kohta "kyky ja halu kehittää edelleen omaa osaamistaan muuttuvassa työmaailmassa on työntekijän korkein turva." Superlatiivi kuvaa sitä että tämä on oleellinen ja oleellisin osa. Määritelmällä on siis monia taustasyitä, mutta tämä on jotain mitä tämä korkea turva on.

Karkeasti ottaen Himasen kirjan ideana on se, että Suomella on valtavasti kestävyysvajetta. Ja tätä ei voida korjata mitenkään veronkorotuksilla ja vastaavilla, koska summa on yksinkertaisesti liian suuri. Himanen nostaa esille sen, että yhteiskunta on "syönyt velaksi". Ekologisesti ihmiset kuluttavat enemmän kuin maapallon kantokyky kestää. Ja kestävyysvaje on jotain joka muistuttaa siitä että ihminen ei voi hoitaa velkojaan vain hommaamalla lisää velkaa. Siksi asia täytyy ratkaista muutoin. Tähän liittyy muutama kohta jotka on kenties oleellisinta laittaa esille:
* Panostus mielenterveystyöhön. Himanen ei näe että mielenterveyshoito olisi kulu. Se ei toki tuota voittoa, mutta sen sijaan se tuottaa säästöjä. Ilman mielenterveyshoitoa menot olisivat vielä suuremmat. Siksi Himanen panostaisi tähän. Maksamalla rahaa tähän joutuu maksamaan vähemmän myöhemmin. Se on vähän kuin saisi korkoa investoinnille, melkein.
* Opetus tulisi keskittää siten että hyvää elämää panostettaisiin enemmän kuin pelkkiä taitoja. Tämä säästää samalla tavalla. Olisi itse asiassa tehtävä erityinen "oppimismaailma", jossa on suurempi skaala, koulutus ja itsensä kehittäminen.
* Työuria on pidennettävä. Himasella on tässä 50-50 -malli jossa ihminen olisi puolet ajasta yhteiskuntaan rahaa tuottava ja toisen puolen hän olisi sen tuella. Tämä pidentää nykyisiä työuria, mutta tämä on perusteltua koska ihmisten elinikä ja myös terveenä ja vahvana eletty aika on kasvanut. Tämä kompensoi myös työttömiä kausia ja muita. Ihmisen eläkkeellepääsemisikä sidottaisiin keskimääräiseen elinikään ja tehtyjen työvuosien määrään.
* Työllisyysastetta olisi nostettava.
* Palvelujen ja toimintojen kehittämisestä olisi oltava hyötyä kehittelijöille.

Näkisin, Himasen yleisestä ajatusmaastosta katsoen, että tämä tarkoittaa sitä että kansalaisen on oltava filosofi. Tämä on merkittävä ajatus, koska jo Platonista lähtien filosofiaa on nähty yhteiskunnallisesti tärkeänä. Se on siis muuta kuin saivartelua ja mielipiteilyä tai rajoittamatonta ajattelua. Se on yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Platon ja muut ovat usein korotaneet filosofian merkitystä nimenomaan johtajien ominaisuutena. Oma tulkintani "Sinisestä kirjasta" on nimenomaan se, että tässä nimenomaan kansalaisen olisi oltava filosofi. Näen että Himanen solahtaa yhteiskuntafilosofien perinteeseen, jossa filosofikansalaiset elävät hyvää elämää korkeassa turvassa ja ylläpitävät oppimismaailmaa. (Himasen termi "korkea turva" ja "oppimismaailma" saavat täten sisällön eivätkä ne jää pelkiksi ontoiksi termeiksi.)

Nähdäkseni tätä voidaan perustella sillä miten Himanen näkee monet asiat.

Esimerkiksi se avaa sitä paradoksia mikä syntyy siitä että hän korostaa sekä ekologisuutta että talouskasvua samanaikaisesti. Samalla kaupantekijäisenä tulisi myös onnellisuus. Himanen siis lupaa vaatimattomasti vain kaiken. Himanenhan sanoo talouskasvun kohdalla aivan suoraan että "talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus." Hän toki korostaa että tämä olisi tehtävä kuitenkin siten että luontoa ei tuhottaisi.

