Vaikeista peleistä

En ole kovin hyvä pelaaja. Itse asiassa minut tunnetaan pelaajana joka ei ole hyvä. Pelaan kuitenkin paljon. Paitsi tosin joissain peleissä alan olemaan hyvä, harjoituksella. Ja niissä pystyn tekemään saavutuksia jotka ovat monille vaikeita.

Tietokonepelien vaikeus on kuitenkin asia johon on syytä paneutua tarkemmin. Esimerkiksi en pelaa "ruuhkaisia" kilpa-autopelejä, en vaikka ne olisivat kohtuu helppoja. Samoin en pelaa "Bullet Hell" -pelejä. Eli pelejä joissa on paljon väisteltävää.

Syynä on se, että en ole "meditatiivinen pelaaja". Tällä on kaikki tekeminen tietoisuuden hallinnalla. Jos katsotaan mainitsemiani pelejä joissa en pärjää, niitä yhdistää se, että niissä on paljon samanaikaisesti hallittavia muuttujia. Jotka ovat joka kerran hyvin erilaisia.

Kun katsotaan vaikka "Bullet Hell" -pelejä, niitä ei siis voi opetella ulkoa ja niissä on paljon kohtia jotka itse asiassa täytyisi hoitaa intuitiivisesti. Ja intuitiivisuusvaatimus tulee siitä että niissä on hrair rajan ylittävä määrä mietittäviä yksiköitä. ; Viittaan tässä George Millerin huomioon että ihmisen työmuistissa on tavallisesti hyvin rajallinen määrä tietoisesti hallittavia yksiköitä. Jos pelissä pärjäämisessä on useampia muuttujia on kysymys enemmänkin alitajuntaan uppoavista hahmontunnistamisista (pattern recognition). Ja tälläisessä pärjäämiseen auttaakin ote jota on hyvä kutsua meditatiiviseksi siitä huolimatta että ne eivät ole millään sortilla hengellisiä (ja tietokonepelaaminen muutenkin on konsumeris-materialistista toimintaa jos joku : Ei pelaamista aloiteta ajatuksena että tässä sulaudutaan maailmansieluun tai saavutetaan viisaus. Menettely voi kuitenkin olla meditaationkaltaista. Ja tähän analogisuuteen viittaan tässä yhteydessä.)

Sen sijaan olen hyvä sellaisissa peleissä joissa pitää suunnitella aktio tai kyetä toimimaan luovasti ympäristössä jossa on vain hyvin rajallinen määrä muuttujia. Näin ollen monet hiiviskely-stabberointipelit menevät paremmin kuin vaikka kilpa-ajaminen. Pärjään näissä osittain sillä että tietoisuudessani on hieman ruuhkaa. Oma hrair -rajani on hieman normaalia korkeampi. (Mikä tosin turmelee työmuistini keston ja heikentää sen häiriönsietoa hirvittävästi.) Toisin sanoen olen jossain määrin aivovammainen eikä mieleni suodata asioita tietoisuudesta ulos aivan niin hyvin kuin pitäisi.

Toisin sanoen voidaan sanoa että olen harjoitellut ja tottunut peleihin joissa olen pärjännyt edes jotenkin. Ja olen niissä melko hyvä. Sitten on niitä pelejä jotka ovat yhtä kaaosta. Kenties "hyvä tietokonepelaaja" vaatiikin lisämäärittelyjä. Eri tietokonepelit kun ovat vaikeita siten että ne kuormittavat mieltä ja suorituskykyä eri tavoilla. Ja ihmisten kesken kyvyt ja tottumukset ovat kasautuneet eri kohtiin.

Kristittyjen tappioketju

"Seurakuntalaisessa" kerrottiin piispa Seppo Häkkisen ajatuksista. Hän pelkää pakanuuden paluuta. "Seppo Häkkisen mukaan kristillisyyttä ollaan ajamassa Suomessa ulos. Toisesta ovesta tulee kuitenkin uushenkisyys sisään." ... "Virren veisaaminen, ruokarukous ja ylipäänsä kristillinen kasvatus kirvoittavat valituksia viranomaisille. Sen sijaan mindfullness, vuorikristallin näkeminen ja lapsijooga sopivat hyvin. Hindulaisuus tai buddhalaisuus ei näytä haittaavan lainkaan. Risti seinällä on sopimaton, mutta uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii mainiosti." ... "Hänen mukaansa julkisessa keskustelussa esiintyy jatkuvasti mielipiteitä, joiden mukaan uskontokasvatus joutaa kokonaan pois niin varhaiskasvatuksesta kuin kouluopetuksestakin." ... ""Mindfulness ulottuu jo lapsiinkin". Buddhalaiseen meditaatioon linkittyvä tietoisuus- ja tunnetaitojen opetus leviää jopa päiväkoti-ikäisille lapsille. Artikkelin lopussa kerrotaan mindfullness-tunnin huipentu-van vuorikristallin näkemiseen. Lukijalle ei kerrota, että new age –uskomuksissa vuorikristalli on hyvä meditaatiokivi, joka auttaa keskittymisessä. Se kanavoi kaikenlaista energiaa, joten sitä voidaan käyttää kaikkien ongelmien hoitamisessa, ilmenivätpä ne sitten kehon, mielen, tunteiden tai sisäisen olemuksen tasolla."

Häkkisen lausunto on tavallaan hyvin omituinen.

Olen itsekin melko mindfulness -vastainen. (Se on juuri sellaista pehmohöpöä jota dissaan noin yleensäkin.) Mutta en kykene näkemään sitä buddhalaisena. Se on itse asiassa tausta-asenteeltaan kaikkea muuta kuin maailman harhoista vapautumista. Tämä itse asiassa paistaa jo ilmiön nimessä. Kun buddhalaisuudessa yritetään tyhentää mieli, yritetään olla mahdollisimman mielellisiä "mindful". Tavoitteena on stressin purkaminen. (Minusta mindfulness on kuitenkin oikein näppärää jos haluat hankkia itsellesi valemuistoja.)

Häkkinen viittaakin varmasti taustaan. Mindfulnessiin liittyy meditaatiota joka on menetelmänä tietystä ei-kristillisestä taustasta. Häkkinen sotkeekin keskenään alkuperän ja nykytilan sellaisella tavalla joka tuo oleellisesti mieleen lähinnä aktiivikreationisti Pekka Reinikaisen "noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjan. Tämänlaiset ajattelukytkökset vihjaavat Häkkisen ajattelussa olevan tiettyjä rajoitteita.

Häkkisen väitteenä oli että kaikkea muuta uskontoa saa aika kritiikittömästi tuoda päiväkoteihin ja kouluihin paitsi kristillisyyttä. Häkkisen havainnot perustuvat tutkimuksen sijaan toisen käden lähteen anekdootin päälle rakennettuihin tulkintalisiin.
1: Mallia "Kaikki lausuvat yhdessä: ’Kiitos tunnekoulusta, meillä oli mukavaa.’” Lukijalle jää epäselväksi, ketä lopussa kiitetään, opettajaa, toisia lapsia vai jotain tuntematonta jumalaa?" Samaa voi miettiä laulaessaan ei-uskonnonharjoittavaa "suvivirttä" jossa lauletaan "Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes' kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on." Että viitataanko tässä herralla opettajaan, toisiin lapsiin vai johonkin tuntemattomaan Jumalaan.Samalla voi miettiä sitä onko se viitattu "sielu" jokin uskonnollinen konsepti joka olisi sensuroitu ja jota ei siis olisi julkisessa tilassa?

Tässä unohtuu se, että edes tässä anekdootissa ei puhuta buddhalaisuuteen osallistuttamisesta. Sillä vaikka mindfullness taustaltaan todella pohjautuu buddhalaisen mietiskelyn tekniikoihin, on se itsessään maallis-pinnallisen elämäntavan multihuipentuma ; Sitä haetaan hedonistisesti stressittömyyttä ja ladataan akkuja jotta voidaan toimia oravanpyörässä. Mindfulness ei lupaa nirvanaanpääsyä tai vapautumisat elämän kierrosta. Se pyrkii tekemään tästä elämästä miellyttävää. Toki mindfullness-kentällä on taatusti kaikenlaisia toimijoita, joista osa voi ympätä mukaan new age -ajattelua. En siis sinänsä pidä mahdottomana, jossakin koulussa mindfullness-kurssiin on ympätty mukaan new age-uskomuksia. Mikäli näin on, todennäköisesti suuri osa ihmisistä - etenkin niistä vihaisista ateisteista jotka suuttuvat "Suvivirrestä" on sitä mieltä, että se ei ole okei. Sama pätee joogaan.

Häkkinen ei itse asiassa demonstroi miten muita uskontoja tuodaan kouluihin. Asioista saadaan uskonnollisia lähinnä tuomalla mukaan itse ilmiön sijaan sen syntyhistoria ja muu vastaava. Hän on enemmänkin demonstroinut sitä että ihmiset pahastuvat siitä että kouluissa todellakin tuodaan sitä kristillisyyttä esiin. Kristillisyys selvästi on läsnä, ja siellä tehdään aktiivisesti sitä mihin Häkkinen kannustaa ; "”Nyt on rohkeasti puolustettava uskonnonvapauttamme, siis oikeuttamme oman uskonnon näkymiseen ja harjoittamiseen, myös julkisesti. Nyt on selkeästi asetettava painopiste kristillisen kasvatuksen vahvistamiseen, niin kodeissa kuin seurakunnissakin"

Häkkisen kommentissa on mukana aivan todellinen yhteiskunnallinen tausta.

Uskontojen, erityisesti kristinuskon, suosiossa onkin tapahtunut laskua. Kun maan keskimääräinen elintaso, demokraattisuus ja tiedeosaaminen kasvavat - ja kun sosiaalisen eriarvoisuus vähenee - uskonto menettää suosiotaan. (Siitä mikä aikaansaa mitäkin on tietysti kiinnostavaa mutta yhteys on, eikä tässä ole oikein mitään kontroversiaalia.) Euroopassa uskontojen suosio on ollut laskusuunnassa jo melko kauan. USA on ollut niitä harvoja hyvinvointimaita joissa uskonnollisuus ei ole menettänyt merkitystään.

