Mistä tiedät että Raamattu on historiallinen dokumentti? Olitko katsomassa?

Ken Ham on ottanut "Answer in Genesis" -sivullaan kantaa tieteenfilosofiaan. "Observational science deals with the present and is observable, repeatable, and testable. It’s what produces our technology and our medical innovations. Creationists and evolutionists can both agree on this kind of science. Now, historical science deals with the past. It is not testable, repeatable or observable. What you think about historical science is based on your starting point. Do you begin with God’s Word or man’s ideas? Well, I would like to show you how to recognize the difference between these kinds of sciences by looking at this news item that is reporting a scientific study."

Jaottelu ei tietenkään ole mitenkään uusi. Se on hyvin klassista kreationismia. Ham asettautuu tässä jaloon perinteeseen Kent Hovindin kanssa. Hovindin klassinen kysymys kaikkeen häntä vaivaavaan on vaatia silminnäkijätarinaa. "Were you there?" Ja jostain syystä hän ei hyväksy vastaukseksi vastausta "kyllä". Miten hän tietää tämän vaihtoehdon absurdiksi? Oliko hän siellä? Jos hän oli paikan päällä näkemässä kuinka matelijat muuttuivat nisäkkäiksi, niin miksi hän epäilee tätä? Ehkä hän oli väärässä paikassa oikeaan aikaan!

Olen esimerkiksi blogannut siihen liittyvästä tieteenfilosofiasta jo aiemmin. Näen tämän olevan liitoksissa siihen että kreationismi ei arvosta induktiivista päättelyä. Joka tarkoittaa sitä että kreationismi ei tosiasiassa ole lainkaan luonnontieteellisen tai empiristisen ajattelun mukaista vaan on enemmänkin klassista klassisinta rationalismin perinnettä. Jossa on toki aina viitattu myös "maailmassa oleviin asioihin". Kreationismi ei tältä osaltaan ole erkautunut teologiasta. Se ei puhu empiriasta.

Tässä kohden ongelmia nouseekin niinkin kaukaa kuin Hamin omasta esimerkistä. "A study has shown that tenrecs, hedgehog-looking creatures, have an amazing ability to hibernate (observational science) so the scientists inferred that the tenrecs must have hibernated through the dinosaur extinction (historical science)!" Tämä on itse asiassa hyvin erikoinen esimerkki koska tässä väitetään että tanrekien ("tenrec" suomeksi) hibernaatiokysymys viime vuodelta ei olisi historiallista tiedettä. Ja tästä päädytään täyteen kysymykseen. Kysymykseen siitä että miksi ei ole? Tosiasiassa aina kun otamme kantaa vaikkapa tankrekien talviuneen, ei riitä että on tavattu yksi tanrekki nukkumassa talviaikaan. Lajin useita yksilöitä on täytynyt tarkkailla pidemmän aikaa. Tämä tekee talviunesta ajallisen kysymyksen. Kysymyksen jossa otetaan kantaa siten että kun tanrekit ovat nukkuneet talviunta viime vuosina, niin tänä vuonna tämän lajin yksilöt ovat tekemässä samoin. Tulevaisuus, kuten vaikka ensi talvi ja viime talvi ovat molemmat "ei suoraan havaittavissa". Ne ovat Hamin määritelmissä "historiallista tiedettä".

Sama ongelma herää tietenkin kreationistien klassisimmissa kysymyksissä.
1: Kun kreationistit kysyvät evoluutiokysymyksen kohdalla että "miksi kissat eivät muutu koiriksi" he pitävät tätä haasteena evoluutiolle. Koska eivät ymmärrä että tämä havainto suorastaan kumoaisi evoluution vaan sen sijaan he ajattelevat toisella tavalla. Kreationistien logiikkana on tietenkin se, että se mitä tapahtuu nyt ja mitä nähdään suoraan nykyajassa on jotain joten maailma on toiminut aina. Ja tiedätkö mitä tämä on? Tämä on Hamin määritelmien mukaan historical science.
2: Vielä vakavammin tämä ajallisuus näkyy YEC -kreationistien klassikossa, kuupölyargumentissa. Siinä ajatellaan että kuupölyä kasautuu tietyn verran havaitusti nykyään. Joten pölyn määrä on ollut koko menneisyyden verran sama. Ja sitten kuupölyä ajatellaan olevan liian vähän. Ja näin ollen on paremmin perusteltua että maa olisi nuori kuin että se olisi vanha. Näitä ja vastaavia esitetään aina "nauloina darwinistien arkkuun". Mutta nämähän ovat juuri sitä samaa "nyt on näin joten menneisyydessä on tapahtunut samalla tavalla" -logiikkaa jota kreationistit vihaavat Huttonin ja Lyellin kohdalla uniformitarianismissa jonka mukaan maan geologiset tapahtumat on ymmärrettävissä ajatuksella jossa nykyisyys on menneisyyden avain. Nuoren maan kreationistit halveksivat tätä logiikkaa syvästi evoluution ja maantieteen kohdalla.
3: Mutta annas olla kun aiheena on suolan määrä meressä joka perustuu samanlaiseen perustelurakenteeseen. Siinä vaiheessa esimerkiksi AiG kunnioittaa argumenttia. Ja tätä ei myydä historiallisena tieteenä ja maailmankuvallisuutena. Vaan kyseessä on laadukas kova tiede. "If the world’s oceans have been around for three billion years as evolutionists believe, they should be filled with vastly more salt than the oceans contain today." Ja kun he laskeskelevat he pitävät että tämä on "Best Evidences From Science That Confirm a Young Earth". Ei sanaakaan siitä että tämä on maailmankuvallista tulkintaa. Sen sijaan korostetaan että tässä tietty asiantila todistetaan.

Tämä jaottelu "operationaaliseen" ja "historialliseen" on itse asiassa hevonpaskaa. Empiriassa on kysymys induktiivisessa päättelystä. Ja kreationistit eivät hyväksy perustelurakennetta silloin kun se antaa heille epämiellyttäviä tuloksia. Silloin induktiolta vaaditaan deduktion ehtoja. Muutoin, silloin kun tulokset miellyttävät, se on kreationisteille nerokasta ajattelua. Kysymys ei siis ole tieteenfilosofiasta siinä mielessä että mietitään prosesseja joilla selvitetään asioiden oikea laita. Vaan siitä että sopivat argumenttirakenteet valitaan sen mukaan että niillä saadaan sanottua niitä asioita jotka rapsuttavat omaa maailmankuvallista agendaa. Kreationistien tiede edistyykin siten että he yrittävät varmistaa mitä he jo tietävät valmiiksi. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä premisseillä tähän päädytään. Jos näin ei olisi ei voitaisi ymmärtää miksi he samanaikaisesti halveksuvat Lyelliä ideologisena jargonina jolla ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä. mutta pitävät merien suolapitoisuusargumenttia nerokkaana.

Ja tätä kautta voidaankin oikeastaan korostaa että miksi tanrekien hibernaatiota ei pidetä historiallisena tieteenä. Syynä on se, että kreationisteilla on varsin konsistentti suhde kirjoituksiin. He luottavat niihin aivan älyttömästi. Koska "Raamattu" on historiallinen dokumentti he eivät kyseenalaista näiden todistusvoimaa. (Jota tietenkin korostaa luottamus silminnäkijäkertomuksiin ja vastaaviin omakohtaisiin anekdootteihin ; Ja siksi viime vuoden talviunet ovat operationaalista tiedettä.) Kreationisteista emme voi genomista nähdä mitä miljoonien vuosien aikana siellä on tapahtunut. Sellainen ei heistä kuulu kokeelliseen luonnontieteeseen vaan uskomuksiin. Matti Leisola onkin aiheeseen nähden selittänyt että vastaukset tämänlaisiin kysymyksiin löytyy vain kirkonkirjoista. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa isyystestit ; Itse asiassa genomi on ainoa luotettava todistaja. Silminnäkijät helposti valehtelevat ja sanovat samoja asioita mitä rehellisetkin sanovat.

Mutta vaikka tämä olisi tottakin, on jäljellä suurin kysymys. Mistä tiedämme että esimerkiksi vanhat "Raamatun" kirjoitukset ovat "säilyneet muuttumattomina vuosituhansia"? Ollakseen operationaalista tiedettä täytyisi nähdä kuka kirjoittaa ja milloin kirjoittaa. Muutoin joudutaan esimerkiksi ajoittamaan dokumentteja. (Suuressa osassa historiallisia dokumentteja on lähinnä löytöpaikka, eikä niissä ole edes väitettyjä kirjoituspäiväyksiä. Vaikka sellaisetkin voisi valehdella helposti.) Muun muassa niillä ajoitusmenetelmillä joita kreationistit halveksivat maailmankuvallisena historiantulkintana. Kreationistit pitävät kirjoituksia luotettavina.

Mutta tosiasiassa he voivat luottaa niihin vain siksi että hekin jossain syvällä sisällään tietävät että "induktofobinen" ajattelu jossa jaetaan tiede "operationaaliseen" ja "historialliseen" on itse asiassa täyttä hevonpaskaa. Jaottelu "oikeaan operatiiviseen tieteeseen" ja "maailmankuvatulkinnalliseen historiatieteeseen" perimmiltään kyseenalaistaa kysymyksen siitä voidaanko historiaa mitenkään tieteellisellä otteella tutkia. Ja kreationistit pitävät historiasta "aivan liikaa" jotta he voisivat käydä valitsemansa menneisyydestä tietämisen kyseenalaistamisen sen johdonmukaiseen loppuun asti.

Miten miekoista keskustelu on osa yleissivistystä : Sisältää kliseevirheitä.

Aku Ankka ritariromantiikan pauloissa. Käyttämässä miekkaa jonka
molemmat väistit osoittavat taakse ja joka painaa hirveästi.
Tuollainen pakottaisi ranteen typerään asentoon, ainakin toisen ellei
molempien pitäisi osoittaa eteenpäin. Ja jos ei jaksa nostaa kiloa tai paria,
niin on kyllä Ankka yllättävän huonossa kunnossa. Loppuosa blogauksesta
pitää sisällään jotain  suunnilleen yhtä asiapitoista ja yleisesti uskottua.
Aku Ankan kannattaisi syyttää miekkaa eikä hakea syytä itsestään.
Muut tässä blogauksessa mainitsemani taas voivat syyttä Aku Ankkaa,
jota ilmeisesti käyttävät omana primaarilähteenään faktoja hakiessaan.

Jukka Kemppinen kirjoitti aikanaan tohtorinmiekoista. Hän kertookin niistä oikien hauskoja faktoja. "Suomessa yhä käytössä olevat tohtorinmiekat ovat olleet valitettavan tylsiä. Termi "miekanhiojaiset" on käytössä tohtorinpromootioissa. Ei siellä mitään miekkoja hiota. Olen ollut. Seppeleensitojaisissa miekan sijasta tarvitsee pihdit (Leatherman), koska seppeleen ompeleminen laakerinlehdistä on huomattavan vaikeaa." Mieleeni ei kuitenkaan malttanut olla tulematta ajatus siitä että jos promotoi itseään treffipalstoilla ja kertoo että on saamassa nimityksen freudilaisesta estetiikasta ja tarvitsee promootiotilaisuutensa miekkansa hiojaa, niin onko kyseessä lääkärileikki.

