Nuoruus -tanko ; eli miehekkyys limbossa

Demonstroiva omakuva.

Olen viime aikoina laiminlyönyt parturissakäymistä.  Tämän vuoksi hiukseni ovat tällä hetkellä siinä pahimmassa mahdollisessa tilassa, jossa ne ovat liian lyhyet jotta ne saa kiinni ja liian pitkät jotta ne eivät menisi silmille. Kun kävin eilen harjoittelemassa miekkailua, tämä vaati pieniä kommervenkkeja, näkökyky kun on vähintään kohtuullisen oleellinen. Eräs sister in arms kävikin sitten harjoitusten jälkeen vihjaamassa asiasta. Hän kysyi että olenko leikannut hiuksiani ollenkaan armeijan jälkeen. Hän on harjoitellut sen verran aikaa, että hän muistaa minut myös kaljuna. Olen käynyt armeijani yli 12 vuotta sitten.

Tämä johtuu suurelta osin siitä että minulla on melko paljon neoteenisia piirteitä. Eli näytän "ikäisekseni pennulta". Mutta toki syynä on myös se, että ulkonäköäni tukee henkinen tilani joka on paikoitellen jossain sielä 6 -vuotiaan tasolla. Ulkonäölleen ei voi mitään. (Tai oikeasti tietysti voi, kun polttaa tupakkaa ja juo riittävästi viinaa ja hankkii kupan, vanheneminen onnistuu kuin hilirimpsis.) Käytökselle sen sijaan voi. (Mutta en rehellisesti sanoen jaksa välittää, muiden arvioima kypsyystaso on liian sosiaalista jotta jaksaisin painaa tikkua ristiin muiden vuoksi asialle joka on itselleni herttisen yhdentekevä.)

Tämä on sinänsä onnellista, että nykyisin on jossain määrin asiaankuuluvaa tai jopa muodikasta olla ns. kidult. Tämä liittyy osittain siihen, että nuoruutta ihannoidaan. Mutta myös siihen, että työelämässä pitää kyetä olemaan joustavasti ja proaktiviisesti uutta oppiva. Ikuisen oppimisen harjoittelu taas vaatii joustavaa ja uteliasta mieltä, joka johtaa melko helposti lapsenomaisten piirteiden lisäämiseen. Kuitenkin toisaalta tämä johtaa siihen että minulla ei ole karismaa. Ja saan joskus myös kuulla siitä.

Tämä voi liittyä tasa -arvokysymyksiin. Kun aikaisemmin kirjoitin söpöydestä ja cooliudesta, nostin esiin sen että suloiset piirteet ovat lapsenomaisia ja coolit maskuliinisia, pääsin ikään kuin alkuun. Sillä söpöys on myös jotain joka koetaan äärimmäisen feminiiniseksi. Siksi esimerkiksi "Takkiraudassa" korostettiin japanilaista söpöyttä korostavasta kawaii -kulttuuria nimenomaan sen naisellisuutta. "termi kawaii, joka on japania ja tarkoittaa "ihanaa", ts. kitschin äitelintä muotoa. Kawaii on kaikkea tunteisiin vetoavaa, pikkusievää, söpöä ja suunnilleen kolmasluokkalaisen tytön sielulle suunniteltua. Kawaii on erityisesti tyttömäistä, feminiinistä ja kaikkiin ei-negatiivisiin tunteisiin vetoavaa. My Little Pony on kawaii. Hello Kitty on kawaii. Suuri osa mangasta ja animesta on kawaii. Voidaan sanoa, että kawaii on kitschiä nupit kaakossa."

Lapsenomaisuus ja naisellisuus tuntuvatkin liittyvän yhteen. Matt Ridley kertoo "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" -teoksessaan avioliittotilastoista. Niissä havaitaan, että miesten koulutustaso ja varallisuus parantavat aviohaaveiden onnistumisia, ja että miehillä ikä on usein suurempi kuin naisella. Ja naisten kohdalla koulutus ei vaikuta, vaan huomiot keskittyvät sen sijaan ulkonäköön. Ja naisen ulkonäössä korostetaan nimenomaan neoteenisia piirteitä. Tämän ei katsota tarkoittavan sitä, että miehet olisivat pedofiilejä, vaan sitä että mies yrittää varmistaa puolisossaan pitkän lisääntymisiän. Naisethan elävät lisääntymisikänsä jälkeenkin kohtuullisen kauan. Tätä kautta naisellisuuden ja neotenian välillä on jonkinlainen yhteys.

Ja tästä saadaan varsin helposti tasa-arvokysymys. Kun katsotaan sitä mistä feministit pahastuvat, teemat voidaan jakaa karkasti seuraaviin:
1: Naisia kohdellaan kuten lapsia, siis ei ilkeästi mutta ei aivan täysivaltaisina ihmisinä. Eli heitä kohdellaan töissä vähemmän kypsinä ja kykenevinä kuin miehinä. Heitä puhutellaan "tytötellen", suoraan heidän lapsenomaisuuttaan korostaen (neoteenisyyttä korostaen). Naisissa siis korostetaan jonkinlaista prinsessuutta
2: Raiskauksista ja muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
3: Siitä että heidät ohjataan ruuanlaittoon ja tiettyihin naisellisiksi määriteltyihin töihin.

