Poliittiset käsitteet elävät. Ideologiat kuitenkin tupataan usein näkemään muuttumattomina klimppeinä. Tämä on johtanut tiettyihin vaikeuksiin esimerkiksi termin "oikeisto" ja "vasemmisto" kanssa. Käytännössä tässä on ollut aiemmin kynnyskysymyksenä talousjärjestelmä: vapaata markkinataloutta ja omistusoikeutta painottavat kannattavat ovat oikeistolaisia, yhteisomistusta kannattavat vasemmistolaisia. Mielikuvissa "kapitalistinen" ja "sosialistinen" sopivat termeinä tähän määrittelyyn täydellisen hyvin.
Kuitenkin kun nykyään puhutaan oikeistosta, ei suinkaan tarkoiteta usein oikeistoa tässä klassisessa mielessä. Silloin puhutaan enemmänkin "konservativismista". Jos aiheena on äärioikeisto, esiin nousee sellaisia termejä kuin "autoritarismi", "fasismi", "nationalismi" ja "rasismi". Nämä ideologiset teemat ovat nousseet oleellisemmiksi. Ja tätä kautta koko määritelmä on muuntunut ~ Klassisessa mielessä äärioikeistolaisuus tarkoittaisi jotain aivan hemmetin erilaista kuin nämä mielikuvat. Määritelmällisesti äärioikeisto viittaisi laissez-faire -tyyliseen uusliberalistiseen kapitalismiin. Esimerkiksi autoritaarisuus ja kansallismielisyys on tässä kohden asiaan tavallaan liittymätön asia ; USA:n republikaanit ovat äärioikeistoa sanan klassisessa mielessä ja ne ovat autoritaarisia ja kansallismielisiä. USA:ssa libertaarit taas korostavat vapaudessa juurikin riippumattomuutta.
Filosofisesti suuntautuneet ajattelevat että suurin osa ihmisistä käyttäisi termejä väärin. Itse taas näen että politiikassa termeissä on aina kyse aikaan sidotuista konnotaatioista. Näin ollen nykyään äärioikeisto tarkoittaa natsismia. Ja näiden välille voidaan jopa nähdä tietynlainen yhteys. ~ Tämä on melko selvää kun mietitään mikä yhteys on sosialismilla ja vallankumouksen käsiteistöllä. Omistusoikeuspyrkimykset vaativat tiettyjä tapahtumia ja muotoja. Samaa asiaa voidaan hakea monilla eri strategioilla, mutta nämä strategiat ovat systeemeitä ja niitä on rajallinen määrä. Yksityiskohdissa on toki vääntöä mutta kun valitaan tietty yksityiskohta ja tavoite, muut asiat nivoutuvat helpopsti yhteen. Siksi ei ole ihme että kommunistit haikailivat vallankumouksesta. Eikä ole ihme että USA:n oikeistolaiset ovat itsensä pyhyttäviä kalvinisteja.
Fasismin määrittelyä noin ylipäätään on tässä kohden oleellinen. Jos mietitään miksi se liitetään oikeistolaisuuteen, voidaan huomata että fasismi on ideologisesti ontto. Liitos tuntuukin pinnallisesti heti siltä että sanotaan lähinnä "en pidä tuosta enkä halua heittää natsikorttia kun sillä häviää" -taktiikaksi. Asiaa pahentaa se, että fasisteiksi itseään toteuttavien tahojen teorioiden ja oppien ero käytännön toiminnasta on valtava. Reaalipolitiikka vetoaa oppiin nimellisesti mutta ei noudata sitä. Tämä pahentaa fasismin kaikkea määrittelemistä entisestään. ~ On kuitenkin hyvä huomata että fasismi, natsismi ja vastaavat ovatkin tavallaan kapitalistisen järjestelmän sivutuotteita. Joku teräväkielinen voisi sanoa että fasismi ei ole oikeistolaista vaan oikeistollisuutta. ; Ja tämä jaoettelu selittää sen, että miksi sellaiset puolueet jotka ovat korostaneet olevansa oikeisto-vasemmisto -jaon ulkopuolella ovat yleensä nimittäytyneet nationalistisiksi tai fasistisiksi.
Tämä ylläoleva on tarpeen jos tartutaan siihen mikä nykymaailmassa tuppaa olemaan oleellista. Nimittäin "Konservatiivi-liberaali" -akselille. Tämä on mielenkiintoista koska osa saattaa jopa miettiä että onko oikeistokonservatiivi vain redundantti sanahirviö, jossa samaan asiaan viitataan kahdesti. (Vähän kuin sanoisi että "vihtavasta", "tietokonekompuutteri" tai "CD -levy"...) Näin ei kuitenkaan ole ja itse asiassa ole.
1: Mielikuvissa oikeisto ja natsismi liittyvät yhteen. Kuitenkin Hitlerin natsien kinoissa on huomattavaa että siellä oli itse asiassa vahva vasemmistolainen osio, ns. strassenismi. Tästä vasemmistonatsismista vain päädyttiin eroon sisäisten tappamisten ja sotimisten jälkeen ja jäljelle jäi se oikeistonatsistinen porukka.
"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin siitä miten konservatiivit ovat mitä ovat. Ja että tämä ei itse asiassa usein vastaa konservativismin määrittelyjä. Konservativismi ei ole oikeistolaisuutta vaan toiminnallisuutta ja pragmaattisuutta "Korservatiivinen henkilö kunnioittaa perinteitä ja suhtautuu muutokseen varoen. Uusi ilmiö on ennen hyväksymistä tutkittava ja todettava hyväksi ennen kun sen annetaan korvata vanhaa. Vanhaan ei kuitenkaan tarrata väkisin kiinni, vaan uusi on tutkittava ensin ja hyväksytään sen merittiten mukaan. Kaikessa tässä ajatus pitäisi olla kyse pitkän ja kestävän yhteisön ja yhteiskunnan luomisesta, pysyvistä arvoista ja pitkälle katsomisesta, ihmisten yhdistämisestä ei erottamisesta." Tämä ideaali on se syy miksi esimerkiksi itse olen korostetusti konservatiivi. (Olen filosofisen määritelmänkin mukaan myös oikeistolainen, mutta oikeasti sen uuden käytännön oikeistolaisuuden kanssa minulla on yhtä vähän tekemistä kuin sen konservatiiveiksi itseään kutsuvien tahojen liikehdinnän kanssa.) Kuitenkin käytännössä konservatiiviksi nimitetty toiminta on lähinnä viittaussuhteessa tähän teoriaan ja ideaaliin. Konservatiivi viittaa ideaaliin puolustuksena kohtaamalleen kritiikille. Kuitenkin teot ovat usein jotain aivan muuta. "Konservatiivit eivät itseasiassa usko luonnon suojelemiseen yleensä ylipäätään, vaan pitävät luonnon varjelua teollisuuden ja talouden haittaamisena, eivätkä elinolosuhteittemme ylläpitämisenä. Luonnon suojelemisen pitäisi olla nimenomaan jotain mitä konservatiivit tekevät, mutta ei enää. Konservatiivien pitäisi myös kannattaa arvoja jotka yhdistävät ja vakiinnuttavat yhteiskuntaa. Silti he vastustavat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakinaistamista vaikka se tekisi heistäkin paljon kiinteämpiä osia yhteiskuntaa. Konservatiiveissa on noussut myös voimakas työväenliikkeitä vastustava suuntaus. Ammattiliitot ovat todistetusti yksi parhaita yhteiskunnallisen vakauden välineitä, mutta konservatiiveista löytyy merkittävä osa jotka tahtovat ajaa moiset sosialismin airueet ulos järjestelmästä." ... "Konservatiivisuus lyhyelläkin tarkastelulla ei siis ole erityisen konservatiivista, vaan pikemminkin kuulostaa mielestäni uskonnolliselta liberalismilta." Käytännössä konservativismi heijastuukin viittaussuhteena ns. ostoslista -metodiin. "Konservatiivisuuden on "napannut" uskonnollisten ja Friedmanilaisten markkinaliberaalien porukka. He näyttäytyvät perinteiden puolustajina, mutta samalla varjolla voidaan näppärästi ajaa myös kaikkea muuta. Ja tässä on nykyisen konservatiivisen liikkeen kuolema. Kyseessä ei ole enää suuntaus joka rakentaisi terveitä ja pitkäikäisiä yhteisöjä. Moderni konservatiivi ei yhdistä, vaan hajottaa, hän piirtää tiukat taistelulinjat ja asettuu niihin. Homoja vastustetaan koska se kuuluu asiaan. Ilmastonmuutos kielletään koska se kuulu asiaan."