Ja sitten se, että Kemppisen näkökulma miekkoihin on hieman ... rajoittunut. "Miekka on erittäin luonteenomainen barokkityylin keksintö. Sotilaat, hallitsijat ja sotaisat ylhäisön edustajat kantoivat miekkaa, muut tikaria. Tikari oli tietysti hyvä olemassa erilaisissa juomaseuroissa. Sodassa nihdit suosivat hyvin ohutteräistä tikaria, jolla maahan suistunut ratsastaja pistettiin silmikon raosta hengiltä. Säästyi kallis haarniska parempaan käyttöön." On toki mielenkiintoista miettiä että miksi rondel -tikari oli tyypillinen 1300 -luvun loppupuolella ja esiintyy esimerkiksi Fiore dei Liberin teoksissa, siis muutama sata vuotta ennen barokkiaikaa.
* Siinä todellakin on pistävä terä ja sillä todellakin pistetään silmikon raosta hengiltä. Kuin myös kainalokuopasta ja ... no ahterista. Ideana on todellakin saada ohitettua panssari. Ja tämän sivutuotteena on ollut se, että haarniska on säilynyt ehjänä. Mutta en malta olla korostamatta sitä sivutuotekulmaa. Sillä tosiasiassa metallisesta levypanssarista ei lyödä veitsellä läpi. Olisi siksi oikeastaan koomista että tikarin kaltainen pieni ase voisi olla minkään muun muotoinen.
* Tikari ei ole koskaan ollut pääaseena, ja kun katsotaan panssaroituja kohteita vastaan kehitettyjä aseita, niissä kaikissa on joko juuri piikki jolla lyödään läpi tai sitten jokin vasaramainen astalo jossa on piikkejä eri suuntiin jotka estävät aseen liukumisen ja varmistavat näin että jokin piikki osoittaa vastavirtaan ja panssari ei kilpistä iskun voimaa. (Elokuvien panssarit ovat usein yllättävän lättäniä, ne tekevät kantajansa toki leveärintaisen näköiseksi. Mutta ideaalina on rakentaa kilpistävää pintaa ja tämä panssari on helposti hivenen mahakkaanoloinen kun siinä on taakse päin viistoja pintoja.) Nämä taas helposti nimenomaan väänsivät ja mursivat ja rikkoivat panssaria.
* Kaiken kaikkiaan panssarit eivät ole kovin hauraita. Ne tehtiin kestämään ja ne tekivät tätä ylipäätään hyvin. Ajatus siitä että pitäisi jotenkin erityisesti varoa että haarniskaa ei rikota on jossain määrin omituinen. On järkevämpää kiertää tai nimenomaan yrittää rikkoa sitä.
* Turnajaisiin liittyvä ajatus hävinneen menettämästä haarniskasta on toki ikoninen. Mutta todellisuus on vielä jännittävämpi. Yllättävän vähän haarniskan ansaitsemiskykyisistä sotilaista kuoli. Yhtenä syynä on jo se että haarniska on "todella epäreilu etu". Joka on se syy miksi niitä käytettiin. Toinen, hieman erikoisempi syy, oli se että tosiasiassa ritaria ei kannattanut tappaa. Keskiajan sodankäynnissä vangittujen ritareiden nappaaminen ja lunnaiden vaatiminen oli oleellinen osa sodankäyntiä ja sen rahoittamista. Se oli yleistä ja siinä todella tienasi. Itse asiassa joissain taisteluissa englantilaiset tappoivat nappaamiaan vankeja joka hämmästytti kovasti mannermaisia ritareita. Panttivangiksi joutumisen ajatus oli täysin luonteva osa sen ajan ajattelua. (Nykyään sotavangit ovat enimmäkseen kuluerä tai ylimääräinen käsipari johonkin työhön.)

Myös kommenteista löytyi erikoisia lausumia, kun kantaa otettiin siihen että lyömäsapeleilla korskeilu kuului sotilaskunnan muotiin. Antti Kukkonen esitti Kemppiselle kritiikkiä : "Riippuu tietysti siitä, mitä tarkoitamme "hirveydellä", mutta käsittääkseni kehitys keskiajalta aina Ranskan vallankumoukseen saakka suosi yhä kevyempiä ja pistämiseen (lyömisen sijasta) soveltuvampia malleja. Tämä johtui siitä, että ennen modernia kirurgiaa pistohaava keskivartaloon oli lähes aina tappava, kun taas lyömähaava saattoi parantua joko itsestään tai välkärin rohdoilla avustettuna. Itse siis näkisin, että 1600- ja 1700-luvun miekat olivat hyvinkin siroja." Ajatus on, jos ei muuta, niin ainakin yleinen. Tässä sekoittuu kuitenkin konteksti. Rapiiri oli todellakin ase jonka käyttö yleistyi. Kaksintaistelutilanteissa ja eisodankäyvässä mukanakantamisessa. Sotaoloihin käytettiin kuitenkin aivan erilaisia aseita. Rapiiri ei ole mikään kevyempi miekka. Se painaa täsmälleen saman verran kuin "painavan maineessa oleva" pitkämiekka. Rapiirilla on enemmän ulottuvuutta. (Se on nopea ase lähinnä siinä mielessä että sen kanssa voi melko nopeasti pistää ylös ja siirtää seuraavan piston jonnekin aivan muualle, vaikka alas. Ei siksi että se olisi jotenkin keveä ja näppärä.) Ja vastapuolella ei tuossa vaiheessa enää ollut käytössä panssarointia. Rapiiri on toki piikki kuten rondelkin, mutta sen kärki on niin kaukana että on todella haastavaa lyödä sillä jostain kainalokuopasta läpi ja saada riittävä voima sen taakse. (Pitkällä miekallakin tehtiin samaa, half-swordingia.)

Smallsword oli todellakin keveä pistomiekka, mutta se yleistyi vasta 1800 -luvun aluksi. Ja sen syynä ei ollut taistelutehokkuus vaan enemmänkin se, että miekkojen aikakausi alkoi menemään ohi. (Esimerkiksi nykyaikana niitä ei kanneta.) Smallsword on toki hauska miekkailtava mutta se on hauska vain jos vastapuolellakin on smallsword. Ja esimerkiksi sellainen aikansa miekka-auktoriteetti kuin Alfred Hutton korosti että smallsword sopii kunnian puolustamiseen mutta sotaan otettiin backsword. Joka taas oli juuri viiltävä. Lisäksi kaksintaisteluperinnekin muuntuikin monin paikoin siihen että niillä pyrittiin saamaan ensimmäinen verinaarmu eikä nimenomaan haluttu tappaa toista. Joten ajatus piston erityisestä letaaliudesta on hieman erikoinen. Tottahan toki sotilaat ovat erityisen kiinnostuneita siitä että vastustaja kuolee. (Ja he ovat. Viiltoaseilla saatiin tarvittaessa aikaan jopa irtoraajoja. Joihin kyllä kuolee helposti.) Itse asiassa huvittavana kuriositteettina voidaan sanoa että tohtorinmiekka on smallsword. Ja se on symbolinen koriste. Olenkin kirjoittanut aiemmin tohtorismiekoista. Ja laitoin siihen erikoisen lainauksen joka voisi olla näpsäkkä tapa vastata tämänlaatuisiin lausuntoihin.

Kulttuurimme arvostaa historiaa ja miekoista todellakin keskustellaan hyvin usein. Käytetyt faktat ovat kuitenkin aika usein hyvin viitteellisiä, jos eivät peräti olemattomia. Ihmiset toistavat tiettyjä puolitotuuksia tai täysvalheita. Ja näiden tietäminen ja käyttäminen näyttää jopa jossain määrin kuuluvan siihen repertuaariin jonka toistamisella saa itselleen sivistyneen miehen maineen. Itse pyrin olemaan vapaa mies. (Jonka symboli, kuten Kemppinen aivan oikein totesi, on miekka.)

Pieni ajatus keskiaikaisen kamppailun rekonstruoinnista

Tavallisesti tunnetuimmat itsepuolustuslajit ja kamppailulajit perustuvat jonkinlaiselle katkeamattomalle perinteelle, jossa opettaja-oppilassuhde ja tutustuminen perinteisiin ovat hyvin keskiössä. Eurooppalainen historiallinen kampailutaito on sen sijaan vain perinne. Siinä perinne on katkennut. Näin sitä ei opetella samantapaisena järjestelmänä. Lajin - tarkalleen keskiaikaisen eikä esimerkiksi viikinkiaikaisen - kanssa puuhatessa olen joutunut itse asiassa tottumaan muutoksiin.

Toki pidän siitä että asioita opitaan tekemällä. Mutta tämä ei ole pelkästään hyvä asia. Tätä voi demonstroida alkamalla historiallisen miekkailun harrastamisen alkuajoilta. "Keskiaikaisella miekkailulla" nimenomaan menneisyyssuuntautuneena harrastuksena on juurensa 1800 -luvulla. Silloin historiallisille ajoille sijoittuvat kirjat joita esimerkiksi Sir Walter Scott kirjoitti innostivat ihmisiä harrastamaan miekkailua historialliseen esineistöön varustautuneena. (Aivan kuten nykyään ihmiset, jopa kolmekymppiset, pukeutuvat animesankareiksi ja imitoivat näitä.) Näissä kuitenkin usein keskityttiin enemmän ritarihyveisiin, ei edes historiallisiin ritarihyveisiin vaan mielikuviin ritarihyveistä. Ja siksi kamppailuja käytiin enemmän hyveillä kuin tekniikalla. Tämä ei tietenkään johda hyvään tekniikkaan, saati ajanmukaiseen rekonstruointiin.

Nykyään tätä on onneksi itse asiassa hämmästyttävän vähän. Jopa ns. historianelävöittäjät pyrkivät jonkinlaiseen ajanmukaisuuteen. Ja tässä käytetään myös historiallisia lähteitä tai niihin sidottuja populaariteoksia. Se on kuitenkin uhkana. Kun perinne on katkennut, ei ole samalla tavalla "oikeaoppista karatea" jota voisi mitata jossain kisoissa. Ja vaarana on että historiallisen miekkailun harrastusseura jopa degeneroituisi siihen että on mukavaa heilua epä-älyllisesti metallihaarniskassa. (Toki epä-älyllisyys on usein hauskaa ja haarniskat ovat hauskoja, mutta...)

Toki vakavampi tutkimus aiheesta on sekin kohtuu vanhaa. 1800 -luvun loppupuolella Egerton Castle ja Alfred Hutton tekivät omilla tahoillaan tutkimusta aiheesta. Toki nykyajan silmissä näissä teoksissa on useita virheitä, mutta tämä johtuu lähinnä tiedon karttumisesta. Heidän aikansa tietoihin suhteutettuna he tekivät aiheesta jotain jota voi pitää varteenotettavana. Kysymys ei enää ollut vain ideaaleista ja siitä että "varusteet tekevät ritarillisen".

Kaksi lähestymistapaa.

Karkeimmillaan voidaan sanoa, että rekonstruointi, historiallisuuden tavoittelu, on haastavaa kun kyseessä on urheilu. Menneinä aikoina ei ollut esimerkiksi videotallenteita. Urheilusuorite on "katetdraalin rakentamista ilmaan". Se ei tuota suoraan tallentuvaa aineistoa. Siksi urheilua on haasteellisempi "toisintaa" kuin vaikka tuoleja. Yleisimmin miekkailun kohdalla ongelmaa lähestytään siten, että rekonstruoidaan välineitä, eli aseita ja varusteita. Ja sitten toisaalta katsotaan niiden käyttötapoja. Nämä ovat sitten toisiinsa melko vahvasti yhteen nivoutuneita.

