Mielenhajaannuksesta

Gilbert Rylen teos "Mielen käsite" esitti näkemyksen joka kritisoi kartesiolaista dualismia. Hänestä oli hylättävä ghost in the machine -henkinen ajattelu. Virheenä on jakaa mieli sisäiseen ja objektiivinen ulkoiseen. Tätä kautta luodaan epätosi kategoriavirhe. Dualistinen määritelmäpohja hylkäämällä ongelmat muuttuvat epäongelmiksi tai pseudo-oneglmiksi.

Rylen mukaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia koskeva kieli on dualismissa vääristynyttä. Mieli ei ole subjektiivista ja sisäistä, määritelmällisesti antiobjektiivista. Rylen mukaan tahdonilmaukset ovat dispositioita, taipumuksia. ; Näin mentaaliset tilat eivät ole sisäisiä syitä ulkoiselle käytökselle vaan jotain hieman muuta.

Ryle käyttää tässä yhteydessä mielenkiintoista analogiaa. Jos esitetään jonkin kollegen kampus, se koostuu useista eri rakennuksista. Kun jollekulle ihmiselle esitellään kampusaluetta, hän voisi kysyä että miksi hänelle ei näytetä kyseistä yliopistoa vaan esimerkiksi asuintiloja ja luennointiin tarkoitettuja taloja. Jossain määrittein näin voidaan todellakin sanoa. Mutta tosiasiassa kysyjä kuitenkin on siinä mielessä hakoteillä että voidaan aivan järkevästi sanoa että yliopisto muodostuu kokonaisuudesta jossa on vain ne irralliset rakennukset jotka sinällään eivät yksinään ole yliopisto. Sen enempää kuin talon muodostava tiili on yksinään talo.

Suuri osa mielenfilosofisista haasteista ja mahdottomuuksista voidaankin nähdä tämänlaisina ongelmina.

Ontto sydän, farisealainen tosiusko

Filosofit rakastavat käsitteitä. Se onkin tarpeen sillä kategoriavirheet ovat helposti uhkana. On käytettävä täsmällistä tai täsmennettyä määritelmää oikeassa paikassa. Väärä sana väärässä paikassa vääristää sisältöjä ja lopputuloksena syntyy huonoa ajattelua ja virhepäätelmiä.

Siksi on luontevaa esimerkiksi uskonnon kohdalla erottaa onko uskomus faith vai belief -tyylinen uskomus. Faith on kokemuksellisempi tiedollisuuttakin sisällään pitävä kun taas belief koetumpi ja korostaa uskoa joka tehdään nimenomaan ilman todisteita. Tämänlaiset erot ovat filosofeista kiinnostavia ja niillä on usein valtava ero siinä miten asioiden kanssa pitää toimia käytännössä. Sen vuoksi voidaan olla pahoillaan vaikka siitä miten "tiedeusko" on harhaanjohtava termi joka tyypittää liikaa.
1: Kieli on toki tässä kohden hankala. Suomenkielinen "Raamattu" puhuu uskosta "Matt. 17:20": "Koska teillä on niin vähän uskoa", vastasi Jeesus. "Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: 'Siirry täältä tuonne', ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.", osaa englanninkielinen käännös "New Living Testament" -kertoa, että Kun "You don’t have enough faith,” Jesus told them. “I tell you the truth, if you had faith even as small as a mustard seed, you could say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it would move. Nothing would be impossible." ja "New King James" sanoo saman kohdan "So Jesus said to them, “Because of your unbelief; for assuredly, I say to you, if you have faith as a mustard seed, you will say to this mountain, ‘Move from here to there,’ and it will move; and nothing will be impossible for you."

Joskus täsmennykset ovat kuitenkin turhia tai vääriä. Tai mahdollisesti turhia ja vääriä. Tästä hyvänä dilemmana on mielenfilosofiassa tärkeä filosofinen zombie. Se on ajatuskokeenomainen käsite jossa on olento joka on muuten täysin samanlainen kuin normaali ihmisolento, mutta sillä ei ole tietoisuutta eikä subjektiivisia kokemuksia (kvalia). Moni pitää sellaista mahdollisena ja korostaa että tämä korostaa sitä että meillä olisi jokin attribuuttejen ulkopuolinen täysin subjektiivinen ydinminuus. Kuitenkin esimerkiksi Daniel Dennett edustaa koulukuntaa jonka mukaan filosofinen zombie on mahdottomuus joka johtuu siitä että ei mietitä mitä kaikkea tarvitaan jotta zombie todella saataisiin toimimaan ja reagoimaan sopivasti. Myös itse pidän filosofista zombieta virheellisenä koska en pidä kvalia -käsitettä totuudenmukaisena. Se onko filosofinen zombie relevantti vai ei riippuu koulukunnasta. Se mikä koulukunta on metafyysisellä tasollaan oikeastioikeasti tosi on se joka ratkaisee tämän ongelman (ja se ei ole tietojemme saavutettavissa ainakaan toistaiseksi, minä luotan että luultavasti vain toistaiseksi.)

Jos luodaan ja eritellään käsite vain jotta saadaan käsite, se on ontto. Tämänlainen temppuilu on usein tarpeen siinä tilanteessa kun suojataan omaa ajattelua relevantilta kritiikiltä, ja tähän kritiikkiin ei ole mitään hienostuneita keinoja. Tieteenfilosofi Imre Lakatos kertoi miten rappeutumisvaiheessa olevat tutkimusohjelmat - paradigmat tai tätä heikommat tieteelliset teoriat jotka ovat kovaa vauhtia matkalla kohti ei-tieteellisyyttä - keräävät ympärilleen suojaavia käsitteitä. Nämä ovat tyypillisesti ad hoc -selityksiä ja sitä että käsitteitä pilkotaan jotta kritiikki ei koskisikaan sitä "ydinasiaa". Tämä tietenkin heikentää konseptien käyttökelpoisuutta. Ad hoc -selitykset kun epämääräistävät teoriaa niin että ei voida ennustaa miten jokin asiantila tapahtuu. Ja käsitteidenjako johtaa siihen että konseptia voi käyttää yhä suppeammalla alueella. (Määritelmän rajaama kohde "pienenee".) Tämä johtaa tutkimusohjelman rapistumiseen.

On hyvin mahdollista että "usko" -sana on muuttunut osittain tämänlaiseksi. Tämän syynäkin voi olla kritiikin kohteena oleminen. Kun katsotaan uskontoja voidaan huomata, että hyvin tavallinen puolustus on selittää että kriitikko ei ymmärrä että mikä on uskontoa ja mikä uskoa. Tämä on logiikan kannalta syytös kategoriavirheen tekemisestä. Ja se voi olla hyvinkin relevantti syytös.
1: Joskin ihmettelen miksi näkökulma tuntuu olevan se että uskontokritiikki olisi väistämättä jotain pro-ateismia. Eli miksi uskontojen käytänteiden ja toimintojen kritiikki on paheksuttavaa ja miksi uskontokritiikkiä uskontokritiikkinä tekevä uskontokriitikko kohtaa syytteitä siitä että ei kykene erottamaan uskontoa ja uskoa toisistaan. Itse näen että minun ei-uskovainen identiteettini hämää monia ja moni ajattelee että jos ei-uskovainen harrastaa uskontokritiikkiä niin hän identiteettinsä vuoksi väistämättä ei ymmärrä uskon ja uskonnon eroa. Hauskaa on että nämä ihmiset eivät itse kykene erottamaan mikä on uskoa ja mikä uskontoa. He eivät ymmärrä että uskontokritiikki on uskontokritiikkiä riippumatta siitä kuka sen sanoo. Se muuttuu uskokritiikiksi vasta kun esillä on uskoa koskevia argumentteja jotka syyttävät uskoa. Sanojan identiteettiä ei osata erottaa sanotusta.

Usko -sanan erikoisuudesta on hyvä esimerkki "Turun Sanomissa". Siellä Kaarlo Kalliala käsittelee kolumnissaan Kari Salmisen näkemyksiä. Kalliala puolustaa "tapakristillisyyttä". Kontrastiksi nostetaan Salmisen teesi "varsinainen usko ei ole välttämättä uskonnoissa edes keskeinen" ... "Miljardit ihmiset elävät uskonnollista elämää miettimättä hetkeäkään fundamentaalisia asioita tai ateistisia kysymyksiä.". Kalliala korostaa että asia voidaan nähdä ongelmana tai sitten ei. Hänestä Salminen itse asiassa näyttää pitävän tuota ongelmana "Jostain Salmiselle näyttäisi kuitenkin nousseen ajatus, että ”varsinainen usko” silti olisi jotakin muuta. Ehkäpä uskomusjärjestelmä, jossa olisi ensisijaista hyväksyä tietyt lauseet tosiksi kuvauksiksi joistakin asiantiloista." Ja tästä seuraakin se että ulkoista ja sisäistä on hankalampi erottaa ; "USKONNOSSA ON uskontunnustuksia, kristinuskossa ainakin. Uskontunnustuksissa on kieltämättä sisältölauseita, ei vain Athanasiuksessa vaan myös apostolisessa ja Nikean tunnustuksessa. Varsinainen usko ei kuitenkaan ole silkka tiedonsisältö tai ajattelumuoto, vaan mielensisältö ja elämänmuoto." ... "Toiseksi uskon elämänmuotoluonteesta seuraa tapakristillisyyden kunnianpalautus. Tokko on mitään muuta tapaa olla kristitty kuin olla tapakristitty."

Tämä vastaa hyvin kokemustani monista uskovaisista jotka korostavat että he eivät ole uskontoa vaan uskoa. Eräskin uskovainen selitti että on tärkeää erottaa usko ja uskonto. Ja selitti että "sydämen uskolla pelastutaan" ja korjasi sitten heti että "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan." Kysyin miksi hän täsmensi ja muutti sanomaansa. Ja hän kertoi että sen vuoksi että hän ei halunnut sanoa asiaa virheellisesti. Tämä onkin ymmärrettävää. Hän tapaili Ison Kirjan jaetta "Room. 10:10". Oleellista on kuitenkin se, että sydämen usko näyttää koostuvan doktriineista jotka ovat sisällöltään tietynlaisia. Kun ihminen puhuu uskosta eikä uskonnosta on huomattava että heillä on tarkkoja mielipiteitä vaikka abortista ja homoista. Ja nämä luetaan Raamatusta. Heillä on järjestäytynyt joukko ihmisiä jotka tekevät yhteistyötä näiden doktriineita puolustaen, opettaen ja mahdollisesti tämän mukaan äänestäen ja kansalaisaloitteita allekirjoittaen. Ulkoinen käytös, käytöstavat, kommunikaatiossa käytetyt uskonsuuntauskohtaiset "sisäpiirin termit" ja oikeat mielipiteet demonstroivat myös sosiaalisesti omissa piireissä sen kuka on "oikea sydämen uskova".

Onkin jännittävää muistaa Kallialan huomio "Siitä on vähintään puoli vuosisataa, kun joku viimeksi yritti kristillisiä tapoja noudattamalla näyttää paremmalta kuin olikaan. Sosiaalinen paine on jo iät ja ajat ollut päinvastainen. Tämän päivän tapakristitty onkin todennäköisesti sekä rämä- että jääräpäinen." Tapakristillisyys on liitetty kaksinaamaisuuteen, kaksinaismoralismiin tai farisealaisuuteen, samanaikaisesti. On ajateltu että tapakristitty on joko sellainen että hän teeskentelee ulkoisesti kristittyä mutta käytöstavat tarkkailun tai rituaalitilanteiden tai muiden palvontatilanteiden ulkopuolella ovat hyvin erilaisia, ei-kristittyjä. Tai vaatii muilta kristillistä käytöstä jota ei itse noudata. Tai sitten niin että osaa oppeja mutta ei elä niitä sydämessään.

On jännittävää miten usko onkin hyvin erikoinen ja ontto termi. Ihmisillä, mukaanlukien fundamentalistikristityillä, onkin itse asiassa jopa kiitettävä kriittisyys uskontoinstituutiota kohtaan. Suuri osa ihmisistä arvostaa hengellisyyttä joka pidetään täysin erillään tapakulttuurista. Sekä fundamentalisteja että monia ateisteja yhdistää se henki että "passiivisluterilainen ottaa osaa rituaalivallan demonstraatioihin". Samalla kuitenkin selitetään että usko on jotain ihan muuta. Tämä jokin ihan muu ei kuitenkaan ole myöskään subjektiivista. Itse asiassa "sydämen uskoa" fundamentalistipiireissä on hyvin vaikeaa erottaa fariseusten asenteesta jossa oikea oppi oli niin tärkeää että sitä tärkeämpää ei ollutkaan.
1: On jännittävää miten fariseukset eivät pitäneet sairaiden parantamisesta sapattina, koska heistä se rikkoi perinnetapoja ja oikeita mielipiteitä vastaan. Samoin monella "sydämen uskovaisella" on tärkeää että antaa poliittisen tukensa "Aito Avioliitto" -liikkeelle ja kohdella homoseksuaaleja ilkeästi ja ei-rakkaudellisesti.

Suurilta osin "usko" onkin jotain joka on täsmälleen kuten uskonto. Mitään tapoja erottaa uskontoa uskosta ei ole. Eikä ero ole pelkkä sisäisyyskään. Se on vain "ihan eri juttu" koska se on "ihan eri juttu". Tällaisessa yhteydessä käsite on tietenkin täysin ontto. Se on tietenkin tarpeen koska muuten kritiikki muuttuisi relevantiksi kritiikiksi ja jouduttaisiin muuttamaan mielipiteitä. (Joka on tietenkin kaikille kunnon fariseuksille kauhein asia maailmassa.) Käsite on pilkottu niin irralleen keskustelusta että se on muuttunut turhaksi. Ei ihme että nämä kristityt elävät kritiikki-immunisoidussa tyhjiössä jossa suojakäsite "emme ole uskontoa vaan uskossa" suojelee kaikelta mahdolliselta. Uskontoa koskeva kritiikki siirretään syrjään koska uskontokriitikot eivät ymmärrä eroa uskon ja uskonnon välillä. Ja vakaumusta koskevat oikeudet sysätään syrjään koska Tosi Usko ilmentää itseään tapakulttuurillisilla tavoilla, tavalla joka on eri juttu koska se on eri juttu.

Fundamentalistisia "sydämen uskovaisia" tuntuukin kuvaavan se että he julistavat innolla miten kaikki ovat tervetulleita (kunhan ovat valmiita muuttumaan juuri sellaisiksi kun he haluavat). Heidän internetryhmänsä ovat usein vahvasti moderoituja echo chambereita joissa kriittiset bannataan ja sensuroidaan tai jätetään kommentointijonoon. Uskovaiset fariseukset sitten tukevat toisiaan ja kannustavat toisiaan ties mitä ihmeellisimmissä asioissa.
1: Esimerkiksi tänään törmäsin siihen miten homojen avioliitto on sitä että Hitlerin oppeja halutaan kirkkoon. Rinnastus oli omituinen perussuomalaisia kannattavalta ihmiseltä. Sillä Hitler pisti homoseksuaalit keskitysleirille. Ja toisaalta perussuomalaisia ympäröi pari vuotta sitten erikoinen kohina joka johtui siitä että saksan kansallissosialistisen puolueen alkuaikojen puolueohjelmma oli hyvin hyvin samanlainen kuin perussuomalaisilla. Nämä ovat niitä Hitlerin oppeja. Se, onko tämä ongelma vai ei on sitten eri asia. Siihen minä en osaa sanoa. Välttämättä perussuomalaiset eivät edusta karkeaa pahuutta.

