Miekkailumanuaalejen kautta.

Näytelmä ja elokuva ovat vääristäneet käsitystämme siitä miten ritarit ovat taistelleet. Meillä on kuitenkin näitä parempia tapoja selvittää miten systeemi oikein toimi. Syy on siinä että erilaisia oppaita on jäänyt jäljelle. Ilman kirjoitustaitoa, ja muita vastaavia, ne olisivatkin ikuisesti kadonneet. Kun kirja löytyy, sen pohjalta voidaan päätellä muun muassa systeemin hienostuneisuudesta. Siitä onko sen takana jokin systeemi. Tämä viittaa myös jonkinlaiseen siirrettävään taisteluperinteeseen. Internetaika on ollut siitä kätevä, että manuaaleista löytää kopioita melko edullisesti. Ja internetissä löytyy jopa skannattuja kirjoja. Kun tekijänoikeuksien hallintaa ei enää ole kenelläkään, tätä voidaan tehdä.

Tietenkin tulkitsijan intona on tehdä päätelmiä. Ongelmana on tietenkin se, että teoksia on säilynyt melko vähän. Eikä kaikki välttämättä ole säilyneet. Tätä kautta ei tiedetä kuinka tarkka otos kirja on sen ajan miekkailusta. Niitä on kuitenkin jonkin verran, jotan yleisesti sanoen "jotain voidaan kutienkin sanoa". Ne ovat siis dokumentti muiden joukossa.

