Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

---

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

Konsensuksesta, rationaalisuudesta ja siitä miten sitä ei saavuteta

Thunkissa on mainio video keskustelusta ja erimielisyydestä. Siinä lähtökohta oli jopa insinööris-matemaattinen. Sen ytimessä on Aumannin seitsemänkymmentäluvulla tekemä huomio rationaalisesta keskustelusta. Aumann asetti kaksi rationaalista keskustelijaa vastakkain. ; Molemmat keskustelijat oletettiin Bayesilaisiksi ajattelijoiksi, toisin sanoen toimijoiksi jotka päivittävät todennäköisyysarvioita ja uskottavuusarvioitaan saamansa datan perusteella. Aumann todisti että vaikka lähtömielipiteet olisivat mitä tahansa, ajattelijat väistämättä saavuttaisivat yksimielisyyden äärellisessä ajassa. Aumann ei toki todistanut että lopullinen totuus olisi saavutettu. Mutta uskottava konsensus kuitenkin.

Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.

Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!

Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.

Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.

”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"

Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).

Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.

Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.

Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.

Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.

Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.

Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.

Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.

Mutta siihen pessimismiin;

Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.

Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.

Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.

Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava. Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.

---

Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]

Sija antaa sopua ; Ymmärtämisestä ja sen rajoista.

Yllättävän usein törmää tilanteeseen jossa joku selittää vankasti että "hän ei voi ymmärtää miten joku voi olla jotain tiettyä mieltä jostain". Henkilö ei siis ymmärrä miten joku voi kannattaa aborttia, homojen avioliittoa, kreationismia tai skeptistä aatetta. Mielipiteet valikoituvat yksittäistapauksen mukaan, mutta asenne on joka tapauksessa sama.

Se on hyvin erikoinen. Koska sanan pintatasolla tunnustetaan että jotain ei ymmärretä. Se, mitä tällä yritetään kuitenkin sanoa on suunnilleen se, että tämä asia on niin ilmiselvä että ihminen tietää että tästä ei voi olla erimielinen. Kaiken kaikkiaan tässä asenteessa ei yleensä viitsitä tutustua vastapuolen argumentteihin, saati seulomaan irti sitä mikä niissä on virheellistä. Joten tietämättömyys on se minkä näistä ääliöistä saa lopultakin irti. On ällistyttävää miten sanojen rakenteet vastaavat sitä viestiä mitä sanoma jakaa. Mutta miten se tästä huolimatta ei vastaa viestijän intentioita ja käy tässä välissä "jossain".

Tämä johtaa tiedostamiseen.

Valistusajan jälkeen muodissa tuntuu olevan sapere aude -ideaali jossa korostetaan tiedostamista. Perusasenne nykyään niin skientisti-skeptikkojen kuin relativisti-postmodernistien parissa on usein se, että on syytä ymmärtää vastapuolta, kuunnella heitä ja tätä kautta ihmisistä tulee myös sopuisampia. Tiedostaminen korostaa jotain yleisinhimillistä. Viestintä poistaa juuri ylläolevaa dogmaattista itseriitoista ajattelua ja korostaa että olemme kaikki ihmisiä. Ihmiset myös oppisivat argumentoinnissa ja muuttaisivat mieltään.

Jossain määrin tämä on perusteltua. Jos mietitään vaikka "Tiede" -lehden kirjoitusta siitä miten 20 minuutin keskustelu voi saada ihmiset muuttamaan mielipiteitään homoista. Tämä ei ole yllättävää. Se on sitä tutkimusperinnettä jossa voidaan huomata että ihmisten kannat aborttiin muuttuvat lievemmäksi jos he joutuvat seuraamaan tilannetta jossa joku heidän tuntemansa ihminen on tehnyt sellaisen. Tämä korostaa tiettyä sopuisuutta ja luo ajatusta siitä että äksyily on asioiden tuntemattomuutta. Ja alkuun laittamani ääliötyyppi näyttää viittaavan siihen suuntaan että kysymys on juurikin tästä.

Voidaan ajatella että ymmärtäminen todellakin korjaa tilanteita vaikka sellaisten asioiden vuoksi että aborttikysymyksessä on erimielisyys itse prosessista. Mutta tämän lisäksi kysymys on myös siitä että abortissa puolustus ja vastustus käsittelevät aivan eri aihetta. Ollaan paitsi erimielisiä niin myös erimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. "..the pro-life students rated the value of human life as particularly important, but they underestimated how much pro-choice students also recognised the importance of this issue. By contrast, pro-choice students accurately predicted how strongly pro-lifers felt about the value of human life, but underestimated how much they also recognised the importance of women’s rights. In other words, the two groups were disagreeing about what they disagreed about, with each group tending to believe it was their own core values that were the key source of conflict."

Kysymys ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.

Ytimessä on ns. contact hypothesis. Tämä on Gordon Allportin nimiin laitettu ajatus siitä että eri ryhmien eläminen yhdessä onnistuu parhaiten törmäyttämällä heidän kulttuureja yhteen niin että ne kohtaavat toisensa. Toisin sanoen monikulttuurisuus ei tule onnistumaan jos ihmiset poteroituvat omiin asuinalueisiinsa eivätkä tapaa toisiaan. Tälläisessä syntyy vain kyräilyä. Tähän suuntaan itse asiassa onkin melko paljon viitteitä. Esimerkiksi tuo homoavioliittoihin liittyvä mielipide-ero osoittaa että ihminen on helposti sopuisampi jos hän kohtaa ihmisiä.

Kuitenkaan tätä ei saa liiaksi sekoittaa vastapuolen kannan ymmärtämiseen. Se on enemmänkin sitä minkä vuoksi uskovainen tulee erimielisyyksistään huolimatta helposti toimeen seurakunnassa. Uskovaiset ymmärtävät yleensä seurakuntatoimintaan osallistumisen merkityksen. Kokouksiin, jumalanpalveluksiin tai muihin tilaisuuksiin on heistä tärkeää osallistua yhdessä. Yhteislaulu, yhdessä marssiminen ja muut vastaavat keinot ovat sosiaalisia tapoja, eivät suinkaan ole argumentatiivista. Niiden kautta ei opita ymmärtämään ideologiaa kovinkaan syvällisesti.
1: Päin vastoin, jumalanpalvelukset ja niiden saarnat ovat sen oloisia että ne tehdään älyllisesti kaikkein heikompitasoisimpien ehdoilla. Papit ovat akateemisesti koulutettuja fiksuja ihmisiä, he pystyisivät parempaan jos yrittäisivät ja haluaisivat. Tämä yksinkertaisuus, se että lapsi ja tyhmäkin ymmärtävät ja sopivat mukaan, voi olla heillä jopa ihanteena. Se ei ole läpeensä huono asia.

Kuitenkin jo asian wikipedia-artikkeli kertoo lisää. Sen oleellisen. Toimiakseen kohtaamisen täytyy olla tiettyjen reunaehtojen mukaista. Kontakti lisää sopuisuutta jos ja vain jos siinä on; (1) Tasa-arvoinen tilanne (Equal status). Eli molemmat osapuolet sitoutuvat tasapuolisesti tilanteeseen. (2) Yhteiset tavoitteet (Common goals), eli ryhmät jakavat yhteisen aiheen ja tavoitteen jota kohden he pyrkivät. Molemmat haluavat tätä samaa asiaa. (3) Kilpailun puute ja tarve yhteistyöhön eri ryhmien kanssa (Intergroup cooperation). (4) Auktoriteettien, lain ja tapojen tulee tukea yhteistyötä (Support of authorities). (5) Lisäksi kohtaamisen tulee olla henkilökohtaista. Ei muodollista vaan vapaamuotoista (Personal Interaction).

Tämän vuoksi esimerkiksi koulussa yhdessä laulettu "Suvivirsi" on repivä. Se sisältää aina taistelullisen elementin siitä että "kenen kulttuuri on Suomalaisuudelle ja yhteiselämälle tärkeämpi". Näin ollen se repii joka ikinen vuosi. Samoin julistajien voi olla vaikeaa ymmärtää että se että he kertovat omaa näkemystään ja toinen on läsnä ei ole sosiaalista. Se, että kysyy "oletko kuullut Jeesuksesta" jossa vastaajan vastaus ei muuta omaa käytöstä vaan on vain icebreaker jolla oikeutetaan oma jutustelu omasta asiasta ei ole tehokasta. Kuten ei myöskään keskusradiosta tuleva kuulutus tai aamunavaus. Jopa kirkon jumalanpalvelus on vain tilaisuus, koska ne ovat keskusjohdettua istumaan menemistä ja pystyyn nousemista. (Tekisivät edes punnerruksia!)

Suoraan sanoen suurin osa "kohtaamisista" ovatkin sellaisia että niissä viitataan ihanteisiin ja ihmisluonteen piirteisiin jotka ovat Allportin contact hypothesis -näkemysten eetoksella, mutta eivät ole liikenteessä sen reunaehdoilla. Joka tarkoittaa sitä että konfliktit todennäköisesti kasvavat. Monikulttuurisuuden onnistuminen onkin tältä osin hyvin vaikeaa. ; Kun arvokeskustelu on usein riitelyä, on selvää että tämä kohtaaminen ei ainakaan paranna suhteita. Kun tiedostaa miten "hompanssit" ja "persut" tappelevat "mamujen", "mokuttajien" ja "suvakkien" kanssa, voi ymmärtää että skismat kasvavat hyvinkin helposti. Ja ne kasvavat nimenomaan siinä että kohdataan toinen ihminen aidoimmillaan ja tavalla jossa tämä nimenomaan setvii hyvinkin juurevasti ja peruspremissejä myöten omia näkemyksiään. Panu Höglund on vuosia kinannut perussuomalaisten kanssa. Ja häneltä saadaan ihastuttavia lausuntoja, kuten "Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on." ja "Hyvää uutta vuotta toivottaa Paljastettu kaikille kunnon ihmisille. Ja teille maahanmuuttokriitikoille ja sellaisten hännystelijöille: paskaa uutta vuotta, ja olkoon se viimeisenne." Skismaattisen suhteen tavallaan kuitenkin ... ymmärtää.

Sosiaalisuus ja sisältö.

Melko monilla ystävällisyys ja fiksuus kulkevat käsi kädessä. Tämä on kannustettava tavoite. Se on myös tavoite joka ei ole sisäisesti ristiriitainen tai mahdoton. Kusipäisen neron myytti on virheellinen stereotyyppi. Hieman kuten ajatus siitä että kaunis nainen olisi tyhmä. Tai että ruma tyyppi olisi jotenkin väistämättömästi sisäisesti kaunis. Ei ole hyvä ajatella että "jokin kompensoi aina". Tästä nimenomaan ei ole kysymys. Liian moni teeskentelee älykästä olemalla ilkeä.