Nähdäkseni tämä liittyy Himasen kirjan talouskasvun ajatuksiin. Se ei ole enää riippuvainen kulutukseksi. Sillä sen ytimessä on lisäarvo. Moni vasemmistolainen voi tietysti järkyttyä, koska Marxin maailmassa materiaalit, tuotantolaitteet ja työ ovat hinnan rehellinen ydin. Tällöin "lisäarvo" on vain työläisen riistoa. Himasen perusasetelma on sen sijaan se, että lisäarvoa tuottamalla voidaan parantaa (a) hyötysuhdetta, eli sitä että samasta määrästä luonnonvaroja saadaan enemmän ja paremmin irti (b) rahantuloa kun lisäarvo ei olekaan jotain joka tulee suoraan aineesta ja työstä vaan kumpuaakin jostain muusta.

Himanen käyttää tässä kohden Castellsin malleja. Hänestä kaiken ytimessä on arvonmuodostusketju, ei pelkkä työ ja työväline. Himanen esimerkiksi selittää Nokian kännyköistä. Hän korostaa että moni maa saa rippusia komponenteista. Kännykkä tuottaa Suomeen rahaa koska  täällä ovat tutkimus, tuotekehitys, brändin luominen ja vastaavat temput. Kännykän lopullisessa hinnassa tämä on valtaosa. Ei se fyysinen komponentti joka saadaan valmistettua ulkomailta halvalla. Kännykän osien hinta ja sen lopullinen arvo ovat aivan totaalisen eri asia. Ja menestys ja talouskasvu saadaan nimenomaan pumppaamalla voimaa näihin.
1: En itse pidä tätä kauniina ajatuksena. Olen niitä ihmisiä joista työn jako käsityöläisiin ja metatasolla toimiviin johtotehtäväihmisiin on ongelma eikä ratkaisu. Toki ymmärrän että jos suunnittelet veitsimallin ja saat jokaisesta sen mukaan tehdystä veitsestä palkkaa, sinä et enää tienaa tekemäsi työn mukaan vaan muiden tekemän työn mukaan. Näin ollen veitsentekijä voi tietää montako veistä saa tehtyä. Veitsimallien suunnittelijoiden kohdalla osa jää pennittömiksi ja osa tienaa niin maan perkeleellisesti. Jos siis halutaan isoja tuloja on vähän pakko olla veitsisuunnittelija. Mutta nähdäkseni tämä on enemmän kusettamista kuin työtä.

Tässä Himanen korostaakin yksilöiden arvoa. Hänestä työntekijöitä on kannustettava lisäämään arvoa. Nykyään Suomessa valitettavan usein työkulttuuri ei osaa keskittyä tähän. Lisääntynyt tuottavuus nähdään vain panostustarpeen vähenemisenä (joka se tietysti tietyllä tavalla on) mutta samalla jos huomataan vain tämä parannus "johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta." Siksi Himanen alentaakin hierarkisuutta, tehonlisääjän tulisi päästä osille. Himanen keskittäisi tässä palkintaa johdon sijasta nimenomaan työntekijätasolle. Kansalaisfilosofi saisi innovaatiostaan itse itselleen etua sen sijaan että yritys ja sen johtajien osingot saisivat täyden hyödyn tästä työstä. Himanen haluaisi jakaa osan tehostuneesta tuotoksesta yritykselle ja osan työntekijälle jolle se kuuluu.

Tämä ei ole stressikapitalismia - tämä on itse asiassa yrityskulttuurissa jotain joka kirkkomaailmassa olisi "pietismiä". Tosin tässä on mukana se ongelma joka seuraa tämäntapaisten - rehellisesti sanoen "Nietzscheltä maistuvien ajatusten" - seuraamisesta. Nietzschen maailmassa herramoraali ei tarkoita orjan pitämistä. Eikä herramoraaliin siksi kuulu heikompien tallaaminen. Mutta toisaalta tässä ei panosteta heikoimpiin. Eli jos jäät jälkeen, jäät jälkeen. Sinua ei suoraan orjuuteta, mutta ilman kykyjä ja voimavaroja et ole muutoinkaan merkittävä. Toisin sanoen väitän että tämänlainen kannustinjärjestelmä kasvattaa tuloeroja tavalla joka on yhteiskunnan pysyvyyden kannalta yhtä ongelmallista kuin nykyinenkin yrityskulttuuri.