Tämä onkin tärkeä huomio. Sillä usein kun konservatiivit korostavat sitä että miten he eivät ole mikään ideologia, he kuitenkin toimivat hyvin tämän vastaisesti. He eivät ole pragmatisteja jotka kannattavat kansan yhteyttä, vaan riidanhaastajia jotka hakevat konfliktia. Uskonnolliset rituaalit myydään kansan rivit yhdistävänä. Oikein mitään syy-seurausyhteyttä sillä konfliktilla joita uskonnollisiin rituaaleihin pakottavat sitten nostavat ei enää olekaan. Pragmatisti laittaisi turvan kiinni. Nykykonservatiivi nostaa kierroksia. Sillä kysymys ei oikeasti ole siitä että asioilla olisi syy-yhteys, vaan siitä että ensin on päätetty että puolustetaan yhteistä uskontoa ja sitten keksitään tälle presuppositionistisesti mitä tahansa syitä jotta tämä ehto toteutuisi.
Konservatiivit toimivat tällä presuppositionistisella strategialla muutoinkin. Ja tämä näkyy varsin hyvin siinä miten vähän näkemysten kirjoa konservatiiveiksi nimittäytyvillä yleensä ottaen on. Jos perustelu huonon argumentin vastaan tullen on "mutta kyllä se voi olla ja koherentisti voidaan ajatella näin" ei kuitenkaan selity miksi tämä linkki asian ja ideaalin välillä on paljon heikompi kuin se korrelaatio jolla tätä ideaalia ajavat kannattavat tätä asiaa.
1: Eli jos kaikille yhteiseksi pakotetun uskonnonrituaaliston yhteys yhteiskuntarauhaan on teoreettinen ja yhteys mahdollinen mutta utooppinen, niin miksi yhteiskuntarauhateoriaan vetoavista miltei kaikki uskovat tähän eivätkä siihen vaihtoehtoon joka on hyvinkin relevantti vaihtoehtoteoria. Koska konservatiivi ei oikeasti ajattele lopputulosta ja seurausketjua jolla tähän päästään vaan hän ensin on valinnut ne miten pitää olla ja väitää niiden liittyvän yhteiskuntarauhaan. Jos yhteys olisi ehdoton ja varma, olisi yhteys selvä. Mutta hyvin usein mielipidekirjoa olisi olemassa, mutta tätä kirjoa ei suinkaan käytetä vaan ollaan hyvinkin yksimielisiä siellä missä itse ideaali antaisi sille hyvinkin paljon tilaa. Tämä on oire joka kertoo kaksinaamaisuudesta, eli siitä että oikeasti takana ei ole pragmaattisuus vaan ideologia joka yritetään naamioida pragmaattisuudeksi. Siis eräänlaista pseudotiedettä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosialismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sosialismi. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
sunnuntai 29. huhtikuuta 2012
Harmonia vai suvaitsevaisuus vai suopeus?
Kontrolloitu konservatiivinen harmonia kaatuu omaan pömpöösiyteensä.
Kiinan tuhon syyksi nähtiin pysähtyneisyys. Sen vuoksi se jäi Euroopalle jälkeen kilpailussa. Eurooppalaiset kehittivät löytöretkeilyä kaupankäynti mielessä ja lähettivät keksintöjä Kiinaan lahjaksi. Kiina taas oli ensin lähettänyt löytäretkialuksia, mutta nämä olivat vain tuoneet eksoottisia lahjoja kuten kirahveja. Ja tätä ei nähty sen arvoiseksi ja niin Kiina kriminalisoi laivojen tekemisen ja niillä kulkemisen. Eurooppalaisille kerrottiin diplomaattisesti että Kiinalaisia ei kiinnostanut ovelat laitteet eikä niitä arvostettu. Tämä tuo esille sen, mitä voi olla vaikeaa käsittää länsimaissa. Syitä on kaksi.
Ensinnäkin olemme tottuneet yhdistämään itämaisen ajattelun harmonian hieman väärin. Moni ajattelee että se olisi nimenomaan "liberaali-hengellistä" suvaitsevaisuutta. Kuitenkin itämainen harmonia perustuu äärimmäiseen konservativismiin. Harmonia ei ole nimenomaan avomielisyyttä ja suvaitsevaisuutta vaan sitä että yksilö nähdään osaksi kokonaisuutta jossa tällä on myös tietty paikka ja toteutettava rooli. Kiinakin oli hyvin sulkeutunut maa ja harmoniakäsite korosti nimenomaan tätä. ~ Siksi olenkin hieman ihmeissäni siitä miten itämaiset uskonnot yleensä ovat liberaalien kannattamia ja että niissä koko uskonnon idea on muuttunut. Siinä missä itämaista ajattelua kuvaa hyvin vaikkapa Kungfutse korosti että tavallinen ihminen korostaa erikoisuutta ja että viisas näkee arkisen, on itämainen ajattelutapa länsimaissa sitä että meditaatiolla haetaan itselle yksilöllistä uskonnollista huippukokemusta. "Iron Mistressin" kaltaiset buddhalaiset jotka ovat tunnustuksellisesti ja avoimesti konservatiiveja ovat itse asiassa uskontonsa mukaisia - ja hyvin harvinaisia. Tämä sotii aivan käsittämättömän paljon itämaista ajattelutapaa vastaan.
Toinen vaikea asia on tietysti siinä että juuri Kiinan konservatiivisuus oli sen valtavan kulttuurin tuhon syy. Dokumenttikin kuvasi sitä että konservatiivisuuden perusongelmana on se, että yhteiskunnat ovat monisyisiä ja moniosaisia kokonaisuuksia. Siksi pysähtyneisyys synnyttää tasapainoloukkuja, hauraita tasapainotiloja joiden ainut ongelma on siinä että konservatiivisuus on muutosvastarintaluonteensa vuoksi "inertiaa" muutoksille, joka johtaa myös joustamattomuuteen tai ainakin reagoinnin hitauteen. Näin jokin taktinen muutos - joka oli Kiinan kulttuurin kohdalla peräti kulttuurin ulkopuolisesta maailmasta johtuva - voi johtaa siihen että koko rakennelma romahtaa omaan mahdottomuuteensa. ; Kiinan romahdusta joudutti voimakas keskusvaltaisuus. Valta oli hierarkisesti yksien käsien ohjauksessa. Tämä hidastaa muutoksia entisestään.
Kapitalistinen suvaitsevan innovatiivinen kulttuuri riistää heikompia ja syö eväänsä.
Dokumentti esittikin että euroopan valtti oli kapitalistinen lähestymistapa jossa oli paljon sisäistä kilpailua. "Hajota ja hallitse" toimi siten että oli hyödyllistä olla sirpaloitunut. Se synnyttää kanssakäymistä, ajatustenvaihtoa, eri ryhmien spesialisoitumista ja kilpailu kannustaa innovaatioiden tekemiseen. Jokainen joutui yrittämään parasta ja parhaaksi ei riittänyt "sama kuin eilen". Oli pakko innovoida tai tipahti ulkopuoliseksi esimerkiksi rahakkaista maustemarkkinoista. ; Tämä on hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska Kiinan tuhoutumisen kaltaiset ilmiöt ovat tunnettu riski kapitalistisessa talousteoriassa. Kapitalistinen talousnäkemys nostaa esille juuri sen, että kilpailutilanteessa on "juostava jotta pysyy paikallaan". ~ Jopa "mielikuvaltaan luonnonläheiset" maatalousyritykset tuntevat nykyään nyrkkisäännön jossa toimintaa on koko ajan joko (a) laajmittaistettava (b) spesialisoitava kohti tietympää tuotetta ja valta-aseman tässä sekventissä hankkimiseen (b) laaja-alaistettava toimintoja jotta rahaa tulee useammasta eri lähteestä. Tai seurauksena on (c) tuotteen hinnan laskupakko tai tulojen aleneminen.
Kapitalismissakin on olemassa mielikuvaloukku. Vaikka konservatiivit usein ovat kapitalisteja, ei kapitalismi itse asiassa sovi kovin hyvin yhteen konservatiivisen filosofian kanssa ; Kapitalismin kilpailuhenkisyys keskittyy uuden teknologian ja uudistumisen päälle. Innovaatio muuttaa maailmaa ja on selvää että ei ole kovin sopivaa elää vanhan maan tavalla uudessa kulttuurissa. (Kuten Kiina opetti.) Kapitalismin kannalta ratkaisevaa on kuitenkin se, että sekin tarjoaa tuhon mahdollisuuden. Tämä tulee itse asiassa nimenomaan eteenpäinpyrkivyydestä. Kapitalismi on liian liberaali ja salliva ja yrittävä. Se tuottaa opportunistisia toimijoita jotka kahlitsemattomiin päästyään tarkoittaa käytännössä jonkinlaista sortoa ja riistoa. (Kyllä, tämä on liberalismin ongelma ja riski!)