Tämä kaikki varmasti kertoo syyn sille miksi uskovaiset kokevat uskontokritiikin hyökkäyksenä uskoa kohtaan. On toki ällistyttävää miten uskontokriitikko koetaan uskonnonvapautta rajoittavana hahmona joka hyökkää vakaumusta vastaan. Hyökkäys vakaumusta vastaan koetaan siksi että tosiasiassa "sydämen usko" ja muut tärkeät konseptit ovat itse asiassa hyvin tarkasti sidottuja tapaperinteeseen. Ne ovat niin lähellä uskontoa että mikään mikä loukkaa uskontoa ei voi olla loukkaamatta uskontoon sidottua identiteettiä ja ennen kaikkea niihin identiteettimerkkeihin sidottua uskoa. "Sydämen usko" ja "uskonto" ovat eri asioita vain koska ne ovat eri asioita. Kritiikki osuu kuitenkin lähelle koska mitään relevanttia eroa ei monin paikoin itse asiassa edes ole. Tässä mielessä "sydämen usko" on ontto termi joka on olemassa vain jotta kritiikki ei osuisi. Tämä tekee konseptista hyvin onton.

Toisaalta konsepti voi olla tämän lisäksi myös koulukuntariippuvaisesti ontto (eli käsite on joissain kulmissa vain yhden kerran ontto ja toisissa tuplaontto); Koska tapakulttuurissa tehdään rituaaleja jotka ovat absurdeja ja pidetään mielipiteitä jotka ovat joko onttoja tai peräti moraalittomia jos uskonvakaumusta ei pidä, niiden toteuttaminen oikeilla asenteilla vaatii tarkkaa sisäistä mielentilan kontrollia. Voi olla että tapakulttuuria täydellisesti seuraava kristitty jolta puuttuu vakaumus on itse asiassa "filosofinen zombie". Tämä on juuri minun kannaltani relevantti näkemys koska minun maailmassani ei ole relevanttia sanoa että "rakastan syntistä mutta vihaan syntiä". Eikä pelkästään siksi että en usko "synti" -konseptiin. Vaan myös siksi että ei ole relevanttia puhua siitä että "rakastan sinua mutta vihaan kaikkea sitä mitä sanot, teet, ajattelet, edustat, kannatat, toimit". Ei ole mitään "ihmistä" jonka voisi erottaa attribuuteistaan. Viha voi toki olla suhteellista, esimerkiksi sitä että vihaa jotain yksittäistä ihmisen piirrettä ("Hyvä perse, mutta mikä naama" -kokemus on monille miehille tuttu ; Itse asiassa sovinistimies varmasti tarvitsisi konseptin, nasakan määritelmän, "naiselle joka näyttää hyvältä takaapäin mutta ei edestäpäin".) Tällöinkin kuitenkin ihan konkreettisesti vihaa osaa ihmisestä, ei niin että ihminen jotenkin jäisi tämän vihan ulkopuolelle. Osa hänestä jää, mutta osa ihmisestä menee aina mukana. Minulle "sydämen uskova" on siis "tuplaontto" käsite.

Oletko sinä paha, hullu vai Jumala?

Lewis's trilemma on hyvin usein toistettu argumentti jonka mukaan Jeesus oli joko paha joka haluaa pettää ihmisiä, hullu joka luuli vääriä asioita - tai todella Jumala. Argumenttia täydennetään selittämällä että avulias Jeesus ei ollut paha, ja niin intellektuellisti fariseuksillekin pärjännyt kaveri ei ole mielipuolinen. Tätä käsitellään usein vain tässä yhdessä kontekstissa.

Mutta jos ajatellaan asiaa tarkemmin voidaan samanlainen lähestymistapa ottaa aivan tavallisiin ihmisiin. Heiltä voidaan kysyä että ovatko he pahoja. Heiltä voidaan kysyä ovatko he hulluja. Ja sikälimikäli ei viitata ihmisiin jotka helposti motivoituvat tämän blogin lukemisesta, vastaus molempiin kysymyksiin on yleensä ottaen ei. Ja mikä tärkeintä, rehellinen ei. Ovatko he siis Jumalia?

Eivät. Selvästi kolmikko ei kata kaikkia relevantteja vaihtoehtoja. Esimerkiksi jos minä väittäisin olevani Jumala tai Jumalan poika, kaikki tietäisivät että en valehtelisi enkä olisi mielenvikainen tässä asiassa. Sillä skeptikkona haluaisin muistuttaa siitä että pitää varoa ylenpalttista herkkäuskoisuutta. Jo tämä korostaa että Lewis ei ole luetellut kaikkia tilanteen kohdalla olevia vaihtoehtoja.

Onkin hyvä muistuttaa itseään ja muita siitä että väitteet itsestä ovat jotain jota on helppo sanoa. Myös väitteet omasta Jumaluudesta ovat jotain jota on helppo sanoa, eikä se tee siitä laadukasta. (Itsensä jumalistajia löytyy historian varrelta hirvittävä määrä.) Ei vaikka sen sanoisi minkälainen karismaattinen ihminen hyvänsä ; Itse asiassa Lewisin trilemma onkin ihmiseen vetoamista, auktoriteettiin vetoamista, sitä että ei keskustella siitä onko Jeesuksen yliluonnollinen puoli perusteltavissa vaan keskustellaan siitä että minkälainen persoona Jeesus on. Ikään kuin hyveellisyys tai ilmiselvien paheiden puute todella muuttaisivat hänet myös yliluonnolliseksi Jumalhahmoksi.

Toki tässä ei ole kovin voimakasta analogiaa koska hyvin harva ihminen väittää olevansa Jumala. Jeesuksen kohdalla asia on tässä kohden erilainen. Mutta jos ylläolevat pätevät, pelkkä väite omasta Jumaluudesta olisi jotain joka pitäisi ottaa vakavasti. (Toki moni viittaa ihmetemppuihin, mutta tämä on eri argumentti kuin Lewisin trilemma.) Jos ajatuskokeessamme on ihminen joka väittää olevansa Jumala, hän on argumentin mukaan hyvä syy uskoa että hän on Jumala. Koska hän on muutoin osoittanut olevansa täysjärkinen ja hyväntahtoinen, olisi lopputulos ikään kuin pakko ottaa.

Vastaavaa argumentaatiota toki esiintyy muuallakin. Esimerkiksi jos joku väittää olevansa parapsyykikko, käsilläparantaja tai muu vastaava, heitä puolustetaan sillä että jos he ovat yleisesti ystävällisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä joilla ei ole passitusta suljetulle osastolle pehmustettuun koppiin, tulisi ikään kuin luottaa näiden ihmisten puhuvan totta. 

Hyvin harva kuitenkaan ottaa tätä vakavasti. Mieleen syntyykin helposti jatkokysymyksiä. Kuten siitä että tältä tavalliselta itseään Jumalaksi kutsuvalla ihmiseltä tulisi kysyä että onko hän koskaan valehdellut tai koskaan erehtynyt. Että onko aina tullut puhuttua täysi totuus mitään pois jättämättä ja että onko aina ollut niin, että on heti osuttu täsmälliseen ja täsmälleen oikeaan tietoon aivan kaikissa asioissa.

Tämä puolustus on toki ymmärrettävä, mutta se murentaa Lewisin trilemmaa vahvasti. Sillä sen mukaan ihminen voi kertoa valeen olematta paha ja esittää totuudenvastaisia väitteitä olematta harhainen. Ja Lewisin trilemmassa asiat otetaan mustavalkoisesti jonain joka joko on yleispätevästi tai ei ole. ; Kun Jeesus oli muuten hyvä niin hän ei pettänyt tässä yhdessä asiassa. Koska hän oli muuten ovela hän ei tehnyt virhettä tässä yhdessä asiassa.

Lewisin trilemma kaatuukin kahteen asiaan.
1: Se esittää ylipäätään kolmikannan joka ei kata kaikkia vaihtoehtoja. Tosiasiassa Jeesus olisi voinut olla Jumalan lisäksi vaikkapa maagikko. Tai itse asiassa tavallinen ihminen.
2: Se esittää piirteet kaikenkattavina joko-tai -vaihtoehtoina jotka itse asiassa eivät sovi tilanteen kuvaukseksi missään muussa tapauksessa kuin sellaisessa, että Jeesus olisi jonkinlainen Jumala, yhden tietyn piirteen manifestoituma ; Ihmiset ovat harmaasävyisiä, kun taas Saatana esitetään läpeensä pahana ja jokin houkkajumala läpeensä Hulluna.

Näiden huomioimiseksi pitäisikin laajentaa listaa. Ja Jumalisuus perusteltaisiin eliminatiivisesti. Tällöin pitäisi rakentaa vaikka jotain seuraavaa.

Jeesus oli
* Paha
* Hullu
* Jumala
* Narraaja
* Erehtynyt

Ja jos asiaa katsoo, näyttää siltä että kaksi viimeisintä ovatkin ne relevanteimmat vaihtoehdot. Ne joita ihmiset yleensä kannattavat vaihtoehtotulkintoina Jeesuksesta. Mikä kertoo siitä että Lewisin trilemmassa eliminoinnissa on otettu kaikista epäoleellisimmat kohdat eliminointiin, ja pidetään näitä koko tuloksena.

En edes uskalla katsoa miten monta argumenttivirhettä Lewisin trilemmaan on ujutettu. Sieltä löytyy ainakin kategoriavirheitä kun asiat on luokiteltu huolellisuutta vältellen. Vääriä dikotomioita kun asiat on nähty liian mustavalkoisesti. Olkiukottamista kun eliminointivaiheessa epäoleellisimmat vaihtoehdot esitetään niiden naurettavimmassa muodossa ja niiden esilletuomista pidetään relevanteimpana aineistona. Ja non sequitur kun puutteellista eliminointiprosessia pidetään koko asian käsittelynä. Ja jopa nämä Pahan ja Hullun eliminoinnit on perinteisesti tehty "onpas naurettavia vaihtoehtoja" -hengessä jossa taustalla on horse laugh eikä kyseisen vaihtoehdon mahdottomaksi osoittaminen.

En siis ymmärrä miten yksikään järkevä ihminen on missään koskaan ottanut tämän argumentin vakavasti. Niin ihmeellistä on se, että tekisi mieli kysyä että ovatko he pahoja, hulluja vai Jumalia. Mutta tämä olisi tietysti jossain määrin noloa.

Kuinka uskonnon monisäikeisyys selittää uskonnollisen väkivallan

Tämä seuraava blogaus yhdistää aiempien tekstieni taustat. Tarkalleen ottaen se selittää että yhteennivoo (a) sen, miten erilaisia teologisia näkemyksiä harrastetaan - ja miten erilaisia ne ovat ja kuinka niitä siitä huolimatta sekoitetaan keskenään vaikka ne olisivat keskenään ristiriitaisia, (b) siihen, miten uskonnossa esitetään olevaksi ties minkälaisia hierarkioita. Tämä on siis ymmärrettävä ikään kuin joksikin joka jatkaa entisistä perusteista ja laajentaa "argumenttipuuta" josta syntyy ns. kokonaiskuvaa. Tämä on samanaikaisesti syytös että puolustus uskonnolle. (Tottukaa siihen, että kristinusko on samanaikaisesti "pimeyden enkeli" joka pilaa ihmisten elämää. Että samanaikaisesti voima jonka parissa tätä vastaan yritetään taistella. Ja että uskonto on itsessään yleiskäsite joka harhauttaa niin että pahoista puolista ei päästä eroon ilman että hyvät menevät mukana. Tai että hyvien nimissä oikeutetaan niitä pahuuksia.)

Jos katsotaan uusateismin syvintä ideaa, se perustuu selvään jakoon jossa käsitellään pääasiassa fundamentalismia. Muu on sen kannalta irrelevanttia. Tämä näkökanta osuu varmasti melko hyvin monien arkikokemukseen ja uskovaistenkin arkinäkemykseen asiasta ; Uskonnossa fundamentalistit ovat mellastelijoita jotka pilaavat hyvien uskovaisten maineen. Itse näen että jaottelut ovat usein hyödyllisiä, niiden avulla jäsennetään havaintoja ja luodaan argumentteja jotka eivät stereotypisoi (liikaa).

Sekä uusateistit että uskovaiset siis tunnistavat sen, miten Jumalasta ja uskonnosta puhuttaessa teologit puhuvat alkusyistä ja muista vastaavista käsitteistä. Ja että näiden kahden välillä ei ole kovin vahvaa yhteyttä. Voidaankin sanoa että filosofisesti käsitelty sofistikoitu teologia käsittelee Jumalaa kuin se olisi merafora sille ihmetyksentunteelle jonka ihminen saa katsoessaan luontoa. Uusateistien kohdalla etenkin Dawkins vaikuttaa minun silmiini niin vahvalta esteetikolta, että tämä metaforan viittaama tunne ainakin on hänelle hyvin tärkeä. Dawkins itse myöntääkin, että tämänalien Einsteinin uskonto ("Einsteinian religion") ei ole hänen kritiikkinsä kohde. Jumala eimetaforaisena todistettavana ilmiönä joka on olemassa ja vaikuttaa ihmisten ja muiden empiirisesti havaittavien kohteiden toimintaan sen sijaan on se mistä hän puhuu ja minkä järkevyyttä hän moittii - yhdessä tietysti kirkkoinstituution ja uskovaisten kritiikkiin jota hän harrastaa sen vuoksi että empiirisesti tarkastellen näiden olemassaolosta on varsin hyvin näyttöä.

Voidaankin sanoa että filosofisessa teologiassa korostuu usein deistisyys. Deistien näkemyksessä ilmoitus oli päättynyt. Ja tähän filosofiaan etenkin Leibnizillä on ollut vahva vaikutus. Valistusajan hengessä haluttiin karsia taikauskoiseksi nähtyä animismia ja antropomorfismia uskonnosta. Näin siitä ikään kuin saataisiin vakavastiotettavampi.

Leibniz ei ollut optimisti, toisin kuin voitaisiin luulla. Hänen paras mahdollista maailmoista nojasi teologiseen tulkintaan joka muistuttaa pahan ongelmaan liittyvien ongelmien ratkaisussa kohdattuja ajatustapoja. Hän korosti kaikkivaltiuuden ja kaikkihyvyyden tarkoittavan sitä että Jumala on tehnyt niin hyvän universumin kuin on mahdollista. Paras loogisesti mahdollinen maailma oli siis se maailma joka oli olemassa. Leibnizin näkemys on filosofista spekulaatiota, jonka seurauksena ihmeiden rooli kutistuu ja Jumala etääntyy jonkinlaiseksi alkuunpanevaksi voimaksi joka ei vaikuta universumissa ja sen luonnonlaeissa. (Koska jos ihme estäisi pahuutta, se ei olisi looginen mahdottomuus ja Jumalan pitäisi tehdä sitä kaikkialla tai pahan ongelma kiipisi ikään kuin piilosta mukaan.) Ja deismin kohdalla moni uskovainen pitää sitä hyvin kylmänä. He sanovat, Phillip Johnsonin tapaan, että deismi on kuin vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan. Kuitenkin samalla on huomattava että kun teistit, teologit ja uskovaiset filosofit puolustavat tieteen ja uskonnon yhteyttä, he yleensä viittaavat niemnomaan Leibnizin tyyliseen filosofien Jumalaan sen sijaan että puolustaisivat "kansanuskontoa" jossa antropomorfismi, ihmeet ja animistiset sävyt ovat vahvasti mukana.