Näistä viimeisimmät tuottavat erilaista keskustelua. Tai ainakin niitä käsitellään pahimpien sovinistien kohdalla kiistäen, torjuen ja vähätellen. Ensimmäinen kohta, neoteenisuusteema, sen sijaan johtaa usein siihen että sitä ollaan jotenkin ällistyneitä siitä että kohteliaisuus olisi jotenkin naisen halveksuntaa. Syynä on tietysti se, että se mikä koetaan kohteliaisuutena naista kohtaan on samantapaista kuin lasten kohtelu. Kaikki ymmärtävät että ihmiset ovat lapsille kilttejä ja kohteliaita, mutta sellaisella tietyllä tavalla missä mukana ei tule syvää arvostavaa kunnioitusta johon voisi liittyä vakavastiotettavuutta, karismaa tai oikein minkäänlaista auktoriteettiasemaa.
1: Mutta kyllä Raavas Heteromies voi saada tästä tolkun, etenkin jos on oikein kunnon änkyrätasoisesti jonkinlainen kävelevä perussuomalaisklisee. He nimittäin puhuvat kukkahattutäteilystä, holhoamisesta ja muusta. Ja he ymmärtävät että tällä on jonkinlainen suhde avuttomaan asemaan asettamiseen, sääliin ja että tämä jotenkin hyvin syvällisellä tasolla heikentää ihmisten vapautta ja vastuullisuutta.. Ei ole ylimaallisen vaikeaa kuvitella "kohteliaisuus" -argumentin kohdalla sitä että tässä puolustaa kukkahattutätimäisesti yhdenlaista "hyysäyskäytäntöä".

Tai se olisi ällistyttävää jos ei ottaisi ajatusta "Tämä päivä" -blogista. Aiheena olivat miesten ja naisten privileegiot ja ajatukset niiden eroista. "... esitteli miesten kokemia tasa-arvon ongelmia, joita naiset eivät ehkä ymmärrä. Etuoikeutetun aseman ongelma on aina se miten etuoikeutettu on sokea omalle etuoikeudelleen ja reaktiot mitä kyseinen lista on saanut alleviivaavat hyvin miten tämä pitää paikkansa. Miesten etuoikeuksista ollaan hyvin tietoisia, kiitos vuosikymmeniä toimineen aktiivisen kampanjoinnin, mutta naisten etuoikeuksista ollaan oltu hyvin hiljaa." Itselleni tuli mieleen ajatus siitä että miten vaikeaa onkaan huomata että joku on ikävässä välikädessä jos hänet ikään kuin pakotetaan väkisin tekemään jotain jota itse haluaa.
1: Mikä tekee meistä tavallaan niitä vanhempia jotka ostavat lapsilleen niitä lahjoja joita eivät itse saaneet lapsena ja jotka täyttävät toteutumattomia unelmiaan pakottamalla lapset tiettyihin harrastuksiin. Tämänlainen on äärimmäisen helppoa, teemme tällöin toiselle mitä haluaisimme heidän tekevän meille vastaavassa tilanteessa. Mikä on tietysti jollain tavalla aivan käsittämättömän perverssiä.

Naisia suorastaan kannustetaan neoteeniseen käyttäytymiseen. Mutta jos miehenä teen tämänlaisia käyttäytymisiä saan hyvin pian kuulla (a) kunniani (b) siitä että olen potentiaalisesti homoseksuaali (c) kuulla miten kaltaiseni liberaali kidult turmelee yhteiskunnan.

Sillä coolius on heteronormatiivisessa yhteydessä maskuliininen piirre ja miehekkyys biologista. Ja tässä ei ajatella että nimenomaan variaatio on luonnollista, eli kun asiassa on vaihtelua, ymmärretään että kaikki eivät ole samasta muotista, vaan kenties on katsottava asioita työläästi jokainen tapaus erikseen, tilannekohtaisesti kunkin yksilön kannalta. Vaan ollaan keskiarvofiksoituneita niin että "poikkeus vahvistaa säännön", eli kun joku poikkeaa tavallisesta se ikään kuin vahvistaa tietoa siitä miten asiat ovat yleensä. Eli asioita katsotaan massan kautta, kollektiivisesti, ja luodaan nyrkkisääntöjä jotka toimivat pienellä ajattelutyöllä usein mutta eivät aina.

Kenties tämä korostaa sitä miten yhteiskunnan tasa-arvoistuminen on korostanut sitä että kidultmiehenäkin oleminen on hyväksyttävää. (Tai sitten takana on pienessä määrin yleisen feministisen tasa-arvotiedostumisen kasvun sijasta/lisäksi e-pillerit, joiden vaikutus tilastollisuustasolla näkyy ; maskuliinisuuden korostaminen vähentyy e-pillereiden käyttäjillä.) Tosin tämän kunnioittaminen on pienempää. Sillä tiettävästi myös feministinaiset ovat kovasti korostamassa sitä, miten miesten pitäisi olla vakaampia. Ja miten ahdistavaa on kun "se mies on kuin lapsi". Kidult kohtaa tätä perinteisen sukupuolirooliston ajavilta. Että myös feministinaisilta ; Nimenomaan nämä naiset haluavat, ääneen ilmaisevat ja myös kouluttavat miehissään esiin nimenomaan cooleja piirteitä. Koska naisten ongelmat ovat tiedossa, heidän söpöyteen ajamista ei sitten taas kohdella yhtä ymmärtäväisesti.