Kenties näkyvimmillään tämä näkyy luonnon puolella. Kapitalistinen maailma ajattelee lyhytjänteisestä. Henki on Keynesin tapaan ajatella että "pitkällä tähtäimellä olemme kaikki kuolleita." Luonnon kohdalla tämä tarkoittaa sitä että uusiutuvia luonnonvaroja käytetään helposti enemmän kuin mitä ne uusiutuvat. Tämä johtaa siihen että ne toimivat kuin ne olisivat uusiutumattoman luonnonvaran kaltainen tuote jota "louhitaan" kunnes se loppuu. On selvää että lyhytjänteisesti ylikäyttämällä saadaan esimerkiksi enemmän puutavaraa käyttöön. Mutta pitkässä tähtäimessä tämä ylikäyttö tarkoittaa puuvarojen loppumista. Kestävällä tavalla kuluttaen "kaiken kaikkiaan saatava puu" olisi hyvin runsasta. Joku voisi ajatella että kapitalistinen systeemi helposti ymmärtäisi "pysyvän ja vakaan tulon". Mutta valitettavasti tilanne ei ole tämä. Sillä kapitalistista ajattelua värittää diskonttauksen kaltaiset periaatteet. Siinä tulevaisuudessa saatavalle tulolle asetetaan korkovaatimus. Ajatus on että jos tuloa ei saa huomenna vaan vuoden päästä, niin on vaadittava paljon enemmän tuloa koska rahaa olisi voinut siinä välissä investoida ja sijoittaa muualle. Tämä tarkoittaa sitä että tulevaisuudessa saatavat tulot nähdään hyvin paljon arvottomampina (vaatimus tulosta kasvaa eksponentiaalisesti "korkoa korolle" kasvavalla tavalla, jolloin tulevaisuuden tulot ovat kasvavassa määrin arvottomampia.)
Sosialistinen maailma antaa ihmisten suopeasti tuhota itsensä ja toisensa.
Siksi ei varmasti ole vaikeaa ihmetellä miksi sosialismi viehättää monia. Sen kohdalla tilanne on kuitenkin kenties kaikista pahin. Sillä sen kohdalla vastaan nousee yhteismaan tragedia. Toki tämä on kapitalistisissakin systeemeissä tuttu ilmiö. Mutta kapitalismissa se tulee esiin vain tietyissä tilanteissa ; Esimerkiksi jos peltoa vuokrataan pellonvuokraajan kananttaa "ryöstöviljellä" maan ravinteet mahdollisimman tehokkaasti koska jäljelle jäävä "on häneltä itseltään pois". Samoin on monesti käynyt niin että kapitalisti on käyttänyt hyväkseen valtioita ; Kun vaikkapa kaivos on lopetettu, ei kaivoksen pohjaa ole puhdistettu ja näin ympäristön saastuminen on jätetty "muiden ongelmaksi". Ja jos valtiot ovat yrittäneet rajoittaa tätä ja asettaneet kaivoksen perustamiselle jälkiensiivoamisvaihtoehdon, on moni kaivoksenperustaja ymmärtänyt yhtiöittää tilannetta ja kun tehdas muuttuu kannattamattomaksi (kuten se aina tekee ennen kuin louhinta on lopetettu) se on ajanut tämän konkurssiin. Rahat on vain pumpattu "yhteistyökumppaneille" ja palkkoina pomojen taskuun ennen tätä. Ja konkurssiin menneellä ei ole varoja siivota joten yhteiskunta hoitaa tilanteen joka tapauksessa.
Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa sitä että tämä on arkipäivää. Tämänkin tajuaminen voi olla vaikeaa. Sillä yleensä sosialismin riskiksi nähdään "laiskottelijat". Eli ne henkilöt jotka eivät tee omaa panostaan työstä vaan antavat muiden työskennellä yhteisomaisuudesta ja itse sitten vain nauttivat seurauksista. Toki sosialismi voi kannustaa jonkin verran tämäntapaiseen "sun työt on sun työt, meidän omaisuus on myös minun omaisuus" -asenteeseen. Sosialismi itsekin ajattelee hieman tähän suuntaan ja häivyttää asioita käyttämällä kapitalismista kenties osuvaakin "riisto" termiä. Tämä termi on kuitenkin ulkoistettu eli sen nähdään koskevan vain kapitalistisia laitoksia. Sosialismi nähdään riiston vastakohtana. Tästä valitettavasti seuraa se, että riistoa tehdään mutta sitä ei huomata ; Sosialismissa yhteisomistus tarkoittaa myös sitä että monessa tapauksessa riskit ovat "yhteisiä riskejä" kun taas yhteisomistuksesta saatavat hyödyt ovat "minun hyötyjä". Ja tätä kautta sosialistisia maita ei suinkaan kuvaa "asioiden hoitamattomuus" vaan "asioiden ylihoitaminen". Sosialistiset valtiot tuottavat aivan kamalia ympäristötuhoja. (Kapitalismissakin pahimmat tuhot tulevat yhteismaan tragedian kautta.)
Näin ollen voidaankin huomata että kaikilla lähestymistavoilla on omat ongelmansa. Ja voikin olla niin että yhtä ratkaisua ei ole. Olisi esimerkiksi tasapainoteltava eri kantojen välillä. (Pienemmässä mittakaavassa, yritysten tasolla, sukupolvien kiertoa itse asiassa tapahtuu. Eli ei ole mitään "pitkällä tähtäimellä pysyvää" tilaa. Opportunisti-kapitalisti luo yrityksen, konservatiivi-hierarkikko ylläpitää sitä ja sosialisoimaan tottunut kuluttaa sen loppuun.) Konservatiivisuus toimii pysyvässä tilassa ja se miettii asioita pitkällä jänteellä eikä siksi helposti sorru lyhytaikaiseen hyötyyn ja tuhoisiin muotioikkuihin. Sen ongelmana oli muiden jalkoihin jääminen ja esimerkiksi luonnossa ilastonmuutosten tai luonnonkatastrofien aikaansaamien ympäristönmuutoksiin sopeutumisen huonous. Kapitalismi sopeutuu mutta se johtaa helposti lyhytjänteisyyteen, ihmisten ja luonnon riistoon. Sosialismi. Siinä taas huonossa osassa olevilla ihmisillä (joilla ei ole valtaa) on kenties paras olla. Muuten siinä sitten onkin isoja ongelmia.
Älkää huoliko, ihmiset. Käsille räjähtäneitä ongelmat ratkaistaan aina. Viimeistään anarkiavaiheessa.
lauantai 28. huhtikuuta 2012
Maailmankuvatiede vai tieteellinen maailmankuva?
Kylmän sodan aikana sosialistinen kiina ja kapitalistinen USA erosivat toisistaan syvästi. USA oli vahvasti skientistinen maa, siellä kannatettiin tiedettä ja teknologiaa. Kiinassa tiede nähtiin taas kapitalistisena. He esittivät jopa että he tulevat mainiosti toimeen ilman.
Kiinan asenteet johtivat sitten siihen mistä voi lukea vaikkapa Jared Diamondin "Romahdus" -kirjasta (s. 394) : "Kiinan johtajat uskoivat aikaisemmin, että ihminen voi ja hänen tulee valloittaa luonto, että ympäristövauriot ilmenivät vain kapitalistisissa yhteiskunnissa ja että sosialistiset yhteiskunnat olivat niille immuuneja. Nyt he ovat kohdanneet vakuuttavia esimerkkejä Kiinan omista vakavista ympäristöongelmista ja he tietävät aikaisemman ajattelun virheellisyyden." Toisin sanoen Kiinalaiset sovelsivat sosialistisille maille tyypillistä tapaa nähdä tiede kapitalistisen maailmankuvan ilmenemisenä. Ja samalla he joutuivat omakohtaisesti huomaamaan, että vaikka tietyt maailmankuvat kenties tuottavat tietynlaisia odotuksia todellisuudelta, todellisuus ei tottele välttämättä näitä tiloja ja näin toiset (ja kenties jopa kaikki) maailmankuvat paljastuvat virheellisiksi.
Tämä on hyvin tärkeä asia moneltakin kannalta. Tämä muistuttaa siitä mitä tieteenfilosofian maailmankuvariippumattomuus tarkoittaa ; Monestihan tässä korostetaan nimenomaan sitä että testin tulos ei saa riippua siitä kuka tekee tutkimuksen. Pelkkä tutkimusmekaniikka johtaa tiettyyn tulokseen. Kiinan asenne sen sijaan on sosialismille hyvin tyypillinen tapa lukea sana "maailmankuvariippumattomuus" eri tavalla. Heille koko tiede ja sen tulokset on aina yhdistettävissä tekijöihin. Tämäntapaisen asenteen huipentuma on tietysti postmodernismi jossa totuusväitteiden olemassaolo syvänä totuutena kielletään ja kaikki on vain näkökulmaa ja tulkintaa.
Postmoderni lähestymistapa eroaa klassisesta tieteentekotavasta ennen kaikkea siten että näkökulma siirtyy tieteenfilosofiasta tieteensosiologiaan. Tällä taas on useita vaikutuksia:
1: Konfliktikeskeiset ajatukset nousevat maailmankuvien ja intressien kautta keskiöön. Tällöin huomio helposti kiinnittyy tieteen vallankumousvaiheeseen, paradigmojen murrokseen. Tämän seurauksena perustutkimusvaihetta vähätellään vaikka silloin tehdään tietoja tarkentava ja tietoja soveltava puoli. Konfliktit ja murrokset värittävät tutkimuksellisesti hedelmällisen perustutkimusvaiheen siten että iskulauseeksi voisi muodostaa lausuman "vallitseva paradigma on tylsä".