Sosiologit ovat selittäneet tätä poikkeusta Peter Bergerin tyyliin ; Viittaamalla vapaisiin markkinoihin. Perusväite on ollut se, että euroopassa uskonnot ovat institutionalisoituneet kun taas vapaasti keskenään kilpailevat kirkot USA:ssa ovat joutuneet miettimään yleisöä ja ovat siksi tuottaneet uskontoja jotka tarjoavat paremmin vastinetta ihmisten tarpeisiin. Tätä kautta institutionalisointi viittaisi eurooppalaisiin valtionkirkkoihin ja kansankirkkoihin jotka taas olisivat ongelma koko uskonnolle. Tosin viime aikoina USA:ssakin uskonnollisuudessa on tapahtunut heikkenemistä. PEW Research Centerin mukaan jopa USA:ssa hengellinen ilmapiiri on muuttunut. Kristinuskon suosio on laskussa, ja vaikka käytännössä vaihtoehtoisten ei-kristillisten uskontojen suosiokin on kasvussa, niin kristinusko on ollut niin läpitunkevaa ja suosittua että sen laskun vuoksi myös uskonnottomuus on yleistynyt.

Tätä kautta on tietenkin päästy siihen tilanteeseen että kenties sekularisaatio on jotenkin väistämätöntä. Pitkän ajan trendit viittaavatkin siihen että uskonnottomuus ja ateismi ovat sekä suositumpia että valtavirtaistuvampia näkemyksiä. Tässä kohden mukana on kaksi elementtiä. Älykkäät ihmiset ovat jostain syystä taipuvaisia päätymään ateismiin. (Kenties siksi että heillä on erilaiset eväät "toisinajatteluun" eikä siksi että ateismi olisi ehdottomammin tosi.) Toisaalta merkittävämpi voima on siinä että kouluttamattomat ja vähemmän älykkäät ihmiset lakkaavat välittämästä uskonnosta.

Tämä tausta tarkoittaa sitä että muiden uskontojen kuin kristinuskon suosio on kasvanut ja tätä kautta on aivan mahdollista että näitä muita uskontoja myös nähdään julkisessa tilassa. Tästä huolimatta tilanteessa on mittakaavaharha. Kun on oikeasti ilmiselvää että "Suvivirressä" lauletaan kristinuskon Luojasta, ja asioita nimetään suoraan kristillisyydeksi ja kristillisiksi aamunavauksiksi, joutuvat muiden uskontojen edustajat tyytymään joko (a) sekulaaristettuihin versioihin joissa ei mainita uskontoa nimellä vaan "buddhalaisuuden" sijaan viitataan "mindfulnessiin" ja joista uskonnolliset ja hengelliset elementit ja puheet pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on riisuttu. Tai (b) sellaisiksi jossa New Age -kristallihöpö salakuljetetaan oppitunneille sillä että valehdellaan että se on tollaista kohdan a -ilmiöstä.

Tässä mukana on kuitenkin harha. Häkkinen ei huomaa sitä että moni kriitikko on nimenomaan sekulaari. Sekulaari ei ole samaa kuin antiteisti. Uskontokritiikki tunkeutuu helposti tilanteisiin joissa julkisiin tiloihin laitetaan uskontoa ja että näihin osallistumiseen ei ole vaihtoehtoa. Häkkinen ei anekdootti-innossaan esimerkiksi kertonut oleellista ; Oliko ennen tuntia mahdollisuus kieltäytyä uskonnollisin perustein koko meditointirupeamasta. Sekulaarit kannustavat uskonnonvapauteen. Häkkinen sen sijaan edustaa piispana sitä eurooppalaista instituutio-uskontoa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa enemmän sitä että järjestöllä on mainostilaa yhteisessä tilassa jonne on käytännössä pakko mennä ja jossa tapahtuviin asioihin on otettava osaa omasta uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.

Tämä instituutioden vallan sotkeminen yksilöiden ja vain yksilöiden omaisuutena olevaan uskonnonvapauteen on kätevää koska sen jälkeen tämä sekulaari yksilön uskonnonvapauden puolustaminen saadaan vääntymään kaksoisstandardiksi kun ei tiedosteta että nämä "vaihtoehdot" ovat julkisessa tilassa näkyvissä oleellisesti erilaisella tavalla kuin kristinusko näkyy.

Häkkistä näyttää häiritsevän että luokkaan tunkee kaikenlaista pakanauskontoa. Hän ei ole tässä kovin selkeä, osittain siksi että asennevammojen kätkeminen siihen että ei suoraan sano sitä vaan vihjaa siihen suuntaan vahvasti on keino väistellä vastuuta. (Tosin jos Häkkistä ei häiritse, niin montaa muuta uskovaista kyllä häiritsee ja tämä johtaa siihen "yleinen valitus" -teemaan joka on Häkkisen oman tekstin mukaan relevantti.)
1: Sen verran on selvää että sanana "pakanuus" on jo itsessään jossain määrin pejoratiivinen, konnotaatioiltaan kristillisessä yhteydessä pilkallinen. Sanan etymologiakin on kiinnostava ; paganitas -viittaa maalaisuuteen. Moukan ja juntin konnotaatiot ovat suunniteltuja. Tämä on kiinnostavaa koska se sisällöltään kuitenkin viittaa siihen että "on uskovainen joka ei kannata kristinuskoa, juutalaisuutta tai islamia". Toki tätä voisi lieventää ja selittää että jos joku kristitty kutsuu uskonnosta ja hengellisyydestä vieraantunutta mindfulness -tyyppiä pakanaksi niin se on loukkaava vain jos nojaa kristittyjen määritelmään. Monet New Age -ihmiset kutsuvat itseään ihan hyvällä mielin pakanoiksi. Tässä vain unohtuu se että lausujan identiteetti määrittää sen kuka on se joka tarkoittaa jotain käyttäessään sanaa. Kristillisessä perinteessä pakana on lukkiutunut. Ja pakana -sanan käyttö kertoo tätä kautta sanojan asenteesta. Asennevammaisuuden kohtaamisesta arkielämässä taas on jotain josta voi pahastua vakaumuksesta riippumatta. Jos Häkkinen käyttää sanoja jotka kertovat Häkkisen asenteesta muita kohtaan, tästä on asiallista pahastua juuri niin että nojataan siihen "kristilliseen termiviitekehykseen" jota Häkkinen edustaa oikein piispan auktoriteetilla.

Hän ei kuitenkaan näe sitä että tosiasiassa niillä ei ole samanlaista näkyvyyttä ja tilanhallintaa. Esimerkiksi kevätjuhlissa ei yhteislauleta yhtään ainutta buddhalaisten, hindujen, islamilaisten, juutalaisten tai ateistienkaan laulua. "Suvivirsi" tulee kuitenkin laulaa tai piispa Jolkkonen paiskoo ovia. Tässä ja vain tässä asetelmassa on todellakin syytä puhuakin uskontojen samanarvoisesta kohtelusta. Häkkinen ei tätä tee. koska se ei varmasti aja hänen asiaansa.

Häkkinen vertaileekin ei-vertailtavaa samanlaisina.

Oleellisia kriteeriattribuutteja voi olla monia. Jos lähdetään siitä miten Häkkinen itse asiat näkee, eli "Yksinkertaistaen ja kärjistäen voi todeta, että risti seinällä näyttäytyy epäsopivana, sen sijaan uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii aivan mainiosti." niin yksinkertaisesti ja kärjistäen Häkkinen joutuisi
1: Tekemään sen että kävisi läpi kaikkien koulujen kaikki luokkahuoneet ja laskea montako ristiä ja montako vuorikristallia siellä on seinällä koko ajan näkyvissä. Yhden kerran jollain yhdellä tarinassa olevalla kenties oikeasti tapahtuneella anekdoottitunnilla ollut yhden oppitunnin mindfulness -harjoitteeseen liittyvä vuorikristalli tuskin rinnastuu uskonnolliseen symboliin joka on läsnä joka ikisellä oppitunnilla riippumatta luokassa käsiteltävästä oppiaineesta. Tälläinen alati-läsnä oleva on läsnäolollaan symbolista instituutiovaltaa alleviivaava. Ja kun Häkkinen sitten tekee laskentonsa loppuun ja toteaa että vuorikristalleja ei välttämättä löydy ainoankaan luokkahuoneen seinältä paraatipaikalta, hän joutuu kenties keksimään tästä läsnäolon puutteesta sen todellisen syyn siitä miksi näistä seinällä roikkuvista vuorikristalleista ei tule valituksia.
2: Toisaalta on syytä huomata että valitukset liittyvät uskonnonvapauslakien rikkomisiin tai tälläisen rikkomisen epäilyyn. Ja ilmoitus tulee jos läsnäolo on koettu ärsyttävänä ja häiritsevänä. Joten kenties valittaminen johtuu siitä että kristityt ovat muita paskiaismaisempia pyrkyreitä jotka vähät välittävät muiden ihmisten vakaumuksista. (Tämä vastaa rehellisesti sanoen omia kokemuksiani. Kyseessä ei ole varmasti vain näkökulmavalinnasta, koska olen hyvin monessa uskonnollisessa ja ateistisessa ryhmässä. Ja pääsääntönä on että käännyttäjähihhulit ja ateistejen ja uskonnottomien vakaumuksille pilkallisesti suhtautuvat ja muuten heidän näkemyksiään vähättelevät ovat aina kristittyjä. Islamistejen riskeistä puhutaan paljon mutta yksikään islamilainen ei ole vittuillut minulle. Jos saisin euron aina kun kristitty vittuilee minulle, olisin rikas. Kristityt ovat myös johdossa jos ajatellaan itsemurhaan ajettuja läheisiä ja itse henkilökohtaisesti saamiani tappouhkauksia. Kenties kaikki uskonnot ja vakaumukset eivät todella ole samanarvoisia. Kenties ei. Ja tässä "ei" -tapauksessakin on selvää että on turhaa kuvitella että vastavuoroisuuteen taipuvaiset ihmiset eivät jotenkin reagoisi ja muuttaisi asenteitaan niitä ihmisiä kohtaan jotka heitä aina nurjasti, kurjasti, epäreilusti ja olkiukkopilkkojen avulla lähestyvät päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.) Islamilaiset tai juutalaiset eivät käännytä tai mesoa. Hindulaisia saattaa nähdä uskontoaan harjoittamassa, mutta he eivät osallistuta kaikkia omiin rituaaleihinsa. Tämä ero kertonee jotain oleellista siitä mitkä uskonnot ovat muita helpommin tilanteissa joissa eriuskoisten uskonnonvapauden rajoja ylitetään. Kristinuskon näkyminen kouluissa on ollut enemmän kuin aktiivista vuosikausia. Ja tässä tilanteessa ei voi sanoa muuta kuin että ihmiselle joka tekee jatkuvasti samaa ja joka vastaa jopa tämän saman tekemisestä johtuviin ongelmiin siten että tekee enemmän sitä samaa ja joka kaiken tämän jälkeen odottaa erilaista lopputulosta. Heille on oma nimensä. Kun organisoitunut ihmisjoukko tekee tätä samaa, sitä kutsutaan uskontoinstituutioksi. Sen kovimpia sekoilijoita ilmeisesti kutsutaan piispoiksi.

