Miksi meillä on yhä skandaaleja?

Ironisesti My Little Pony -prinsessakruunuihin
pukeutuneet hipsterimiehet ovat kokoontuneet
kauhistelemaan uusinta somekohua.

Timo Airaksinen on kirjoittanut tekstin "Skandaali muinaisjäänteenä". Se on luettavissa esimerkiksi "opin filosofiaa - filosofian opit" -kirjassa. Hän kirjoittaa siinä siitä miten skandaalit vaativat tietynlaista pohjaa. Joka taas on vieras postmodernismin mukaiselle maailmalle.

Airaksisen lähestymistavassa esitetään että skandaali vaatii jotain hätkähdyttävää. Eikä vain hätkähdyttävää, sellaista joka loukkaa jotain yleistä arvoa. "Skandaali on mahdollinen vain jos loukataan jotain arvoa tai hyvettä." Postmodernissa maailmassa taas ollaan avomielisesti ymmärtämässä että arvo ja hyve on suhteellista. Ja tätä kautta "mikään ei enää hätkähdytä." Airaksinen kuvaa tätä teemaa melko kaunissanaisesti "Jos väitetään, että mihinkään ei tarvitse suhtautua vakavasti tai että kaikki totuutemme ja arvomme ovat pelkkiä lauserakenteita tai kielen tulkintoja, silloin skandaalin mahdottomuus tukee postmodernismin teesiä."

Tätä kautta skandaalit ovatkin (1) uskonnollisia (2) porvarillisia tai (3) aristokraattisia. Aristokraattinen skandaali on sisäsyntyistä ja perustuu yksilön tunteisiin. Porvarillinen taas syntyy sosiaalisen ympäristön painostuksessa.
1: Uskonnollinen taas leikkaa jotain joka nähdään suhteessa Pyhään. Jonka moni kokee aivan erilaiseksi asiaksi kuin sosiaaliseksi tai yksilölliseksi merkitykseksi. (Ja me muut voivat sitten nähdä uskonnollisen skandaalin vaikka porvarillisen skandaalin alatyyppinä.) Airaksisen kuvauksessa uskonnollinen skandaali on oppiin sidottu. Esimerkiksi jos mietitään pappeja ja skandaaleita niin hänestä "Protestantismissa ainoa mahdollinen skandaali on se, että vapaaehtoisesti kiellät uskovasi, kun taas katolisuudessa selibaattirajoitukset asettavat seksuaalisuutesi skandaalin polttopisteeseen."

Tämä Airaksisen jaottelu on mielenkiintoinen ajatus koska tässä kolmikannassa on kaksi ateistista tapaa luoda skandaaleja. Ja tämä vihjaa, että arvotyhjiöargumentit eivät kenties ole miettineet arvojen loukkaamisia ja skandaaleja riittävästi.

Tosin Airaksisen mukaan modernismikin - johon vanhanaikaisesti itse jokseenkin takerrun, älkää antako nimen hämätä - on vaikeuksissa skandaalin kanssa. "Modernissa maailmassa uskotaan selittämisen voimaan." ... "Mikä voidaan ymmärtää ei ole skandaalimaista." Eli koska skandaali on ytimeltään outoa, jokin loukkaa jotain niin ilmiselvästi väärin olevaa asiaa vastaan, että sitä ei voi selittää, on skandaali. Toisaalta skandaalien olemassaolo voidaan nähdä syvänä haasteena modernismille. "Skandaali paljastaa sen tosiasian, että edes moderni tiede ja oppineisuus eivät voi selittää kaikkea. Puhumme skandaalista kun nämä selitykset sortuvat tai niitä ei edes yritetä antaa." Onkin totta että moni voi kokea haasteeksi valistusideologialle, että oppineisuus ei tee sivistynyttä. Mutta koen tämän enemmän Platonin ja Aristoteleen filosofian virheeksi. Joksikon jonka selittää vaikkapa evoluutiopsykologia, jossa tunnustetaan että ihminen on myös eläimellinen. Tämä tosin Airaksisen määritelmissä latistaisi skandaaliksi koetun pelkästään sensaatioksi. Moderni malli ei siis pidä näissä määrittein sisällään tilaa skandaalille.

Ja Kaikki olisi postmodernistille Hyvin.

Mutta kuten otsikossa vihjaan, en itse usko "skandaalien kuolemaan". Tämä on varmasti liitoksissa siihen, että en oikein usko elossaolevien nihilistien olemassaoloon. (Mikä on tietenkin luonteva dogma ihmiselle joka lataa kaiken täyteen merkityksiä, yleensä likaisia, ikäviä ja negatiivisia merkityksiä. Mutta merkityksiä yhtä kaikki.)

Airaksisen jaottelu skandaaliin ja sensaatioon ei ole sentään pelkkä ad hoc -rakennelma. Se kyllä paikoitellen hieman maistuu siltä. Kun aitoja skandaaleja tuodaan haastamaan ihmisiä, niin ne voidaan aina selittää vääränlaisiksi. Että ei oikea skandaali, ei oikea skotti. Mutta hän antaa kuitenkin lisämääritteitä joiden kautta erottelu muuttuu joksikin josta voidaan argumentoida. Eli se ei ole ainakaan täysin tyhjä luokitelma.