2: Huomio ohittaa helposti tutkimusvaiheen ja keskittyy näkemysten taustaoletuksiin sekä siihen miten keksijän maailmankuva on auttanut hypoteesinmuodostuksessa. Tällöin näkemyksen totuusarvon testaamisen vaikutus helposti unohdetaan ja esille nousevat vain yksilöiden ideat ja oletukset.
3: Tiede nähdään helposti pelkkänä arvona ja välineenä. Eli jos jokin kulttuuri arvostaa tiedettä, on tiede itsessään tämänlaisen maailmankuvan heijastuma.
4: Postmodernin ajattelun soveltaminen itseensä johtaa esittämään kysymyksen jossa huomataan se, että jos keskittää huomionsa vain maailmankuviin, on luonnollista että saa vain tämänlaisia vastauksia. Näin ollen maailmankuvallisuuden korostaminen ytimeksi - peräti "ainoaksi asiaksi" jota voidaan sanoa kun "suuret kertomukset" on latistettu pelkiksi näkökulmiksi - johtaa siihen että tiede nähdään pelkästään maailmankuvana ja valtapelinä siitä huolimatta että siinä on ns. väitteitä siitä miten maailma toimii. Tämä ei oel kaukana sen sanomisesta että maailma toimii siten miten ihmiset sen haluavat toimivan. Tai ainakin se saa keskustelun näyttämään sellaiselta että se toimii säännöillä joissa se ilmenee ihmisille niin kuin näin todella olisi.
+: Kaikissa näissä yhdistyy se, että vaikka idean keksiminen onkin taatusti yksilöllinen luova aktio joka ei ole riippumaton maailmankuvista, niin tosiasiassa myös totuusarvon varmistumisella on arvokas puoli. Esimerkiksi ei ole vaikeaa nähdä että Kiinassa sosialistinen maailmankuva johti kapitalistien arvotaminen asioiden vähättelyyn, ja että tällä oli vaikutus empiirisen tieteen hyljeksimiseen. Idean synty ei kuitenkaan riitä kun huomataan Kiinan ympäristön tila. Idean täytyy paitsi syntyä, myös olla todellisuudenmukainen. Kiinassakin sosialistinen maailmankuva antoi teorian siitä mitä maailmassa konkreettisella tasolla tapahtuu, joten kysymys siitä mitä tapahtuu riippuu paitsi siitä onko tälläinen teoria, myös siitä toimiiko ympäristö tämän teorian pohjalta.
Suurin huvitus syntyy tietysti siitä jos ketju palautetaan "kapitalistiseen USA:an" ja nykyaikaan. USAn konservatiivit ovat edelleen erittäin oikeistolaisia ja tätä kautta kapitalisteja. He katsovat sosialismia ja kommunismia usein pahasti edelleen. Kuitenkin jos halutaan löytää postmodernia "tiede on maailmankuva" -henkistä keskustelua sitä joutuu hakemaan joko "punaviinivasemmiston kahvilaistujaisista" tai "oikeistolaisten konservatiivikristittyjen uskonmekastajaisista". On nimittäin merkillepantavaa miten denialismi on minun elämäni aikana valloittanut konservatiivien puolen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksenvastustaminen ja kreationismi - etenkin Intelligent Design -kreationismi - nojaavat siihen että tieteenfilosofian sijasta on keskityttävä tieteensosiologiaan ja maailmankuvaan.
Siinä missä kreationistien linja vielä 1980 -luvun alussa oli nimenomaan skientistinen ja argumentoi että "evoluutio oli objektiivisesti paskaa" joka ilmeni esimerkiksi kirjan otsikoissa kuten "Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja joissa korostettiin että Jumala oli luonnontieteellinen hypoteesi. Nykyään tätä ohitetaan ja valtaosa puheesta korostuu siihen miten empirianvaatimus jota noissa aiemmissa kirjoissa ihasteltiin ja kannatettiin on nykyisin "naturalismia" ja vastustettava asia. "Samat havainnot eri tulkinnat" korostaa uusi linjama.
Toki muutos kreationistien linjamassa on ollut omituinen. Kenties siksi että muutos on ollut nopea kun "sosialistis-kommunistinen" ajatustapa on ollut halveksuttava vielä melko vähän aikaa sitten. Kenties siksi että tähän maailmankuvallisuuteen ei oikeasti usko oikein kukaan oikeistolainen ja että heille tämä on vain strateginen valinta joka tehdään koska yhteiskunta on "sosialisti-kommunistien" vallassa ja keskustelukenttä miinoitettu niin että tässä katsotaan käytettävän "heidän omia maailmankuvallisuus -aseitaan heidän omalla maaperällään" enemmän kuin tämä otettaisiin todesta ja vakavasti todellisena asiana. Muutoksen omituisuus on kuitenkin sitä että tällä hetkellä etenkin ID -keskustelun maailmankuvallisuuskannanotot ovat kummallisen domeenispesifejä. (Mallia "ID ei ole ollenkaan uskontoa mutta ID:n vastustaminen on automaattisesti uskonnonvastaisuutta.") Eli maailmankuvallisuusargumentteja käytetään hyvin tietyllä tavalla ja tietyissä tilanteissa ja yleensä ne ovat hyvinkin poissaolevia ja argumentit ovat asenteina jopa maailmankuvallisuusnäkemystä vastaan. Maailmankuvallisuudella lähinnä joskus suojataan ID:tä kritiikiltä ja siihen vedoten syytetään evolutionisteja vainoamisesta. Valtaosa teksteistä on sellaisia kuin esimerkiksi Behe olisi objektiivisesti oikeassa siitä että RC ei voi kehittyä evolutiivisesti. Eli opin sisällä esitetään että erimielisyys ei ole eri maailmankuvia ja eri oletuksia, vaan sitä että toinen maailmankuva on yksinkertaisesti objektiivisesti ja tieteellisesti väärässä. Tässä "objektiivisuus vs. maailmankuvallisuus" -kikkailussa tietysti ratsastetaan kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.
Ja vastaavasti ilmastonmuutoksen kiistämisessä korostetaan sitä miten "liberaali tiede" rakentaa esimerkiksi luonnonsuojeluaatteen pohjalta liberaalejen intressien värittämiä pyrintöjä jotka sitten uhkaavat "Aitoa Amerikkalaista Elämäntapaa" kuten yksityisautoilua.
Ja toki tätä ajattelutapaa löytyy muualtakin. Jared Diamond kuvaakin "Romahdus" -kirjassaan myös Australialaisia. Siellä on konservatiiveja maanviljelijöitä joilla on käytössä englantilainen viljelyperinne jota on harjoitettu useassa sukupolvessa. Sen ongelmana on vain se, että Australian maasto ja olosuhteet ovat oleellisesti erilaisia. Näillä ihmisillä on henkenä samantapainen asia joka ilmeni Kiinalaisilla. (Ja niillä suomenkin anti-intellektuelleilla joista "asioita X ei voi oppia kirjoista" on perusasenteena.) He eivät pidä kaupunkilaisia hyvänä. Diamond kuvaakin asennetta (s 415) "Australian kansanperinteessä maaseudun ihmisiä pidetään rehellisinä jopa selvemmin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja kaupunkilaisia pidetään epärehellisinä. Jos viljelijä tekee vararikon, oletetaan että hyvä ihminen on epäonnekseen joutunut hallitsemattomien tapahtumien uhriksi (esimerkiksi kuivuuden), mutta jos kaupunkilainen tekee vararikon, sen oletetaan johtuvan hänen epärehellisyydestään." Tämä muistuttaa siitä että postmoderni maailmankuvakeskeinen oletuksia ei testaamista ja onnistumista korostava näkökulma on itse asiassa käytännössä aina ad hominem -argumentaatiota. Ei yksinkertaisesti puhuta asiasta, vaan ihmisistä. Korostamalla perusoletuksia yritetään itse asiassa yleensä ottaen rakentaa keskustelukenttä jossa rationaalinen ja tieteellä asian ratkaiseminen olisi mahdotonta. Perusoletukset nähdään "maailmankuvallisina lähtökohtina" joista voi olla vain erimielinen joten ainut joka jätetään jäljelle on se, että ollaan sosiologeja ja puhutaan ihmisistä ja heidän habituksestaan.
1: Maailmankuvakeskustelussa yleisin virhe on ad hominem -argumentaation alatyyppi nimeltä jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos vaikka joka ikinen maailman ateisti uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Saati että kyseisen teorian suosio tiedemaailmassa tarkoittaisi ateistejen masinoimaa vainoamista. Tämänlaisessa kyseessä on yhdistelmä herjaamista ja kategoriavirhettä. Sen kaiken sorttinen huonous ei kuitenkaan estä sen tavallisuutta argumentaatiossa.