Ja tätä kautta voidaankin korostaa että antropologiassa uskontoa jaetaan varsin tavallisesti osiin. On tietoviisaiden eliittiuskontoa ja on kansan parissa olevaa kansanuskomusten sävyttämää uskontoa. Koulutettu eliitti on akateemisen tai ylhäisön keskusteluissa. Ja sitten kansanuskonto on enemmän julistajapastorien, tavallisten uskovaisten puheissa ja vastaavissa ilmenevää. Ensimmäinen on usein älyllisempää ja jälkimmäiset lähestyvät kummitusjuttuja ja omakohtaisina esitettyjä anekdootteja joissa on ihmekertomuksen sävyjä, mutta astetta vähemmän minkään sortin perustelevaa järkevyyttä.

Moni tekee kuten Dawkins ja uskovaiset. Eli pitävät jakoa syvänä. Tällöin voidaan ajatella että taikausko on aikaansaanut noitavainot. Tämä taatusti onkin osittain totta. Mutta tämä ei suinkaan tarkoita että eliitillä ei olisi mitään roolia tässä. Toki esimerkiksi Guilloun "Noitien asianajaja" korostaa että joukkohysteriaksi muodostunut skandinaavisten pohjoismainen suuri noitavaino oli nimenomaan protestanttiseen tapaan tyypillistä lynkkausmentaliteettia jota uskonnon eliitti yritti jopa jarruttaa. Mutta toisaalta katolisen kirkon kohdalla on huomattava että siellä eliitti kontrolloi, inkvisiition muodossa, noitavainoja. Katoliset noitavainot olivat väkilukuun suhteutettuna maltillisempia. Mutta selvästi niitä tapahtui. Ja itse asiassa jos vaivautuu lukemaan "Malleus maleficarumia" tiedostaa että tässä noituutta selvästi myös älyllistettiin ja käsitteellistettiin. Perustelumetodit, logiikka ja järki, siis luokittelivat noitia ja perustelivat miksi heitä oli tietyissä olosuhteissa oikein tappaa. Jakolinja ei siis ole niin selvä kuin voisi olettaa niin uusateisteja kuin uskovaisiakin kuunnellessa.

Lisäksi on hyvä huomata että kansanuskomuksien jäsentely on jotain jonka lopputuloksena on tavallisesti syntynyt se älyllinen uskonto. Moni voi pitää salaman selittämistä Thorilla animistisena. Ja juuri sitä se onkin. Mutta ei ole oikeasti vaikeaa kuvitella että nykyaikaan heitetty nykyajan tieteellisen koulutusken saanut Thoriin uskova muokkaisi Thorin rationaaliseen suuntaan. Hän voisi puhua miten se on sofistikoitunut allegoria joka viittaa niihin pelon tunteisiin joita salaman iskeminen lähimaille saa paatuneen ateistinkin tuntemaan. Ja kuinka salama on ymmärretty mutta silti metafora "vahva" ja "hallitsematon" ja "äkkipikainen" ovat aivan järkeviä siihen liitettäviä symboleita. Ja aivan varmasti jos olisi instituutio joka levittäisi tätä tulkintatapaa ja jolla olisi valtaa, niin tätä pidettäisiin oikeutuksena siihen että on järkevää uskoa Thoriin. Ja tällä oikeutettaisiin kansanuskoista Thoriin uskomista. Animistiselle näkemykselle syntyisi siis oikeutus näistä rationalisoinneista. Vaikka instituutio korostaisikin että kyseessä on metafora eikä luonnontieteellinen väite. Vaan että Thor vastaisi ihan eri kysymyksiin, kuten kysymykseen miehekkyydestä, rohkeudesta ja hyvästä elämästä - sekä ihmisen suhteesta kuolemaan ja toivosta kuolemanjälkeiseen elämään jossa lysti ja miekanheiluttelu täyttäisivät elämän kuin onnela. Ja kristinuskon kanssa onkin itse asiassa käynyt juuri näin.

Se, mikä tässä on otettava huomioon on itse asiassa se, että vaikka olenkin jaotellut eliittiuskonnon ja kansanuskonnon erikseen. Ja olen erottanut filosofien Jumalan kansanuskosta. Ei filosofien Jumala ole täysin sama asia kuin eliitin uskonto. Ja juuri tämä selittää sen miksi ei voida sanoa että olisi jotenkin oleellisesti eri asia moittia fundamentalismia ja järkeväin uskontoa. Sillä siinä missä filosofien Jumala on älyllistä leikkiä joka joko tunnustaa olevansa spekulaatiota tai esittää että siitä voi tulevaisuudessa tulla tutkimusohjelma, eliittiuskonto varsin tavallisesti jättää tilaa selvästi yliluonnolliselle aineistolle. Sellaiselle jota selitetään "on jätettävä tilaa poikkeuksille" -hengelle. Jossa järkeily deduktion, induktion ja empirian keinoin ovat jotain johon viitataan jotta eliittiuskonto olisi perusteltua. Mutta jossa ollaan tarpeen vaatiessa valmiita heittämään joka ikinen näistä periaatteista roskakoriin. Sillä jos filosofien Jumala tavoittelee hyvää argumenttia, on eliittiuskonnon toiminta ymmärrettävissä siten että se on retorinen laitos. Logos on retoriikassa läheistä sukua hyvälle argumentaatiolle, mutta se ei kuitenkaan tavoittele "totuutta" vaan "valtaa" - ja lievimmilläänkin se ei hae "hyvin perusteltu" -statusta vaan tätä emotionaalisempaa vetoavuutta "uskottavuutta". Näin logoksessa on epäargumentatiivisin keinoin hankittua järkevyyden tuntua, jota haetaan vaikkapa tarvittaessa kansanuskontoon ja sen animistis-antropomorfisiin näkemysiin sidottuihin tunteisiin vedoten.

Eliittiuskonto voi ottaa kansanuskonnon osasia osaksi poliittista elämää. Ja itse asiassa se lähes aina käytännössä tekee niin. Ja näin syntyy koneisto jossa "ihan eri asiat" ovat läsnä siten että kun puhutaan uskonnon järkevyydestä, niin viitataan "filosofien Jumalaan". Ja tällä sitten oikeutetaan se "ihan toinen asia" eli kansanuskonnon järkevyys. Ja tätä kautta käytänteet, vaikka niillä ei olisi mitään tekemistä kansanuskonnon kanssa tulkitaan aivan yhtä järkeviksi kuin se "filosofien Jumala" on.

Usein tämä on harmitonta. Jos katsotaan modernin maailman menoa, uskonto vaikuttaa ennen kaikkea erilaisessa optimistisuuspuheessa. Ajatuksena on usein se, että jos ajattelee hyvää todellisuudesta niin tämä jotenkin animistisesti paikkaisi tilanteen ja tarjoaisi hyvää vastineeksi. Optimismi, todennäköisyyksiä koskeva onni ja onnellisuus liitetään siis yhteen. Myös tavoilla jotka eivät ole kovin perusteltuja. Eliittiuskonto onkin usein jossain kansanuskonnon ja filosofien uskonnon välillä. Eliittiuskonnoissa Jumalien antropomorfistisuutta vähennetään. Karkeasti sanoen Jumalista karistetaan inhimillisiä piirteitä. Niistä tehdään ei-ihmisenkaltaisempia. Tämän seurauksena se voi myös harjoittaa saivartelua. Siinä missä filosofien Jumala vaatisi argumentteja ja kansanuskonto vetoaa ihmeisiin, eliittien uskonto voi puhua siitä miten Jumalan vaikutukset ovat niin mysteerisiä, että emme tiedä miten ja missä ne vaikuttavat.

Kreationismi on selvästi kansanuskontoa joka yrittää saavuttaa eliittiyttä. Sille kysmys on valtapelistä, jossa ei olla vielä eliittiuskontoja. Kansanuskomuksiin ja ihmeisiin viitataan siksi todennäköisyyteen liittyvillä sivistyssanoilla tavalla joka on juurevaa verrattuna normaaleihin eliittiuskontojen suuntauksiin, mutta joka kuitenkin on sofistikoitunutta verrattuna normaaliin kansanuskontotyyppiseen tapauskonnollisuuteen. Tämä kertoo siitä miten ei voida sanoa "ei ole yhtään sama asia", "ihan eri sfääreissä mennään" -tyylisiä lausuntoja. Uskonto on dynaaminen järjestelmä jossa eri osat vaikuttavat toisiinsa. Ei ole mitään kategoriaa joka olisi "täysin eri asia, ei mitään tekemistä keskenään".

Tämä kaikki on relevanttia kun mietimme sellaista kysymystä kuin "onko uskonto järkevää". Onko kysymyksessä filosofien, eliitin vai rahvaan uskonnosta. Mitä niistä meidän on rinnastettava tieteeseen kun mietimme onko uskonto yhteensopiva tieteen kanssa vai ei. Ja usein kategoriavalinta vaikuttaa paljonkin "siihen asteeseen" joka tieteen, järjen ja uskonnon välille saadaan. Osassa on uskottavuutta ja osa on yksinkertaisesti helvetin hölmöjä. (Ja tämä selvä aste-ero on se miksi kategorioita on järkevä pitää ja miksi moni sanoo että ne ovat keskenään "ihan eri asioita")

Tästä voidaan vetää yhteyksiä vaikkapa Hitchensin "Religion Poisons Everything" -kirjaan. Siinä hän esitti että uskonto sävyttää asioita. Moni on nähnyt että tämä on varsin ambivalenttia. Jos esimerkiksi näkee symboliikkaa, voi yhteyksiä nähdä tavalla joka muistuttaa kovasti taikauskoa. Tietyssä määrin Hitchensin asiayhteydet ovat sellaisia että joku voisi väittää että "Apple" on kristinuskon myrkyttämä koska sen puraistu omena viittaa selvästi luomiskertomukseen. Kuitenkin symbolinen yhteys on enemmän siinä että tämä symboli nähdään. Ja on vaikeaa nähdä että olisi mitenkään ilmiselvää että purtu omena tarkoittaisi samaa kuin Applen uskonnolliset intentiot. Tämä heikentää Hitchensin argumenttia huomattavasti. Tai oikeastaan se tekee sen siihen asti kunnes tiedostamme että eliittiuskonto itse asiassa huolehtii esimerkiksi Suomessa uskonnonopetuksesta. Siinä ei voida katsoa suoraan instituutioon vaan uskontoon liittyvään valtaan. Ja yksi opetuksen pääasioista on se, että ihmiset oppivat tunnistamaan kristillisiä merkkejä kulttuurissaan. Esimerkiksi sanontojen historiaa pidetään näissä kiinnostavina. Opetetaan että kielestä ei voi ymmärtää paljoa ilman kristinuskon tuntemusta ja että näin kielemme olisi todiste siitä, että Suomi on Kristillinen maa. Symbolit vaativat opettamisen. Ja sen jälkeen kun symboli on opetettu ja ihminen - ja ennen kaikkea riittävän moni muu ihminen - muistaa ja tunnistaa näitä symboleja, sitä vahvemmin kristinuskon ideologia todella vaikuttaa kaikkialla. Symboli on katsojan silmässä - ja sosiaalisena olentoina toisten ihmisten tulkinnat vaikuttavat elämäämme ja kanssakäymiseemme arvon lajitoveriemme kanssa. Ja tekee tämän hyvinkin merkittävällä tasolla.

Eliittiuskonto käyttääkin uskonnollista jargonia johonkin joka ns. harhauttaa. Kun uskonnossa ilmiönä on julmia haistapaskapiirteitä, keskustelu ja kritiikki ohjataan helposti filosofien Jumalan pariin. Näin kriitikko ikään kuin pakotetaan ikuiseen reaktioon epärelevantilla alueella. Ja samalla symbolilla sitten oikeutetaan näitä ihmisten elämää pilaavia haistapaskapiirteitä. (Ja kyllä. Tämä ei ole kuvaus noitavainojen euroopasta vaan tämän päivän Suomesta. Kunnioittava uskontokeskustelu. There is no such thing!) Tästä mekanismista on "pharyngula" -blogissa hieman barbaarimainen paskansyöntivertaus. Jokainen uskontokriitikko on tottunut siihen että heitä "haastetaan" kysymällä että "oletko miettinyt siltä ja siltä tasolta". Ja vastausta odotetaan tai ollaan hävitty. Kritiikin jälkeen asia ohitetaan olankohautuksella ja uudella mallilla. Lähtijää syytetään huonosta uskonnontuntemuksesta kun parhaat ovat niitä joita ei ole vielä käsitelty. Kaikki esitellyt ovat paskaa. Ja kritiikin kohdalla vaihdetaan lähestymistapaa. "McGrath’s Mierda? Nürnberger Nuggets? Stone’s Scheiss Soup? Garrison’s Gut Goo? You can’t leave until you’ve tasted them all! Coward! You’ve only tasted the weakest of my fabulous foods!" Gish Gallop -tyylinen työhön hukuttaminen on tässä perusasetelmana. "Pitää olla kiinnostunut kristinuskon perinteestä että sitä voisi moittia" on toki uskottavaa. Kritiikin kohteen pitää olla tuttu. Mutta tässä kysymys on jo muusta kuin asiallisesta keskustelusta. (Ja tosiasiassa linkin takana ei nosteta esiin sitä että jos et vastaa olet ignorantti ja hävinnyt, mutta jos vastaat niin osoitat että uskonto on kiinnostavaa ja tärkeää. Ja jos jatkat pidempään, olet pakkomielteinen ja se taas kertoo että ideologia on kahlitseva ja vihamielinen uskonnoille ja että oikeasti tämänlainen viha vaatii että uskoo vihattavaan Jumalaan. Et voi kuin hävitä. Ja tämä on uskontokeskustelun aivan vakionormi. Käytännössä peräti aivan riippumatta keskustelun akateemisuustasosta. Asiallisuus ja kunnioittavuus ovat uskovaisten iskusanoja. Koskaan nähnyt missään niiden toteutumista edes vähäisissä määrin. Ja yrityksen puutteesta minua voi tuskin syyttää. Ainakaan niistä pakkomielteisyyspuheista päätellen)
1: Samaa, joskin strategialtaan poikkeavaa, häirintää on se, että etenkin uusateismia mallinnetaan usein olkiukkomaisin väittein ja kun näille vaatii perustelut - esimerkiksi miksi loogisen positivismin kritiikki liitetään ateismiin? Tälle täytyisi olla lähde. Pitäisi voida viitata uusateistien tekstiin ja näyttää mikä siellä oikeuttaa että juuri loogista positivismia nostetaan esiin. (Tämä tehdään siksi että sitä voi vain copy-pasteta koko kirjat ja esittää että ei ole löytänyt mitään, ja toinen voi väittää että siellä se on. On sen sijaan helppoa esittää väitteelle viitteeksi sivunumero.) Tähän haasteeseen ei kuitenkaan sitten vastata sivunumerolla vaan sillä että toisen pitäisi mallintaa se oikea ateismin ydin. Eli toisen pitäisi tehdä uskovan puolesta työt. Tosiasiassa uskovaisella ei ole oikeutta ateismikritiikkiin jos hän ei tutustu jossain määrin aineistoon ja voi referoida kritiikkinäkökulmiaan jotenkin. Aihe pitää tuntea, mutta ei voida vaatia että pitöisi olla lukenut joka ikinen uusateistinen kirjoitus. Kun aamulla olisi voinut ilmestyä just helvetin hyvä koko kristinuskon ytimet nujertava aivan uniikki ajatus. Tässä on kysymys asiantuntijuudesta ja kohtuudesta. Työllähukuttaminen ei ole järkevän argumentaation ytimessä. Kuten ei ignoranssi ja olkiukottaminenkaan. Siksi asennevammaa on turhaa piilottaa "mukanöyryyteen" jossa korostetaan että on nöyrää tunnustaa että ei tiedä kaikkea tai "kiinnostukseen toisen ajatuksia kohtaan" jossa toisen pitäisi paikata yleissivistyksen puutetta.
     1.1: Jos asia on todella kiinnostava ja kritiikin arvoinen, niin ottaa kirjan käteen ja lukee. Itse voin sanoa että tekstintuottokykyni ovat sen verran heikkoja että lukemalla vaikka kymmenen alan perusteosta saa asiat lyhyemmin esille. Miksi ottaa minun pitkä tulkinta asiasta kun voi mennä suoraan lähteille, ilman että täytyy yrittää tulkita minun tekstistä sitä miten yritän tulkita uusateistien aineiston. Etenkin kun luettavana on helppotajuisempaa tekstiä ja vähemmän kuin mihin minä ikinä kykenisin referoimaan.