Tässä on pakko käyttää sitä aineistoa mikä on tarjolla. Usein apuna joudutaan käyttämään hyviä arvauksia. Esimerkiksi terrakottasotureista tunnetun hautalöydön ohessa löydetyistä jalkajousista oli jäljellä vain laukaisukoneistoja, koska puuosat olivat tuhoutuneet. Siksi on ollut ikään kuin pakko kuvitella mistä puusta ja millä tavoin jouset on tehty ja vasta tämän jälkeen on voitu arvioida miten voimakkaita nämä ovat olleet. Siksi historiallisten miekkojenkin kohdalla ei tietenkään yleensä käytetä suoraan historiallista, usein varsin arvokasta ja toisaalta ajan mittaan ruostunuttakin, miekkaa. Vaan sen sijaan apuna käytetään ajanmukaisesta metallista tehtyjä replikoita.

Toisaalta miekkailu olisi tuskin mitään ilman toimintaa. Ja siinä missä esineet ovat "helppoja" joudutaan liikkeen kanssa haasteellisiin tilanteisiin. Helpoin tapa on tietysti katsoa suoraan vanhoja manuaaleja. Silloin "riittää" että on keskiaikaisten kielten kielitaito - tai vähemmän kunnianhimoisille, kuten itselleni, riittää että joku on tehnyt hyviä käännöksiä. Manuaalejen ongelma on kuitenkin siinä että se on tarkoitettu eliitin käyttöön. Joten se ei välttämättä kuvaa tavallisen sotilaan taitoja tai sitä mitä taistelukentällä on yleensä käytetty. Toinen, kenties vielä merkittävämpi ja ärsyttävämpi, ongelma on se että manuaaleja tunnetaan vasta 1400 -luvuilta eteenpäin. Ja 1400 -luvultakin tunnetaan näitä vain pari eri teosta. Ja vanhat teokset ovat määrältään hyvin harvalukuiset. Joten ne eivät välttämättä edes edusta aikansa yleisintä taistelutapaa. Ja joka tapauksessa tätä aikaisemmin on ollut paljon kiinnostavia aikoja joista olisi miellyttävää oppia.

Taide ja muut epäsuorat lähteet.

Itse olen toki niitä jotka arvostavat manuaaleja koska ne ovat tie tarkkaan rekonstruktioon. Mutta sitten toisaalta en voi kieltää että moni kiinnostava asia vaatii sitten aivan muita menetelmiä. Esimerkiksi kilvet ovat olleet yleisempiä ennen manuaalejen aikaa ja siksi niistä ei oikein tahdo saada laajaa ja hienostunutta aineistoa pelkältä manuaalipohjalta. Kilpi jää nykyisten tiedettyjen manuaalien valossa kuriositeetiksi. Joka on tietysti sääli. Samoin viikinkien taistelutavoista ei ole mitään viikinkiaikaisia oppikirjoja tarjolla. Näihin liittyen voidaan tietysti tehdä erilaista käytännöllistä ja kokeellista toimintaa. Mutta tämä helposti latistuu siihen että ideaalit päihittävät tarkkuuden. (Näin ei toki käy välttämättä, mutta koska tarkkuus on joka tapauksessa heikko, on helpompi antaa periksi tälle riskille.)

Toisaalta viikinkien ja vaikka ristiretkeläisten taistelutavoista saattaa saada kuitenkin jotain irti myös taiteesta. Esimerkiksi jos katsomme vasemmalle liittämääni kuvaa iloiselta 1200 -luvulta, voidaan huomata että siinä on paljon vihjeitä eri asioihin. Ensinnäkin vasemmassa reunassa ristiritari käyttää yhden käden miekkaa kahden käden otteessa. Tämänlaisesta aseenkäytöstä löytyy mainintoja myös saagoista. Mutta kuva auttaa varmistamaan onko toinen käsi pommelilla vai ei. Kuvan mukaan kädet laitettiin "päällekkäin". Joka voi auttaa tekniikoita hienosäätäessä paljonkin. Ratkaisu on tämän jälkeen ainakin osittain perusteltu. Toisaalta tässä on selvä vihje että kypärän päälaen latan heikkous on ollut tunnettu. Kuvassa sitä hyväksikäytetään. Oikeanpuoleinen ritari taas opettaa että vaikka miekassa onkin "pyöristetty kärki" se oli kuitenkin teroitettu ja sillä voitiin myös tarvittaessa pistää vaikka pisto -ominaisuudet eivät olleetkaan täydelliset. Ja toisaalta tapa pitää vastustajan kyynärsvartta vihjaa muistakin itsepuolustuslajeista ympäri maailman tuttujen lukkotekniikoiden suuntaan. Kilven käytöstäkin voidaan oppia se, että joskus niitä luultavasti lähinnä kannettiin selässä eikä ollenkaan kädessä. On selvää että nämä vihjeet, etenkin kasautuessaan useista eri teoksista, ovat arvokkaita.

Toki viikinkien saagoja ja keskiaikaista taidetta käytettäessä on oltava varovainen. Niissä toki kuvataan aivan realistisia asioita, kuten kahdenkäden otteita yhdenkäden aseilla, mutta myös yli-inhimillisiä saavutuksia. Sankari saattaa esimerkiksi lyödä miehen ja hevosen halki yhdellä iskulla. Tämä tietenkin asettaa tiettyjä varovaisuuksia myös sen kanssa jos mietimme vaikka sitä miten vaikeaa todella on halkaista metallikypärä jopa tuon ylläolevan kuvan kontekstissa. (Missä päätelmiä tukee sitten esimerkiksi juuri se että kokeillaan niitä kypärien ominaisuuksia ihan kiinnitä-lyö -henkisessä meiningissä. On aina terapeuttista tieteellisesti innostavaa hakata asioita palasiksi.) Taide on usein ihannoitua, liioittelevaa ja jopa pornografista. Näiden kanssa riskinä on se, että ei rekonstruoidakaan tekniikoita vaan ajan ihanteita. Tämä on vähän kuin sitä vanhaa ihanteilla eikä tekniikoilla taistelemista. Toki tässä oman ajan ennakkoluulot korvataan muinaisilla ennakkoluuloilla, mutta ero on marginaalinen. (Jos nyt sitten edes parannus välttämättä.)

Tästä muistutukseksi voidaan ottaa materiaalia 1800 -luvulta. Oheen liittämääni kuvaa voidaan tuskin pitää luotettavana kuvauksena 1800 -luvun miekkataisteluista. On selvää että yläosattomat naiset ovat mukana muista kuin kamppailuteknisistä syistä.

Kuitenkin tuo kuva on toisaalta myös ansa. Sillä jos lukee tuon ajan aineistoa, saattaa tietää että vuonna 1890 Pariisin naisten emansipaatiota ajanut liike korosti että jos nainen pakotti miehen puolustamaan naisen kunniaa kaksintaistelussa, niin nainen tunnusti olevansa inferiorinen mieheen nähden. Naiset aivan oikeasti aloittivat perinteen jossa taisteltiin aseistautuneena tietynlaisella epeellä, ns epées de combat. Sellaiset epeemiekat, joista oli tehty joustavat ja niissä oli tylppä kärki. Taistelut tehtiin todellakin paljain ylävartaloin ja kaksintaisteluissa aikaansaatiin lähinnä harmittomia pikkuhaavoja. Ylosattomuus ei johtunut eroottisista syistä, vaan sen vuoksi että asiaa ajanut puolalainen paronitar Lubinska ymmärsi lääketiedettä ja tiedosti että suurimmat vaivat kaksintaisteluista johtuivat tulehduksista joita syntyi kun sen ajan kaksintaisteluissa muodikkaisiin pieniin mutta ei yleensä kuolettaviin haavoihin jäi lankoja kankaasta. Kun taisteltiin yläosattomissa, tulehdusriski minimoitiin. Ja tämänlainen emansipationaarinen aktio ei ollut mitenkään halveksittua. Tästä pienen esimerkin saa siitä että prinsessa Pauline Clémentine von Metternich on käynyt kuuluisan kaksintaistelun juuri tässä mainitulla tavalla. Taideanalyysin kannalta tämä korostaa miten paljon taiteessa voi olla detaljeja. Mutta ilman muuta taustatietoa pelkästä kuvasta tätä ei voisi saada irti. Muun lähteistön kanssa siitä saattaa sitten irrota yllättävänkin paljon.

Askarteluohjeita teräasefanaatikoille.

Isäni on menossa jonkinlaiselle puukontekokurssille. Hän asetti riman melko korkealle ja pyysi minua antamaan jonkinlaisen mallin miekalle. Ajatuksena tämä on tietysti hieman haasteellinen, sillä hyvän miekan tekeminen on melkoisen vaikeaa. - Ja tämän lisäksi miekkojen teko eroaa muista käsitöistä siten että ei ole mitään suosittuja ja avoimia miekantekijöiden blogeja joissa jotenkin vaihdellaan jotain yksityiskohtaisia valmistusohjeita.

Haaste on minusta turhan kova. En kuitenkaan halua (a) olla epäkunnioittava saati (b) menettää mahdollisuutta saada lisää teräaseita, joten pienen miettimisen päätteeksi sain (1) kaivettua jotain joka ei vaadi supertaitoja (2) rakenneltua siihen jonkinlaiset karkeat ohjeet itse. Kun jotain ei ole, se voidaan tehdä itse. Kun jotain ei voida tehdä, voidaan modifioida jotain joka voidaan tehdä.

Sisältö ennen muotoa

Lopputuloksesta voi nähdä, että se on jonkinlainen messer. Siinä on epätyypillinen väisti ja se on hieman kaareva, joten sitä on modifioitu sapelin suuntaan. Muotokieltä on haettu myös falchionista. Myös väisti on erikoinen kompromissi sapelien nyrkin yli menevän täyden kaaren ja messerin lyhyen suoran väistin väliltä; Tarkkaavainen voi huomata, että tämä sekasikiöase on malliltaan on sen tyyppinen, että sitä ei tavallaan voida sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan. Se on epätyypillinen, mutta se ei kuitenkaan ole mitenkään kovin eksoottinen. (Ja se itse asiassa on mallinnos eräästä aivan oikeasti löydetystä historiallisesta aseesta.)

Itse asiassa tuossa aseessa viehättää se, että messer on koettu rahvaan aseeksi. Antamani ase on juuri sellainen joka on ollut kenties käyttöase ja sitten muokattu hieman sotaisampaa käyttöä varten. Kädensuojaa kasvatettu hieman ja niin edes päin. Muotokieli huutaa "hieman barbaarista funktionalismia". ;
1: Minulla onkin viehätystä tämän tyyliseen aseeseen, sillä olen tutustunut Alfred Huttonin ajatukseen siitä miten tietynlaiset aseet ovat kunniaa ja toiset velvollisuutta varten. "The Small Sword is the Call of Honour, the Back Sword the Call of Duty" Ja minulla on jo kunnia-ase. Joka ei ole teknisesti ihan small-sword, mutta joka täyttää erinomaisesti vastaavan funktion. Vähän karkeampi, rujompi ja brutaalimpi malli taas sopii konkreettisuuteen, välttämättömyyteen ja velvollisuuteen. Eli siihen josta on hyötyä vaikkapa zombieinvaasiossa. (Mikäli zombieinvaasiossa tarvitaan kaksintaistelumiekkaa, zombiet ovat niin älykkäitä ja kompetentteja, että kohtalomme olisi jokatapauksessa jo sinetöity.)