Näissä asenteissa tehdään tietysti käsitesekaannus. Ja se on täsmälleen sama sekaannus kuin mitä on tehty esimerkiksi Kiinassa. (Ihan sen takia että kyseessä on täsmälleen sama ajattelutapa.) Intresseihin keskittyessä on helppoa sekoittaa maailmankuvan todenmukaisuus ja maailmankuvallisuus yhteen. Ilmastonmuutoksen kohdalla asia on tietysti selvin ; Jos tiede näyttää oikeuttavan "liberaalien goddamit hippien" mesoamista, niin syynä ei välttämättä tai yleensä ottaen ole se, että tiedemaailma olisi liberaalien intressien saastaama, vaan ihan yksinkertaisesti sitä että liberaalien hippien maailmankuvassa on tässä tietyssä kohden todellisuudenmukaisia kannanottoja. Jos tässä tietyssä kohdassa on sitten erimielinen, niin kyseessä on pelkkä maailmankuvallinen kannanotto joka toki nojautuu maailmankuvallisiin perusoletuksiin. Mutta tämä itsereflektiotaso ja sen esilletuominen ja siitä muiden syyttäminen ei merkitse kovin paljoa, koska tämä maailmankuva on tältä tietyltä osin selvästi väärässä. Sosiologian rooliksi jää tällöin sen huomaaminen että kenties liberaalien on maailmankuvallisten perusoletustensa vuoksi helpompi niellä totuus tältäosin ja että erilainen maailmankuva estää monia hyväksymästä totuutta. Tämä johtaa oikeastaan siihen että joskus voidaan sanoa "jos tässä on ongelma, sen pahempi maailmankuvalle".
Kiinan asenteet johtivat sitten siihen mistä voi lukea vaikkapa Jared Diamondin "Romahdus" -kirjasta (s. 394) : "Kiinan johtajat uskoivat aikaisemmin, että ihminen voi ja hänen tulee valloittaa luonto, että ympäristövauriot ilmenivät vain kapitalistisissa yhteiskunnissa ja että sosialistiset yhteiskunnat olivat niille immuuneja. Nyt he ovat kohdanneet vakuuttavia esimerkkejä Kiinan omista vakavista ympäristöongelmista ja he tietävät aikaisemman ajattelun virheellisyyden." Toisin sanoen Kiinalaiset sovelsivat sosialistisille maille tyypillistä tapaa nähdä tiede kapitalistisen maailmankuvan ilmenemisenä. Ja samalla he joutuivat omakohtaisesti huomaamaan, että vaikka tietyt maailmankuvat kenties tuottavat tietynlaisia odotuksia todellisuudelta, todellisuus ei tottele välttämättä näitä tiloja ja näin toiset (ja kenties jopa kaikki) maailmankuvat paljastuvat virheellisiksi.
Tämä on hyvin tärkeä asia moneltakin kannalta. Tämä muistuttaa siitä mitä tieteenfilosofian maailmankuvariippumattomuus tarkoittaa ; Monestihan tässä korostetaan nimenomaan sitä että testin tulos ei saa riippua siitä kuka tekee tutkimuksen. Pelkkä tutkimusmekaniikka johtaa tiettyyn tulokseen. Kiinan asenne sen sijaan on sosialismille hyvin tyypillinen tapa lukea sana "maailmankuvariippumattomuus" eri tavalla. Heille koko tiede ja sen tulokset on aina yhdistettävissä tekijöihin. Tämäntapaisen asenteen huipentuma on tietysti postmodernismi jossa totuusväitteiden olemassaolo syvänä totuutena kielletään ja kaikki on vain näkökulmaa ja tulkintaa.
Postmoderni lähestymistapa eroaa klassisesta tieteentekotavasta ennen kaikkea siten että näkökulma siirtyy tieteenfilosofiasta tieteensosiologiaan. Tällä taas on useita vaikutuksia:
1: Konfliktikeskeiset ajatukset nousevat maailmankuvien ja intressien kautta keskiöön. Tällöin huomio helposti kiinnittyy tieteen vallankumousvaiheeseen, paradigmojen murrokseen. Tämän seurauksena perustutkimusvaihetta vähätellään vaikka silloin tehdään tietoja tarkentava ja tietoja soveltava puoli. Konfliktit ja murrokset värittävät tutkimuksellisesti hedelmällisen perustutkimusvaiheen siten että iskulauseeksi voisi muodostaa lausuman "vallitseva paradigma on tylsä".
2: Huomio ohittaa helposti tutkimusvaiheen ja keskittyy näkemysten taustaoletuksiin sekä siihen miten keksijän maailmankuva on auttanut hypoteesinmuodostuksessa. Tällöin näkemyksen totuusarvon testaamisen vaikutus helposti unohdetaan ja esille nousevat vain yksilöiden ideat ja oletukset.
3: Tiede nähdään helposti pelkkänä arvona ja välineenä. Eli jos jokin kulttuuri arvostaa tiedettä, on tiede itsessään tämänlaisen maailmankuvan heijastuma.
4: Postmodernin ajattelun soveltaminen itseensä johtaa esittämään kysymyksen jossa huomataan se, että jos keskittää huomionsa vain maailmankuviin, on luonnollista että saa vain tämänlaisia vastauksia. Näin ollen maailmankuvallisuuden korostaminen ytimeksi - peräti "ainoaksi asiaksi" jota voidaan sanoa kun "suuret kertomukset" on latistettu pelkiksi näkökulmiksi - johtaa siihen että tiede nähdään pelkästään maailmankuvana ja valtapelinä siitä huolimatta että siinä on ns. väitteitä siitä miten maailma toimii. Tämä ei oel kaukana sen sanomisesta että maailma toimii siten miten ihmiset sen haluavat toimivan. Tai ainakin se saa keskustelun näyttämään sellaiselta että se toimii säännöillä joissa se ilmenee ihmisille niin kuin näin todella olisi.
+: Kaikissa näissä yhdistyy se, että vaikka idean keksiminen onkin taatusti yksilöllinen luova aktio joka ei ole riippumaton maailmankuvista, niin tosiasiassa myös totuusarvon varmistumisella on arvokas puoli. Esimerkiksi ei ole vaikeaa nähdä että Kiinassa sosialistinen maailmankuva johti kapitalistien arvotaminen asioiden vähättelyyn, ja että tällä oli vaikutus empiirisen tieteen hyljeksimiseen. Idean synty ei kuitenkaan riitä kun huomataan Kiinan ympäristön tila. Idean täytyy paitsi syntyä, myös olla todellisuudenmukainen. Kiinassakin sosialistinen maailmankuva antoi teorian siitä mitä maailmassa konkreettisella tasolla tapahtuu, joten kysymys siitä mitä tapahtuu riippuu paitsi siitä onko tälläinen teoria, myös siitä toimiiko ympäristö tämän teorian pohjalta.
Suurin huvitus syntyy tietysti siitä jos ketju palautetaan "kapitalistiseen USA:an" ja nykyaikaan. USAn konservatiivit ovat edelleen erittäin oikeistolaisia ja tätä kautta kapitalisteja. He katsovat sosialismia ja kommunismia usein pahasti edelleen. Kuitenkin jos halutaan löytää postmodernia "tiede on maailmankuva" -henkistä keskustelua sitä joutuu hakemaan joko "punaviinivasemmiston kahvilaistujaisista" tai "oikeistolaisten konservatiivikristittyjen uskonmekastajaisista". On nimittäin merkillepantavaa miten denialismi on minun elämäni aikana valloittanut konservatiivien puolen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksenvastustaminen ja kreationismi - etenkin Intelligent Design -kreationismi - nojaavat siihen että tieteenfilosofian sijasta on keskityttävä tieteensosiologiaan ja maailmankuvaan.
Siinä missä kreationistien linja vielä 1980 -luvun alussa oli nimenomaan skientistinen ja argumentoi että "evoluutio oli objektiivisesti paskaa" joka ilmeni esimerkiksi kirjan otsikoissa kuten "Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" ja joissa korostettiin että Jumala oli luonnontieteellinen hypoteesi. Nykyään tätä ohitetaan ja valtaosa puheesta korostuu siihen miten empirianvaatimus jota noissa aiemmissa kirjoissa ihasteltiin ja kannatettiin on nykyisin "naturalismia" ja vastustettava asia. "Samat havainnot eri tulkinnat" korostaa uusi linjama.
Toki muutos kreationistien linjamassa on ollut omituinen. Kenties siksi että muutos on ollut nopea kun "sosialistis-kommunistinen" ajatustapa on ollut halveksuttava vielä melko vähän aikaa sitten. Kenties siksi että tähän maailmankuvallisuuteen ei oikeasti usko oikein kukaan oikeistolainen ja että heille tämä on vain strateginen valinta joka tehdään koska yhteiskunta on "sosialisti-kommunistien" vallassa ja keskustelukenttä miinoitettu niin että tässä katsotaan käytettävän "heidän omia maailmankuvallisuus -aseitaan heidän omalla maaperällään" enemmän kuin tämä otettaisiin todesta ja vakavasti todellisena asiana. Muutoksen omituisuus on kuitenkin sitä että tällä hetkellä etenkin ID -keskustelun maailmankuvallisuuskannanotot ovat kummallisen domeenispesifejä. (Mallia "ID ei ole ollenkaan uskontoa mutta ID:n vastustaminen on automaattisesti uskonnonvastaisuutta.") Eli maailmankuvallisuusargumentteja käytetään hyvin tietyllä tavalla ja tietyissä tilanteissa ja yleensä ne ovat hyvinkin poissaolevia ja argumentit ovat asenteina jopa maailmankuvallisuusnäkemystä vastaan. Maailmankuvallisuudella lähinnä joskus suojataan ID:tä kritiikiltä ja siihen vedoten syytetään evolutionisteja vainoamisesta. Valtaosa teksteistä on sellaisia kuin esimerkiksi Behe olisi objektiivisesti oikeassa siitä että RC ei voi kehittyä evolutiivisesti. Eli opin sisällä esitetään että erimielisyys ei ole eri maailmankuvia ja eri oletuksia, vaan sitä että toinen maailmankuva on yksinkertaisesti objektiivisesti ja tieteellisesti väärässä. Tässä "objektiivisuus vs. maailmankuvallisuus" -kikkailussa tietysti ratsastetaan kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin.
