Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)

Ei-ansaittu raha saattaa toimia hämmentävän hyvin - jopa kapitalisteille!

"Ei riitä mieltä iloon, ei lauleluun, ei edes rohkaisun sanaan alaikäiselle auttajalle, joka jo hänkin on pakon orja ja saapunut irtolaisen ikuiseen tienhaaraan: jos jaksat niin raada, jollet jaksa niin kuole pois! Ja juuri tämän alaikäisen asennosta, kuten sanoin, puhuukin selvemmin hänen yhteiskuntaluokkansa valitus."
(Arvid Järnefeltin arvio "Raatajat rahanalaiset" -taulusta)

Björn Wahlroos oli vieraillut paperitehtaalla ja hämmästynyt miten pienellä määrällä työtä ja työntekijöitä tehdas pystyy pyörimään. Björn Wahlroos on tähän liittyen nyt sitten todennut, että valtavan paljon työpaikkoja tulee poistumaan (automaation, robotiikan, tekoälyn myötä). Isolle osalle ihmisiä vaihtoehtoina työttömyys tai jotkin matalapalkkatyöt. Wahlroos ratkaisisi ongelman ottamalla käyttöön perustulon. Tämä voi olla hieman yllättävää sillä perustulossa on kysymys rahasta ilman velvoitteita. Tämänlainen on mielikuvissa kenties vierasta kovalle kapitalistille.

Kysymys on kiinnostava. Ja se voidaan liittää ajatukseen siitä miten robotiikka tulee korvaamaan moniakin töitä. Olen itse siinä määrin luddiitti, että pidän Wahlroosia tässä viisauden sanansaattajana, enkä vaan jonain pankkiirina joka ei tuo kuin hiekkaa filosofien lattioille, kuten tapanaan joskus onkin ollut.

On kuitenkin kiinnostavaa tiedostaa että tässä teknologistumiskierteessä tupataan katsomaan pelkästään sitä miten "robotisaatio" koskee työtä. Tässä kohden kysymys on kuitenkin yksinkertaistava.

Mistä kaikessa on oikeastaan kysymys?

Jos me mietimme maailmaa, voidaan nähdä että kulttuurin synnylle on selkeä ydin. Ja tämä ydin ei ole mikään Weberiläinen uskonto joka rakentaa yhteiskuntarakenteet. Eikä yhteiskuntasopimus joka estää ihmisiä sortumasta Hobbesin kammoamaan villi-ihmisyyteen jossa jokainen yksilö voi relevantilla todennäköisyydellä tappaa kenet tahansa toisen yksilön. Vaikka molemmat ovatkin tavallaan kytköksissä tähän asiaan.

Kun mietimme yhteiskunnan pohjaa, on pakko puhua ravintoylijäämästä. Ihmiskunta on luultavasti joskus evoluution riittävän varhaisessa muistuttanut enemmän eläinlaumoja. Sellaisia jotka eivät kasaa mitään kovin pysyvää. (Jopa periaatteessa ei-kertakäyttöiset pesät vaihdetaan vuosittain, eikä niitä periytetä jälkeläisille.) Kun sitten on kehitytty biologisesti ja toisaalta kulttuurisesti kehitetty metsästyksen ja vastaavien keinoja, on syntynyt tilanne jossa on ollut ravintoylijäämää. Ravintoylijäämä tarkoittaa sitä että ravintoa tuottavat ihmiset ovat alkaneet tuottamaan enemmän kuin he ovat kuluttaneet.

Tätä on voitu jakaa muille ihmisille - tämä on kenties jopa ollut järkevää koska ylijäämäruoka kuitenkin voi pilaantua monesti. Ja näin joku on vapautunut tekemään jotain muuta kuin hankkimaan itselleen ruokaa ja kaikkia muita hengissäpysymisresursseja. Tämä erikoistuja on voinut sitten vaikka tehdä vaatteita tai kivikirveitä jotka ovat tehostaneet metsästystä ja hengissäpysymistä muutenkin.

Kysymys kulttuurista voidaankin nähdä niin yksinkertaisesti että kulttuuri on sitä että on jokin mihin tätä ravintoylijäämää kertyy. Ja sen jakamisesta päättävät tahot ovat kulttuuria. Tämä jakaminen tarkoittaa valtaa. Kysymys on siitä kenen panos tai olemassaolo tai jokin muu nähdään sellaiseksi että elämäntapa voidaan jollain tavalla kustantaa ravintoylijäämällä. Kysymys ei ole Hobbesilaisesta vallasta päättää kuka tapetaan tai ei tapeta. Kysymys on siitä ketkä katsotaan ansainneen elämäntapansa ja tätä tuetaan siten että heidän ei tarvitse metsästää ja valmistaa omaa ruokaansa. (Jos et ole valmistanut omia vaatteitasi perusresursseista etkä ole metsästänyt tai viljellyt omaa aamiaistasi, hyödyt todennäköisesti jollain tavalla valtajärjestelmästä. Vaikka sinua kuinka surettaisi se miten elät suhteellisessa köyhyydessä kun naapurillasi on auto ja älypuhelin ja sinulla ei.)

Tätä rakennetta ylläpitää sitten monet sekundaariset järjestelmät, päällimmäisenä jonkinlainen väkivaltakoneisto kuten poliisi ja armeija, mutta myös ideologiset voimat kuten taide tai uskonto. Joiden sisältö on se, että ne tukevat jotain ravintoylijäämän jakautumista käsitteleviä rakenteita. Ja ne tätä kautta nähdään joksikin joita on syytä tukea. Uskontojen kohdalla takana voi tietenkin olla sekin että uskonto lupaa esimerkiksi tuonpuoleisen ikuisen elämän kaltaisia asioita joita käsitellään kuin ne olisivat saappaiden tapaisia hyödykkeitä. (Uskonto ja taide voivat toki kritisoida jotain valtarakennetta, mutta yleisesti ottaen niiden roolina on kuitenkin tässäkin tapauksessa kannattaa jotain vaihtoehtoista resurssienjakotapaa. Ja tähän valtarakenteeseen nähden ne ovat helposti hyvinkin kritiikittömiä.)

Monesti ihmiset ajattelevat hyödykkeistä kovin yksinkertaisesti. Jotkin asiat nähdän arvokkaina ja toiset humpuukina. Moni esimerkiksi voi nähdä oopperataiteen himphamppuna mutta kristinuskon opettamisen hyvänä. Joku voi taas pitää uskontoa huijauksena ja korostaa miten teknologiset keksinnöt ovat hienoja. Moni näkee kuitenkin myös tekniset vimpaimet kuten älypuhelimet turhakkeina joita ilman on tultu vuosituhansia toimeen ja voitaisiin ennenkin. ; Tämä paljastaa hyvin paljon siitä miten humpuukia on se mitä ei haluttaisi tukea näillä ravintoylijäämillä. Niitä tekevien ihmisten haluttaisiin tekevän jotain jotta ansaitsisivat ruokansa.