Klassikko

Löysin kotoani vanhanaikaisen videoelokuvan. Sen nimi oli "Maxell E-180GX" Tätä videota on myyty hyvin runsaasti. Se on yksi myydyimmistä videoista. Katsoin sen läpi. Ja se oli pitkästyttävä.

Myydyt elokuvat ovat tavallisesti pinnallista toimintaa, kliseitä ja kiiltokuvamaisia hahmoja. Mutta tämä elokuva oli myyntimääristään huolimatta ilmiselvästi jonkinlainen taide-elokuva. Ja sellaisena se olikin hyvin haastava ja mielenkiintoinen.

Kun katsoin ruudussa hyppiviä, aluksi satunnaisenoloisia, pisteitä, ei niissä tuntunut olevan mitään järkeä. Mutta pian aloin näkemään hahmoja. Miten pisteissä oli virtaavia kuvioita jotka kulkivat vasemmalle, oikealle ja jotka heilahtelivat edestakaisin.

Pian saavutin jonkinlaisen meditatiivisen tilan, jossa elämäni täyttivät suorastaan buddhalaiset makyot. Näin miten kohinassa oli oikeasti sisältöä ja merkitystä. Kuin sateen ja veden täyttämiä pintoja jotka aaltoilivat. Vaikka melko pitkään musta-vaalkoinen sumu oli ainut mitä elokuva antoi, ja vaikka tämä olikin aluksi todella tylsää, elokuva todella palkitsi yrittämisen. Olin jo miettimässä että mitä postmodernia tekotaidetta tämä elokuva on, että mitä roskaa se on. Mutta sitten yhtäkkiä näin ruudulla jotain joka tuotti selvärajaisia kuvioita. Kenties jonkinlaisia matemaattisia kaavoja. Se välähti ruudussa vain hyvin lyhyen aikaa enkä ehtinyt tarkentamaan katsetta siihen. Mutta sitten näin saman vision uudelleen. Ja se hävisi taas. Se oli kuin ikkuna kaikessa tuossa sumuisessa kohinassa.

Ja sitten tapahtui se kaikista hienoin ; silmäni avautuivat. Koin kuin kelluvani pimeässä vesitankissa. Tai makaavani käsieni iho muovikelmuun käärittynä pöydällä, silmät peitettynä. Voin tuntea miten tuijotin silmät pingpongpallojen tavoin avoinna kun saavutin Ganzfeld eksperimentoinnin henkiset ulottuvuudet. Minun oli vaikeaa ymmärtää ja seurata omia ajatuksiani, koska koin seuraavani muiden ihmisten ajatuksia ja lukevani niitä. Koin läheisyyttä maailman kanssa. Koin miten aika venyi ja kutistui.

Kyseessä on hyvin hieno elokuva, joka ansaitsee myyntilukunsa. Tämänlaisia elokuvia ei enää uskalleta tehdä. Viisi tähteä.

Pelaajat eivät tiedä mitä haluavat ; Kysymys ei ole "luovuuden puutteesta"

"Assassins Creed" -pelisarjaa on toistuvasti moitittu siitä, että se ei ole pelillisesti kovin innovatiivinen. Että siinä ei ole riittävästi innovaatioita ja uudistumista ja että siinä on liikaa samaa. Ja kyseinen pelisarja ei ole ainut. Itse asiassa eräs pelikulttuurissa usein toistuva kriittinen kulma on se, että pelitalot pelaavat varman päälle ja tekevät "uusintoja". Ja että tämä hidastaa luovuutta ja uusia innovointeja.

Kuitenkin sitten kun katsotaan mitkä pelit myyvät ja joita ostetaan ja joista pidetään, ne ovat nimenomaan pelisarjoja. Käytännössä pelisarjoja tehdään juuri siksi, että niitä ostetaan melko paljon. Eli vasta kun pelisarjaa myydään tarpeeksi siitä tehdään jatko-osa.

Toki tämä on hitusen liioittelua.
* Sillä tosiasiassa pelisarjojen ensimmäiset pelit eivät myy niin kamalan paljoa, ainakaan heti. Suosio kasvaa helposti peli kerrallaan, ja sitten kun pelaaja ostaa jonkun sarjan pelin josta hän pitää, hän ostaa myös aikaisempia versioita. Eli vain uusin osa ei ole myynnissä.
* Peleissä on myös "hukkuneen rukous" -ilmiöstä. Eli siitä että tosiasiassa jos joku tekee luovan pelin joka ei menesty, emme näe sitä. Ja siksi tuppaamme näkemään vain valikoidun otoksen. Yleisesti myynnissä olevien pelien pohjalta tehty analyysi siitä mitä koko pelikulttuuri on, on hieman kuin yrittäisi arvioida ihmiskuntaa ja sosiologiaamme pelkästään julkkisten kautta.

Kuitenkin, tästä huolimatta, perushenkenä on se, että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. He oikeasti ostavat ja nauttivat nimenomaan kliseisistä peleistä. Jos he haluaisivat suurissa määrin muuta - ja siltä todella näyttää kuin arvioita lukee - he jättäisivät halveksumansa toisteiset pelit ostamatta. (Minä taas reippaasti ostan nimenomaan pelisarjoja. Kokeilen eri pelejä hieman, ja hylkään ne linjat jotka eivät vaikuta mielenkiintoisilta.)

Tai tätä mieltä ovat ainakin monet astetta sofistikoituneemmat pelaajat. Itse näkisin että tämäkin kulma on väärin. On väärin sanoa että pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Sillä tosiasiassa pelaajat eivät tiedä mitä haluavat. Toisteisuus tulee tarpeeseen, sillä se miten pelaajat haluavat ja eivät tiedä ovat sisäisesti hyvin erilaisia.

Nimittäin kun kriittinen pelaaja katsoo myyntilukuja ja tekee päätelmiä pelaajista, tässä on kysymyksessä pelin ostaminen. Se, mitä pelaaja valittaa taas on pelikokemus. Tottakai jos ostat pelin josta et pidä, siitä syntyy negatiivinen pelikokemus. Ja se, mitä tarkoitetaan luovuuden puutteella on sitten katsottava muusta kulmasta.

Nimittäin siitä miten tylsyys on kenties keskeisin syy pelien olemassaololle.

Koko pelikulttuuri on olemassa sen takia että
1: Ihminen voi ylipäätään kyllästyä. Ihmisillä on erikoinen tapa kokea ahdistusta ja epämiellyttäviä tuntemuksia silloin kun heidän ympärillään ei ole mitään mainittavia ärsykkeitä. Tämänlaisen piirteen syntyminen ei ole taatusti mikään evolutiivinen ilmiselvyys. Jos ympäristössä ei ole mitään mielenkiintoista, eikä elämässä ole homeostasiaa uhkaavia haasteita, sitä voisi helposti vaikka asettautua jonkinlaiseen lepotilaan.
2: Pelit ovat keino jolla tätä tylsyyttä estetään. Haasteet eivät ole kovin merkityksellisiä ja moni voi pitää kaikkea tylsistymistä vastaan taistelemista triviaalina. Ja jollain tasolla se onkin juuri sitä. Itse menisin jopa niin pitkälle että tietokonepelien kohdalla kysymys on by definition siitä että peli on triviaali.

Tämä tietysti johtaa miettimään turhakkeita. Oma suhteeni tässä kohden on hyvin samantapainen kuin Richard Dawkinsin. Hän on korostanut hyödyttömien asioiden tärkeyttä (~"The Importance of Doing Useless Things") epofenomeenisella lähestymistavalla. Hänestä esimerkiksi matematiikan harjoittaminen ei ole itsesään adaptiivista. Sillä ei selvitä elossa. Mutta sillä että on aivot jotka kykenevät monenlaisiin asioihin, kuten matematiikkaan, ovat sitten hyvinkin eri asia. Matematiikka ei siis ole mikään evoluution maali, vaan sivutuote. ; Dawkinsin alustamassa ilmapiirissä tylsyys voidaan jopa nähdä jonain joka kannustaa meitä luovaan laiskuuteen pelkän laiskuuden sijasta. Tylsistyminen antaa meille tilaa oppia uutta ja harjoitella vanhaa. Ja näin kehittyä joksikin joka kykenee vastaamaan paremmin tuleviin haasteisiin verrattuna siihen laiskana löllöttävään toiseen versioonsa.

Ja pelit. Ne voidaan aivan varmasti asettaa tähän hyvin tiettyyn kategoriaan. Niiden olemassaolon ytimessä on tylsyyden karkoitus ja stimulointi. Ja tylsyys, toisin kuin kipu tai pahoinvointi, eivät ole vahvassa yhteydessä suoraan fyysiseen uhkaan joka vaarantaa hengen ja terveyden. Tylsyydessä on helposti kysymys nimenomaan vaaran puutteesta. Jopa totaalista vaaran puutteesta. Siitä, että olemme yksinämme itsemme kanssa.