Ja vastaavasti ilmastonmuutoksen kiistämisessä korostetaan sitä miten "liberaali tiede" rakentaa esimerkiksi luonnonsuojeluaatteen pohjalta liberaalejen intressien värittämiä pyrintöjä jotka sitten uhkaavat "Aitoa Amerikkalaista Elämäntapaa" kuten yksityisautoilua.
Ja toki tätä ajattelutapaa löytyy muualtakin. Jared Diamond kuvaakin "Romahdus" -kirjassaan myös Australialaisia. Siellä on konservatiiveja maanviljelijöitä joilla on käytössä englantilainen viljelyperinne jota on harjoitettu useassa sukupolvessa. Sen ongelmana on vain se, että Australian maasto ja olosuhteet ovat oleellisesti erilaisia. Näillä ihmisillä on henkenä samantapainen asia joka ilmeni Kiinalaisilla. (Ja niillä suomenkin anti-intellektuelleilla joista "asioita X ei voi oppia kirjoista" on perusasenteena.) He eivät pidä kaupunkilaisia hyvänä. Diamond kuvaakin asennetta (s 415) "Australian kansanperinteessä maaseudun ihmisiä pidetään rehellisinä jopa selvemmin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja kaupunkilaisia pidetään epärehellisinä. Jos viljelijä tekee vararikon, oletetaan että hyvä ihminen on epäonnekseen joutunut hallitsemattomien tapahtumien uhriksi (esimerkiksi kuivuuden), mutta jos kaupunkilainen tekee vararikon, sen oletetaan johtuvan hänen epärehellisyydestään." Tämä muistuttaa siitä että postmoderni maailmankuvakeskeinen oletuksia ei testaamista ja onnistumista korostava näkökulma on itse asiassa käytännössä aina ad hominem -argumentaatiota. Ei yksinkertaisesti puhuta asiasta, vaan ihmisistä. Korostamalla perusoletuksia yritetään itse asiassa yleensä ottaen rakentaa keskustelukenttä jossa rationaalinen ja tieteellä asian ratkaiseminen olisi mahdotonta. Perusoletukset nähdään "maailmankuvallisina lähtökohtina" joista voi olla vain erimielinen joten ainut joka jätetään jäljelle on se, että ollaan sosiologeja ja puhutaan ihmisistä ja heidän habituksestaan.
1: Maailmankuvakeskustelussa yleisin virhe on ad hominem -argumentaation alatyyppi nimeltä jukstapositio, eli virheellinen rinnastus. Tässä asia A ja instanssi B, jonka attribuutti A on yhdistetään samaksi asiaksi. Esimerkiksi jos vaikka joka ikinen maailman ateisti uskoo evoluutioteoriaan, se ei vielä tarkoita että evoluutio olisi ateistinen. Saati että kyseisen teorian suosio tiedemaailmassa tarkoittaisi ateistejen masinoimaa vainoamista. Tämänlaisessa kyseessä on yhdistelmä herjaamista ja kategoriavirhettä. Sen kaiken sorttinen huonous ei kuitenkaan estä sen tavallisuutta argumentaatiossa.
Näissä asenteissa tehdään tietysti käsitesekaannus. Ja se on täsmälleen sama sekaannus kuin mitä on tehty esimerkiksi Kiinassa. (Ihan sen takia että kyseessä on täsmälleen sama ajattelutapa.) Intresseihin keskittyessä on helppoa sekoittaa maailmankuvan todenmukaisuus ja maailmankuvallisuus yhteen. Ilmastonmuutoksen kohdalla asia on tietysti selvin ; Jos tiede näyttää oikeuttavan "liberaalien goddamit hippien" mesoamista, niin syynä ei välttämättä tai yleensä ottaen ole se, että tiedemaailma olisi liberaalien intressien saastaama, vaan ihan yksinkertaisesti sitä että liberaalien hippien maailmankuvassa on tässä tietyssä kohden todellisuudenmukaisia kannanottoja. Jos tässä tietyssä kohdassa on sitten erimielinen, niin kyseessä on pelkkä maailmankuvallinen kannanotto joka toki nojautuu maailmankuvallisiin perusoletuksiin. Mutta tämä itsereflektiotaso ja sen esilletuominen ja siitä muiden syyttäminen ei merkitse kovin paljoa, koska tämä maailmankuva on tältä tietyltä osin selvästi väärässä. Sosiologian rooliksi jää tällöin sen huomaaminen että kenties liberaalien on maailmankuvallisten perusoletustensa vuoksi helpompi niellä totuus tältäosin ja että erilainen maailmankuva estää monia hyväksymästä totuutta. Tämä johtaa oikeastaan siihen että joskus voidaan sanoa "jos tässä on ongelma, sen pahempi maailmankuvalle".
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Konservativismi - teoriaa ja käytäntöä
Nykyisin konservativismista puolustettaessa korostetaan usein että se ei ole mitään perinteissä riippumista ja muutosvastarintaa muutosvastarinnan vuoksi. Sen sijaan korostetaan että konservativismi on käytänönläheistä. Siinä jyräisi pragmatismi. Tällöin sen perussäännöksi kuvataan usein lausumaa "If it's not broken, don't fix it." Eli jos se ei ole rikki, sitä ei tarvitse korjata. Konservativismissa on tällöin hieman pessimistinen peruskuva, jonka mukaan uutta tehtäessä ihmiset elävät usein mielikuvituksessa ja kohkaavat ja häseltävät.
Tämä on tietysti pessimismissään kaunista ja viehättää minua syvästi. Ylläolevassa mielessä olenkin konservatiivi. Ja pidän tätä ylläolevaa määritelmää peräti hyvänä konservatiivisuuden määritelmänä.
1: Se osuu mukavasti myös perinteiseen ideologiajakoon jossa konservativismin "vastapainot" eli sosialismi ja liberalismi ovat sellaisia että niissä ihmiseen suhtaudutaan optimistisesti muutoskykyisenä. Näissä korostuvat usein erilaiset utopiat ; Yhteiskunnassa muutos nähdään jopa itsetarkoituksellisena koska niissä on parantamisen henkeä. Kun muutos nähdään hyvänä on luontevaa tulkita nykyaikaa pessimistisesti. Tämäkin ihmisten muuntumiskykyä korostava nykytilapessimismi on mieleni perusrakenteisiin vetoavaa, mutta en kuitenkaan katso osuvani kovin hyvin näihin luokitelmiin. (Minulla on vain liberaaleiksi usein nähtyjä mielipiteitä.)
2: Lisäksi tapa määritellä konservativismi käytännöllisesti sopii hyvin siihen miten uuskonservatiivi suhtautuu perinteisiin ja uskontoon ; Moderni konservativismi on yllättävän harvoin (toki joskus on) jumalatodistuksia heilutteleva henkilö joka selittää että Jumala on tieteellisesti todistettu. Hyvin yleistä on uskomiseen uskominen jossa uskonnon nähdään tuottavan yksilöille ja yhteiskunnalle hyötyä, esimerkiksi yhteiskunnan vakautumista ja ihmisten kuulumisentunteen antamista. Tämä sopii siihen että uskontokaan ei enää ole ideologia vaan "hyvä käytänne".
Ylläoleva tapa lähestyä konservativismia onkin monin paikoin mainio. Jopa sellainen että on hyve olla konservatiivi. Kuitenkin, aivan kuten usein käykin, valtaosa konservatiivisuudesta ei oikeastaan "seuraa virallista määritelmäänsä". Se päinvastoin on nimenomaan muutosvastarintaa muutosvastarinnan vuoksi. Ja tässä muutosvastarinnassa puolustettavana on utopia. Konservativismin ydin onkin yllättävän usein sen moderneimmissakin versioissa nimenomaan se, että yrittää oikeastaan vain peittää tätä utopiamuutosvastarintarupakkaansa erilaisilla kikkailuilla.