Kysynnän ja tarjonnan laissa tarjonta edustaa tuottamista ja kysyntä kuluttamista. Kulttuuri on sitä että joku tuottaa enemmän kuin kuluttaa jotta muut voivat tuottaa jotain joka ei ole ruoan kaltainen "oikeasti täysin perustava asia" vaan jotain joka voi olla jostain näkökulmasta himphamppua.

Tässä kohden vallankäyttö ei olekaan ideologista. Ideologia muokkaa vain sitä miten tämä vallankäyttö suuntautuu. Tässä mielessä mikään utopia tuskin tulee ratkaisemaan kaikkia ongelmia. ; Tilanne on vähän samalla tavalla pessimistinen kuin Charles Darwinin ajatuksissa. Kun hän huomasi että luonnossa ollaan kuten Malthusin esittämässä talousmaailmassa, eli maailmassa jossa on rajallinen määrä resursseja, ja populaatiot kuitenkin kasvavat eksponentiaalisesti niin jossain vaiheessa resurssinkuluttajia on enemmän kuin resursseja. Sitä on pakko jakaa niukkuutta jonnekin. (Tässä mielessä ravintoylijäämän kohdalla myös lisääntymisen sääntely on jollain tavalla mukana. Joko ehkäisyllä ja aborteilla tai sitten uhraamalla joitain ihmisiä eutanasiassa tai sotimisessa tai jossain riskaabelissa työssä. Keinot ovat monenlaisia.)

Robottien tilanne saattaa muuttaa tätä hyvinkin relevantisti.

Länsimaissa ravintoylijäämää on ollut melko paljon. Ja tätä kautta moni on tehnyt työtä joka keskittyy resurssien jatkojalostukseen. Tämä on nähty ravintoylijäämän ansaitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin tässä kohden on hyvä tiedostaa että ihmiset ovat tehostaneet työtä tässäkohden teknologialla ; Tilanne on tavallaan niin että resurssi on se mitä emme kykene valmistamaan. Ja kaikki muu on sellaista jota voimme kehittää teknologialla.

Ja yhteiskuntamme on ketju. Ja tämä ketju ei koostu pelkästään tuottamisesta vaan myös kuluttamisesta. Kuluttaminen on nimittäin kysyntää jolla luodaan merkitys tarjonnalle. Arvokeskustelusta viis, haluttavuus on sitä että jos haluamme tarjota jollekulle elinkeinon tämän elämäntavasta, se perustuu usein siihen että ansaitseminen tarkoittaa sitä että haluamme takaisin jotain vaihdossa. Olipa tämä sitten taideteos, uskonnollinen rituaali tai älypuhelinpeli. Ne joilla on varaa tarjota jotain vaihtokaupassa on relevanttia kysyntää.

Ja tässä kohden on kuten Danaher on kirjoittanut ; Robottien vaikutus on usein nimenomaan tuotantopuolella. Ongelmana on kuitenkin se, että ilman varallisuutta ei ole mitään relevanttia kysyntää. Ja jos robotit tuottavat kaiken ei kukaan välttämättä tienaa prosessissa. Tätä kautta taloutta onkin ajateltava ketjuna jossa on sekä tuottajapuoli että kuluttajapuoli. Ja robottien tehokkuus ja halpuus työntekijöinä muuttaa asiaa hyvin relevantilla tavalla. ; Jos teknologia tekee sen mitä minä ja Wahlroos pelkäävät, eli luo massatyöttömyyden, olisi mietittävä että miten robotit onnistuisivat suistamaan tilanteen tähän ilman että robottituotanto kohtaisi relevantin ongelman siitä että ilman kuluttajia ei ole ostajia ja ilman ostajia robottien tuottamat asiat eivät ole aikansa arvoisia.

Tätä voidaan kiertää ja tällä kiertämisellä on seurauksia.

Wahlroosin ajatus perustulosta on siitä hyvä että se antaa rajallisen resurssin käytettäväksi. Resurssin pienuus varmasti rajaa sitä että populaatio ei ylitä kantokykyä yhtä helposti. Sen olemassaolo kuitenkin takaa että robotteja käyttävät tuottajat saavat jotain vastinetta sille robottiensa hankinnalle. Ravintoylijäämä taas on siitä näppärä asia että ihmispopulaatio ei tavallaan välitä siitä onko joku ihminen ansainnut omalla työllään ravintoylijäämän. Riittää että sitä on jaettavaksi. Robottiviljelmät toimivat tässä lähteenä siinä missä aivan mikä muu tahansa. Samoin kuin ihmisten olemassaolo ja ihmisarvo voi olla valtarakenne jonka mukaan monille olisi annettava niukka mutta ei-työhän sitova lupa kuluttaa ravintoylijäämää ja siihen rinnastettavia resursseja. (Tämä on arvovalinta aivan kuten se, että nähdään että autojen valmistaminen tai tietokonepelien pelaamisesta youtubessa voi tehdä itselleen elinkeinon.)

Itse uskon että tästä teknologistumisesta voi olla jopa paluu resurssitalouteen. Eli robottien tekemästä työstä tulee hyvin halpaa jolloin raaka-aineista tulee merkittävin rajoite. Se josta on niukkuutta. (Ja pitää kyetä tarjoamaan jotain vaikka sitä perustuloa saaville, joten hinnoista tulee melko matalia kun aika harva tekee perinteistä työtä. Tässä kohden työ ja jatkomanipulointi ei ole kovin arvokasta, sen sijaan resurssit ovat rajallisia ja niille tullee olemaan hintaa. Toisaalta uskon myös että tästä uudesta teknologistuneesta maailmasta tulee erikoinen ; Ihmiskunta on tuottanut tieteen joka sitten irrottaa ihmiset tieteellisen ajattelun tarpeesta ;Uskoisin jopa niin että tästä tulee hyvin huono asia tieteen kehitykselle. Taloudellinen insentiivi puuttuu joten tiedettä tehdään joko rakkaudesta vapaa-ajalla jota voi käyttää muuhunkin (kuten seksirobottien kanssa peuhaamiseen). Tai sitten tämäkin muutetaan robottien tekemäksi työksi jossa joku ovela mahdollisesti itseorganisoituva ja itseäänkehittelevä algoritmiväännin luo uudet mullistavat paradigmat...

K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.