Symboli onkin eliittiuskonnon merkittävin vallankäytön keino. Sillä symboli on yhtäällä taikauskoa joka yhdistää kansanuskontoon. Se on samalla abstrakti, ja sillä voidaan viitata filosofien uskontoon ja puhua metaforista. Tätä kautta saadaan arjen tasolla toimivaa taikauskoa joka ei myönnä itseään. Ja joka kuitenkin saa uskottavuutta ja valtaa filosofien uskonnon arvovallasta. Ja näin se tukee ns. "järjestelmää". Tämä yhteys on tärkeä huomata. Itse asiassa ilman tätä monet uusateistien tärkeimmät syytökset indoktrinaatiosta näyttävät ontoilta. Dualistinen jaottelu onkin itse asiassa jokin joka on heidän suurimpia heikkouksiaan. Kun Dawkins puhuu indiktrinaatiosta ja viittaa tässä fundamentalismiin, jää syytös omituiseksi ja ontoksi. Sillä lapsillehan opetetaan sitä fiksua uskontoa joka oli "ihan eri asia". Ja Dawkinsin voisi jopa toivoa lisäävän uskonnonopetusta koska kouluissa kuitenkin tavallisesti pänttäytetään juuri filosofien uskonnon piirteitä. Joka oli kuulemma eri asia.

Toki tässä on syytä pitää tolkku. Ääriliikkeet ovat enemmän seurausta siitä että ihmisillä on psykologia. Ekstermismi johtuu sosiaalisista tekijöistä ja psykologisista tekijöistä. Ideologia on yllättävän suuresti lähinnä tekosyiden lähde (niin hyvässä kuin huonossa). Sekä positiiviset että negatiiviset piirteet joiden väitetään johtuvan ideologiasta johtuvat yleensä jostain aivan muusta. Eliittiuskonnonkin taustavoimana on esimerkiksi vallanhalu, sosiaalisuus jossa omaa kivaa porukkaa halutaan tukea. Ja muita aivan inhimillisiä eksistentiaalisia piirteitä. Kristinuskosta intoilu vertautuukin hyvin vahvasti vaikkapa jalkapallopelistä intoutumiseen, josta voi olla seurauksena jopa jalkapallohuliganismia. Jalkapallolla on jonkinlainen yhteys, mutta tämä on hyvin epämääräinen. Itse en lähtisi vastustamaan urheilua siksi että jalkapallon parissa on ääriliikehdinnäksi laskettavaa väkivaltaista huliganismia. ; Olisi yksinkertaisesti kategoriavirhe väittää kokonaisuuden yhtä fraktiota koko kokonaisuudeksi. (Saman virheen tekevät ne jotka puhuvat kristinuskon järkevyydestä sillä että Newton oli uskovainen ja joista kristinusko kansanuskomuksineen saa oikeutusta siitä että filosofikristityt ovat vuosituhansien varrella olleet ovelia ja varsin kekseliäästi saivartelevia veikkoja.) Silti moni vaatii urheiluun liittyvän hengen muuttamista. Ja tässä kohden jalkapallohuliganismin moittimiselle onkin selvästi tarpeellista tilaa. Uskonto ei ole monoliittinen dogmaattinen ja vaihtoehdoton kasa. Kuten ei urheilukaan.

Siksi, esimerkiksi uskonnonopeusta ja vastaavia mietittäessä, on syytä huomata mitä kunnioitus tarkoittaa. Minusta ei ole mitään mitä pitäisi "ensisijaisesti" opettaa. Kun mietitään pitäisikö opettaa ateismia vai uskontoa vai tiedettä, on pääkysymykseni "Miksi joko-tai?" & "miksi ei sekä-että?" Ja miksi uskonnonopetustakaan pitäisi rajoittaa? Miksi luoda turha kisa tähän asiaan? Itse näen että osallistuttaminen pitäisi kieltää. Se, että on suvivirttä ja uskonnollista aamunavausta kaikille on samaa peruskohteliaisuutta mitä Deadpool harjoittaa vegaaneille. Siinä missä Kapteeni Amerikka syö lihaa mutta kunnioittaa vegaaniystäviään tuomalla heille lahjaksi herkullisia vihanneksia, Deadpool tutustuttaa heitä moniarvoiseen maailmaan sitomalla heidät pylvääseen ja pakkosyöttämällä heille lihamureketta. Että tuntevat vegaanit asiaan liittyvät perinteet ja käsitykset. - Se, että uskonnoton liitetään pakolliseen uskontokulttuuriin siksi että "se kuuluu kulttuuriin" ja kutsutaan ateistien vanhempien vakaumuksesta johtuvaa luterilaisuusopetusta "oman maailmankuvan opettamiseksi" ja jossa "ei yksi suvivirsi uskonnollista tilaisuutta tee" ja jossa uskonnolliset rituaalit ja niiden seuraaminen ja tilaisuuksiin osallistuminen ovat "perinteitä ja kulttuurintuntemusta ja oleellinen osa yleissivistystä" ja jossa Jumalaan ja Jeesukseen kannanottaminen nähdään "oleellisiksi syviksi kysymyksiksi joihin jokaisella on velvollisuus muodostaa mielipide ja sanoa se ääneen" on juuri tämänlaista Deadpoolmaista namnamkulttuuria joka ei sovi samaan maailmaan "kunnioittavan uskontokeskustelun" kanssa. Se olisi sitä että Jehovan Todistajat pakotettaisiin syömään verilettuja kerran viikossa. Ja islamkriitikot pakotettaisiin rukoilemaan mekkaan päin kerran kuussa. Ja niin edes päin.

Kaikki jotka haluavat vapautta...

"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.

Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."

Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)

Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.

Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.

Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.

Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.

Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.

Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.

Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.

Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.

Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.

Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.

Päivän tippaus

Ulkomailla julistajat ovat keksineet käyttää rahan näköisiä julistuslappuja. Niitä jätetään esimerkiksi tarjoilijoille tipeiksi. Kiinnostus rahaan saa ottamaan lapun vastaan. Ja kääntöpuolella sitten kerrotaan miten Jeesus on arvokkaampaa kuin mikään raha. Tämä strategia on tietysti perustaltaan hieman irvokas. Koko lappu kun nojaa sen varaan, että raha kiinnostaa Jeesusta enemmän ja että raha on monelle kiinnostavampi asia kuin Jeesus. Strategiaa tarvitaan vain niille ihmisille joiden kohdalla näin on. Muille voi kertoa Jeesuskesta ilman petosta. Ja vaikka "tip" viittaa vihjettä, "tippirahaksi" tekeminen on varsin irvokas sanaleikki joka tuskin edistää sanalevittämisen ideaa.

"So, yeah. This is, most definitely, not an okay tip to leave, Bible belters and tract leavers. If you want to leave this AND leave them a tip for their exceptional service, then whatever floats your boat. But in all honesty, do you think that Jesus would have done something this shady and shitty? Tricking someone into thinking they were getting money, when in reality you were handing them a piece of meaningless paper, which in and of itself is essentially lying? Congratulations. You have accomplished the opposite of what you set out to do. The server now hates your religion even more than they maybe used to."

Ei voi kuin miettiä sitä, miten samastumiskyvyttömiä empaattisiksi ja paremmiksi ja syvällisesti etiikkaa miettivät tietyntyyppiset kristityt toistuvasti paljastuvat. Uskoisin, että syynä on hybris. Se on vahvasti liitoksissa esimerkiksi Eric Hovindin näkemykseen tietämisen ja teistisen maailmankuvan suhteesta. Kristytyt ovat ottaneet tiukan suhteen Totuuteen, ja erimielisyys ei koskaan tarkoita heidän erehtymistään. Sillä he omasta mielestään kysyvät "Eric Hovindin "X" -mieheltä, kaikkitietävältä Jumalalta. Vastaukset ovat siis ikään kuin suoraa tietoa johon empiria ja kaikki ihmistiede on vain rajallista ja epätäydellistä ja huonoa ja väärää.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Tietämättömyys ja riittämättömyys
ovat nöyrän kristillisiä hyveitä.

Hybris voidaan liittää vaikka klassiseen tarinaan Ikaroksesta, joka rakensi itselleen siivet vahasta ja sulista. Hän lensi liian lähelle aurinkoa ja vaha suli. (Auringon lähelle lentämisessä huomionarvoisaa on, että Ikaros ei tukehtunut ensin. Kekseliäs ynnä ylen lihaksikas veikko tuo Ikaros. Hän nimittäin selvästi lensi myös niin korkealle että vaha ei enää jäätynyt.) Ja kutren Hovindin kohtaan kirjoitin, hybris on liitetty hyvään ja pahaan tietoon. Raamatun luomiskertomuksen lisäksi kristillisessä kulttuurissa on vallinnut ns. Faustus -myytti. Siinä sielu myydään Saatanalle tiedosta. Ja luvassa on usein byrokraattisia juristiloogisia kikkailuja kun tajutaan, että ollaan hävitty vaihdossa. Ideana on se, että toiveiden saaminen on koettelemus, ja koettelemus taas kertoo paljon toivojastaan. Toive on siitä kätevä väline, että jos on olemassa jokin hinta jolla myy etiikkansa, se on keino kaivaa juuri tämä esiin. Tieto on tässä mielessä "sopivan arvokas" ollakseen tehokas vaihdon väline. Taikalamppuperinne jatkaa tätä teemaa. Demoni tai djinni, ei paljoa eroa tarinan rakenteessa.

On merkittävää, että jos "X -mies" (joka esiintynee esimerkiksi sanassa Xmas) todella tarjoaisi tietoa, ei Saatanalle tarvitsisi myydä mitään. Ja tämä johtaakin hyvin erikoiseen asiaan jota on syytä muistuttaa aina silloin tällöin. Se on se, että skientistejä syytetään hybriksestä, mutta tosiasiassa humanistit ja uskovaiset ovat maailmankuvakeskeisyydessään hybriksen ytimessä. Ja lähes kaikki tieteen rajallisuuskritiikki ja skientistien moittiminen on valittamista siitä että skientismi ei milloinkaan eikä mitenkään voi täyttää hybriksen vaatimaa ehdottomuutta, jota ilman humanisti tai uskova itse ei voisi hyväksyä sitä. Ja jotenkin tämä on tieteen eikä heidän oman asenteellisen maailmankuvahössöttelynsä ongelma. "Tiede on niin rajallinen" on käytännössä slogan joka viittaa siihen että kertoja sairastaa tämänlaista hybrispöhöä, joka syyttää vastapuoltaan hybrispöhöstä. Eric Hovind on "X -mies" varmuusargumentteineen tästä hyvin tavanomainen esimerkki uskovaisten maailmasta.

Myy sielusi, niin saat kaiken!
Armolahjoja, ikuisen elämän,
Totuuden X -miehen kautta.

Ja siellä päädytäänkin anekdoottien kautta ihmemaailmaan. Siellä tapahtumat ovat vähintään yhtä taianomaisia kuin saduissa joissa taikalamput, demonien kiroukset ja muut tapahtumat mellastavat. Näitä vain ei pidetä Faustisena hybriksenä. Ja niihin uskominen on jotain jota vaaditaan. Analogiat satujen välille nähdään epäkunnioittavina ja koko asian seulominen on turhaa. Tarinoiden Faust tuskin olisi samaa mieltä miettimisen tarpeellisuudesta.

Siihen kuuluu oleellisesti luottamus tarinaan. Ja merkittävää kyllä, tässä hybrismaailmassa menestystä ei nimeomaan nähdä faustisena saavutuksena. Kaikkitieto kun johtaa suureen varmuuden tunteeseen. Uskovan varmuus on hänelle itselleen tietoa. Kokemuksen syvyys ja tiedon aitous sekoittuvat. ; Tämä johtaa siihen, että oikeaoppisuus asettuu kaiken ytimeen. X -mieheen nojataan siten että anekdootit arvioidaan tosiksi ja eitosiksi sitä kautta ovatko ne "oikeaoppisia". Harhaoppiset näyt ovat valehtelua tai Saatanan petosta tai aivovammaa. Tämä on selvää kun katsoo vaikka Pasi Turusen analyysiä eräästä kuolemanrajakokemuksesta. "Tohtori Eben Alexander suhtautuu kokemukseensa yllättävän naivilla herkkäuskoisuudella. Hänellä ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että hänen kokemuksensa oli todellinen. Yhtäältä tämä johtuu varmasti siitä, että kokemus itsessään on ollut voimakas. Muuttihan se entisen ateistin kertaheitolla uskomaan henkimaailman todellisuuteen."

Vastaava tilannehan on esimerkiksi minulla vastassa aina kun kuulee minkä tahansa ihmeparanemiskertomuksen uskovaiselta. Näitä tunteita ei oteta koskaan kovin vakavasti.
1: Toki olen ihmeissäni että Eben Alexanderin tarinan todenmukaisuutta ei missään vaiheessa saa kyseenalaistaa. Puhutaan aivotoiminnan mittaamisesta osoituksena että kyseessä ei ole aivotoiminnan häiriö. Ei kuitenkaan puhuta valemuistoja rakentavasta heräämisen jälkeisestä kognitiosta jona aikana ihmeistä on tietysti esimerkiksi kerrottu. Eikä puhuta siitä onko aivotoiminnan puute sama kuin vihje kohteen valehtelusta ja luikurista - etenkin tämän pitäisi tulla mieleen kristitylle jos tarina on kristinuskon vastainen. (Tosin on kyseenalaista onko ruumiistairtautuminen yhtään mitään muuta kuin kristinuskon todellisuuskäsityksen kumoaminen tai vähintään kristinuskon vastainen tapahtuma.)
2: Lisäksi ihmettelen kovaa dikotomiaa "emme tiedä naturalistista ratkaisua" ja tästä tehtyyn aukkojen Jumala -malliseen päättelyvirheeseen. Siitä että emme tiedä, ei voida vetää päätelmää että tiedämme sen johtuvan henkimaailmasta. Tämänlainen kategoriavirheiden ja ristiriitojen varaan rakennetulla dualismilla on liikaa tilaa nykyaikana. Turunen saakin siksi edustaa tämän hetken muodikasta uskovaisten aatevirtausta. Hän demonstroi "faustisten kristittyjen" asennoitumistapaa.