Sen muotoilu ei sen vuoksi ole ollut niin tarkkaa. Päädyin valikoimaan juuri tuon mallin sen vuoksi että se ei ole kovin herkkä virheille. Kun joku tekee ensimmäistä teräasettaan, ei ole reilua antaa työstettäväksi mallia jossa pitäisi onnistua aivan tarkasti. ; Koska kyseessä on tyylipuhtaasti yhden käden ase, joka ei ole kovin painava, painopistekysymyksiä ei tarvitse miettiä niin tarkasti. Puukkokurssilla messerin tekeminen ei myöskään ole mitenkään erityisen kummallista, sillä esine on "lyhyt miekaksi joskin pitkä puukoksi".

Samasta syystä en ole spesifioinut kahvan (ruskeat pätkät) tai väistin (sininen kaari/reikäneliö) materiaalia. Niiden kautta tekijä voi sitten antaa haluamansa lopullisen luonteen aseelle.
* Kädensija voi olla luuta, puuta, tai jopa terästä. Kahvan kiinnittäminen pulteilla reiästä läpi on kohtuullisen yksinkertaista. ja ne kiinnittävät väistin paikalleen. Väisti on täten lujasti kiinni siinä missä terä loppuu ja toisella puolella liike estetään sillä että siinä on kahvanpäällysmateriaali. (Paitsi jos hitsaa väistin kiinni terään, mikä ei ole välttämätöntä mutta mahdollista.) Kädensija on muodoltaan sellainen että siitä ei ikään kuin miltei mitenkään tule pyöreää. (Kahvan on hyvä olla jotain muuta kuin pyöreä koska silloin tunnet suoraan kämmenessä, missä terälinja on. Tietokonepelit ja fantasiaelokuvat eivät näytä kunnioittavan tätä jaloa periaatetta. Tässä mallissa tulee lähes väistämättä "pyöristetty laatikko" tai "soikio", jotka toimivat hyvin. Kädensijaa on siis hyvin vaikeaa tehdä aivan väärin.)
* Väisti voi olla messinkiä, kuparia, takorautaa tai terästä. Se voi olla vain oikeanmuotoinen palikka tai sitten koristeltu. Kahvassa tärkeintä on, että käsi mahtuu sisään. (Ja se joko suojaa kaikki sormet tai sitten ei suojaa. Itse en ole varma suojasiko alkuperäisessä aseessakaan kaikkia sormia. Se on mahdollista ja luvallista.)
* Merkittävää on myös se, että en ole spesifioinut terämetallin paksuutta. Syynä on se, että tässä hyvänä rajoitteena on ns. terve järki. Yleensä yksiteräiset aseet ovat hieman jykevämpiä kuin kaksiteräiset.

Jossain määrin tämän kautta voi opetella myös miekan rakennetta.

Tärkein asia on tietysti siinä, että terää ei liitetä kahvaan, vaan terä on osa metallia joka menee koko esineen läpi. Näin se ei murru. Samoin voidaan nähdä miten esine kootaan osista, väisti tuetaan kahvalla. Tässä kyseisessä mallissa pommel on miltei koriste, mutta pienessä määrin se toimii vastapainona. Se voidaan joko ruuvata kiinni terän perään tai sitten kiinnitys tehdään siten että pommel lähinnä niitataan kahvaan siten että sen läpi kulkeva piikki "hakataan naulaksi" lyttyyn kahvan perään.

Samoin ohjeista voi huomata sen, että teräosa on tarkemmin kaavoitettu kuin kahva. Joka johtuu siitä että kyseessä on yhden käden aseesta. Kahvan perusideana on se, että se mahtuu käteen. Terän mitta on sen sijaan rajattu tarkemmin. Ja mitta rajautuu pääasiassa käyttäjän kädenmitan mukaan. (Yhden käden miekat rajoittuvat määrättyihin mittoihin ihmisen rakenteen vuoksi. Kun terän pituutta lisää, aseen pyörittelymekaniikkaa olisi muutettava.)

Kenties erikoisin osa on se, miten ase on teroitettu. (ohuet Kaaret siinä ylemmässä kuvassa.) Ase on pääosin hiottu kuin yksiteräinen sapeli. Eli siinä on selvästi "tylsä ja teroittamaton toinen puoli". Kuitenkin sitä katsoessa voi huomata, että kyseessä ei ole tyylipuhdas sapeli joka teroitettaisiin pelkästään ulkoreunalta. Tässä aseen pisto-ominaisuuksia on korostettu hiomalla terää myös kärjen läheltä. Samasta syystä ase näyttää hieman "katkaistulta sapelilta", eli kaarta ei ole jatkettu pitkälle. Sen sijaan lapepuoli "katkeaa" ja kääntyy pistäväksi kärjeksi, ja tämä "murrettu osa" on sitten hiottu teräväksi jotta pisto on maksimaalisen tehokas. (Tämä oli mielestäni hauska innovaatio siltä kuka tämän aseen sitten olikin tehnyt.) Speli on pelkkä viiltoase, mutta tämä on selvästi muotoiltu sekä viiltämiseen että pistämiseen. Tämän vuoksi miekka sellainen, että pistävä kärki on suorassa linjassa aseen yläreunan kanssa. Näin pistäessä on suora linja kärjen ja kahvan välillä ja pistoa ei tarvitse mitenkään yrittää kaivaa jollain ranteen vippaamisella.

Tämä on tässä ratkaisussa luultavasti se vaikein kohta. Siksi piirsin sen hieman erikoiseen kohtaan ruudukkoa. Kärjen ja terän suhde on se miksi "katkaisu" on tehty. Muu ase on tavallaan rakennettu tämän "piston ympärille" mikä on minusta hauska tapa rakentaa ase. Ei kahvasta kärkeen, vaan siten että kärki on kaikista tärkein osanen. Ja mitä lähemmäs kahvaa mennään, sitä enemmän tekijällä on vapauksia.

Mikä ase kannattaa valita zombieapokalypsiin?

Zombiet ovat hämmästyttävissä määrin muodikkaita. Sen vuoksi aiheeseen liittyviä skenaarioita tulee mietittyä. Ja nörteissä piireissä ihmiset voivat jopa kysyä siitä minkälaisia aseistuksia kannattaisi valita zombieapokalypsin koittaessa. En toki usko zombieinvaasioon mitenkään relevanttina tai todennäköisenä tapahtumana, mutta asiaa on hyvä miettiä. Jos "Walking Deadin" Michonnen katanalla huitominen ja siihen liittyvä hurmeooppera todella lisää kiinnostusta miekkoihin "so to be it". (Olen tässä hieman kuten ne uskovaiset joista "ei voi olla vääriä syitä uskoa Jeesukseen".)

Kuten Alfred Hutton on esittänyt kirjassaan "The Sword Through the Centuries", on valittava oikea ase oikeaan tilanteeseen sanoessaan esimerkiksi että "The Small Sword is the Call of Honour, the Back Sword the Call of Duty." (Kevyt pistotyylinen ase on kaksintaistelua varten, sodassa sellainen olisi turha ja on otettava sapelityyppinen lyömämiekka) Kysymys aseistusvalinnasta kuvastaakin jonkinasteista tietämystä siitä että ei ole mitään yhtä ja parasta asetta kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin.

Ensimmäinen vastaukseni on se, että en valitsisi oikein minkäänlaista "miekkamiekkaa". Sillä niitä joutuu huoltamaan jotta ne pysyvät kunnossa. On sen sijaan järkevämpää valita mukaan kirveen ja vesurin tyylisiä ratkaisuja. Ne ovat paitsi aseita myös työkaluja. Ja niiden huoltaminen ei ole yhtä välttämätöntä. Etenkin kirves toimii osumakohdan takana olevalla massalla. (Miekan painopiste taas on lähellä kahvaa joten impaktin rakenne on erilainen.) Mutta nämä olisivat vain "vara-aseita". Käyttäisin niitä niissä tilanteissa joissa "Walking dead" -sarjasa käytetään puukkoa. Eli kohtuullisen ahtaissa tiloissa. Kaikkialla muualla suosisin sitten jotain hitusen jämerämpää.

Vähän kuin tämä, mutta
isommilla piikeillä,
jotka sojottavat eri suuntiin.

Primaariaseeksi suosisin hilparia. Siis sellaista pitkävartista asetta jossa on keihään tyylinen kärki, jota on jatkettu kirves-vasara -yhdistelmällä Ja nimenomaan sellaista hilparia jossa on vasaraosa, eikä kahta piikkiä. Ja jossa vasaraosassa on hieman eri suuntiin meneviä parisenttisiä piikkejä.

Syitä valintaani on monia : Hilpari ei ole aivan hirvittävän pitkä eikä hirvittävän painava ase, ja sitä voi käyttää erilaisilla etäisyyksillä. Se ei ole tiellä, sitä jaksaa kanniskella ja siitä ei lopu ammukset. (Minulle tuskin kannattaa ampuma-asetta antaakaan.) Ja sitä on aika näppärä käyttää lyhyilläkin etäisyyksillä. Jos sitä käyttää kuten keihästä, voi pitää pitkän etäisyyden zombieihin. Nämä kammottavat olennot kun tuppaavat puremaan, joten niistä on hyvä pysyä loitolla. Vasaraosa on kätevä kallonmurskauksessa ja nähdäkseni zombieita ei kannata tappaa siten että niitä pistää näppärästi sydämeen jollain pistomiekalla tai lyö raajoja irti tai rikki. Jos kohteella on kallo jossa on aivot, en suosi teräaseita vaan jotain jossa on massaa ja jotain joka tunkeutuu sisään. Ja hilpareiden vasaraosan piikit on suunniteltu harottamaan siten että on hyvin vaikeaa lyödä sellaisella kulmalla että jokin niistä ei olisi iskulinjalla. Mekaniikkaan ei siis tarvitse keskittyä niin paljon. Ja luulen että zombieapokalypsissä mietteet voivat olla muualla, keskittyminen niissä olosuhteissa voi olla hyvinkin vaikeaa.

Toki jos zombie haastaisi minut kaksintaisteluun, voisin käyttää jotain herrasmiesmäisempää. Mutta tiemmä näillä kuolemanrajakokemuksen ylittäneet raahustajat eivät ole suurimpia herrasmieskulttuurin ystäviä ylipäätään, joten vaihtoehto ei liene zombieapokalypsiskenaariossa kovinkaan todennäköinen. (Katso vaikka heidän pöytätapojaan!)

---

Nyt kun olen vastannut tähän tärkeästä tärkeimpään kysymykseen, kukaan ei voi sanoa että olisin kyvytön käytännölliseen ajatteluun....

Tiede ja uskonto - kaiken se hyötyy, kaiken se kärsii?

