Lippunne symbolisoi sitä että näette punaista...

Heraldiikka on vähäsen kiinnostavaa. Sitä ei voi pitää nykymaailmassa kovin merkittävänä taitona. Ja sen kiinnostavuuskin on vähän niin ja näin. Kuitenkin ne ovat siitä tärkeitä että niihin liittyy symboliikkaa. Ja tämän ymmärtäminen voi tuoda hupia asioihin.

"Borgia antaa epämääräisen
kemikaalikoktailin" ...
"Red Bull antaa siivet
- ja harpun"...

Asioilla on sisältö ja sisältö tuo asioihin merkitystä. Maailma voi näyttää hyvin erikoiselta jos ottaa heraldiikan kuten muutkin symbolit. Ja kun niihin liittyvää näkee jossain muualla, voi sitten yhdistää sitä näihin sukuihin. Esimerkiksi jos tuntee brändin "Red Bull" voi miettiä heraldista vitsiä siitä miksi sen tunnuksena ei ole se mikä voisi olla, Borgioiden punainen härkä. Vitsi ei tietenkään ole hauska. Mutta jokapäiväinen huono kirjurinhuumori on joka tapauksessa revittävä jostain.

Toisaalta poliittiset symbolit astuvat erikoisilla tavoilla lippuihin ja tunnuksiin. Tätä kautta voin avata jotain joka on varmasti hieman samanlaista kuin se kun kansanuskomuksiin uskovan mielestä käy kun Borgian härkä näkee itsensä peilistä. Siitä voi myös seurata sitä mitä tapahtuu kun joku muukin kuin härkä näkee punaista. (Punaisen näkemisellä on toki yllättävän syvää merkitystä muutoinkin.)

Otetaan vaikkapa USA. Siellä on osavaltioita. USA on myös tunnetusti se valta joka oli kylmässä sodassa se joka ei ollut kommunisti. He näkivät punaista kun näkivät kommunistin. Koska osavaltioilla on lippuja, sieltä irtoaa yllättävää kirjurinhuumoria. (Voisin ottaa esimerkkejä vaikka Kentuckyn osavaltiosta, jonka lipussa oleva sinetti on jotain joka sellaisenaan kelpaisi homoseksuaalien avioliiton tunnukseksi. Mutta otan tässä nyt punaisemman linjan sen sijaan että olisin muodikas ja ajankohtainen ja ottaisin kantaa siihen että USA:ssa homoseksuaalien juridinen avioliitto sai juuri hyvin laajan siunauksen.)

Jos esimerkiksi otetaan arvoisa Kalifornian osavaltion lippu, voidaan huomata että siinä lukee "California Republic". Osavaltio ei tietenkään ole oma tasavaltansa, se on osa suurempaa liittymää, liittymää joka toki on demokraattinen. Mutta vuoden 1846 jälkeen lipun nimeke on itse asiassa ollut virheellinen. Miksi liberaalimaineinen osavaltio on sitten ollut konservatiivinen. Se on hyvin ymmärrettävää. Sillä vaikka on typeränoloista ylipäätään kirjoittaa mitään lippuihin koskaan, niin tässä tapauksessa sen miltei (miltei) haluaisi antaa anteeksi. Sillä ilman tuota nimilappua se sopisi lipuksi suurelle Venäjänmaalle jonka seuraava vallankumous muuttaa Neuvostoliitoksi jälleen...

Ja kun kommunistivihjauksia on harjoitettu, voidaan ottaa Arizona. Arizonan lipusta syntyy hyvin hämmentäviä mielikuvia. Se on jotain joka kelpaisi maan tai paikan lipuksi jos Japani olisi jatkanut Pearl Harborin linjoilla koko Amerikan Yhdysvaltojen kohdalla. Ja olisi sitten vaihtanut keisarinvallan jonkin kommunistijuntan alaisuuteen. Sellaisella maalla voisi olla tälläinen lippu. On hyvin hämmentävää miksi Arizona on tämänlaisen lipun säilyttänyt. Toki sen lippu on vuodelta 1917, eli ajalta jolloin kommunismi oli vasta nousussa. Mutta se, miksi lippua ei ole vaihdettu sen jälkeen on kyllä ällistyttävää. Etenkin kun Arizona ei ole maineeltaan paikka, jossa kommunisteja halattaisiin yhtään.

Risti pois Suomen lipusta?

Kaikessa missä halutaan osallistua vähemmän uskonnon osallistuttamiseen saadaan kuulla Suomen lipusta. Jaakko Heinimäki on kertonut lipusta. Teemu Laajasalo on kertonut siitä. Käytännössä kaikki tuntevat sen.

Luultavasti jossain on näppäimistössä sellainen nappi jota painamalla tämä lippuesimerkki kirjoitetaan, niin usein sitä näkee. Tätä teoriaa tukee se, että vertausta näkee erityisen usein ihmisiltä joiden tuotoksista paistaa sellainen kognition taso, että on kyseenalaista osaavatko he lainkaan lukea saati kirjoittaa. Vertaus menee suurin piirtein näin;

"Seuraavaksi voitaisiin kai sitten harkita sitä, että itsenäisen Suomen lipusta poistetaan ristikuvio. Sehän on kansalaisten selkeän enemmistön tunnustaman uskonnon maailmanlaajuinen tunnusmerkki."

Olipa aiheena "Suvivirsi" tai armeijassa oleva velvollisuus osallistua uskonnonharjoittamiseen voidaan kuulla. Samoin jos vaaditaan poliittista korrektiutta jossa kielletään Muhammad -pilakuvat, kuulemme. Varmaa kuin Godwin. Ellei varmempaa. Se on niin varmaa että tavallaan olemme lukeneet Suomen lipun ristittömyydestä ennen kuin olemme lukeneet siitä.

Mikä tahansa muutos vaikka aamunavausjärjestelmissä on sama kuin Suomen lipun muuttaminen. Eroa ei ole lainkaan, toinen kun on vakiintunut kansainvälinen Suomen tunnus joka on rekisteröity ties minne ja joka symbolisoi maatamme ja sen historiaa. Ja toinen on se lippu.

Henkenä on se, että jos Suomen lipun, vaakunoiden ja muiden kansallistunnusten osalta on noudatettu heraldiikkaa, ja tämä on alun perin sidottu johonkin symbolisesti. Niin se sitten tarkoittaa sitä että lippu tarkoittaa maan aitoa ja oikeaa tunnustuksellisuutta. Eli käytännössä teokratiaa jossa symbolin alkuperä naulaa maan niin että lainsäädäntö missään uskontoa koskevassa asiassa ei ole enää mitenkään kansalaisten muutettavissa ajan varrella.

En tosin itsekään kannata ajatusta jossa Suomen lipusta poistetaan risti. Sekoittuisimme liian helposti ranskan armeijaan.

Synkronistista kansallistunnehöpinää ; Mitä jos Suomen vaakuna olisikin Fiorea?

Kirjoitin vähän aikaa sitten suomen vaakunassa olevista aseista. Jonkinlaisena haasteena tästä voisi tehdä jatkosovelluksen. Kysymyksen siitä miten paljon keskiaikainen miekkailu voisi auttaa ymmärtämään tätä Suomalaisille tuttua - ja monille hyvin rakasta - symbolia.

Itse voisin ottaa asian jonkinlaisena puolikoomisena haasteena. On nimittäin selvää että heraldikot eivät piirrä kuvia itsepuolustusmekaniikka mielessään. Itse asiassa edes vaakunoiden eläimiä ei piirretä realistisesti, eikä koko vaakunanpiirtelyssä muutoinkaan ole kysymys maailman kuvantamisesta. Mutta tästä huolimatta voi olla hauskaa "puolileikkimielisesti" tutkistella asiaa.  Kunhan ei anna tulkintojen mennä päähän. ; Leikkimielisyyden tiedostaminen on se ero joka on asioilla puoliironisesti leikittelevien hipsteri-intellektuellejen ja foliohatuissaan rypevien salaliittoteoreetikkocrankien välillä. Väittäisin ero on universumin ymmärtämisen ja muun mahtipontisen tasolla mitättömän pieni, mutta toisaalta se on se ainut ero joka ihmisten välillä tavallaan on. (Siinä missä "unkuri" -blogin kirjoittaja kysyy, että "mikä on tiedon seuraus: auttaako se tätä pikkumiestä kehittymään humaaniksi, älykkäksi aikuiseksi vai pelkästään yöunensa menettäneeksi kyynikoksi?", itse ajattelen että "humaani, älykäs ja aikuinen" ihminen on sama asia kuin "yöunensa menettänyt kyynikko". Paitsi siltä osalta että ensimmäinen on taruolento.) Ja koska tämä on usein "se ainut ero", siitä tulee ihmisen elämän kannalta äärimmäisen merkityksellinen asia.

Mutta asiaan.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että leijona on itsessään äärimmäisen Fiore dei Liberin maailman mukainen symboli. Fioren mekaniikkaan liittyy eräänlainen "hyve-etiikka" ja sen ytimessä on hyveitä joista audatia on kuvattu leijonalla. Leijonalla joka on minulla itselläni tatuoituna. Toki leijonat ovat hyvin erinäköisiä. Fioren istuvaa ja tassua ojentavaa leijonaa on paha sotkea Suomen vaakunan seisovaan leijonaan. Mutta leijona on leijona. Analogia on analogia. Ainakin silloin kun leikitään "puolileikkimielisesti".

Toinen asia on sitten kamppailutekniikka. Tässä kohden vaakunaleijona ei näytä kovin pätevältä. Fioren perusasennoista ei löydy aivan tuossa asennossa olevaa stancea. Mutta sitten kun menee sovellusten puolelle voi löytää apuja vaikkapa "Pisani Dossi" -manuaalin abrazare -puolelta. Siellä on alkupuolella, prologin jälkeen neljäs ruutu, tekniikka joka kuvaa vastatekniikkaa (remedy master) tietyssä lähtötilanteessa (first play). Kuva jonka kruunupää - ja kruunupäisyyden merkitys on tärkeä muistaa, koska se on tekniikan kuvauksessa se voittaja - näyttää olevan hyvin samantapaisessa asennossa kuin leijonakin. Kuvan samanlaisuutta korostaa se, että käden asennot ovat samansuuntaiset ja jalat ja niiden suhde käsiin on hyvinkin sama. Demonstroin asiaa kuvalla.

Kuvan teksti kertoo tilanteesta jossa toinen tarttuu kurkusta tai hartiasta. Tilanne on luonnollisesti ratkaistava Kuva opettaa "Cum questa presa in terra andare ti farò Ouero el braço senistro ti deslogaro" joka tarkoittaa ihmisten kielellä samaa kuin "minä tulen ajamaan sinut maahan tällä otteella tai sitten väännän vasemman kätesi sijoiltaan. (Lopputulos riippuu osittain siitä, kuinka paljon vastapuoli vastustaa tekniikkaa.) Toki Fioren abrazare on aseetonta tekniikkaa, ja Suomen vaakunalla on kädessään miekka. (Josta kirjoitin aikaisemmin joten detaljin ignorointi olisi ääliömäistä.) Kuitenkin on hyvä muistaa että tekniikoita ja tilanteita usein sovelletaan. Joten jos joku tarttuu sinua kurkusta, on hyvä kääntää tämän hartia sijoiltaan vaikka kädessä olisikin miekka. Väistillä tarttumalla ja koukkaamalla tekniikasta saa sovelluksen joka toimii aseistautuneenakin.

Huikea loppuajatus.

Minusta jos tämä selitys olisi tosi ja yhteys olisi muutakin kuin sattumaa, ja merkitykset olisivat enemmän kuin "pelkkää synkronisiteettiä", niin Suomen leijona kertoisi kyllä sellaisia viestejä, että hyvin mielelläni noudattaisin niitä. ; Audatia kuvaa rohkeutta, ja voimaa, älykkyyttä ja nopeutta kuvaavia eläimiä vaakunassamme ei ole. Suomalaiseen sisuun tämä ajatus on helpohkoa liittää. Etenkin kun meille oikein opetetaan Sven Tuuvan kautta että sisutyypin ihannesuomalainen ei väistä luotia tai ole kovin älykäs.