Näkisinkin, että puheet nöyryydestä ja hyvän ja pahan tiedon puusta nauttimisesta näkyvät parhaiten näissä kristityissä. He kun ovat niin varmoja totuudestaan, että rahapetoskin tuntuu heistä enää kätevältä tempulta. Sillä heillä tarkoitus pyhittää keinot. Ja he tietävät sekä Tarkoituksen että Keinot, koska heillä on spesiaaliyhteys "Hovindin X -mieheen".

Joten mikä antoi Jumalalle tämän merkityksen?

Frankensteinin hirviö, liharobotti, on mekaanis-tekninen zombiemainen hahmo. Sitä käytetään yllättävän usein vertauksena naturalistien ihmiskuvalle. Esimerkiksi kreationistien vakiotoisteena on selittää siitä että jos evoluutio on totta, niin sitten me ihmiset olisimme pelkkiä robotteja, Frankensteinin hirviöitä joita miljoonien vuosien yritys-erehdys -ketju olisi punonut erilaisista osista ja kokeiluita. Että olisimme epäsikiöitä ja frankensteinin hirviön kaltaisia; Tässä ihmisellä olisi sama arvo kuin mudalla. Ja ihmisen saisi tappaa ja tuhota, koska hän on "vain esine, biokone".

Nähdäkseni tämä on kuitenkin enimmäkseen luonnon halveksuntaa jossa peruspremissinä on olettaa se mihin kaikkeen luonto pystyy ja mihin ei pysty. Ja tämän lisäksi nihilismi, joka filosofisesti olisi yksi vaihtoehto, vain oletetaan vääräksi sen sijaan että se olisi asian tila. Jos jostain on seurauksia, ne ovat sen seurauksia. Se, että niistä tehdään kritiikkiä on itsessään vain perusoletus. Mutta jos kuitenkin uskomme, että maailmassa eläminen ja elämiskokemus ei ole nihilistinen tai julma, voimme kuitenkin jatkaa eteenpäin. Itse asiassa loppu kulkee tämän eettisen perussävytyksen kautta.

On erikoista että luonnon rajat - kuten se voiko luonnonlait tuottaa elämää, voiko tietoisuus redusoitua aivokemiaan, ja voiko etiikkaa olla fysikalistisessa todellisuudessa - tunnetaan juuri niiden kreationistien toimesta jotka muutoin selittävät että emme edes ymmärrä luonnontieteellisiä perusperiaatteita ja että maailma on mysteeri ja tietämisen ulkopuolella ja tämän takia tarvitaan Jumalaa.
1: Laadukkaimmillaan he viittaavat matematiikkaan ja Gödeliin ja selittävät että matematiikka ei ole koskaan täydellistä. En kuitenkaan ymmärrä että mitä väliä tällä on. Koska matemaatikotkin jatkavat yhä matemaattisten ongelmien purkamista. Ratkovat matematiikan mysteereitä eivätkä vain selitä että "N=NP! `Ei hajuakaan eli Jumala". Ei, he etsivät sitä matemaattista ratkaisua yksittäisiin ongelmiin. Rajoite kun ei suoraan kosketa yhtään yksittäistä tiettyä ongelmaa, vaan kokonaisuutta. Teologian ja ontoligisen naturalismin kanssa tehdään samantyyppinen virhe - kokonaisuutta koskevan rajoitteen soveltamisen joka ikisen yksityiskohdan irrottamattomana ja vähentämättömänä piirteenä - myös luonnontieteissä. He kaivavat esiin sen että täysin metafysiikatonta luonnontiedettä ei ole ja yrittävät sitten oikeuttaa tällä koko systeemin purkamisen ja sen että metafysiikkaa saa tunkea mukaan miten paljon haluaakin. Tavoitteena on kuitenkin metafysiikan minimointi. Matematiikan rajallisuus ei tuhoa matematiikkaa tai anna lupaa tehdä eimatemaattisia temppuja kun väittää asioita matematiikasta. Samoin jos käsittelee luonnossa olevia asioita kuten ihmisiä ja heidän alkuperäänsä ja tietoisuutensa syntyä ja luonnetta ei voi vain metafysikoida ongelmaa erilaisilla saivareilla syrjään ja kutsua näitä ratkaisuiksi. "Olette paskoja" ei muutu millään osumistehokkuudellaan "Me ollaan hyviä ja oikeassa" -perusteluksi.

Itse asiassa juuri tähän viitaten usein kuuleekin selitettävän miten ilman Jumalaa ei olisi mitään objektiivista absoluuttista merkitystä tarkoitusta tai muutakaan arvoa maailmassa. Ja meiltä puuttuu jopa korkein varmuus logiikasta ja tieteestä. Kuitenkin me elävinä olentoina, vaikka vain naturalistisina olentoina, selvästi olemme elossa ja tarkoitamme asioita joten on selvää että tätä ei voi pitää merkkittävänä haasteena. Voimme luoda logiikkaa ja tiedettä ; Voimme ottaa matemaattisen mallin ja yhdistää siihen havaintojamme. Ja jos samanlaiset havainointioperaatiot tuottavat samanlaisia tuloksia, päättelemme tästä taustalla olevasta todellisuudesta jotain. ; Tässä perusajatuksena on se, että Jumalalla on samoja piirteitä ja hän jotenkin siirtää ne luomuksiinsa. Että ilman tätä prosessia ei olisi mitään. Tämänlainen "Jumalan kuva" -analogisuus ihmisen ja Jumalan välillä koetaan jotenkin rationaaliseksi, tärkeäksi ja järkeväksi. Ja tätä kautta rakennetaan oletus siitä että jos se tuo järkeä meille, sen puutteen on johdettava saamiemme asioiden antiteesiin.

Joka on ajatuksena hyvin omituinen. Se on valtava non sequitur. Se on pohjimmiltaan sama kuin selittäisi että kivi ei voi olla pääasiassa tyhjän avaruuden tuotos koska avaruus on harvaa ja kivi on kovaa ja tiheää. Se on pohjimmiltaan sama kuin se, että koska avaruus on kylmä, ja koska lämpö entropian sääntöjen mukaan harvenee, ei gravitaatio voisi vetää yhteen kaasua ja rakentaa aurinkoja meitä lämmittämään. ; Attribuutit käsitetään teologisessa argumentaatiossa liian jäykästi. Eikä mietitä oikeasti sitä mitä tiede tarkoittaa. Sitä että jokin piirre selitetään jollain syyllä joka (ainakaan aina) ei ole se itse. Systeemin ominaisuudet ovat sen osasten ominaisuuksien seuraus, mutta se ei tarkoita että systeemillään on suoraan ne ominaisuudet jotka näemme sen osasissa.
1: Tai jos olen väärässä, niin en tiedä miten yksikään ihmiskone nostaa useita tonneja painoa, kun olen nähnyt ne insinöörit, joiden punttisalitulokset ei ole edes kummoisia monesti. Ilmeisesti Jumala tekee muutakin kuin nostaa niin suuria kiviä että ei itse jaksa nostaa niitä. Että Jumala onkin se voima niiden nostokurkien takana. Oma tekniikan ymmärrykseni on sillä tasolla että tämä menisi kyllä läpi ihan sukkana. Jos joku vaatisi että "ei ole mekaniikkaa vaan ihme" ja vaatisi todistamaan väitteen vääräksi "tekemällä tempun itse" en onnistuisi. Kuten en monissa muissakaan vastaavissa vaatimuksissa.

Kun attribuutit nähdään liian tiukasti siirtyvinä ei tietysti tunnu järkevältä että koska me olemme tavoitteellisia toimijoita joilla on aivan selvästi kyky arvioida arvostelmin, nähdä arvoa toisissamme ja tavoitella onnellisuutta ja nähdä kauneutta. Että ne olisivat syntyneet jostain jolla näitä kykyjä ei olisi. Kun tämän keinotekoisuuden ymmärtää, ei välttämättä kumoa Jumalaa, mutta kuitenkin ymmärtää sen verran että jos olemme vain kosmisia sattumia emmekä syntyneet siten että jokin taivaallinen voima on tehnyt meitä täyttämään omia a tavoitteitaan, se ei vie arvoamme. ; Tunteemme eivät siis ole "vain" aivokemiaa, sillä tämä reduktio ei mitenkään välttämättä tarkoita juuri mitään siitä mitä mielikuvia siihen liitetään. Tämänlaiset "vain" -etuliitteet ovat pohjimmiltaan vain kemian ja aivojemme halveksuntaa. Ja tässä muodossa kenties jopa jumalanpilkkaa.

Vaan ehkä jopa päin vastoin. Sillä tosiasiassa kun mietimme Frankensteinin hirviötä, niin meidät erottaa tästä liharobotista ennen kaikkea se, että me olemme vuosimiljoonien yritys-erehdys -ketjun punomia kokeita ja epäsikiöitä. Kun taas Frankensteinin hirviö oli älykkäästi suunniteltu. Frankensteinin hirviö oli luotu tyydyttämään rakentajan rakentamishalu, "Luojan Luomishalu". Robotti on aina alisteinen isäntänsä suunnitelmille ja tavoitteille. Frankensteinin hirviö päin vastoin vetää meidät miettimään sitä että jos asioille ja niiden ominaisuuksille tarvitaan selitys, ja tämä selitys vaatii sen että se saadaan jostain, eikä sitä voi luoda itse, niin mikä ihme antoi Jumalalle tämän merkityksen? Jumala on päin vastoin moraaliltaan itseriittoinen. Ja juuri tämän vuoksi voimme ajatella hänen olevan Suuri, Majesteetti ja Ihailemisen arvoinen. Tämän piirteen - itseriittoisen kyvyn luoda omat merkityksensä - vuoksi Jumala ei ole merkityksetön Frankensteinin hirviö. Eikä edes voi olla.

Ei, me emme ole Frankensteinin hirviöitä. Me olemme eläimiä. Sillä vaikka sotkisimmekin alkuperän ja lopputuloksen, evoluutio liittää meidät eläinkuntaan. Karkeimmat "teologistit" siirtävät tässäkin attribuutteja ja selittävät että koemme yhteyttä eläimiin. Että halveksuttavaa on että olemme "vain eläimiä". Tässä tietysti halveksutaan eläinkuntaa. Ja toisaalta sanotaan että me emme ole sen arvokkaampia kuin muutkaan elkäimet. Että sialla on sama arvo kuin ihmisellä. Itse uskaltaisin nousta jopa vihreyden yläpuolelle ja sanoa että jos itseriittoisesti luomme arvomme, voimme varsin hyvin huomata että ihmiset arvostavat itseään sikojen yli. Olemme siis sikoja arvokkaampia itsellemme. Samalla toki tajuamme myös sen, että sika ajattelee juuri päin vastoin ; Ne puolustavat porsaitaan uhkaksi näkemiään vastaan - joskus harvoin jopa eläintenhoitajiaan vastaan hyökäten, kun saavat paranoidin vaihteen päälle. Evolutiivisesti tässä on tietysti paljonkin järkeä. (Jos luonnossa olisi ihmisen ulkopuolinen mittari, voisimme kysyä että miksi eievolutiivisesti luonut Jumala ei ole laittanut sikoihin Oikeaa Arvojärjestystä.)

Ja ei. Edes uskovaiset eivät ole Frankensteinin hirviöitä. Sillä jos mietimme asiaa logiikan ja tieteen kautta, ei tieteen teko eroa mitenkään. Meillä on havaintoja joita liitämme laskelmiin. Matematiikka antaa samat tulokset ja mittarit näyttävät (ainakin kunnolla sokkoutettuina) samoilta tekipä niitä ateisti tai teisti. Ja jos näissä on yhteys, teemme tiedettä. Pohjimmiltaan ero on siinä että teisti ei halua epäonnistumisen mahdollisuutta. Ja koska ihminen on rajallinen, hän olettaa että logiikan ja tieteen takana on suuri voima. Ongelmana on se, että tiede näyttää joka tapauksessa samalta. ; Ja jos Jumalaa ei ole ja teisti tämän olettaa laskelmien taakse, hän päin vastoin tekee virheoletuksen yrittäessään välttää sellaista. Tiede ei muutu varmemmaksi prosessissa, ateistikin epäonnistuu Jumalasokeudessa, mutta ei tieteessä.

 Jumala ei kosketa oikein millään tavalla tiedettä tai logiikkaa, vaan metatiedettä ja metalogiikkaa. Ja sielläkin se tosiasiassa koskettaa sitä aluetta joka koskee ihmisen subjektiota ; Uskova kokee suhteensa tieteeseen eri tavalla kuin ateisti. Tämä on sinänsä hupaisaa, että usein jos naturalistisen etiikan ydin nostetaan esille, tätä kuvausta pidetään kategoriavirheenä koska teisti ei selitä että naturalistilla ei voisi olla havaintoja tai tunteita vaan että nämä tunteet olisi sidottu Absoluuttiseen, Ikuiseen ja vastaavaan. Eli että naturalistilla ei ole ihmisestä riippumatonta objektiivista absoluuttista moraalia, tiedettä ja arvostuskenttää. ; Uskova ei ole yhtään paremmalla tolalla millään tavalla koska jos hän viittaa erehtymättömään tahoon hän nojaa omaan inhimilliseen konseptointiinsa. Ihmisaivot luovat käsitteen "erehtymättömyys" joka on loogisessa päätelmäsuhteessa johtopäätökseen. Jos ihmisjärki pettää, se pettää myös tässä. Jos ihmien viittaa kohteeseen Jumala ja kutsuu tätä erehtymättömäksi, hänellä on kohde jonka olemassaolon ja luotettavuuden hän arvioi inhimillisellä ymmärryksellään. Jos tämä ymmärrys on vajaa, niin on myös tämä nojaussuhde.
1: Absoluutin, ihmisen yläpuolella olevan varmuuden, ontologinen naturalistikin yleensä myöntää, ja pitääkin näitä konsepteja itsensä kannalta turhina ja epäkiinnostavina. Heille moraali redusoituu ihmisaivoihin, joten on irrationaalista puhua tätä ylemmistä konsepteista. (Kuten puhua kovasta avaruudesta vain koska edessämme on kivi jonka kovuus pitää selittää jollain.) Niisä on sama kuin selittäisi että ei voi pelata shakkia jos on teoriassa mahdollista että häviäisi pelin.; Tosiasiassa tämä ei ole kategoriavirhe vaan pelkästään eri tavalla tehty määritelmä. Eri premissit ei kategoriavirhe. Kategoriavirhe on sitä että otetaan uskovaisten viitekehys ja sovelletaan sitä toisen ajattelumaailmaan ja väitetään että siitä syntyy jotain tuloksia. Eli se "vain kemiaa" -sekoilu on tätä kategoriavirheiden tekemistä. (Että naturalistille annetaan teistien vaatimukset absoluuttisesta ihmisen ulkopuolisesta moraalista ja selitetään että ominaisuudet siirtyvät attribuutteina eivätkä nouse ilmiöiden yhteisvaikutukista.)