Airaksinen kuvaa erityisesti seurauksia. Skandaali nähdään jonain niin törkeänä että skandaaliin syyllistyjä voidaan epäinhimillistää. Esimerkiksi (porvarillisia) siveysnormeja rikottaessa "voit tuntea olosi mukavaksi, mutta yhteisö ei ole samaa mieltä." Tämä on ollut yleissääntönä niin nykyaikana kuin menneessäkin ajassa. Mutta siveysrikkeet ovat nykyään sensaatioita koska niissä "..poliisi korjaa sinut pois kadulta. Se toimittaa sinut sekä lääkärin että poliisin juttusille. Nämä kilpailevat keskenään vallasta kontrolloida alastomuuttasi. Jos lääkäri voittaa, pääset terapiaan kunnes taas vaikutat terveeltä. Jos taas tuomari vetää pidemmän korren, saat maksaa sakkoa lain rikkomisesta." Ytimessä on juuri se, että tämä ei ole skandaali. Toisin kuin ennen, jolloin "Yleisö kieltäytyi hyväksymästä minkäänlaista puolustelua tai lääketieteellisiä tai juridisia selityksiä."

Nykyaikaa kuvaavat somekohut. Niissä on melko usein kyse jakautuneista mielipiteistä. Toisin sanoen arvojen merkityssisällöt ovat pirstaloituneet erilaisiin kuppikuntiin. Mutta alakulttuurikeskeiset suuret kertomukset voivat hyvin. Nykyajan skandaaleita herättävätkin esimerkiksi Teri Niitin imetyskuvakohun tyyliset tapahtumat. Kun aiheena ovat homot, naisten tasa-arvoisuuden määritteleminen tai vastaavat asiat, niistä nousee elämää suurempia taistoja. Joissa ymmärrystä tai sääliä ei haeta. On vain tyrmistys. Tämä toki lakoaa unohduksiin. Koska seuraavana päivänä on jokin uusi kohu. Näissä pikakohuissa ei ole syvällistä ymmärrystä taustoista koska ne ovat niin nopeita. Ne sisältävät syvää tyrmistymistä.

Väitän että skandaalit voivat hyvin. Erityisen hyvin. Toki tätä voi nähdä siinä miten maahanmuuttajia kohdellaan. Mutta kun katsotaan miksi monet - sanotaan nyt "nuivat" "konservatiivivanhoilliset" "äärioikeistoöaiset jotka ovatkin äärivasemmistoa heidän aatehangaroundaajoensa mielestä" - puhuvat suvakeiden suvaitsemattomuudesta tai mukasuvaitsevaisuudesta, he tiedostavat että tietyt aiheet ovat jotain jotka herättävät vastapuolessa hyvin vahvaa puolustamista. Näistä aiheista saa somekohuja. Ne ovat täynnä merkitystä. Tässä mielessä onkin kaikille aika selvää että somekohut ovat skandaaleja jotka näyttävät että liberaalit eivät ole ainakaan postmoderneja relativisteja. Eivätkä muutu tälläisiksi lukemalla-sivistämällä itseään vaemmistolaiskirjallisuudella.

Killanrakentamisesta

"Lähtölaskennan jälkeen" -blogi on katsonut ohi menneitä "pettymysvaaleja". "Aikuisten oikeesti tuntuu aika hassulta, kuinka kauheaa joidenkin mielestä tällainen vaalitulos on. Arvoliberaalit kauhistuvat arvokonservatiiveja. Etelän eliitti halveksii maakuntien valintoja. Metsien miehet ja naiset eivät näytä sopivan näennäisälymystön laskelmiin. Hei herätkää. Elämä on. Suomi on." Monet, kuten Krista Kosola, ovat esittäneet että vaalit eivät vastaa heidän Suomeaan. Kun ajatellaan vaaleja maan henkisen tilan mittarina, hän kommentoi "Herranjumala, toivottavasti ei." Olen itsekin esittänyt "erittäin hyvää makua" edustavaa kommentointia aiheen parissa.

Minä olen tottunut siihen että "arvokonservativismin" nimiinsä omineet tahot ovat usein pahastuneet liberaaleista tuloksista. Arvotyhjiö, moraalikato ja vastaavat käsitteet ovat olleet tavallisia ilmauksia silloin kun asia ei mene heidän mielensä mukaan. Tähän liittyen tulee jopa kannustusta siihen että pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan.

Siksi on tavallaan hyvä huomata miten helppoa tämänlaisen asenneilmapiirin pahuus on huomata silloin kun on sen kohteena. Toisaalta näiden vaalejen jälkeen on tullut kommentointia joissa on korostettu että tämä todistaa että Suomi on konservatiivinen. Itse olen äitynyt kuvittelemaan että tänne pitää yrittää sopia kaikki. Äänestystulos ei ole kansalaisuustesti, jossa väärin äänestäneet olisivat "maassa maan tavalla tai maasta pois". Tämänlainen "keskiarvo=Kansa" -henki kun kuuluu totalitaarisiin maihin.