Toisaalta se opettaa sen, että jos jokin asia pakottaa itsen nurkkaan niin että ei voi hengittää niin sitten on syytä heittää tämä maahan sellaisella tekniikalla että tämä joko menee maahan tai itkee kun käsi menee sijoiltaan. Eikä silläkään enää voi sitten kuristaa. Kun ihmisellä on pää pystyssä ja tämä antaa itselleen luvan rakastaa itseään itsensä suojelemiseksi kaikin tarpeellisin keinoin, on tarjolla jotain jonka avulla voidaan selvitä suomalaisessa kulttuuri-ilmapiirissä. Ellei peräti Jukka Hankamäkeä mukaillen "Suomen ilmastossa". "Vanhentuneiksi tuomitut ilmastolliset selitykset tuntuvat joka tapauksessa varsin uskottavilta myös nykyisten sofistikoituneiden teorioiden aikana. Kun esimerkiksi Suomessa kaikki ulkosalla liikkuminen on ollut perinteisesti vaikeaa, alkaen puuseehen juoksemisesta 30 asteen pakkasessa, olisi kohtuutonta olettaa, ettei suomalaisella ilmastohelvetillä olisi ollut mitään vaikutusta ihmisiin ja niin sanotun kansanluonteen muotoutumiseen. Kansanluonteella voidaan tällöin tarkoittaa sitä metafyysistä uskomusjärjestelmää, joka sisältää pääoletukset todellisuuden perusolemuksesta ja joka siirretään tuleville sukupolville kulttuurisena järjestelmänä. Negatiivisuus, umpimielisyys ja katsomus, että todellisuus on vihamielinen ja läpikotaisin paha: nämä oloissamme sangen ymmärrettävät asenteet lienevät suomalaisille ihmisille tyypillisenä pidetyn varautuneisuuden taustalla. Luottaa ei ole voinut muuhun kuin siihen, että Fennoskandian yläpuolella oleva matalapaine syvenee."

Mutta koska se ei tietysti ole muuta kuin yhteensattumaa, joudun teeskentelemään kuin se olisi totta. Sillä ajatus siitä että voin oikein millään mittapuulla olla "hyvä kansalainen" nojautuu siihen että jotenkin elän tatuointejani todeksi. Oma toimintani horjuu muutoinkin "muutaman hauraan konseptin" varassa. Jos tällä ei synny erinomaista kansalaista niin ainakin tämänlainen sisuuntumis-vittuuntuminen kaunistaa itsemurhatilastoja verrattuna siihen että pitäisi itseä uhraten alistua kerran toisensa jälkeen. Ja sitten kun tämän kaiken tiedostaa, voi suorastaan nähdä miten se on nyt sitten yhtä leikkiä ja leikkimielisyyttä koko elämä.

Suomen vaakunan aseistuksesta

Suomen vaakuna on tuttu kuvio. Sitä näkee ties missä. Siksi siihen ei tavallaan tule kiinnitettyä huomiota. Moni on käsitellyt sitä, joten voisi luulla että siitä ei olisi hirvittävästi mitään sanottavaakaan. Kuitenkin huomasin, että Suomen vaakunan aseistusta ei ole hirveästi käsitelty. Ja valtaosa miekka-aiheista on keskittynyt sapeliin. Suora miekka, joka on kuitenkin melko oleellinen osa vaakunaa, on jäänyt hyvin pienelle käsittelylle. Tämä taas on myös jotain johon minulla voisi myös olla jotain sanottavaakin.

Suora miekka.

Minun tietooni tästä miekasta on tullut lähinnä se että se olisi ollut saksalaisten ratsuväenmiesten käyttämä puolentoistakädenmiekka. Ymmärrän toki miten joku saattaisi ajatella että kyseessä olisi pitkämiekka, mutta kädensijaa tarkastellessa on selvää että kyseessä on nimenomaan yhdellä kädellä käytettävä ns. arming sword. Kahva on niin yhteen käteen sopiva - ja miekan terä ei ole hirvittävän pitkä - joten kaikki puheet puolestatoistakädestä menevät vähemmän tarkkaavaisemmassa katsomisessa suoraan krapulapuheen piikkiin. Se on puolentoistakäden miekka yhtä vähän kuin se on kahdenkädenmiekka. Tai konekivääri.

Heti vaakunaa "tällä silmällä" katsellessa minulle tuli mieleen ennakkointuitio. Siinä on "jotain hyvin espanjalaisen tuntuista". Ensimmäisenä mieleeni kun tuli espanjalaisten jousiampujien sivulla kantama miekka. Syynä on vaakunassa oleva miekan tasainen muoto. Miekan voisi tällöin sovittaa Oakeshott typologiassa XIIIb ja ajoittaa jotakuinkin 1300 luvulle. Veriuran puute on tässä mielenkiintoinen. Sillä teoriassa miekan voisi sovittaa Oakeshott typologiassa muotoon XIIIb mutta siinä veriura on voimakas ja tavallinen. Myös XIIIb:ssä veriura on tavallisin, mutta se on kuitenkin ase jossa se "ei ole välttämätön". Tämä miekan versio on yleistynyt aikana jolloin panssarointia alettiin pikku hiljaa lisäämään. Tätä aikaisemmin viilto-ominaisuudet olivat erityisen tärkeitä. Panssarointi lisäsi tarvetta pisto-ominaisuuksien korostamiseen ja toisaalta siihen että viiltävyydessä läpäisevyyteen piti alkaa panostamaan. XIIIb:ssä keskityttiin erityisesti jälkimmäiseen.

Tämä ennakkointuitio oli ymmärrettävä, mutta kuten usein intuitioiden kanssa on, se paljastui hieman tarkemmassa katsomisessa vääräksi. Nimittäin kun katsotaan Suomen vaakunan alkuperää, päädytään vuoteen 1580 ja Kustaa Vaasan hautaa. Tätä katsoessa miekassa näkyy yksityiskohtia jotka ovat sitten kadonneet siitä virallisesta vaakunasta pelkistämisen vuoksi. Miekassa on selvästi kaksi terää jotka kohtaavat keskellä. Tämä miekka on myös korostetummin pistoversioinen. Detalji voi vaikuttaa mitättömältä mutta se ei ole. Aikaisempi Oakeshott -typologiani on muutettava.

Se voisi olla XV, koska ase selvästi kapenee kärkeä kohden siten että terät kapenevat tasaisesti kohti kärkeä. (Kuin V .kirjain jossa on paljon "korkeutta" mutta vähän leveyttä.) Muutos siirtää miekkaa 50-100 vuotta eteenpäin siitä mihin ennakko-oletukseni sen laittoivat. Eli sinne 1400 -luvun puolelle. Tämä miekkatyyppi yleistyi kun panssaroinnissa siirryttiin haarniskointiin. Miekan keskiosa on korostunut koska tämän avulla rakenne kesti pistoja. Ja siksi terien hionta korostaa sitä kohtaa missä terät kohtaavat toisensa.

 Mutta tätäkin voi pitää hieman liioiteltuna. Sillä ainakin jos nykyisestä vaakunan tekemästä tulkinnasta pitää jotain sanoa, niin se on se, että jos siinä on sekvä terien kohtaamislinja, se on itse asiassa melko hyvä esimerkki miekasta joka ei ole kumpaakaan edellämainitsemaani Oakeshott typologiaa. Se itse asiassa näyttää miekalta jota ihastein paikan päällä Wallace Collectionissa Lontoossa:

Itse asiassa suurin ero Suomen vaakunan ja tuon miekan välillä on pommelin muodossa. Ja variaatio XVIII -mallissa on tältä osin melko suurta. Joten sen voi ohittaa merkityksettömänä. Tämä on myös miekkamalli joka tunnetusti esimerkiksi suurmiehiä kuvaavassa taiteessa helposti sekoittuu XV -mallin miekkoihin. Niillä on sen verran runsaasti yhteisiä piirteitä. Tässä miekan terät yleensä kohtaavat niin että sivutuotteena syntyy selvä viiva keskelle miekan terää. Veriuraa ei ole. (Kuvassani tätä ei näy kovin hyvin, mutta toisaalta tämä sopii vaakunaan sinänsä hupaisasti että se tavallaan selittää miksi Kustaa Vaasan haudalla se näkyy ja nykyvaakunassa ei. Toki pelkistäjä ei luultavasti ole tämänlaisia yksityiskohtia miettinyt. Eli yhteensopivuus on sattumanvarainen.) Erityisen vakuuttavaa mielestäni on se, että XVIII -mallissa terä usein levenee hitusen juuri ennen kahvaa. Ja tämä piirre on Suomen vaakunan molemmissa versioissa, on havaittavissa.  (Toisin kuin valitsemassani näyte-esineessä joka on muuten kyllä hieno.) Tässä mallissa ollaan jo 1400 -luvun loppupuolella. Ja tällöin kyseessä on hyvin suosittu miekkamalli joka monikäyttöisesti sopi sekä panssaroituja että panssaroimattomia vihollisia vastaan. Tämä on juuri sitä yhdenkäden miekkamallia josta löytyy tekniikkamateriaalia Hans Talhofferilta.

Toki on mahdollista että vaakunan alkuperää ja nykymuotoa olisi käsiteltävä erikseen. Silloin voi olla perusteltua pitää Kustaa Vaasan haudan miekkaa XV -mallisena, josta voi kenties joustaa XVIII -malliin. Ja nykyvaakunassa taas on XVIII -malli jonka kenties voisi hyvällä mielikuvituksella tulkita XIIIb:ksi.

Käyrä miekka.

Käyrästä miekasta on sitten keskusteltu kohtuullisen paljon. (Ja se myös kiinnostaa itseäni vähemmän.) Luultavasti jokainen tietää että suora miekka viittaa eurooppalaisuuteen ja käyrä miekka itämaisiin suuntiin. Tässä kohden suomen kielen sapelisanasto on hankala. Me kun pidämme eurooppalaista ratsumisten sapelia (sabre) samana kuin itämaista sapelia (scimitar/shamshir). Koska leijonan tallaamassa sapelissa ei ole kaarta nyrkin yli, se tuskin on ratsuväensapeli. Toisaalta tiedetään että se ei ole ns. tulwar/talwar -tyylinen itämainen sapelikaan. Sillä vaikka kädensija onkin hyvin tyypillinen juuri tälle miekkatyypille, niin tulwarit ovat kaarevia miekkoja joiden kärki päättyy hyvin terävään piikkiin. Tämä piirre, joka olisi myös ratsumiehensapeleille epätyypillinen, viittaa siihen että miekka on jotain muuta mallia. Sapeliksi on ehdotettu turkkilaista kilijiä, jonka miekan terä on sopivasti "kaareva mutta ei älyttömän kiverä" ja tämä olisi historiallisesti ymmärrettävissä. Sillä Venäjän kautta Suomeen päin on ollut varmasti konfliktia johon tämänlaatuinen miekka voisi sopia. Mutta kilij yleensä ohenee ja päättyy teräksi ikään kuin "vähitellen".

Mutta en ole miekan kärjen muodon vuoksi vakuuttunut tästäkään teoriasta. Näkisin että nimenomaan erikoinen "ikään kuin katkeava" kärki on tärkeä. Ja tämä viittaa etelämmäs. Kyseessä on hyvin tyypillinen itämainen scimitar, ja tämä tuo mielikuvat kauemmas Suomea itseään koskevista konflikteista. Voidaan nähdä että scimitar on juuri sen tyylinen joka on ollut tavallinen muslimeilla. Ja kun Suomen leijona tallaa tämänlaista miekkaa, syntyy sellaisia ristiretkihenkisiä tulkintoja jotka jokainen PerusSuomalainen erityisen "islamtiedostunut maahanmuuttokriitikko" alleviivaisi mielellään. (Ja toisaalta kenties osaltaan selittää miksi nykytulkinnoissa Suomen vaakunan tatuointi viittaa vahvasti uusnatsejen suuntaan.)