Tätä mielevän älykkään sivistyneen mielikuvaa kuitenkin kenties korostetaan liiaksi tässä asiassa. Ajatellaan että jos suvaitsee toista niin ymmärtää hänen perusteitaan. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään älyllisestä oppisisällön ymmärtämisestä vaan sosiaalisuudesta. Sosiaalinen ihminen on sosiaalinen. Sosiaalinen toimeentuleminen ja tieto toisen maailmankuvasta ja ideologian oppisisällöistä eivät ole sama asia. Eikä se sosiaalistuminenkaan mikään ilmiselvyys ole ; Itse asiassa on jopa nähty että ikävät kokemukset vaikuttavat vahvastikin etäännyttävästi. Joten kontakti voi todella myös lisätä suvaitsemattomuutta. Itse asiassa negatiiviset kohtaamiset vaikuttavat etäännyttävämmin kuin mitä kohteliaat ja asialliset kontaktit rakentavat. Tässä kohden hyvyys voi voittaa vain jos asialliset kontaktit ovat paljon yleisempiä.
1: Ja tämän vuoksi yhteislaulettu "Suvivirsi" voi todellakin etäännyttää uskonnosta etääntyneitä entistä kauemmas. Se on minusta hauska syy pitää laulu mukana. Kristityt iloitsevat kun se lauletaan. Ja sen laulaminen kuitenkin ajaa nimenomaan ateistien asiaa.

Suvaitsevaisuuden kohdalla on lisäksi syytä muistaa se, että ihmisten kääntäminen asia-argumenteilla on hyvin vaikeaa. Olen usein puuttunut juuri tähän puoleen. En kannata valistushenkistä ajatusta jossa ihmiset korjaavat uskomuksiaan älykkäästi ja asianmukaisesti kritiikin ja uuden tiedon edessä. Chris Mooney on kuitenkin tässä kohden siitä mielenkiintoinen mainittava, että hän aikaisemmin kannatti vahvasti ns. framing -näkemystä. Hänestä tieteestä piti kertoa vastaanottajan maailmankuva huomioiden ja konflikteja vältellen. Hän ajatteli että tätä kautta ihmiset saataisiin paremmin hyväksymään ja oppimaan tieteitä. Pseudotieteiden kannattajia ei saanut pelotella ja haukkua poteroihinsa. Mooney ajatteli että näin esimerkiksi evoluutioteorian opettaminen saataisiin parannettua. Sittemmin Mooney on muuttanut havaintojen edessä mieltään. Kenties ihan sen vuoksi että sosiaalisuus ei ole asiatietojen pänttäämistä ja ymmärtämistä.

---

Kirjoittaja tykkää haukkua ihmisiä ääliöiksi. Mutta hän yrittää panostaa siihen että hän ymmärtää vastapuolen ideologian, idean ja perusargumentit. Ja etsii niistä puutteita ja moittii ääliöksi tämän ymmärtämisen kautta. Jos hän ei voi ymmärtää miten joku kannattaa jotain asiaa, se kertoo hänelle lähinnä siitä että psykologia tai kyseinen ideologia on jäänyt vieraaksi.

Infiltraatio

"Tiedän, että joku ilkiö pukeutuu lapseksi
ja alkaa huudella, ettei keisarilla ole vaatteita,
ja koska kukaan ei halua paljastua sokeaksi
mielipide hyväksytään mukinoitta."
(A. W. Yrjänä, "Salakirjoituksen avain")

Tuomas Aivelo kirjoitti "Tiede -lehden" blogistina siitä miten akatemiassa pitäisi suhtautua sekoileviin professoreihin. Tässä korostuu akateeminen vapaus. Professorilla on tavallaan lupa tehdä mitä huvittaa. "Kun professori on saanut vakituisen toimen hänen ei tarvitse miellyttää ketään. Emme halua professoreja, jotka toistelevat kritiikittömästi yleisiä totuuksia." Mutta tämä tarkoittaa sitä että kaikki professorit eivät ole oikeassa. "Todellisuudessa suurin osa tutkijoista, jotka ajattelevat raikkaasti ”laatikon ulkopuolella”, ovat vain yksinkertaisesti väärässä. Sama koskee myös professoreja. Tämä on hinta, jonka maksamme tieteen vapaudesta." Puolimatkan kohdalla ongelmaksi tulee kuitenkin se että professuuria käytetään maallisen vallan hankinnan välineenä. "Tilanteesta tulee kuitenkin vaikeampi kun professori vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon asemansa voimalla. Esimerkiksi Tapio Puolimatka pyrkii ohjailemaan epäilyttävällä tieteellisellä arvovallallaan lainsäädäntöä ja yleistä mielipidettä."

Tässä kohden on hyvä huomata että Puolimatka on Intelligent Designin kannattaja. Ja tämä on paitsi näkemys. Siihen liittyy muun muassa akateemisia strategioita. Jonathan Wells on ollut eräs näkyvimmistä ID -hahmoista. Hän oli liittynyt yliopistoon hyvin vankkana tavoitteenaan tuhota darwinismi. Omassa kirjeessään hän korostaa kuinka ideologialla oli häneen suuri vaikutus. "Father's words, my studies, and my prayers convinced me that I should devote my life to destroying Darwinism, just as many of my fellow Unificationists had already devoted their lives to destroying Marxism. When Father chose me (along with about a dozen other seminary graduates) to enter a Ph.D. program in 1978, I welcomed the opportunity to prepare myself for battle." Myöhemmin hän mietti akateemista maailmaa yhdessä ID -liikkeen perustajan, Phillip Johnsonin, kanssa. He päätyivät siihen että ei ole järkevää kuluttaa aikaansa debatointiin opiskeluaikana. Sillä kun vaarantaa tutkinnon. Sen sijaan kun saa Ph.D:n - ja jos mahdollista niin vielä parempaa ; professuurin - voi sitten tässä vaiheessa tulla kaapista mielipiteineen.

Toki tämän lopputuloksena on se, että ihmisellä ei ole tutkintoa siitä alasta mistä hän saarnaa. Mutta toisaalta akateeminen vapaus on jotain jolla on hyvin paljon valtaa. USA:ssa sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. ; Tästä kenties karkeimpana esimerkkinä on vallankaappausta koskeva tutkimus jonka Luttwak julkaisi. Hän oli tehnyt sen armeijalle. Mutta sopimuksessa olleen unohtuneen ehdon vuoksi Luttwak julkaisi tutkimuksensa julkisesti, eikä pelkästään armeijan sisäiseen käyttöön. Akateeminen vapaus ylitti tälläisessäkin tapauksessa armeijan salassapitovallan. Kyseessä on selkeästi mahtavan suuresta voimasta.

Tietääkseni Puolimatkakin edustaa nimenomaan tätä koulukuntaa. Hän on pitänyt vakaumuksensa siististi piilossa ; Toki itselläni on aiheisiin ja sanarakenteisiin nojaava, lähinnä aihetodisteita pullisteleva, teoria siitä että hän tätä ennen kirjoitteli aiheesta innokkaasti anonyymisti internettiin eräällä varsin tunnetulla kreationistinimimerkillä. (Nimim. "analyysi") Mutta omalla nimellä toimintaa alettiin tehdä suoraan ja avoimesti vasta tutkinnon jälkeen.

En tietenkään maininnut vallankaappausta tässä yhteydessä vahingossa. Wellsin ja Johnsonin infiltraatioperustainen rakenne kun on osiltaan hyvin samantapainen kuin se miten vallankaappauskin pitää toteuttaa. Soluttautuneet professorit saavatkin melkoisen vapaasti tungetella akateemisen vapauden nimissä. Tämä on tietenkin äärimmäisen maailmankuvallista ja kaikkea muuta kuin reilua toimintaa. Mutta on ymmärrettävää että kun "darwinismin"/"evolutionismin" ajateltiin sortavan ID -ihmisiä, oli tavallaan syytä keksiä vaihtoehtoisia strategioita ilman että olo tuntui aivan käsittämättömän petolliselta.

Itse asiassa ID:n infiltraatiostrategia on sen verran voimakas että se on jossain määrin vaikuttanut Chris Mooneyn mielipiteisiin. Mooney tuli aikanaan julkisuuteen "framing" -ajatuksen kanssa. Hän oli katsonut kulttuurisotaa ja katsonut että olisi jokin syy jonka vuoksi (ID)kreationistit eivät opi tiedettä. Hän pyrki lähestymään asiaa sitä kautta että teksti ja tiede täytyisi muotoilla siten että maailmankuvaa ei haasteta. Sittemmin hän on muuttanut kantaansa melko radikaalisti. Hän on esimerkisi kirjoittanut kirjan "The Republican War on Science" jossa sävynä on se että liikkeellä on nimenomaan ihmisiä joiden tehtävänä ei ole oppia vaan voittaa. Mooney kuvaa ID:n pyrkimyksiä termillä infiltraatio, soluttautuminen. Entisistä kreationisteista katsoen tärkein ero onkin kenties lähinnä siinä että ID:läiset pyrkivät saamaan jäsenikseen ja tuottamaan joukkoihinsa akateemisia "felloweja" jotka sitten käyttävät nimenomaan akateemista vapautta omien agendojensa levittämiseen.

On selvää että tarvetta on. Sillä jopa oma isäni muistaa omilta yliopistoajoiltaan sen miten ensimmäiset kreationismin aallot alkoivat nousemaan. Hän kertoi että näytti siltä että yliopistoon tulee opiskelemaan heitä. Mutta sitten he intoutuvat yrittämään tutkintoa. Osa heistä narahtaa jo ennen maisterin papereita. Osa saa maisterin paperit mutta ei sillä materiaalilla ja laadulla tohtorintutkintoja saada. Kun lähtökohta oli tämä, on kuitenkin selvää että etenkin Jonathan Wellsin suosima ajatus "turpa kiinni tutkintoon asti" -menettelystä on ollut vähintään jokseenkin toimiva.

Toki sitten toisaalta näyttää siltä että tällä hetkellä minun silmiini näyttää siltä että Puolimatka vie itseltään uskottavuutta. Hänen julkituloihinsa ja lausuntoihinsa liittyviä virheitään kaavitaan esille ja paljastuu että ne eivät ole osaavia. Yliopistokin on ilmoittanut että se ei ole yhteydessä annettuihin mielipiteisiin. "Julkisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tasa-arvoiseen avioliittolakiesitykseen liittyen. Myös Jyväskylän yliopiston henkilöstön jäseniä on ollut mukana keskustelussa. Yliopisto ei rajoita työntekijöidensä perustuslaillista sananvapautta. Työntekijöiden ilmaisut eivät kuitenkaan edusta yliopiston kantaa. Toivottavaa on, että silloin kun on kyse omista mielipiteistä, esim. poliittisista tai uskonnollisista, ei tuoda esille asemaa yliopiston työntekijänä." Puolimatkan tuhoksi ja ongelmaksi näyttääkin muodustuvan hänen eniten suosimansa asia. Keskustelu, julkinen kriittinen keskustelu, jossa molemmat puolet tulevat esiin. Tämän lopputulos tosin näyttää tarkoittavan sitä että vastapuoli näyttää että Puolimatkan puoli on tieteelliseltä kannalta täyttä hevonkukkua. Jopa hänen omalla alallaan, kasvatuksen puolella, Puolimatkalla näytetään olevan tiettyjä asenteellisuuksia. Eihän tämänlaisen edessä voi oikein muuta kuin sanoa että "Puolimatka ottaa kaikkein innokkaimmin ja varmimmin kantaa sellaisilla tieteenaloilla, joiden toiminnasta ja perusteista on jatkuvasti osoittanut olevansa niin tietämätön, että asia voisi kieliä jo käsityskyvyn puutteesta. Mutta olisi tylsää selittää tyhmyydellä sitä, mikä selittyy myös ilkeydellä". Näyttää siltä että Puolimatkan kohdalla on syytä muistuttaa siitä että oman erikoisalansa ulkopuolella professorikin on vain valistunut kansalainen. (Joskin tämä valistuneisuuskin tuntuu joskus varsin kyseenalaiselta.)

liberaalibias -bias, eli miten maailmankuvallisuus on puhuttu ja huomioitu

Kasvatustieteilijä Jean Piaget kehitti ajatuksen oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).