Mutta onko nurina sitten epädemokraattista? Nähdäkseni ei. En usko että demokratiassa politiikka loppuu koskaan. Hallituksella ei ole vaalien välillä mitään rauhan aikaa jona ei saa osallistua politikointiin. Epädemokraattiseksi tilanne muuttuukin vain jos vaalitulos torjutaan/kiistetään vaikka väkivalloin.

Joskus joutuu kuitenkin miettimään pari kertaa.

Esko Valtaojan ajatus "Ajatellaan kahta äänestäjää. Toinen tekee päätöksensä viime tingassa, äänestäen mutu-tuntumalla jotain hyvältä vaikuttavaa jätkää tai mimmiä. Toinen on harkinnut pitkään, perehtynyt eri puolueiden ohjelmiin ja tekoihin eikä pelkästään vaalipropagandaan. Demokratiassa heidän valintansa, heidän äänensä, ovat tietysti tasa-arvoisia, eikö niin?" Tämä on elitistinen lausunto, joka on jossain määrin asenteeltaan epädemokraattinen. Mutta käytännössä tämänlaisen ilmaisu ei vielä ole epädemokraattista. Minäkin näen että tiettyjä puolueita äänestäneissä on todennäköisesti yliedustus niistä joiden älykkyysosamäärä on keskimääräistä alempi. Mutta tämä on lähinnä huomio. En ole nimittäin ajamassa älykkyysosamäärätestejä äänestysoikeuden taakse. Ääliöilläkin on äänioikeus. Ja siksi enemmistö saakin äänestää.

Toisaalta Timo Airaksisen lausunto on ällistyttänyt hieman."Meillä on pian monikulttuurinen yhteiskunta, mutta kuitenkin meidän tuleva valtiovarainministerimme on harras katolinen ja pääministeri lestadiolainen. Ja vielä niiltä alueilta, joilla uskonnollisuus yhä merkitsee jotakin. Tällaista vanhaa ateistia se kyllä vähän hirvittää." Asenne on siitä kummallinen, että monikulttuurisuus voidaan nähdä jonain jossa on monia erilaisia kulttuureita. Ja on selvää että valtionvarainministeri ja pääministeri edustavat väkisinkin jotain maailmankuvaa. On vaikeaa nähdä miksi tässä monikulttuurisessa ympäristössä pitäisi edes välittää siitä onko ministeri ateisti, islaminuskoinen tai kristitty. Tässä tosin on huomattava että jokainen ymmärtää tilanteen heti jos vihjataan että jos kulttuurissa valtaan nousisikin vaikka joku ISIS -järjestön edustaja. Nämä olisivat pluralismissa ongelma koska sen asenne on antipluralistinen. Toisin sanoen uskonnonvapaus ei voisi toteutua jos kulttuurin vallan ytimessä on teokraattista asennetta. Suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei tunnetusti olekaan mikään kovin tehokas argumentti. Sitä käytetään koska ei ole oikein käsitystä siitä mikä on se "suvaitsevaisuus" jota "suvaitsevaisto" käyttää. ; Jos Rawlsin vapaus ,joka on vapaus kunhan ei tallaa muiden vapauksia, niin on selvää että oman kulttuurin ajamaa säädäntöä olueen, kauppojen aukioloaikoihin ja vastaaviin ovat pieniä asioita jotka nimenomaan sanovat toisten vapauksiin "eitä".

En toki näe että Suomen vaalit pitäisi illegitimoida koska kansa on liian tyhmää. En usko edes siihen että Timo Soini nyt alkaisi jonkun ateistien kansamurhan ja yliopiston polttamista jos siellä on väärää ideologiaa. Silti voin sanoa että en ole tyytyväinen tuloksiin ja odotan että tämän vaalikauden aikana asiat menevät kannaltani vielä tavallistakin enemmän päin persettä. (Mikä ei ole vähän se.) Tämä on odotus syy-seuraussuhteista, ei antidemokratiaa.

---

Entä jos hyöty ja päätösten melkoisen erehtymätön viisaus ei olekaan demokratian perimmäinen oikeutus? Entä jos demokratia ei ole pragmaattinen vaan monikulttuurinen vemmel?

la guerre

"Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen totesi aikoinaan luennoillaan, että koska fundamentalistit eivät suostu rationaaliseen keskusteluun, ei heitä voi enää myöskään kritisoida rationaalisesti - heitä voi vain joko halveksia tai sääliä."
(Rauno Räsänen)

Thomas Hobbes kuvasi sloganissaan "Bellum omnium contra omnes." maailmaa, jossa vallitsi kaikkien sota kaikkia vastaan. Yhteiskuntaa tarvittiin jotta tästä luonnontilasta päästäisiin eroon. Tätä kautta yhteiskunta on ennen kaikkea turvallisuuskysymys. Ja vasta tämän tason jälkeen päästään miettimään muita yksityiskohtia, kuten taiteita, tieteitä, kulttuuria tai käsitöitä. ; Ajatus voidaan sovittaa yhteen vaikkapa Maslown tarvehierarkian kanssa. Siinäkin vasta ravinnontarpeen ja turvallisuudentarpeiden jälkeen harrastetaan muita, hienompia, tasoja.