Eläimen henki (mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus)

Luonnonuskonnoilla on ollut toteemieläimiä, joka on heijastunut myös uusshamanismiin. Heraldiikassa on kauan pidetty erilaisia eläintunnuksia. Ja jos katsotaan horoskooppimerkkejä, niistä monet ovat eläimiä. Carlos Castaneda levitti ajatusta Naguaaleista jotka kykenivät muodonmuuttamaan itseään eläinhahmoon. Fiore dei Liberi kuvasi miekkailumanuaaleissaan miekkamiehen hyveet eläimiksi. (Minun kannaltani niistä tuli tatuointieläimiä.)

Orava symbolisoi kuuliaisuutta.
Mutta on hyvä huomata,
että heraldiikkaan liittyi
silti aina myös roima annos
henkilökohtaisempia mieltymyksiä.

Näillä kaikilla keskenään hivenen erilaisella puolella on yhdistävänä teemana se, että eläimen on nähty symbolisoivan ja kuvaavan myös ihmisten ominaisuuksia. Ajatus on ollut heraldisissa symboleissa toimiva. Koska ennen lukutaitoa erilaiset vaakunat ja muut tunnukset olivat helposti tunnistettavia auktoriteetin merkkejä. Toisto teki niille suunnilleen samaa kuin mitä toisto tekee nykyisille brändien logoille. Niistä tulee tunnuksia ja ne symbolisoivat tiettyjä perheitä hyvin vahvasti. Historian aikana eläimiin liitettiin tiettyjä attribuutteja. Ja itse asiassa kun siihen aikaan maalauksiin lisättiin eläimiä, niidenkin nähtiin usein heijastelevan juuri tätä tiettyyn heraldiseen eläimeen liitettyä ideaalia.

Joskus tämä asia on sitten mennyt hieman pidemmälle. Menneinä aikoina uskottiin ihmissusiin. Keskiajalla indoeurooppalaiset virtaukset toivat ihmissusien idean eurooppaan. Ja siitä tuli suosittu tarinaperinteen osa. Uskottiin että ihmiset voivat maagisesti muuttua ihmisiä syöviksi pedoiksi. Nykyään ajatellaan että yliluonnollisen transformaation sijaan kysymyksessä olisi enemmän psykologisesta asiasta, joka tapahtuu enemmänkin vain pään sisällä. Kliinisessä lykantropiassa on kysymys ihmisen minäkuvan vääristymisestä.

"Tämä Päivä" -blogi taas kuvasi tuoreesti erikoisesta alakulttuurista josta en ole aikaisemmin kuullut. Ns. otherkinit (lyhyesti otut) näkevät että he ovat eläimiä. "Otuja ei pidä sekoittaa furryihin. Furryt pukeutuvat eläimiksi, mutta ovat tietoisia etteivät ole eläimiä. Furryjen touhut ovat roolileikkiä (joka on tai ei ole seksuaalista), siinä missä otut oikeasti uskovat olevansa eläimiä." Tosin liikettä vaikuttaa kuvaavan tässä tietty epämääräisyys. Identiteetti on kenties enemmän jotain joka luodaan kuin jotain joka ensisijaisesti koetaan. Eli välttämättä kysymys ei ole kaikilla otherkineistä siitä että heidät voitaisiin suoraan luokitella samantyyliseen luokkaan kuin lykantropiaa. Tämä voi selittää miksi mukana on paljon nimenomaan "siistejä" "eläimiä", kuten susia ja lohikäärmeitä. Erikoista on kuitenkin miten liikeeseen liittyy näkemyksiä joiden mukaan ihmiset tuntevat oikean eläinhahmonsa raajat, esimerkiksi korvat tai siivet. Ja että nämä näkymättömät raajat jotenkin vaikuttaisivat jopa ulkomaailmaan. Että ihmiset alitajuisesti väistäisivät niitä ja esimerkiksi hissien ovet eivät menisi kiinni jos ne jäävät hissin ovien väliin.

Itselleni mielenkiintoiseksi teki kuitenkin blogistin vertaus transihmisiin. "Otut rinnastuvat jossain määrin transihmisiin: molemmat ryhmät väittävät olevansa jotain muuta kuin kehonsa antaisivat ymmärtää. Siinä missä transihmisillä on kuitenkin hieman tiedettä takanaan, otuilla on vain tunnetta. Näin tieteellisestä perspektiivistä voidaan tietysti suoraan sanoa, ettei otujen väitettä eläinsieluisuudesta tue yhtään mikään tosimaailman ilmiö. Fysiologisesti ihmiset eivät ole muiden eläinlajien edustajia, riippumatta siitä miten vahvasti henkilö tuntee olevansa etana, karhu tai mehiläiskuningatar. Vielä vähemmän ovat ihmiset robotteja, avaruusaluksia, porakoneita tai muita väriseviä välineitä."

En pidä tätä argumenttia kovinkaan vahvana. Sillä ihmismieli on hyvin kummallinen. Neurophilosophy -blogissa nimittäin kerrottiin siitä miten ihmisten ruumiinkokemukset ovat hyvin erikoisia. Osa ei tunne että heidän oma raajansa ei ole heidän. Ja tämän vuoksi he voivat haluta amputaatiota. Toisaalta ihmisillä saattaa olla kokemuksia raajoista joita heillä ei ole. Eikä kysymys ole pelkästä aavesärystä, jossa poistettu raaja tuntuu kuin se olisi paikalla. Vaan nimenomaan siitä että ihmisellä on raajoja joita hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tämä on selvästi ihmisen ruumiinkuvan vääntymä. Joten teoriassa osa otherkineistä voisi todella kokea ruumiinkuvansa jonain joka ei vastaa heidän ruumiinkuvaansa.

Aikaisemmin kommentoinkin hieman tässä aiheessa käytyyn keskusteluun. Siinä läpikäytiin sitä miten sukupuolenvaihdosleikkauksessa tavallisesti leikataan irti ruumiinosa. (Esimerkiksi munat tahi rinnat.) Ja miten taas ollaan haluttomia suostumaan ylimääräisen käden amputointiin. Molempia yhdistää se, että sisäinen kuva ei vastaa biologista todellisuutta. Kirurgiaa tarvitaan jotta sisäinen vastaa ulkoista. Ja molemmissa, sen sijaan, että muutettaisiin mielensisäistä käsitystä omasta itsestä, muutetaan ulkoista kehoa. Transgenderien sukupuolenvaihdosprosessia on moitittu juuri siitä että jos ruumiinkuva ei vastaa todellisuutta, kyseessä olisi harhaisuus. Ja harhan mukaan meneminen olisi epätotuuden varaan heittäytymistä. On helppoa nähdä argumentiston samanlaisuus siihen miten Tämä päivä -blogisti käsittelee otherkinejä. (Olentoja joista en ollut kuullut aikaisemmin ja joihin minulla ei ole mitään muuta tunnesidettä kuin ennakkokäsitys alakulttuurin syvästä sekavuudesta ja pöhköydestä. Joka taas liittää sen kenties vahviten juuri uskonnonvapauden piiriin.)

Tässä ero on toki lääketieteellisesti relevantti. Raajan amputointi on hengenvaarallisuusasteikolla eri tasolla. Ja siksi voi olla oikein tehdä yksi mutta ei toista.  -Samaa logiikkaa voidaan jatkaa muihinkin vastaaviin aiheisiin ja havaita, että tyttöjen ympärileikkaus kielletään länsimaissa mutta ei joissain kulttuureissa, poikien ympärileikkaus sallitaan paljon laajemmin. Mutta sitten taas kastrointia ei katsota hyvällä kuin hyvin marginaalisesti ja se vaatii suvaitsevaisen kulttuurin ja sukupuolenvaihdosleikkausperustelun tai vastaavan painavan syyn. (Harva selittää että jos ympärileikkaus pojille sallitaan niin pitää sallia tytöillekin ja että tämä olisi slippery slope jotta ihmiset saisivat amputoida raajojaan miten mielivät.)

Lääketieteellinen riski on kuitenkin siitä jännittävä asia, että se on argumenttina teknologinen, ei eettinen. Teknologian rajat taas ovat jotain jotka nimenomaan muuttuvat. Joten kenties uusien raajojen amputointi ja jopa uusien raajojen kasvatus tulee olemaan teknisesti paljon nykyistä helpompaa. Ja tässä mielessä otherkinit voivat kenties tulevaisuudessa tehdä ties minkälaisia ruumislisäkkeitä. Tämänlaiset eettiset kysymykset koskettavat syvästi transhumanismia. Siinä huomioidaan teknoutopian mahdollisuus identiteetin rakentamisvälineenä. Ja sitä kautta voidaan miettiä esimerkiksi sitä onko teknologiaa oikeutettua käyttää vain jos sillä normalisoidaan ihmistä, eli vaikka katkennut raaja paikataan proteesilla. Ja onko teknologia väärin heti jos raajan avulla vaikka saa supervoimat tai nopeuden jota ei ole tavallisesti edes huippujuoksijoilla.

Kenties ensimmäiset askeleet hyvinkin mutkikkaaseen kehonmuokkauksessa on tehty kun transsukupuolisuudelle on annettu tilaa. Kenties tämä on tehty jo kun ympärileikkaukset on ensimmäisen kerran tehty. Tai kenties slippery slopen portit aukesivat jo kun ihminen keksi tatuoinnin riemut. Tällä ei liene merkitystä, koska jokainen eettinen kysymys ratkaistaneen arvokeskustelun ja ostopäätösten keinoin tilannekohtaisesti.

Pää perseeseen ; Eläinten itsehoidosta

Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä" (1/2014) on juttu siitä miten eläimet hoitavat itseään. Esimerkiksi simpanssit osaavat lääkitä itseään ; Sisäloisten vaivatessa nautitaan vernonia -kasvin mehua joka ei normaalisti kuulu niiden ruokavalioon. Kapusiinit ottavat ruuansulatusvaivoihin hiiltä ja monet papukaijat neutraloivat ruokavalionsa myrkyt syömällä tietynlaista savea.

Tämänlainen on melko uutta tietoa. Tavallaan. Sillä tosiasiassa eläinten itsehoidoista on paljon erilaisia vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi "Pim mustakorva" -kirjassa (1978) kerrotaan miten koirat osaavat parantaa itsensä vesikauhusta jos ne pääsevät nauttimaan joitain salaisuudeksi jääneitä yrttejä. Nämä ovat kuitenkin enemmänkin urbaanilegendoja. (Eläimet hoitavat itseään monilla tavoin, mutta osa näistä eläinten hoitotavoista ovat silti kuvitteellisia.)

Myös Michel de Montaigne (1533-1592) mietti aikanaan sitä, onko parempi olla ihminen vai eläin. Tätä miettiessään hän otti vahvasti kantaa myös monenlaiseen eläimissä esiintyvään viisauteen. Eläimet olivat kenties vähemmän älyllisiä, mutta kuitenkin joskus viisaampia kuin ihmiset. Alain de Botton kertoo "Filosofian lohdutuksissa" siitä miten Montaigne ihasteli sitä, miten koirat osaavat parantaa vatsanväänteensä syömällä tiettyjä yrttejä. Montaigne kertoi myös anekdootin norsusta joka oli mielistynyt tiettyyn naiseen ja miten norsu hieroi naisen rintoja kärsällään erityisen taitavasti. Ja hän kertoi siitä miten haikarat antavat toisilleen peräruiskeita.

Montaignen maailmassa nämä olivat vahvoja kehuja. Hän korosti käytännönläheisyyttä ja ruumiillisuutta. Viisaus oli hänestä oleellisempi kuin älykkyys. Siksi hän vihjaakin kirjoituksissaan siihen suuntaan että perinteinen kysymys siitä onko parempi olla onnellinen sika vai onneton Sokrates on hyvinkin vaikea kysymys.

Tai siis hetkinen. Peräruiskeita? Haikaroita? Mikä peppuvitsi tämä nyt oli?