Ei, uskovaiset ovat käytökseltään ja ominaisuuksiltaan ja tunteiltaan aivan samanlaisia kuin naturalistitkin. He eivät ole sen enempää frankensteinin hirviöitä kuin ateistitkaan. Jos naturalistit ovat eläimiä, he ovat farmieläimiä. Farmieläimiä jotka haluavat vapauden sijasta takaisin turvallieen parteen ja karsinaan tuottamaan hyötyä isännälle. En pidä tätä huonona. Pidän tätä valintana.

 Kysymys on pohjimmiltaan siinä tosiasiaväitteessä "ovatko ateistit sokeita vai hallusinoivatko uskovaiset?" Ja siinä eettisessä väitteessä joka kysyy että "onko arvokkaampaa että uskoo auktoriteettina annettua moraalia ja näkemyksiä ja seuraa käskyjä mukisematta vai se, että keksii arvonsa ja merkityksensä itse ja seuraan sitten niitä?" Näiden kysymysten perusteemana on se, että olemmeko eläimiä vai farmieläimiä. Ja jos päätämme olla farmieläimiä joudumme vastaamaan siihen "miksi jokin antoi Jumalalle tämän arvon ja merkityksen". Ja tämän tehdessämme olemme kuin muutkin eläimet. Ja tämä ei ole luonnon tai eläinten halveksuntaa. Miltei ei edes ihmisten.

---

Tämä on enemmän "kaunokirjallisuutta" kuin varsinainen argumentti. Tämä on jopa jossain määrin ironinen teksti. Älä siis ota sitä liian vakavasti. Ota se sopivan vakavasti. Suosittelen tätä ohjetta kaikkeen muuhunkin elämässänne.

Entä jos ateismi(kin) "makes sense"?

Lontoon eläintarhassa gorilla pitää suojapeitettä, peitteenä sadetta ja huomiota vastaan.
Suomen kirkko soveltaa Alister McGrathin sapenkarvaista retoriikkapeittoa.

Savon Sanomat kertoi, että Kuopion kirkkopäivät olivat saaneet arvostetun teologin vieraaksi. Alister McGrath on suuri nimi. Suomen kristityt ovat varmasti olleet innoissaan kun ovat saaneet noinkin suuren nimen mukaansa. Hänen sanomansa oli uskovaisia kannustava. Hänen pääviestinsä on, että kirkko on joutunut uusateismissa kohtaamaan uuden ongelman mutta että tämä on ohimennyt asia. "Heidän teesinsä eivät todista mitään. Uusateismi on eksyksissä ja heidän maailmanselitys hajoamassa. Heidän keväänsä meni." Vierailulle nähdään tärkeä rooli. Kari Kuula, tilaisuuden juontanut teologi kotimaamme puolesta korosti että McGrathilla on tärkeä rooli "2000-luvulle saakka kristinusko sai olla aika rauhassa, mutta sitten alkoi uuden ateismin hyökkäys. Se on ollut hurjan näkyvää esimerkiksi mediassa. Nyt kirkko on heräämässä siihen, että usko tarvitsee uudenlaista selittämistä ja puolustusta. Tästä syystä McGrath on kutsuttu tänne"

On melkolailla selvää että kirkko on joutunut tunnustamaan kriisinsä ja McGrathia tarvitaan luomaan uskoa projektin onnistumiseen. Valitettavasti hän on myös ongelmallinen hahmo. Itse kutsuisin häntä ns. valikoiduksi asiantuntijaksi. Hän on informaationa yhtä valaiseva kuin jos kysyisi uusateismin romahtamisesta kantaa Richard Dawkinsilta, joka tietysti uskoo juuri päinvastaista kuin McGrath. Tässä mielessä lohtutarkoitusteoriani hänen mukaankutsumisestaan vahvistuu.
1: Herra Alister on nimittäin ollut vuosia vihaisesti ja leimallisesti uusateismin vastainen. Hän on kirjoittanut "Dawkins delusionin" ja ollut kovasti ateismia vastaan. Hänen henkensä on ollut juuri se, että ateismi ei ole ollenkaan järkevän ihmisen valinta. ; McGrath ottaa samalla etäisyyttä menneisyyteensä. Hän kertoo menneisyydessään itse olleensa ateisti. On selvää että hän on tässä suhteessa hieman kuten entiset alkoholistit jotka ovat kovimpia raittiusintoilijoita. Tai uskontokritiikkipuolelta hän on kuten minä. Tämä ei toki tee hänen sanomaansa suoraan vääräksi.

Aloitan positiivisesta. Ensinnäkään en usko että skientismi tulisi koskaan olemaan relevantti uhka millekään taikauskolle. Uskon loppua on manattu valistusajoista lähtien. Ja suoraan sanoen nämä projektit ovat toimineet niin hyvin, että vaikka usko ei kenties ole lopullisen kumottu, pitäisi hyvin moni ottaa tämäkin puoli relevanttina vaihtoehtona huomioon. Kuitenkaan tätä suosiobuumia tai lopullista uskon romahdusta ei ole koskaan tullut. Syy voi olla siinä että todellisuus on laajempi tai siinä että ihmiset ovat idiootteja. Tällä ei ole väliä. Uusateismi ei tarjoa tässä mitään keinoja joita ei olisi ennen sovellettu. Skientismi on koeteltu valistusprojektissa ja onnellisuusteemat on läpikäyty jo epikurolaisten kohdalla antiikin kreikassa. Jos asiaa katsotaan yhteiskuntatasolla, on selvää että uskonto ei ole voimassa huonosti.

Toisaalta, kun olen tutustunut McGrathin teologiaan ja pidän siitä että hän on oivaltanut että tietyssä mielessä uusateismi joutuu tekemään kategoriavirheen. Tätä asiaa, uusateismin ytimessä olevaa virhepäätelmää, voidaan selventää itseyden avulla. "New Scientist (11 May 2013)" -lehteen tullut kirjoitus kritisoi David Hobdayn näkemystä jossa ihmisen omakuva itsestä jaetaan oikeaan minään ja illusionaariseen minään. Hobday nimittäin ottaa perustaksi totuuden ja olettaa että jos meillä on todellinen persoona ja harhainen kuva siitä mitä ollaan, asia on ratkaistavissa tieteellä. "Hobday is greatly mistaken if he thinks Alice has no beliefs. She beliefs that the physical, natural world, is all that exists. Her counterpart, Bob, believes that it is not. The question of self is one of those philosophical/semantic conundrums on which we must largely, make up our minds - whatever that means. It is a categorical error to suppose that science has any bearing on that judgement." Tämä on hyvin kuvaavaa, koska se ei suinkaan osoita että Alice voisi olla sisäisesti ristiriidaton. On vain virheellistä ensin rakentaa ongelma, ja sitten ratkaista asia siten että päättää miten se valittava asia on. Ongelmana tässä on tietysti se, että tosiasiassa jos torjuu Alicen maailmanselityksen vääränä, tekee saman kategoriavirheen Bobin kanssa. Totuus taas riippuu jostain semantiikasta riippumattomasta, siitä onko maailma naturalistinen vai ei. Hobdayn rakennelman perusongelma onkin se, että meidän täytyy siis tietää se mitä haemme jotta voisimme tietää sen. Jolloin emme tietysti tarvitse koko Hobdayn ratkaisuprosessia. Filosofit kutsuvat tätä petitio principii -rakennelmaksi.

Tämä on hyvin tärkeää, koska uusateismi viittaa Jumalaan "naturalistisena kappaleena" ja käytännössä juurikaan muut eivät. Ainoastaan hyvin marginaalinen joukko, kreationistit, uskovat että tiede on se joka ratkaisee Jumalan olemassaolon ja olemassaolemattomuuden kysymyksen. McGrathin perusongelmana onkin se, että hän hyppää suoraan siihen että tämä antaa paitsi luvan sanoa että "Usko ei ole riidassa järjen kanssa, vaan ylittää sen" niin myös että "Sen kummemmin todistelematta uusateismin aika on McGrathista ohi." Valitettavasti asia ei voi mennä näin. Sillä tosiasiassa McGrath tekee kannanoton ja suhtautuu tässä implisiittisin oletuksin NoMa -periaateeseen ja moniin muihin vastaaviin asioihin.

Käytännössä uusateismi on väärässä jos ja vain jos Jumala on sellainen kuin McGrath sanoo sen olevan. McGrath myös ylikorostaa sitä että ateismi vaatisi Jumalien falsifiointia. Tosiasiassa hänen pitäisi Dawkinsin argumentteja "Dawkins delusionissa" ja monissa muissa teksteissään tietää että tosiasiassa uusateistit asettavat omalle Jumalauskolleen ehdon siitä että he menevät vain yhden Jumalan pidemmälle kuin normaaliuskovainen kiistäessään muiden uskontojen Jumalat. Ja että heille tärkeää on se, että ollakseen järkevä, Jumala tulisi todistaa. He eivät siis nojaa siihen että kumoaisivat kaikki Jumalat, he aivan päinvastoin vaativat että uskovaiset todistaisivat edes yhdenlaisen Jumalan.

McGrath itse asiassa pitää tätä vaatimusta turhana ja vääränä. Hänen ratkaisunsa on eksistentiaalinen. Tämä näkyy siinä miten hän ensin että "Ei ateismi, eikä tiede voi todistaa, etteikö Jumalaa olisi" , ja unohtaa että tosiasiassa Jumalatodistuspuoli teologiassakin on jättänyt tämän puolen tekemättä. McGrath itsekin heittää hanskat tiskiin selittäessään että "usko on järjen laajentamista. Usko ei ole hänestä kapinaa järkeä vastaan, mutta se on kieltäytymistä vanhanaikaisen rationalismin vankeudesta." Näin McGrath kiistää kreationismin ja klassisen apologetiikan. Hän nojaa eksistentialismiin asettaessaan kannakseen sen, että "Kristinusko tuo elämään enemmän valoa kuin ateismi."

Tämä kertoo siitä että McGrath tosiasiassa ei kumoa uusateisteja sisäisesti ristiriitaiseksi. Hän ei osoita että heidän maailmanselityksensä olisi tieteenvastainen. (Uusateisteja kiinnostaa vain tämä. Ei filosofiset kiemurat. He sanovat tämän aivan itse niissä kirjoissa joita McGrath on itse omissa teksteissään kritisoinut. Eli hän on joko lukenut ne tai hänen olisi pitänyt lukea ne.) Tässä kohden McGrath - Dawkins -kriisin ytimessä onkin se, että Dawkinsin mukaan tietyt kysymykset ovat uusateisteille irrelevantteja ja McGrath taas selittää että uusateistien kysymykset ovat vääriä. "Tiede ei selitä asioita, jotka ovat kaikkein merkityksellisimpiä kuten kysymystä elämän tarkoituksesta. Vain onttoja totuuksia voi todistaa. Vasta usko voi tieteen palasista luoda vakuuttavan kokonaiskuvan todellisuudesta." McGrath arvolausuttaa nämä kysymykset.

Hupaisa onkin se, miten kysymys latistuu juuri samalla tavalla kuin Hobdayn näkemys itsestä ja minuudesta. Karkeasti sanoen "Alicen" kantaa edustaa Dawkins ja "Bobin" McGrath. Se voittaa jonka keskusteluehdot valitaan. Agnostikon on helppo hyväksyä tämä huomio. Edes eksistentialismi ei muuta mitään ; McGrathin mallissahan ytimessä on se, että uskonto antaa kokemuksen asioiden ymmärrettävyydestä. Tämä on esteettinen, emotionaalinen ja eksistentiaalinen kokemus. Itsekin olen kuvannut että naturalistillekin tieteen kokonaisuus värittyy ja syntyy kokemus ikuisesta ja kestävästä ja varmuudesta, ja että tämä ymmärryskokemus värittää vaikkapa eksistentialis-älyllistä museossakäymiskokemusta. Dawkinsin "The Magic of Reality" itse asiassa kuvaa juuri sitä miten ateisti-naturalisti saa esteettisyyttä ja valoa. Uusateistien bussimainokset korostavat jopa ärsyttävissä määrin iskulauseita joissa korostuu kaksi puolta (a) Jumalaa ei todennäköisesti ole ja (b) joten voit nauttia elämästä. Moni hakee ja saa varmuutta ja kokee että maailma on ymmärrettävä tätä kautta.

Tieteenfilosofiassa McGrathia vastaan voisi laittaa vaikkapa Quinen. Hänen holistisessa verkostoitumismallissaan tiede ei voi tehdä muuta kuin tuottaa kokonaiskuvan ; Mikään ei ole ratkaistu ennen kuin sen suhde muihin asioihin on selvitetty. Quinella ei ole yksittäisiä väitteitä tai teorioita jotka todistetaan. Kaiken arvo löytyy kokonaisuudesta. Ja tämän soveltaminen on innostanut äärimmäisen paljon esimerkiksi kaltaistani monen paikan soheloa, ja se tuo kokonaisuuteen järkyttävän paljon nautintoja. (Elämäni harvoja aitoja iloja ja voimanlähteitä.) Tämä on kuitenkin koko ajan nimenomaan "skientististä", sillä verkossa millään joka ei ole mukana tiedeverkossa ei ole mitään sisältöä tai mieltä. Eksistentiaalinen kokonaiskuva ja maailmanselitys syntyy siis muullakin tavalla.
1: Eikä siihen tarvitse yliluonnollista elementtiä. Quinelaisen holistisen esteettisen kokemuksen voi saada siitä että mekanistinen materiaalinen luonnonlaki vaikuttaa sellaisessa naturalistisesa mekanistisessa laitteessa kuin aivokudoksessa ja tästä seuraa mekanistisia... no sait jo irti mitä tässä tarkoitetaan. McGrath tekeekin tässä kategoriavirheen ajatellessaan että loogisen positivismin epäonnistuminen, eli se että uskomukset eivät koskaan ole lopullisesti todistettuja, seuraisi väistämätön yliluonnollisuus. Quinen mallissa analyyttinen ja synteettinen sekoitetaan ja kysymys on uskottavuusmääristä, harmaan sävyistä. McGrath ajattelee että oletus on sama kuin yliluonnollinen elementti. Kuitenkin Duhemin-Quinen teesi on käsiteverkon ominaisuus jolla testataan myös sitä mitkä oletukset ovat laadukkaampia kuin toiset. Näin ollen laatukysymys muuttaa muotoaan. Tieteenfilosofisesti tilanne onkin fallibilismin alusta lähtien ja siitä seuranneiden muidenkin mallien mukaan se, että tosiasiassa meillä voi olla täydellinen teoriakokonaisuus todellisuudesta, mutta varmuus siitä ei saada koskaan. Voimme tietää lopullisen totuuden mutta emme tietää tietävämme todella lopulliseksi. Parempi voi aina olla nurkan takana.

McGrath siis esittää uusateisteille vaihtoehtoisen tulkinnan ja kieltää tämän vaihtoehtoisen tulkinnan olemassaolon kautta kaikki muut vaihtoehtoiset tulkinnat. Tämä voisi olla agnostic paradice. Mutta en voi jättää asiaa tähän. Sillä tämä on hyvin oleellista muulla tavalla. Koska uskontopolitiikka. Sillä kun se huomataan, tajutaan että tosiasiassa McGrath on pahaksi uskontokeskustelulle. Jos kirkko todella valitsee McGrathin linjaman, uusateisteilla on sen jälkeen välittömästi oikeus - ellei peräti velvollisuus - hermostua. Sillä McGrathin teema iskee uskonnonvapausteemaan hyvin alentavasti. Hän voittaa vaatimalla omat ehtonsa keskustelulle. McGrath määrittelee itsensä voittajaksi määrittelemällä sen mikä Jumala on, millä aihein ja teemoin hänestä tulee puhua ja millä ehdoin ihmisten tunteita ja kokemuksia kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Tämä on uskonnonvapauden vastakohta. Tämä on sitä että keskusdogma määrää mitkä ovat tärkeitä kysymyksiä ja miten niihin saa vastata. Samalla McGrath syyttää vastapuolta siitä että he tekevät samantapaisia rajauksia selittäessään uskontoa harhaksi.