Ajatus sopii yhteen vaikkapa "Sarasvuo" -televisio -ohjelman tämän viikon kysymykseen joka oli koskenut lasten ruumiillista kurittamista. (Eli vitsaamista.) Korkeasti koulutetut eivät kannattaneet asiaa, mutta huonommin koulutetut kyllä. Kulttuuriero voidaan tietysti leimata tyhmyyskysymykseksi, mutta toisaalta se voi kertoa myös siitä, että tosiasiassa elämänpiirit ja konkretia jossa ollaan voi olla hyvinkin erilaista.

Hobbesin näkemystä ei kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti - se on hyvä ottaa sopivan vakavasti. (Mikä on erinomainen, joskin äärimmäisen ympäripyöreä ohje lähes kaikkeen.) Levinas on nähnyt, että yhteiskunta itse asiassa on juuri se, joka erottaa. Siitä on tullut turvallisuutta turvallisuuden vuoksi. "Pais raisonable" -kulttuurissa olemme säyseitä rationaalisella ja oman hyödyn tasolla. Levinasin maailmassa sotatila (la guerre) on tässä maailmassa sisäinen. Viidakkoviidakon ja asfalttiviidakon ero on siinä, että luonnontilassa konflikti on ulkoista, kun taas asfalttiviidakossa se on sisäistä. Epätäydellisyydestä eroon pääseminen johtaa Levinasin maailmassa vallitsee sotatila jossa ollaan taistelussa kaikkia vastaan. Hänestä eteenpäin, parempaa kohti, kiitävä ihminen elää juurettomuudessa.

Toki on selvää, että omassa sisäisessä maailmassa käyty yksinolon kokemus ja konflikti on aivan eri asia kuin toisia ihmisiä tappava väkivalta. Ongelmana onkin tavallaan viestintä. Sillä se, mitä viestintä tekee, on juuri sitä että ihmiset levittävät sisäistä maailmaansa kohti julkista (jopa poliittista) maailmaa. Se, mikä on joskus ollut pelkkää mielipiteenvapautta on laajentunut julkistamisvapaudeksi. Sananvapaus on laajentunut mediatilansaamisvapaudeksi. Jos puhutaan median hyporealisoitumisesta, kysymys on juuri siitä että sisäinen maailma luo itselleen kuvan todellisuudesta, ja tätä laajennetaan muiden ihmisten parille.

Elokuvassa "Crash" voidaan nähdä vastaavaa kun se kuvaa sitä miten ihmiset ovat autoissaan. Autoilukulttuurissa ihmiset eivät tungeksi kaduilla kosketusetäisyydellä. Ihmiskontaktilta on suojauduttu metallikuoreen. Ihmiset jotka pyrkivät tekemään asioita joita on nähty yhteiskuntaa rakentavaksi (kuten työpaikoille) tai yhteisöllisyyttä rakentavaksi (lomille) he jäävät jonottamaan. Ja tässä jonossa ei todellakaan pysähdytä, vaikka jono mateleekin hitaasti. Sillä toiset jonossa olevat nähdään vihollisina, eikä kanssavaikeuksissa olevina.