Rajallinen kasvu rajattomuuden paineissa

"Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin."
(Jukka Hankamäki)

Takkiraudassa kutsuttiin Parkinsonin residenssilaiksi erikoista ilmiötä. "Insituutio (yritys, hallinnonala, ministeriö jne) jolla on hulppea residenssi (pääkonttori, virasto, toimisto jne) on saavuttanut elinkaarensa loppuvaiheen ja on romahduksen partaalla." Luettelo esimerkkejä vihjaa, että instituutio joka rakentaa suuria rakennuksia ajautuu helposti konkurssiin. Ilmiö on ilmeisesti hieman luotettavampi kuin kasa yksittäistapauksia joista ei saa yleistää. Takkirauta käyttää tätä esimerkkinä hybriksestä.

Syitä ilmiölle voi olla useitakin.
* Suuret residenssit maksavat paljon. Firma tuhlaa itsensä konkurssiin.
* Kehittyvät ja laajenevat yritykset eivät ehdi suunnitella rakennuksia, ne innovoivat. Rakennuksissa innovaatiopotentiaalia ohjataan muualle kuin jo saavutetun vallan näyttämiseen. Näin joku juoksee ohi kilpailussa.
* Firman kasvu itsessään vaatii yhä enemmän ja enemmän rakenteita. Suuret toimistotilatkin muuttuvat yhä enemmän tarpeeksi. Tämä vähentää joustavuutta, ja panos-hyötysuhde heikkenee kun raskas toimintakoneisto "syö".
* Instituutiota vaivaa sama ongelma kuin luonnonvaroja käyttäviä yhteiskuntiakin. "Hyvä kikka" voi tuhota toimintaympäristön.
* Menestys voi syödä pohjaa itseltään. Markkinat voivat tyydyttyä ja tarve itsessään vähenee kun joitain tuotteita tarpeeksi kaupitellaan.
* Toimistotila kertoo näyttämisen tarpeesta ja jos ylisuuri toimisto menee yrityksen toimintasuunnitelmaan asti, on suunnitteluprosessissa syviä vikoja jotka kertovat yrityksen muusta tilasta.
* Ulkokuorella myydään brändiä ja mielikuvaa eikä tuotteen arvoa. Tämänlaatuinen liittyy usein ns. pörssikupliin, joilla on pahana tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi pörssikuplilla on joskus tapana paisua aivan valtaviksi. ; Kupla paisuu lyhyeksi aikaa suuremmaksi kuin mikään ilman kuplaa toimiva yritys voi. Nämä voivat kuplan aikana tuhlailla varojaan suuremmin suunnittelematta. (Kenties ne voivat jopa tiedostaa illuusioluonteensa ja panostaa puitteisiin. Ynnä siihen että kun kupla puhkeaa, niin infrastruktuuri on sentään kiinteää omaisuutta joka jää jäljelle. Fiksuin pörssikuplalla surfaava vaihtaa kaiken kuplassa olevan arvopaperinsa vaikka kullaksi juuri ennen kuin kupla puhkeaa.)
* Toki jotkin vuosisataiset perinteet vihjaavat, että tämä on vain nyrkkisääntö. Osittain illuusio. Pienten firmojen konkursseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla ja kaikki suuret firmat kaatuessaan romahtavat näyttävästi. Pysyvät suuret instituutiot näyttävät ikiaikaisilta emmekä oikein osaa edes kuvitella niiden kaatumisia.

Ei rajattomalle talouskasvulle.

Voitte kutsua minua paatuneeksi reduktio-illuusioita rakastavaksi naturalistiksi, mutta mieleeni putkahti ekologia. Tämä ei ehkä ihmetytä. Olen kuitenkin kaamea evolutionisti ja jo Darwin sai vaikutteita Malthusin talousteoriasta, ja esimerkiksi peliteorian sovellukset toimivat hyvin samalla tavalla talousmaailmassa ja evoluution puolella. Käytän ekologiaa tässä kuitenkin metaforanomaisesti. (Anteeksi kaavamaisuuteni.)

Ekologiassa puhutaan populaatioden koon kehityksestä. Ja tällöin esiin nousee se, että lisääntyminen on helposti "korkoa korolle". Tällöin populaation kasvu on ekspontentiaalista. Ja tässä tyypillistä on se, että yllättävän pian lukumäärät nousevat tähtitieteellisiksi.

Tämänlaiset tähtitieteelliset ja rajattomasti populaatiot eivät ole kuitenkaan uskottavia. Tässä kohden esiin nousevat jonkinlaiset rajoitteet. Ekologiassa rajoitteita kutsutaan "metaforanomaisesti" kantokyvyksi. Ja tähän liittyen voidaan sanoa että populaatioiden kasvu voi noudattaa karkeasti ottaen kahta rakennetta.
1: Verhulst-Pearlin yhtälöä noudattava kasvu on kestävää. Siinä populaatio kasvaa "S -käyrää" jossa kasvu on aluksi kasvavaa, mutta sitten tiheys itsessään hidastaa kasvua niin että kasvu pysähtyy kantokyvyn tasolle.
2: Mutta kuten Eric Piankan "Population Growth and Regulation" kertoo poroesimerkissään, usein populaatiot kasvavat eksponentiaalisesti siten että kantokyky ylitetään. Silloin tapahtuu jyrkkä romahdus joka ainakin väliaikaisesti heikentää myös luonnon kantokykyä. ; (Toki tämä heilahtelu pitkällä aikavälillä päätyy noudattamaan Verhulst-Pearlin yhtälöä. Mutta talousasiassa kysymyksessä on enemmän taantuman välttämisestä joten näkökulma on tässä mielessä "rajoittunut tarpeenmukaisesti".)

En tunnetusti ole ikuisen talouskasvunkaan ystävä. Siksi en voi olla huomaamatta, että uusliberalismin onni ei näytä toteutuvan. Maat joissa on suurimmat tuloerot eivät pohjimmiltaan tarjoa relevanttia insentiiviä ponnistella ; Siksi ei synny maita joissa on rikkaiden alueita ja keskituloisten alueita. Vaan kahtiajaettuja alueita joissa on rikkaiden alue ja slummeja. ; Huomiota herättävin asia on se, että yhteiskunnassa mikä tahansa muu kuin ruuantuotanto toimii sitä kautta että joku tuottaa ruuan. Samoin monet tarpeelliset luonnonvarat ovat rajallisia. Ja jopa uusiutuvia luonnonvaroja voidaan kuluttaa enemmän kuin ne palautuvat, jolloin nekin "käyttäytyvät kuin ne olisivat rajallisia ja uusiutumattomia".