Tämä ajatus on sittemmin muuttunut hyvin tärkeäksi. Kasvatustieteistä ollaan siirrytty muuhun psykologiaan. Kokeellinen psykologia on myös vahvistanut tätä. Itse asiassa voidaan sanoa että maailmankuvallisuus vaikuttaa yllättävissäkin yhteyksissä. Moderneja ateisteja tutkiessa ei voi olla huomaamatta, että jos tutustuu Pascal Boyeriin, hän käyttää skeemoja yrittäessään ymmärtää uskontoja ja sitä miksi ihmiset uskovat. Chris Mooney taas lähestyy asiaa tieteen popularisoinnin ja viestinnän parissa. Hänen haasteenaan on framing, eli se miten ihmiset saataisiin oppimaan ja korjaamaan virheitään. ; Kasvatustieteenä alkanut onkin johtanut johonkin joka on vaikuttanut syvästi skeptismiin. Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Samoin taloustieteissä esillä on Dan Arielyn ja monien muiden harjoittama behavioral economics, jossa ytimessä on se, että ihmiset ovat "predictably irrational". Ja jopa tieteenfilosofit - ja etenkin tieteen sosiologit - ovat ottaneet maailmankuvallisuuden huomioimisen osaksi tieteenfilosofiantekoa. Asiasta puhutaan selvästi paljon.
1: Minun blogi on itse asiassa tässä kohtuu valtavirtaa. Aina kun vilautan sanaa "assimilaatio" puhun tästä. Aina kun sana "skeema" tai "maailmankuva" ovat esillä, ollaan puhumassa tästä. Kun ihmetellään miksi en suostu keskustelemaan idioottien kanssa, puhutaan myös tästä. Samoin kun usein kehun crankien nerokkuutta, se palautuu tähän yhteen asiaan. Tieteenteossa tärkein asia on juuri se, että jotenkin päihitetään jarruja joita mieli tavallisessa arkiajattelussa siihen laittaa.

Mooney on tuoreessa kirjoituksessaan ottanut esille sen, miten vaikeaa on valistaa ihmisiä tiedolla. "Here Are 5 Infuriating Examples of Facts Making People Dumber". Siinä hänen perusteemanaan on ns. backfire effect. Ihmiset voivat tulla huonommiksi opiskelemalla. Mooney viittaa tässä tuoreesti tehtyihin tutkimuksiin. Ja hänen esimerkkinsä ovat erikoisia. Osansa saavat niin ilmastonmuutosdenialismi kuin väitteet siitä että Obama on muslimi ; Jos ihminen uskoo että Obama on muslimi, se, että hän kuulee kun Obama kutsuu itseään kristityksi saa monet vahvistamaan ennakkokäsitystään siitä että Obama nimenomaan on muslimi. ;  Erikoista kyllä, kommentit valottavat asiaa melko hyvin. Kommenteissa esitetään että Mooneyn demonstraatioissa on bias, koska hänen kaikki esimerkkinsä koskevat oikeistolaisten parissa yleisiä näkemyksiä. Toisin sanoen Mooney edustaa ns. liberaalia biasta.

Ajatus on mielenkiintoinen. Koska Mooneyn oma näkemys nimenomaan perustuu ajatukseen jossa vakaumukset selitetään motivoidulla ajattelulla. Vahvistusharha ja skeemautuminen omaan maailmankuvaan ovat nimenomaan kaiken ytimessä. Jos järkevät ihmiset voivat uskoa höpöihin asioihin, ja Mooney itse on fiksu, on tietysti mahdollista että hän itsekin uskoo höpöihin asioihin. Tätä mahdollisuutta ei pidä torjua suoralta kädeltä. Oikeistokonservatiivit ovatkin monin paikoin olleet myötämielisiä Mooneyn ajatuksille. Koska ilmastonmuutosdenialismi, kreationismi ja monet muut oikeistolaisten kannattamat vaihtoehtotieteet korostavat nimenomaan sitä että tieteessä on liberaali bias. Eli tiede on ideologisesti valloitettua ja sen vuoksi väärät maailmankuvat eivät saa näkemyksiään läpi. He ovat jopa ylpeitä siitä että torjuessaan sekä ilmastonmuutoksen että evoluution he ovat hyviä haistamaan erilaisia liberaaleja harhaoppeja.

On kuitenkin hyvä vilkaista Mooneyn ajatuksia tarkemmin.

Suhtautumiseni "liberaalista biaksesta" puhumiseen on hyvin synkkä. Olen itse konservatiivi, joten en voi väittää että kaikki tässä mainittu koskee kaikkia konservatiiveja. Mutta sen sisällä on crank magnetismiin taipuvainen alaryhmä joka on kooltaan melkoisen suuri. Loppu tekstistä ei siis koske "uskovaisia" tai "oikeistokonservatiiveja" vaan hyvin tiettyä segmenttiä heidän joukossaan.

Mooneyn kirja "The Republican Brain" käsittelee tätä alaryhmää ihmisiä. Kirjassa erikoista on se, että sen lähtökohta on jotain joka on hyvin muodikasta. Jonathan Haidt kehitti moraalissa ajatuksen jossa liberaalit ja konservatiivit ovat hyvin erilaisia. Ja että moraali on lähinnä ennakkointuitio jota sitten selitetellään jälkikäteen. Mooney kulkee täsmälleen samalla tiellä ja hänen maailmassaan korostetaan että liberaaleilla ja konservatiiveilla on laajemminkin hyvin erilaiset psykologiat. Mutta siinä missä Haidt ei kykene sanomaan mitkä moraaliarvot ovat parempia - hän vain esittää että konservatiiveilla perusarvoja on useampia ja että liberaali ei ymmärrä konservatiivia yhtä hyvin kuin konservatiivi liberaalia - Mooney perustelee mitkä asenne-erot johtavat siihen että konservatiivit ovat crank magnetismissa uskomassa oleellisesti enemmän tyhmiin teorioihin jotka ovat luonnontieteiden vaikutuspiirissä. Teitä tähän on monia, mutta otan lyhyen lainauksen Mooneyn kirjan esittelystä "Mooney explores brain scans, polls, and psychology experiments to explain why conservatives today believe more wrong things; appear more likely than Democrats to oppose new ideas; are less likely to change their beliefs in the face of new facts; and sometimes respond to compelling evidence by doubling down on their current beliefs. The answer begins with some measurable personality traits that strongly correspond with political preferences. For instance, people more wedded to certainty tend to become conservatives; people craving novelty, liberals. Surprisingly, openness to new experiences and fastidiousness are better predictors of political preference than income or education."

Konservatiivit itse toki luottavat siihen että tieteessä on liberaali bias. Mooneyllä on kuitenkin vakaa perusta. Jokaisella on maailmankuva, mutta motivoitu päättely on jotain johon tietyt maailmankuvat selvästi sitouttavat vahvemmin. Niiden skeemoissa on suoraan tietty asenne, joka maksimoi näiden ajatteluvirheiden syyt. Näin ollen maailmankuvalliseksi syyttäminen onkin vain keino paikata tappio. Larry Moran on perustellulla linjalla selittäessään miten evoluutioteorian kannattajien kutsuminen "darwinisteiksi" on ID -konservatiivien mustavalkoisen maailmankuvan luomus. Kun henkilöt jaetaan "meihin" ja "niihin" ja itselle epämiellyttävät tulokset liitetään "liberaaliin biakseen" saadaan kivaa kritiikki-immuuniutta. Kritiikistä ei tarvitse välittää koska se johtuu liberaalista biaksesta.

Maailmankuva-smaailmankuva -puolustuksen ainut ongelma onkin juuri siinä että se perustuu puolittaiseen psykologian osaamiseen. Dunning-Kruger -efektiä tarvitaan enää korkeintaan täydennykseksi, kun älykäskin ihminen vääntää ongelmat itselleen parhain päin ad hoc. Maailmankuvallisuus kun kattaa vain puolet totuudesta. Sillä ilmiöt ovat psykologiassa kokeellisesti esilletulevia piirteitä. Ja niiden suuruusasteita voidaan kokeilla. Ja näin esimerkiksi se, että evoluutioteorian vastustajat osaavat evoluutiokurssin jälkeen vähemmän siitä mitä evoluutioteoria pitää sisällään kuin ennen sitä on suora merkki siitä että Mooney on oikeassa ja että konservatiivien parissa liberaali bias -bias on äärimmäisen yleinen ja vahva. (Testauksessa ei ollut se pitääkö evoluutioteoria omasta mielestä paikkaansa, vaan siitä mitä evoluutioteoria pitää sisällään.)

"Liberaali bias" -syytös onkin torjuntaliike joka on hyvin valtavirtaa konervatiivicrankien parissa. Tämä on hyvin syvällinen osa ensisijassa poliittista liikettä. Ja sitä että konservativismi on itse asiassa napannut toimintaelementtejä postmodernismilta ja käyttää sen menestyspohjaa ikään kuin vallankaappauksen välineenä.
1: Mooneyn esiintuomat piirteet kertovatkin että "crank magnetismia keräävä republikaanien jaosto" muistuttaakin malliesimerkkiä häviämässä olevasta paradigmasta. Imre Lakatos on kuvannut miten teoriat eivät kerää ristiriitoja vaan peittävät niitä ad hoc -oletuksin ja samalla teoria menettää ennusvoimaansa ja muuttuu epämääräiseksi ja kritiikki-immuuniksi. Jokainen ad hoc -oletus lisää "savolaisefektiä", jossa "voep olla näen, mut voiepinna olla olemattakkiii". Lopulta ne eivät ole enää edes vääriä teorioita, ne ovat jotain paljon pahempaa, turhia.

Tyhmyyttä on montaa sorttia.