Esittelen tässä karkeasti muutaman keskiaikaisen manuaalin. (Kuvaa klikkaamalla kuvan näkee selvänä. Jostain syystä bloggeri näyttää sen tässä suttuisena.)
1: Varhaisin tunnettu manuaali on "MS I.33". Se on melko tarkasti piirretty, ja siinä esiintyy munkkihahmoja. Esityskieli on latina. Kirjan uskotaan olevan saksalaista alkuperää. Kirja on itse asiassa melkoisen hyvin tehty: Siinä on paljon huolellisesti piirrettyjä kuvia, jotka on esitetty profiilissa. Kuviin on liitetty teksti, joka on kieleltään yksinkertaista ja selkeää. Salakieltä ja symboleja ei ole käytetty. Tätä kautta jokainen joka vain osaa munkkilatinaa, tai löytää jonkun kääntämään sen kielelle jota ymmärtää kykenee tajuamaan helposti niiden sisällön. Merkittävää on myös se, että kirja esittää swashbucklingia, eli siinä on ahkerassa käytössä miekka ja "pienen pieni kilpi" -pari. Kuvat ovat värikkäitä.
2: Toinen kirja on 1300 -luvun loppupuolelta. Se on saksalainen. Se on Hanko Döbringerin esitys, joka nojaa Johannes Liechtenauerin vaikutusvaltaisen systeemin piiriin. Teos on osittain menetetty. Työssä ei ilmeisesti ole kuvia. Sen sijaan kielellisessä muodossa yritetään esittää taistelutyylin logiikka. Taistelu on siinä siis selvästi formaali systeemi. Lisäksi se viittaa paikoin vanhempiin miekkailuasioihin - joista tieto on kadonnut - on siis selvää että miekkailulla oli tässä vaiheessa periteitä, tai sitä harjoitettiin melko paljon. Se ei ollut myöskään "temppukirja", eli vain kokoelma yksittäisiä tekniikoita (mikä on itsepuolustuksen kehityksen ensimmäinen raakaversio.) Mielenkiintoista kyllä, Döbringerin "Fechtbuch" (joka on yleinen nimi näillä manuaaleilla. Se kun on saksasta käännettynä "kamppailuopas".) erottaa selvästi schulfechtenin ja crustfechtenin, eli "koulutaistelun" ja "oikean taistelun".
3: Italialaisessa perinteessä keskeinen rooli on 1410 peräisin oleva Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum in Armis". Tässä on piirrettyjä hahmoja, jotka on piirretty ääriviivakuvilla. Tämä kirja esittää ehdottomasti täydellisen taistelusysteemin. Siinä on valtava määrä erilaisia systeemejä jotka tiivistetään yhteen: On painia, tikaria, lyhyttä ja pitkää miekkaa, taitelua hevosen selästä, haarniskoituna... Jokainen osuus alkaa perusasentojen esittelyllä ja sitten esitetään perushyökkäykset ja niiden torjunta. Pidemmissä osissa mietitään vastineita perushyökkäyksille ja oikeaa reagointia jos toinen keksii nämä. Muutama kuva esittää jopa "animaatiota", eli yhdestä tekniikasta on useampia kuvia. Usein kuvia on yksi ja siihen on liitetty sanallinen selitys tilanteesta ja liikkeestä. Kirjaa on "moitittu" siitä että se esittää perusasennot ja hypähtää syviin ja vaikeisiin asioihin suoraan, oletuksena kun on ilmeisesti ollut että kirjan lukijalla on "vahva hyvä pohja". Tämä on verrattavissa "lukiokirjoihin" joita ei ole alustettu "peruskoulun kirjoilla", jos oletetaan että meillä ei syystä tai toisesta olisi hajuakaan mitä "koulussa" opetetaan. kunhan Fillipo Vadin "De Arte Gladitora Dimicandi" on 1480 -luvulta. Sen on sanottu olevan Fioren teoksen seuraaja, eli se oli ottanut siitä paljon vaikutteita. Jopa plagiarismista on syytetty. Toki dei Liberikään ei toiminut tyhjiössä. "Kirja, jonka tekijä on kadonnut", eli "Gladiatoria" katsotaan sen edeltäjäksi. Gladiatoria taas on jopa tyylikkäästi piirretty, siinä haarniskoidut ritarit kamppailevat.
4: Sigmund Ringeck kirjoitti 1430 kirjan, joka selittää Liechtenauerin tyylejä. Siinä on pääosin pitkän miekan tekniikoita. Tämä on merkittävä asia, koska se antaa tietoa muutoin kadonneista Liechtenauerin jutuista. Liechtenauer käytti kryptistä kieltä jotta taide ei leviäisi vääriin käsiin: Miekkailuhan oli elitististä. Sen hienoudet maaorjien käsissä eivät ole välttämättä mukava asia maanomistajalle. Peter von Danzig teki samankaltaisen kirjan 1452. Senkin tarkoituksena oli selventää Liechtenauerin esityksiä.
5: Sitten päästäänkin Hans Talhofferiin. Hänen tiedetään tuottaneen ainakin kuusi manuaalia. Tosin niistä vain neljä on säilynyt nykyaikaan asti. Kijat ovat vuosilta 1443, , 1449, 1459 ja 1467. Tyyli kehittyy pitkin matkaa ja viimeistä kirjaa voidaan pitää eräänlaisena huipentumana, johon ura tähtäsi. Talhoffer teki olennaisia parannuksia kirjaan: Hänkin esitti taistelijoita profiilissa ja tekstillä selventäen. Ja hän piirsi kirjan huolellisesti. Ja tekstitkin on tarkasti valitulla selkeällä kielellä. Hän ei myöskään hämmentänyt katsojaa koristeilla tai maaston yksityiskohtien piirtelyllä. Merkittävin etu on kuitenkin se, että hän piirsi kuvat perspektiiviä hyväksi käyttäen. Hän asetti kuvakulman hieman ylös, jotta osallistujien "syvyys" tulee esiin. Tästä on hyötyä etenkin askellusten ymmärtämisen kohdalla. Muutenkin osallistuvien suhteet toisiinsa selkiytyvät. Talhofferkin opettaa aina aloitusasennot ja perushyökkäykset ja opettaa tämän jälkeen reagoimaan toisen toimintaan. Tämä selkeys kaiken kaikkiaan eroaa esimerkiksi toisesta saman perinteen kirjasta, 1470 -luvulla anonyymin tekijän "Codex Wallersteinistä", joka on piirretty karkeasti ja jopa epäselvällä käsialalla. Siisteyden periaatetta seuraa myöhemmin "Le Jeu De La Hache" , joka on anonyymin tekijän teos "poll-hammerista", eli varrellisesta vasarasta. Se on hyvin piirretty. Se on myös "se kirja jossa opetetaan kuinka maamies ryöstetään veitsellä".
6: Vuonna 1515 sveitsiläistä alkuperää oleva, tuntemattomaksi jääneiden tekijöiden tekemä "Goliath" jäi kesken. Se on selvästi yhteistyössä tehty: Tiedetään että siinä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä. Kuvat ovat luonnollisen oloisia, eivät idealisoituja ja karkeistettuja hahmoja, kuten monissa aikaisemmissa teoksissa on.
7: 1536 Achille Marozzo tuotti "Opera Novan". Se yritti olla dekonstruktio vanhoista periaatteista, vaikka se samanaikaisesti rakentui niiden päälle. Hänen poikansa julkaisi kirjan englannissa nimellä "Arte dell Armi", ja se on ensimmäinen kerta kun "Martial arts" tiettävästi esiintyi tässä muodossa. (Merkittävä juttu siis. Vähän kuin se, joka keksi kutsua pientä moottoripyörää "mopoksi"!) Tässä kirjassa tyypillistä on se, että yksi liike esitetään sarjana kuvia. Siinä perusasennot myös analysoidaan, ja tästä yritetään johtaa erinäköisiä asioita. Toisin sanoen kirjassa pyritään lähestymään miekkailua sen ajan tieteen käsitysten kautta. Tämä analyysi saikin suosiota myöhemmissä kirjoissa. Esimerkiksi Camillo Agrippan "Trattato di Scienza d’Arme" vuodelta 1568 sisälsi paljon geometrisiä muotoja tehdäkseen asiasta "tieteellisen". Tässä kirjassa esitettiin myös liikkeet yhdessä kuvassa: Eli liikettä ei kuvattu kuvasarjana, vaan kuvasarjana jotka asetettiin päällekäin niin että niistä yhdessä tulee yksi kuva. 1570 Giacoma Di Grassi sai valmiiksi "True Arte Of Defense" -kirjan, jossa geometrian ja kuvasarjojen käyttö vietiin melkoisen pitkälle.