Melko yleinen, jopa klassinen keino on viitata "nostalgisesti menneisyyteen jossa ei ole elänyt ja jota ei ole koskaan ollutkaan." Tällöin ajassa taaksepäin katsotaan ja siellä nähdään jonkinlainen kulta-aika. Esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin raittiutta ja uskonnollista yhteyttä. Nähdään esimerkiksi maalaisidylli jossa oltiin hyvin sosiaalisia ja ystävällisiä esimerkiksi siksi että oli "sosiaalistava uskonto". Menneisyydessä nähdään esimerkiksi uhrautuvia vanhempia ja raittiutta. Tämä onkin jotain jota ei ole tapahtunut historiassa. Kyseessä on utopia, ihanne. Tämä murskaa pragmatisminäkemyksen ja näyttää varsin selkeästi että konservativismi on nimenomaan utopiantavoittelua. Tämän tiedostaminen laittaa sen samaan perusluokkaan liberaalien ja sosialistien kanssa. ; Tarina menneisyydestä hämää monet uskomaan että kyseessä on koeteltu onnistuminen ja sitä kautta kyseessä ei olisi utopia. Valitettavasti tapahtumaton utopia on todistettu lähinnä kuvitteellisella ajatuskokeella joka ei tee siitä mitenkään olennaisesti erilaista kuin vaikkapa ne dystopiat joita sosialistipohjainen kommunismi on tehnyt kaikkialla maapallolla. Kokeilu ei muutu konkreettiseksi sillä että se väitetään tapahtuneeksi.
Lisäksi vaikka konservatiivi väittää käytännössä aina ja poikkeuksetta olevansakin valmis muuttamaan toimintoja faktojen edessä, niin tosiasiassa tilanne on se, että konservativismia leimaa denialismi. Erittäin moni konservatiivi on valmis muuttamaan käytänteitään kun saadaan hänen päähänsä tosiasia jota hän ei millään ehdoilla suostu hyväksymään. Tämän seurauksena on syntynyt esimerkiksi voimakas ilmastonmuutoksen vastustaminen. Sen kohdalla konservatiivi ajatelee niin että hänen maailmankuvansa kertoo jo suoraan että ilmastonmuutos on väärin. Ja siksi ilmastonmuutos lähinnä ideologisoidaan liberaalien tarinaksi jotta voitaisiin romuttaa konservatiivien utopia vapaudesta ja saataisiin tätä kautta muutoksia ja rajoitteita esimerkiksi tehtaisiin ja yksityisautoiluun. Tässä ideologia määrää todellisuuskuvan ja tosiasiat jotka ovat sitä vastaan johtuvat tietysti ideologiasta. (Tämä on ilmastonmuutoksen kohdalla konkreettinen asia toisin kuin samantapaista strategiaa noudattava kreationismi tai liberaalia puolta vaivaava aivosyöpä nimeltä New Age.)
Lisäksi konservativismi noudattaa omintakeista ajattelutapaa joka on tuttua sosialistien puolella silloin kun puhutaan kulttuurirelativistien kanssa ; Tässä näkemyksessä se, että yhteiskunta ei ole tuhoutunut tarkoittaa että sen elementit ovat jotenkin perusteltuja. Tämäntapainen on johtanut sekä sosialisteilla että konservatiiveilla ajattelutapaan jossa se, että yhteisöllä on esimerkiksi jokin tapa, perinne tai uskonto, tarkoittaa sitä että siitä olisi todella oltava jotain hyötyä. Näin ei tietysti ole, ja tosiasiassa tässä vain luodaan tarina muutosvastarinnan tukemiselle ; Jostain väitetään olevan hyötyä ja tämä perustellaan ei suinkaan näyttämällä kiistattomia tutkimuksia asian hyödyllisyydestä vaan viittamalla siihen että sen on oltava hyödyllinen vain siksi että se on olemassa. Tässä naurettavuudessa sosialistin ja konservatiivin erottaa toisistaan vain siinä että sosialisti puolustaa vähemmistönäkemyksiä ja vieraita kulttuureita kun taas konservatiivi kohdistaa suojeluintressin omaan suosikkinäkemykseensä ja omaan jengiinsä.
Kuitenkin kenties merkittävin konservativismin ongelma on siinä että se ei ymmärrä todellisuuden muuttuvan. Jared Diamondin "Romahdus" -kirja. Se käsittelee yhteiskuntien tuhoutumista. Ja se muistuttaa empiirisistä tieteistä tutun periaatteen jonka mukaan muuttujan variaatio voi johtaa muutoksiin lopputuloksessa. Se, että jokin on "hyvä temppu" jossain ei ole välttämättä tarkoita että se on "hyvä temppu" aina ja erilaisissa tilanteissa. Yhteiskunnassa muuttujia on paljon, esimerkiksi ilmasto voi vaihtua ja ihmiskunnan väkiluku voi kasvaa. Ja esimerkiksi harjoitettu "hyvä temppu" toimintana voi muuttaa myös maastoa ja ympäristöä. ~ Jared Diamond muistuttaa kin mainitsemani kirjan sivulla 294 miten "Ilman yhteisiä arvoja he eivät olisi voineet olla yhteistyössä ja säilyä Grönlannissa hengissä. Tältä kannalta heidän panostuksensa lehmiin, Nordsetan-metsästykseen ja kirkkoihin on ymmärrettäviä, vaikka puhtaasti taloudelliselta kannalta ne eivät ehkä olleet tehokkain tapa käyttää norjalaista energiaa. Norjalaisten tuhoksi koitui sama sosiaalinen liima, jonka ansiosta he voittivat Grönlannin vaikeudet. Tämä osoittautuu yleiseksi teemaksi kautta historian ja se esiintyy myös nykymaailmassa, kuten jo totesimme Montanan yhteydessä (luku 1): arvot, joihin ihmiset takertuvat itsepäisesti epäsuotuisissa olosuhteissa, ovat juuri ne arvot jotka olivat aiemmin heidän suurimpien vaikeuksiensa voittamisen perusta." Diamond viittaa tässä Grönlannissa tuhoutuneisiin Norjalaisiin jotka noudattivat omaa elämäntapaansa tiukasti ottamatta oppia inuiiteilta. Ja Montanalaisiin viljelijöihin jotka esimerkiksi kastelevat peltojaan koska sillä saadaan parempia satoja ja jotka kuitenkin unohtavat samalla että sadevesi eroaa kasteluvedestä suolojen osalta ; Kun kasteluvedestä osa kuitenkin haihtuu ilmakehään toisin kuin suolot, seuraa tästä maaperän suolautumista. Joka ei ole hyväksi maanviljelylle (kuten valloittamien kaupunkiensa viljelykyvyn suolaa heittelemällä toteuttaneet muinaiset roomalaiset tiesivät...)
Tässä mielessä konservativismi ei vastaa määritelmiä. Ja tässä mielessä minäkään en ole "käytännön tasolla konservatiivi". Tosiasiassa ajattelen kuitenkin niin että seuraan konservatiivin määritelmää ja monet muut ovat sitten vain "vääräoppisia", väärällä tavalla konservatiiveja. Moni korostaa että on ihanaa kun on erimielinen josta saa tehdä vihollisen ja johon voi kokea ylemmyydentunnetta. Mutta vielä ihanampaa on se, kun saa itselleen kerettiläisen johon voi sitten kohdistaa oman tukiryhmänsä sisäistä ryhmäpainetta. (Sillä minä olen todellakin ihmiskuvaltani juuri näin pessimistinen. Enkä siksi voi olla oikeastaan mitään muuta kuin konservatiivi.)
Tämä on tietysti pessimismissään kaunista ja viehättää minua syvästi. Ylläolevassa mielessä olenkin konservatiivi. Ja pidän tätä ylläolevaa määritelmää peräti hyvänä konservatiivisuuden määritelmänä.
1: Se osuu mukavasti myös perinteiseen ideologiajakoon jossa konservativismin "vastapainot" eli sosialismi ja liberalismi ovat sellaisia että niissä ihmiseen suhtaudutaan optimistisesti muutoskykyisenä. Näissä korostuvat usein erilaiset utopiat ; Yhteiskunnassa muutos nähdään jopa itsetarkoituksellisena koska niissä on parantamisen henkeä. Kun muutos nähdään hyvänä on luontevaa tulkita nykyaikaa pessimistisesti. Tämäkin ihmisten muuntumiskykyä korostava nykytilapessimismi on mieleni perusrakenteisiin vetoavaa, mutta en kuitenkaan katso osuvani kovin hyvin näihin luokitelmiin. (Minulla on vain liberaaleiksi usein nähtyjä mielipiteitä.)
2: Lisäksi tapa määritellä konservativismi käytännöllisesti sopii hyvin siihen miten uuskonservatiivi suhtautuu perinteisiin ja uskontoon ; Moderni konservativismi on yllättävän harvoin (toki joskus on) jumalatodistuksia heilutteleva henkilö joka selittää että Jumala on tieteellisesti todistettu. Hyvin yleistä on uskomiseen uskominen jossa uskonnon nähdään tuottavan yksilöille ja yhteiskunnalle hyötyä, esimerkiksi yhteiskunnan vakautumista ja ihmisten kuulumisentunteen antamista. Tämä sopii siihen että uskontokaan ei enää ole ideologia vaan "hyvä käytänne".