Syynä on kenties se, että naisen on vaikeaa ymmärtää että se mihin hän haluaa onkin jonkinlainen lokero jollekulle toiselle.

Toki tässä neoteenisuudessa on hyvä muistaa myös rajat. Tästä muistutuksena musiikkia ja siihen liittyvä video joka on ... varoitus. Ja kenties myös jonkinlainen tekijöiden hätähuuto myös. En siis kannusta itseäni tai ketään muutakaan holhottavan asemaan. Holhottavaksi asettuneet kannattaisi silti kuitenkin vaikka laittaa hoitoon, sen sijaan että heidän vastuutonta ja siksi syyntakeetonta tilaansa vaikkapa kaupallisesti hyödynnettäisiin.

Kauniit ja rohkeat - eli söpöistä ja siisteistä

Linkitin facebookiin kuvan miehestä joka hoitaa vauvadelfiiniä. Viestini sisältönä oli esittää kysymyksiä söpöydestä. Mies ei ole silmiini "erityisen kaunis", joten kysymys oli siitä miksi delfiinivauva on söpö kun taas häntä hoitava mies on cool. Mutta ei toisinpäin. Delfiiniä ei voi sanoa cooliksi eikä miestä söpöksi. mutta sain eriäviä mielipiteitä. Sain kuulla esimerkiksi kannanoton jonka mukaan eläinten kanssa lempeästi olevat miehet ovat "cute as buttons".

Tämä valintani mennee arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin. Mutta itse kysymys on jossain määrin kiinnostava. Miksi pidämme pehmeistä ja pörröisistä asioista. Ja ennen kaikkea miksi pidämme aivan toisenlaisista asioista. Mutta nämä asiat eivät mene saman arvostusluokan sisään. Coolit asiat ovat vain melko harvoin söpöjä.

Japanilaiset sarjakuvat ovat ilmeisesti ymmärtäneet jotain oleellista tästä. Sillä heillä on aivan tyypillistä että hahmoista on esillä erilaisia versioita. Hahmot läpikäyvät dramaattisia metamorfooseja jotta muoto vastaa viestiä. Länsimainen piirretty käyttää tätä keinoa melko vähän. Olen valinnut linkkeihin esimerkiksi "Narutosta" monille tutun Hatake Kakashin.
1: Söpönkoomisissa tilanteissa hahmoista on piirretty chibi -versio. Tämä on söpöä (kawaii). Nämä ovat pyöreitä, suurisilmäisiä ja pyöreitä. Pään ja ruumiin suhde on huima. Hahmot ovat likimain pelkkää päätä, pää on joka suurempi kuin ruumis. Tästä esimerkkinä olkoon Kakashin chibiversio.
2: Sankarillisissa cooleissa tilanteissa hahmoissa taas korostetaan siisteinä pidettyjä piirteitä. Pään ja ruumiin suhde on 8 tai jopa 8.5. Eli ruumiin pituus on 8 tai 8.5 päänmittaa. (Normaali ihminen on 7.5) Sankarillinen Kakashi on pitkänhuiskea.

Selvästi muodolla ja käyttäytymisellä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys muotoon ja käytökseen. Mitä siis on söpöys ja coolius ja miten ne eroavat toisistaan? Vsauce -kanavalla on käsitelty kysymystä "Why Are Things Cute?" ja kysymystä "What is Cool?" Karkea vastaus on se, että söpöys on muotokysymys. Ja että coolius on asennekysymys. Vaikka Vsauce ei käsittele onko näillä eroa vai yhteistä, voidaan silti tiivistää että näiden viestien implisiittinen vastaus kysymykseen on se, että söpöyden ydin on ulkonäössä ja coolius asenteessa. Yksi on ja toinen käyttäytyy. Ja näin ne olisivat tyystin yhteismitattomia. Coolius korostuu hänen viesteissään myös jonain jossa muoti vaikuttaa syvästi.

Söpöys

Vsaucen viestin söpöydestä voi tiivistää ihan validiin teoriaan. Konrad Lorenzin neoteniateoriaan. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymisen tutkimisestaan tunnetuksi tullut mies, on lähestynyt tätä kysymystä. Hän tiivisti aihetta tutkimukseensa "Studies in Animal and Human Behavior" listan asioista joita yleensä pidämme söpöinä (cute). Tämä oli ensimmäinen aihetta luonnontieteellisesti lähestynyt tutkimus. Näistä eräs kenties keskeisimmistä teemoista voitaisiin tiivistää käsitteeseen "vauvanmuotoinen". ("Vauvanmuotoisuus" taas todellakin vaikuttaa kokemusmaailmaan.) Lorenzin merkittävin esitys listastaan oli se, että kaikki nämä piirteet löytyvät ihmisvauvoista.
1: Esimerkiksi suuri pää suhteessa ruumiinkokoon on merkittävä elementti jonka kautta ihmiset kokeva asian "söpöksi". Eläimillä ja ihmisillä suuret silmät vaikuttavat söpöiltä. Samoin pyöreys, ulokkeiden lyhyt mitta verrattuna muuhun jne.