Tylsyyttä koetaankin tavallaan sen vuoksi että elämässä ei ole rikkautta ja merkitystä itsenään. Ja että emme ole kovin kiinnostavia tyyppejä - ja me tiedämme sen. Ainakin Schopenhauerin mukaan jos elämisellä olisi jokin positiivinen arvo ja merkitys itsessään, pelkkä oleminen olisi riittävää. Kuitenkin me tylsistymme, ja yritämme peittää tätä tylsyyttä esimerkiksi ryhtymällä uskovaisiksi, koska uskomme että tämä täyttää meissä olevan tylsyystyhjiön. Tai ostamme tietokonepelejä.

Keinolla ei ole tavallaan merkitystä, sillä kummassakin tapauksessa tietoisuudellamme on kyltymätön halu, jossa se on rajaton tai ainakin laajempi kuin pelkästään se todellisuus jonka aistimme suoraan ympärillämme sinällään. Tärkeää on vain se, että tylsyys on, ja syntynyt "arvotyhjiö" tai "tunntyhjiö" on tavallaan hyvin pinnallinen vaikka sitä myydään jonain hyvinkin syvällisenä. Se, että materia ja oleminen ei riitä johtuu siitä että olemme ahneita. Kaipaamme ärsykkeitä ja mikään mitä voimme saada ei pitkään tyydytä meitä. Siksi täytämme elämämme trivialiteeteilla kuten tietokonepeleillä ja uskonnoilla.

Ja ymmärrämme triviaaleiksi lähinnä ne trivialiteetit jotka itse jätämme valitsematta. Saatamme jopa erehtyä luulemaan että ne jotka valitsevat eri tavoin elävät jotenkin onttoa ja tyhjää elämää. Tylsää elämää josta puuttuu aito ilo ja riemu, koska se tylsyys on aina korkeintaan nurkan takana...

Siksi on oleellista huomata ero myyntikeskeisen valmistajan näkökulman ja tylsyydentorjumiskeskeisen ostajan näkökulman välinen ero. Valmistaja haluaa että peli on sen verran kiva että se ostetaan. Pelaaja taas haluaa että hänellä ei ole tylsää. Ja kiva materiaali muuttuu tylsäksi jos sitä on liikaa. Tämän paradoksin ydin, "ei makeaa mahan täydeltä" -hengessä on se minun teesini tässä asiassa. Tässä on mielestäni syvä virhe. Sillä sekä pelaajat että pelintekijät molemmat ajattelevat että parasta on kun tarjotaan nimenomaan "makeaa mahan täydeltä".

Kun pelaaja ostaa pelin, jota hän moittii liian vähän innovatiiviseksi, hän syyttää peliä itse asiassa tylsäksi.

Etymologisesti englantilaiset ovat olleet erikoisia valitessaan tylsyydelle nimen boring. Boring taas on myös insinööriyteen liittyvä käsite. Se kun teknikko poraa aseeseen piipun. Tämä on aikanaan ollut hidas, työläs, aikaavievä, toistuva, prosessi kun metalliin on porattu suoraa reikää. Pora on vain mennyt ympäri ja ympäri.

Käsite on selvästi hyvä ja kuvaava. Ja analogia osuu hyvinkin täsmällisesti "Assassins Creedin" pelin rakenteeseen. Siinä on paljon upeaa ympäristöä jossa on vaihtelevia asioita. Sen tarina on hyvinkin mielenkiintoinen - tai ainakin siinä on paljon kaikenlaista materiaalia.

Mutta se, mitä siinä sitten peliteknisesti ottaen tehdään on hyvin samanlaista. Hiipiminen ja kamppailumekaniikka on rajattua ja määriteltyä. Tietyt strategiat kehittyvät harjoitellessa, mutta tosiasia on että toiset strategiat toimivat ja toiset eivät. Joten tehtäviin tulee helposti toistorakennetta vaikka sitä kuinka yrittäisi erilaisia temppuja.

Heräsin tähän, kun keskustelin erään ihmisen kanssa joka on jättänyt paljon pelejä kesken. Kyselin miksi hän oli tehnyt näin. Hänestä peleissä oli liikaa toistoa. Että siinä voi tehdä kivoja asioita, mutta kun on tuhonnut 100 laivuetta, on vaikeaa motivoida itseään ammuskelemaan niitä lisää vain siksi että laivan uusi hieno päivitys vaatisi hirvittävästi resursseja.

Olin ensin hieman sitä mieltä että erilaisten tehtävien lisääminen on turhauttavaa. Mainitsin esimerkiksi "Final Fantasy" -pelisarjalle tyypilliset tilanteet joissa koko pelimekaniikka muuttuu. Ensin on hakattu hit-and-fight strategiaroolipeliä, mutta sitten onkin joku pirun moottoripyörälläajeluvälitehtävä joka on pakko pelata läpi ennen kuin pelissä voi edetä. Ja koska tätä ei voi harjoitella etukäteen, näistä tulee helposti pelin jarruja. "Assassins Creed Revelations" oli sitten toinen erimerkki tästä. Se oli muutoin aivan loistava peli, lukuunottamatta aivan pelin alkuun laitettua hevosvankkurivaihetta jossa ensin roikutaan köydessä ja väistetään kohteita ja kiivetään ylös ja sitten törmäillään-ajellaan. Tämä oli vaikeaa ja koska sitä ei voinut harjoitella, peli on jäänyt monelta käytännössä pelaamatta. Liian kova vaikeustaso ja muusta pelimekaniikasta poikkeava kohtaus, etenkin pakollisena osana pelin pääjuonta ja erityisesti aivan pelin alun jälkeen laitettuna on designvirhe josta pitäisi rangaista jotenkin.

Mutta reagointi tähän olikin sitten hieno. Hieman askeettisuutta korostaen hän painotti että hän ei halua peleihin lisää. Sillä pelejen ongelma on hänen mielestään se, että niissä on liian paljon kaikkea. ; Hänestä pelikulttuuri on keskittynyt liikaa pelitunteihin, ja tämä on johtanut siihen että maailmoista tehdään liian suuria. Erityisesti "Assassins Creed IV" oli hänestä tältä osin hyvin epäonnistunut. Siinä oli hirvittävästi materiaalia jota ei mitenkään jaksa koluta läpi. Koska samoja asioita tehdään hirveän paljon. Tässä mielessä "Assassins Creed II" oli hänestä loistava. Siinä oli suppeampi maailma, melko vähän erilaisia toimintoja verrattuna sarjan muihin peleihin. Mutta juuri pienuus ja kompaktius teki siitä toimivan pelin.

Itse asiassa se, mistä olen usein kuullut on se, että "Assassins Creed II" oli peli joka on ilo pelata läpi, ja pelin päätteeksi haluaa pelata lisää mutta materiaalia ei ikään kuin ole. Ja muistan itsekin pelanneeni peliä siten, että jäljellä olevien lukujen määrä on ahdistanut. Eli olo on ollut hieman kuin niissä todella hyvissä kirjoissa joissa karuna tietona, jonka sivut materiaalisina yksikköinä suoraan näyttävät, on se että huvia on luvassa vain rajallinen määrä. Ja sitten se loppuu. "Brotherhood" joka on käytännössä suurempi ja kauniimpi laajemmalla toimintavaihtoehdoilla taas on ollut monista tylsä, koska siinä tehdään niin paljon sitä samaa. Sitä pidetään kyllästyttävämpänä.

Tämä puoli kuvaa minusta hyvin monia pelejä. "Zelda" -pelisarjassa esimerkiksi "Ocarina of Time" on kehutumpi kuin "Twilight Princess" vaikka jälkimmäinen on suurempi ja paremmalla grafiikalla - ja rehellisesti sanoen myös paremmalla tarinalla. Ja kuten tästä blogistakin voi huomata, "Ocarina of Time" kuitenkin saanut minulta enemmän kirjoitusaikaa. Koska se on kokonaisuutena hyvinkin näppärä peli joka on kiva pelata alusta loppuun asti. Ja sen kohdalla on vieläpä kiva sitten kun se loppuu.

Luultavasti pelaajat tietävät mitä haluavat. Ja menestyneet pelisarjat ovat onnistuneet löytämään jotain siitä mitä he haluavat. Kuitenkin kun pelaajat puhuvat innovatiivisuuden puutteesta, he eivät tiedä mitä haluavat. He eivät kenties tiedä että he oikesti pitävät kliseistä. Mutta melko varmasti he eivät tiedä että heille riittäisi vähempikin.

Toki osa pelaajista on varmasti poikkeuksia. Itsekin nautin "Assassins Creedissä" siitä miten juuri toistuvuus tarjoaa meditatiivisen tilan. Nautin siitäkin että "Black Flag" tarjosi paljon seilattavaa. Yleensä kovin rajoite näissä toistuvuuksissa on omalla kohdallani lähinnä soundtrackien rajallisuus. Eli taustamusiikin toistuvuus muuntuu jossain vaiheessa häiritseväksi. Ei se, että vaanii samalla tavalla niillä samoilla palkeilla. Siinä tulee lähinnä rento tunnelma.