Näenkin ylisuuren toimiston kuplaan astumisena. Ja tämä taas voidaan nähdä eksponentiaalisena kasvuna joka "jollain tavalla määritelmällisesti" nousee rakentavan tason yläpuolelle. (Muuten ei voitaisi puhua mistään kuplasta vaan puhuisimme neutraalisti arvonmuutoksesta.) Malli ei liene pelkkä illuusio, koska kun katsomme kuplien puhkeamisia, voimme huomata että pelkästään nämä kuplassa ratsastaneet yritykset eivät mene konkurssiin. Sen lisäksi näyttää seuraavan laajamittaisempi taantuma. Taantuma taas on yhteiskunnan yleistilaa kuvaava käsite. Voidaan sanoa että se vihjaa että yhteiskunna taloudellinen kantokyky on heikentynyt vähintään lyhytaikaisesti.

Pörssikuplien synty liittyykin oleellisesti uusliberalismin syvään huonouteen. Se kun kaikki rajoitteet kieltämällä kannustaa eksponentiaaliseen kasvuun joka ei ole enää sidoksissa kysyntään ja tarjontaan, vaan ainoastaan illuusiokuplaansa. En näe tätä pelkästään yritysten itsensä kannalta riskialttiina, vaan nimenomaan yhteiskunnalle haitallisena. Pörsikuplapelissä ei pelata pelkästään omilla rahoilla. (Ja siksi tämänlainen toiminta pitäisi kenties pistää jollain tavalla rangaistavaksi. Että kuplan puhjettua pörssipelaaja lähtisi kivasti linnaan ilman mahdollisuutta palata "yritysjohdon tehtäviin" ikinä koskaan missään.)

Pidän tätä ehdottoman relevanttina, koska konservatiivina pidän konservatiiviutta hyvänä tapana hoitaa yhteiskuntaa. (Tämä lienee "konservatiivin" jonkinlainen määritelmä, joten yritän jatkaa tautologisuuttani pidemmälle.) Instituutioiden pysyvyys ei kuitenkaan selvästi noudata "samaa rataa jatkamisella". Siksi moni pitää Parkinsonin residenssilain takana innovatiivisuuden vähenemistä, kaavoihin kangistumista ja muuta vastaavaa. Tämä liittyy ilmiselvästi konservativismin ongelmiin. Ja en olisi hyvä konservatiivi jos en ottaisi näitä esille ratkaistaviksi. (Huono ideologisti sen sijaan pelkästään haukkuu kilpailevia malleja eikä suostu näkemään vikoja tai heikkouksia omassaan.) Tämän vuoksi pitää yrittää välttää Asimov -tautia. 

Pieni ajatus : Pastori Darwin

Sitä usein kerrotaan että Charles Darwinia ajoi lähinnä ateismi ja kilpailua korostaneet talousteoriat, erityisesti Malthusin näkemykset taloudesta. Ja että hän nappasi biologiaan liittyviä ideoita Lamarckilta ja sukulaiseltaan Erasmus Darwinilta. Ja lopputulos olisi näiden synteesi. Jostain syystä tämän nähdään tarkoittavan evoluution ateistisuutta. Toisaalta kreationistit kutsuvat tätä Darwinin ajatusta kutsutaan usein myös evolutionismiksi jota pidetään maailmankuvallisena. He vitsailevat "profeetta Darwinista" ja selittävät että "Lajien synnyssä" on kyseessä evonkeliumi Darwinin mukaan. (Heistä se ei ole huumoria, vaan vakava väite, mutta väite on niin huono että sen on oltava vitsi. Clown is as clown does.)

Ajatus on tietyllä tavalla oikeansuuntainen mutta siitä huolimatta hoopo. Perustelut eivät kanna niin pitkälle kuin mitä siitä vedetään päätelmiä. Mutta toisaalta kun mietitään aatehistoriaa, on selvää että selitys Darwinin teorian synnystä on "kanonisoitu". Ja tässä virallisessa versiossa ei oteta huomioon asioita jotka tavallisesti on totuttu ottamaan huomioon. Voidaan jopa sanoa että tämä puoli opettaisi uusia asioita Darwinista.

Jos siis ihan oikeasti mietitään sitä että Darwin oli pastori Darwin. Hänen sanomansa on levinnyt kauas, joten hänellä on selviä sananlevitystyön ansioita. Ei ole vitsiä kutsua Darwinia pastoriksi. Darwin oli nimittäin akateemikko hyvin mielenkiintoisessa mielessä. Hän sai peruskoulutuksensa Cambridgen Christ Collegen pappistutkinnon koulutusohjelmassa. Hän erikoistui, ei taloustieteeseen vaan Thomas Paleyn teokseen "The Theology of Nature". Pappisvihkimyksen sijasta hän sitten vain ajautuikin merimatkalle.

Matkakokemuksella ja havainnoinnilla hän muodosti yleisen näkemyksen elämästä. Sen, josta kaikki tuntevat hänet.

Jos katsotaan evoluutioteoriaa tältä kulmilta, voidaan huomata että Darwinin voidaan nähdä saaneen ideoita muistakin puolista kuin niistä aina mainituista. Koska hän oli teologi, ei voi olla ajattelematta että hän olisi tuntenut esimerkiksi Augustinuksen luomisteoriaa. Augustinuksen luomiskäsityksessä tyhjästä ei vain putkahda jotain valmista maailmaa. Sen sijaan että luominen tapahtuisi "kerran ikuisuuden yhdessä hetkessä" hän asettikin luomisen vähittäiseksi, Luominen on "ajallinen tapahtuma". Tässä korostuu se, että Raamatun luomiskertomuksessakin oliolajit ilmestyvät maanpäälle tietyssä järjestyksessä. Maailma rakennetaan vaiheittain. Luominen ei ole toki tässä se Behen ehdottama spontaanisti tyhjästä putkahtava ihme mallia *poof*.

Luonnonvalinnan taustalle voidaan nähdä sävyjä jotka kumpuavat Paleyn näkemyksistä. Koska Darwin on keskittynyt hänen teologiaansa, olisi typerää olettaa että sillä ei olisi vaikutusta. Paleun ideana luonnossa vaikuttavat voimat joilla on päämäärähakuisuutta ikään kuin itsessään. Darwinin luonnonvalinta taas on päämäärähakuisuudelta näyttävä voima (jonka takana joko on tai ei ole Jumala).