Itse haluaisin tiivistää tähän evolutiivista puolta. Evolutiivisesti katsoen "söpöyden neoteniateoriasta" on jännittävä. Sillä siinä on kaksi osiota joita voidaan pitää oleellisina tai potentiaalisesti oleellisina.
1: Manipulointia korostavan kulman mukaan vauvat ovat sen mallisia että emme jätä niitä heitteille. Näin ollen jos jokin geeni vetoaa ihmisten mieliin, ne yleistyvät. Näin ollen voi olla että vauvanmuotoisuus johtuu siitä että on jostain muusta johtuva söpöyden skeema johon vauva osuu.
2: Jälkeläisien hoitamisen kohdalla taas voidaan huomata, etä K -strategiaisina eläiminä ihmiset hoitavat jälkeläisiään. Ja tämä on oleellinen osa jälkeläisten henkiinjäämiselle. Näin ollen jos hylkäämme vauvamme, emme lisäänny evoluution kannalta relevantilla tavalla koska synnytetyt lapset eivät elä levittämään sukuaan. "Näin ollen ihmiset muuttuisivat tyhmiksi ilman manipulaatiotakin." Ja siksi muutoin irrationaaliselta tuntuva aww -tuntemus ja kaahottaminen ja eijärjellinen pöyhöttäminen vauvojen kanssa onkin tärkeä osa sitä että lajimme ylipäätään selviytyy hengissä. Daniel Dennett on lähestynyt asiaa ja hänen viestinsä on likimain se, että tämän sivutuote on se, että jos vauvoilla olisi rupinen naama ja kolme sierainta, me ihmiset pitäisimme tämäntyylisiä asioita söpöinä - ja tällä olisi rajuja vaikutuksia esimerkiksi muotiin.
+: Näissä molemmissa on järkeä. Erityisesti vauvojen pyöreys ja lyhyys liittyvät johonkin josta itsessään on hyötyä tai jotka ovat seurausta synnytyksen "reunaehdoista". Vauvojen vararavintokerros tekee niistä pyöreitä. Vauvat kasvavat paljon koska niiden tulee olla synnytettävän kokoisia ja kasvu pitää varmistaa jollakin. Näiden sivutuotteena syntyy siis piirteitä jotka ovat odotettavissa joka tapauksessa, joten ei ole ihme että koemme vetoa niihin. Toisaalta vauvat ovat pirunmoisia manipuloijia. Matt Ridleyn mukaan äidin ja vauvan välillä on evolutiivista konfliktia, vauva haluaa maksimimäärän itselleen, koska hänelle syntyvä sisarus on vain puolet samaa geenistöä kuin vauva itse. Äiti taas on geneettisesti yhtä läheistä sukua kaikkien vauvojensa kanssa.

Eräässä mielessä voidaankin sanoa että "vauvankaltaisuus" on samantapainen "esteettinen skeema" kuin karmivuutta kuvaava uncanny valley jossa ihmiset pitävät yleensä miellyttävinä asioita jotka muistuttavat ihmistä. Paitsi jos ne muistuttavat liikaa ihmistä olematta kuitenkaan ihmisestä käyviä. Näitä "miltei ihmisenkaltaisia" piirteitä pidetään karmivina. - Ja erikoista onkin se, että suuri osa söpöydestä tulee ikään kuin päälleliimattuna. Esimerkiksi "ExplOratorium" näyttää miten "vauvankaltaisuudella" voidaan saada söpöyttä paitsi ihmisiin niin myös esineisiin. Ja tämä vihjaa siitä että Lorenzin teorian mukaan se, että koemme monet asiat, kuten delfiinivauvat, söpöiksi ovat eräänlaisia evolutiivisia sivutuotteita (epiphenomenon). Emme suoraan hyödy lajillisesti tai evolutiivisesti siitä että nautimme delfiinivauvoista muutenkin kuin tonnikalankalastuksen sivutuotteena.

Viileys

Söpöys on kuitenkin jossain määrin "helpompi" kuin vastakohtansa, nimittäin siisteys. Näkisin nimittäin että söpöydessä on vahvasti myös käyttäytyminen. Tässäkin neotenia on hyvä lähtökohta. Esimerkiksi "kömpelöt asiat" tuntuvat usein olevan söpöjä. Tätä kautta asenne ja ulkonäkö eivät välttämättä olekaan oleellinen erottava tekijä. Sillä jos otamme muodikkuuden esille, voimme huomata että vaikka röyhelöiden määrä vaihtelee muodissa huomattavasti, yleistä on ollut nimenomaan vallapitäjien matkiminen ja rauhallisuus jossa ollaan ikään kuin tilanteen yläpuolella.

Ja jos katsomme että söpöyden kohdalla muodissa on tapahtunut muutoksia, mutta ne kaikki jotenkin heijastelevat neoteniaa, voidaan huomata että cooliudessakin on helposti kysymys jonkinlaisesta sprezzaturasta, joka ilmenee esimerkiksi Fiore dei Liberin miekkailutyylissä audatiana. Tietynlaiseen stoalaiseen tyyneen rohkeuteen liittyvä karisma. Tätä taas kuvaa tietty macho bullshit. Rohkeus ja vallassa oleminen tavalla jossa auktoriteetti itsessään tuottaa karismaa jotta voidaan ikään kuin olla tilanteen yläpuolella. Nyrkkisääntönä voitaisiin saada se, että coolius voisi olla "miehenkaltaisuutta". Ja kuten söpöydenkin kohdalla, tässäkin on kysymys käsitteen laajennuksesta "suuremmaksi epifenomenaaliseksi skeemaksi". - Aivan kuten ei tarvitse olla vauva ollakseen söpö ei tarvitse olla mies ollakseen cool!