Tai oikeastaan, jos ytimeksi otetaan oheen laittamani taulukkomuoto Mihaly Csikszentmihalyin flow -mallista, voidaan huomata, että yhteys tylsyyden ja rentoutumisen välillä on selvä. Ja toisaalta voidaan huomata miten peli voi epäonnistua monella tavalla ; Liian vaikeat pelit ovat ärsyttäviä (arousal) ja liian helpot pelit voivat olla tylsiä (boredom). Tämän blogauksen kannalta merkitystä on lähinnä sillä että ne tietyt pelit jotka tarjoavat liikaa kaikkea eivät ärsytä runsaudellaan, vaan tekevät pelimaailman koluamisesta tylsää. Ja siksi peliä ei tule pelattua läpi. Sen sijaan että ärsyttäisi koko peli, se jää vain pölyttymään kun ei inspiroi aloittaa uutta pelisessiota.

makyo

"Ihmisten puolesta" -blogiin kerätään negatiivisia kokemuksia zenistä. Varoitusten mukaan esimerkiksi "Zengårdenissa asunut nuori henkilö sai psykoottisia oireita joulun alla olleen sesshinin aikana, mistä johtuen hän joutui lähtemään Zengårdenista ja hakeutumaan hoitoon. Kanssani Zengårdenissa asui myös henkilö, joka kärsi siellä jatkuvista uniongelmista. Hän päätti kesällä lähteä kotiin lepäämään. Sante oli todennut tähän, että ”ne uniongelmat ovat makyota, sinun pitäisi jäädä Zengårdeniin.”" (Zen) buddhalaisuudesta on lempeä ja pehmeä kuva. Että se on lempeää ja rauhallista. Ja että työläys korvataan pitkällä harjoittamisen ajalla ja kiire ja raskaus korvautuisi helppoudella rauhallisuudella. Mutta Zen on vaikeaa ja raskasta. (Tässä ei voi muuta kuin kysyä, että kuka sanoi että syvällisen tulisi olla helppoa?) Tätä mieltä on jopa puolustuskanta "Zen on rankka koulu, jota kaikkien pää ei kestä. Erityisesti zen-retriitti on kova henkinen painekattila, jonka aikana mielen pohjalle kätketyt ongelmat nousevat näkyville. Tässä mielen myrskyssä tukena on Sensei, jolla on kokemusta kymmenistä, jopa sadoista retriiteistä, voidakseen auttaa ihmiset meditaatio-prosessin läpi. Nämä kamppailut jokainen käy omassa mielessään. Meditaation lisäksi zen-retriitin päiväohjelmaan kuuluu joogaa ja siellä on hieman vapaata aikaakin helpottamassa painetta.  Ongelmia saattaa kuitenkin tulla kenelle hyvänsä, tunnen jopa erään psykologin, joka ei kestä pitkää retriittiä, vaikka on koulutettu ihmismielen ammattilainen. Ääritilanteissa Sensei on joutunut kesken kaiken lähettämään ihmisiä takaisin kotiinsa rauhoittumaan."

"Uskontojen uhrien" toiminnanjohtaja on ollut asiaan liittyen yhteydessä kiistan alla olevaan Zen Centeriin ja muistuttaa, että jäsenten "mukaan ei ole reilua, että pieni joukko entisiä jäseniä leimaa heidät lahkoksi tai kultiksi. Heidän mielestään esimerkiksi UUT:n nettisivuilta löytyvät tuhoisan lahkon tunnusmerkit eivät sovi heidän yhteisöönsä. Näitä kriteereitä käytettäessä myös entiset jäsenet ovat arvioineet minulle, etteivät nämä piirteet esiinny ainakaan kovin voimakkaina yhteisössä." Kuitenkin buddhalaisuudessa käytetyt metodit ovat vaativia ja niihin liittyy riskejä "Mietiskelyssä istutaan pitkiä aikoja paikoillaan. Tavoitteena on antaa ajatusten tulla ja mennä kiinnittämättä niihin paljon huomiota. Retriiteillä saatetaan meditoida 10 tuntia vuorokaudessa ja lisäksi olla puhumatta jopa useita päiviä. Tämä ei välttämättä ole mielelle kovin luonnollista tai kevyttä. Sensorisen deprivaation (eli siis ärsykkeiden puutteen) tiedetään voivan johtaa psykoosiin." ja ennen kaikkea buddhalaisuus tavallaan tekee sen, mitä suuri osa uskonnoista tekee. Eli tuo mukaan ihmisiä joille uskonnon ihanne puuttuu elämässä ja sitä tullaan ikään kuin hakemaan. "Buddhalaisuus, mietiskely ja sen kautta tavoiteltu mielen tyyneys houkuttelevat myös niitä, joiden mieli ei ole tyyni. Buddhalaisuudesta etsitään lääkkeitä mielenterveyden ongelmiin, aikamme hektisyyteen ja itsekeskeisyyteen. Zeniläinen mietiskely on kuitenkin vaativaa ja voi olla mielenterveydelle taakaksi eikä tueksi." 
1: Olenkin jopa esittänyt niin tiukkoja lausuntoja, että uskovaisten toimintaa ei pidä selittää teologisen korrektiuden tasolla ; ideologian dogmien ja sitä kautta rakennettujen "oikeaoppisten intressien" kautta uskovaisen ymmärtäminen ei yleensä toimi ongelmatilanteissa. Sen sijaan nyrkkisääntönä on, että uskonnoissa on aina vaikeuksia ja nämä vaikeudet ovat yleensä kyseisen uskonnon dogmien antiteesejä ; (1) Yksittäiset ihmiset hakevat uskonnosta jotain. Ja tämä on jotain jota uskonnon dogmeissa korostuu. Ja sitä halutaan siksi että sitä ei ole. Ja kaikki eivät eheydy ja kasva ihmisinä. (2) Ja jos "yksilöistä joista ei saa yleistää" mennään ideologiaan ongelmallisten uskontojen kieroutuneimmat (~"vääristyneet" ja/tai "pahat") versiot itse asiassa rakentavat ympäristön jossa uskonnon lupaamista asioista tulee mahdollisimman niukkaa jotta tarve uskonnon antamille asioille olisi mahdollisimman suuri.

Onkin tavallaan yllättävää, että monille tuttu sensorinen deprivaatio on jotain jota on melko vaikeaa osata assosioida meditaatioon. "Neurophilosophy" -blogi kertoo, miten se on relevantti vankiloiden eristyssellejen kohdalla. Myös sumussa ajaminen autolla tai veneellä voi johtaa sensoriseen deprivaatioon, jolloin ihminen voi hallusinoida, "menettää aikaa". (Eli noin ilkeästi sanoen saada "ufoabduktio -oireita".) Zenin harjoittajille itselleen tämä yhteys on kuitenkin ilmiselvästi tutumpi. Sillä jo aikaisemmassa lainauksessa mainittu "makyo" tulee esiin "Zeniäisen" blogissa. Käsite on hyvin keskeinen ja perustasolla opetettava ; "Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta." ja sen kuvaus kertoo, että sensorinen deprivaatio on hyvinkin tullut tutuksi "Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä."

Syvyyksiin, syöveriin

Aiemmin kirjoitin maailmanpyöristä ja näköaloista. Tornit ovat kapuamista ja maisemien seuraamista varten. Mutta sen vastakohdaksi voidaan laittaa toinen pikkupoikain suosikkiteema, kellareihin ja muihin meneminen. Toki sekä korkealle kiipeämisessä että kellariin menemisessä on usein samoja elementtejä kuten (a) uteliaisuus (b) eskapistinen arjesta poikkeaviin tiloihin (c) oman rohkeuden osoitus. Mutta paikkana luolilla on hyvin erilainen atmosfääri kuin vaikkapa vesitornin huipulla.

Kukaan ei mene kellariin, luolaan tai vastaavaan katsomaan maisemia. Kellari tarjoaa pimeyttä, näköalojen vastakohtaa. ; Pimeys on tavallisesti epätiedon symboli. Esimerkiksi Platonin luolavertauksessa ei ole sattumaa, että paikaksi on valittu pimeä luola, jossa ei havaita kaikkea mitä luolan ulkopuolella oleva havaitsee. Pimeys on tietämättömyyttä ja valo tietoa. Siksi kirkon korkeat tornit kuvaavat henkistymistä kun taas kirkkojen kryptat ovat lähinnä kuolleita varten.

Ajatus pimeästä epätietona ja huonona ei ole huono. Pimeän pelko on ihmisillä hyvin yleinen. Ja syynä on varmasti ollut se, että valoisana aikana uhat ovat olemassa mutta niistä ollaan tietoisia. Pimeys tarjoaa tuntematonta uhkaa. Asioihin ei voi valmistautua ja ne ovat siksi vaarallisempia. On toki ymmärrettävää pelätä leijonaa nuotion ääressä. Ja kummittelevissa paikoissakin kysymys on usein tilanteesta, jossa mennään pimeyteen, jossa joku ikään kuin vaanii. Kellari on juuri tämän vuoksi pikkupoikain rohkeudennäyte. Vaikka pimeys on itse asiassa aivan erilainen vaara kuin vaikka korkealta puusta putoaminen. Kellarissa uhat ovat usein symbolisia ja enemmän mielessä. (Ellei pimeydessä olevia avonaisia kaivoja ja vastaavia surmanloukkuja lasketa. Niitä on, mutta aika harva pelottava pimeä paikka kuitenkaan pitää niitä sisällään.)

Mutta toisaalta pimeään menemistä voidaan pitää vähemmän pahana. Aistien uudelleenorganisointina. Kun näköaistimukset puuttuvat, muut aistit tarkentuvat. Toki pimeys tuo esille myös esimerkiksi sen, miten tasapainoaisti on osittain näkökeskeistä ; Sisäkorvan lisäksi tasapaino on näkemiskysymys. Jos ei jaksa leikkiä Pertti "Spede" Pasasta ja laittaa silmiä kiinni nyt ja jalasta kiinni nyt, niin johonkin vähänkin muhkuraisempaan pimeyteen mennessä huomaa miten vaatimatonkin kivi tarjoaa uhan kompastumiselle. Esteitä ei näe, ja tasapainoaisti ei osaa korjata tilannetta yhtä tehokkaasti.

Toisaalta luola on mainio paikka mennä turvaan. Pommisuojat eivät koskaan ole tornien huipuilla, vaan yleisesti ottaen aina maan alla. Luolan pimeys tarjoaa myös suojan itselle. Kun näkö tottuu hämäryyteen, muut ovat häikäistyneitä eivätkä näe samaa kuin pimeyteen tottunut. ("Jostain syystä" Platon ei kertonut luolavertauksessa siitä miten ulkomaailman ideat nähnyt mies ei näe enää liikkua luolassa.) Pimeys on siis paitsi helposti suojaavien rakenteiden tuottama sivutuote, että itsessään lisäsuoja. (Luolat ovatkin erilaisten salamurhaajien ja rosvojen asuinalueita. He ovat tälläisissä kotonaan. He siis tekevät enemmän kuin elävät pimeydessä, he tekevät pimeydestä kotinsa, turvansa ja aseensa.)