Voi olla erikoista että internetkeskustelu on suosittua. Se ei useimmiten ole
1: Kovin mukavaa. Ihmiset kohtelevat toisiaan netissä sikamaisesti. He räyhäävät. Ja ihmiset ovat kuitenkin ihan oikeita ihmisiä eikä mitään virtualialgoritmeja. (Tai jos näin on, reptiliaanit ovat jo voittaneet.) Mika Sipuran verkkopäiväkirjaa lukiessa koin fiiliksen siitä että hän kirjoitti minun elämästäni. Jokaisesta päivästä useamman vuoden ajan. "Tänään oli paha päivä. Sain kuulla olevani huono opettaja, huono autoilija ja työyhteisön märkärupi, jolla on väärät mielipiteet, väärät ostopäätökset ja väärät arvot. Siihen univelkakooman päälle kun vielä rakensi tuppuisen flunssan, pakkaa raivostuttamaan kaikenmaailman johannakorhosten omaa erinomaisuutta korostavat syyllistävät pakinat." Pelottavinta oli, että tämäkään ei tuonut minulle sosiaalisuuden, jakamisen ja samastumisen kokemuksia. Olin miltei vihainen. Vihainen siitä, että hän on ikään kuin vieraillut paikassa jossa minä olen asunut koko ikäni. Ja jotenkin, aivan yht'äkkiä se olisi jotenkin uusi ja tärkeä asia. ; Pahinta oli se, että tämän tunteen huomaaminen itsessäni sai minut päättämään että olen taas jaloillani ja terve. Että ei ole ahedoniaa, vaan se vanha tuttu tunne-elämysmaailma! Yritin olla rakentava. Päädyin kommentoimaan jotain joka muistuttaa omaankin silmään ivalliselta tukemiselta. (Joka on tukeva, mutta ivallinen mutta tukeva.) "Älä sure, voit viettää pari vuotta pahaa kuunnellen. Kyllä siekin vielä kyynistyt. Karisee sisäinen sankaruus itse kultakin, kunhan vaan ensin kerrotaan riittävästi että ei se sankaruus ainakaan ulkoista ole." Mikä ihme minua oikein vaivaa?
2: Vielä vaikeampaa on ymmärtää miksi suuri osa ihmisistä kirjoittaa mitään, kun valtaosalla kirjoittajista ei ole oikeastaan ole (a) taitoa (b) omaa näkemystä (c) taitoa tuoda esiin suunnilleen mitään omaa tai merkityksellistä. Internet on malliesimerkki siitä, miten joka paikka voidaan tunkea täyteen turhaa tekstimassaa. Ja voin tässä tiedottaa teille, että ylenkatse aiheuttaa huolimattomuutta tai en mä nyt jaksa teille toopeille selittää mitä se aiheuttaa. Olen nimenomaan mukana prosessissa, osana sitä. En vain jaksa keksiä "halusin vain herättää keskustelua" tai "hyvä jos ajatuksia ja tunteita syntyy, sehän tarkoittaa että tekstini on onnistunut" tai "mulla on mielipiteenvapaus, älä leiki sensuristia orwellilaista totalitarismia mässynmässyn" -tyylisiä tekosyitä tehdäkseni perseilystäni jotenkin eettistä ja oikeutettua. Korostan, että minulla ei ole oikeutusta, toimintani suhde luvallisuuteenkin on lähinnä sitä että sitä ei ole suoraan kielletty joten teen sen siitä huolimatta. En luultavasti ole yksin tässä lokerossa. Siitä huolimatta että harva nostaa kättään ylös kun tähän lokeroon ilmottautuneita kysellään. - Joku voisi jopa esittää, että juuri käsien vähyys vihjaa että lokeron koko on melkoisen suuri. ; Aaron Jamesin mukaan aidointa ja syvintä kusipäisyyttä kun kuvaa juuri se, että itse kokee että omalle teolle on oikeutus. Ja että kysymys on tärkeiden asioiden puolustamisesta, kenties jopa jonkinlaisesta itsepuolustuksesta.

Levinasin huomion jälkeen ei liene vaikeaa ymmärtää miksi niin monet ihmiset ihmiset - minä mukaanlukien - kuluttaa aikaa siihen että he riitelevät, konfliktoivat, mouhottavat, valittavat, vittuilevat, tappelevat, haastavat riitaa, provosoivat - tai ovat muuten vaan egoistisia nuijia ja törpösti käyttäytyviä ihmisiä. Sotatilassa aggressio on ytimessä, ja tavallaan puheet siitä onko pohjimmiltaan kyse pelkopuheesta vai vihapuheesta on sotatilateeman hukuttamista sodankäynnin detaljeihin.

Tietotekniikka on pohjimmiltaan vain väline. Ja ihmisten koulutus ei yleensä tarjoa kovin kummaisia taitoja tietotekniikan käyttämiseen. Ja vielä vähemmän koulutuksessa panostetaan vaikkapa ilmaisutaitoihin. Netti on kiivastahtinen, joten ihmiset eivät pysähdy vaan kiitävät joko osoittamaan maailmassa olevaa epätäydellisyyttä tai korjaamaan sitä jossakussa toisessa. Ja internet on kuitenkin nopeudestaan huolimatta ainakin toistaiseksi etäinen joten se maksimoi juurettomuutta. Se on tässä mielessä ihanteellinen alusta Levinasin varoittamalle sotatilalle.
1: Pelottavimpia tässä prosessissa ovat ne ihmiset jotka ovat tiedostaneet että kysymys on sodasta. He keskittyvät voittamiseen. Vielä pelottavampia ovat ne, jotka kiistävät koko sodan olemassaolon. Ja tätä pelottavinta pelottavampaa pelottavampia ovat ne, jotka tunnistavat sodan ja irtautuvat siitä ajatellen, että tapelkoot keskenään. Sillä tässäkin on huonoja puolia. Katsotaan vaikkapa sitä, kun keskustelu on lopetettu. Jos vaikenemiseen ollaan oltu tyytyväisiä "En ole menettänyt mitään." vastaus on että "Näin varmaan on. Keskustelu ehkä on kuitenkin jotain menettänyt." Minä taas kysyn että jos viisaimmat vaikenevat, niin muut tosiaan jäävät ilman, joten teko on itsekäs aktio. Ja kun asialliset vaikenevat, jäljelle jää vain meitä idiootteja.