Siksi cooliuteen kuuluu helposti se, että nainen hankkii cooliutta ottamalla tatuoinnin tai nahkatakin. Tämä on jotain jota sitten koetaan helposti miesmäisyydeksi. Osa voi pahastua kun emansipoitunut nainen näyttää mieheltä ja kaipaa siksi aikaan jolloin nainen oli nainen ja mies oli mies. Ja toisaalta myös emansipaatiota kaipaava feministi voi pahastua kun maskuliiniset piirteet liitetään valtaan ja että vahvuuteen liittyvät piirteet on ikään kuin määritelty miesten omaisuudeksi. Ja jossain määrin jos ajatuksessani "coolin ja söpöyden perusolemuksesta" on järkevä, voidaan sanoa että nämä molemmat näkemykset ovat jossain määrin tarkkasilmäisiä ja tosia.
1: Mutta jossain määrin se tekee niistä myös hieman hassuja. Se avaa ainakin tilaa queer -teorialle jossa korostetaan että biologinen sukupuoli ei ole sama kuin sosiaalinen sukupuoli. Sex ja gender voi olla järkevää erottaa, jos tajutaan että cool on maskuliinista ja sillä on tietyt piirteet jotka ovat (korkeintaan) korrelaatiossa biologisen sukupuolen kanssa.

Kun seuraavan kerran mietit, miksi nahkatakki korostaa ylävartaloa tai miksi machoilussa ei korosteta leveää lantiota edes naisten muodissa, voidaan huomata että kenties käyttäytyminen ja ulkonäkö eivät tässä aihepiirissä ole kovin kaukana toisistaan. ; Kenties Vsaucen näkökulmat johtuvatkin kulttuurisista syistä, siitä mikä on poliittisesti korrektia. Meidän kulttuurissamme käytös ja muoti nähdään kulttuurisina eikä biologiaan redusoituvina piirteinä. Söpöysteorian siirtäminen cooliuteen lietsoisi liikaa mielikuvia sovinismista ja heteronormatiivisuudesta, joten se ei ikään kuin voi irtautua vallan kautta tapahtuvasta selittämisestä. Siksi söpöyttä on vielä korrektia lähestyä biologisesti, mutta coolius on siihen liian tulenarkaa. - Mutta voi olla, että kaikki menee vain arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin.

Skill & Talent

Supersankareita voidaan luokitella monella tavalla. Sarjakuvanharrastajilla on usein esimerkiksi voimajärjestysväittelyitä joita olen seurannut lievää voimakkaammalla huvittuneisuudella. Samoin supersankareita voitaisiin luokitella myös sitä kautta ovatko heidän voimansa peräisi taidoista, tieteestä, laitteista, taikaesineistä vai yliluonnollisista kyvyistä.

Kun otetaan esimerkiksi Batman, huomataan että hänessä tuntuu olevan jotain hyvin "vanhakantaista" supersankariutta. Batman on peräisin ajalta jolloin ajateltiin että deduktiivisen tieteellisen päättelyn, hienon teknologian ja karateharjoittelun avulla saadaan aikaan kunnollinen sankari. Batmanissa on jopa hyvin paljon yhteistä Mustanaamion kanssa. Mustanaamiokin on taitojen ja harjoittelun tulosta - kenties jopa batmania voimakkaammin koska Mustanaamio on Low-Tech kun Batman taas on High-Tech.

Kuitenkin kaikista voimakkaimman oloiset supersankarit ovat yleisesti ottaen yliluonnollisia. Esimerkiksi Teräsmies on ominaisuuksiltaan ja synnynnäisesti Teräsmies. Hän ei harjoittele koska hänen ei tarvitse. Usein onkin niin että kovimmat supersankarit ovat jotain kautta tämänlaisia "talenttilaarista kaavittuja". Sen sijaan että synnynnäinen taito jäisi "vain yhdeksi tempuksi", yliluonnolliset jipot ovat hyvinkin monikäyttöisiä.

Perusteemana tuntuukin olevan se, että yleensä taito nojautuu harjoitteluun ja teknologiaan. Ja lahja nojautuu yliluonnolliseen ja synnynnäiseen kykyyn ; Näin esimerkiksi kun näemme teknologiaan ja taitoihin nojautuvan Punisherin, voimme arvata että hänellä ei ole yliluonnollisia kykyjä.. Ja sama pätee tietysti myös Rautamieheen.

Tämä sääntö ei toki ole kaikkivoipa. Esimerkiksi Shadow on oppinut taitonsa ankaralla harjoittelulla Tiibetin mystikoiden parissa. Hän on oppinut meditoimalla ja henkisellä valmistautumisella siihen että hän kykenee muuttumaan näkymättömäksi, lennättämään esineitä ja muita vastaavia temppuja jotka ovat hyvinkin monimutkaisia. Ja "X -menit" tarvitsevat koulua, koska ilman sitä se talenttilaarista saatu kyky on vain kasa temppuja. He harjoittelevat käyttämään kykyjään ja näin he saavat luovaa manööveritilaa. Mutta länsimaissa nyrkkisääntönä on että yliluonnollinen on synnynnäistä ja tekninen harjoittelua.