"Pietistisiä" piirteitä itse asiassa korostaa sellaiset seikat joita Himanen ei näytä esiintuovan teksteissään. Mikä on sinänsä erikoista. Sillä jos mietimme mitä opiskelu on, se on itse asiassa yhteiskunnan tuella elämistä. Ne eivät ole yhteiskuntaa hyödyttäviä työkuukausia. Toisin sanoen opiskeluajat venyttävät eläkkeellesiirtymistä. Näkisin että tämä on oivallinen "kansanfilosofian lisääjä". Nykyäänhän koulutusta kuvaa se, että prosentuaalisesti erittäin moni on korkeasti koulutettu. Sen sijaan normaalien töiden tekijöitä on vaikeampi houkutella. Näin ammattikoulutukseen saadaan sille kuuluvaa arvoa. Eläkkeellepääsemisikä kun on tälläisellä tasolla matalampi. Sen sijaan jos kouluttaa itsensä pitkästi, siirtää eläkeikäänsä myöhäisemmäksi. (Toki moni silti varmasti haluaa viettää railakkaat ajat mieluummin nuorena, kun on fysiikka siihen naimiskutemiseen ja ryyppäämisrellestämisextremelajeihin kuin vanhana, jolloin on saattanut jäädä auton alle tahi muuten kuolla.)

Oivaltava tavallien työntekijä. Filosofian ja hyvän elämän tavoittelu. Se, että mielenterve työntekijä on yhteiskunnalle hyödyllinen sen sijaan että mielenterveystyö olisi jotenkin työelämältä pois. Himasen lausunnoissa on kohtia jotka korostavat varsin pehmeinä ja vasemmistolaisina arvoina nähtyjä puolia. Itse asiassa Himasen ajattelussa voi nähdä jopa hänen sidoksensa nimenomaan kotimaamamme ; Ajattelussa on jopa häivähdys "Suomalaista, vaatimattomasta luterilaisesta ja pietistisisiä sävyjä sisältävästä antielitistisisestä työtä kunnioittavasta asenteesta syntynyttä elämänasennetta." Kokoomuslaiseen maailmaan sitä on vaikeampi sitoa, sillä tosiasiassa kapitalismi on korostanut enemmänkin muuta - rehellisesti sanoen epänietscheläistä "orjamoraalin tärkeyttä työntekijöillä". Himasen arvomaailma on kuitenkin pohjimmiltaan melko kova. Hän korostaa innovatiivista yrittämistä onnellisuuden ytimessä juuri sellaisella tavalla että Nietzsche on nähdäkseni pakko liittää hänen aateveljiensä joukkoon. (Mikä ei ole läpeensä paha. Itse en ole nietzscheläinen, mutta olen kuitenkin hieman nietzschemielinen. Enkä tässä puhu edes mistään jumalan kuolemasta ja muusta uskonnonvastaisuudesta.)

Himasen ajattelun omituisia puolia voi itse asiassa ymmärtää sillä että nimenomaan kansalaisfilosofi, ei joku norsunluutornin strategikko, luo operationaalisen tason ratkaisut. Jos korkea turva on filosofikansalaisten ominaisuus, ei mikään kirja edes periaatteessa saisi olla elitistinen kaava joka neuvoo kädestä pitäen mitä pitää tehdä. Näin ollen ratkaisut delegoidaan. Ongelmana on se, mikä pietistisestä ympäristöstä asenteita nappaavassa populismissa on Suomessa usein käynyt. ; Sormea osoitellaan ja syytellään mutta ratkaisuja ei ehdoteta. Tässä mielessä ei pidä ihmetellä että vaikka Himanen onkin ajatuksissaan teoreettinen eikä pragmaattinen, hän syyttää yhteiskuntaa siitä että se on teoreettinen eikä pragmaattinen sanomalla että "Pelkkä retoriikka "hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisesta" ei nyt riitä vaan tarvitaan päätöksiä tässä esiin nostetuissa isoissa konkreettisissa kysymyksissä."

Vaeltavan ritarin turistiopas : Osataanko sivistys ulkoa?

Tarinoissa sankari on hyvin usein ulkopuolinen. Hän vaeltaa paikalle, huomaa epäkohdan ja korjaa sen. Tämän jälkeen hän voi poistua paikalta. Sankarille ei enää tarvita roolia.