Kuin mietitään eri lähtökohtia, ei voida sanoa että älykkyys suojelisi tai että typeriä olisi erityisen vaikeaa huijata. Se on enemmänkin niin että älykäs on hyvä suojaamaan ennakkonäkemyksiään erilaisilla ad hoc -oletuksilla. Kun taas tyhmä on joko sisäisesti ristiriitainen tai hän pitää itsestäänselvyyksinä joitain yksinkertaisia premissejä, joita hän ei välttämättä edes ilmituo joten kannanotot tiivistyvät erilaisiksi statementeiksi. (Tyhmää on vaikeaa saada muuttamaan mieltään, mielipiteitään ja näkemyksiään. Ja ohjailu vaatii tätä kautta muuta kikkailua. Intellektuellit taas voidaan saivarrella ansaan, kunhan tähän käytetään avuksi heidän tunteitaan ja maailmankuvaa jota he eivät halua muuttaa.) Tämä voidaan ottaa tarkempaan syyniin. ; Kahneman on jakanut mielen toiminnan kahteen osaan. Intuitiivinen ajattelu on nopeaa ja kevyttä, mutta se johtaa usein virheisiin. Näin ollen intuitio on helppo tapa olla kohtuu oikeassa. Mutta se johtaa hyvin usein harhaan. Ja ihmiset tekevätkin helposti hyvin omituisia virheitä. Toiset sitten saivartelevat.
1: Kun aiemmin viittasin Kahnemaniin, esille nousee juuri se miten talousteoriassa moni asiantuntija yliarvioi itsensä ja keksii erinomaisia tekosyitä suojelemaan skeemaansa.
2: Vastapainona on se, että normaali intuitioihinsa luottava "think less" -konservatiivi täyttää tilanteet noudattamalla skeemaansa. Ja että monesti lopputulos on sellainen, että se saadaan korjattava.
+: Presuppositionistisessa logiikassa, eli logiikassa jossa ensin on johtopäätös ja sitten kehitetään premissit jotta tämä saataisiin, ongelmana onkin se, että mikään opiskelu ei tavallaan auta. Piilo-oletuksista saadaan korkeintaan näkyviin laitettuja premissejä. Tai ristiriidat peitetään uusin ad hoc -oletuksin.

Demonstraatio.

Jos me otamme esimerkiksi "Syvemmältä" -blogaajan uuden hengentuotoksen, ei voi olla vaikeaa huomata että hän ottaa esille liberaalin biaksen. "Kirjoitus käsittelee ilmiöitä, joita kutsun tiedostamattomaksi biakseksi ja diskauspeliksi. Vaikka esimerkit ovat provosoivia, on niiden funktio ilmiöiden demonstroinnissa. En minä halua antaa niiden viedä huomiota kiinnostavista ilmiöistä, joista muuten puhutaan vähän jos lainkaan." Nähdäkseni asiasta nimenomaan puhutaan paljon, joten hän ei selvästi ns. seuraa oikein mitään. Toinen onkin siinä, että hän on selvästi ottanut varsin omituisen esimerkin demonstroidakseen tätä. Nimittäin pahan ongelman. Joka on ideologis-eettinen konsepti, eikä jokin jossa ollaan helposti faktuaalisesti erimielisiä.

Pahan ongelma on hänelle kuitenkin hänelle tärkeä asia, joten on hyvä vilkaista hieman tarkemmin. Sillä hänen crankiutensa paistaa läpi hänen ratkaisuistaan. Joissa hän käsittelee etiikkaa kuin se olisi jotenkin empiiristä tasolla jossa jokin näkemys voi olla lähtökohtaisesti väärin ja typerä. Demonstroin tätä asiaa muutamaa esimerkkiä käyttäen. (Mooneytä muistellen kyseessä ei ole mielipideasia, vaan jotain joka paistaa läpi teoissa ja ratkaisuissa ja käytetyn logiikan luonteessa.)
1: Dogmaattinen julkituotu ad hoc -päsmäripremissointi. Muistan kun hän saapui moittimaan tekstiäni. Kun argumenttini oli noin tiivistettynä se, että ikuinen rangaistus + äärellinen rikos = epäreiluus, hän lähti kumoamaan asiaa siten että Helvetti ei ole relevantti uskomus. Jos asiaa lähestytään loogisesti, hänen kritiikillään on ymmärrettävä tila. On aivan kuten aiemmin kirjoitin loogisen analyysin yhteydessä. (Etiikkaa voidaan käsitellä tällä kulmalla joten se on varmasti reilua myös tässä minun kriitikkoa kohtaan.) Päätelmä on looginen jos sen premisseistä seuraa johtopäätös. Hän oli kuitenkin enemmänkin erimielinen yhden premissin kanssa. Johtopäätös oli itse asiassa jotain jonka hän myönsi. Hänen kritiikkinsä olisi kuitenkin relevantti jos ja vain jos Helvetti ei olisi kristinuskoon yleisesti kuuluva konsepti. Mutta näin ei ole. Monessa kristinuskon suuntauksessa Helvetti on olennainen osa prosessia. Ja itse asiassa väliaikainen kiirastuli, joka voisi itse asiassa poistaa "kieltämättä pinnallisen" epäreiluusargumenttini, se on kristinuskossa vahvemmin kerettiläisyyttä ja myöhempää päälleliimausta. Kun hänen kritiikkinsä otetaan huomioon, saadaan kenties irti tulos jossa on enemmänkin lisäehtoja sille miten pahan ongelma on irrelevantti. Esille nousee ehto siitä että Jumala ei saa käyttää helvettiä. Eli täsmennyksen kautta tiedetään että valtaosa kristinuskon jumalista ei ole kaikkihyviä kaikkivaltiaita vaan sadistisia paskiaisia. Kriitikkoni ei sitten kenties vain kuulunut heihin. Hän ei siis kumonnut premissiäni vaan sanoi että sen kanssa voi olla erimielinen joten argumenttini pätee. Hän lisäsi argumenttiin savolaiskertoimia. Hänen argumenttinsa jälkeen on enemmän "voep olla mutta voep olla olemattakkii" -sekoiluille ja mielipide-eroille kuin ennen sitä. Tästä voidaan vetää ainut oikea johtopäätös. Hänen logiikkansa ei johda perusteluihin vaan hämärtää johtopäätöstä. Hän on niin sitoutunut ja niin ehdoton omiin premisseihinsä että ei näe vaihtoehtoa. Tämä on erikoista koska tätä premissiä ei ole ainakaan empiirisesti testattu. Helvetin olemassaolo tai olemattomuus ei ole varmuus vaan mielipidekysymys. Ja se ei ole kristinuskon oppien kannalta mitenkään huono olemassaolevaksi oletettavaksi. (Ja pahan ongelma on ensisijassa kristinuskoon kohdistuva argumentti. Siinä mielessä en ymmärrä miksi se on ateistien suosiossa. Se tehoaa vain hyvin marginaaliseen Jumalaan, hyvään kaikkivaltiaaseen. Ja kaiken tietämäni mukaan se tuskin edes kovin hyvin kuvaa kristinuskon Jumalaa.) Argumenttia "irrelevanttina" pitävä ei huomaakaan että hän tosiasiassa tarkoittaa kristinuskolla hyvin marginaalista ja tietynlaista kristinuskoa joka kenties selviää kritiikistä, toisin kuin valtavirtaa paremmin edustava kristinusko joka sitten jääkin argumenttijyrän alle, suoraan argumenttijyrän alle käymättä välillä lähtöruudun kautta. Joka tarkoittaa sitä että relevantti kristinusko marginalisoituu, sellaiseksi jota vain hyvin muutama tosiasiassa kannattaa. Ja että argumentti on osuva jos se jyrää valtavan määrän kristillisiä suuntauksia ja näkemyksiä alleen. Mutta jos marginaalista uudelleenpremissointiaan tuijottaa kykenemättä katsomaan vaihtoehtoja laajemmasta kulmasta kuin "minun näkemykseni on tämä, voinko suojella sen kritiikiltä" -tasoiseen torspoiluun, ei tätä tietysti huomaa. Eli on yhä syvemmällä biaksessa koska mitä enemmän vastapuolen relevantteja argumentteja esiin tungetaan, sitä enemmän ne näyttävät "tutuilta" sellaisella tavalla joka korostaa sitä että ne olisivat myös tyhmiä. Tyhmyys löytyy kuitenkin sieltä mistä aina. Eli ad hoc -oletuksia ja muita kritiikki-immunisointeja tuottavasta vankoilevasta päästä.
2: Piilopremissointi. Tuoreempi tapaus on sitten erikoisempi. Kun aiheena oli pahan ongelma ja ihmisten rakenteissa olevat virheet, nostin esille vasaraesimerkin. Kipuaistista on hyötyä, mutta jos vasara ei riko sormea ei kipuaistia tarvita. Joten asian voisi hoitaa paremmin. Hän määritteli "mahdottomuuden" uusiksi. Idean ytimessä oli se, että sormesta ei saada luodinkestävää. Tämä on kenties insinööritieteen rajojen mukaista. Ja ideana olikin että Jumala ei voi tehdä sisäisesti ristiriitaisia asioita tai rikkoa luonnonlakeja. Ajatus sopii kuitenkin hyvin yhteen lähinnä hyvin tietynlaisten deismin muotojen kanssa. Jos ajattelemme että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, on luontevaa torjua lähtökohtaisesti ihmeiden mahdollisuuskin. Jos Jumala voi pitää luonnonlait ja torjua vasaraniskun niin että se ei rikokaan sormea, argumentti menee rikki. Piilo-oletuksena onkin se että ihmeitä ei tapahdu eikä voi tapahtua koskaan missään. (Koska jos ne tapahtuvat kerran ne voivat toimia aina.) Presuppositionistinen logiikka jyllää ja lopputuloksena on kristinuskolle tyypillinen "varsin ongelmallinen suhde ihmeisiin". Kokonaisuus huipentuu siihen että tämä pahan ongelman ratkaisuun nojaava argumentti voidaan kiertää vaikka delfiineillä. Ja silloin jäljelle jää vain uuden premissin julkituominen, jossa ihmisen tukehtumiskuolemia aikaansaava hengitysreikä on hyödyllinen koska sillä on jokin salainen merkitys.

En jatka tätä tämän pidemmälle. (Voisin.) Sillä ideana on lähinnä korostaa sitä että jos jollakulla on argumentti johon "Syvemmällä" -blogistilla on ad hoc -vastaus, hän pitää argumenttia epäloogisena ja syvästi virheellisenä. Kuitenkin hän lähinnä lisää savolaiskertoimia keskusteluun sen sijaan että hän todella osoittaisi että vastustajan premissit on "faktuaalisesti falsifioitu", jossa niille ei ole jäljellä yhtään mitään tilaa. Että näitä tulkintoja ei yksinkertaisesti voi ollenkaan tehdä. Valitettavasti juuri tämä on sitä millä biasmylly toimii. Aina löytyy ad hoc -käsienheiluttelu joten kritiikkiä ei pidetä relevanttina vaan osoituksena siitä että asiaa ei ole mietitty riittävästi.
1: Se onko jokin ad hoc -perustelu ei ole mielipidekysymys. "Voi ollaa" jossa premisseistä ei seuraa johtopäätös vaan jossa premisseistä ehkä seuraa johtopäätös ovat eri asioita. Samoin se, että kritiikki peitetään on eri asia kuin rakentaa argumentti joka todella osoittaa että miksi asiat ovat yhdellä tavalla mutta eivät missään tapauksessa toisella tavalla. Se, että pitää kritiikkiä idioottimaisena sen takia että itsellä on siihen ad hoc -vastaus ei siis kerro oikeastaan muusta kuin siitä että ad hocin esiintuoneella on itsellään aikamoisen kova Bias. Jota mahdollisesti Dunning-Kruger -efekti vielä boostaa.

Demonstraation ideana on lähinnä paljastaa se, että konservatiivien ongelmana tällä hetkellä on se, että he selittävät into piukealla maailmankuvallisuudesta. Siitä kuinka "mikään matematiikan kaltaisen abstraktin deduktiivisuuden ulkopuolinen asia ei ole maailmankuvallisuudesta vapaa". Mutta eivät hyväksy siitä seuraavaa relativismia. Ja moraali. Sen he näkevät objektiiviseksi. (Josta seuraa erikoisia venkoiluja. Alvin Plantingan warrant -ajatuksen ongelmat ovat tästä valaiseva demonstraatio.)