Lisäksi on hyvä muistaa että Darwin eli puritaanisessa kulttuurissa. Tämä asettaa arvomaailman tärkeäksi  viitoittajaksi ; Uskallan jopa sanoa että Darwinin luontokuvaan ja maailmannäkemykseen voidaan liittää ennen kaikkea puritaaninen hurskaus. Tässä hurskaus kun ei ole mitään leppoisaa olemista ja rauhaa. Vaan sen mukaan elämä on taistelua. Lavean tien kulkija voi mennä keveästi, mutta kaitaa tietä kulkeva hurskas joutuu taistelemaan syntiä vastaan. Ongelmia tuottavat omat synnit jotka ajavat itseä tuhoon. Lisäksi muiden tekemät synnit joko vaikeuttavat omaa elämää kun synnillä riistetään itseä, tai synnyttävät viekoituksia ja tätä kautta ajavat kohti synnintekoa. Ja vähintään syntyy myötätuntoa synnintekijöitä kohtaan. Synti on tässä maailmassa nujertava voima joita vastaan on taisteltava niin paljon, että itku tulee. (Jos se ei ole vaikeaa ja raskasta, se ei ole hurskasta.)

Vaikeuksien jalostavaan vaikutukseen uskovien lienee helpompaa niellä evoluutioteoria. Näin ollen evoluutio on kenties kristillisempää kuin oikein kukaan haluaisi myöntää. Itse olenkin suhtautunut lähinnä huvittuneisuudella niihin ihmisiin joiden mukaan evoluutioteoriaan uskominen olisi automaattista ateismia. Näen että jos olet ateisti, olet evoluutioon uskova. Mutta evoluutio ei ole sama kuin ateismi. (Vähän samaan malliin kuin se, että perussuomalaiset eivät ole natseja, mutta jos olet natsi, niin melko lailla tasan tarkkaan olet perussuomalainen.) Tämä selittänee sitä miten uskovaisista osa vastustaa evoluutiota ja osa ei.

Ei yksin leivästä

Länsimainen kulttuuri nojaa kristinuskolle, jonka eräs tärkeimmistä sloganeista on "Ihminen ei elä yksin leivästä." Näyttää siltä että ainakin kun puhutaan kulttuurien menestyksestä, tästä sloganista unohdetaan sana "yksin" ja kenties unohdetaan se pyyntö siitä kuuluisasta "jokapäiväisestä leivästä". Kenties tässä on taustalla asenne joka välittyy Jeesuksen puheissa linnuista ja kedon kukkasista jotka Jumala ruokkii ja vaatettaa.

Siksi esimerkiksi Jared Diamondiin suhtaudutaan joissain piireissä jopa yllättävän negatiivisesti. Hänen pääteesinsä liittyvät siihen että kulttuuri rakentuu ravintoylijäämän varaan ja että esimerkiksi luonnonvarojen sijoittuminen maankuoreen on sekin kulttuurien kohtaloita muuttava tekijä. Esimerkiksi kristitty Päiviö Latvus on moittinut häntä siitä että hän jättää ideologisen analyysin, aatehistorian, liian vähälle. Hän on selittänyt että syynä voi olla sekin että Diamond on maanviljelijän poika ja että hän siksi näkee maailman vääristyneesti.
1: Latvus itse omassa analyysissään keskittyykin sitten vain ideologisiin värityksiin jotka koskevat uskontoa ja perhettä, etenkin ideologian antamaa naisen roolia äitinä ja ihmisenä. Jos Diamond moittisi hänen teoriaansa siitä, että hän ei käsittele luonnonvaroja ja ravintoylijäämää ja selittäisi tähän taipumukseen ideologisen syyn, vakaumuksellisen kristillisyyden, Latvus olisi tuskin kovin vakuuttunut.

Diamond nähdäänkin helposti "ekologisen determinismin" kannattajana kun taas Latvus ajaa "kulttuurista determinismiä".

Tosin Diamondin näkemys ei ole tyylipuhdasta ekologista determinismiä, hän kuitenkin korostaa että ravintoylijäämä tarjoaa pohjan ja jos se unohdetaan eikä riskejä huomata tai osata korjata, on seurauksena kulttuurin tuhoutuminen. ; Esimerkiksi hän toteaa kirjassaan "Romahdus" (346-348) sitä että Ruandan kansanmurhassa oli oleellisessa roolissa väestön liikakasvu. Tämän sanominen kuitenkin ymmärretään usein väärin. Esimerkiksi osa näkee tämänlaisten syiden selittämisen samana kuin tekojen oikeutuksena. Tästä ei tietenkään ole kysymys. Samoin hän kertoo että tämä ei tarkoita että se olisi Ruandan kansanmurhan ainut syy. Hän korostaa myös, että väestönpaine ei myöskään välttämättä johda kansanmurhiin tai että kansanmurhat aina johtuisivat väestönpaineesta. Hän korostaa että "Sen sijaan totean että väestöpaine on yksi tärkeä tekijä Ruandan kansanmurhassa, että Malthusin pahin mahdollinen skenaario voisi toisinaan toteutua ja että Ruanda saattaa olla masentava malli siitä, miten skenaario etenee. Vakavat liikaväestöön, ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvät ongelmat eivät voi jatkua loputtomiin: ennemmin tai myöhemmin ne ratkaisevat itsensä joko kuten Ruandassa tai jollain muulla hallitsemattomalla tavalla, ellemme onnistu ratkaisemaan niitä omilla toimillamme." Onkin suorastaan ilmiselvää todeta, että jos alueella on ruokaa liian vähän ihmistä kohden, asiaa ratkaistaan joko tuomalla ruokaa ulkopuolelta, tekemällä muuttoliikettä alueille joilla on enemmän ruokaa ja jos tämä ei onnistu on selvää että osa ihmisistä on pakotettuja kuolemaan. Nälkäkuolema on yksi vaihtoehto, mutta yleensä ihmiset eivät ole tähän valmiita passiivisesti, jolloin syntyy tilaa sille että epätoivoisia ihmisiä esimerkiksi aseistetaan käymään toisia ihmisiä vastaan.

Sillä vaikka Jeesus kuinka puhuukin kukkasista ja linnuista. Ja vaikka eräs tuntemani herännäiskristitty minulle selitti armeijassa että kysymys siitä että jos lento-onnettomuustilanteessa on jumissa vuoristossa ja  vaihtoehtoina on "nälkäkuolema vai kannibalismi" on kyseessä väärä valinta koska kun rukoilee, niin Jeesus takaa pelastuksen niin että ei tarvitse olla kannibaali eikä silti tarvitse kuolla nälkään. Niin siltikin ihmisillä, jopa kristityillä ihmisillä, on tapana kuolla nälkään, täällä maan päällisessä elollisessa taivalluksessa ainakin.