Japanissa kaikki on tietysti toisin. Animen ja mangan maailmassa on tavallista, että synnynnäisyys ja harjoittelu täydentävät toisiaan aina. Tästä malliesimerkki on Naruto joka on kasa uusien ninjatekniikoiden harjoittelua jossa opitaan yliluonnollisia taitoja puhtaasti harjoittelemalla, että synnynnäisen sisään laitetun demonin hallintaa. Tosin mangan maailmassa erilaiset ns. "taikatytöt" saavat yleensöä taitonsa maagisista esineistä jonka jälkeen he muuttavat muotoaan sankarihahmoihinsa prosessissa joka vaatii enemmänkin "oikeat propit" kuin intensiivistä harjoittelua. Japanissa kehittyminen ja harjaantelu kuuluu siis jollain tavalla "enemmän pojille"..

Viileät homot

Katsoin eilen (humalassa) puolisoni kanssa "Earthian" -animea. Siinä on maan päällä olevia enkeleitä jotka ovat oikeasti avaruusolentoja. Sarjan ensimmäiset jaksot kuluivat siinä miten ihmettelin miten homoilta päähenkilöt vaikuttavat. He eivät tehneet yhtään mitään seksuaalista, eivätkä edes pukeutuneet mitenkään stereotyyppisen homoseksuaalisti, eivätkä maininneet homoseksuaalisuudesta sanallakaan. Toiminta oli hyvin maskuliinista ja sopi klassisen heteroseksuaalin sankarin kuvaan. Kaveria autetaan, pahiksia vedetään karatella turpaan ja ollaan muutenkin aseiden, tappelun ja pommien maailmassa. Mutta kuitenkin jotenkin oli selvää että he olivat hyvin selvästi kaapissa. Kuitenkin yleiskuvana oli se, että "kato, noitten Narnialaisten talokin on homoseksuaali." Sarjan mentyä varsin pitkälle (jaksoissa joskaan ei seksissä) ennustukseni toteutui. Enkelit olivat todellakin homoseksuaaleja.

Puolisoni mukaan yleissivistyskessäni on selvästi aukko, koska Earthian on kuulemma yaoi -klassikko. Kuuluu siis yleissivistykseen tietää ovatko avaruusolentoenkelit homoseksuaaleja.

Mangasta kuulemma löytyy vielä paljon enemmän homoseksuaalisuussymboleja. Esimerkiksi Edenissä, josta enkeleiden näköiset avaruusolennot ovat, on homoseksuaalisuus kielletty toimien tasolla. Saa ajatella mutta ei toimia. Tämä vastaa hyvin normaalia homoseksuaaleihin suhtautumistapaa. Tämä varmasti painaa siinä kun sankarit sodan aikana valitsevat olevansa ihmisten puolella omaa planeettaansa vastaan. ~ Toinen tärkeä teema on toisen päähenkilön mustat siivet. Sillä Edeniläisten parissa on syöpä joka muuttaa siivet mustiksi ja tästä sairaudesta seuraa kuolema. Päähenkilö on resistentti tälle syövälle. Tämä on merkittävä piirre, koska tämä syöpä yleistyy. On luontevaa huomata että syöpä ei ole tartuntatauti, mutta AIDS on "homosyöpä" johon reagointi on varmasti ollut voimakasta Earthianin ilmestymisaikaan (se on suhteellisen kauan aikaa sitten piirretty.)

Tästä onkin hyvä miettiä asioita (selvinpäin) hieman tarkemmin. Yaoi (jap. やおい) on nimitys animesta, joka aiheeltaan käsittelee homoseksuaalejen suhteita. Genressä on hyvin yleistä se, että toiminta ei mene tekojen tasolle asti. Sen sijaan tarjolla on yllättävänkin paljon angstia. Kun tämän kontrastiksi laittaa heteroseksuaaleille suunnatun hentain, on kontrasti itse asiassa hyvinkin suuri. Yaoita leimaa yleinen seksuaalinen (vapaaehtoinen tai pakotettu) pidättyväisyys, toisin kuin heteroseksuaaleja lonkerohirviöitä.

Kuvaavaa onkin se, että vaikka "epävirallinen mutta käytetty" yaoi -lyhenne on saanut itselleen vitsikkään selityksen "Yamete! Oshiri ga itai!" (Lopeta, perseeseen tekee kipeää!) on se kuitenkin lähempänä "yama nashi, ochi nashi, imi nashi" (ei kliimaksia, ei huipentumaa, ei tarkoitusta).

---

Kirjoittaja on aivan helvetin ärsyttävä kännissä (kuten myös selvinpäinkin, mutta kännissä vielä enemmän). Mutta toisaalta katsoipa hän mitä tahansa, syntyy katsottuun kommenttiraita, joka kuitenkin tuo aina jotain lisäarvoa. Kenties se pilaa katseluelämyksen, mutta pätkään voi palata uudestaan koska teknologia tarjoaa viihteen meille ns. tallenteina.