McGrath ei kestä koska jos vastapuoli saa tehdä samat temput uskolle kuin hän tekee ateismille, uskonto kumoutuisi kestämättömänä maailmanselityksenä. McGrath ei kestä koska hänen selityksensä siitä miten eksitentiaalinen "make sense" tai "valoisuuskokemus" syntyy voidaan sellaisenaan muokata ja siirtää ateisteihin ja tehdä tästä argumentti sille miten tämä on "perimmiltään parempi kuin uskonto". McGrath ei ikinä hyväksyisi että uskontoa kohdeltaisiin samalla nuljuudella kuin minkä varaan hän on rakentanut oman uransa ja uskottavuutensa. Ja jonka teemoilla hän btw. "asiantuntijoi". (Miten vitussa kukaan voi olla uskon asiantuntija? Miten asiantuntijuus mitataan? Tieteellä?)

McGrathin ytimessä on nimittäin ateismin halveksuminen lähtokohtaisesti ja syvästi. (Hän toki peittää tätä kohteliailla sanavalinnoilla, mikä valitettavasti tekee hänestä uskovaisten Dawkinsin. Sillä siinä missä uusateistejen Harris on sydämellinen hahmo joka käyttää todella rajua kieltä, Dawkins vaikuttaa sanavalintoineen helposti viileän kohteliaalta vaikka hän on oikeasti Harrisia extreemimpi.) McGrathille uusateismi on ongelma ja ensi sijassa tämä. Ei siis maailmankuva jonka kanssa tullaan toimeen vaan jokin jota kumotaan. Silloinkin kun hän on terävimmillään minulle tulee hieman huvittunut fiilis. Sellainen olo joka tulee silloin kun kuolemanrajakokemuksen sairaalassa saanut ihminen kertoo uskonkokemuksestaan ja ateisti lähtee kumoamaan tätä listaamalla aivokemiaa ja laittamalla tälle tieteelliset referenssit. McGrathin kohdalla hän lähinnä näyttää katergoriavirhekorttia ja selittää miten uskonto antaa subjektiivisesti kannattajalleen iloa ja valoa ja kiistää lähtökohtaisesti että muilla olisi sananvaltaa siitä että tuleeko uusateismin samanlaisia kokemuksia vai ei.

McGrathille on siis niin että uskovainen voi määrittää millä ehdoin Jumalasta tulee puhua. Uusateisti joka ottaa eri lähtökohdan omalle vakaumukselleen ei saa näin tehdä koska McGrath määrää mikä on naurettavaa ja mikä ei. McGrath myös selittää uusateistejen tunteet näiden puolesta ja tekee niistä laatuarvioinnin. Hän selittää uskovaisen kokemuksen ja rinnastaa sen ateistejen tuntemuksiin. Vastapuoli ei saa tehdä samaa ja selittää että he saavat ateismista jotain jota uskonto ei heille anna. Sillä uskontoa ei tälläin ole koeteltu oikein, uusateistin tuntemus ei ole aito ja lisäksi McGrath on itse joskus ollut ateisti joten hän kykenee suoraan vääristymättä sanomaan että miltä kaikki ateistit kaikkialla maailmassa tuntevat. Itsekin olen ennen ollut uskovainen ja olen nyt agnostikko ja olen välillä ollut ateisti. Mutta minulla ei ole riittävästi egoa päätyäkseni kirjoittamaan kirjoihin ja kansiin yhtä kaikenkattavia syvimpien subjektiivisten tuntemusten analyysiä kun McGrath. Ja muistutukseksi : minulla on aivan vitun iso ego.

McGrathin tapa on siis käsitellä ateismia huonona elämäntapana jonka maailmanselitys ei kestä. Ateisti on hänelle siis "onneton ja tyhmä". Ja tässä on hänen sanomansa. Lohdullisuus tulee siitä että McGrath ajattelee että uusateismi on turha ja väliaikainen ilmiö. Että koska hän on taistelussa kritisoinut ateismia filosofisesti, on ateismi kaikista väärä ja se yhteiskunnallisena ilmiönäkin on tuomittu sammumaan. Jos kirkko todella hakee tälläistä keskusteluyhteyttä, ei pidä ihmetellä jos syntyy skismoja. Ja tottakai se tekee koska ei kirkopäiville muuten kutsuttaisi tälläisiä lausujia. Ne pitäisivät kenties luentoja kirkoilla, mutta kirkkopäiville päästäminen on nimenomaan kirkkopoliittinen kannanotto.

Nähdäkseni tämä on myös kirkon kannalta virhe. Sillä tosiasiassa kirkon kriisi on muualla. Näkisin että kirkkoa hajottavat seuraavat asiat : Kirkon eettiset kannanotot eivät vastaa eivätkä ole vastanneet yhteiskunnan jäsenten arvoja, tosiasiaväitteitä ja mielipiteitä, vaikka yhteiskunnan jäsenet ja kirkon jäsenet ovat kirjoissa olleetkin "miltei yksi ja sama". Tässä ei yleensä ottaen ole edes kuva Jumalan olemassaolosta tai uskon kokemuksista. Kirkon toinen ja oleellisempi ongelma on uushengellisyydessä. Se taas koostuu siitä että vaikka enemmistö kuuluukin kirkkoon, niin uskon opit eivät sitten enää olekaan enemmistönäkemyksiä. Koulutusjärjestelmämme nojaa siihen että opetetaan mitä kristityt ajattelevat. Ja tätä myydään "oman vakaumuksen opettamisena". Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että "oma vakaumus" tarkoittaa omien vanhempien vakaumusta, eikä itse asiassa edes tätä vaan kirkon virallista dogmastoa joka ei ole uskonjäsenten "enemmistönäkemys". Eli tässä ei oikeasti opeteta edes vanhempien maailmankuvaa. Kirkon keskushallinteisuus ja uskonnonvapauden päälle tallaaminen korostuu.

Kirkko onkin näköjään muutoinkin korostanut sitä että päävastustaja on uskonnottomuus ja ateismi. Sillä kun katsoo miten kirkko reagoi esimerkiksi uushengellisyyteen, on reagointina perinteisesti ollut se, että ihmiset hakevat uskoaan erilaisin keinoin esimerkiksi New Agesta ja päätyvät leikkaa-liimaa kollaaseissaan tukemaan sitä että ihminen on homo religiosus. Ei siis maailmanselitystä hakeva ihminen, ei leikkivä ihminen, tai ei itseegoistisia kehäilypieruja rakentavia idealistiidiootteja, eivät ympäristön ja sosiaalisen elämän ymmärtävyyttä menneisyydessä ja tulevaisuudessa korostavia koherentisoijia. Vaan nimenomaan uskonnolisia maailmanselityksiä hakevia ihmisiä. Tässä unohtuu se, että tosiasiassa kirkko instituutiona elää vain kahta kautta (a) jäsenmäärä tuo rahaa (b) sen opit, dogmat ja rituaalit ovat se mikä elää ja näkyy perinteissä ja jotka pohjimmiltaan tekevät kristinuskon. Ja ennen kaikkea että kirkko näkyy opetuksessa ja vastaavissa vain sitä kautta että riittävän monilukuinen jäsenmäärä ei  dissaa sen oppeja, dogmia ja rituaaleja vaan päinvastoin haluaa yhteisöllisesti osallistua. Ja kirkon kohdalla on ollut nopea ja suuri romahdus. Kotimaamme kirkossa suosio on vähentynyt paljon enemmän kuin uusateistit ovat saaneet suosiota.
1: Joten ilmeisesti uusateistit ovat aiemmin maksaneet useita kirkollisveroja ja nyt ovat sitten eronneet monta kertaa kirkosta. Koska ongelmanahan on ateismi eikä ihmisten hengellisyys joka kauniisti ilmenee tarotuskovaisuudessa, homeopatiahöhhelöinnissä ja enkeliterapoinneissa tai Pirkko Jalovaaran demoninajamissessioissa jotka ovat kirkon maineelle hitusen vittumainen asia..

McGrathin kutsuminen vieraaksi - etenkin kun tietää että before the fact hän on sanonut juuri samoja asioita mitä hän on sanonut after the fact jolloin kirkko ei voi vetää Jalovaaroja ja selittää sitä että "emme tienneet kun äijä oli radikalisoitunut" - kertookin siitä että kirkko peittää monenlaisia ongelmia ja dumppaa ne uusateistien syyksi. Homokohu ei siis johdu kristityistä kirkon maksavista jäsenistä joiden arvot eivät vastaa vaan vain ja pelkästään uusateisteista. Ateismi on myös vain ja ainoastaan ongelma koska siitähän uskonnonvapaudesta on kysymys. Ylipäätään strategia jossa se, että uusateistit nostavat keskusteluun jotain josta ei ole ennen puhuttu - että kirkko on ennen saanut olla rauhassa - ja josta seuraa se, että uusateismiin pitää reagoida keksimällä kritiikkiä jonka ydin on kehittää - keinolla millä hyvänsä - aseistusta jotta nämä uusateistit voidaan murskata irrelevantiksi kestämättömäksi maailmankuvaksi kertoo siitä että maassamme ei aidosti ole mitään uskonnonvapautta sanan aidosa merkityksessä.

Uskonnottomana olen huomannut, että tilanne on se, että jos ei ole uskovainen, joutuu perustelemaan kantansa. Sillä asia on niin iso ja tärkeä että ihminen ei ole ihminen jos ei keskustele, tuo omaa kantaansa esille ja perustele asiaa. Jos tässä ei kumoa Jumalia, niin lupaa ei anneta ja tuomitaan typerykseksi. Jos taas kumoaa jumalia tai perustelee miksi ei usko niihin, on välittömästi hyökkäävä. Ja jos omalle kannalle ei saa tukea, on yksin ja onneton. Jos saa, niin sitten kirkko kutsuu vihapuheeksperin asiantuntijoimaan jotta tälläinen vakavuus voitaisiin tuhota tai vähintään saataisiin kuulla että asia tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa, kun ei ole ihmisen maailmankuva tuollainen ollenkaan.

Jos joku sanoo että hänelle Raamattu on ikuinen totuus, minun tulee kuulla ja kunnioittaa. Mutta jos joku selittää että hän ei saa mitään kokemuksia ja tunteita tästä, vaan se on satukirjan tasolla, käy kuten Enbuskelle jolle vihastunut piispa saadaan lehtiin selittää että tälläistä ei saa sanoa ja tehdä. "Seppo Häkkinen kommentoi Facebook-päivityksessään Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä ollutta Tuomas Enbusken kolumnia. Hän viittaa siihen, että toimittaja Enbuske kirjoitti, että Raamattu on hänelle "paimentolaisheimojen sienipäissään kirjoittama epälooginen, rasistinen ja homofobinen myyttikokoelma". "Jatkuvasti julkisuudessa esiintyy heittoja siitä, että uskonto on hölynpölyä ja uskova ihminen - uskonnosta riippumatta - on epä-älyllinen, ajattelun lopettanut surkimus", Häkkinen hämmästelee. "Minun on vaikea arvostaa sellaista, joka kyseenalaistaa toisen vakaumuksen tekemällä hänestä naurettavan ja tyhmän. Sellainen on pikemminkin sivistymätöntä ja huonoa käytöstä. Sen sijaan tarvitsemme toista arvostavaa keskustelua vaikkapa Enbusken kirjoituksessa esille tulevasta tieteen ja uskonnon suhteesta tai Raamatusta, sen synnystä ja merkityksestä", piispa jatkaa. Häkkinen toteaa, että usko ja tiede eivät ole hänelle toisensa poissulkevia vastakohtia. "Tiede tutkii sitä, mitä on olemassa, uskonto etsii vastausta siihen, miksi kaikki on." "Keskustelua tieteen ja uskonnon välillä tarvitaan. Tuomas Enbusken tapa leimata uskova ihminen jo lähtökohtaisesti hölynpölyyn ja humpuukiin luottavaksi ei vain ole rakentava lähtökohta keskustelulle"". Samanaikaisesti Alister McGrath raivoaa ateisteja vastaan koska hänelle uskonto "makes sense". Suomessa piispat sitten hokevat täsmälleen samaa NoMa -retoriikkaa jossa paitsi esitetään että tämä NoMa periaate on jotain joka olisi pakko ottaa kannaksi Jumalasta puhuessa, eikä muunlaisia Jumalia saa kaivata tai hakea. Lisäksi piispa korostaa että tämä NoMa on luonteeltaan sellainen että usko ja tiede ovat erillisiä magisterioita sillä omituisella tavalla jossa tiede on alisteinen uskolle. Että tieteellä ei saa kritisoida Raamattua koska Raamattu ei ole sellainen. Mutta kuitenkin pappejen täytyy saada tehdä teologisia tulkintoja evoluutioteorioista ja säiefysiikoista ja näitä täytyy kuunnella ja kunnioittaa. Eli magisteriat ovat erillisiä jos ja vain jos ja vain silloin kun piispa sanoo. McGrath tekee juuri samanlaista päsmäröintiä samalla sisällöllä.
1: Uskonnollisen vallankäytön ja junttaamishengen oikein konkretisoi sekin, että tosiasiassa NoMa -teemassa uskovaiset määrittelevät tieteen rajat ja sanelevat että mitä tiede saa ja voi sanoa ja mitä ei. Tieteentekijöillä ei ole valtaa puuttua teologiaan ja sen rajoihin, mutta teologit käytännössä vain tuoliltaan ilmoittavat esimerkiksi että "moraali ja ihmisen luonto on sitten täysin teidän tieteen ulkopuolella". Kuitenkin evoluutioteoria ottaa suoraan kantaa ihmisyyteen ja Sam Harriskin argumentoi sellaisen moraalimallin puolesta jossa se on nimenomaan tieteen alueella. Uskovaiset moittivat näitä, eivät suinkaan osoittamalla Harrisin sisäisesti koherentin näkemyksen vääräksi, vaan selittämällä että he eivät ole tyytyväisiä Harriksen moraalin määritelmään. Ja tämän jälkeen he palaavat siihen lähtökohtaan että tiede ei missään tapauksessa voi tutkia ja selvittää moraalia. Samat tyypit muistavat muualla sitten kerta että tieteellisyyskysymys on mutkikas ja että demarkaatiokriteerit vaihtelevat filosofin mukana. Samalla he kuitenkin ilmaisevat tasan tarkkaan tietävänsä mitkä kysymykset ovat NoMa:n mukaan tieteen ja mitkä uskon asioita.

Tässä ei tietysti ole mitään uutta ; Uskonnonvapaus ei yksinkertaisesti ole sama kaikille. Elämme kulttuurissa jossa teemana on nostaa uusateistejen uskontokritiikki jonain joka toistuvasti loukkaa idiootiksi samalla kun otetaan oikeudeksi monen piispan voimin moittia ateismia "vähemmän valoisaksi elämäntavaksi" jonka maailmanselitys ei ole järkevä tai kestävä. Teemana onkin se, että ensin meille opetetaan että on uskonnonvapaus ja että uskovaisilla ei ole privileegiota. Seuraavaksi perustellaan miksi kristinusko on niin vallitseva ja sen perinteet ovat kaikkialla ja sen rituaaleihin pitää osallistua "kulttuurin kunnioituksesta" ja miksi se on muuten niin erityinen että se ansaitsee tämän havaittavan privileegion jota ei ollut.