Ehkä merkittävin kritiikki ympäristödeterministiselle ajatukselle onkin esittää että kulttuurit eivät voisi olla niin tyhmiä että antaisivat tuhojen tulla. Tässä on kuitenkin hyvin monenlaisia ongelmia. Sillä käytännössä tiedämme että kulttuurit ylikäyttävät varojaan. Itse asiassa jopa teollinen ja tieteellinen yhteiskuntamme nykyään ei tunnusta ennusmerkkejä kovinkaan helposti.
1: Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaiset muutokset ovat sellaisia, että niissä oleva trendi on "piilotrendi". Koska taustalla olevat muutokset vuotta kohden ovat paljon pienempiä kuin vuosien välinen variaatio. Ihmiset eivät huomaa hitaita muutoksia. Jared Diamondin mukaan hän näki lapsuusmaisemansa vuorten lumihuippujen kadonneen. Paikalliset ihmiset eivät ihmetelleet koko asiaa koska muutos oli tapahtunut sen verran pikku hiljaa. Diamondin oma pitkään jatkunut poissaolo alueelta antoi hänelle konkreettisemman kuvan muutoksesta. Näin käy tietysti jos katsoo vaikkapa lasten kasvamista. Poissaolleet ihmiet ihastelevat sitä kuinka lapsi on kasvanut. Jokainen lepertelijä joka ihastleee lapsen kasvamista onkin osoittanut olevansa tämän elämässä "jossain määrin poissaollut voima".
2: Ja vaikka ilmastonmuutos unohdettaisiin, voimme silti katsoa luonnonvarojen käyttöä. Tässä on hyvä huomata, että uusiutuvia luonnonvaroja voidaan käyttää kestävästi. Ne kun uusiutuvat jotain tahtia. Jos niitä käytetään enemmän, uusiutuvatkin luonnonvarat kutistuvat. Diamond korostaakin että nyky-yhteiskunnassa globalisaatio on käytännössä sitä että monesti saastumisvaikutus ja luonnonvarojen kulutusosa siirretään muiden kontolle. Ja että kenties tämän vuoksi luonnonvarat abstraktisoituvat. Diamond käyttää vertausta jossa uusiutuvien luonnonvarojen määrä luonnossa on korkoa kasvava pankkitili. Se, että ihmiset lyhytjänteisen voiton nimissä ylikäyttävät näitä tarkoittaa sitä että korkoa saadaan vähemmän. Ja vaikka moni katsookin vain lompakkoonsa, on silti selvää että kannattaisi katsoa myös sitä tiliä. Koska jos tililtä nostaa rahaa enemmän kuin mitä sinne tulee, on seurauksena vararikko. Kenties siihen menee aikaa, mutta jos tapoja ei muuteta, vararikko on tässä tapauksessa väistämätön.

"Kulttuurideterminismin" kannalta on hyvä huomata että Latvuksen esimerkki kristillisistä arvoista toteutui taatusti viikinkien Grönlannissa. Sen kristittyjen norjalaisten rakentama väestö oli aivan oleellisesti samanlaista kuin Norjalaiten viikingit ; Elintapa kokonaisuutena oli sama. Norja oli osana länsimaista menestyskertomusta ja Grönlanti ei. Ero ei ollut kulttuurinen vaan ympäristöllinen. Luonnonvarojen käytön kohdalla on tietysti puhe asenteista jotka kumpuavat ideologioista. Tämä kulma tuo Diamondinkin ajatteluun kulttuurisia vaikutteita. Niiden mainitsemisen kohdalla kristinuskon vaikutukset eivät tosin ole kovin mairittelevia:
1: Väestönkasvu on ongelma, mutta esimerkiksi USA ei sisällytä hyväntekeväisyyspakettiinsa perhesuunnittelua. Ja katoliset maat taistelevat ehkäisykysymystä vastaan ankarasti. (Tosin ilmeisesti tässä aiheessa taustalla uskonnollisen tabun lisäksi jopa hieman eugeniikanpelkoakin.) Kun paikalle lähetetään ruokaa, väestönkasvu ei pysähdy joten alue tulee helposti entistäki riippuvaisemmaksi tuodusta lisäruuasta. Väestönmäärän kasvaessa ravinnontarvekin kun kasvaa.
2: Etenkin teollisuuden parista löytyy rikkaita oikeistolaisia vaikutusvaltaisia kristittyjä joiden mielestä pitkäjänteinen ajattelu on turhaa. He eivät ole tätä siksi että he olisivat talousaatteissaan samalla kannalla Keynesin kanssa (vaikka käytännössä enemmistö heistä ovatkin). Syynä on se, että Jeesus tulee pian, joten jos puhutaan vaikka viiden vuoden jänteestä, on mahdollista että ongelma ratkaisee itsensä. Kristinusko kun lupaa että ihmiskunta ei tuhoudu ; Jeesus palaa ja Jumala on luvannut Nooalle asioita. Joten on luontevaa että ideologian sisällä esiintyy varomattomuutta. Näin ollen ne joilla olisi vaikutusvaltaa tehdä asioille jotain ajavat meitä, jos ei lopulliseen tuhoon niin ainakin TEOTWAWKiin koska heillä on henkilökohtainen vakaumus. Valitettavasti myös ne jotka eivät tätä vakaumusta jaa joutuvat heidän toimiensa vuoksi kantamaan seuraukset. Globaalisti.

Ideologiaa ei siksi kannatakaan korostaa liikaa. Ei nimittäin koskaan tiedä, mitä sieltä tulee vastaan. Siksipä minäkin tunnutaudun enemmän "ekologiseksi deterministiksi" kuin "kulttuurideterministiksi". (Vaikka kumpikaan ei kuvaa aivan tyylipuhtaasti minuakaan kovin hyvin.) Syyttäkää vaikkapa siitä että suvussani on maanviljelijöitä. Mikään kun ei tämänlaisissa pessimistisissä mietteissä lohduta niin kuin kunnon ad hominem.

---

Mutta ei pidä itkeä. Ongelmat ratkaistaan kyllä. Viimeistään anarkiavaiheessa.

Maailma antaa.

Ihminen, joka tieteentekijäkin on, ei koskaan elä kulttuurillisessa tyhjiössä. Tätä kautta ympäröivä kulttuuri antaa vaikuttimia siihen, minkälaisia teorioita sen piirissä todennäköisemmin keksitään.

Lainaan tästä esimerkkiä "Olemisen porteilta":

"Darwin teki esimerkiksi päätelmänsä populaation yksilöiden välisestä olemassaolon taistelun Malthusin teorian pohjalta joka kuvaa orastavan kapitalismin talousjärjestelmää. Nähdäkseni tällaisessa kilpailuyhteiskunnassa on helpompaa päätyä ajattelemaan olemassaoloa taisteluna elämästä kuin toisenlaisessa yhteiskunnassa. Tämä ei tietenkään kumoa darwinistista ajattelua. Tämä tietenkin on pelkkää spekulaatiota... Kuitenkin kiinnostavaa rinnakkaisuutta darwinismin ja kehittyvän kapitalismin välillä on. Eräässä mielessä voimme ajatella Darwinin teorian historiallisen a priorin nousseen englannin yhteiskunnallisten olojen maaperästä. Mutta huom!, tämä ei kerro mitään siitä onko teoria tosi. Minusta olisi absurdia väittää Darwinin teoriaa vääräksi vain sen takia että sen esiintymisellä oli historialliset ehdot."