Kattilankannen paukuttajat.

"If a man would, that the Buckler work the said effect, to wit: that it may be able with his smallness to cover the whole body, he must hold and bear it in his fist, as far off from the body as the arm may possibly stretch forth, moving always the arm and buckler together, as one entire and solid thing, having no bending, or as if the arm were united to the buckler, turning continually all the flat thereof towards the enemy."
(Giacomo Di Grassi, "Ragione di adoprar sicuramente l'Arme, si da offesa come da difesa" = "DiGrassi, His True Arte of Defence")

Olen käyttänyt tässä jutussa pääasiassa kahta lähdettä. Sussex Rapier Schoolin "buckler" -artikkelia ja ARMA:n "Sword and Buckler Fencing" -artikkelia. Tämä valottaa pienen kilven historiaa ja hieman käyttöäkin. Tämä liippaa läheltä jopa tämän blogin nimeä, ja selvittää asioita sen ympäriltä ja reunoilta.

Nimi: Buckler, kupurakilpi.

"Oxford English Dictionary" kuvaa bucklerin(ransk. bocler:"having a boss") pieneksi metalliseksi kilveksi, jota pidetään kiinni kädellä, ja jota ei ole sidottu käsivarteen hihnoilla. Osa historiallisista sanan käytöistä kuitenkin viittaa suurempiinkin kilpiin, sekä pieniin kilpiin joita on kiinnitetty käsivarteen. Yleisesti ottaen kuitenkin bucker tarkoittaa pientä "kattilankannen tapaista" kilpeä, jota pidetään kädessä. Sitä ei siis ole sidottu käsivarteen. Osa bucklereista on hieman suurempia kuin toiset ja eräissä on erilaisia ulokkeita. Yleinen on keskeltä lähtevä piikki, jolloin se itse asiassa muistuttaa jonkin verran pyöreäkupuista pistomiekkaa, jossa on vain "erittäin lyhyt terä". Osassa on reunassa metallisia hammastemaisia osia, joiden tehtävänä on tehdä se, että kun siihen iskee miekalla, se ei liu -u, vaan pysähtyy siihen. Tätä kautta miekkaa voi vääntää haluamaansa suuntaan. Osa on erikoisen muotoisia, esimerkiksi neliön mallisia. Suuri osa on kuitenkin yksinkertaisia, pyöreäreunaisia ja pieniä metallikilpiä. Niiden reunaan osuessa miekka ei pysähdy, vaan enemmänkin liukuu syrjään. Näidenkin teho on kuitenkin ihan hyvä.