Siksipä ei ehkä ole ihme, miksi olen kaiken kaikkiaan pärjännyt "omalla tavallani kohtuullisen hyvin" netissä. Strategiani on hitusen outo, mutta minulle tyypillinen. Kirjoitin aikaisemmin tunteista adaptaatioina. Siellä nostin esille sen, että oma perustilani ei ole pelko, viha, uteliaisuus vaan niitä hitusen muistuttava orientaatio. Tämä on erinomainen valppaustila jos tarkoituksena on toimia "sotatilassa" jossa tila on "kaikki kaikkia vastaan". Siinä varaudutaan ja kehitetään itseä paremmaksi ilman että koskaan päästetään irti. Valppaus ja varovaisuus ei laske - ei välttämättä edes aggressiota tehdessä tai aggression alla. Se strategia ei toki ole voitokas samalla tavalla kuin aggressiiviset populistiset keinot joita voisi verrata dobermanneihin. Se ei ole saalistavan tarkka kuten terävänäköisten kotkien. Mutta jos katsotaan luonnon opetusta orientaatiosta, niin huomaamme, että pirulauta niitä oravia on vaikea napata!
1: Itse asiassa jo adaptaationäkökulma tunteisiin korostaa tätä, koska siinä tunteita katsotaan hyödyn kautta. Selviytymisnäkökulma korostaa hyvin vahvasti tilaa josta Levinas varoitti. ; Tunteissa ei ole enää kysymys autenttisuudesta, siitä kuka on, tai siitä että voidaan olla ja kohdata toisia ihmisiä ja olla vuorovaikutuksessa. Tässä näkökulmassa tunteet ovat väline, joita tarvitaan koska on olemassa sellaisia riesoja kuin muut ihmiset, jotka ovat ongelmia koska ollaan jonkinlaisessa sotatilassa kaikkia vastaan.

Trollaaminen : provokaatiota, sensaatioita ja skandaaleja

"Sanoi se Darwin sitten mitä vaan niin taatusti on eroa apinan ja suomalaisen hyypiön välillä. Ensimmäisellä ei edes ollut chansseja, jälkimmäisellä on yleinen oppivelvollisuus vuodesta 1921, ja on silti lattea eläimellinen luonne ja äly ; Eroilla ei ole niin väliksi jos puuttuu tunnerekisteristä innovatiivisuus, lämpö ja muut tunteet. Paitsi ällistys ja viha."
(Tuomo Hämäläinen)

Reijo Tossavainen edustaa varsin tavallista näkökulmaa trollaamiseen. Hänestä trollit ovat keskustelulle haitallisia syöpäläisiä. Itsetarkoituksellinen ärsyttäminen ja konfliktien rakentaminen ei ole hänestä rakentavaa keskustelua. "ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa. Samaa tarkoittava suomenkielisillä palstoilla syntynyt sana on provo, sanasta provokaatio." Hän korostaa kommenteissa sitä että taustalla on jonkinasteista "psyykkistä epänormaaliutta" "Arvelen, että trollaajilla on jo pidempiaikainen kokemus. Ensin koulukiusaajia, nyt työpaikoilla ja netissä. Narsismi eri asteisena on myös hyvin yleistä. Kuinka suuri osa trollaamisesta voidaan laittaa narsismin piikkiin? Tässä olisi jonkinsortin tutkimukselle paikka."

Risto Jääskeläinen taas edustaa vastakkaista puolta. Hänen "lyhyessä trollauskurssissaan" provokaatiolla nähdään myös arvoa "Tässä pieni hahmotelma tehokkaasta trollaamisesta: menet vilkkaalle keskustelupalstalle ja luot kaksi hahmoa: rikas sikaniska isäntä ja köyhempi yh-äiti. Edellinen pilkkaa jälkimmäistä, joka esittää kohtuu järkeviä kannaottoja elämäntilanteessaan, jossa rahat eivät riitä. Keskustelun vilkastuminen on taattua."  Siellä esitetyssä kommentoinnissa korostetaan että on myös "vakavamielistä trollaamista"; ""Vakavamielinen trollaus" on paitsi hauskaa myös ajatuksia herättävää. Kun heittäytyy "vakavissaan" vastakkaiselle puolelle ja alkaa kirjoittaa kommentteja ja blogeja, jotka ovat 180 astetta omia aatoksiaan vastaan, niin joutuu väkisinkin etsimään hyviä perusteita ja tapaa esittää asia uskottavasti. Kun sitä harjoittaa tarpeeksi kauan, niin jakomielinen persoonallisuus todentuu ja alkaa toisen minänsä huomassa oikeasti uskoa omien trollaustensa sanomaan."

Mielestäni molemmissa kannoissa on hyvin paljon hyvää. Itse en toki henkisesti turskaana härömielisenä trollailijana hyväksy ties mitä psykologisia leimoja. Mutta näen että Tossavainen tunnistaa trollaamisen näkyvimmän ja ongelmallisimman puolen. Hyvin usein huonot trollit tekevät kaiken väärin. He lähestyvät asioita "narsistisesti", eli he eivät mieti sitä miten he saavat ihmiset aktivoitumaan, vaan he ovat ns. huomiohuoria. Lisäksi nämä tuppaavat lähinnä häiriköimään eli jarruttavat keskustelua sen sijaan että oikeasti provosoisivat siten että keskustelu oikein räjähtäisi käsistä ja kaikkien hallinnasta.
1: Ja tietenkin aivan liian monet trollautuvat koska ovat itse provosoituneet aiheesta. Tällöin aiheesta ei pääse irtautumaan ja tosiasiassa trolli ei olekaan trollaaja vaan joku joka on jo trollautunut. Tämä on tilanne joka johtaa siihen että ensin omia mielipiteitään kärjistetysti esittänyt puolustaa mainettaan sanomalla "se oli vitsi, vitsi." (Tai oikeasti tietysti "trollasin, trololol" tai vastaavaa.) Tämä on tietysti enemmänkin tekosyy omalle provosoitumiselle kuin aitoa muiden provosoimista. Nämä eivät mielestäni ole "kunnon trolleja" vaan he lähinnä elävät itsepetoksessa ja valehtelevat olevansa trolleja. He ovat kuitenkin "hyödyllisiä idiootteja" jos halutaan ohjailla keskustelua uusille urille koska heitä on helppoa manipuloida ja ohjailla.