Tällöin kaikki tiivistyy "Syvemmällä" -blogistin ajatuskokeeseen. Joka on itse asiassa aika hieno. Tai ainakin oleellinen. "Jumalan tahto tekee siitä ohjeesta jota tahdoksi nimitetään, hyvän ja ilman tällaista tahtoa ei ole mitään keinoa erottaa hyvää ja huonoa. En ymmärrä miksi tämän pitäisi olla niin. Jos meillä on kaksi maailmaa; täysin identtisiä muutoin, mutta toisen on luonut Jumala ja toista ei ole luonut Jumala, ja ihmiset ovat tarkalleen samanlaisia molemmissa (tämä on ajatuskoe, huom.), niin mikä tarkalleen tekee oikeasta ja väärästä tai hyvästä ja pahasta jälkimmäisessä jotenkin olennaisesti erilaiset luonteeltaan kuin edellisessä?" Tämän ajatuskokeen seurauksena onkin se, että euthyfronin dilemma on heille syvä vaikeus. Sillä kun pahan ongelma nostetaan esiin, he joutuvat helposti tuomaan esiin "hyvien kansanmurhien" kaltaisia ad hoc ratkaisuja. (Ja ne vievät aina siihen suuntaan mihin Craig vetosi God Command Theoryssaan. Euthyfronin dilemma on syvin ongelma, jonka ratkaisu korkeintaan metauttaa ongelman. Ja tämä on suoraa deduktiivista seurausta premisseistä, kyseessä ei siis tavallaan ole mielipideasia.) Euthyfronin dilemmassa seurauksena onkin se, että
1: Jos Jumalan käskyllä on väliä, ollaan relativistisessa maailmassa. Hyvää on se mitä Jumala käskee. Ja siksi pelkästään se että tekee kansanmurhan kun Jumala käskee onkin hyvä asia. Tällöin ateismista seuraa nihilismi. Mutta teismi on relativistista, koska moraali syntyy jos ja vain jos Jumala komentaa. Rakkaus ja hyvyys on sitä miksi Jumala ne sanoo olevan. Joten hyvä Jumala on arationaalinen konsepti. (Se ei lisää minkäänlaista informaatiota kohteesta. Jumala on Jumalankaltainen on tautologia, mutta se ei kerro mitään siitä miksi ihmiset kokevat hyvyyden ja rakkauden.)
2: Jos hyvä on Jumalan ulkopuolinen, Jumalan tekemä oikeutus ei olekaan relativistinen vaan objektiivinen. Mutta tällöin ilman Jumalaa ei ollakaan moraalittomia nihilistejä.

Demonstraation voikin oikeastaan liittää siihen että oikeistokonservatiivien maailmankuva on hyvin hankala. Maailmankuvallisuutta korostaessaan he nimittäin iskevät syvän loven kaikkeen optimismiinsa. Pahan ongelma on etiikkaa koskeva käsite. Mutta tosiasiassa se iskee pahemmin talousajatteluun. Jos mietitään oikeistokonservatiivien talousmallia, sen perustalla on ajatus rationaalisia ostopäätöksiä tekevästä ihmisestä. Kaikki Adam Smithin näkymättömät kädet ja vastaavat nojaavat siihen että ihmiset tavoittelevat järkeviä. Jos ihmiset ovat biasoituneita ja huonoja, vapaa talous johtaisi markkinoiden tuhoutumiseen. Itseään ylläpitävä vapaiden ihmisten talous vaatii sen, että ihmiset eivät torspoile.
1: Tämä voidaan laajentaa myös tiedekysymyksiin. Jos ihminen tekee väärän näkemyksen ilmastonmuutoksen totuudesta, hän joko (a) uskoo väärin ilmastonmuutokseen jolloin hän ei käytä resursseja yhteiseksi hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla tai (b) jos hän jättää huomiotta todella tapahtuvan ilmastonmuutoksen, hän vaarantaa itsensä, muun, yhteiskunnan infrastruktuurin ja hemmetin monen ihmisen elämän. Näin ollen jos luottaa maailmankuvallisuuteen ja vapaan markkinatalouden ihmiskuvaan jonain joka tarjoaa parhaiten hyvinvointia yksilöille että eniten vakautta yhteiskunnille, kannattaa samanaikaisesti kahta näkemystä jotka ovat syvästi ristiriidassa. (Kuten alkuun laitoinkin, skeemanäkemyksellä on vaikutusta taloustieteessäkin. Sitä ei voi vain ottaa rusinoita pullasta, siis ilman että alkaisi samalla kannattamaan samanaikaisesti keskenään ristiriitaisia asioita joita sitten joutuu selittelemään parhain päin jollain ad hoc -sepustuksilla.)

Pahan ongelma toi esille pintaraapauksen siitä että miten vaikeaa on samanaikaisesti korostaa sitä miten järkevätkin ihmiset voivat tehdä hirveitä virheitä, kun oma malli perustuu optimismille. (Plantingan warrantkin on optimismia, luottamusta siitä että ihmisen järki, tulkinnat ja havainnot johtavat lopulta totuuteen eivätkä mihinkään relativismiin ja maailmankuva-smaailmankuvaan.) Ajatus siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa muuttuu omituiseksi jos kognitiomme ovat vajaat. (Kuten ne ovat.) Jos luotamme vapaaseen tahtoon pahan ongelman ratkaisussa, niin meidän on kysyttävä miksi ihmismieli näyttää sitoutuvan maailmankuvallisuuteen ja dogmaattisuuteen jossa ei olekaan vapaan tahdon ideaalin takana olevasta positiivisesta ihmisestä jossa "monista vaihtoehdoista valitsevan fiksun ihmisen" sijasta tarjolla onkin "joustamaton typerys" joka käytännössä sitoutuu skeemaansa ja hyvin suurilta osin nimenomaan lopettaa valitsemisen sen jälkeen. Vapaan tahdon hyvyys selityksenä vähintään kyseenalaistuu jos maailmankuvallisuustaipumus on tosi. Miten voimme elää parhaassa mahdollisessa maailmassa jos ihmisten kognitiot ovat todellakin niin syvästi virheelliset ja vajavaiset kuin ne ovat jos maailmankuvalisuusnäkemys todella on tosi.
1: Maailmankuvallisuus toki sopii kalvinismiin, mutta tässä predestinaatio-opin ytimessä on että vapaa tahto ei ole ratkaisu koska vapaata tahtoa ei ole. Vapaa tahto kun tuhoaisi Jumalan suvereniteetin. Tässä mallissa ongelmat ovat sitten niitä jotka Plantingan warrant -optimismin kohdalla jo tässä blogauksessa esiinlinkkasin.

Konservatiivi bias onkin sitä että syytös biaksesta kohdistuu vain vihollisiin. Itseen sitä ei sovelleta. Paitsi jonain mahdollisuutena joka ei koskaan ikinä missään todella toteudu. Sillä tosipaikan tullen vihollisella on se kuuluisa liberaali bias. (Silloinkin kun erimielinen ei ole liberaali vaan liberaalien aivopesemä.) Mutta mikään ei tietysti voi estää ihmistä joka vakaasti luottaa omaan maailmankuvaansa, ja joka antaa itselleen luvan kritiikki-immunisoida sen kaiken falsifioinnin ulkopuolelle erilaisin piilo-oletuksin ja ad hoc -käsienheilutteluin. Liberaali bias -bias onkin todennäköisesti jotain jota saamme tavata ihmisten järkeen ja etiikkaan positiivisesti suhtautuvilta vielä hyvin kauan, seuraavissakin sukupolvissa.

Vapaa tahto ja avomielisyys ; Eli miksi tiedeviestintä on niin vaikeaa

Vapaata tahtoa käsittelevässä filosofiassa Robert Kanen torn decision on hyvin mielenkiintoinen konsepti. Tällöin kyseessä on valintatilanne, jossa valitaan eri vaihtoehtojen välillä. Ja valinta on valitsijalleen merkityksellinen. Ja valinnan vuoksi syntyy erilaiset lopputulokset. Tämänlaisia valintoja liittyy vaikkapa siihen muuttaako työpaikan perässä muualla ja jättää puolisonsa, vai jääkö paikoilleen ja menee naimisiin. (Ja kenties kysymys "hissi vai liukuportaat" on sellainen joskus, mutta hyvin harvoin.)

Tilannetta voi kuvata kahta kautta:
1: Ne ovat oleellisia jotta voisimme olla autenttisia ja luovia hyvin syvällä ja aidolla tavalla. Sillä jos vaihtoehtoina olisi vain irrelevantteja asioita, valintamme eivät olisi merkityksellisiä tai vaikuttavia. Ja jos vaihtoehtoina on hyvin vahvasti järjen ohjaama valinta ja toinen typerämpi, meidän olisi seurattava järkeämme sellaisella tavalla jossa autenttisuus ja omalakisuus tarkoittaisi samaa kuin irrationaalinen ja typerä käyttäytyminen. Torn decision pitää sisällään merkityksellisen.
2: Torn decisionit ovat ikäviä. Ne ovat sen tyylisiä valintoja joita tavoitteleva joutuu olemaan hyvin vahvasti Nietzscheläinen - tai vaihtoehtoisesti masokistinen. Kukaan ei tavoittele tämänlaisia tilanteita. Valinnan vaikeus kertoo psykologisesti siitä että mukana on aimo annos kognitiivista dissonanssia. Ihmiset pyrkivät yleensä välttämään tätä. Arvot ja prioriteetit ovat torn decisionin aikana kovassa kurimuksessa.

Jos pseudotieteilijä
tulee "keskustelemaan",
tiedän että kysymys on
oravanmetsästyksestä.

Tämä on tieteen popularisoinnin kannalta hyvin haastavaa. Sillä jos mietimme maailmankuvan muuttamista, sellainen vaatii selvästi jonkinlaisen torn decisionin. Ja tunnetusti ihmiset eivät keskustele erimielisten kanssa punnitakseen maailmankuviaan, vaan joko käännyttääkseen tai voittaakseen debatin "omalle tiimilleen" "vaarallista ideologian vihollista vastaan". Viestintää siis oikeutetaan jollain joka on psykologisesti epätodennäköistä ja faktojen mukaan tyystin epäuskottavaa.

Debatin psykologiaa on luonnollisesti kartoitettu. Brendan Nyhan ja Jason Reifler tekivät vuonna 2006 ensimmäisen kokeen, jossa testattiin ihmisten kokemuksia ideologisesti värittyneistä uutisista. He huomasivat, että jos ihmisen maailmankuva asetetaan haasteeseen fakta-aineistolla, ihmiset eivät suinkaan heikennä uskomuksiaan varovaisemmiksi. Uusi data ei saa heitä keventämään. Sen sijaan jos data on omaa maailmankuvaa vastaan, ihmiset itse asiassa vahvistavat maailmankuvaansa. Tämä ei toki sinänsä yllätä, sillä esimerkiksi maailmanloppua ennustaneissa kulteissa on huomattu että pieleen menneet ennustukset tulkitaan ensin parhain päin ja kokemus vahvistaa jäävien vakaumusta rutkasti. (Joskin pieni osa luonnollisesti jättää kultin epäonnistumisen jälkeen. Kriittisyys ei ole nollassa, se on vain vähissä. Muuten kukaan ei koskaan vaihtaisi maailmankuvaansa. Ja koska olen itse vaihtanut maailmankuvaani montakin kertaa, tiedän että sitä tapahtuu.)