Montaigne kirjoitti haikaroista kaukana sivistyksestä, ja hän itse pahoittelee teksteissään olevia asiavirheitä, jotka johtuvat siitä että hän ei pääse tarkistamaan asioita maaseudulta käsin samalla tavalla kuin mitä monet pääsevät kaupungeissa. Selvää on kuitenkin se, että haikarat ja peräruiskeet eivät ole vain Montaignen päähänpisto. Vähän aikaa Montaignen kuoleman jälkeen, vuonna 1615, ilmestynyt "Don Quijoten" II osa kertoo sekin siitä miten ihminen voisi oppia eläimiltä. Englanninkielinen versio ("Don Quixote") valaisee että "Men have received valuable hints, and learned many things of importance from beasts, such as the enema from storks, gratitude and the use of vomits from dogs, vigilance from the crane, foresight and frugality from the ant, honesty from the elephant, and loyalty from the horse." Tämänlainen ajattelu voidaan nähdä jonkinlaisena jatkumona heraldisten eläinen symboliikalle. Ja tätä kautta se on jossain määrin sidoksissa vaikka Fiore dei Liberin perinteelle jossa miekkamiehen hyveet kuvattiin eläinhahmojen kautta; Ja esimerkiksi leijona kuvasi audatiaa, tietyntyyppistä rohkeutta ja elefantti fortitudoa, vakautta ja kestävyyttä ja voimaa.

Mutta koska minä olen minä, en malta olla palaamatta haikaroiden peräruiskepuuhiin. Peräruiskeet ovat olleet muodikkaita hoitoja 1600-1800 -lukujen aikana. Montaigne oli siis itse asiassa aikansa lääketieteen muodikkaassa eturintamassa haikaroineen. ; Walter Friedlander kuvaa kirjassaan "The Golden Wand of Medicine: A History of the Caduceus Symbol in Medicine" (1992) lääketieteeseen liittyvistä symboleista. Hän kertoo miten haikaroita käytettiin - ja käytetään jopa tänä päivänä - useissa lääketieteellisten laitosten ja lääketieteellisten opinahjojen heraldisissa tunnuksissa. Syynä olivat juuri se, että haikarat liitettiin peräruiskeisiin ja tätä kautta lääketieteellisen tiedon omaavaksi lajiksi. Joka luonnollisesti sopii tämän jälkeen hyvinkin vahvasti lääkäreiden symboliksi.

Asiaan voi törmätä myös vaihtoehtohoitojen puolella nykyäänkin ; Vaihtoehtohoitojen puolella saatetaan viitata Joogi Ramacharakaan (1862-1932) joka yhdistää peräruiskeen ibislintujen ja haikaroiden tekemäksi luonnon viisaudeksi ja näiden eläinten innovaatioksi. Ibislintukin löytyy sidoksissa peräruiskepuoleen jo aikaisemmin.

Tämä kuitenkin kertoo lähinnä siitä että Michel de Montaigne seurasi aikaansa eikä luonut ajatusta haikaroiden peräruiskeiden antamisesta.

Kenties mielenkiintoisempaa on miettiä, että mikä haikaroissa on saanut miettimään koko kysymystä. Yhtenä syynä on varmasti pitkä nokka joka jossain määrin voi luoda mielikuvia jostain joka sopii anukseen ja joka myös voidaan sinne työntää.

Oikea vastaus löytyy kuitenkin käyttäytymisestä. Ensimmäinen mielikuva voisi olla se, että jokin soidinmenojen osa voisi näyttää peräruiskeiden antamiselta. Kuitenkin vastaus on arkisempi. Jos katsoo haikaroiden ja iibislintujen elämää, on huomattava, että ne tekevät sitä mitä linnut muutoinkin tekevät. Nimittäin huoltavat ja rasvaavat höyhenpukuaan. Tämä pitää höyhenet lämpiminä ja sellaisina että ne suojaavat vedeltä. Linnut saavat rasvan tähän omasta itsestään. Niiden takapäässä on rauhasia josta ne hakevat öljyä.

Monet lajit, kuten sorsat, käyttävät tähän päätään ja niistä peräruiskemielikuvaa ei saa. Haikarat ja iibislinnut sen sijaan ovat pitkänokkaisia ja ruumiinrakenteeltaan sellaisia että päätä on vaikeaa työntää rauhasiin samalla tavalla kuin muilla linnuilla. Siksi peräruiskemielikuva nokkaansa höyhentenhuollossa enemmän käyttävistä linnuista voi syntyä. Kyseessä on siis luonnontarkkailusta saatu havainto joka on sitten vain tulkittu väärin. Kun sen ajan kulttuurissa peräruiskeita on arvostettu, ei ole ihme että yhteys on nähty. Teko on tajuttu hyödylliseksi, mutta väärällä tavalla.

Älä tunge nokkaasi muiden asioihin!

Heraldinen hyvä maku ja järkevyys

Joskus ihminen ei voi tehdä muuta kuin ihastua vastaan tulevasta hyvästä mausta. Hyvä maku tuottaa esteettistä iloa ja rakentaa yhteyden ihmisten välille. Esimerkiksi mitä muuta voi ihminen tehdä kuin mennä Lontoon luonnonhistoriallisen museon aidalle ja ihastella brittiläistä hyvää makua? Kun aihe, kompositio, aihe, materiaalin käsittely, aihe muotoilu ovat juuri kuten pitää. Ja aihekin on sopiva.

Suomessa vastaavaa ihastusta voi löytää vaikkapa vaakunoita katsellen. Suomen vaakunoissa onkin yleensä ottaen mielenkiintoisia heralisia eläimiä.

Katsotaan vaikkapa Laihian vaakunaa. Siinä on vihreällä pohjalla hopeaorava syömässä kultakäpyä. Tämä on taatusti jokaisen jalometalleja ja varakkuutta, hyvää luonnonläheistä tervehenkisyyttä ja käpyjen ja pettuleivän syömistä rakastavan säästäväisyyshenkisen suomalaisen mieleen. Tosin koska kyse on Laihiasta on mahdollista että kävyn sijasta orava nauttiikin laihian erikoisesta, äärimmilleen venytetystä pennistä.

Voidaan tietysti katsoa myös Noormarkun vaakunaa. Siinäkin mainio heraldinen eläin istuu alasimella. Orava ei ole kultaa vaan punainen., eikä se pidä käsissään mitään. Se näyttääkin heristävältä punaiselta oravalta. Sellaiselta joka sopisi johonki vanhahtavaan tietokonepeliin loppuviholliseksi tai jostain peliteknisestä syystä raivostuneeksi viholliseksi. Tämän aggressiivisen miehen mieleen olevan vaakunan suunnittelija on sama kuin Laihiallakin, eli Ahti Ahmar. Tämä varmistanee ainakin sitä, että tällä miehellä oli hyvä maku. Tässä vaakunassa on vain yksi vika. Noormarkku liittyi Poriin, joten sillä on ollut vuodesta 2009 lähtien Porin vaakuna. Ja kuvitteellinen salapoliisi Jussi Vareshan se sanoi kaiken oleellisen aiheesta. "Mikä vittu teitä porilaisia oikeen vaivaa?" Kun vaihtaa pois tämänlaisesta vaakunasta, samaa on pakko kysyä myös noormarkkulaisista. Tämä yhteys selittäneekin osansa kuntafuusioiden ihmeistä.

Kauniaisten vaakunassakin on hyvää makua. Siinä Gran -kuuseen viittaavaa käpyä on ahmaamassa jonkinlainen kultainen orava, joka on kenties syntynyt bättre folkiin hopealusikka suussa. Vaakunan sininen väri symbolisoi ns. ankkalammikkoa jossa Orava ilmeisesti ui. Kuvassa on lisäksi ruusukkeita jotka virallisesti symbolisoivat paikan huvila -alueita, mutta jotka kuitenkin tuovat mieleen ns. "kapteenin natsat", joiden saamisessa ainakaan haitaksi ei ole jos on nepotistisesti esimerkiksi sopivia sukulaisuussuhteita. Vaakunan suunnitteli Ahto Numminen, luultavasti osoittaakseen että hyvä maku ei ole Ahti Ahmarin yksinoikeus.

Kaikki huipentuu odotettuun Oravaisten vaakunaan. Tämä ei liene yllätys. Tästä vaakunasta voi sanoa vain yhden asian. Mitä. Vittua. Mihin hävisi hyvä maku? Mihin hävisi vaakunaeläin joka tässä kohden vieläpä oikeasti jotekin liittyisi paikkaan eikä olisi varsin keinotekoinen - pelkästään eettisistä ja esteettisistä syistä valittu - selityksineen varsin itsetarkoituksellisesti ja keinotekoisesti päällelliimattu aihe? Analyysin ydin on edelleen "Mitä vittua?"

Kirottua!

Helsingin pitäjän kirkko on vanha paikka, se on 1450 -luvulta. Alueella on ollut kirkko vielä kauemmin. Iäkkyys ja kirkon symbolinen rooli näkyy myös siihen liittyvissä kummitustarinoissa.
* Kirkko tuli tässä yhteydessä itselleni tutuksi melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Olen mm. siihen aikaan käynyt pimeän aikaan laittomasti kyseisen kirkon hautausmaalla. En toki kaatamassa hautakiviä, vaan nauhoittamassa kummituksia. Mutta kuitenkin. Jostain piti siihen aikaan saada sävärinsä, vähässä olivat haluttavat emootiot siihen aikaan.
* Sami Aaltosen "Aavetaloja" -kirjaan on koottu Helsingin lähiseutujen kummitustarinoita jotka on voitu jotenkin dokumentoida tai sitoa paikkaan. Kirjassa on useita tarinoita jotka koskevat juuri Pyhän Laurin kirkkoa.

Esimerkiksi kirkosta kerrotaan tarinaa jotka koskevat sen kadonneita kelloja. Kirkon kellot piilotettiin isonvihan aikoihin. Ne oli piilotettu Vantaanjokeen jotta niitä ei voitaisi ryöstää. Kelloja ei saatu takaisin, ja niihin liittyvissä tarinoissa esimerkiksi vaaditaan jotain erikoisehtoja jotta kellot saadaan nostettua, ja osassa kerrotaan että vaaran uhatessa kellot soivat. Toisessa tarinassa kummitukset ovat pitäneet henkien jumalanpalveluksia. Kirkon käyttösuhde olisi siis tavanomaista suurempi. - Ja miksipä ei olisi, kun puitteet selvästi ovat hyvät.

Kummitusten täyttämä kirkko? Mahdollisesti.
Lihallisempia seurakuntalaisia on joka tapauksessa tavanomainen määrä.

Kenties kummitukset pitävät ympäristöstä. Tai sitten he ovat riivaajia jotka ovat loukkaantuneet siitä että Kuori -ikkunan lasimaalauksen alla on (luultavimmin) R. W. Ekmanin 1853 tekemä plagiaatti/kopio/toisinto erään Vinciläisen varsin hyvin tunnetusta työstä. (Dan Brown kiittää.)

Tämä on minun kryptografinen aarrejahtini, teidän edestänne..

Kävin paikan päällä tänään. En kuitenkaan mennyt varsinaisesti yllämainittujen seikkojen vuoksi. Koska pidän Suomenlinnasta, on syytä ottaa esille Cronstedtin hautakappeli. Carl Olof Cronstedtin (1756-1820) uusklassista tyyliä edustava hautakappeli löytyy juuri tämän kirkon hautausmaalta.

Hän taas oli aikanaan varsin vihattu mies. Esimerkiksi Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" hänen väitetään myyneen Suomenlinnan venäläisille. Kuuluisa antautuminen ei siis johtuisikaan siitä että upseerit arvioivat ruotsin puolustuskykyä kokonaisuutena, ja linnan piirityksen purkamiseen ei myöskään tullut apuja. Cronstedt itse oli vanhemmiten lähinnä Herttoniemen kartanon puutarhan kehittämiseen keskittynyt lempeä mies. Mutta hänelle oltiin kovin kaunaisia. Ja ei. Cronstedt ei kummittele kappelissa. (Sami Aaltosen kirja liittää hänen kummittelevan kotonaan Herttoniemen kartanossa, mikä onkin luonteva paikka kummitukselle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä hautausmaan kummitusten metafysiikkaa joka sitoo kummituksen kuolleeseen ruumiiseen.)

Sen sijaan hänen hautansa valtasivat kyykäärmeet. Hautapaikka oikein kuhisi niitä. Tarinan mukaan käärmeet poistuivat vasta kun hautakappelin oven ylle asetettuun Cronstedtin sukuvaakunaan lisättiin omaa häntäänsä syövän käärmeen kuva. Tämän symbolisen aktion jälkeen kyykäärmeitä ei näkynyt. Pääsin itse asiassa kurkistamaan kappelin sisälle, ja sielläkään käärmeitä ei näkynyt. Sielä oli toki hyvällä mielikuvituksella kehäisen itseään häntään purevan käärmeen muotoinen kuivanut seppele.