Risto Jääskeläisen lainauksessani näyttämä esimerkki taas näyttää miten taitava trolli voi päin vastoin olla rakentava voina - sukkanukenvalinnallaan hän voi saada muut kiinnostumaan. Hän käyttää aivan oikein erilaisia identiteettileimoja ja herättää niiden kautta keskustelua. Itse tosin suosin hyvin erilaista keinovalikoimaa kuin hän. Jääskeläinen rakentaa ns. stereotyyppisen identiteetin, eli rakehtaa hahmoja jotka muistuttavat ihmisten ennakkoluuloja. Itse taas suosin identiteettien ennakkoluulojen särkemisiä, rakennan ikään kuin sekaprofiileja, jotka vaikuttavat normalai -ihmisistä jotenkin epätodennäköisiltä.
1: Olenkin sitä mieltä että jos Jukka Hankamäkeä ei olisi, hänet pitäisi keksiä. Hänhän oli homoseksuaali joka yritti perussuomalaisien vaikuttajatasolle. "Homo -PerSu" rikkoo jokaisen vihervasemmistolaisen pasmat. Ja monen perussuomalaisenkin. Siksi hän ei saanutkaan kovin paljon vaikutusvaltaa ja uskottavuutta puolueen parissa. Moni sekoittaakin tehokkaan trollaamisen itsekeskeisyyteen ja sille että sukkanukelle tai muulle röllihahmolle luodaan uskottavuutta ja karismaa. Usein trollaamisessa oman itsen kätkeminen on usein ratkaisevan tärkeää jotta muut saa tekemään mitä haluaa. Valtaa käytetään mutta huomio siirretään toisiin, vähän kuin John Grishamin "Valamiehet" -kirjassa jossa soluttautuja nappaa valamiesten sympatiat puolelleen ehdottamalla johtajanpaikkaa sokealle miehelle. Hän saa kuvan toimeliaana, kohteliaana, asioita ratkovana, fiksuna ja ennen kaikkea vaatimattomana miehenä aivan tällä yhdellä tempulla.

Tässä mielessä en malta olla lainaamatta professori Timo Airaksista.  Hän nimittäin esitti lausunnon arvovaltaisessa tiedelähteessä, tämän päivän (9.2.2013) IltaSanomissa provokaatioista seuraavalla tavalla. "Timo Airaksinen uskoo, että sensaatioista pidetään. Koska sensaation pitää hätkähdyttää, usein siinä on kyse jostain tabusta, joka ei kuitenkaan saa olla liian raaka. - Sensaatiot herättävät aistit ja vähentävät ikävystymistä ja jopa ahdistusta, jota skandaalit puolestaan voivat jopa lisätä" ... "Yleensähän ei pitäisi provosoitua kun provosoidaan - Mutta jos ei reagoida, kyse on apatiasta".

Tämä muistuttaa siitä että poliittinen korrektius ja hyvät tavat ja jopa tabut ovat jotain jotka suojelevat meitä. Mutta niiden mukaan eläminen on kovin ikävystyttävää. Olenkin aivan tarkoituksella valinnut tähän trollaamisjuttuun perussuomalaiset sekä kritiikin että puoltavan kannan puolelle, koska halusin korostaa että kysymys ei ole politiikasta vaan asenteesta.
1: Tosin PerusSuomalaiset on hyvä puolue trollaamisen kannalta. Heillähän on ollut provosoivia ja poliittisesti epäkorrekteja leimahduksia, joita on sitten jälkikäteen kuitattu sammakoiksi pelkällä olankohautuksella. Joko ollaan vakavasti esitetty tai ollaan trolleja. Ja tämä tarkistaa sitä miten on tulkittava sitä kun kuulemme siitä miten vaikkapa Ateenan kaduille tarvitaan panssarivaunuja ja ulkosuomalaisille hihamerkkejä. Puolueen kannalta mielenkiintoista on että sen kansanedustajalle toistuvaa käytöstä on että koko ajan joku puolueen jäsen on viranomaisten hampaissa koskien esim. kaikenlaisia blogikirjoituksia? Näissä vedotaan aina sanavapauteen. Musta Mannerheim on sitten vastaavaa trolli-provoilua vasemmistolaiselta puolelta. PerusSuomalaiset ja PerusSuomalaiskriittiset ovat oivia tahoja koska heidän toimiensa arviointi johtaa sivutuotteena siihen miten trollaamiseen ja trolleihin tulisi suhtautua.

Asennepuoli korostaa sitä että jos katsotaan trollaamista, kyseessä on aina kahdesta asenteesta jossa on mukana sekä trolli-kirjoittajan asenne että lukija-potentiaaliprovosoitujan asenne. Ja kokonaisuus on näiden kahden elementin summa. Itse yhdistän trollin enemmän rääväsuuhun kuin kiusaajaan.