"You Are Not So Smart" kertookin tästä the backfire -effect -nimisestä ilmiöstä hieman enemmän. "Just as confirmation bias shields you when you actively seek information, the backfire effect defends you when the information seeks you, when it blindsides you. Coming or going, you stick to your beliefs instead of questioning them. When someone tries to correct you, tries to dilute your misconceptions, it backfires and strengthens them instead. Over time, the backfire effect helps make you less skeptical of those things which allow you to continue seeing your beliefs and attitudes as true and proper."

Tämä tarkoittaa sitä että tieteellisesti ajatellen avomielisyys on hyvin erilainen asia kuin voisi luulla. Tavallisesti esimerkiksi skeptikoita moititaan siitä, että he eivät ole avomielisiä. Sillä avomielisyys liitetään jonkinlaiseen suvaitsevaiseen, relativistiseen, monikulttuuriseen, henkeen. Siihen jota "X -files" -sarjan Fox Mulder edusti antaessaan tilaa asioille joita pidetään epätodennäköisinä. Tosin "Beyond the sea" -jakso näyttääkin sen mitä tämä maailmankuville ja tulkinnoille tilan antaminen tarkoittaa käytännössäkin. Mulderhan selittää siinä Scullylle että "open yourself up to extreme possibilities only when they're the truth. " Aidossa skeptismissä ideana on nimenomaan nojata todennäköisyyksiin. Ja silloin kun skeptikko vain "tietää" kannan johonkin uskoen sydäntään faktojen ja todennäköisyyksien sijaan hän itse asiassa onkin pseudoskeptikko. Asenne, ei lopullinen mielipide, ratkaiseekin tässä. Jos torppaa UFOt suoralta kädeltä ilman asian käsittelyä, on nimenomaan yhtä luutunut kuin se hörhö joka näkee avaruusolentoja jokaisessa linssinheijastustahrassa. (Asenteen erikoisvaikutuksen ei tässä tarvitse olla mitään ole yllättävää koska valitsemani näkökulma on psykologinen.) Haidt on kuvannut tätä tilannetta sillä, että "Research in social cognition also indicates that people often behave like "intuitive lawyers" rather than "intuitive scientists"." Vertaus on minusta kuvaava.

Kaikessa skeptisyyden kritiikissä tämänlaiset tulokset ovat tietysti mukana. Sillä tottakai tätä kantaa voidaan suunnata paatuneisiin skeptikoihin. Sillä ilmiö kuvaa kaikkia joilla on psykologia. Eli kaikkiin ihmisiin. Ja kohtuullisen suositun työhypoteesin mukaan skeptikot ovat ihmisiä eivätkä reptiliaaneja. (Peitän tässä aivan selvästi nyt kontroversiaalin aiheen, ja tukin vähemmistöteorian kannattajien suut väkivaltaisesti. Et voi pysäyttää viestiä!) Skeptikot ovatkin usein "maailmankuvansa sumentamia".

Kuitenkin tässä kritiikissä on aina jonkinlainen ajatushierarkia.
1: Esimerkiksi klassinen salaliittoteorioitsija jakaa ihmiset jonkinlaiseen rohkeaan ja luovaan salaliittoteoreetikoiden älylliseen eliittiin ja sitten lammasmaisiin virallisen totuuden kuulijoihin. Sheeplet eivät vain ymmärrä. Se kertoo että tämä tulkinta on vahvasti elitistinen. Salaliittoteorioiden ystävät eivät tunnusta norsunluutorniaan tai elitismiään, sillä heistä vallanpitäjä voi olla vain taho jolla on paljon rahaa. Vain instituutiot, big pharma ja reptiliaanit ovat riittävän rikkaita ollakseen pahuuksien takana olevaa hallitsevaa eliittiä. Joten vain nämä tahot - ja skeptikot jotka kylpevät illuminatirahassa ja joita virallinen koululääketiede tukee ja SuPo komppaa - voivat sortaa ja olla elitistejä.
2: Jopa keskustelua tukevissa tahoissa törmää helposti Plantinga-Intelligent Design-kreationismi-apologetiikka -soppaan. Sillä kun mietitään Plantingan warrantia, hän teoriassa sanoo että ihmisten aistit ovat luotettavia. Siksi maailmankuvien sumentuminen ei olisi oikeastaan järkevä konsepti. Kuitenkin maailmankuvien sumentumissyytöksiä tulee, joten selvästi tätä valistushenkistä asennetta ei kannateta. Syynä onkin se mitä kreationisti sanoo "rappeutumiseksi" tai Plantinga "perisynnin vaikutukseksi". Mukaan tulee kalvinistinen näkemys siitä että toisten jumala-aisti toimii, he ovat teologisia connoiseureja jotka nauttivat Jumaluuden hienoista Tosista vivahteista. Ja toiset ovat sokeita. Tämä selittää miksi Plantingan oppi on reformoitua epistemologiaa. Reformaatio voidaan liittää kalvinismiin. Ja tällöin aistiehyys osuu hyvin yhteen predestinaatio-opin kanssa jossa toiset ovat determinoituja epätoteen elämään ja helvettiin ja toiset ovat predestinoituja pelastukseen. Plantinga, kreationistit ja muut tietysti itse ajattelevat kuuluvansa tähän älylliseen eliittiin jonka aistit ovat lähinnä sitä muotoa kuten Jumala ne teki. Paatuneet naturalistit sitten rypevät synnissä ja maailmankuvallisuudessaan. Tärkeintä on siis julistaa, jotta aisteiltaan terve eliitti predestinoituu pelastukseen, ja ne helvettiin joutuvat. Ei Jumala heistä muutenkaan tykkää.

Tietenkin tässä on asteita. Ja sen verran nämä pseudotieteilijät saavat oikein. Maailmankuvista ei tietysti pysty täysin vapautumaan, mutta toisilla asenteilla maailmankuvan syventäminen - tosiasioista huolimatta ja jopa niitä vastaan - voidaan maksimoida.

Jotkut viestinnän tavat vetoavat intuitioihimme ja rapsuttelevat maailmankuvaamme enemmän kuin toiset. Tässä kohden voidaankin viitata Kahnemanin havaintoihin siitä miten meillä on monta tapaa ajatella (a) intuitiivinen ajatusmenettely joka on nopea, automaattinen ja joka tuottaa nopeasti ja vähällä vaivalla kohtuullisia tuloksia. Mutta joka sitten on myös harhauttavaa. (b) Sitten meillä on hidas ja analyyttinen ajattelumenetelmä, joka on työläs, stressaava ja joka tuottaa hitaasti parempia tuloksia.

Chris Mooneyn "The Science of Why We Don’t Believe Science" (2011) korostaakin, että iso osa tiededenialismista johtuu siitä että ihmiset kokevat että tiedemaailma jotenkin haastaa heidän maailmankuvansa. Ja heidät saadaan positiivisiksi vain sitä kautta ett heille tarjotaan jotain mitä he haluavat. Asioita pitää yksinkertaistaa ja sovittaa kuulijoiden maailmankuviin.
* Tämä ei kuitenkaan saa heitä luopumaan rakkaista näkemyksistä jotka ovat tieteenvastaisia. Ja siksi Mooneyn tapa onkin enemmän yleistä tieteenpopularisointia kuin jotain jolla ratkaistaan vaikka se miten muodikkaat salaliittoteoriat tai vainotun toisinajattelijan kaapuaan heiluttelevat kreationistivänisköt saadaan vähenemään.
* Pseudotieteilijöiden aktiivisuutta ja lukumäärää voidaan helposti lisätä huonolla viestinnällä. Ja tässä kohden onkin suuria vaikeuksia. Sillä jos yleisö halutaan laajaksi, joudutaan usein menemään pienimmän yhteisen tekijän mukaan. Ja tämä tekee informaatiosta huonoa. Esimerkiksi itse saan jonkin verran viestiä siitä että "mainio teksti, en jaksanut lukea sanaakaan" tai englanniksi "too long - didn't read". (Joka voi esiintyä jopa muodossa "TL;DR" joka kuvaa sitä laiskuutta joka tiedekeskustelussa vallitsee..) Internet ja pseudotieteet tunkevat viestiä massoille ja yksinkertaisuus ja pelkistäminen ja maailmankuvan mukainen viestintä on se joka tuo lukijoita. Ja tähän liittyvä laiskuus maksimoi vahvistusharhan (havaintojen etsintä), assimiloinnin (havaintojen tulkinta) ja the backfire -effectin (tulkinnan jälkeen epämiellyttäväksi havaitun käsittely).
* Kenties ainut tapa käsitellä pseudotieteiden ja denialismin ongelmaa onkin tehdä jotain sellaista mitä Neil deGrasse Tyson tekee. Eli viestittää asioista pelkistäen mutta ei yliyksinkertaistaen. Jos asia täytyy yksinkertaistaa, ei yksinkertaisteta vaan kerrotaan vitsi. Tämä on jotain jota esimerkiksi muutoin arvostamani Richard Dawkins tai Bill Nye eivät tee. He saarnaavat kuorolle, omille joukoilleen. Tässä mielessä he eivät ratkaise kreationismiongelmaa, vaan luultavasti pahentavat sitä.

Ja tämä muistuttaa siitä, että miksi torn decisionit ovat niin tärkeitä. Sillä jokainen new age -psykologi, salaliittoteoreetikko ja kreationisti on konkreettinen muistutus siitä, miten he noudattavat autenttisuuttaan myymällä vapautensa ideologialle ja maailmankuvalleen. He valitsevat tietyn maailmankuvan ja hyppäävät siihen kuin tuhannen sylen syvyiseen veteen. Ja järjellä on hyvin vähän tekemistä tämän kaiken kanssa. He eivät minun silmissäni ole tämänlaisen heittäytymisen jälkeen vapaita tai järkeviä ihmisiä. He eivät ole avomielisiä vaan pelkästään heittäytyneet omiin äärimmäisiin epätodennäköisyyksiinsä. Ja kaikki vain sen vuoksi että he eivät kestä torn decisioneja elämässään. (Torn decisionin nimi on hyvä, sillä jos se repii sinut emotionaalisesti pirstaksi, se on ollut erinomainen torn decision.)