Nähdäkseni tämänlaiset tarinat sopivat siihen että ruotsin vallan rappeutuminen tarvitsi syntipukkeja ja Cronstedtin antautuminen oli hyvä. Sillä Suomenlinnalaiset uskoivat linnansa puolustuskykyyn - ja miksipä eivät olisi uskoneet. Näin antautuminen nähtiin niin suurena pelkuruutena että sen olisi miltei pakko olla petos.

Cronstedtin "Pohjolan Gibraltarin" (Eli Viaporin, minulle Suomenlinnan) luovuttaminen on ollut näkyvä teko. Esimerkiksi Cronstedtin kotipaikkaan, Herttoniemen kartanoon, liittyy tarina petturin palkasta. Että suuri osa venäjän petoskullasta oli hiekkaa ja että Cronstedt olisi kaatanut tämän vihoissaan kartanonsa mailla olevaan salmeen ja tällä selitettiin se, että kyseinen salmi ei yleensä jäädy talvisin.

Näin ollen minulle kyykäärmeet eivät ole petturin merkki, vaan merkki loanheitosta. Siksi en edes suostu lukemaan käärmettä sen likaisessa muodossa ja katson sen olevan ouroboros, silloin se on rakentavampi symboli. ; Toisen maineen mustaaminen yliluonnollisilla kertomuksilla on yhtä uniikkia kuin kopsata muuatta Vinciläistä mestari Leonardoa. Sellaisesta ansaitsee jo tulla kummitelluksi. Jos se vain olisi mahdollista.

Enough is enough! I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking grave!

---

On ilo ja kunnia että maassamme on valtionkirkko joka verovaroin mahdollistaa sen, että kirkoon kuulumaton harhaoppinen voi ilmaiseksi käydä hautausmailla tunkemassa nenäänsä paikkoihin sellaisin toimin jotka moni voisi pitää pyhäinhäväistyksen lähentelynä.

Peijakkaan peijaiset : Synkronisiteettiä prosessissa

Lontoon "Natural History Museum" pitää näyttelyssään ylläolevaa kiveä. Se näyttää maalaukselta ja kaupungin silhuetilta, jonka yllä on taivas. Se on kuitenkin ns. designoid. Se on syntynyt täysin luonnon prosessien kautta, eikä ihmiskäsi ole siihen koskenut. Tässä mielessä kivi on kuriositeetti. Sitä ei oikeastaan voi sanoa edes yhteensattumaksi, sillä itse muovautumisprosessissa ei edes ole mitään poikkeuksellista.

Se, mikä tässä on tietysti ihmeellistä on yhteensopivuus maisemaan, jonka vasta ihminen näkee ja kokee. Tämä kokemus on kuitenkin vahva, sillä (a) Natural History Museum on laittanut sen esille (b) minäkin oikein valokuvaan ja blogaan siitä. Itse asiassa kivi onkin tätä kautta ihmisjärjen valitsema. Maailmassa on pirusti eri näköisiä kiviä, mutta ohitamme ne. Kuriositeetti kiinnittää huomiomme ja otamme sen. Emme siis katso satunnaisesti valikoitunutta kiveä vaan satunnaisesti muovautunutta kiveä. Psykologia ja intentio todellakin kuuluu oleellisena osana designoidin selitykseen, mutta ei rakentamisen, vaan huomaamisen kautta.

Kun Natural History Museumiin - saati sinne tavaraa lähettäville geologeille ja muille ihmisille - on kuitenkin tullut kiveä jos jonkinlaista vastaan, on selvää että mukaan tulee tälläisiä sattumuksia. Jos jonkun mahdollisuus on 1/1 000 000 niin jos ottaa miljoonan otoksen, voi jo odottaa että tälläinen epätodennäköisyys tapahtuu. Maailmassa on paljon tapahtumia ja valtaosa niistä unohdetaan. Kuriositeetit kiinnittävät huomiota.

"Esoteerinen Maantiede" -blogi käsittelee tätä Jungin psykoanalyysin kautta. Hän ottaa esille tarinan kirkkoraamatusta johon natsien kirves oli tehnyt loven niin että kirves oli pysähtynyt tietyn sivun kohdalle ja tämä sivu sattui olemaan kuvainnollisesti tulkittavissa juuri natseihin ja tuohon tilanteeseen sopivaksi. "Tässä ei ole tarkoitus ottaa kantaa Raamatun ominaisuuksiin ”voimakirjana”, vaan nostaa esille ilmiötä, jota Jung kutsui synkronisiteetiksi. Kun SS:n kirves iskeytyy kirkkoraamattuun ja terä pysähtyy kaikista mahdollisista sivuista yllä toistetun tekstin kohdalle ja kulmakarvamme siitä kohoavat, ei kyse ole loogisesta syys-seuraus-suhteesta (kuten olisi jousiampujan tähdätessä ja osuessa napakymppiin), vaan havainnoitsijan kannalta ”merkityksellisestä sattumasta”. Muonion uskovaiset ovat ehkä kutsuneet sitä ”armon väliintuloksi”, kun ovat aikoinaan kirkkoaan siivonneet ja huomanneet kirkkoraamatun haavasta pulppuavat sanat - ehdan vanhatestamentilliset uhkaukset." Kokemus tarkoituksellisuudesta ovat tietysti ymmärrettäviä. Ja näistä syntyykin ns. ihmekertomuksia. Itse asiassa voidaan sanoa että olipa kysymys sitten hengellisetä tai materiaalisesta selittämisestä, aiheesta tai näkökulmasta tahansa, niin  post hoc ergo propter hoc (sen jälkeen-sen vuoksi) virhepäätelmä on psykologisesti vakuuttavan tuntuinen vaikka se on argumentatiivisesti roskaa juuri siksi että siihen liittyy synkronisiteettistä ajattelua. - Ja tälläiset yhteensattumat vain vetoavat mieleen niin vahvasti että järki unohtuu.

Tämänlaiset yhteensattumat ovat tietysti hyvää lähdettä vaikkapa huumorille. Voidaan ottaa vaikkapa sinänsä taatusti suunniteltu kohde. Ja nähdä siinä synkronisiteetin kautta jokin ylimääräinenkin viesti.

Tuonen lehto, öinen lehto...
Sinnepä lapseni, Satan.

Otetaan vaikkapa Suomessa oleva paikka nimeltä Kuhmo. Sen vaakunassa on mustalla pohjalla kolme kuusipuuta. Joku voisi ajatella että tässä on syvä yhteys sanaleikin kautta ; Kuusi on klassinen ja jopa lattea sanaleikki koska se on samanaikaisesti numero että puu. Kun Kunmon vaakunan puut numerisoidaan tämän sanaleikkilogiikan perusteella, huomataan että Kuhmo on saatanasta. "666", se tunnettu Pedon Luku. Tässä on erikoista se, että vaikka vaakuna on selvästi myös syntytavaltaan ihmisen intentionaaliseen toimintaan sidottavissa, on tämä selitys silti "kaukaa haettu". (Siitä huolimatta että pahat kielet ja paikalliset voisivat sanoa että tämä yhteys selittäisi monta asiaa Kuhmosta. Ja Kuuskuuskuuskajaskarista.) Ihmisillä voi olla vaakunaa tehdessään useita intentioita ja osa niistä voi todellakin olla pahanenteisiä ja jopa saatananpalvonnallisia. Mutta he myös eivät mieti joka ikistä mahdollista kielivitsiä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Aina livahtaa jotain. Pikkupoikien (ja minun, mutta nythän minä jo toistan itseäni) taipumus etsiä kaksimielisyyksiä likimain aivan kaikesta - ja ennen kaikkea taipumus myös löytää niitä hyvin usein - johtuvat juuri siitä että kukaan ei pysty niin multidimensionaaliseen ja kaikenkattavaan tarkkailuun että jotain ei livahtaisi läpi.

Nähdäkseni juuri roolipelien liittäminen saatanapaniikkiin johtui juuri siitä että siihen astui mukaan panikoijia joilla synkronisiteetti oli jonkinlainen elämäntavan ydin ja keskiakseli. Esimerkiksi saatanapaniikissa nuorten kiusaajana ansioitunut "pro-nuoriso" -mies Keijo Ahorinta on tietysti tullut myöhemminkin julkisuuteen juuri siten että hän synkronistisoi tatuoinnin ja liitti sen saatananpalvontaan varsin ontoin perustein.

Tämä on kuitenkin alustus "peijaiskulttuurille" ja siihen liittyvälle "vakavalle vitsille" joka olisi hauska jos se naurattaisi.

Arhi Kuittinen on korostanut sitä että karhu on liittynyt vahvasti muinaiseen suomalaiseen uskomusperinteeseen. Hän näkee esimerkiksi petovihassa jäänteitä siitä että karhunpalvonta on ollut luterilaisen kirkon uskonsodassa oleellisen vahva vihollinen. Tämä on itse asiassa totta ; Suomen kulttuurihistoriaa opetellessa oppii suunnilleen sen, että luterilaiset ovat olleet aina kovia vastustamaan harhaoppia ja puhditsamaan uskoaan pakanavaikutteista. Luther halusi puhdistaa alkuseurakunnan vakiotilaksi, kun taas katoliset olivat raakuudessaan halukkaita yhdistämään pakanauskomuksia omaan pyhimysperinteeseensä. (Jota luterialiset vastustivat vahvasti osittain juuri yllämainittujen pakanayhteyksien vuoksi.)

Voisimme tästä lähtökohdasta spekuloida. Vaikkapa siten että kun karhupeijaisten - ja muiden itämerensuomalaisten muinaisuskon rituaalejen - tärkein juoma oli olut. Olut maistuu pahalta, mutta suomalaiset juovat sitä nykyään niin kuin menneisyydessäkin. Jospa ajatellaan että Karhu -olut olisi kulttuurihistoriallista kaipausta ja muistamista. Ja jospa jopa kristittyjen halu kieltää oluen myynti kaupassa liittyisi juuri siiehen että kyseessä on pakanarituaalijuoma joka on halveksuttavaa koska se yrittää päihittää Aidon Pyhän Juoman eli ehtoollisviinin. (Tämä on tietysti synkronisiteettiä. Mutta silti hauska "heittona".)

Voisimme tästä spekuloida siitä että Helsingissä on karhupuisto. "Mesikämmen" -blogissa kirjoitettiin miten tämä pentagrammin muotoinen puisto on tulvillaan saatanallista symboliikkaa. ; Puisto näyttää suorastaan samalta miltä Harry Potter näyttää saatananpalvontaa yhä tänäkin päivänä pelkäävien fundamentalitikristittyjen tulkinnoissa. Mesikämmen -blogin mukaan tällä on kytköksiä minuun henkilökohtaisesti. (Olen illuminatin jäsen. Oikeasti. Jäsen järjestössä jonka nimi on "illuminati". En kuseta. Tai tarkalleen ottaen kusetan ja trollaan useinkin, myös ja etenkin tässä blogissa jossa suuri osa teksteistä sanoo jotain mitä en ajattele tai kannata. Mutta juuri tässä kohdassa en kuseta. Tällä jäsenyydellä on vain valitettavan vähän tekemistä maailmanvalloituksen ja mediakontrollin ja aivopesun kanssa. Haluaisin että olisi enemmän. Sillä kaikki ne ei-illuminatien puheet siitä mitä illuminatit tekevät ajavat mieltäni aina siihen suuntaan, että sen täytyy olla vallan mainio järjestö, jolla on vain huonot -ja ilmeisen tehottomat keinot. Kun laajakaan valta ei auta vaientamisessa ja oman agendan ajamisessa ja tietoturvakin on perin kehno kun kaikki ovat kuulleet illuminatista ja kylähullukin voi nähdä kaikki ne salaiset symbolit ja viestinnän, joka pitäisi tehdä salaisesti - keinot näiden saavuttamiseksi, emme voi päätellä muuta kuin että illuminati koostuu kädettömistä amatööreistä. No, olenhan minä siellä jäsenenä so I rest my case.) "Tähän väliin kannattaa muistaa pari seikkaa Illuminatista Suomessa. Helsingissä toimi Walhalla-seura (1781-1786) ja Turussa Aurora-seura (1770-1779). Näistä jälkimmäisen tiedetään pitäneen symbolinaan pentagrammia. Varmana voidaan pitää, että myös Helsingin seura on pitänyt pentagrammia tärkeänä symbolinaan, kuten Illuminatissa maailmanlaajuisesti muutenkin tehdään. Miten karhu sitten eläimenä sopii tähän perkeleelliseen kuvioon? Karhuahan monet pitävät yksikantaan vain mainiona kansalliseläimenä. Karhu on valittu pentagrammin sisälle tietysti siksi, että karhu ja Suomalaisten harjoittama karhunpalvonta edusti kristinuskolle itse sielunvihollista."