Näin ollen nostan esiin sen miten Tossavainen on pahoillaan erityisesti siitä että trollit ovat epäreiluja ; He eivät ikään kuin keskustele "tasaisella". Tämä "tasaiselle haluaminen" on kuitenkin yleensä juuri se tapa jolla vahvempi haluaa asian hoidettavan. Voimalla silmäkkäin asian hoitaminen on nimenomaan koulukiusaajan strategia. Kiusatut taas oppivat muita keinoja, epäsuorempia jolla kiusaaja puolustaa itseään muilla keinoilla. Suora hyökkäys on tappio, joten tätä kautta yrittäminen johtaa pitkällä tähtäimellä lähinnä apatiaan. Eräs yleisimmistä kiusattujen harjoittamista strategioista on ns. klovnistrategia. Se taas muistuttaa hyvinkin paljon trollaamista. (Ja rehellisesti sanoen tämä on varmasti yksi suurimmista syistä miksi minä, koulukiusatun historialla oleva, olen niin maan saatanasti trolli.)

Itse edustan Lutherin kantaa viestintään. Ja tämä on oleellisesti sidoksissa trollaamiseen. [Karkeasti sanoen : Luther antaa oikeutuksen, Schopenhauer peruskatsantokannat, Sun Tzu strategiat.] Trollaaminen on - kuten kaikki muutkin retoriset keinot - huono isäntä mutta hyvä renki. Tästä on hyvä palautua Jääskeläisen lausuntoon "Trollaaminen on periaatteessa paljon vanhempi keksintö kuin internet, mutta uudissana trolli tarkoittaa yleensä nettiprovokaattoria, joka esittää ärsyttäviä mielipiteitä, mutta tuskin aidosti omiaan. Se on kiihottamista sananmukaisesti. Esimerkkinä mahdollisesta historiallisesta trollaamisesta on Barnabaan evankeliumin nimellä tunnettu teos."

Kokeillaanko samaa Raamatulla?

Itse sen sijaan näen - ja korostan että nimenomaan rakentavassa sävyssä - että uskonto on itsessään trollaamista. Tässä henkenä on se, minkä Terry Pratchett tuo esiin kirjassaan "Small Gods" jossa hän vertaa uskontoja esimerkiksi ketjukirjeisiin, joiden niidenkin perustavoite on houkutella ihmisiä aktivoitumaan toimintaan, usein ennustettavalla tavalla ;  ""Chain letters," said the Tyrant. "The Chain Letter to the Ephebians. Forget Your Gods. Be Subjugated. Learn to Fear. Do not break the chain - the last people who did woke up one morning to find fifty thousand armed men on their lawn."" Uskonnossa haetaan uskovaisia. Mukaan troolataan ihmisiä. Juuri minkään asian puolesta ei provosoiduta yhtä usein ja innolla. Uskonto on tietyllä tavalla institutionalisoitua ja dogmatisoitua trollaamista. Molempien ytimessä on "identiteettipeli". Ihmiset yksinkertaisesti provosoituvat uskontoaiheista. Ja urakalla provosoituvatkin.

Uskonto nähdään usein vain joko latteana rauhana tahi sitten jonain shokeeraavina noitavaino -skandaaleja masinoivana järjestönä ; Uskonto näyttäytyy polarisoidusti joko rauhaa rakastavien jumalan lampaiden yhteislaitumena joka mahdollistaa yhteiskunnan ja jonka ulkopuolella on vain viidakon lait. Tai sitten skandaaliuskonto on jotain jossa on Koskimiehen "Korusähkeiden" sävyjä (s. 46) "Paavi ryhtyy omin käsin jahtaamaan homoja. Aamuyön tunteina hän ajaa pikkuisella Fiatilla pitkin Manner-Euroopan katuja pyydystäen nuoria solakoita miehiä ja puristaa heistä niin sanotusti kaikki mehut irti. Hän jättää raatoja pusikoihin, tienvarsiin ja käymälöihin - eli täysin normaaleihin homoyhteisöjen katukohteisiin." Maailma ei kuitenkaan ole sellainen että uskonto on joko ratkaisu kaikkiin ongelmiin tai niiden lähde. Ei yksinkertaisesti ole niin että uskonnon suhde "Earth Houriin" olisi se, että (a) jos rukoiltaisiin tarpeeksi, ei sitä tarvittaisi (b) se on paavillinen tekosyy jotta hän voi pedofiiliskandaalin aikana selittää että hän ei ole nähnyt mitään.

Kuitenkin uskonto on useille juurikin sensaatio eikä skandaali. Se ei ole sitä apatiaa jota minä koen kun menen kirkkoon. (Vaikka miten sirmakkana menisi, on kirkossa sellainen erikseen tuotettu tunnelma, joka saa väistämättömästi nukahtamaan.) Se ei ole sitä katastrofia jota pahimmat ateistit liittävät kaikkeen mitä kirkko tekee. Monesti se hätkähdyttää, mutta ei ole liian raaka.