Käyttö:

Tekniikat olivat vaihtelevia. Esimerkiksi DiGrassin otsikossa esittämäni metodi on yksinkertainen. (Oma mielipide : luetaan "hyvä".) Se perustuu siihen että kilpi siirtää miekkaa, ja tätä kautta se tarjoaa suojaa. Tämä etu kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauempana kilpeä pidetään, joten hänen mallissaan kilpeä pidetään aina suorin käsin edessä. Hänelle sillä ei suinkaan isketä miekkaa syrjään, vaan se toimii passiivisemmin. Toisilla tekniikat voivat perustua siihen että kilpi on aina miekkakäden suojana ja sen lähellä, jolloin se avaa torjuessaan hyökkäyslinjaa hieman samaan tapaan kuin suurempikin kilpi. Kuitenkin osa tekniikoista sisältää esimerkiksi siihen että kilvellä siirretään asetta syrjään niin että se ei ole miekkakäden lähellä. Ja sillä voi myös lyödä.

Mielestäni paras syy miekan ja bucklerin käyttöön on "yksinkertaisuus". Se on samanaikaisesti torjuva että hyökkäävä. Sen pieni koko tekee siitä kuitenkin nopean. Kun sen yhdistää miekan kanssa, voidaan siirtää syrjään, torjua, ja tehdä monia muita manööverejä ilman että miekkakäden toimintaa rajoitetaan mitenkään.

Käyttöhistoria.

Buckleria on käytetty kauan. Esimerkiksi 1200 -luvulla kilpimallia oli jo käytössä. Tämä tiedetään koska "Ms I.33" näyttää kuvia munkeista jotka käyttävät miekkaa ja kilpeä, ja jotka tekevät erilaisia manööverejä, kuten hyökkäyksiä ja disarmauksia. [kuvassa.] Tämä on todella vanha miekkailukoodeksi. Ja se käsitteli tätä yhdistelmää. Se kertoo kuinka keskeinen osa tämän kilven käyttö on ollut, ja kuinka pitkät perinteet sillä oli. Toki muissakin koodekseissa on viitattu tämän käyttöön. Esimerkiksi Talhofferin "Armatur und Ringkunst" vuodelta 1459 käsittelee kyseisen kilven käyttöä.

Tätä kautta miekka + buckler -metodit ovat yksi vanhimmista miekkailuperinteistä. Sen valtakausi kesti myös yllättävän pitkään. Tämä yhdistelmä assosioidaan usein 1400-1500 -lukujen tavallisiin rivisotilaisiin, ja heidän mellasteluunsa. (Mistä hieman myöhemmin.) mutta sillä on myös muuta perinnettä. Se on ollut myös ritarien ase. Keskiajalla bucklerit olivat yleisempiä kuin muunlaiset kilvet.

Sitä käytettiin etenkin kevyempien joukkojen mukana. Yleinen oli esimerkiksi asetelma jossa tavallisia sotilaita laitettiin bucklerin ja miekan kanssa riviin ja heidän taakseen laitettiin keihäsmiehiä. Tätä strategiaa käytetiin paljon 650 - 1100 -lukujen välillä. Myös kuuluisassa Agincourtin taistelussa vuonna 1415 englantilaisilla jousimiehillä oli ainoana suojuksenaan buckleri. Bucklerin käyttö yleistyi, koska aseet kevenivät, ja toisaalta eisotilaallinen miekankäyttö yleistyi. Se oli pieni ja hyvin mukana kuljetettava torjunta -ase, jota voitiin käyttää nopeastikin etenevässä taistelussa. Tämä muutos alkoi jo ennen kuin rapier alkoi saamaan laajempaa suosiota. Bucklerin käyttökelpoisuutta kuvannee sekin, että Amerikan Virginiaan perustetun Jamestownin (1607) raunioista on löydetty sellainen.