Tämä muistaen Kallion oluen sävyttämä kulttuuri voidaan nähdä peijaisina. Jokaviikonloppuisena rituaalina jolla on hengelliset kytkökset Suomen Aitoon historiaan että Saatananpalvontaan. (Me illuminatit tosin palvaamme korkeintaan kinkkua. Saatanan liha on niin kovin sitkasta.) Näin Mikko Aholan humoristinen teksti siitä miten muslimit uhkaavat lasten kevätjuhlaperinnettä eli ryyppäämistä näyttääkin "hengentieteen esoteerisessa valossa" merkittävältä kysymykseltä. Toki tämä merkitys on vain synkronisiteettinen. Mutta kaikkeen synkronisiteettiseen tuntuu liittyvän sellainen omituinen sääntö, että jos tarina ei olekaan totuudenmukainen, niin se on kuitenkin parempi kuin tosi. Se on vähintään hyvä tarina, kenties jopa parempi kuin Totuus.

Miksi sulla on noin pieni?

Kuulen usein otsikon kysymystä. Aihe ei liity pelkästään yleiseen miehuuteeni, vaan pääasiassa kuulen kysymyksen bucklerin yhteydessä. (Mikä todistanee sen että olen ylimalkaan katsoen yllättävänkin siveä.) Se on hyvin pieni kilpi, sellainen vähän isoa kattilankantta muistuttava vemmel. (On mittakaavassa miekan kanssa tuossa blogiotsikossa asti.) Joskus jos on tarve/huvi harjoitella julksissa tiloissa tai muuten vain käyn vaikka jossain tapahtumassa asianmukaisesti haarniskoituna, ihmiset - etenkin lapset - ovat erityisen kiinnostuneita kokoasiasta.

Vähemmän pedifilialla sävytettyjä kikkelivitsejä, siirry asiaan! (Toim. huom)

Kysymys on erinomainen koska se osoittaa että lapset, nuo kotiemme karvajalattomat pikku hobitit, ovat teräväsilmäisempiä kuin helposti muistaa. (And they have excellent taste!) Ja se mitä kautta heidät muistaa vähemmän teräväsilmäisinä on yleensä heidän vanhempansa. Kun niitä ns. jästejä katsoo ei odotukset ole kovin suuret. (Lapsia on helppo aliarvioida. Aikuisia. Käytännössä ei koskaan.) Mielikuvissa ritarilla on tietysti iso ja hieno ns. turnajaiskilpi. Se on vieläpä usein heraldinen kilpi joka on koristeltu heraldisilla eläimillä! Tämä antaa odotuksen jostain sellaiseta cooliudesta että sen rinnalla karu maalaamaton kattilankansi on pettymys lapselle jolle oikeat kattilankannet ovat saattaneet olla laiha lohtu "paremman, aidon kilven" puutteessa. (Toivottavasti tämä lausunto lisää kattilankansileikkejä ; Niitä tehdessään lapset ovat sentään ns. "oikealla asialla".)

Kysymykseen on helppoja vastauksia.

Helpoin syy on tietysti se, että buckleria on hyvin kätevä kuljettaa. Yleensä ottaen esimerkiksi jossain tapahtumissa lähinnä laitan sen vyöhön kiinni niin että joudun avaamaan ja irrottamaan vyön jos sen haluan irrottaa sen vaikka käyttöön. Tämän teen tietysti siksi että sen putoamisista tai varastamisista ei tarvitsisi välittää.

Toinen helppo syy on se, että keskiaikaisen historiallisen miekkailun puolella tärkeää on tietty - autenttisuus on varmasti väärä sana joten käytän sen sijasta toista sanaa - lähteistettävyys. Manuaaleja tunnetaan hyvinkin useita ja niissä on laaja kirjo erilaisia aseita. Kuitenkin isoista kilvistä on yllättävän vähän materiaalia. Toki esimerkiksi Talhoffer neuvoo monen sivun verran kilpien kanssa käytävää kaksintaistelua, mutta tätä - ja muutakin isojen kilpien materiaalia - kuvaa tietty hajanaisuus. Kokonaisuus on lähinnä kokoelma erilaisia temppuja eikä mikään hienostunut valmis kaksintaistelujärjestelmä. Ollakseen kunnon martial art, on sen oltava tietty koherenssi, elenganssi ja laaja sovelluspinta. Ja olemassaoleva aineisto suurelle kilvelle ei ole tämänlainen. Sen sijaan buckerille on paljonkin mielenkiintoista materiaalia. Toki moni aineisto on sen kohdalla kasa hajanaista temppuilua. Mutta bucker on jopa em. Talhofferilla olemassaoleva, systemaattisempi ja varsin hieno kokonaisuus. Tämän lisäksi esimerkiksi I.33 -manuaalissa on ihan yksinään riittävä kokonaisuus joka tekee siitä hienostunutta miekkashakkia. (Toki osa voi käyttää ja soveltaa ja leikkiä isoilla kilvillä, mutta tällöin kyse on enemmänkin historian elävöittäjistä. Ja he taas tekevät hommia ihan eri lähtökohdista. Kysymys ei ole historiallisesta keskiaikaisesta miekkailusta vaan jostain joka vain usein sekoitetaan siihen.)

Buckler on lisäksi leimallisesti kaksintaisteluase. Se on niin pienikokoinen että se ei toimi relevantisti esimerkiksi nuolia vastaan. Se ei siis ole piileskelyase. Kilpeä voisi käyttää rivistössä jolloin puhutaan isoissa massoissa tehtävistä taisteluista. Ja tämä puoli ei oikein itseäni innosta. Kaksintaistelussa se sen sijaan toimii erinomaisesti, koska se tässä kontekstissa suojaa yllättävän ison osan itsestä. Lisäksi sillä voi tehdä nopeita manööverejä. Ja buckleria voi käyttää lyömäaseena ja se mahdollistaa myös sidontatekniikoiden käyttämistä. Isompi kilpi ei ole tässä mielessä yhtä innostava, koska se ei ole yhtä näppärä ja monella eri tavalla kikkailtava. (Jotta voisin vastustajani paremmin piestä, oi hunajapilkka!)

Kysymykseen on vaikeampikin vastaus.

Vaikeampi ja mielenkiintoisempi vastaus onkin sitten vastaus siihen että miksi sitä historiallista aineistoa isoille kilville ei oikein tahdo olla? Tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta, mutta aihioita ja sivujuonteita sitäkin enemmän.

Syynä on aika. Esimerkiksi viikinkiajalla kilvet olivat yleisiä. Siinä vaiheessa kun manuaaleja ruvettiin ylipäätään kirjoittamaan tästä aiheesta, ne olivat kuitenkin jo menneet muodista. Pankrationin ja muiden "vanhempien" lajien rekonstruointi ei ole historiaa vaan arkeologiaa. Vihjeitä näihin voidaan toki hakea vaikkapa ruukuista.
1: Arkeologinen miekkailu taas osuu minun kohdalla siihen taktiseen lausumaan "väärä vuosisata".

Mutta aika on tässä vain yksi elementti. Sillä kilpiä käytettiin joskus ja ne olivat tehokas ja hyvä keino. Niistä luovuttiin. Ja syynä ei olut pelkästään muoti. Sodassa tupataan käyttämään keinoja jotka tehoavat. Ja esimerkiksi spartalaiset olivat tunnettuja falangista, he olivat mestarillisia kilpimuurien käyttäjiä sodassa. Roomalaiset ovat kuuluisia kilpimuodostelmistaan ja sotastrategioistaan. (Näinä aikoina kamppailutekniikoiden painaminen kirjoiksi ei kuitenkaan ollut jotain jota tehtiin. ; Strategiaa piti opettaa teoriassa, sotilaat taas harjoittelivat tekniikoita käytännössä eivätkä lukeneet niistä kirjoja.)

Kilpien käyttötarve ja voima muuttui kun hevosten käyttäminen yleistyi. Sotahevonen on kuin tehty kilpimuurien tuhoamiseen. Siksi keihäsrivistöt pitkillä - kaksi kättä vaatineilla - keihäillä olivat paljon parempi ratkaisu. Hevonen kun juoksee niihin pahki, ei mies tallaudu ja jyräydy samalla tavalla kuin kilpirivistön takana oleva. (Mellakkapoliisit käyttävät kilpimuuria niin kauan kuin anarkistit eivät yritä ajaa heidän päälleen hevosella, autolla tai moottoripyörällä kovin yleisesti.) Ritarit taas ovat tunnetusti nimenomaan oleelliselta ytimeltään ratsumiehiä. (Lisäksi kun haarniskointia parannetaan osa ison kilven ideasta katoaa tietysti samalla ideaa.) Tämänlaiset seikat tietysti pienentävät kilven kokoa.

Ja toki esimerkiksi jousimiehillä oli usein käytössä ns. pavese, joka on hyvin iso kilpi. Mutta se ei ole taistelullisesti kovin kiinnostava harjoiteltava koska sen takana lähinnä oltiin piilossa. Se suojasi vastapuolen nuolilta. Se ei ollut lähitaistelua, ja varsinainen taito ja harjoittelu olikin sitten sitä ampumispuolta. (Ja minä en todellakaan ole archer.)

identiteetistä, maineesta ja poliittisista rooleista

"Mustia ritareita" pidetään pahoina, jopa roolipelikulttuurissa. Tarinankerrontakulttuurissa musta ritari on häijyläinen. Ajatus on peräisin keskiajalta. Silloin mustuus ei viitannut ihonväriin vaan se viittasi itsenäiseen ritariin tai freelance -sotilaaseen. Heraldisessa mielessä musta ritari on tunnukseton tai tunnuksensa peittänyt ritari. Siinä missä samurailla ronin -isännätön samurai on kerännyt ympärilleen romantiikkaa, musta ritari on hahmona aina jotenkin viheliäinen. Taustalla on liitos identiteettiin : mustilla ritareilla ei ollut suvun kunniaa ja omaisuutta suojeltavanaan. Heitä pelättiin siinä suhteessa että he eivät kenties tämän vuoksi myöskään noudattaneet ritarien "kunniasääntöjä" (jotka olivat rehellisesti sanoen mitä olivat nykyajan ihmisten silmiin).

Musta ritari voidaankin nyt laittaa rotuennakkoluulojen sijaan siihen lokeroon jolla anonyymejä kohdellaan. Itsekin olen kovin vastahankainen anonyymikommentoijille. Taustalla on aivan taatusti "eurooppalaisen muinaisajattelun jäänteitä".