Ylläoleva tapa lähestyä konservativismia onkin monin paikoin mainio. Jopa sellainen että on hyve olla konservatiivi. Kuitenkin, aivan kuten usein käykin, valtaosa konservatiivisuudesta ei oikeastaan "seuraa virallista määritelmäänsä". Se päinvastoin on nimenomaan muutosvastarintaa muutosvastarinnan vuoksi. Ja tässä muutosvastarinnassa puolustettavana on utopia. Konservativismin ydin onkin yllättävän usein sen moderneimmissakin versioissa nimenomaan se, että yrittää oikeastaan vain peittää tätä utopiamuutosvastarintarupakkaansa erilaisilla kikkailuilla.
Melko yleinen, jopa klassinen keino on viitata "nostalgisesti menneisyyteen jossa ei ole elänyt ja jota ei ole koskaan ollutkaan." Tällöin ajassa taaksepäin katsotaan ja siellä nähdään jonkinlainen kulta-aika. Esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin raittiutta ja uskonnollista yhteyttä. Nähdään esimerkiksi maalaisidylli jossa oltiin hyvin sosiaalisia ja ystävällisiä esimerkiksi siksi että oli "sosiaalistava uskonto". Menneisyydessä nähdään esimerkiksi uhrautuvia vanhempia ja raittiutta. Tämä onkin jotain jota ei ole tapahtunut historiassa. Kyseessä on utopia, ihanne. Tämä murskaa pragmatisminäkemyksen ja näyttää varsin selkeästi että konservativismi on nimenomaan utopiantavoittelua. Tämän tiedostaminen laittaa sen samaan perusluokkaan liberaalien ja sosialistien kanssa. ; Tarina menneisyydestä hämää monet uskomaan että kyseessä on koeteltu onnistuminen ja sitä kautta kyseessä ei olisi utopia. Valitettavasti tapahtumaton utopia on todistettu lähinnä kuvitteellisella ajatuskokeella joka ei tee siitä mitenkään olennaisesti erilaista kuin vaikkapa ne dystopiat joita sosialistipohjainen kommunismi on tehnyt kaikkialla maapallolla. Kokeilu ei muutu konkreettiseksi sillä että se väitetään tapahtuneeksi.
Lisäksi vaikka konservatiivi väittää käytännössä aina ja poikkeuksetta olevansakin valmis muuttamaan toimintoja faktojen edessä, niin tosiasiassa tilanne on se, että konservativismia leimaa denialismi. Erittäin moni konservatiivi on valmis muuttamaan käytänteitään kun saadaan hänen päähänsä tosiasia jota hän ei millään ehdoilla suostu hyväksymään. Tämän seurauksena on syntynyt esimerkiksi voimakas ilmastonmuutoksen vastustaminen. Sen kohdalla konservatiivi ajatelee niin että hänen maailmankuvansa kertoo jo suoraan että ilmastonmuutos on väärin. Ja siksi ilmastonmuutos lähinnä ideologisoidaan liberaalien tarinaksi jotta voitaisiin romuttaa konservatiivien utopia vapaudesta ja saataisiin tätä kautta muutoksia ja rajoitteita esimerkiksi tehtaisiin ja yksityisautoiluun. Tässä ideologia määrää todellisuuskuvan ja tosiasiat jotka ovat sitä vastaan johtuvat tietysti ideologiasta. (Tämä on ilmastonmuutoksen kohdalla konkreettinen asia toisin kuin samantapaista strategiaa noudattava kreationismi tai liberaalia puolta vaivaava aivosyöpä nimeltä New Age.)
Lisäksi konservativismi noudattaa omintakeista ajattelutapaa joka on tuttua sosialistien puolella silloin kun puhutaan kulttuurirelativistien kanssa ; Tässä näkemyksessä se, että yhteiskunta ei ole tuhoutunut tarkoittaa että sen elementit ovat jotenkin perusteltuja. Tämäntapainen on johtanut sekä sosialisteilla että konservatiiveilla ajattelutapaan jossa se, että yhteisöllä on esimerkiksi jokin tapa, perinne tai uskonto, tarkoittaa sitä että siitä olisi todella oltava jotain hyötyä. Näin ei tietysti ole, ja tosiasiassa tässä vain luodaan tarina muutosvastarinnan tukemiselle ; Jostain väitetään olevan hyötyä ja tämä perustellaan ei suinkaan näyttämällä kiistattomia tutkimuksia asian hyödyllisyydestä vaan viittamalla siihen että sen on oltava hyödyllinen vain siksi että se on olemassa. Tässä naurettavuudessa sosialistin ja konservatiivin erottaa toisistaan vain siinä että sosialisti puolustaa vähemmistönäkemyksiä ja vieraita kulttuureita kun taas konservatiivi kohdistaa suojeluintressin omaan suosikkinäkemykseensä ja omaan jengiinsä.
Kuitenkin kenties merkittävin konservativismin ongelma on siinä että se ei ymmärrä todellisuuden muuttuvan. Jared Diamondin "Romahdus" -kirja. Se käsittelee yhteiskuntien tuhoutumista. Ja se muistuttaa empiirisistä tieteistä tutun periaatteen jonka mukaan muuttujan variaatio voi johtaa muutoksiin lopputuloksessa. Se, että jokin on "hyvä temppu" jossain ei ole välttämättä tarkoita että se on "hyvä temppu" aina ja erilaisissa tilanteissa. Yhteiskunnassa muuttujia on paljon, esimerkiksi ilmasto voi vaihtua ja ihmiskunnan väkiluku voi kasvaa. Ja esimerkiksi harjoitettu "hyvä temppu" toimintana voi muuttaa myös maastoa ja ympäristöä. ~ Jared Diamond muistuttaa kin mainitsemani kirjan sivulla 294 miten "Ilman yhteisiä arvoja he eivät olisi voineet olla yhteistyössä ja säilyä Grönlannissa hengissä. Tältä kannalta heidän panostuksensa lehmiin, Nordsetan-metsästykseen ja kirkkoihin on ymmärrettäviä, vaikka puhtaasti taloudelliselta kannalta ne eivät ehkä olleet tehokkain tapa käyttää norjalaista energiaa. Norjalaisten tuhoksi koitui sama sosiaalinen liima, jonka ansiosta he voittivat Grönlannin vaikeudet. Tämä osoittautuu yleiseksi teemaksi kautta historian ja se esiintyy myös nykymaailmassa, kuten jo totesimme Montanan yhteydessä (luku 1): arvot, joihin ihmiset takertuvat itsepäisesti epäsuotuisissa olosuhteissa, ovat juuri ne arvot jotka olivat aiemmin heidän suurimpien vaikeuksiensa voittamisen perusta." Diamond viittaa tässä Grönlannissa tuhoutuneisiin Norjalaisiin jotka noudattivat omaa elämäntapaansa tiukasti ottamatta oppia inuiiteilta. Ja Montanalaisiin viljelijöihin jotka esimerkiksi kastelevat peltojaan koska sillä saadaan parempia satoja ja jotka kuitenkin unohtavat samalla että sadevesi eroaa kasteluvedestä suolojen osalta ; Kun kasteluvedestä osa kuitenkin haihtuu ilmakehään toisin kuin suolot, seuraa tästä maaperän suolautumista. Joka ei ole hyväksi maanviljelylle (kuten valloittamien kaupunkiensa viljelykyvyn suolaa heittelemällä toteuttaneet muinaiset roomalaiset tiesivät...)
Tässä mielessä konservativismi ei vastaa määritelmiä. Ja tässä mielessä minäkään en ole "käytännön tasolla konservatiivi". Tosiasiassa ajattelen kuitenkin niin että seuraan konservatiivin määritelmää ja monet muut ovat sitten vain "vääräoppisia", väärällä tavalla konservatiiveja. Moni korostaa että on ihanaa kun on erimielinen josta saa tehdä vihollisen ja johon voi kokea ylemmyydentunnetta. Mutta vielä ihanampaa on se, kun saa itselleen kerettiläisen johon voi sitten kohdistaa oman tukiryhmänsä sisäistä ryhmäpainetta. (Sillä minä olen todellakin ihmiskuvaltani juuri näin pessimistinen. Enkä siksi voi olla oikeastaan mitään muuta kuin konservatiivi.)
torstai 14. helmikuuta 2008
Emansipoituneet anarkistit ja yli-ihmiset.
Itsepuolustuslajeissa haetaan usein henkistä kasvua. Harjoittelussa haetaan paitsi kykyä päihittää vihollinen, myös kykyä keskittyä ja kasvaa ihmisenä. Tämä kasvu on tietysti aikaa vievää, se vaatii vuosia jatkuvaa harjoittelua. Vaikka tässä kasvaa nimenomaan yksilö, tämä kasvu tehdään usein ryhmänä. Yksityisopetusta itsepuolustukseen ei ole "niin paljoa tarjolla".
Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:
Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.
Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.
Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:
Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.
Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)
Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)
Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)
Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.
Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.
Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.
Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:
Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.
Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.
Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:
Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.
Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)
Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)
Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)
Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.
Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.
Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)