Usein tätä pidetään hyvänä asiana ; Esimerkiksi Wagnerin "Lohengrinin" sankari on ulkopuolinen. Tämä on viattomuutta ja asiassa ryvettymättömyytenä. Sankari on ikään kuin objektiivinen hahmo, joka katsoo tilannetta ulkopuolelta. Hänellä ei ole intressejä tai omaa lehmää ojassa.

Westerneissä tämä on usein käännetty päälaelleen. Toki ratsastaja saapuu pelastamaan -kaava toimii useassa niissäkin. Onhan sarjakuvissakin "Lucky Luken" stereotyyppinen rakenne lyhykäisyydessään "saapuu, toimii, poistuu"

Mutta kuitenkin sankaruus on "länkkäreissä" eri tavoin väritettyä. Sisäpuolella oleva sankari on esimerkiksi sheriffi puolustamassa kaupunkia joko konnilta tai intiaaneilta. Hän nimen omaan ryvettyy asioissa ja siksi kokee sympatiaa kaupunkia kohtaan. Moni westernsankari tulee ulkopuolelta, mutta heihin voi liittyä ryvettyneisyyttä. Vapaa seikkailija joka juo, tappelee ja on muutenkin paheellinen.

Kommunikatiivinen sankari surfaa internetissä.

Manuel Castells on kommentoinut "Communications and Power" -kirjastaan siitä miten politiikka toimii pelon ja toivon kautta. Toivo ja innostus ajavat tukemaan jotain asiaa. Pelot taas yrittävät estää asioita.

Internetmaailma näyttää tässä valossa varsin negatiiviselta. On salaliittoteorioita ja epäilystä. Milloin avaruusolennot hallitsevat pörssikursseja. Milloin USA:n hallitus on WTC -tornien romahduksen takana. Milloin lääkefirmat levittävät murhaavia myrkkyjä. Milloin evoluutio on saatanan salaliitto. Milloin ateismi tuhoaa maailman moraalin ja talouden. Milloin maahanmuutto tuhoaa yhteiskunnan. Milloin fundamentalistit ovat soluttautumassa naamioituneena politiikkaan. Milloin maailmanloppu on tulossa ihan kohta pian.

Riippumatta näiden totuusarvosta on selvää että pelot ovat monet. Ihmiset ryhmittyvät yhden asian taakse. Tässä on kuitenkin pelon kääntöpuoli. Se motivoi taisteluun. Rivejä kootaan. Epäluulot ja kiukku vieläpä vahvistuvat prosessissa.

Siksi internetsankari voikin olla yhdistävä voima, sillanrakentaja. Joku joka kiven kärsivällisyydellä jaksaa räyhäämistä. Ilman tälläistä tilanne on hieman pelottava ; Klikkiytyminen on helppoa yhteisen innostuksen nimissä ja vihollisuuksia on helppo rakentaa pelkojen pohjalta. Kun nämä laitetaan yhteen, syntyy sisäänpäinlämminneitä ksenofobisia yksiköitä.

Filosofiritari ; ulkopuolinen profeetta omalla maallaan.

Nykysuomessa ulkopuolisen roolin ovat tuntuneet saavan filosofit. Tästä todisteena olkoon Pekka Himanen, joka on tehnyt "Kukoistuksen käsikirjan". Himasta voidaan pitää ulkopuolisena koska hän ei ole poliitikko. Häneltä poliitikko tilaa asiantuntijalausunnon jota pidetään ikään kuin intressittömänä. Näin saadaan oikeamielinen ulkopuolinen (objektiivinen) sankari jolle tarjotaan pelastusrooli.
1: Ja miksipäs ei sankari toimeen ryhtyisi - ainakin jos asia on hyvä ja/tai palkkio sopiva.

Himanen sai julkisuutta myös sitä kautta että hän esitti tämän vuoden alkupuolella Helsingin Sanomien NYT -liitteessä, että internetkirjoittelu on WC: seinille kirjoitteluun verrattavaa. Himanen toki lievensi näkemystään ja korosti että hän tarkoitti vain asiatonta nettikeskustelua.