Kun katsoo tieteen historiaa, voi havaita että se on täynnä kiistoja joita on käyty teologissävytteisesti. Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmo":ssa siitä, miten Newtonin yhtälöiden planeettojen pyörittelyssä tuli tuloksia joissa aurinkokunta ei olisi vakaa. Osa teologeista halasi tätä vahvana todisteena Jumalan väliintulosta. Henkenä oli se, että jos luonnonlait eivät voi ylläpitää aurinkokuntaa, se on todiste yliluonnollisesta älystä. Osa esitti, että tosiasiassa mekaaninen ja rukkaamista vaatimaton universumi olisi suorastaan ateistinen. Nykyään, kun havainnot ovat muuttuneet, on myös tulkintatapa muuttunut. Nykyään ajatellaan että se, että aurinkokunta on vakaa tarkoittaa hienosäätöä. Ja että jatkuvaa rukkausta vaativa aurinkokunta viittaisi inkompetenttiin Jumalaan ja olisi jopa jumalanpilkkaa. Sama on tapahtunut kaikkialla muuallakin ; Kun universumin uskottiin olevan vakaa, viittasi se suvereeniin äärettömyyteen joka herkisti Herralle. Ja kun alkuräjähdysmalli yleistyi, päätti Paavi että tämä ei olekaan ongelma, vaan sen sijaan viittaa erityiseen luomishetkeen.

Itseäni tosin huvittaa evoluutiohistorian maailma. Se kun on itselleni tähtitaivasta tutumpi ja tärkeämpi : Kun Hutton esitti, että sedimentti kerrostuu hitaasti kun maata valuu jokien ja muiden virtausten mukaan veteen, ja että tämä vaatii miljoonia vuosia aikaa, Richard Kirwan vain viittasi Raamattuun ja piti tätä teoriaa suoraan vääränä. Teoriaa ei tarvinnut edes lukea tai sen evidenssiin tutustua. Nykyään teologit - ja jopa suuri osa kreationisteista - viittaa siihen että luomiskertomuksessa kuvatut päivät ovat symbolinen ja vertauskuvallinen päivä eikä kello-ja-kalenteri-päivä. Ja kun fossiiliaineisto sitten viittasi siihen, että menneisyydessä oli ollut hirmuliskojenn ja matelijain aika, William Kirbyn kaltaiset kirkonmiehet tiesivät että tämänlainen olisi mielettömyyttä koska tottakai Jumala ei voisi luoda julmien hirviöiden maailmaa jossa ei olisi yhtään älyllistä Jumalaa rukoilevaa ja palvovaa ihmistä. Pian olikin William Bucklandin kaltaisten teologien vuoro selittää, miten hirmuliskojen julmat raateluhampaat säästävät tuskaa kun niillä tuhotaan toisia nopeasti ja siis humaanisti verrattuna vähemmän vakuuttaviin murhavälineisiin. Ja ajatus kokoaikaista palvontaa vaativasta Jumalasta näytti hassulta.

Tämä ylläoleva on se muoto jossa tarina tavallisesti kerrotaan. Että uskonto tarjoaa taikauskoa, ja tiede on voittoisa siihen nähden ja ainut mitä teologia voi tarjota on pelkkä silmänkääntötemppu jossa Jumala sovitetaan aineistoon joka on aiemmin nähty teologisesti epäkorrektina.

Nähdäkseni asia on vaikeampi.

Ylläoleva rakenne nimittäin pitää sisällään ongelman. Voidaan nimittäin sanoa että teologiaa on monenlaista. Ja niitä tehdään erilaisilla asenteilla. On selvää että nykypäivänäkin on denialistisia uskovaisia jotka vastustavat jotain teoriaa harhaoppina. Ja sitten on teologiaa joka ei väitä tekevänsä tiedettä vaan enemmänkin selittää mitä tieteen löydöt tarkoittavat teistisessä maailmankuvassa.

Kun katsotaan vaikkapa kreationismia, se on nojannut vahvaan pelikentän dualistiseen ansoittamiseen. Tässä kysymyksessä on nimenomaan mysteerin halaaminen, aukkojen jumala -argumenttiin nojaaminen tavalla jossa ollaan lähtökohtaisesti denialistisia. Väitetään a priorisesti että tiede ei voi jotain asiaa selvittää. Ja siksi mysteeri itsessään on todiste Jumalasta. (Rukkausta vaativa kellokone.) Tämä on denialistinen asenne, jossa vain epäillään harhaoppisuudesta. ; Tässä maailmassa tietyt asiat voidaan nähdä myös ilmoituksessa annetuiksi. Eli usko saa ottaa kantaa tieteen maailmaan. Tästä asenteesta esimerkkinä olkoot juuri se, että maan on oltava nuori, joten sedimenttikiven syntyteorian on oltava väärä ja asia olisi selitettävä jotenkin jollain tulvageologialla jossa nojataan sellaisiin ilmotuksessa saatuihin auktoriteetteihin kuin Nooaan. On selvää että tämä asenne on pärjännyt huonosti. Nykymaailmassa heillä onkin aina jokin "uusi mullistava paradigma" jolla menee tiedemaailmassa niin helvetin huonosti että tämä huono menestys itsessään vaatii tekosyyn, yleensä sen että norsunluutornitiede vainoaa aukkojen Jumala -argumenttia ja muita ristiriitoja, kun ovat niin sulkumielisiä että noudattavat logiikan perussääntöjä..

Mutta helposti jää sivuun se, että on aina niitä selittelijöitä. Tämä on toki post hoc -tehtyä käsien vääntelyä ja tulkintaa. Mutta siinä kysymys ei kuitenkaan ole tiedejarrutuksesta. On olemassa paljon teologeja jotka ovat muutosvastarintaisia lähinnä sen takia että heillä on tiettyä nöyryyttä olla päsmäröimättä "uutta mullistavaa paradigmaa". Tämä varovaisuus johtaa siihen, että ensin he ottavat tieteen teoriat ja sitten selittävät miltä ne näyttävät kristityn silmiin. Kysymys on siis maailmankuvallisesta sovittelusta eikä tieteestä. Yleensä tämän sortin esittäjät myös aivan rehellisesti ilmoittavat että kysymys on tästä.

Ja tosiasiassa muutosvastarinta on sellaista, että vastarintatarina syntyy sen takia että aika iso osa teisteistä on jälkimmäistä mallia. Änkyrät eivät tunnetusti muuta mieltään kovin helposti. Ja esimerkiksi nuoren maan kreationisteja on aivan mahdollista löytää nykysuomestakin. Kun suurin osa teologeista sovittelee tieteen tuloksia omiin eksistentiaalisiin malleihinsa, trendi todella näyttää siltä että ensin haukutaan ja sitten kun muutos saadaan läpi, ei tunnusteta virhettä vaan väännellään ovelasti käsiä että ei tarvitsisi luopua siitä Jumalasta jota oli aikaisemmin niin vahvasti sidottu siihen "nyt jo kumottuun vastakohtaansa".

Tässä kulmassa on kuitenkin asken syvempään.

Ylläolevassa mallissa unohtuu nimittäin se, että teologejen "luonnontieteen mentävä aukko" on yllättävän syvä. Nöyryyteen on syytä. Sillä vaikka teologeilla olisikin perustietoja teorioista, itse luonnontieteellisen tiedon luonne on heille yllättävän vieras. Silloin kun sitä tiedostetaan, sitä tupataan lähinnä vastustamaan kammottavana. Tätä kautta syntyy hirvittivä ymmärryskuilu luonnontieteestä kiinnostuneen ja muunlaisen kanssa. Ja väitän että tässä on avainsyy sille miksi nykyajan teologit vierastavat uusateismia. He kokevat että se on huonompaa kuin vanha kunnon Sartrelainen eksistentialismi. Mutta tosiasiassa he eivät hyväksy tiettyjä lähtökohtia ja tätä kautta he eivät edes ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Tämänlainen viaton selitys voi olla syy sille, miksi en ole vielä toistaiseksi löytänyt sellaista uusateismin kritiikkiä joka käsittelisi ateistejen argumentit reilusti ateistejen omilla ehdoin.
1: Toinen selitys on, että asia on ymmärretty mutta sitä ei voida hyväksyä joten keksitään vaikka väkisin jotain. Mutta joku kehotti noudattamaan normia jossa jos tilanne on tulkittava tyhmyydeksi tai pahuudeksi, niin se pitää olettaa typerehtimiseksi ellei toisin saada evidenssiä. Yritän siis olla rakentava aina kun luette tästä blogista sanan idiootti. Tai sitten en. Mutta periaatetta yritän noudattaa ja jengin liivejä kannan.

Muutos ei ole uusi. Se on itse asiassa Newtonin peruja. Tästä saa pientä esimakua Riku Jutin "tiedon filosofia" -kirjasta. Siinä tuotiin esiin se, mikä oli Newtonin suhde ns. kaukovaikutukseen. Kirja valaisi asiaa joka on monien harhaluulojen takana. Itse asiassa ennen tätä aineistoa uskoin näihin myytteihin itsekin. Lähes jokainen on kuullut että Newton kannatti mystistä kaukovaikutusta koska hän itse oli esimerkiksi innokas alkemisti. Newtonilla tosiaan oli okkulttis-alkemistis-velhollisia taipumuksia enemmän kuin  skepsis RY sallii, mutta hän oli kuitenkin samalla melko tarkka siitä mitä hän esitti tieteilijänä ja mitä yksityishenkilönä. Yksityishenkilönä Newton itse asiassa uskoikin kaukovaikutukseen. Mutta julkisuudessa Newton korosti sitä, että hänen voimansa ei tarkoittanut sitä, että jokin selittämätön voima vaikuttaisi ilman kosketusta jokin "tyhjän" etäisyyden päästä. Hän esitti että tämänlaista teemaa ei voisi esittää tieteessä ja että tieteen ominaisuus johtaisi siihen, että (s.247) "kukaan filosofiseen ajatteluun kykenevä ei voinut koskaan sortua" senlaatuiseen ilmiöön vetoamiseen tieteessä ja pitää sitä tietona.

Newton oli siirtynyt ontologiasta deskriptioon. Newtonin termissä "voima" oli vain sana joka tarkoitti sitä että kun kyseisen voiman kaava otetaan esille, se sisältää kuvauksen siitä miten kappaleet käyttäytyvät jossain olosuhteissa. Siitä miten tämä tapahtui Newton ei sanonut mitään. Moni kuitenkin ajatteli että voima viittasi aivan konkreettisesti siihen että olisi ontologinen kappale joka olisi 1:1 tämän kuvauksen kanssa. Newton ei kuvannut maailmaa niin kuin se on, vaan kuinka se toimii. Tämä on valtava epistemologisen perusnäkökannan vaihdos. ; Newtonin alkuunpanema malli on siitä oleellinen että tästä lähtenyt näkökulmanmuutos eräässä mielessä huipentuu kovasti kannattamani Quinen ajattelussa ; Quinen mukaan mikään yksittäinen teoria ei viittaa mihinkään konkreettiseen maailmanselitykseen. Että vasta kun useampi teoria kasautuu, syntyy myös ontologisia viittaussuhteita. Ja maailmankuva olisi sitten vasta kaikkien teorioiden summa, jokin jota ei kenties koskaan täysin saavuteta.