"Luolamiehen blogi" lähestyy muinaisluolia selkeästi esoteerisesta näkökulmasta. Luola on siis enemmän kuin turva. Eräässä mielessä voidaan sanoa että luolassa mennään syvemmälle. Syvyys voidaan nähdä jopåa syvällisyytenä. Luolissa kulkeminen on usein vaikeaa, vaivalloista ja ahdasta. Tämä tunkeutuminen voidaan nähdä myös metaforana siihen että ihminen tunkeutuu tuntemattomaan. (Enkä edes puhu tässä luolasta jonain freudilaisena symbolina. Vaikka siihenkin voitaisiin ehkä mennä. Kohdunkaipuusta ja penetraatiokeskeisyydestä vääntäminen kuitenkin kuuluu jossain määrin luolien symboliikkaan.) Pimeys itse asiassa tarjoaa halukkaalle mahdollisuutta lähestyä sensorista deprivaatiota sellaisella tavalla, joka kenties muistuttaa siitä miksi jotkut meditaatiopiirit ovat innoissaan sensorisesta deprivaatiosta henkistymisen apuvälineenä, vaikka tavallinen ihminen kokeekin sen julmana kidutusmenetelmänä. Tästä saadaan tietysti vaikkapa näkemys meditaatiosta jonkinlaisena rohkeudennäytteenä.

spoileri

Wappuun liittyvä vappumarssiperinne korostaa että se on kommunistinen juhla. Kommunismia taas kuvaa yhteisvoiman ja yhdessä tekemisen ideaali (vaikka se käytännössä näyttääkin toteuttavan täsmälleen jotain muuta kuin ideaalia). Myös wappuun liittyvät perinteet yhteisryyppäjäisineen ja sosiaalisine jekutteluineen ovat luonteeltaan sosiaalisia. (Eivätkä vastaa aprillipäivän huijauksia jotka nekin tosin ovat rakentavia. Minun mielessäni wappujekun tulee olla jotenkin sosiaalisempi kuin aprillipilan.)

Minulle tämän vuoden vappu tapahtui jo vappuaattona, työpaikan juhlissa pohdittiin esimerkiksi kuluneen vuoden ongelmia kuten kahvinkeitingatea kun joku henkilö jonka persoona on vakavan väittelyn kohteena oli unohtanut kahvipannun yöksi päälle, puhumattakaan rairuohoskandaalista kun rairuohoon joko oli käytetty liikaa multaa tai liian vähän multaa. Lisäksi pohdimme tämän vuoden "äpyn" formaattiuudistusta, joka tapahtui tämän vuoden lehdessä useita kertoja yhden ainoan numeron aikana.

Koska asiaan liittyi alkoholia, olen viettänyt varsinaista vapunpäivää krapulassa. (Onnekseni en kunnon krapulassa, sellaisessa joka passivoi ja huomaat sen olemassaolon, mutta joka ei kuitenkaan rampauta sinua ja pakota sinua toivomaan kuolemaasi. Eli minulla on "hyvä krapula", jos krapula oikeasti koskaan voisi olla hyvä.) Olen tuijottanut televisiota sen sijaan että olisin kyennyt tekemään mitään sosiaalista. Tämä tietysti sotii jossain määrin vapun ideaalista juhlimista vastaan. Mieleeni tuli jopa se miten Neil Postman on varoittanut "Viihdytämme itsemme hengiltä" -kirjassa siitä että televisio on rajoittava. Että ilman televisiota olisimme sosiaalisempia ja antaisimme toisillemme kasvokkain tapahtuvassa kommunikaatiossa.

Minä sanon tälläiselle kuitenkin paskanmarjat. Eiliset firman juhlat olivat sosiaaliset ja ihan mukavat. Mutta kuka oikeasti aina jaksaa olla sellainen. Kommunikaatio on helposti raskasta. Krapulapäivän viettäminen on kuitenkin ollut jollain tavalla hyvin mukavaa. Valitsemani media, televisio, on vieläpä erityisen loistava valinta krapulapäivälle. Sillä se ei ole nauhoite tai jokin jonka ohjelmavirtaa olen kontrolloinut. DVD:issä voit palata kohtauksia takaisin jos jokin menee ohi. Televisiossa ohjelmavirta vilisee silmien ohi, eikä ohjelmavirtaan tarttuminen ole ollenkaan oikea tapa hoitaa krapulatuijottelua. Jopa kanavan vaihtaminen on liikaa.
1: Monesti olen toki katsonut televisiota nimenomaan sosiaalisesti. Silloin televisio-ohjelman tuijottaminen on kuitenkin "enemmän tekosyy" ja se otetaan samalla "jotenkin vakavammin". Krapulatuijottelu ei ole sitä että ymmärrät ohjelmaa tai että saat siitä jotain jonka jaat toisen ihmisen kanssa.

Mieleeni tulikin se, että ennen on varmaan joskus istuttu yhdessäkin tälläisessä hengessä. Ollaan istuttu ja tuijotettu tuleen. Tuijottelussa lämpö ei ole ollut edes se pääasia, vaan tuijottelu kohteeseen. Tälläinen tuijottelu voi olla Epäsosiaalinen tuijotus vaikka samaa tulta tuijottaakin moni ihminen. Silloin nuotiotuijotus on "erityinen hiljaisuus joka on enemmän kuin puheen puutetta". Tulikin on tässä mielessä ohimenevää, katoavaa ja satunnaista - juuri kuten krapulatelkkari.

Joskus olen kuullut sanottavan että televisio ei olisi "hengellistä" tai "henkisyyttä rakentavaa" vaan turmelisi nämä piirteet ihmisyydestä. Näen kuitenkin että siinä missä entisaikojen ihmisien kerrottiin tuijottaneen meditatiivisesti tuleen ja että lähes kaikki löydöt, perinteet ja teot yritetään värittää osaksi jotain uskonollista palvontaa, on tulevaisuuden arkeologeilla varmasti kiusaus puhua menneisyyden ihmisistä (eli meistä) jonain jotka tuijottelivat taikalaatikkoa.

Tietyllä tavalla tämä tietysti korostaa sitä että uskontokeskustelu on tavallaan typerää. Se, että joku rakentaa nuotiontuijottelusta dogman ja levittää siihen liittyviä meditaatiotekniikoita ja liittää siihen maailmankuvallisia väitteitä todellisuuden luonteista ja välittää tämän sosiaalisesti toisille tavallaan pilaisi koko jutun. Krapulatelevisio näyttää tavallaan sen että teologia on jollain hyvin omituisella tavalla lähtökohtaisesti väärin. Maailmankuvien levittely vertautuukin ns. spoilereihn joissa kerrotaan miten elokuva loppuu. Siinä vaiheessa on ihan turha selittää että miten sen voi nähdä itse.

Yhteisöllisyyden ja jakamisen ja kokomaailmankattavuuden teemat korostuvat. Totuuden pitää koskea kaikkia, asioita pitää tehdä yhdessä ja kokemuksista pitää jakaa toisille. Ja wapun pitää olla sosiaalista tai se ei ole juhlimista vaan krapulassa angstaamista ja luuserielämää. ~ Jostain syystä privaattia ja aistimuskeskeisyyttä ei vain pidetä syvällisenä vaan pinnallisena. Väitän että vika on tässä näkökulmassa eikä privaatissa.

Provenienssifilia ~ kyvyttömyys irtautua lähtökohdasta

"Peter Pan" -kirja kuvaa unenomaista ja surreaalia maailmaa, "Mikä Mikä maata". Sitä pidetään usein jännittävänä seikkailujen ja muiden vastaavien lähtökohtana. Kuitenkin siinä on kohtaus Helinä -keijun "miltei kuolemisesta" joka vihjaa että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin positiivisia asioita. Siinähän Helinä -keiju juo myrkkyä ja hän kuolisi pois. Mutta kun riittävän moni lapsi taputtaa käsiään ja sanoo "minä uskon" on keiju olemassaoleva. Muu osa Mikä-Mikä maasta ei kuolisi tässä prosessissa. Tämä kertookin siitä, että tosiasiassa Mikä Mikä Maa on varsin omituinen paikka. Siinä olemassa on sellaista mikä konventionaalisesti myönnetään olemassaolevaksi. Seikkailujen ja mielikuvituksen sijasta kyseessä onkin "keskinkertaisimpien kuvitelmien" seuraaminen. Siksipä Mikä Mikä maassa ei olekaan oikeastaan mitään vierasta tai uutta. Kaikki hahmot piraateista keijuihin ovat muualta tuttuja. ~ Mielikuvissa mielikuvituksellinen onkin siis banaalin lattea pikkusievien unelmien summa.

Tämänlainen ongelma tuntuu vaivaavan usein uskontoakin. Uskontokritiikki on latteaa koska uskova tietää jo ennalta että uskonto on Totta. Ja siksi hänet vakuuttaa pelkästään se, että riittävän moni uskoo. Ja jo se että joku sanoo että uskontokritiikki on paskaa riittää huolimatta siitä että onko tässä takana oikeasti mitään argumenttiakaan. Kun riittävän moni taputtaa ja sanoo "minä uskon" niin kaikki kritiikki irrelevantisoituu. Koska todellisuus on heille täsmälleen sama kuin Mikä Mikä maa. Tämän vuoksi uskontokin on mielikuvissa syvällinen, mutta on yleensä äärimmäisen sivistymätöntä pinnallista ajattelua jossa on omintakeisuutta täsmälleen yhtä vähän kuin Mikä Mikä maassa.

Kyvyttömyys nousta omilleen johtaa myös siihen että kaikki latistetaan Mikä Mikä maan ehdoille. Tämä tuli mieleen kun luin mindfulnesia käsittelevän tekstin otsikolla "Olenko vai virtaanko?". Siinä korostetaan buddhalaisia juuria. "Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille." Korostetaan että tämä usein kielletään "Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle." Korostetaan että buddhalaisuus ei kuitenkaan katoa mihinkään "Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?"