Bucklerperinne alkoi hiipumaan jo 1500 -luvun lopulla. Esimerkiksi vuonna 1578 julkaistussa tekstissä kuuluisa miekkailumestari Vincentio Saviolo kuvasi buckleria "kunnioittavasti"[ironic.] seuraavasti : "a clownish dastardly weapon". Syyksi perinteen hiipumiseen arvioidaan sitä että miekat kevenivät, jolloin vasemman käden torjuntametodit menettivät merkitystään, samat syyt vaikuttivat myös miekkailuasennon muuttumisen: Suorasta kohtaamisesta siirryttiin kohti kylki edellä kohtaamista. (Tosin on vaikeaa sanoa mikä vaikutti mihin, koska kokonaisuudessa yksi asia vaikuttaa toiseen ja kokonaisuus määrittelee sen miten systeemi toimii.) Syy häviöön voi olla myös laki ja muotisyyt. Esimerkiksi Elisabet I kielsi 1562 tietyn tyyppiset bucklerit lailla, muiden asioiden ohella. Lakikielto meni seuraavasti: "... neither any buckler with a sharp point or with any point above two inches in length, [shall be allowed within the city] upon pain of forfeiting the sword or dagger passing the said length, and the buckler made otherwise than is prescribed, to whomsoever will seize upon it, and the imprisonment of his body that shall be found to wear any of them, and to make fine at her Majesty's will and pleasure."

Myös Shakespeare viittasi "swing-bucklerseihin", joka on hyvin lähellä nimitystä joka kuvasi ryhmää äänekkäitä ja riidanhaluisia nuoria miekkamiehiä joita kuvattiin nimellä "swash bucklers". Thomas Fullerin mukaan nimitys tuli siitä kuinka he olivat äänekkäitä kilpiensä kanssa "From swashing and making a noise on the buckler." Nimen yksityiskohdista on eri näkemyksiä. Osa arvelee että nimitys johtui siitä että kilpeä kannettiin tavallisesti vyöllä, jossa se piti kävellessä ääntä, esimerkiksi miekkaa vasten, toiset ajattelivat että se johtui siitä kuinka tekniikat ovat usein äänekkäitä, kun kilpi kaikuu ja pitää ääntä hieman kuten kello. (Ja osa uskoo että syynä on ollut jopa tapa haastaa kaksintaisteluun hakkaamalla miekkaa kilpeä vasten. En tiedä, miten "huhupuhe" tämäkin tarina on.)

Selvää on kuitenkin se, että sekä termi "swashbuckler" ja "swasher" ovat termejä, jotka kehitettiin 1500 -luvulla kuvailemaan haasteenhaluisia miekkamiehiä: Se oli eräänlainen "nuoren vihaisen miehen" symbolinimi, tosin tässä vaiheessa nimitys on epäaatelinen + rehentelevä + metelöivä + haasteenhaluinen rivisotilas. Nimen kaiku ei varmasti ollut omiaan tekemään kilvestä kovin suosittua.

Joitain kaksintaisteluja tämän kilven kanssa onkin tehty. Kuuluisa on esimerkiksi "Guy de Chabot vs. François de Vivonne" joka käytiin 1547. Taistelun syy oli se, että Chabot (Jarnacin lordin vanhin poika) tunnusti de Vivonnelle (La Chateigneraien poika) että hän harjoitti "tiettyjä asioita" isänsä uuden nuoren vaimon kanssa. Juttu levisi, ja niin de Chabot joutui kohtaamaan huhupuheet siitä kuinka hän harrasti seksiä äiti(puolensa) kanssa.(Muthafucka , kyllähän sen tietää mitä siitä seuraa.) Taistelun hävisi de Vivinnelle, joka nöyryyttyi tappiostaan ja repi kääreensä ja kuoli haavoihinsa. Taistelu oli sen verran kuuluisa, että mm. "a coup de Jarnac" sai tämän taistelun yhteydessä "levinneen nimen" joka tarkoitti odottamatonta mutta toimivaa hyökkäystä. Tällä kamppailulla oli vaikutusta myös siihen että lailliset kaksintaistelut kiellettiin Ranskassa.

---

Nykyisin "swashbuckler" on muuttunut ja se kuvaa etenkin fiktiivisiä hahmoja. Se yhdistetään muskettisotureihin ja merirosvotyyppisiin elokuviin. Termi yhdistetään joskus myös "Star Warsin" tapaisiin elokuviin. Minun englannin yläastekirjani viittasi sanan käännökseen "rämäpää."