Himasen tavoitteena on "pelastaa maailma", tai ainakin Suomi. Hän katsoo ratkaisevansa asioita. Himasen ratkaisu liittyy luovuuteen ja vuorovaikutukseen. Kirjan alussa Himanen hakee kontaktia lapsiin. Hänestä juuri lapset osoittavat mikä on tärkeää. Kirja on optimistinen, ellei peräti optiomistinen. Esimerkiksi tärkein teema on että veroja ei tarvitse korottaa eikä palveluita leikata, kunhan luovuus maksimoidaan. Vanheneminenkin on mahdollisuus.

Optimismi maistuu muillekin hieman naivilta - aivan kuten Wagnerin sankarikuvatkin. Esimerkiksi Jouko Marttila on esittänyt että "Himasen mukaan Ateenan vipuvoima oli "absoluuttisen rikastavan vuorovaikutuksen" määrä. Sanoisin, että suurempi merkitys Ateenan henkisessä kukoistuksessa oli orjuudella, muukalaisten syrjinnällä ja naisten alistamisella. Tällä reseptillä vapaat ja varakkaat syntyperäiset ateenalaiset saattoivat käyttää päivänsä filosofointiin. Olisiko Himanen valmis jakamaan samaa lääkettä?"

Omalla kohdallani Himasen kohdalla ihmetyttääkin eniten jännite Himasen WC -lausunnon ja kohtaamisen välillä. Jos kohtaaminen ja kommunikaatio ovat hyvä asia, pitäisi sen toimia myös huonojen nettikirjoittajien kohdalla. Se, että huonoa kirjoittajaa halveksii, eristää hänet tietysti ulkopuolisena, ja silloin hän pyörii vain omissa piireissään. Tällöin näkemys vahvistuu eikä ainakaan kovin hyvin etene uusille ja erinäisille urille.
1: Ristiriita ei ole suora, koska Himanen korostaa kommunikaation asennetta. Moite ei ole rakentavaa. Tätä kautta Himasen näkemys saadaan vertautumaan Castellsin näkemykseen kommunikaatiosta. On kohtaaminen ja sen luonne. Tätä kautta "ymmärtyy" ehkä jopa Himasen lausunto jossa hän ei pidä hänen kritisoimistaan suotavana. Kun kritisoi, ei ole rakentunut "innostukselle" vaan "pelolle".
___1.1: Kuitenkin tämä tilanne pistää ainakin minut miettimään sitä, että jos esimerkiksi maahanmuutto lisää kontakteja ja on siksi hyvää, olisi syytä miettiä myös sitä onko se kohtaaminen "WC -seinäkirjoitteluun" verrattavissa vai ei. Tässä kohden olennaista on maahanmuuttajien ja maassa olevien asenteet. Maahanmuuttokriitikot taatusti tekevät asenteillaan saman minkä Himasen eristäminen tekee internetkeskustelijoille joilla ei ole sivistystä tai keskustelutaitoa.

Paikoin tulee mieleen mietintä siitä että Wagnerin sankari on hyveellinen ja näkee maailman kauniina, ja siinä olevat pahuudet ratkaistavina, ja siksi lähtee yrittämään ja taistelemaan in first place. Kuitenkin tulee myös sellainen mietintä, että jos ulkopuolisuus tarkoittaa samalla myös hyvin pienellä informaatiomäärällä toimimista. Päätökset ovat mustavalkoisia kenties juuri siksi että asioita pidetään liiankin yksinkertaisina ja selkeinä. Tämä tietysti tekee toiminnasta helppoa, kun asiaan voidaan tarttua riuskasti ja ratkaista. Mutta maailma jossa on harmaan sävyjä voi vaatia miettimään sellaisiakin asioita, kuin ovatko ratkaisut aidosti toimivia ja onko ne tehty riittävällä tietopohjalla.

Temppeliherra kulkee vetten päällä.

Jukka Hankamäki on lähestynyt asiaa toisen filosofin kautta. Jaakko Hämeen -Anttila kiertelee välimerenristeilyitä. Islamilaiset maat ovat lähellä ja positiivinen suhtautuminen auttaa varmasti kohtaamaan varakkaita ihmisiä risteilyillä. Hän tulee ulkopuolelta ja poistuu laivan mukana, eikä hänen tarvitse jäädä asumaan.