Tiedearvostusta ja denialismia

Monen mielestä elämme virallisesti jotain tiedehypetysaikaa. Syynä on se, että tiedettä arvostetaankin laajasti. Kuitenkin karkeasti ottaen ihmiset arvostavat jotain aivan muuta kuin tiedettä sanoessaan että he arvostavat tiedettä ;
1: Tarkalleen ottaen usein he arvostavat sovellettua tiedettä joka helpottaa heidän elämäänsä. Eli esimerkiksi sairaanhoitoa ja televisioita. He eivät sen sijaan tiedä miten ihmisruumis tai televisio toimii, ja mitä fysiikan lakeja tähän liittyy. Koska se ei kiinnosta heitä.
2: Etenkin biologiaa ja maantietoa arvostetaan esteettisin syin. Esimerkiksi ylläolevaa kuva koivun siemenestä ja muusta ilmassa olevasta tomusta arvioidaan sitä kautta että kuva on kaunis. Siksi eläintarhoihinkin mennään ällistelemään omituisia eläimiä tai heltymään suloisten eläinten ääressä.
3: Lisäksi tiedettä arvostetaan ikään kuin auktoriteettien tarinoina joissa Totuuden on korvannut Maailmankuva ja tutkimusmekaniikka on vaihdettu kapinahenkeen tai muuhun auktoriteettihahmoon liitettyyn haluttavaan asennepiirteeseen. Eli tarina on oikean maailmankuvan puolustamisesta ja sankarillisesta hahmosta.

Tätä oleellisesti mukaileva "The Evolving Paleontologist" tuo esille sen, että miksi ihmisien on vaikeaa luottaa tieteeseen. Hän ottaa aiheeksi ilmastonmuutoksen, jossa on mallien käsittelyssä monta sellaista piirrettä jotka sotivat tavallisen ihmisen hyväksymää fiksuutta vastaan.
1: Yksi suurimmista on itse asiassa tieteen dogmaattisuuden puute. Tiedettä usein syytetään dogmaattiseksi, ja tiedettä seuraavaa syytetään skientismistä. Mutta tosiasiassa syy, miksi tiedettä vastustetaan on se, että se ei ole valtaosan makuun tarpeeksi dogmaattista. (Arkijärki vaatii ja odottaa tiettyjä asioita ja kun tämä ei toteudu, kaikki näyttää haihattelulta johon voi luottaa vain puhtaalla dogmaattisella uskolla. Prosessi harhaanjohtaa ja tavallaan selittää miksi näin käy.) Tarkalleen ottaen tämä näkyy siten, että tieteen induktio nähdään heikkona ja luottamusväleissä ja erilaisissa malleissa on heilahtelua. Ihmisen arkijärki vaatii että tieto on ehdotonta, lopullista, erehtymätöntä. "Whether or not my younger self (let alone my older self) was stubborn or simply a bit daft (probably both), I again point out a key feature in the thought process: if it isn’t certain, it’s not good science. So, the assumption or implication that good science is certain is the first part of the puzzle." Ja pelottavaa kyllä, sillä ei ole väliä onko se sellaista, he vaativatkin enemmän sitä että sen väitetään olevan sellaista.
2: Lisäksi ongelmana on se, että ihmiset sekoittavat tieteelliset yksityiskohdat, knopit, tieteeksi. "denying biological evolution and denying climate change are part of a larger phenomenon related to science illiteracy. But I think we often tend to conflate the knowing of scientific data with knowing the process of science itself." Varsinainen tiede on kuitenkin usein sitä että dataa käsitellään (usein induktiivisen) logiikan avulla.
3: Lisäksi ihmiset käyvät luontaisesti evidenssiä läpi sosiaalisena konstruktiona, jossa asia päätetään ikään kuin lakitupatyyppisesti, sen sijaan että oikeasti käytettäisiin tieteellistä metodia. "The second part of the stubbornness by many of us to accept climate change or perhaps biological evolution is that we want evidence presented in a court room. We want the TV show Law & Order, and we want the good lawyer to give us an iron-clad argument, or to show that our opponent is a lesser person, or to literally give us a smoking gun."

Itse asiassa valtaosa tieteen arvostuksesta onkin sitä, että arkijärki ei edes käsitä mitä tiede on ja se idea joka siitä on saatu on jotenkin ihailtava. Kuitenkin esimerkiksi skeptikoiden suurin ongelma on siinä, että kun puhutaan luonnontieteistä, se tuntuu tylsältä, ikävältä ja rajoittavalta. Tiede, joka selvittää miten asiat tapahtuvat ennemmin kuin toisilla tavoilla tuntuu samalta kuin syrjintä jossa joku maailmankuva hakataan muusiksi. Ihan siksi että tiedettä ei nähdä mekanismina, vaan auktoriteetteihin liittyvänä narratiivina. ; Skeptikoiden suurin ongelma ei ole edes heihin kuuluvissa räyhäävissä tyypeissä, vaan jo siinä että ihminen arvostaa tiedettä niin kauan kuin tiedeprosessia - monille kylmää, harjoittelua vaativaa, päntättävää, vaikeaa ja arkijärjelle vierasta - ei sekoiteta prosessiin. Ihmiset nauttivat tieteen hedelmistä, mutta sitä ei saisi soveltaa lähelläkään heidän elämäntapavalintojaan. (Paitsi jos se antaa miellyttävät tulokset, ja tukee sitä minkä he tietävät jo valmiiksi.)

Tähän liittyen olen huvittunut siitä miten ihmiset suhtautuvat popularisoituun tieteeseen. Kun Tiede -lehti julkaisi muutama vuosi sitten tekstin "arkijärki hylkii tiedettä", siinä ei ollut mitään sellaista jota minulle ei olisi opetettu jo vuosia aiemmin kognitiotieteen vakiintuneina havaintoina. Kyseinen lehti on kuitenkin kaduntallaajille suunnattu, ja he pitivät tätä jotenkin repivänä ja uutena asiana. Sitä vastustettiin jonain skeptikoiden ihmistenhakkaamisena, jossa ei arvosteta ihmisiä. Pääasiassa ei näyttänyt olevan tiede, vaan mielikuva tieteestä. Artikkelia ei kumottu tieteellisin syin vaan vastustettiin tunteellisin syin. Tieteen ideaa kyllä kunnioitetaan, vaikka prosessi onkin vierasta.

Tässä ei ole kysymys ihmisten halveksunnasta. Mielestäni esteettinen puoli luonnosta ei ole mikään halveksuttava tapa priorisoida elämäänsä. Itsekään en ole oikein kiinnostunut mekaniikasta tai koneista. En tarkalleen tiedä miten televisio toimii, ja joidenkin irrallisten ajatusten lisäksi henki on vain arkijärkinen olannosto, että "se toimii tieteellä". Mutta aivan yhtä hyvin toisessa kulttuurissa se menisi läpi "se toimii taikuudella" -väitteellä. Sillä en osaisi toisintaa temppua, eli rakentaa kojetta joka tekee sen saman. Joten selvästi jos joku aikaansaa sen kutsuen sitä magiikaksi, hän olisi silmissäni hyvinkin karismaattinen tietäjä. Ja tottakai luottaisin magiaan, arkijärjellä. Olisin tietysti väärässä, ja ajattelisin epätieteellisen tunteellisesti ja seuraisin kulttuuria. Mikä tekee siitä ymmärrettävällä ja inhimillisellä tavalla väärässäolemista. (Aivan kuten typerhetimistä muka oikeasti voisi oikeuttaa jotenkin. Syyllisyys on todettu, joten kaikki tämä on tietysti vain tekosyiden generoimista.)

Ihmiset eivät ylimalkaan ole niin tyhmiä kuin monesti voisi luulla. Suurin syy salaliittoteoreetikkoajatteluihin ja pseudotieteeseen ja vastaaviin ei ole puuttuvat älynlahjat. Kysymys on yleensä ottaen joko laiskuudesta tai siitä että on lähdetty tekemään isosti työtä sen eteen että todistetaan se mikä tiedetään jo valmiiksi. ("Miksi pitäisi tutkia sellaista jonka jo tietää?" kysyi jopa Tarzan samannimisessä kliseesoppa-purkkakasarisarjassa. Ihmisten tulisi ottaa irti jotain Tarzanin tästä viisaudesta.) Halveksunnan sijasta onkin hyvä muistaa, että tieteen keksiminen ei ollut mikään automaatio. Monessa isossakaan kulttuurissa ei olla kehitetty empiiristä ajattelua tai luonnontieteitä. Syynä on se, että tiede sotii arkijärkeä vastaan.

En oikein ymmärräkään niitä monia ihmisiä jotka samanaikaisesti selittävät sitä miten länsimainen kristillinen kulttuuri on niin erikoislaatuista ja erinomaista, että vain sen olennaisten piirteiden vuoksi tiede on voitu keksiä. Ja sitten nämä samat tyypit ponnahtavat jonkinlaiseen deistissävyiseen ihmettelyyn joka korostaa maailmaa kuitenkin Descartesmaisena projektina, jossa paistaa läpi se, että Jumala olisi antanut meille juuri oikeanlaisen älyn ja havaintovälineet jotta olisimme syntyjämme täydellisiä empiirikkoja. Usein heillä paistaa vieläpä erittäin vahvasti läpi induktofobia ja luottamus deduktiiviseen ajatteluun. Joka tarkoittaa sitä, että he itse eivät ole kovin luontevasti empiirisesti ajattelevia, eli he eivät ainakaan luonnostaan seuraa sitä Jumalan heille antamaa järkeä ja aistihavainnointikeinostoa.

Tämänlaisten ajattelijoiden - joista tiede on ihmisille lajityypillisesti erityisen luontevaa mutta tieteen tulee vaatia erikoisia selityksiä koska se on niin harvinainen kulttuurinen ilmiö - tulisikin päättää että onko tiede helppoa ja luontevaa, jotain joka ei vaadi kulttuurista internventiota ja harjoittelua, vai onko se jotain joka on vaikeaa ja erikoisen harva ihmistyyppi yltää siihen luonnostaan. Sitten heidän tulisi koherentisoida kaikki argumentaationsa tämän viitekehyksen mukaan. Ja sitten jos he päättävät että tiede on helppoa, heidän pitäisi tieteen mukaan vaihtaa kantaansa. Sillä tieteen mukaan tiede ei ole suurelle osalle helppoa. ; Chris Mooneyn "The Science of Why We Don't Believe Science" onkin tähän liittyvä hauska pieni teksti. Hän korostaa että kaikki mitä tiedämme empiirisillä keinoilla selvitetystä puolesta ihmisten toimintaa, suorastaan huutaa sen puolesta että emme ole rationaalisia valitsijoita. Käytännön kokeista aivotutkimukseen antavat tässä varsin konsistentteja tuloksia. Sävy on sama kuin "Tiede" -lehden skismoja aikaansaaneessa kirjoituksessa.

NCSE onkin kirjoittanut siitä että monet pseudotieteet liittyvät yhteen. Crank magnetismissa esimerkiksi kreationismi ja ilamastonmuutoksen epäily liittyvät yhteen. Tiedetään että vahvin selittäjä näiden kannattamiseen on maailmankuva joka vastustaa tiettyjen teorioiden lopputuloksia. (Ihmisiä ei kiinnosta tiede prosessina, vaan lopputulokset. Ihmiset vihaavat tiedettä mutta arvostavat sen hedelmiä ja haluavat ottaa niistä kaiken irti ja haluavat että ne hellivät heidän uskomuksiaan ja maailmankuviaan. Noin karkeasti ottaen.) Ja että toinen tärkeimmistä selittäjistä tämän lisäksi on yleinen luonnontieteellisen ajattelun osaamisen puute. (Luonnontieteellistä ajattelua voi toki vastustaa, mutta vastustaaksesi sitä hyvin, sinun tulisi myös osata se hyvin. Ja ongelman ydin onkin juuri siinä, että näin ei ole. Tieteellisen ajattelutavan osaamisen puute selittää osaltaan miksi tietyt uskomukset limittyvät monilla.)