Kysymys on tietyllä tavalla hyvin järkevä ja relevantti. Esimerkiksi skeptikot - joiden tätä asennetta kristinuskoa kohtaan tupataan halveksia syvästi epäkunnioittavana ja ehdottoman epäsivistyneenä - ovat perinteisesti korostaneet että jos uskonto yrittää leikkiä tiedettä, kiistää olevansa uskonto ja lähtee leikkimään tiedettä, on tarkkaan analysoitava onko tämä tieteellisesti järkevä näkemys vai pseudotiedettä. Kuitenkin mindfulnessin buddhalainen luonne perustellaan enemmän buddhalaisilla juurilla. Ajatuksen ja tekniikan alkuperä on se ratkaisvin piirre. Buddhalaista alkuperää oleva idea on buddhalainen. Sama vaikeus erotella ajatuksia näyttää olevan myös kristillisen kreationismin ytimessä ; Nähdään että historian suurmiehistä ja isoista tiedemiehistä löytyy kreationstisia vaikutteita. Ei nähdä että tämä on tausta josta on irtauduttu.

Mindfulnessin kohdalla on toki olemassa riski että uskontoa kätketään pseudotieteen kielellä "Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua" joka pohjimmiltaan kuvaa buddhalaista versiota siitä mitä länsimaisessa uskonnossa nimeltä Jehovan Todistajat kutsutaan "teokraattiseksi sodankäynniksi" "Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan." ja tämän lopputuloksena on hämärrettyä uskontoa joka kiistää taustansa ja perusluonteensa joka herättää asiallisia kysymyksiä. "Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?"

Kuitenkin jos kysytään että mitä Dalai Lama on ilman rituaalejaan ja vastaavia uskonnollisia teemojaan. Silloin saadaan vastaukseksi "mindfulness".  -On olemassa mindfulnessia ilman buddhalaisuutta joskin kaikki mitä myydään mindfulnessina ei ole erotettu buddhalaisuutta ja huono/epärehellinen terapeutti tekee maailmankuvamanipulointia rivien välistä koska ei tee tätä erottelua joka voitaisiin periaatteessa tehdä. - Tämän tiedostaminen on nähdäkseni buddhalaisuudessa oleellista. Ja tämä on jotain joka itse asiassa puuttuu kristinuskosta miltei tyystin. Sillä buddhalaisuus ja meditaatio tuottavat poikkeuksellisia tietoisuudentiloja. Nämä taas ovat aivotoimintoja eivätkä yliluonnollisia ilmiöitä. ~ Näin ollen esimerkiksi ateisti voi todellakin harrastaa transsia hakevaa shamanismia. Sillä kun shamanismi riisutaan keskushenkilönpalvontakultista, rituaaleista ja muusta vastaavasta jäljelle jää metodit joilla haetaan poikkeava tietoisuuden tila.

Nähdäkseni tämä ero on kuitenkin vahvuus kristinuskolle. Sillä on ydin pelkästään filosofiassa ja rituaaleissa joita perustellaan filosofialla. Tämä tekee kristinuskosta älyllisen, toisin kuin buddhalaisuuden ja muut poikkeavia mielentiloja hakevat ja niihin keskittyvät uskonnot, joissa tämä poikkeava mielentila tuppaa olemaan keino joilla ohjaillaan toisen elämänfilosofiaa. Tämänlainen "nurkan takaa tuleminen" ei ole rehellistä. Se on minun silmissäni yhtä epärehellistä kuin pseudotiede, vain eri tavalla.

Tämänlaisia huomioita voisi tehdä siinä vaiheessa kun lähtisi matkoihinsa Mikä Mikä maasta jossa on vain konventioita ja perinteitä ja siitä poikkeava ei ole edes olemassa, enemmistön päätöksellä. Siksi voisi luulla että olisi kristityille kannustavaa yrittää irtautua tästä. He näyttävät kuitenkin kovin haluttomilta.

Immersiivinen suhde elämään, maailmankaikkeuteen ja paskallakäymiseen

Ylläolevassa kuvassa on lappu jota käytin tänään töissä. Kuvassa se on WC:n ovessa, jossa pidin sitä myös. Se pyytää hiljaisuutta koska ollaan meditoimassa. (Namaste)

Joku voisi nähdä että se on jumalanpilkkaa. Tai teknisesti buddhalaisen kulttuurin jumalanpilkka on hieman kyseenalainen konsepti. Mutta ikonoklasmia, kuvainraastantaa, se tavallaan on. Moni kun yhdistää meditointiin syvät henkiset arvot ja maallinen paskahuussissa asioiminen taas edustaa monelle sitä karua ja makaaberia lihallisuutta. Sitä eläintä, ainetta ja arkea josta Pyhä halutaan erottaa.

Toisaalta lappu viittaa siihen että työpaikkamme taukojärjestelmä on hyvin joustava. (Meillä on firman tiloissa esimerkiksi soutulaite ja sänky.) Tauolla ollessa voi haluta olla rauhassa. Tämä voidaan nähdä sosiaaliseti epäkohteliaaksi eristäytymiseksi, jos sille ei anna kunniallista tekosyytä. Ja jostain syystä se, että ihminen vain haluaa olla rauhassa ei helposti ole "riittävä syy". Toiset selitykset ovat jotenkin kunnioitettavampia kuin toiset eivät siitä huolimatta että työpaikkamme ei ole uskontoja suosiva tai syrjivä.

WC -asiointi taas on sellainen että vessaan voi syntyä jonoa. Tällöin ihmiset voivat jopa vessahädissään kolkutella oville koska ajattelevat että muuten he joutuvat juoksemaan nopeasti hätäulosteille. Rauhaa ei saa nimenomaan vessassa, vaikka yleisesti ottaen kulttuurimme ei yritä tunkea toisten ihmisten vessaelämään. (Vessaelämä on jopa vähemmän julkista kuin seksielämänsä monille.)

Lisäksi lappu voidaan nähdä jonain muunakin. Kun lapun sijoittelusta kyseltiin, vastasin että yritän elää immersiivistä elämää. Buddhalaisuudessa ja fenomenologiassa minua ajatuksen taholla viehättää se, että pohjimmaisena ideana on välittömyys. (Vaikka siis en ole buddhalainen enkä varsinkaan fenomenologi.) Agnostikkona mutta naturalismia korostavana mutta kovana warrant -kriitikkona suhteeni todellisuuteen on se, että elämme aistien välittämässä maailmassa jossa performanssi ja todellisuus ovat toisistaan erottamattomia. Näin ollen todellisuus helposti määrittyy joksikin josta ei pohjimmiltaan voi tietää mitään ehdotonta. Tällöin immersiosta saattaa jopa (pahimmillaan) tulla ontologinen konsepti (väite siitä että universumin perimmäinen luonne on ehdottomasti ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella on sekin dogmaattinen muotoilu todellisuudesta.)

Immersiivisessä elämässä taas on nimenomaan täysin mahdollista - jopa velvollista - tehdä paskalla käymisestäkin syvällinen kokemus jossa eläydytään aistihavaintojen meille tarjoamaan kuvastoon samalla tavalla kuin oikein hyvä elokuva saattaa temmata mukaansa niin että tuntuisi siltä kuin elokuvan tapahtumat todella olisivat totta. Lappu oli siis oikeassa paikassa.

---

Epävirallinen selitys on se, että halusin tehdä vitsin ja jakaa sen ihmisten kanssa. Se kuulostaa huonommalta kuin antamani virallinen totuus, joten teillä on esteettisistä syistä velvollisuus uskoa antamani virallinen totuus subjektiivisena totuutena, ikuisena, muuttumattomana.

Kun taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja

"Helsingin Sanomat" uutisoivat siitä että kirkon suosio on vähenemässä. "Tänään julkaistut tilastot viimeisen neljän vuoden ajalta kertovat karua kieltä siitä, että yhä harvempi uskoo jumalaan tai käy kirkossa. Enää 27 % suomalaisista uskoo Jumalaan, 21 % ei. Vielä vuonna 1999 peräti 47% ihmisistä uskoi Jumalaan. 15-24 -vuotiaista vain 15 % uskoo Jumalaan." (Ja lisänä saadaan sellaisia helmiä kuin "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja" kun homo religiosus -ihmiskuva on romahtamassa mutta tätä halutaan kiertää vaikkapa klassisella kikalla jossa vaikkapa määrittellään ateismi uskonnoksi.) "Iltalehti" kertoo saman asian siten että edes joulu ja muut "Edes joulu ei vedä kansaa kirkkoon. Viime vuonna joulun palveluksissa kävi yli 130 000 ihmistä vähemmän kuin neljä vuotta aiemmin. Tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko menetti vuosina 2008-2011 enemmän jäseniä kuin koskaan aiemmin. Kirkosta erosi yli 225 000 ihmistä, miltei 100 000 enemmän kuin edellisellä nelivuotiskaudella."

Tämänlaisen uutisoinnin voisi luulla ilahduttavan mieltäni. Mutta tosiasiassa tämänlaiset asiat eivät juuri kosketa minua. Karkeasti sanoen muiden asenteet ja toimet eivät ole minulta pois, paitsi jos he tunkevat niitä minun elämääni (jolloin teen parhaani jotta se olisi  heiltä pois). ; Ajatus uskonnottomuuden runsaasta yleisyydestä hämmästyttää koska olen itse tottunut olemaan uskonnoton aikana jolloin se oli melkoisen epämuodikasta ; Tarkalleen ottaen puhutaan ajasta jolloin Dawkins ei vielä puhunut ollenkaan julkisesti uusateismista ja jotkin sellaiset nykyään selkeästi ateistiset tahot kuten Hawking ja Enqvist puhuivat muista asioista (molemmat mainitut fysiikasta). Nyt sitä on tavallaan trendipelle.

Asiaa mutkistaa se, että sain eilen yöllä nukkumaan valmistautuessani erittäin ylitsepääsemättömän, vahvan ja voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. (Tai pitäisikö sitä kutsua hengelliseksi kokemukseksi.) Eli juuri sinä hetkenä kun uskonnottomuus alkaa olemaan muodikasta, saan kokemuksia joita juuri uskonnolliset puolet ovat korostaneet ja uskonnottomat halveksuneet ja jopa ohittaneet.

Tai pitäisikö sitä kenties sanoa hengelliseksi kokemukseksi. Tämä oli todella yllättävää, koska en ole koskaan - edes aikoina jolloin identifioinut kristityksi - ole saanut minkäänlaisia hengellisiä kokemuksia. Vakaumukseni oli sellaista viileämpää. Lisäksi olen vuosia ollut erityisen vastahankainen uskonnolle, joten sen totuuksien tavoittelu ei ole ollut tärkeässä osassa elämääni. Lisäksi taipumukseni empirismiin ja skientismiin ja argumentteihin ovat väheksyneet vahvasti mystisten kokemusten merkitystä.