On toki selvää, että inspiraation syntymistä ei voida täsmälleen toisintaa, ja idean alkuperäinen lähde jää tätä kautta usein arvailuiksi ja spekulaatioiksi. Ja vaikka keksijälläkin olisi sanansa sanottavana, voi olla että tässäkin on kyseessä vain tarinointi. Kuitenkin tämä tuntuu "tietyllä tavalla uskottavalta": Darwinin kohdalla Malthusin teoria luultavasti loi assosiaatioita. "Entä jos samantapainen toimisi muualta". Tätä kautta maailmankuvalla ja kulttuuriympäristöllä on tietysti merkitystä. Se, mitä siinä on, tuottaa helpommin assosiaatioita samankaltaisempiin asioihin.

Keksijän gloorian tarttuminen.

"How Isaac Newton was not only Isaac Newton of gravity, but the Isaac Newton of alchemy and biblical studies also."

Myös uskontojen kohdalla usein nostetaan esiin puheita siitä, miten esimerkiksi Newton oli uskovainen. Tämä pitää tietenkin paikkaansa. Ja tämä ei ole yllättävää: Siihen aikaan oltiin yleisesti uskovaisia. Tätä kautta Newtonillakin oli "historialliset ehdot". Toki uskovaisuus näkyy myös teoreettisemmalla tasolla : Hänen keskeinen teologinen perustelusna koskien planeettojen kiertoratoja oli mm. se että hän uskoi että ne eivät voisi toimia pidemmän päälle, ellei Jumala kävisi ratoja aina välillä korjailemassa. Näin Jumala ei jäänyt toimettomaksi ja turhaksi. Kristillisellä maailmankuvalla on ollut taattu vaikutus.
1: Tosin tämä taustaperustelu on nykyajasta katsoen siitä erikoinen, että nykyään ei enää uskota että Jumalaa tarvitaan korjailemaan planeettojen ratoja. Newtonin aikaa on kuitenkin katsottava Newtonin ajan kautta.

Tähän ajattelutapaan liittyy kuitenkin yleinen "epäreiluuskuoppa". Se on tilanne, jossa "kruuna minä voitin - klaava sinä hävisit". Tämä on yleinen uskovaisten piirissä, ja muissa sellaisissa tahoissa jossa oikea maailmankuva nousee tärkeämmäksi kuin testaaminen :
1: "Kruuna" : Jonkun heidän pitämänsä maailmankuvan kautta inspiroidutaan teoriaan, joka tarkoittaa sitä että tämä on tuki sille että tämä maailmankuva auttaa tieteenteossa. Tässä on syynä koko maailmankuvan totuudenkaltaisuus. Tätä kautta Newtonin näkemys sopii, paitsi gravitaation todisteeksi, myös kristinuskon ja Jumalan todisteeksi.
2: "Klaava" Ja jos jonkun heidän inhoamansa maailmankuvan kautta inspiroidutaan, tätä teoriaa pidetään pahana ja huonona tieteenä. Vaikka se saisi yhtä suuren suosion kuin tuo edellinen. Ja kun tämä teoria on vaara, se nähdään osoituksena siitä, että miten turmiollinen tämä "heistä paha" maailmankuva on. Tämä näkyy erityisen vahvasti evoluutioteorian kohdalla. Mutta aina keskustelevasta tahosta riippuen myös Big Bang -teoria on yleinen dissauksen kohde. Tämän teorian suosio ei siis kerro että maailmankuva olisi mitenkään oikea tai hyvä. Jossain tapauksissa tosin voidaan "liennyttää", ja hyväksyä että tämän uuden teorian takana onkin se, että tutkija ei ollut oikea ateisti, vaan yhteiskunnan perinteet, eli kristinusko, vielä näkyvät hänessä tuon keksinnön kautta.

Moni fiksukin ihminen on tehnyt kuitenkin ylläolevan rinnastuksen. Maailmankuvasta saatu inspiraatio kertoisi jotain siitä että juuri se olisi tapa löytää uusia toimivia hypoteeseja on siis ihmiselle jotenkin erityisen intuition mukaista. Ehkä tässä on syynä se, että tiedemies glorifioidaan kauttaaltaan, ja hänen nerokkuuttaan kehutaan kaikilla alueilla vain koska "on viisas yhdessäkin". Tämä näkyy tietysti siinäkin, miten "Hän ja hän sanoi näin + siteeraus" on yleinen tapa, jolla saa asialle uskottavuutta. Tämä on tietysti kätevä kikka, koska jokainen tiedemieskin on puhunut ei omasta alastaan, ja olipa näkemyksesi sitten mikä tahansa, on lähes varmaa että löydät siteerauksia jotka on sanonut joku menestynyt tiedemies tai filosofi ja joka on ollut samaa mieltä.

Erikoista kyllä, yksi esimerkki tälläiseen illuusioon uskomisesta on Isaac Newton. Hän uskoi omaan illuusioonsa; Eikä tietenkään vähemmästä syystä kuin onnistumisiensa innoittamana. En usko että häntä ajoi niinkään itseriittoisuus, kuin konkreettiset meriitit. Kuitenkin hänen huima uransa lopahti jännittävästi. (BTW. Juuri minun ijissä. En ole toistaiseksi mullistanut mitään tiedettä. No, lohduttaudun sillä että minulla on ollut pitkä ura luuserina. Kun Mozart viisivuotiaana sävelsi, minä opettelin joko istumaan potalla tai olemaan istumatta potalla. Tai jotain muuta vastaavaa. Että pitkät perinteet minulla näiden "ikien ylittämisessä jossa moni muu on tehnyt jotain merkittävää.")

Lainaan Newtonin lopputuloksen Pierre-Gilles de Genneksen ja Jacques Badozin "Hauraat esineet" -kirjasta pätkän sivulta 163. "Mutta äkisti 27 tai 28 vuoden ikäisenä hän vaihtoi tutkimusaihetta eksyen alkemian pariin, jolle hän omisti 10 täysin hukkaan heitettyä vuotta. Tämä hävitty uhkapeli on eräs tieteen historian turhauttavimpia näytöksiä. Newtonilla oli tutkimusvälineitä, joilla Lavoisier vuosisataa myöhemmin loi perustan kemialle. Mutta Newton, ortodoksinen protestantti, joka noudatti tiukasti Pyhää Kirjaa ja Jumalan Sanaa, uskoi löytäneensä tiedon avaimet alkemian formalismista - sen rakenteista, numeroista, geometrisiin kuvioihin perustuvista luokitteluskeemoista. Tässä mielentilassa hän eksyi kuuluisan keskiaikaisen "Ruusurunon" veroiseen esoteeriseen labyrinttiin."