Teologian kannattajien kohdalla tämä ei maistu. Sillä heille kaiken ytimessä on oltava maailmankuva ja sen eksistentiaalinen merkitys. Se on joko tämä tai ei mitään. (Ja samat tyypit moittivat dogmaatikoiksi uusateisteja vain siksi että nämä ovat "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä. Joka on tietyssä mielessä äärimmäisen hupaisaa. Tai olisi jos se ei olisi niin ahdistavaa.) Uskonto ei oikein osaa päästää irti hybriksestä. Se toki syyttää skientistejä hybriksestä, mutta tosiasiassa se vaatii että teoriat viittaisivat ontologiaan eivätkä olisi deskriptiivisiä malleja jotka käsittelevät sellaisia kysymyksiä kuin "Jumala on olemassa?" "Evoluutio on totta?" "Ihmisen aivot koostuvat neuroneista?" "Kivi tipahtaa tyhjiössä vakiokiihtyvyydellä riippumatta kiven painosta?" Uskovainen haluaa että kysymys on aina enemmästä.

Tämä näkyy siinä että teologiapuolella ei tarvitse olla mikään kreationisti ollakseen kiinnostunut apologeetikkojen suosimista jumalatodistuksista. Niiden maine ei toki ole huipussaan, mutta niitä kuitenkin seurataan ja tietyt teologit yrittävät jopa tehtailla niitä. Näistä hyvä esimerkki lienee William Craigin kovasti mainostamasta Kalam -argumentista. Quantum Non-Linearity -blogissa siihen tuotiin muutama kulma jotka voivat olla kiinnostavia.;
1: Ensinnäkin koko argumentti paljastuu aukkojen jumala -todistukseksi, jossa alkusyytä kutsutaan Jumalaksi koska sillä ei ole luonnollista selitystä. Perinteisesti alkusyyargumenttejen perusongelmana on se, että niissä kvanttifluktuaatio ja alkuräjähdys määrittyy Jumalaksi vaikka kyseessä olisi täysin fysikaalinen tapahtuma. Tästä ei välitetä koska alkuun moittimani dualismi tarjoaa a priorisen ajatusloukun joka ei salli vaihtoehtoja.
2: Siinä oletetaan Newtonilainen fysiikka myös kvanttifysiikan tapahtumiin. Argumentti rakentuu määritelmin rakennetun koherenssin varaan ja Kalamin puolustajat ovatkin perinteisesti ihmetelleet syvästi sitä, että kriitikot iskevät siihen mikä heistä on vahvinta koko argumentaatiossa. Heistä saa olla erimielinen premissien kanssa, mutta että rakenne on ehtaa logiikkaa. Kuitenkin vika on juuri siinä, että logiikkaa sovelletaan tavalla jossa se ei päde sen kautta mitä tiedämme fysiikasta. Syyn ja seurauksen määritteet ovat siksi lähtökohdissaan virheelliset ja siksi logiikka pettää hyvin ovelalla tavalla.
    2.1: Tämä tuo mieleen Zenonin nuoliparadoksin jossa nuoli ei voisi liikkua koska muuten sen pitäisi olla kahdessa eri paikassa jos liikettä tarkasteltaisiin äärettömän lyhyen ajan pätkissä. Ajalla on kuitenkin minimiyksikkö, ja siksi nuoli voi liikkua. Toki nuoliparadoksi näyttää miten koherentti logiikka tuottaa teorian jonka arkikokemus falsifioi, ja että eron selittämiseen voidaan tarvita hyvinkin syvällistä fysiikkaa jota Zenon ei voinut paradoksia kehitellessään edes kuvitella. Mutta samalla se muistuttaa siitä että Kalam -argumentti on pohjimmiltaan jotain jossa väitetään että nuoli ei voi liikkua ja tässä nuolen liike vain on jotain jota arkielämässä ei päästä toisintamaan samalla tavalla kuin nuolen ampumista lasten pään päällä oleviin omeniin tai muihin kohteisiin.

Näkisin että Kalamia suositaan sen takia että deskriptiivisyyttä ei oikein suvaita. Että kaikessa pitää olla kysymys maailmankuvista ja eksistentiaalisista merkityksistä. Samalla tiedoissa on fysiikan mentäviä aukkoja. Lopputulos on se, että tieteen ja uskonnon välillä onkin hyvin syvää suhdetta. Mutta se on luonteeltaan hyvin erikoista. Ilkka Pyysiäinen ihmettelee "Jumalaa ei ole" -kirjassaan sitä, miten uskovaiset korostavat että se ja tiede ovat eri puolilla kun tieteellä kuitenkin selvästi on suurikin vaikutus teologiaan. Ja että nykyajan teologit kannattavat aivan säännönmukaisesti sellaisia asioita joita sata vuotta sitten olisi pidetty vakavana harhaoppina. Ja itse asiassa monet teologit kannattavat sellaisia asioita joita vanhoillisemmat teologit pitävät suoraan ateismina. Liberaaliteologia esimerkiksi raivostuttaa vähänkin vanhoillisempaa mieltä. Tieteeseen reagointi on se mitä teologia tekee.

Itse näkisin että tieteen ja uskonnon suhde on hedelmällinen. Mutta tässä huomio keskittyy hyvin ikävästi. Uskonto nähdään jonain tieteen vihollisena ja dogmajarruna. Ja toisaalta uskovaiset kertovat innolla siitä miten he pitävät tieteestä ja miten tiede antaa paljon uskonnolle. Huomiotta jää se, että uskonto on loisimissuhteessa tieteen. Se kyllä ottaa tieteen teorioita ja vääntelee niitä miten haluaa. Kriitikon sanotaan hyvin helposti astuvan uskon alueelle jonnea ei saisi tulla mestaroimaan ilman teologintutkintoa. Samat teologit kuitenkin mielellään ottavat kantaa evoluutioon olematta sen alan professoreja (ja sen kyllä huomaa, laadusta ja olkiukkojen runsaudesta). Keskustelukirjoissa uskova ikään kuin ottaa yleensä viimeisen sanan ja puheenvuoron. Joka peilaa suvaitsevaisesti sen että yhdessä eletään tiede ja usko, ja että uskova saa henkisen ja tieteellisen samalla, eikä tarvitse luopua kummastakaan.

Täysin ohi jää se, mitä tiede saa uskonnolta. Nähdäkseni mitään ei saa siltä. Uskonnon selityssuhde on aina jäljestäpäin sovittava tai ennalta jarruttava. Uskonto tukee vallitsevaa järjestelmää ja on siksi joka ikisen paradigmanmuutoksen kanssa jälkijunassa. Ja jos uskonnon puolelta tulee jokin ennuste tieteestä ja uuden paradigman yritys, se on aina jotain denialismia joka yrittää palauttaa tieteen vanhoilel hyville 1800 -lukuisille urilleen. ; Toki uskova voi tehdä tiedettä, mutta vain jos tekee sen tieteen kautta. Toki uskovaiset heidänkin kohdallaan tykkäävät korostaa että juuri uskonto olisi heissäkin oleellista. Että jotenkin se, että joku on uskova ja tiedemies, johtaisi siihen että se tiedemiespuoli toisi kunniaa sille uskopuolellekin. ; Tässäkin uskonto on kunnialoisena. Ei siitä panosta saada, mutta gloriassa on kivaa paistatella.

Onko kaksintaistelu kuolemanrangaistus?

Suhtautumiseni elämään on varsin kompleksinen ellei peräti sisäisten ristiriitojen turmelema. Tämä ei tietysti ole nykymaailmassa poikkeuksellista, koska elämme kulttuurissa jossa ollaan konditionalisteja emmekä profaaneja ; Meillä ei ole absoluutteja vaan jokaisella arvokeskusteluargumentilla on konteksti ja sovellusrajat. Kuitenkin olen tässä suhteessa lähes yhtä sekalaisessa joukossa kuin USA:n oikeistokonservatiivit jotka kannattavat kuolemanrangaistusta mutta vastustavat aborttia.

Näkemykseni on tiivistettävissä jokseenkin karkeasti seuraavaan luetteloon ; Vastustan kuolemanrangaistusta, kannatan eutanasiaa hyvänä asiana sitä haluaville, pidän itsemurhaa negatiivisena asiana jonka tekemistä on tuettava, pidän aborttia erittäin huonona asiana jolle on kuitenkin annettava juridinen tila ihmisten valintana. Ja pidän kaksintaistelua ehdottomasti kauniina ilmiönä jolle ei kuitenkaan saa antaa juridista tilaa missään koskaan.

Puolisoni on kritisoinut sitä että minun maailmassani kaksintaistelu on aivan oikeasti kunnioitettava kostonhimon kulminoimisväline. Siinä missä kostona tehtävä assassinaatio on minun maailmassani ylen vastenmielinen, on kahden herrasmiehen välienselvittely hyvinkin kaunis asia. Hänestä kaksintaistelu on "hidas, tehoton, väkivaltainen ja julma teloituksen muoto." Oma täsmennykseni huomautukseen oli/on "vain jos urpo suostuu kaksintaisteluun minun kanssani." (En oikeasti ole niin hyvä, mutta tämänlaiset vitsit toimivat karismaattisemmin kuin realistista taitotasoa vastaavat onelinerit.) On nimittäin selvästi olemassa jokin taitotasoero jonka kohdatessa tilanne on niin ennustettava että siihen suostuminen tekee siitä "tietoista eutanasiaa" koska siihen suostuva tietää tai hänen tulisi tietää. Ja tähän suostuva voitokkaampi puoli taas taatusti tietää että kyseessä on de facto toisen teloitus. Konteksti kun on sellainen, että vaikka toiselle annetaan ase, hän ei kykene sillä puolustamaan itseään joten on kuin aktio kohdistuisi avuttomaan. (Tilanne on tietysti hankala jos kannattaa eutanasiaa sitä haluaville mutta vastustaa teloitusta väärinkoetusta tilanteesta.)

Kaksintaistelun voidaan nähdä eroavan teloituksesta siten että siinä tuomion kärsivä ei ole kuitenkaan yleensä selvä. Silloin kysymys on pikemminkin valmiudesta marttyyriyteen sellaisella tavalla jossa häviökin on statement siitä että asia on ollut niin tärkeä että on ollut valmis myös kuolemaan sen vuoksi. Mutta että tämä kuolema ei ole kuitenkaan se ykkössuunnitelma joten kyseessä ei olisi "vapaaehtoinen marttyyriys" jota pidän huolestuttavampana kuin tälläistä "valmius marttyyriyteen pakon edessä". Tällöin kyseessä on ikään kuin sodasta jossa on vain kaksi ihmistä. Ja sodan kohdalla elämän rikkumaton itseisarvo heittää ajatuksena häränpyllyä kulttuurissamme itse asiassa lähes kaikilta (paitsi joiltain pasifisteilta). Sotaa pidetään pahana asiana mutta oikeutettuna asiana. Ja juuri täten minä koen kaksintaistelun. (En ole tunnettu voimakkaasta kansallistunteesta, olen irrallinen myös muista viiteryhmistä joten minusta ei saa uskonmarttyyriäkään. Kaksintaisteluvietti lieneekin jonkinlainen näiden tunteiden kieroutuma.)