Pet Shop Of Horrors; sopimus rikos ja kristinusko.

"Pet Shop of Horrors" on japanilainen sarja, josta on sekä mangaversio, että animeversio. Ne on molemmat käännetty englanniksi.

Sarjassa keskiössä on erikoisia hirviöitä myyvä eläinkauppa. Se myy, hyvin usein ihmismäisiä, tarueläimiä. Mukana on aina ehtoja joilla eläintä täytyy hoitaa. Ostaja tekee jossain vaiheessa virheen, ja sitten tästä tulee suuria vaikeuksia. Eläinkauppa livahtaa vastuusta, koska kyseessä on aina ollut sopimusrikos. Kyseessä on aina ostajan tragedia.

Esimerkiksi erääsä jaksossa hemmotellun lapsen kuolemasta seuraa tarve ostaa lapsen näköinen mystinen lemmikki. Kun tätä lemmikkiä ei saa ruokkia karkeilla, vaan pelkällä salaatilla, on kyseessä olennaisesti hemmottelukysymys. Kun karkki annetaan ruinaavalle, kuten sille alkuperäisellekin, tulee tästä peto joka lopulta syö omistajansa.

Eli se on sarjakuvana ja piirrossarjana. Luin ja katsoin koko sarjan. Kun tein tämän melko tiiviissä tahdissa, eräs asia oli helppo huomata. Suurin ero on "Cound D":ssä. Tämä on keskeinen hahmo, eläinkaupan omistaja ja eläinten myyjä, joka liimaa muutoin toisistaan erilliset tarinat yhteen. Muutoinhan sarjan hahmot vaihtuvat.
1: Mangassa Cound D:stä saa hyvin neutraalin kuvan. Hän vain pitää kauppaansa. Asiakkaan virhe on korostetusti ostajan omissa intresseissä. Hän on ostanut eläimen jostain tietystä syystä. Cound D vain myy. Hän antaa ohjeet sen hoitamiseen, ja on jollain tasolla pettynyt kun asiakkaat eivät ohjeita viitsi noudattaa. Asiakkaan hamartia on pohjimmiltaan tottelemattomuus.
2: Animessa Cound D kuvataan pelottavissa kulmissa. Silmälasit välähtelevät perinteiseen animepahis tyyliin. Tarinat ovat "melko samanlaisia", joitain asioita on tietysti kuvattu eri tavoin. Piirrossarjasta saa kuitenkin sellaisen kuvan, että Count D myy tahallaan lemmikit, jo ennalta tietäen tilanteen. Count D vivahtaa ilkeään. Asiakkaan hamartia on se, että hän menee kauppaan ylipäätään.

Erot ovat erityisen vahvoja sarjakuvan ja piirrossarjan alkupuolella. Tarinan edetessä Count D:ssä tapahtuu pieniä muutoksia. Kuitenkin olen jättänyt tämän muutoksen syrjään ja keskityn hieman muuhun.

Kristinuskossa Jumala nähdään usein "Mangan tapaisena Count D:nä". Hän antaa vapaan tahdon, ja ihmiset itse pilaavat asiansa.¹

Saatana sen sijaan nähdään "Animen Count D:nä". Perinteinen sopimus Saatanan kanssa on ollut hyvin samanlainen jo Faustista lähtien. Ihminen täyttää jotain tarvettaan ja tekee tämän saadakseen sopimuksen Saatanan kanssa. Asiat eivät pääty kuten ihminen haluaa, ja Saatana ei syyllisty sopimusrikkomukseen, koska on osannut ottaa oikeat pykälät mukaan ja osaa lukea sopimuksen sanamuodotkin tietyllä tavalla.

---

1 Tavallaan oikea määritelmä tämänkaltaiselle ei ole välttämättä "hyvä". Kristinuskon Jumala olisi ainakin DD -roolipelejen moraalikaaviota käyttäen pikemminkin "Lawful Neutral" kuin "Lawful Good". Tavallaan Taivas ja Helvetti nollaavat toisensa ja Jumala on ainoastaan vahvasti lainkuuliainen. Jumala antaa säännöt seurattavaksi ja tuomitsee niiden seuraamisen ja seuraamatta jättämisen mukaan. Hän tuomitsee väärintekijät Helvettiin vaikka Rakastaa näitä syntisiäkin, eikä haluaisi heitä sinne laittaa. Tämä korostaa sitä että Hän hylkää tämän rakkauden lain edessä.

Amemait.

Vanhoissa keskiaikaisissa bestiaareissa oli esitetty monenlaisia kuvitteellisiakin hirviöitä. Yksi niistä vähiten tunnetuista on amemait. Se oli leijonan, krokotiilin ja virtahevon yhdistelmä. Bestiaareissa oli tuohon aikaan aivan tavallista yhdistää eläimiin myös symbolisia merkityksiä. Esimerkiksi "arkinen ja varsin eitarueläin" kärppä symboloi kristillistä puhtautta. Amemaitin symboli oli retribuutio, oikeutettu kosto.

Platon olisi pitänyt tätä hieman ongelmallisena. Sillä hän ei pitänyt rankaisemista kovin arvokkaana asiana. Siinähän ei tuotettu hyvää valtiolle. Hän panostikin "ennaltaehkäisyyn" rangaistuksia enemmän, ja tässä mukaan tulee propaganda ja alaisille valehteleminenkin, yhteisen hyvän nimiin.