Newtonin hairahdus saattaa monista tuntua vahingolta ja sattumalta. Kuitenkin voi olla että Newton painottui juuri gravitaation toimivuuden kautta kohti alkemiaa ja okkultismia : Newtonin painovoimalaki ja fysiikka oli ajankuvaan verrattuna okkultistismilla sävytettyä : Hänen aikansa fysiikka kun oli kirkon perinteen mukaan aristoteelinen: Maailmassa törmäilevien hiukkasten valtakunta. Kaikenlaiset kaukovaikutukset olivat siinä täysin tuntematon käsite. Sen sijaan sen ajan okkultistisissa teoksissa oli mainintoja mystisistä vetovoimista kappaleiden välillä, pohdintoja äärimmäisen pienestä ja suuresta. On luultavaa että antoi aihetta Newtonin pohdiskeluihin aristotelisen järjestelmän ulkopuolisista käsitteistä. Tämä toi löytöjä. Ja löytöjen tekeminen sai ajattelemaan että inspiraatioimiskyvyn, ja kyvyn ajatella uudesta näkökulmasta, lisäksi se sisälsi niin ison osan totuutta, että sen kautta saadaan aikaan tosia hypoteeseja, joita tarvitsee vain testata. Tässä on siis takana ajatus siitä että empiria voidaan ottaa päätestin sijasta "sijaiseksi", kun totuus saadaan sellaisenaan maailmankuvasta. Tämä on idealismia ja rationalismia, ei empirismiä. Empirismi ja testaus on vain sen soveltamisen viimeinen niitti, jolla vakuutetaan "skeptikotkin" ja osoitetaan kanssauskovaisille että maailmankuva todellakin on hyvä.

Lyhyt mutta tärkeä huomautus joka ansaitsee oman lukumerkintänsä.

Osa taas on neutraalimpia, ja pitää tätä vain muistutuksena että kristittykin voi tehdä ihan hyvää tiedettä, jolloin kyseessä ei ole vastaava erilaisten maailmankuvien mollaamiskampanjointi. On tietenkin mielenkiintoista huomata, että monet ateistitkin pitävät hyviä tiedetuloksia saaneita ateisteja ikään kuin todisteena ateismin yleisestä oikeudellisuudesta. Käsittääkseni juuri tämä maailmankuvan totuusarvo on kuitenkin jäänyt todistamatta.

Mistä pitäisi olla kyse?

Ratkaiseva "juttu" on tietenkin siinä, että sekä Newton että Darwin tekivät hyvää tiedettä. (Joskin heistä ainakin Newtonin näkemykset on hylätty tieteessä ja korvattu paremmilla, niin hän teki sangen suositun paradigman, joka on tietysti todiste siitä että se täytti sen ajan tiedekäsityksen vaatimukset paremmin kuin erinomaisesti.) Kumpikaan heistä ei elänyt kulttuurillisessa tyhjiössä. Molempien teorioiden syntyminen ei näytä olevan irrallaan sen ajan kulttuurin tuulista. He ovat päässeet tuloksiin erilaisilla ajattelutavoilla. Hypoteeseja voidaan kuitenkin kehitellä vaikka huumeiden vaikutuksen alaisena, eikä tämä tee huumeiden käytöstä "oikeaa maailmankuvaa" - mutta ei tietenkään tee näin keksitystä toimivasta teoriasta myöskään väärää. Koska empiria on sidottu ensi sijassa testaamiseen, kun hypoteesinmuodostus taas nähdään enemmän sen luovana toimintana. Jos testaus on se, joka tekee oletetut teoriat rationaalisiksi ja sellaisiksi että niihin on syytä uskoa, on niiden kehitteleminen tieteenfilosofienkin mielestä ainakin pienen "irrationaalisen elementin sisältävä" aktio.

Luonnontieteiden kannalta olennaista on se, että mitään sosiaalista määräävää suhdetta testituloksiin ei ainakaan luonnontieteen suurissa linjoissa esiinny. Newtonilla ja Darwinilla oli kaikilla myös tiedolliset perusteet heidän teorioilleen. Tai ainakin tämän voidaan totuusteorioiden valossa osoittaa. Juuri tämä korostaa tieteen maailmankuvavapautta. Nykytieteessäkin on huippunimiä ties mistä maailmankuvista. (Toivottavasti tämä ei todista että New Age on oikeassa - heillähän "sirpale kaikesta" on se keskeinen idea!) Tämä tarkoittaa sitä että keksijänsä maailmankuvilla teorioita ei voida oikeuttaa. Ne eivät synny tästä vapaana, mutta kuitenkin juuri teorian testattavuus on pääasia, ja puheet siitä että olisi jokin yksi ja tietty maailmankuva, joka olisi pakko olla jotta voisi keksiä hyviä hypoteeseja sisältää vähintään implisiittisenä esityksen siitä että kaikki muut maailmankuvat olisivat huonoja ja niiden kannatajien päästäminen tiedemaailmaan ei ole yhtä fiksua kuin oikean maailmankuvan kannattajan.

On kuitenkin jännittävää huomata, miten että tieteen teoriat on nousseet uuden mukana. Voi olla että yksi maailmankuva toimii pitkänkin aikaa hyvin. Mutta se ei sisällä uusien näkökulmien mahdollisuutta. Ja siksi jonkin ajan päästä maailmankuvan vaihdolla voi olla juuri se "jättipotteja synnyttävä" vaikutus. Vaikka kyseessä olisi jokin niinkin outo juttu, kuin alkemia ja okkultismi. Newton oli aikaansa nähden sangen epänormaali. Vaikka hän oli sen ajan hengen mukaan vahvasti hengenmies, oli sinä aikana okkultistinen puuhastelu virallisesti kiellettyä. Alkemian harjoittaminen oli Newtonin elinaikana laitonta. Tämän puolesta kertoo sekin, kuinka monet ovat olleet useiden eri aateryhmien vaikutuksen alla. Newton oli kristitty ja okkultisti. Impetuksen kehittänyt Filoponoskin oli elämänsä aikana kristinuskon, uusplatonismin ja Egyptiläisten puolikristillisen triteistisen näkemyksen piirissä.

WΔZ up? Enimmäkseen harmiton pottu pottuna.

"Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä."

Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)

Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.

Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.

Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)

Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)

Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.

Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)

Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)

Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.

"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)

Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.

Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)

Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.

On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.