Käytännössä kaksintaistelun ongelmana onkin se, että se usein johtaa siihen että taitavat kaksintaistelijat saavat ikävää etulyöntiasemaa ; He kun voivat ajaa omia intressejään käytännössä riskittä. Historia on myös näyttänyt että herrasmiesperiaate on joskus johtanut siihen että ihmiset ovat joutuneet taistelemaan mitä absurdimpien asioiden vuoksi ; Esimerkiksi Alfred Huttonin "the sword through the centuries" -kirjassa kerrotaan kaksintaistelusta joka käytiin rotukissan vuoksi (jota koristaa toinenkin kuriositeetti ; kaksintaistelu oli tuoreesti julistettu laittomaksi ja taistelu käytiin siten että lain säätänyt kuningas olisi periaatteessa saattanut nähdä kyseisen kaksintaistelun ikkunastaan). Lisäksi joskus ihmisiä on haastettu kaksintaisteluun siksi että nämä ovat tehneet asioita jotka laki on määrännyt heidät tekemään. Ja yhteiskunnan määräämäksi rangaistusmenetelmäksi kaksintaistelu ei enää helposti kovin oikeutetusti taivu koska pakottamisen hetkellä häviön ja voiton statement katoaa. Pakotettu taistelu kun ei aja hävinnyttä sanomaan "olin valmis kuolemaan tämän jutun vuoksi", joka on sekin vahva arvokannanotto joka taas voi kenties periaattessa kantaa kuoleman ylikin. Määrättynä se ei varmasti tee niin.

Miekkamiehet maan rakoon ~ Miehen paikka on kuopassa?

"One new source of misinformation about historical European martial arts comes now from academics writing about matters of sword combat or historical fighting skills from well outside their area of special expertise, approaching the subject as neither martial artists nor military historians but from perspectives focused on post-modern deconstructionist social theories. This inevitably leads to cherry picking what elements of the subject they find useful for their personal theories of gender issues while ignoring the central nature of the subject (e.g., "the duel represents an attempt by the patriarchy to express its sense of masculine spatial identity through external body manifestation of homoerotic representation validating the conceptual sense of gender and class."). The desire to see any thing in the martial arts other than things actually having to do with either "martial" or "art", results in their missing the forest for the leaves. To paraphrase Freud, sometimes a "sword fight" really is just a "sword fight."!"
(J. Clements,"The "Politically Correct" Study of European Martial Arts?")

Keskiaikainen miekkailu ei ole yleisesti ollut kovin suosittu tutkimusaihe. Historiallisen lähestymisen sijasta aihetta on lähestytty - toki määrällisesti myös vähän - postmodernien konstruktioteorioiden kautta. Niissä on yleensä kahta pääluokkaa, ja niiden yhdistelmiä (mistä esimerkki otsikon lainauksessa.)
1: Feministipohjainen psykoanalyysillä maustettu näkemys, jossa korostetaan miekkailun miehisyyttä. Sen katsotaan tukevan patriarkaalisuutta. Siinä korostetaan omaa miehisyyttä. Lävistämishaluun yhdistetään usein psykoanalyyttinen "penetraation" ajatus, jossa "miekan työntyminen" olisi aina ideana sama kuin peniksen työntäminen ruumiinaukkoon.
2: Toinen, psykoanalyysipohjainen ja feministillä maustettu näkemys, jonka mukaan miekka on "fallos" tai "fallossymboli". Tätä kautta se tulkitaan penisten keskenään läiskyttelyksi, eli homoseksuaaliseksi toiminnaksi. Tällöin kyseessä olisi jopa jonkinlainen kaappihomouden ilmentymä. Tätä kautta miekkailija itse asiassa yrittää mukautua yhteiskunnan heteronormeihin.

Tätä kautta on tuotettu sellaisiakin kirjoitelmia, kuin Clementsin listaamat tutkimukset (1) "Gender-bias in Talhoffer’s Judicial Duels, or Why Isn’t The Woman In The Hole?". (2) "Ethnic Inequality and Racism of the Fechtschulen: The Significance of the Lone Negro in Talhoffer" (or..."Was Ringeck a Redneck?") (3) "The Long-Sword vs. Small-sword: Phallic Imagery Obsession of European Masters of Arms" (4) "Was Capo Ferro Gay? The Homo-Eroticism of Thrusting Nude Males in Renaissance Fencing Art"

Tässä on kuitenkin takana melko paljon sitä samaa, mitä esimerkiksi Saara Lilja kirjoitti "Antiikkia ja Myyttejä" -kirjassaan. Hänen oli ollut vaikeaa tutkia antiikin ajan suhtautumisia homoseksuaalisuuteen, koska häneltä jatkuvasti kyseltiin sitä, että "onko hän itse". Tämä on yksi tapa tavoitella sensuuria. Kiinnostuksen tai tutkimuksen aihe yritetään kieltää. Siinä vaiheessa kun tutkimusta voidaan tehdä ja vastaan tulee kysymys "miksi sitä täytyisi tehdä", täytyisi kiellolla olla jotkut vahvan eettiset syyt. Näin ei kuitenkaan käytännössä valitettavasti ole. Leimaaminen aiheen pohjalta on suositumpaa. Postmodernisteille kommentaattoreille voitaisiin jopa suhtautua heidän itsensä soveltamalla strategialla, jossa viitataan projektioon, eli siihen että kun he itse ovat valinneet joko postmodernin tai feministisen suunnan, tähän valintaan on motiivi. Ja että motiivi ajaa heidät ajattelemaan että muillakin käy samoin, jolloin oma synti nähdään muissa. Ja kysellä sen jälkeen että kun kerran koet aiheen "miehiseksi" tai "normeja korostavaksi" ja olet valinnut tuollaisen oppialan, niin eikö tässä näkemyksessä puhu enemmänkin kommentoijan omat pelot ja luulot? Feministiselle tulkitsijalle voitaisiin lisäksi jatkaa kyselemällä että eikö asioiden leimaaminen miehille ja naisille kuuluviksi olekin kovasti tasa -arvoa vastaan?

Lisäksi on hyvä huomata, että aktiivinen tilanhaenta aka. "aggressiivinen kilpailuhenkisyys" joka miekkailuun myös usein liitetään pahana asiana, koskee lähes kaikkia urheilumuotoja. Nekin ovat perinteinen "miesten asia". Tulkinnat falloksesta johtavat erikoisiin kastraatiotulkintoihin pesäpallossa. Maila rinnastuu taatusti hyvin muotonsa puolesta fallokseen ja pallotkin miehillä muotonsa puolesta.

Tämän vuoksi ajattelinkin siirtää aiheen siihen, mitä historiallisen miekkailun tutkijat sen kokevat. He yrittävät rekonstruoida sen, miten keskiajalla puolustauduttiin. (Harrastaja taas haluaa huitoa miekalla.) Manuaalejen tulkinta ei ole niin yksinkertaista kuin voisi luulla.

Miekkailu ja "ajan henki".

Tässä kohden on mielenkiintoista miettiä, että jos ajatellaan että historia vaikuttaa arvoihin, voidaan miettiä että Karl Marxin ja Michel Foucaultin ideoissa valtapeli ja dominointi ja luokkien välinen sota johtuisi siitä että he olivat eurooppalaisia: Amerikoissa on ollut vapautumissota ja sisällissota, mutta sillä ei ole koskaan ollut alaluokkaa. Amerikoissa alakuokan paikka kun oli mustilla orjilla. Tätä kautta rasismiteemat olisivat Amerikkalaisia ja luokkasodan teemat eurooppalaisia. Tätä kautta voidaan lähteä eteenpäin.

Keskiaikaista miekkailua tutkittaessa manuaalit ja koodeksit, päälähteet, ovat satoja vuosia vanhoja, on tehty tiettyä sosiaalista käyttötarkoitusta varten. Niitä tarkastellessa postmodernismi ontuu, koska sitä tulkitaan aina katsojan maailman kautta. "Ajan henki" on hieman erilainen kuin ennen. Tätä kautta siinä missä filosofiaa ja elokuvia arvostellessakin korostetaan miten tulkinnassa on otettava aika huomioon, on tässäkin kohdassa otettava aika huomioon.

Koodekseissa on yksinkertaisesti ollut systemaattinen lähestyminen yhteiskunnassa siihen aikaan tärkeään asiaan: Se on sisältänyt itsepuolustusta ja oikeusjärjestelmää varten valmistautumista - on hyvä muistaa että kaksintaisteluilla korvattiin jopa oikeuskäsittelyjä murhasta. Sillä on siis ollut käytännön tarve. (Niiden synnyn selitykseen ei tarvita homoseksuaalisuutta.) On hyvä muistaa että sitä harjoitti nimen omaan eliitti, ja sitä harjoiteltiin paljon vapaa -ajalla, joten se oli samanaikaisesti myös urheilua. Tätä kautta olisi järkevämpää esittää että koodeksien motiiveina oli enemmänkin
1: Hengissä selviäminen. Tämä on motiivina aliarvostetussa asemassa postmodernistien keskuudessa. Ehkä he eivät ole kovin tiiviisti kuolemanvaarassa?
2: Saavutetun valta -aseman (joko oman, tai oman kuninkaan tai muun vallanpitäjän) pitäminen taistelussa joka käytin nimen omaan toisia miehiä vastaan.
3: Niillä oli myös tärkeä arvostuskysymys, koska kaksintaistelussa oli katsojia, jotka arvoivat. Ja tulos määräsi aseman ja tätä kautta niissä enemmänkin testattiin sitä onko henkilö "arvostuksen arvoinen". Tämä korostuu sillä, että kaksintaistelun voittajan ajateltiin olevan se, jonka puolella Jumala oli. tätä kautta kyseessä oli myös sosiaalinen näytelmä. Tämä korostui sillä, että etenkin ranskassa kaksintaisteluja käytiin myös tylsytetyillä miekoilla ja erityisen epätarkoilla pistooleilla ja ne lopetettiin "ensimmäiseen haavaan" tai "antautumiseen". Tätä kautta hengenmenetyskin oli näissä pientä. Toki myös "kuolemaan asti" -kaksintaisteluja tapahtui, ja joskus joku kuoli "ihan vahingossakin". Saksassa sen sijaan oli käytössä vaaralliset pelit. Voidaan myös ajatella että miekkailu oli "popkulttuuria", jota on tulkittava ajan hengessä.
4: Tätä kautta estetiikka ja etiikkakysymykset nousevat esiin. Myös se, mitä tekniikoita pidettiin tyylikkäinä ja eettisinä.

Näiden rinnalla kovin keskeinen selityksen syy ei ole "homoseksuaalisuus". Ei, vaikka itsepuolustusta voidaan käsitellä myös homoseksuaaliin samastuen : Sacha Baron Cohen lähestyy tätä teemaa elokuvassaan "Brüno", jonka traileriin asti on päätynyt tämä homomiehen kysymys "How Do You Defend Yourself Against a Man With Two Dildos". Tämä on ehkä nykyään olennaisempaa kuin ennen, johtuen "muuttuneesta ajan hengestä", eri asioita painotetaan.

Kovin sujuvaa motiivien etsiminen ei ole edes kristinuskon tai arvojen puolustus muita ideologioita vastaan, koska ne joita vastaan kisattiin kuuluivat usein samaan ideologiseen luokkaan. (Kaksintaisteluja ei käyty "saraseenejä" vastaan. Ja koodekseja on ajoilta jolloin ristiretkiä ei käyty.) Ne toki rakentuivat niiden antamien reunaehtojen ympärille. Se oli enemmän konventionaalisia arvoja vahvistavaa, kuin muita arvoja tuhoavaa.