Tässä mielenkiintoinen näkökulma on Hankamäen muistutus siitä että uskonto on teologisen tason lisäksi muutakin. "Jaakko Hämeen-Anttila on esiintynyt islamin asiantuntijana puhuen melko yksipuolisesti ja idealisoivasti islamin puolesta, eikä hän omasta mielestäni ole kovin hyvin perillä nykyislamin poliittisesta olemuksesta." ... "Islam näyttääkin kieltämättä aivan erilaisilta, kun sitä arvioidaan luksusristeilijöiden äyriäispöytien äärestä kuin Itä-Helsingin lähiöiden ikkunoista." Hämeen-Anttila taatusti osaa ja ymmärtää islamin historiasta ja sen teologisista käsityksistä valtavasti. Jopa enemmän kuin moni islaminuskoinen itse. Mutta kenties juuri tämä tietoero onkin oleellinen. Hämeen-Anttila miettii teologista korrektiutta kun taas islaminuskoinen elää ja toimii.

Tosin haluaisin painottaa myös Hankamäen vaakaa : Itä -Helsingissä voi olla epätietoisuutta ja epäluuloja ja pelkoja vierasta uskontoa kohtaan. Ja tämä asennevamma voi lisätä kahtiajakoa ja vihamielisyyttä. Tämä asenne voi rakentaa vihanpidon. Ja jos ei rakenna, niin se vähintään vahvistaa jo olemassaolevaa.

Sivistys ulkoa, sydämen sivistys sisältä.

Yllä olevan voi tiivistää turismiin. Vaeltava ritari, ratsastava lehmipaimen ja ristelilyillä puheita pitävä teologi ovat kaikki eräänlaisia turisteja. "Madventures" -asenteella ja "Kirkot ulkoa, kapakat sisältä" -otsikolla saadaan kommunikaatioon huomio autenttisuudesta. Kirjoitus säälii niitä jotka käyvät Kirkoissa ja muutenkin "tuhlaavat aikaansa Esplanadin ympäristön ylihintaisissa turistirysissä." koska "Yhdenkään paikallisen kanssa ei synny aitoa keskustelua, minkäänlaista käsitystä suomalaisesta todellisuudesta ei muodostu." Jutussa korostetaan miten räkälöissä ja muissa paikoissa joissa köyhät käydään voi käydä kuten eräässä karaokebaarissa jossa he olivat juopuneet halvasta pontikasta ja "Hetken verran näimme ihmisen ihmisenä." Kun tämän jutun facebookin puolella kerroin miten räkälöissä myös tapellaan ja kerroin että turpaansaantikokemus on sekin toki aitoa ja autenttista tunne -elämää, sain paljon huvittuneita like -painalluksia. Valitettavasti sävyni ei vain ollut komiikkaa vaan sarkastista pessimismiä.

Kuitenkin räkälöissä oleva "autenttisuus" tavallaan nivoo yhteen muita kommunikaation muotoja. Hankamäelle Itä -Helsingin asujaimiston kohtaama "ongelmallinen maahanmuutto" on aito kohtaamistilanne, negatiivinen sellainen. Himanen kokee positiivisen kommunikaation aitona kohtaamisena, positiivisena sellaisena.

Kaiken kaikkiaan ongelmana on tietysti se, että ainakaan minä en voi olla ulkopuolinen elämässäni. En voi vain ratsastaa elämääni ja infrastruktuuriini ulkopuolelta, korjata tilanteen ja lähteä pois. Sitä joutuu elämään sankaritekojen jälkeen siinä yhteisössä jonka on pelastanut. Siksi käytännöllisesti merkittävä sankari ei voi poistua ongelman ratkaisemisen jälkeen, sehän vertautuu pakenemiseen jossa vastuu seurauksista jätetään muille, niille joihin sankari katsoo ylemmyydentuntoisesti. Että "tuonkin olen pelastanut".

Nyky -yhteiskunnassa yläluokkainen filosofisankari on liian helposti sellainen, jolla on raudanluja sivistys ulkona, ja he ratkaisevat ongelmia mutta käytännönläheinen sovellettava ymmärrys on vajavaista. Heille vastapainoksi löytyy toki arkisempia antisankareita, jotka ovat pessimistisiä mutta osaavat sentään tuoda realistiset ongelmat esiin ja pahentaa niitä. Sydämen sivistys on harvinaista. No, sitä nyt ei minultakaan löydy joten taidan olla viimeinen valittamaan asiasta.