Denialismi liittyykin erikoiseen tilanteeseen jossa tiedettä arvostetaan mutta sitä ei jollain tavalla hyväksytä. Tässä on olemassa kaksi päätyyppiä ; (a) On laiska tyyppi jolla on kenties maailmankuvallinen syy olla denialisti. Mutta hän ei näe vaivaa asian kanssa. Hän ei osaa koko ajatteluprosessia, koska se ei kiinnosta häntä. Hän seuraa lähinnä arkijärkeään. (b) On ahkera - usein varsin älykäs - crank, joka keksii mitä tahansa puolustaakseen omaa suosikkinäkemystään ja joka hylkää tiettyjä hyvän tieteenteon prosessin piirteitä koska hänestä on tärkeintä että havainnot osuvat hänen oman maailmankuvansa logiikkaan. Ja siksi erilaiset ristiriitoja peittävien ad hoc -oletusten generointi ja datan pänttääminen ja aineiston cherry pickaus täyttää hänen - ahkeran, älykkään ja jopa kunnianhimoisen - elämänsä. Hän on kuitenkin enemmän teologi tai juristi kuin naturalisti tai skientisti.

"'smart idiot' problem" ~ claim persecution!

Chris Mooney on tullut tunnetuksi aktiivisena ns. "framingin" kannattajana. Hän on siis korostanut valistushenkistä asennetta jossa tiedekeskustelussa pitäisi välttää lujia tunteita herättäviä lähestymistapoja. Hänen mukaansa on valittava sanansa sopuisasti ja tätä kautta syntyy keskustelua jossa väärässäolija oppii. Hän on korostanut siksi että tulenarat aiheet ja tiukat sanavalinnat ja suorasukaiset ilmaisut eivät ole mitenkään hyvä tai kannatettava asia. Hän on uskonut että ihmiset viisastuvat kun ovat kanssakäymisessä.

Siksi olinkin yllättynyt kun Mooney kirjoitti muutama päivä sitten (26. maaliskuuta) viestin joka korosti sitä, että framingin esittämä lähtökohta on ihmiskuvaltaan liian optimistinen. Hän ottaa esille Dunning-Kruger -efektin suuren mahdin ilmastonmuutosdenialismissa "First, and not surprisingly, individualism played a significant role in fueling climate denial. The same went for "information satisfaction" -the so-called "smart idiot" effect that I've written on a great deal. In other words, what the study found is that the more Republicans thought they knew everything they needed to know about global warming, the more they were climate deniers." Tämä tarkoittaa sitä että mitä varmemmin henkilö oli itsevarma individualisti joka uskoi tietävänsä jo valmiiksi kaiken oleellisen, sitä varmemmin hän oli ilmastonmuutoksen vastustaja. Toki suuri tietomäärä voisi itsessään tarkoittaa sitä että suuri määrä tietoa johtaisi ilmastonmuutoksen vastustamiseen. (Jos unohtaa sen tosiasian, että kaikki ekspertit joiden takana on ollut todistetusti se 10 000 tuntia ovat yleisesti ottaen sitä mieltä että heidän mestaruusalansa on jatkuvan oppimisen kohde. Seurataan kuitenkin arkijärkeä for the sake of the argument. Sillä tunnustan, ennustan, että pahempaa on luvassa.)

Mutta Mooney havaitsikin toisenlaisen korrelaation "The study found that the strongest predictor in determining whether a Republican accepts global warming is whether he or she trusts in scientists, and whether he or she thinks they are in agreement about whether global warming is occurring." Toisin sanoen epäily tiedemaailmaa kohtaan oli tiedon sijasta ratkaisevassa roolissa. Tätä pahentaa se, että tosiasiassa konservatiivinen media (etenkin "Fox") kontrolloi viestinnässä ja painottaa näkemyksiä hyvin tietynlaiseksi. "There is also, of course, the huge role of Fox News in all of this: Watching it causes conservatives to have more false beliefs than they would otherwise, about issues like climate change." ja mikä pahinta, tämän median kohdalla on olennainen vaikutus tiedeviestintään ja tieteen popularisointiin "it would also get attacked by conservative media, e.g., Fox, and the usual suspects in conservative think tanks and the climate denial blogosphere. And given the "smart idiot" problem, Republicans consuming these media would then reject the science, and feel sure of themselves. The only solution, then, is to make organized climate denial simply beyond the pale. It has to be the case that taking such a stand is tantamount to asserting that smoking is completely safe, no big deal, go ahead and have two packs a day." Mooney on aikaisemmin perustellut että ihmisen taipumus assimilaatioon, eli taipumus ylläpitää omaa maailmankuvaansa, on juuri se syy mikä pakottaa kohteliaisuuteen.

Nyt hän on havainnut sen, joka on ollut skeptikoille ja muille vastaaville - eli niille jotka ovat oikeasti debatoineet aiheesta sen sijaan että debatoisivat debatoinnista - ilmiselvää. Pehmeä puhe pelaa denialistin pussiin ; Denialismin menestyksen lähtökohtana on luoda hajaannusta ja jo väite siitä että itse aihe olisi oikeasti kontroversiaali ja vakavasti kyseenalaistu on väärä askel "denialistien pussiin". Myös asiaan liittyvä populistinen anti-intellektuellius on ollut tunnettua;

Esimerkiksi denialismi -termin tunnetuksituojina tutut Hoofnaglet kirjoittivat aikaa sitten denialismin luonnetta määrittelevän artikkelin, joka huomauttaa että denialismi on tiivistettävä viiteen perusstrategiaan "5 general tactics are used by denialists to sow confusion. They are conspiracy, selectivity (cherry-picking), fake experts, impossible expectations (also known as moving goalposts), and general fallacies of logic." jossa huomautetaan että denialismia harjoittaa tietynlainen ihmistyyppi jonka nimitys on crank. He taas tyypillisesti ovat Dunning-Kruger efektin malliesimerkkejä ja yliarvioivat oman osaamisensa. He "ajattelevat suuresti" eli hakevat suuria aiheita, ja jumittavat yleensä tiettyyn aiheeseen hyvin vahvasti. He viestivät tästä kaikkialla, yrittävät siirtää aiheen aina tähän pravuuriinsa ja levittävät tätä sosiaalisesti aktiivisesti ympäriinsä.

Denialismissa vastustetaan paitsi jotain teoriaa, myös itse tiedeyhteisöä. Se käyttää esimerkiksi asiantuntijoita joita Hoofnaglet kutsuvat suorasukaisesti nimellä "false experts" ("väärä asiantuntija"), jotka edustavat näkemyksissään tieteen marginaalia. Näille tyypillistä on se, että vaikka denialistisessa linjauksessa onkin eri näkemyksiä, he eivät kinastele keskenään sisäisesti. Denialistisen piirin kinat ovat aina ulkoisia eikä sisäpiirin erimielisyyksiä ratkota kovinkaan paljoa (jos tätä tehdään ollenkaan). Tieteessä sisäpiirin kinat taas ovat tunnettuja ; Aktiivisinkin kreationisti osaa kertoa miten Dawkins ja Gould riitelivät evoluutioteorian yksityiskohdista kiivaastikin. "the tendency of cranks not to care if other cranks (and denialists in general for that matter) have variations on their own crazy ideas, just as long as the other cranks are opposing the same perceived incorrect truth." ... "They don't care if some other crank or denialist comes along and challenges the prevailing theory by tossing cow manure, as long as what they're shoveling stinks. For instance, you notice that Dembski doesn't spend a whole lot of time attacking Ken Ham, nor does the DI seem to care a great deal about any kind of internal consistency of ideas."

Eivätkä he myöskään koskaan huomioi kritiikkiä, se on aina joko irrelevanttia tai sitten vain avaa kysymyksen joka tullaan ikään kuin ratkaisemaan tulevaisuudessa. "Vielä on paljon tehtävää" on se, mikä denialisti tunnustaa pahimman ja ilmiselvimmän tappion edessä.

Yksi pääsyy tälle kaikelle on se, että kun kaikki mainitut efektit lasketaan yhteen; Psykologiset syyt jotka liittyvät individualistiseen egoon joka taas johtaa omassa maailmankuvassa riippumiseen joka tiivistyy viholliskuvien luomiseen ja tiedettä vastaan kohdistuvaan anti-intellektuellius latistuu käytännössä itsevarmaan asenteeseen jossa "When they reject your paper, remember, you're just like Galileo, or Einstein. They rejected your ideas because they're just not ready to accept them. Remember, you're a skeptic!" Denialismi levittääkin "toisinajattelija ja skeptikko" leimaa itsestään.

Surullista onkin se, että käytännössä ei mene kauaa, kun tämänlainen asenne ja debattiasenne ja into muuttuu aina jonkinlaiseksi salaliittoteoriaksi. "Almost every denialist argument will eventually devolve into a conspiracy. This is because denialist theories that oppose well-established science eventually need to assert deception on the part of their opponents to explain things like why every reputable scientist, journal, and opponent seems to be able to operate from the same page. In the crank mind, it isn't because their opponents are operating from the same set of facts, it's that all their opponents are liars (or fools) who are using the same false set of information." Kun faktat tulkitaan huijaukseksi tai väärennökseksi, ja selitetään levittäminen salaliitolla, on tietysti nihiloitu kaikki kritiikki ; Olettamalla salaliitto oletetaan joku joka tarkoituksella haluaa torjua totuuden joten kaikki kritiikki muuttuu salaliiton todisteeksi sen sijaan että todistaisi oman näkemyksen heikkoudesta.

Näin ollen tekipä kriitikko mitä tahansa, on seurauksena se että paatunut denialisti käyttää yhtä korttia. "Claim persecution" joka denialistisen kliseen mukaan vertautuu usein nimenomaan Galileo-syndroomaksi "Compare yourself to Galileo." ~ Denialistin tunnistaminen on kuitenkin onneksi helppoa ; Jos joku panee vastaan, hän vainoaa. Jos joku suutahtaa, hän vainoaa. Jos akateeminen maaima ei hyväksy argumentteja se vainoaa. Jos omat argumentit eivät herätä kiinnostusta, on takana vaientamiseen pyrkivä vaino. Jos jatkuva asian esiintuominen tuo sosiaalisia vaikeuksia, syynä on työyhteisön harjoittama vaino. Itse asiassa kaikki paitsi kohtelias kuunteleminen ja tämän jälkeen tyytyväinen nyökyttely ja samaa mieltä oleminen on vainoa.

Siksi välittömästi kun vainokortti heilahtaa, on syytä lopettaa ajatuskin siitä että seurauksena olisi rationaalinen asiaa ratkaiseva ja punnitseva keskustelu. On täysin turhaa kuvitella että keskustelu valistaisi vastapuolta mitenkään. Framing on mahdotonta. Jotkut - kuten Mooney ja minä - ovat kenties joskus eläneet naivin optimiseisessa valistusajan ihmiskuvassa. Mutta tämä ihmiskuva, niin kaunis kuin onkin, on huono sillä olennaisella tavalla. Se on denialistien kohdalla totaalisen väärä.

---

Aina kun kritisoit toisinajattelijaa, kissanpentu -Jeesus itkee.