Tutkimuksissa on hyvä huomioida myös oppihistoria: Koska miekkailu toimii fyysisessä maailmassa, niiden selityksiä lähestyttiin sen ajan tiedekuvauksen kautta. Tämä on tärkeää, koska manuaaleissa käytetään geometriaan ja Aristoteleen näkemyksiin sidottuja esityksiä esimerkiksi liikkeen luonteesta. Tätä kautta manuaalit myös kertovat miekkailun ja yläluokan suhtautumisesta tieteelliseen edistymiseen. (Sellaisten kysymysten, kuten "olivatko jälkijunassa vai eturintamassa vai keskellä"? ja "onko tiede vain paikkaamassa, eli tekniikka on pääasia ja tiede on vain tekosyy", joka sekin kertoo asennoitumisesta tieteeseen: Se on manipulointikeino, uskottavuuden tuoja.)

Kaiken kaikkiaan on hyvä huomata, että miekkailu on ollut tavoitteiltaan konventioita tukevaa. Sillä on puolustettu maata. Ja silloinkin kun kyseessä on ollut kaksintaistelu, siinä noudatetaan ajallista konventiota, "kunniaa", ja kamppailut on käyty sosiaalisen konvention ja sääntöjen mukaan, pilkuntarkasti. Kaksintaistelun rakenne itsessään ei sisällä mitään luovaa. Ainoastaan kamppailut itsessään toteutuivat eri tavalla, ja se on se, missä miekkailun luovuus ja yksilöllisyys ilmenee.

Miekkailukoodeksien suhde tieteeseen kuvaa hyvin aikaa. Esimerkiksi tämä näkyy siinä, miten manuaalit usein käyttivät tekniikan "oikeuttamiseen" perusteluja. Tyypillinen on geometristen ja symmetristen muotojen käyttö. Tässä on takana ajatus siitä että hyvän miekkailun idea olisi jossain, ja sitä ei oikeuteta empiirisellä kokeilulla, vaan järkeilyllä. Siksi miekkailun älylliseen oikeuttamiseen tarvittiin nimen omaan matematiikkaa. Tämä on konventioiden seuraamista. Karkeasti voidaankin sanoa että miekkailuoppaat seurasivat hyvin ajan normeja. Se ei edistynyt tieteen ja kehityksen mukana, vaan selitykset muuttuivat tieteen mukana. Syynä on ehkä se, että miekkailu on kuitenkin hiottu myös käytännön taisteluilla. Tätä kautta jo se, että kirjoittaja oli elossa kirjoittamassa kirjojaan kertoi siitä että hänellä oli jotain, joka myös toimii. Kun lähestymistapa on "hypoteettis-deduktiivinen" eli ensin on mietitty miten toinen on päihitetty, ja on muistettu miten on voitettu, ja häviötilanteessa tekniikka on joko hävinnyt tai vähintään muistetaan että sillä on hävitty ja miten on hävitty. Näin syntyy lopputuloksena toimiva tekniikka. Kun tekniikka kuvaillaan vaikka piirroksin, on ajanhengen mukainen looginen notaatio tämän päälle on vain ajankuvan mukainen kuvauksen perustelu. Selitys on liimattu päälle jälkeenpäin.

Miekkailun rekonstruointi.

Tietenkin miekkailua on tutkittu myös toisenlaiselta kannalta: Alfred Hutton ja Sir Richard Burton tekivät tutkimusta pragmaattisesta suunnasta. Tätä kautta heitä kiinnosti miekkailun rekonstruoiminen: Burton keskittyi siihen miten miekkojen muoto oli muuttunut aikojen saatossa. Hutton taas yritti toisintaa itse tekniikoita, eli hän teki taisteluperinteen liikeratojen ennallistamista. Tämä vaatii myös kovaa fyysistä työtä ja kokeilua. Heidän kirjoituksensa perustui kuitenkin ajatukseen siitä miten ihmiskunta suuntautuu kohti täydellisyyttä kaikessa. Tämä tarkoittaa sitä että (1) varhainen miekkailu nähtiin huonona verrattuna nuorempaan (2) vanhat miekkamallit nähtiin huonompina. (3) Kaikkea rinnastettiin siihen hetkeen, ja ideana oli se että miekkailu edusti "pimeää ja pahaa keskiaikaa". Moderni aika oli tuonut lisää valoa ja moraalia, älyä ja teknologiaa. Siksi miekkailun etiikka ja taito nähtiin tiivistyneen moderniin vapaa -ajan urheiluun. Se oli huipentuma eettisesti kuin kulttuurillisesti. Ja tekniikatkin oli hioutuneet täydellisyyteen.

Tässä korostui myös nationalistisia piirteitä: He jättivät italialaisen koulukunnan pois käsittelystään erityisen vähällä määrällä. Pohja -ajatuksena oli että italialaiset olivat primitiivisiä - olihan heillä vanhimmat miekkailuteoksetkin- tällä saralla, eikä ajatusta että tyyli olisi hioutunut omassa luokassaan erityisen hienostuneeksi, ollut vaihtoehto: Tämän vuoksi korostettiin miten paino viittaa vain siihen että systeemi pohjasi raakaan voimaan ja kevyt ase taas vaatisi maksimaalista hallintaa. Ranskalaiset olivat pistomiekkamiehiä, ja se siitä. Syynä oli kuitenkin niinkin makaaberejä seikkoja, kuin se, että vaikka herrasmiehen "kuuluikin muodikkaasti kantaa miekkaa", oli kunnon esivalistusmies ellainen, että tähän kantamiseen tuli kuulua niin vähän hikeä kuin mahdollista. Haarniskojen käyttö taas painotti painavampien miekkojen käyttöön. Teknisyys ja hallinta eivät olleetkaan primaariset syyt. Ylipäätään mitä hienostuneisuuteen tulee, voidaan aivan hyvin tehdä rinnastus. Kun Hutton esitti että "change of pattern in the sword necessitated a change in the method of using it." ja korosti tämän sanoessaan sitä, miten paljon hienostuneempaa miekkailu on kehittyessään voidaan tehdä vertaus: Spraymaaliruiskut ovat hienoa tekniikkaa, ja niillä maalaaminen on kehittynyt niiden mukana, joten graffitit ovat tietenkin paljon hienostuneempia kuin alankomaalaisten renessanssimaalareiden öljymaalaukset tai akvarellit. Eikö oikea asia olisi myöntää että värkki ja tekniikka nivoutuvat yhteen, ja että asiat olisivat enemmänkin vain erilaisia, kuin automaattisesti parempia?

Siksi kun tutkittiin historiallisia esityksiä eri mestareiden välisistä kamppailuista, onkin mielenkiintoisempaa huomata, että miekkailumestarien kohdatessa molemmilla puolilla tietysti voitettiin, mutta italialaisiset voittivat useammin. Tämä oltiin huomattu jo "aikanaan". Ranskalainen Victor Maurel kommentoi että "purpose of fencing to the Italian fencers is combat; their aim is to hit and not be hit. We, instead, admire, above all, aesthetic bouts. Here is the habitual expression, and we hear this heresy daily: 'One beautiful hit equals ten bad ones.' With this attitude, one can obtain only a conventional art that is no longer combat" Eli ranskalaiset painottivat siihen että jutun täytyi näyttää kivalta, ja tämä johti kikkailuun ja pidempiin kamppailuihin. Kun taas itse mittelössä viivyttely on huono asia.

Nykyisin taas ajatellaan että miekkailu on toki muuttunut, ja tekniikka, esimerkiksi ampuma -aseet ovat vaikuttaneet jopa miekkojen hylkäämiseen normaalina taisteluvälineenä. Mutta kunkin ajan systeemiä osataan arvostaa, eikä suinkaan pyritä rakentamaan jotain kehityskertomusta siitä miten surkea ja huono ja tyhmä ihmiskunta on jalostunut siinä määrin että se on huipentunut nykyihmiseen, joka töistä tultuaan käy jääkaapilla hakemassa oluen ja rojahtaa katsomaan "Salattuja Elämiä".

Takaisin sosiaaliseen luontoon.

Erikoisinta on kuitenkin huomata se, että vaikka valistusta korostetaan, tosiasiassa alun perin rekonstruktion historia aloitettiin (kansallis) romanttisella lähestymisellä. Miekkailun kuului olla hienostunut taito, taide ja sen tulkintaa väritti kansallistunne. Tässä vastaan tulee se, mitä romantismi oli. Siihen liittyi kansallistunnetta, kuten muidenkin tunteiden korostamista. Ja erikoista kyllä, se voidaan määritellä parhaiten sitä kautta, mitä se vastusti. Valistusta ja modernismia. Romanttisuus nojaa siihen että tekniikka toimii, mutta ei ole kaunista ja siksi sitä kaivataan utopiaan joka on joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Täällä kaunis ja onnellisuus todentuvat, mielikuvissa jos ei todellisuudessa.

Siksi ei ole ihme että Alexandre Dumas oli romantiikan edustaja ja kirjoitti "Kolme muskettisoturia", jotka kaksintaistelivat romanttisesti ja olivat muutenkin "kunnon rehdissä elämässä". Aika nähtiin siinä esteettisempänä, jossa brutaalius on vaihtunut jännitykseen ja seikkailuun vastineeksi tekniseen ja rauhalliseen tylsyyteen. (Suomessa on ihan tyhmää. Täällä ei ole edes sisällissotaa. -hengessä.) "Jumala, kunnia ja seikkailu" eikä vaan "Työ, hauska ja tienestit".

Miksi miekkailun rekonstruktio voi olla historiallisesti tarkkaa?

Kun on teksti ja tulkinta, on selvää että meitä ympäröivät tietyt fysiikan lait. Jos miekkailu nähdään toiminnan kuvauksena, siitä saadaan irti tarkastikin tietoa, koska esimerkiksi parry on sellainen, joka toistuu kaikissa taisteluissa ja manuaaleissa ja sen fysikaalinen luonne on tietty. Harva uskoo että miekaniskun liikerata sinällään olisi kovinkaan "tulkinnanvarainen". Vaikka itse miekkailutaito olisi miten sosiaalinen konstruktio. Mitä taas arvomaailmaan tulee, se ei mitenkään eroa muusta historiantutkimuksesta.
1: Tärkein huomio on siinä, että ajatuksena on sama, mikä antropologiassa pidetään tärkeänä : "hyväntahtoisuuden periaate". Tulkinnassa yritetään olettaa että mestarit osasivat edes jotain, että systeemit ovat edes järkevän suuntaisia. Näistä kokeilemalla voidaan saavuttaa tuloksia.
2: Toinen, käytännön kokemuksista ja kokeiluista noussut taktisen ajattelun idea on myös keskittynyt; Eri aseiden käyttö ei ole vain mikään sosiaalisen valinnan sattuma, vaan ne riippuvat myös aseistuksesta ja haarniskoiden käytöstä ja muusta. Hengissä selviäminen tapahtuu fysiikan lakien alaisuudessa. Ja ne voidaan peräti testata vertailulla siihen mitä arkeologit kaivelevat esiin eri paikoista ja ajoista.
3: Mitä taas tulee niihin liittyviin moraalipäätelmiin, postmodernistitkin tekevät mielellään tutkimuksia jotka esittävät kannanottoja menneisyyteen, yrittävät esimerkiksi vastata kysymykseen "Oliko Capo Ferro Homo?". Tätä ei pidetä kiellettynä, joten miksi sallia toisaalla ja kieltää toisaalla?

---

Kuva on Hans Talhofferin "Fechtbuchista".