Sama asia toimii itse asiassa myös poliittisessa keskustelussa ja työelämässä. Esimerkiksi kun minä menen töihin, minulla on rooli jonka noudattamista minulta odotetaan. Sitä odotetaan niin vahvasti että katsotaan että jos sitä pitää vaatia ollaan jo liian pitkällä. Jukka Hankamäki otti tässä kohden esiin sen, että politiikassa kysymys on vähän samasta asiasta. Poliitikko on ikään kuin töissä puolueelle. Hän ottaa perustaksi identiteettiteoriat. "Erving Goffman esitteli teoksessaan The Presentation of Self in Everyday Life (1956) dramaturgisen lähestymistapansa, jonka mukaan sosiaalinen maailma on kuin teatteri, jossa minuutta ja identiteettejä esitetään. Tämän mukaan myös politiikka on läsnäoloa näyttämöllä toisten ihmisten havaintojen kohteena. Yleisö seuraa esitystä tai roolia, jonka pitäisi antaa haluttu vaikutelma. Esimerkiksi kauppiaan odotetaan esittävän palvelunhaluista, opettajan tietävää, lääkärin empaattista ja niin edelleen. Oletuksena on, että ihmiset tietävät joka tapauksessa toimintansa olevan aina myös esitystä, ja siksi he pitävät asiaan kuuluvana soveltaa vaikutelmanhallinnassaan (impression management) samoja menetelmiä kuin näyttelijät näyttämöllä. He siis osaavat suunnitella näytöstään, ottaa välimatkaa rooliinsa ja arvioida esityksen onnistumista. Yleisö puolestaan soveltaa esityksen tulkinnassa samoja menetelmiä kuin katsoessaan näytelmää ja suhtautuu onnistuneeseen esitykseen vilpittömänä ja aitona." ... "Erityisen kiusallista on, kun ihmisen esittämä henkilökohtainen identiteetti (ei siis vain asia) paljastuu epäaidoksi tai valheelliseksi. Muiden saama vaikutelma (expression given off) on tällöin osoittautunut eri asiaksi kuin lähetetty ilmaisu (expression given)." Ytimessä on rooli ja odotukset. Poliittinen puhe on siis performanssi. Hän ottaa esille sen, miten perussuomalaiset ovat selitelleet erilaisia lipsahduksia vahingoiksi ja miten suvaitsevaistokin on joskus varsin suvaitsematon "väärille mielipiteille". Ongelmia syntyy, mutta eri tavoin "Perussuomalaisten ongelma on, että he puhuvat totta mutta eivät myönnä tarkoittaneensa totta. Muiden ongelma on, että he eivät puhu totta mutta väittävät tarkoittaneensa totta."

Toisin sanoen puolue on ikään kuin oletettu ja tunnettu ritarin koodi. Sen rikkominen on kuin olisi musta ritari joka kulkee ritarien heraldisissa tunnuksissa. Tämä nähdään pahana. Ja siksi poliitikot toisaalta tykkäävät irtisanoutua erilaisista tempauksista että heiltä myös vaaditaan irtautumista tietyistä asioista. Eli vaikka jokaisen ihmisen oletetaan irtisanoutuvan väkivallasta, siitä olisi osattava irtautua moittimalla sitä aivan itse. Monista itsestäänselvyyksien lausuminen on turhaa, joka johtunee siitä että he kokevat olevansa yksilöitä. Heille esimerkiksi poliittinen puolue on lähinnä keino saada näkyvyyttä yksilölle. Kuitenkin katsojat odottavat irtautumista, ja jos sitä pitää ehtiä vaatimaan on rooli jo rikottu.

Tätä tietysti tapahtuu nykyään. Moni tietysti ajattelee että keskiaika olisi jäänyt taakse. (Historiallisena aikakautena se toki onkin.) Nykyään ei ajatella kunnian kautta. Itse asiassa kunniakulttuuria pidetään makaaberina, julmana ja barbaarisena. Kunnian on korvannut maine. Itse asiassa vieläpä sellaisessa etiikasta karsitusta moraalirelativistinen maine, jota kuvastaa lähinnä niinkin neutraali sana kuin julkisuus. Kuitenkin katsojat elävät jatkuvassa moraalisessa närkästyksessä joka tuppaa kohdistumaan milloin mitä ihmeellisimpiin asioihin. Näin ollen esittäjät ovat kuin taiteilijoita jotka ovat neutraalisti tuottamassa asioita joita ei kahlitse mitään ja joiden pysyvä ilmiökenttä tapahtuu siksi lähinnä julkisuuden kautta. Katsojat taas elävät hyvinkin vahvassa maailassa jossa häpeä ei kenties ole ikuista, mutta lyhytaikaisesti se voi olla hyvinkin spontaanin ja rujon rajua. Puhutaan siis jonkinasteisesta kunniakulttuurin pyörimisestä.

Tämä taustoitus on mielestäni kiinnostava koska voin törmäyttää sen "Tämä päivä" -blogin kanssa. Siellä kirjoitettiin Eerolan tavasta kiemurrella irti lausunnoistaan. Blogisti vertaa perussuomalaisia fox -kanavaan. ""Not racist, but #1 with racists" sanottiin Fox-kanavasta Simpsoneissa. Perussuomalaiset ovat tässä suhteessa Suomen Fox." Jos tämä ei ole liitoksissa Goffmanin julkisuusrooleihin, en tiedä mikä on. Moitteen alle tulee se, miten Eerola kiemurtelee irti lausunnostaan joka on seuraava "Ja näille patriooteille (?) vinkiksi: Älkää seuraavan kerran näyttäkö ”patriooteilta”, kun pyritte tuollaiseen tilaisuuteen sisään. Älkää myöskään menkö ryhmässä, vaan muina miehinä muiden joukossa." Tämä vaikuttaa aika kovalta tempulta, joltain jossa kehotetaan naamioitumaan koska siten temppu onnistuu paremmin. Jos iskun tekee näkyvällä identiteetillä, siitä tulee vaikeuksia. "Kun Eerolaa on tentattu aiheesta, esimerkiksi Heikelä Korporaation haastattelussa, hän on turvautunut uskomattoman hienoon perusteluun: hän tarkoitti vain että jos tilaisuuksiin mennään, siellä pitää käyttäytyä hyvin! Ei mennä ryhminä, vaan kiltisti yksilöinä! Ja ei näytetä "patriooteilta" merkitsi tietysti sitä että jätetään puukot kotiin, ei siis tarkoittanut puukkojen piilottamista. Eerolan puheet on siis tulkittu täysin väärin. Paitsi ettei ole. Kenellekään ei Eerolan tekstiä lukiessaan tule mieleen se mitä Eerola sillä väittää tarkoittaneensa eikä hän selvästi tarkoittanut mitään esittämänsä kaltaista. Tässä Eerola toimii tavalla jolla hän voi kertoa tappovinkkejä seuraajilleen ja samanaikaisesti esittää viatonta. Vinkit ovat kuitenkin niin selviä, että omat kannattajat kyllä ymmärtävät ja medialle annettu selitys tulkitaan silmän vinkkauksena."

Itse liitän tämän oleellisesti mukaan ns. uuskonservativismiin. Olen aiemmin kuvannut sitä miten uuskonservativismi tanssii kaksoisidentiteetillä. Tätä voi kuvata sellaisin käsittein kuin vertaamalla heitä kaksoisagentteihin jotka käyttävät liberaalia kieltä mutta uusivat sen termit ja uudelleenmäärittelevät ne ja esittävät sitten konservatiiviset näkökannat tällä kielellä. Mielipide ei muutu mutta performanssi muuttuu. Strategisesti tämä on sitä että siinä missä suora debatti ja hyökkäys olisi vallankumousta (vanha järjestelmä tuhotaan), on tämänlainen kielenkäytön muuttaminen itse asiassa vallankaappausta (vanha järjestelmä valjastetaan ja manipuloidaan omaan käyttöön). Ilmiö on varsin globaali uuskonservatiivien temppu. "Tämän päivän" vertaus Foxiin on siitäkin osuva, että sen arvomaailma on tähän oleellisesti liitoksissa ja se käyttää samaa strategiaa.

Ja itse asiassa se on näkyvin piirre myös USA:n konservatiivien uskontoon liittyvässä muoti -ilmiössä eli ID -keskustelussa. Heidän luennoillaan käydessään on havaittavissa se, että perussuomalaistyylinen "wink-wink" -henki on sarjatulitasolla käytössä. Näkyvinä piirteinä ovat asiaankuuluvat kritiikkien alla esiintulevat "en minä noin tarkoittanut" -hokema ja "kyllähän me tiedämme mihin se ID:n Suunnittelija viittaa". Joita käytetään hyvin samalla tavalla mitä PerusSuomalaisten suusta lipsahtaneiden sammakoiden käsittely näyttää. Mitä kristillisempi ja vähemmän lehtimiehiä ja mediaa on paikalla, sitä vahvemmiksi nämä vinkkaukset tietysti myös käyvät.

Syy "ymmärtämisvaikeuksiin" on selvä ; Kun käytetään yhden termistön nimisanoja joiden kautta ilmaistaan aivan toisenlaisen termistön ideoita, syntyy väistämättä kaksoismerkityksiä ja vääristymiä. Syntyy ns. kategoriavirheitä, jotka heijastuvat ensinnäkin tekstin tulkintatasoon sotkuistaen sitä mitä attribuutteja ja konnotaatioiota sanoihin pitää liittää. Ja lisäksi tämä tuppaa myös sotkemaan päätelmien syvärakenteet ja tätä kautta koko argumentin. Laatu sekä argumentaatiotasolla että retorisella tasolla romahtaa. Tulkintavaikeus ja "ei ymmärrä meitä" -käsienvääntelyt johtuvat siitä että valittu viestintästrategia on mitä on, eikä siitä että ymmärtäjä olisi tyhmä. (Eikä edes siitä että viestittäjä olisi retorisesti lahjaton.)

Tässä mielessä identiteettitulkintaan saadaan lisää vääntöjä. Ilman sitä on itse asiassa vaikeaa selittää miksi Eerola suhtautuu irtisanoutumiseen siten kuin sitä harjoittaa. Perussuomalaisen performanssin kun on täytettävä molempien puolten vaatimukset. "Termien vallankaappaus" tarkoittaa juuri sitä että tekstin on heijasteltava kahta identiteettiä. Perussuomalaiset eivät siis ole rasisteja tai vastaavien kannattajia. Mutta he kyllä strategisista syistä flirttailevat heille samalla kun yrittävät tuottaa keskustelua joka täyttäisi liberaalien vaatimukset. Siksi he irtautuvatkin lähinnä siitä että liberaalit loukkaantuvat heidän teksteistään "eivätkä ymmärrä".

Koska odotuksia selkeästi rikotaan ja niitä yritetään salailla, toiminta ei tietysti noudata yleisön kunniakulttuurin "ritarisäännöstöä". Tämänlainen tapa hyväksytään lähinnä kätevänä temppuna jopa "omien puolella". Tässä mielessä perussuomalaisten selittelyissä on kyseessä se, että halutaan toimia anonyyminä mutta tunnettuna samaan aikaan. Sitä pitäisi saada ryhmäidentiteetin kautta tukea omiin toimiin mutta vastuu pitäisi sitten olla yksilön vastuuta.

---

Kirjoittaja muistaa armeijasta barettisäännön. Siellä korostettiin että baretin kanssa tehdyt sankariteot olivat suurempia ansioita kuin ilman tehdyt. Ja baretti päässä tehdyt kauhuteot olivat pahempia kuin ilman barettia tehdyt. Sotilaan ideana on tietysti se, että hän pitää hattua aina. Ja vastuuton ja kunniaton on se joka ei pidä sitä koskaan. Kelmi on sen sijaan se joka käyttää sitä tilanteen mukaan, käyttää barettia silloin kun se hyödyttää ja muulloin ei ja yrittää näin kierähtää esimerkiksi armeijan rankaisutoimenpiteistä.

Historiasta, juoruista ja pahoista kielistä

Lueskelin vanhahkon "Guardianin" uutisen jossa käsitellään Kate Middletonin vaakunan symboliikkaa. Vaakunahan oli tuolloin upouusi. Sen tulkinnassa oli muun muassa pieniä kuivakoita vitsejä "There are two in-jokes, but you probably have to be a medieval French herald to appreciate them fully: the gold chevron refers to Carole Middleton's maiden name, Goldsmith, and the division down the centre between blue and red is a little pun on the Middle-ton name." Aihe huvitti sen verran että tutustuin heraldiikkaan jonkin verran. Itse asiassa väänsin hieman kieli poskessa itsellenikin "coat of armsin", joka tosin edustaa rappiollista heraldiikkaa sillä siitä puuttuvat vaakunaeläimet ja kruunut. Siinä on vain kilpi, joka on tosin jaettu väreihin kuten periaatteessa pitääkin. Lisäksi siinä on heraldinen eläin (miekan lävistämä juokseva punainen orava) ja symbolinen tammenterho. Lopputulos ei ole kovin esteettinen ja itse asiassa näyttää joltain lastenkirjasta revityn konkurssiin menneen pikkukylän vaakunalta. (Joku heraldiikasta kiinnostunut voi huvikseen haukkua-kommentoida sen vaikka kommentteihin halutessaan.)