Monet muut ovat tietysti ajaneet sitä että rangaistuksen tehtävänä on toimia estävänä pelotteena. Kun on rangaistus, ei uskalleta tehdä rikosta. Pelotteen kannalta tilanne on peliteoreettisesta tilanteesta : Pahalla teolla saavutetaan jotain, jonka vuoksi sitä tehdään. Mutta jos tästä rankaistaan, tämä vaikuttaa sen odotusarvoon, miten kannattava rikos on. Ihmiset kuitenin tekevät rikoksia vaikka kuolemanrangaistuksia ja muita kovia tuomioita on käytössä. Ihminen ei usko jäävänsä kiinni, hän ajattelee sitä että hän voisi välttää rangaistuksen. Valvontaa lisäämällä voidaan tietysti lisätä kiinnijäämistäkin, mutta tämä vaatii panostusta. Jossain vaiheessa hinta on niin kova, että olisi kannattavampaa vain antaa rikoksen tapahtua. Valvonta tuottaa ison haitan. Tiukkaa valvontaa käytetäänkin siksi vain jos rikoksen pahaa pidetään hyvin keskeisenä.

Kun kostoteema otetaan mukaan, rankaisusta voi tulla myös ylilyövä. Rankaisu on tällöin suurempi kuin rikos. Tulos voisi näyttää symboliikkaan sopivasti yhtä irvokkaalta ja ahnaalta kuin amemait.

Tämänkaltaisia asioita tulee mietittyä, jos lukee manga -sarjakuvaa "Hell Girl". Siinä on yksittäisiä, melko lyhyitä kertomuksia, jossa kaikissa joku pahojen tekojen uhri hakee oikeutusta elämäänsä lähettämällä haluamansa henkilön välittömästi Helvettiin. Tämä on kahden haudan kaivamista, koska kuoleman jälkeen kostaja joutuu itsekin Helvettiin. Tarinoiden sisältö noudattaa yleensä kaavaa "rikoksen kuvailu", "kostamisen jahkailu ja koston kohteen valinta", ja lopuksi kuvataan pahantekijän Helvettikokemusta joka on aina ikään kuin räätälöity olemaan juuri samantapainen kuin se rikos josta hänet Helvettiin lähetettiin. Ja lopuksi on kuvausta siitä miten maanpäällinen elämä koston jälkeen on mukavaa.

Itse sarjakuvan rikokset voivat näyttää erikoiselta eurooppalaiseen silmään, koska ne ovat luonteeltaan hyvin sosiaalisia rikoksia. Niissä ei yleensä tapeta tai tehdä muuta vastaavaa julmuutta jota eurooppalaisissa kostotarinoissa on ollut tapana. Yleensä tarinoissa on tietysti koululaisia, joiden sosiaalinen status tavalla joka Japanin kulttuurissa tarkoittaa lisäksi jatko -opiskelupaikan saamisen estymistä. Kun vaikutukset yltävät koko elämään, ovat esitetyt rikokset Japanin kulttuurissa hyvinkin vakavia. Sisältöhän on se, että joku henkilö ilkeämielisyyksissä heitetään murskautumaan yhteiskunnan rattaisiin.

Japanin kulttuurissa sarjakuvan teot näyttävät pahalta. Länsimaisessa silmissä rikos vihjaa myös siihen suuntaan, että itse japanin kulttuurissakin voi olla jotain korjattavaa. Syynä on se, että sarjakuva tavallisesti heijastelee kulttuurinsa arvoja. Japanilainen kokee saman siksi hieman eri tavalla. Ulkopuolisen on helpompi nähdä asia kriittisesti, koska hän ei jaa tätä arvomaailmaa.

Helvettiin heittäminen tuntuu silti kovalta. Tästä saa hyvän muistutuksen lukemalla Neil Gaimanin "Sandman" -sarjakuvia. Siinä on esimerkiksi kuvattu matkaa Helvettiin, jossa kohdataan moninkertainen lastenmurhaaja. Hänen rikoksensa on jo unohdettu ulkomaailmassa. Ainoastaan rikoksen tekijä itse muistaa syyn Helvetissä olemiseensa. Sarjakuvan henki on se, että ikuisuuden kestävä rangaistus tuntuu suhteettoman suurelta, olipa rikos sitten miten kauhea tahansa. Ehkä "Hell Girlinkin" kosto tuntuisi vähemmän helpottavalta, jos tarinat lopetettaisiin siihen, kun rankaisija itse joutuu Helvettiin. Tai jos tarinassa kuvattaisiin Helvettiin manattua pidempään.

Tämä viittaa siihen että tarinoissa rankaisun ideana on helliä kussakin ihmisessä olevia oikeutetun koston tunteita, tarjota niille eräänlainen sallittu purkautumisväylä. Kulttuurisesti on mielenkiintoista miettiä, vähentääkö tämä tarvetta aktuaaliseen toimintaan. Vai ylläpitääkö se arvoja jossa tälläistä toimintaa tuetaan. Kysymys on siitä, millä tavalla "kostotarinat ruokkivat amemaitia jokaisen sisällä". Pitääkö se elossa, vai kasvattavatko ne sitä itse asiassa suuremmaksi.