Jos saisin markan aina kun virallisessa totuudessa tai lehdistössä joku teologi tahi uskonmies selittää että uskonnottomuus on lähtökohdiltaan nihilismiä, arvotyhjiötä tai "vähemmän valoisa maailmankuva jonka todellisuuskuva on kestämätön" olisin, en nyt rikas, mutta varakas. Kuitenkin virallisessa mallissa pitää paheksua vain jos uusateisti tai uskonnoton kritisoi tai perustelee syitä miksi ei kannata jotain ajatusta. Sillä McGrathilaisuus on henkevää ja kaunista eikä yhtään vittu pätkääkään epäkunnioittavaa. Piispakin kehittelee kristinuskon suojaksi juuri McGrathilaisuuden jossa pohjimmiltaan kielletään ateisteilta tietty mielipide "epäkunnioittavana" ja se voidaan liittää ideologiakritiikiksi. Vaikka siis samalla juuri tämälainen käytös tuomitaan.
1: Piispa moittiikin vain Enbuskea eikä muistuta että kirkon ja uskon piirissä aivan vastaava on normi ja että tämä on yhtä tuomittavaa. Ei. Piispa muistaa aina vain ateistit. Sillä sillä lailla saa hakata ongelmatyyppejä ilman että itse kantaa vastuuta viiteryhmistä joihin kuuluu. Ei pidä tuon jälkeen ihmetellä jos keskustleukenttä ja sen määrittely ei ole tämän jälkeen jokin joka hyväksytään ja jos muut eivät suostu juttelemaan noilla uskovaisten ehdoilla!

Loppukaneetti

McGrath on teologiassa vähän kuten merihevonen biologiassa.
Merihevosistakin pidetään, ne ovat sieviä ja mukavan näköisiä.
Kuitenkin ne ovat julmia, saalistavia vaanimalla metsästäviä petoja.

Herra uusateistien suurmestaaja McGrathia lukiessa tuntuu siltä että hän on malliesimerkki ihmisestä joka on ehkä lukenut uusateisteja mutta ei ole ymmärtänyt heidän juttujaan ollenkaan. Ehkä hänelle ei ole vielä selvinnyt muualtakaan filosofis-teologisen koulutusensa varrella sellainen seikka, että "elämän tarkoitus" ja "merkityksellisyys" ja muut vastaavat termit eivät todellakaan tarkoita täsmälleen samaa kaikille. Joillekin McGrathin "elämän tarkoitus" on pelkkää sanahelinää, että elämälle teleologisten selitysten hakeminen on itsessään turhuutta. ; McGarth on varsin arrogantti - jopa minun mittapuilla joissa olen standardimittana sentään minä itse - väittäessään, että "kysymys elämän tarkoituksesta" olisi automaattisesti jotenkin objektiivisesti merkityksellinen tai jopa yksi "kaikkein merkityksellisimmistä". Näin ollen Alistair on kenties oikeassa siinä, että asia ei välttämättä kuulu tieteelle, mutta väärässä siinä, että asia olisi jotenkin puute tieteessä tai edes uusateismissa.
1: Toki tässäkin on muistettava että jos uusateismi pelaa skientismissä ei eksistentialismi edes paina mitään. Sillä eksistentiaalsiesti maailmassa ei ole mitään pahaa. Voin todistaa sen sillä, että täydellisen hyvä maailma on kivempi kuin maailma, jossa on pahuutta. Näin paratiisia ei tarvita koska elämme siinä jo nyt. Lisäksi McGrathin jaottelu "logiikkaa suuremmaksi" voidaan varsin helposti nähdä vain turhaksi määritelmäjaoksi jonka voi unohtaa. Tällöin on vain loogista ja eiloogista ja McGrath tarkoittaa vain sitä että hänestä on rationaalista jos ihmiset ryhtyisivät tekin irrationalisteiksi, ja niin elämä on paljon mukavampaa - ja muodikkaampaa, kun kristinuskon uutuudenviehätys ei tietenkään ole karsiutunut!
2: McGrathin ongelma on myös se, että hän niputtaa jotenkin tieteen ja täten uusateismin puutteeksi sen, että tiede ei käsittele asioita, kuten "elämän tarkoitusta". McGrath väittää että nämä tieteen ulkopuolelle määritett kysymykset ovat "merkittävimmistä" asioista maailmassa ja että tieteenmukaiset ovat onttoja. Tämä on melko karua väitelauseilua jonka kanssa on helppoa olla erimielinen. Harhaan kun mennään jo siinä, että oletetaan automaattisesti "elämän tarkoitus" itsessään merkittäväksi kysymykseksi joka olisi joka ikiselle yksilölle velvollisuus. Itse asiassa McGrathin kirjoissaan määrittelemät tärkeyspiirteet ovat ainakin itselleni täysin merkityksetöntä ja onttoa huttua ; Vai suurimmissa linjoissa koen minkäänlaista sympatiaa näille ajatuksille ja koen samastumista siihen että teemat ovat merkityksellisiä ja hyvälle elämälle sopivia.

Muutoin ne ovat syvällä eksistentiaalisella tasolla pöljiä. Ne antavat kokemuksen jossa maailmassa ei tuolta kannalta ole mitään iloa, valoa, mieltä tai merkitystä. McGrath yrittää tuoda maahan hegemoniaa joka ei tee enempää ja vähempää kuin tuomitsee uusateismin lähtökohtaisesti eettisesti, esteettisesti, moraalisesti ja tiedollisesti ala-arvoiseksi. Ja tekee tämän määrittelemällä mitkä kysymykset ovat ihmisten kysymyksiä ja mitkä puoli-ihmisten. Tämänlainen tuodaan asiantuntijaksi kirkkopoliittisen päätöksenteon avuksi maassa jossa on virallisesti uskonnonvapaus.
1: Yllätys karisee kun muistaa että meillä on käytännössä valtionuskonto, jossa esimerkiksi omaan koulutuksesta valmistumisjuhlaansa kuuluu pakotettu suvivirsi joka on laulettava oman vakaumuksen vastaisestikin koska ilman tätä vihaa Suomen kulttuuria ja on siksi huono kansalainen. McGrath ajaa suomessa tällä hetkellä vallitsevaa uskonnonvapaudenvastaisuutta joka on virallisesti kunnossa koska uskovaiset sanovat niin ja vain heidän kannallaan on merkitystä. Sillä jos on ateisti, piispa saa lehdessä määritellä mitkä näkökulmat ja mielipiteet ovat sallittuja yksityisen omiksi kokemuksiksi Raamatun merkityksestä ja asemasta. McGrathin ainut varsinainen ansio onkin siinä että hän toistaa kliseet niin hyvin ja värittää ne läpitunkevalla ateismin halveksunnalla, ja tuo täten uskonnon vastahankaisen vihan ääneen ilmituoduksi. Tämä rehellisyys voi tietysti lietsoa vihaa, mutta ei kirkko siitä muutenkaan välitä. En ihmettele että jos kuva on todella se että kirkon kriisi johtuu ateisteista, niin että jollekulle syntyy "joko me tai ne" -henki. Ja että tässä moni heittää uskonnonvapauden kaltaiset konseptit hiiteen ja päättää että "mieluummin ne". Ja jos joku jäsen tekee tämän mukaan vaikka väkivaltaiskuja kirkko pesee kätensä vastuusta. "Emme sanoneet mitään tälläistä". Ydin onkin siinä, että eivät sanoneetkaan, implikoivat vain.
2: Itse asiasa näiden ajatusten vuoksi tilanteeni subjektiivisena tuntevana yksilönä on se erikoisuus jonka olenkin joskus esiintuonut : Aina kun koen sympatiaa kristinuskoa kohtaan, mielessäni herää syviä suisidaalisia tuntemuksia. Riskinä on siis se että jos minut käännyttää kristityksi teen itsemurhan. Tämä ei ole vitsi, tämä on totta. Ja mikä huolestuttavinta "it makes sense" peräti juuri sillä McGrathin eksistentiaalisella suurella linjalla. Kristinuskossa ei siis ole minulle kovin paljoa iloa tai valoa tarjolla. Vain kuolemaa. En toki valtavasti kärsi kristittynä koska tuskin olen kristitty montaa minuuttia. McGrathin rakastava tematiikka on jotain jolla yhteiskuntaan luodaan ideologinen hegemonia jolla minut ei enempää ja vähempää kuin yritetään tappaa!

Uskontokeskustelussa onkin jännittävä piirre, että uskonnonvapauteen ollaan tyytyväisiä jos ollaan uskovaisia. Muutoin ei olla. Uskovaiset tunkevatkin nokkaansa "tutustumaan" muiden uskontoihin omilla ehdoillaan samalla kun määrittävät koko sallitun mielipiteistön ja velvoittavat muut "oppimaan" heiltä samalla kun he itse ovat kovasti avoimia kriittisyydelle jossa määritetään mitkä asiat ovat tieteen kysymyksiä ja mitkä mielipiteet ovat lähtökohtaisesti loukkaavia ja vääriä. Kun uskonnonvapaus on tätä kautta määritelty, ei pidäkään ihmetellä sitä että valtaosa uskovaisista ensin selittää että he ovat ystävällisiä kivoja leppeitä ihmisiä jotka ovat asiallisia. Ja seuraavaksi he kuitenkin alkaavat hakkaamaan naamaan ja mitätöimään esimerkiksi uskonnottoman kokemia vainokokemuksia irrelevanteiksi ja tapahtumattomiksi. Koska enhän minä. Paitsi juuri sillä hetkellä. Ja aina muulloinkin kun sattuu katsomaan sinne missä kyseinen ihminen ei vain tee ostoja kaupassa vaan keskustelee uskonnosta.
Täytyy muistaa että suomessa uskonnonvapaus on virallinen oikeus joka toteutuu vain kristittyjen ja joidenkin hyvin tarkasti rajattujen uskontokuntien mielessä. Tämän taustalla on se, että "uskonto", "vapaus" ja "uskonnonvapaus" eivät ole neutraalisti määriteltyjä. Uskonnonvapauskäytänne on kristittyjen määrittelemää ja kristittyjen ehdoille määrittämää. (Kristityiltä kristityille, muiden elämästä voidaan tehdä niin vittumaista kuin huvittaa. Koska ilmeisesti ihmisarvo ja ihmisoikeudet kuuluvat vain ... ihmisille.)
1: Kristityt määrittelevät uskonnot esimerkiksi siten että New Agejen ja Wiccojen oppeja ei ole saatu uskonnoiksi, koska vaikka niihin moni uskookin ne eivät ole kirjauskontoja. Ja vain ne painavat kristittyjen paperille takomassa uskonnonvapausmäärittelyssä. Se, mikä on uskontoa on kristittyjen ehdoilla tapahtuvaa.
2: Ja asia menee tätä syvemmälle sillä tasapäistämisen hengessä kristillisyys on muutettu Suomen viralliseksi kulttuuriksi joka on osa kansanperinnettä ja on siksi arvokasta lähtökohtaisesti. Kun kristitty pakottaa muut omiin palvontamenoihinsa hän kutsuu tätä muuksi kuin uskonnoksi ja näin ne eivät muka voisi loukata kenenkään vakaumusta. ;  Ja siksi enemmistönkään mietteistä ja henkilökohtaisista vakaumuksista ei ole väliä ; Edes paatuneen ateistiperheen vielä paatuneempi ateistilapsi ei voi Suomessa valtion virallisesta oppivelvollisuudestaan valmistua viralliseen juhlaan ilmestyen ilman että kristinusko tuppaa rituaalikäyttäytymiseen osallistuttavaksi pakkotempuksi. Vaihtoehdoksi tarjotaan poissaoloa, eli kielletään käytännössä lupa osallistua yhteisrituaaliin jonka ytimessä ei ole usko ja uskonto vaan koulutus ja tieto. Tästä ei saa loukkaantua koska kristityt määräävät mistä ateisti saa loukkaantua, kun taas uskontojen kohdalla uskonnot saavat määrittää omat tabuaiheensa.
___2.1: Siksi ei poikkeaminen onnistu edes alueilla joissa alle kolmannes uskoo valtionkirkon uskonnäkemyksiin ja joilla alle puolet lapsista kastetaan kirkon yhteyteen. Moneenko kaikkien kristittyjen vääräoppiseksi kokemaan palvontarituaaliksi heidän kokemaansa kaikkia kristittyjä vaaditaan toistuvasti? He toki jotkut ja joskus vierailevat joskus vapaaehtoisesti kiinostuneina eri vakaumuksien parissa. Mutta lienee olla helppoa olla tällälailla avomielinen, kun itselle se on vapaaehtoista ja voidaan tehdä omilla ehdoilla omissa rajoissa. Muut taas saavat samaa tutustuttamista muiden määräämillä ehdoilla pakotettuina. Tässä mielessä en ihmettele jos kristinusko on valoisaa. Mutta ei sillä että se on niin ihana uskonto, vaan se että se on sen verran vittumainen kaikille muille.
___2.2: Koulujen pakkokirkossa hauskaa on se, että siinä missä yleensä pitää ilmoittautua mukaan jos haluaa vaikka retkelle, niin kirkosta pitää ilmoittautua pois. Eli uskonnollisesti aktiivisella alueella pitää omalla naamallaan identifioitua eikristityksi sen sijaan että jäisi vaivihkaisesti pois. Tämä on ongelma koska kaikkia ei kiinnosta ilmiantaa itseään julkisesti ja ei ole hupaisaa joutua tähän liittyvään perustelurumbaan.

Uskontopoliittisesti McGrath on sitten uskonnonvapauden kannalta huolestuttava. Että lisäksi hän vaikuttaa olevan enemmänkin red herring, joka siirtää ihmisten huomioita syrjään kirkon todellisista ongelmista. McGrath on siis enemmänkin onnellisuuskonsultti joka tulee kirkon kriisiin luomaan eksistentiaalisen lohdun henkeä ja ajatusta kestävyydestä ja toivosta. Hänelle käytännön toimivat ratkaisut tuntuvat turhilta, ne ovatkin varmaan vain onttoa skientismiä. Valitettavasti kirkon kriisi on kuitenkin todellinen ja relevantti ja jos he haluavat selvitä, siihen olisi löydettävä oikeat ratkaisut. McGrath on tässä hieman kuten uskovaiset yleensä. Antamassa sanatasolla lohtua, mutta käytännössä lähinnä luomassa vaikeuksia uskolle.

Itse en ole niin uskontovastainen että toivoisin kirkon tuhoa. Kuitenkin toisaalta tilanne on se, että jos McGrathin juttuihin tartutaan työvälineinä, niin silloin kirkko kyllä myös tasan tarkkaan ansaitsee tuhonsa. Tosin ennen sitä joutunen ihan oikeasti tilanteeseen jossa uskontokeskusteluun reagointini on sama automaatio joka minulle on kehittynyt kysymykseen "onko sulla tupakkaa?" Ja se ei ole "anteeksi, en polta" vaan "ole kiltti, älä lyö, pyydän, armoa armoa" Suuret ja tärkeät kysymykset näyttävät saavan naamani ruvelle.