Tämänlaista ajanvietettä kuvaa näpertelevä pinnallisuus että tietty "kultturelliuden häivähdys". Kuitenkin tosiasiassa Kate Middletonin asioista kiinnostuminen on osoitus lähinnä kiinnostumisesta keltaisesta lehdistöstä. (Ei siitä keltaisesta lehdistöstä joka syksuisin ruska-aikaan on Lapissa.) Tosin samalla muistuu mieleeni että historiantutkimuksessa osa keskittyy siihen että lukee jotain keltaiseen lehdistöön verrattavaa menneiltä vuosisadoilta. Ja tätä taas pidetään sivistyneenä. Vaikka itse näkisin että Kate Middletonin vaakunan osaaminen on sovelluskelpoisempaa tietoa kuin tieto jostain 1300 -lukulaisesta sukuvaakunasta.

Tämä muistuttaa eräästä pienestä asiasta joka liittyy tunnettuun pääsääntöön. Kaikkina aikoina ikinä "vanhat ämmät" ovat sitä mieltä että nuoriso on turmeltunut. (Up yours!) Ja kaikkina aikoina "intellektuelli-sivistyneistö" on ollut sitä mieltä että kulttuuri on romahtamassa. Kuitenkin oikeasti tämänlaisen jaon tekeminen on aika vaikeaa.

Tästä hyvän kuvan saa "systomykoosi" -blogin arvioista joissa tartutaan Postmanin "Huvitammeko itsemme hengiltä" -teosta. Kirjoittajan pääteesi on mielestäni suorastaan yksinkertaisuudessaan nerokas. "Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee." Tätä kautta tapahtuu huomio siitä mikä on sivistyksen yleistason trendi ajassa "Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit."

Huomio on hyvä. Kun katsotaan lukutaidon historiaa, ei voi olla huomaamatta sellaista seikkaa, että Suomen ensimmäinen eipastoreille tarkoitettu aapinen on vuodelta 1666. (Nimenä mainio "Yxi paras lasten tawara".) 1700 -luvulle mentäessä lukutaito oli kehittynyt siinä määrin että yksi kolmasosa osasi lukea auttavasti ja kaksi kolmasosaa ei edes auttavasti. Tässä mielessä nykyajan facebookpäivityksiä itse tehtailevat lapset ovat aivan selvästi taitavampia. On tavallaan kornia puhua sivistystason romahtamisesta, kun trendi on selkeästi koko ajan nouseva.

Omakohtaisesti olen oppinut englantia vasta teininä tietokonepeleistä. Ilman pelaamista olisin tuskin ikinä saanut englantia ylioppilaskirjoituksista edes läpi. AMK:ssa englantini tasoa taas kehuttiin aivan yleisesti. Itse asiassa moni nykynuori osaa lukea ja kirjoittaa nuorena ja englannin perustaitojakin saadaan. Tämä on aika paljon. Toki koulussa nykyään nuristaan kun netti on kiinnostavampi. Mutta se, mitä muistan omasta lapsuudessani ja nuoruudestani joka oli juuri ja juuri ennen "tietokoneiden yleistymisryntäystä" lonnittiin ja lorvittiin koulussa ihan muutoin vain. Ennen ei oltu edes netissä.

Omaa sukupolveani itse asiassa leimaa myös tietty "epäpoliittisuus". Politiikka ei kiinnosta. Nuorempia taas kiinnostaa. Itse asiassa olen katsonut kuina sisarenpoikani laittaa facebookiin materiaalia. Suurta osaa tästä ei voi kehua syvälliseksi, vaan sellaiseksi mitä facebookiin nyt laitetaan. (Oma facebooksivuni floodaa kaikkea aivan järkyttävän pinnallista, lähinnä todella todella paskoja vitsejä, että repikää tästä!) Kuitenkin hän on ottanut esiin asioita eläinten hyvinvoinnista, eläinkokeista, turkistarhauksesta ja jopa television juonenkulkujen kohdalla hän on tehnyt joitain huomioita. Ne eivät näytä ehkä kummoisilta huomioilta jos asioihin on panostanut. Mutta itse en hänen ikäisenään tehnyt oikein mitään senlaista. Luin toki kirjoja, mutta en soveltanut niitä missään omahuomioisessa arvokeskustelussa.

Nähtävästi tässä dystopioinnissa on takana se sama huvittava ilmiö joka on "yhteiskunnan turmeltumisessa nuorison vaikutukseta". Kun katsotaan yleistä hyvinvointia, voidaan huomata että yhteiskunnassa "hedonismi" on yhä suurempi ja suurempi "ongelma". Se johtuu siitä että hyvinvointi paranee. Onkin todella kornia kuunnella tarinoita joissa "ennen oli paremmin" kun se näyttää olevan enemmänkin kärsimyslista siitä mitä jouduttiin kestämään ja kärsimään. Että oli vaikeuksia ja ryssätkin voitettiin. En ymmärrä miksi haluaisimme takaisin tähän dystopiaan joka on kuitenkin jotenkin utopiana pidetty. (Nykymaailma on mielestäni jo nykyisellään ihan tarpeeksi huono, kiitos vain.)

Itsekin olen tosin jossain määrin tämänlaisen rapistumisteorioiden kannalla. Eikä ainoana syynä ole se, että olisin kontekstiton. Eli näkisin vain eron itseni ja sivistymättömän rahvaan välillä ja ylpeästi ajattelisin että pinnallistuminen tuhoaa kaltaiseni megaviisaat. (Tämä olisikin kyllä aivan helvetin korni uskomuksena.) Nicholas Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" keskittyy nimittäin mielen rakenteisiin. Hän ei oleta että internet olisi sivistyneille heuristinen este, pikemminkin päin vastoin. Sen sijaan hän esittää että ongelmana on se, että "diginatiivit" eli ikänsä datan kanssa kasvaneet oppivat aivan toisenlaisen tiedonhaun menetelmän, jossa ei keskitytä muistiin ja pitkäjänteiseen keskittymiseen. Koska data on wikipediassa, ei knoppitietoa tarvitse ulkolukea. Tätä tukee tietyssä määrin myös havaintoaineisto.

Kuitenkin tästä tulee hieman mieleeni keskusteluni siitä miten menneisyyden ihmiset muistivat asioita ulkoa. Itse asiassa uskoisin että pitkäaikainen trendi on se, että muistia on tarvittu yhä vähemmän. Itselleni tämä on helpotus, koska rehellisesti sanoen muistini ei ole parhaimmasta päästä, ollenkaan. Kognitiotieteen kursseilla testaamani muisti oli koko ryhmän huonoin ja häirittynä se rapistui tilastollisesti enemmän kuin kenenkään muun. Se on siis merkittävän huono. Kompensoin tätä prosessoinnilla. Minulla on enimmäkseen tietoa siitä mistä saan tiettyä aihetta varten tarvitsemani yksityiskohdat ja knopit. Kirjat ovat hyllyssä sitä varten että sivunumeroitakaan ei tarvitse muistaa ulkoa vaan ne voi laittaa lainaamisvaiheessa suoraan sieltä. (Lähteen sivunumero ei ole muistettava knoppi vaan kriitikolle mahdollisuus tarkistaa että en "lainaa omiani".)

Kysymys on kuitenkin myös siitä että onko muistilla todella niin paljoa väliä jos se on kuitenkin jossain ylhäällä. Tietyssä mielessä ulkoluku ei ole mielestäni kovinkaan merkittävä sivistyksen mittari. Moni arvostaa Koraanin ulkolukijoita, koska se on työläs temppu. Itselleni ulkolukija muistuttaa kuitenkin lähinnä tempulta jota voisi teettää joillain ovelilla apinoilla. Siitä puuttuu kaikki se mitä itse pidän sivistykselle oleellisena, eli kykyä soveltaa tietoa, osata käyttää sitä luovasti eri tilanteissa ja tulla sillä toimeen. En laske knoppitietoa kovinkaa merkittäväksi sivistyksen kannalta.

Näkisinkin että tässä kohden on kuitenkin olemassa toinen piirre. Internetkulttuurissa ei ole oikeasti kysymys tiedosta. Siinä missä ennen kirjoihin painettiin ns. sivistyneistön varmistelemaa tietoa, nykymaailmassa kuka vain voi kirjoitella mitä vain. Postmodernissa maailmassa ei tavallaan ole "knoppifaktoja" samaan malliin kuin vanhassa maailmassa. Postmodernissa tiedossa tämä on hämärtynyt. Ja itse asiassa se, minkä internettrollin tulee ensimmäisenä tajuta onkin se, että netissä kysymys ei ole koskaan tiedosta vaan aina identiteetistä. Toisen "tieteelliset faktat" ovat toisen "virallista totuutta jota eliitti vääristelee". Se on ensimmäinen asia jonka oppii pseudotieteilijöiden kanssa vääntäessä. (Ja netissä heitä ei voi välttää jos yrittää keskustella oikein mistään aiheesta yhtään sivistyneemmin tai vakavasti otettavammin.) Ihmiset myös brändäytyvät. Itse en ole itse asiassa ajatellut että blogini on brändi. Mutta sillä on kuitenkin leimallinen muotoilu ja jopa logo.

Tässä mielessä otinkin alkuun heraldiset symbolit. Ne oliva erilaisten ryhmien kannattajatunnuksia. Niillä oli hieman samantapainen merkitys kuin logoilla, tuotemerkeillä ja brändeillä nykyään. Brändien tuntemusta ei kuitenkaan pidetä sivistyksenä vaan rappiona. Ehkä tulevaisuudessa akateemiset tutkijat kuitenkin joutuvat esimerkiksi pänttäämään "500 kpl 2010 -luvun suurinta brändimerkkiä". Ellei heillä tietysti ole tietokonetta tätä varten, ja heidän toimensa meneekin sitten esimerkiksi logiarkistojen luokittelemiseen erilaisilla metodeilla. (Ja ehkä tämäkin toteutetaan jonain wikiprojektina ihmisten vapaa-ajalla.)

Itse näkisin että internet on vapauttanut informaation, disinformaation ja misinformaation. Tässä kaikki on yksilöiden omalla vastuulla korostetummin. Ei ole keskusjohtoista tietoon opastamista ja metodiikan opettajaa samaan malliin kuin ennen. (Tai jos on, häntä ei pidetä auktoriteettina joka opettaisi tämän taidon ja häntä moititaan norsunluutorni-elitistiksi.) Tämä taas johtaa siihen mihin tämänlainen tilanne johtaa aina. Siihen että erot kasvavat. Itse uskonkin että vapaa tiedonkulku johtaa siihen että jos tehdään huonoimmasta sivistystasosta trendi, se nousee hitusen, ja jos katsotaan niitä jotka ovat parhaita, se jopa kasvaa räjähdysmäisesti. Keskiarvon tasolla muutos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuilu niiden joiden osaavat ja eivät osaa kasvaa.

Osittain syynä on se, että tiede edistyy. Eikä esimerkiksi teoreettinen fysiikka ole muuttunut kaavoiltaan helpommaksi vaan vaikeammaksi. Fysiikan elegantti ja yksinkertainen ei ole enää aikoihin tarkoittanut samaa kuin arkijärjen "helpot kaavat" jotka keskittyvät siihen minkälaisia matemaattisia funktioita ja syvällisiä matemaattisia konsepteja käytetään. (En siis usko että nykyään oltaisiin vaan niin paljon nerokkaampia kuin ennen.) Kärjen ja juuren väli kasvaa jo siitä että tietoa on enemmän. Osa myös lähtee "joron jäljille" ja ajautuu crank magnetism -ilmiön vuoksi jopa mahdollisesti siihen että he tietävät vähemmän kuin ennen asioihin "perehtymistään".

Mutta toisaalta sääntö "tieto on valtaa" on muuttunut. Nykyisin valta tulee julkisuudesta, näkyvyydestä ja identiteetistä. Brändi, ei tieto, on nykyään valtaa. Tässä mielessä sivistys on luksusta, eikä jotain joka ajaisi ihmisiä eriarvoiseen asemaan.