Eilinen kokemus on jotain josta en puhu paskaa. Sillä se ei tue identiteettiäni eikä ole oikeastaan muutakaan sellaista jota olisin halunnut tavoitella, saati yrittänyt tavoittaa tämänlaista tilaa. Kokemus oli kuitenkin hyvin voimakas. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset haluavat jakaa tämän kokemuksen ja kertoa siitä muille. Samalla kun perimmäisin tunne tilanteesta oli sellainen että sitä ei voi oikeastaan sanoilla kuvata. Sitä olisi ikään kuin jaetava jakamatonta (ja muita pseudosyvällisiä paradoksiaforismeja joita uskonnolliset kliseetehtaat tuottavat. Valitettavasti tätä kliseetehtailua laadukkaampaan ei oikeastaan taida edes pystyä). Kokemus tuntui samanaikaisesti ainutkertaoiselta, kiistattomalta että palautamattomalta. Eli kokemus on jotain jota ei pysty vain mekaanisesti toistamaan (toisin kuin monet shamanistiset visualisointitekniikat jotka ovat olleet kokeiltaessa helppoja ja toistettavia.) En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa kokemuksessa meni, sillä aika menetti tyystin merkityksensä.

Kokemani oli jotain joka sopi erityisen hyvin Pseudo-Dionysoksen "Theologia mysticassa" opettamaan jaotteluun jossa  mystisessä kokemuksessa on kolme osaa ; purgatio, eli puhdistuminen ; illuminaatio eli valaistuminen ja unio eli yhteyskokemus. Merkittävää on, että kokemus oli myös sen verran voimakas. Se antoi sisäisen rauhan. Itse asiassa tämä on yllättävää koska aikaisemmin en kokenut olevani rauhan tarpeessa tai häiriintynyt. Kokemuksen jälkeen maailma näytti jotenkin selkeämmältä ja puhtaammilta. Kenties paras yritys kuvata sitä olisi verrata sitä useille ihmisille vieraaseen dissosiaatiokokemukseen, jossa ihminen irtautuu omasta ruumiistaan. Mutta tässä itseirtautumisessa ei kuitenkaan ollut niinkään kysymys irtautumisesta kuin liittymisestä kaikkeen muuhun.

Kokemus oli jotain joka luultavasti vaikutti jotenkin siihen miten näen ja koen asioita. Sillä näen yhä asiat, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Aamu oli ensimmäinen muistamani jolloin herääminen ei vituttanut. Ja muutenkin olo oli enemmän pöllämystynyt kuin ärsyyntynyt. (Mikä on hyvin poikkeuksellista.) Uskoisin että tämä kokemus johtuu siitä että en ole tänään kokenut sisäistä kognitiivista dissonanssia. En ole ollut juurikaan erimielinen itseni kanssa. (Mikä on normaalisti se vakiotila itselläni. Tosin luulen että tämä kognitiivisen dissonanssin tai itseriitelyn puute on tyhmentänyt minua noin 50 oveluuspykälää.)

Yllättävää tilanteessa onkin lähinnä se, että tämä oli sisällöltään vahvasti ateistinen kokemus. Kokemuksen aikana nimittäin korostui se, että kokemus itse kertoi että siihen liittyy aivotoimintaa. Kokemuksen tuoma tunnetasolla välittynyt viesti oli kokolailla se, että tämä on aivojen tuottama uskonnollinen kokemus, ja samalla oli vahvasti tiedostettuna se, että jos tämänlainen kokemus tulee ihmiselle ei ole mitenkään typerää jos hän tästä päättelee Jumalan olevan olemassa. Kokemus siis tuntui Jumalakokemukselta ja mystiseltä kokemukselta mutta sen sävy oli ateismia. (Itse asiassa sen sävy oli hieman ohjailtavissa.) Tämä ei ole vitsi tai paskanjauhantaa. Aikaisemmin luin James Huberin tekstejä ja ajattelin että hänen mystinen ateisminsa olisi mahdollisesti "vain" jonkinlainen filosofinen vitsi. Tulkinta ei ollut huono koska Huberin koko tuotanto on itse asiassa tarinoita jotka ovat filosofisia vitsejä. Kuitenkin koettuani itse juuri samanlaisen kokemuksen uskon että ajatus kokemuksesta aitona kokemuksena ei ole ollenkaan naurettava. Huberin kuvaus itse asiassa vastaa omaa kokemustani. (Jonka ällistyttävyyttä ja vaikuttavuutta en voi oikeasti ylikorostaa. Kokemus päätyy ehdottomasti elämän yksittäisten kokemusteni top teniin. Se oli hyvä kokemus mutta se pääsisi myös kaikkien kokemusten top teniin. Jonne pääseminen on sivumennen sanoen melkoisen vaikeaa koska olen elänyt varsin mielenkiintoista elämää. ; Jos vaihtoehtoina uskonnolliseen kokemukseen on "Kyllä, varmasti" ja "kyllä" niin jokainen joka vastaa tässä tilanteessa vain "kyllä" eivät ole sellaista kokeneet.)

Uskovaisen silmiin ajatus tuntuu tietysti omituiselta. Se kun on "Miten joku voi muka sanoa että häntä ei ole?" Tämä on kuitenkin osoitus siitä että mystinen kokemus on sovitettu uskonnolliseen lokeroon ja sitä suostutaan tulkitsemaan vain uskonnon kautta. Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa arkisesti vaikkapa Tiedefoorumin "Peksan" tavoin : "On syytä olettaa, että nk. hengellinen kokemus on mahdollinen ihmiselle. Se on vain yksi aivojen synnyttämä mielentila muiden joukossa, kuten vaikkapa raivo, rakastuminen tai tylsistyminen. On kuitenkin syytä olettaa, että se voi olla yksilölle varsin mullistavaa ja jopa terapeuttista. Hengelliseen kokemukseen liitetään usein ihmisten omakohtaisissa kertomuksissa ykseyden tunnetta universumiin, egosta vapautumista ja syvän rauhan ja rajattomuuden tunnetta. Aika ja paikka menettää merkityksensä. Fyysisiä merkkejä voivat olla mm. pupillien laajeneminen. Nykyaikaisilla aivokuvantamismenetelmillä ollaan havaittu, että jotain todellakin tapahtuu ihmisen aivoissa hengellisten kokemusten aikana. Mm. vuosikymmeniä meditointia harrastaneiden buddhalaismunkkien aivoja on tarkkailtu meditoinnin aikana ja heidän aivonsa toimivat eri tavalla meditoinnin aikana kuin normaalien."

Jos mystinen kokemus on aivotoimintaa, on nimenomaan luontevaa että se on mahdollista myös ateisteille. Tätä voi sitten todennäköistää tai hakea vaikkapa meditoinnin, uskonharjoittamisen ja muun vastaavan kautta. ; Mystisiä kokemuksia kuvaakin yleensä se, että kokemus sävyttyy vahvasti kokijan maailmankuvan ja hänen käyttämänsä mediumin kautta. Eli jos meditoinnissa käyttää apuna kristillisiä tekstejä, niin sisältö on kristillistä. Buddhalaiset eivät siksi noin karkeasti ottaen saa kristillisiä mystisiä kokemuksia eivätkä kristityt buddhalaisia. Siksi ei liene yllättävää, että oma kokemukseni sävyttyi uskonnottomuudella.

Merkittävintä kokemuksessa oli se, että uskoisin että jos uskonnollinen ihminen saa sellaisen, hän ei minun tapaani halua leikkiä sillä. Heille se sopii tietysti uskontoon ja heille yritys saada siihen taustayhteydeksi "jumalisuudeksi itseään kutsuvaa" ja "aivokemiaksi itseään kutsuvaa" oman halun mukaan ei tule heille edes mieleen. Omassa kokemuksessani tämä vaihtelu oli täysin mahdollista. Kenties siksi että minua ei pelottanut. Kenties siksi että olen agnostikko ja näiden asioiden punninta on minulla syvästi verissä. Uskoisinkin että uskovainen joka uskonnollisen kokemuksen aikana uskaltaisi ilman shokkia ja heräämistä heittäytyä sille ajatukselle että kokemus on vain hänen aivoistaan, hän luultavasti kokisi ateistisen unio mystica -kokemuksen.

Näin ollen kirkon, uskonnon ja hengellisyyden voi kenties erottaa. Luultavasti uskonnolla, uskonnollisuudella, kirkolla ja jopa hengellisyydellä vähemmän tekemistä näiden kokemusten kanssa kuin on yleensä sanottu ja uskottu. Jos tätä ei ymmärrä se näyttää siltä että "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja". Kenties muoto on sama ja vain uskonnolliset ovat ikään kuin omineet sen.

Yllättävän samanlaisia ~ Yllättävän erilaisia

"Sateisena päivänä
Munkki Ryokan
Säälii itseään"
(Vanha japanilainen haiku Alan W. Wattsin kirjasta "ZEN")

Schopenhauerin pessimistinen filosofia nojasi sen ajatuksen eteen että elämäntahto on onnellisuutta tuhoava voima ; Hänestä se ajoi ihmisiä enemmänkin tuottamaan elinvoimaisia jälkeläisiä kuin tuottamaan heidän elämästään onnellista. Schopenhauer korostikin että onnellisuus ei oikeastaan kuulunut pakettiin, vaan jopa että elämähtahto yritti hakea keskivertoa jälkeläistä niin että omat äärimmäiset piirteet ikään kuin hakevat tasapainoa vastakohdistaan ja näin parisuhteeseen päätyisivät toisilleen onnellisen elämän kan nalta mahdollisimman huonosti soopivat ihmiset. Jälkeläinen olisi sitten vain keskiverrompi ja tavallisempi. Hänen maailmassaan onnellisuus vaatikin siksi askeesia, sitä että kyettiin irtautumaan elämäntahdosta.

Tällä nähtiin paljon yhteistä itämaisen ajattelun kanssa. Schopenhauer itse kiisti että idän ajattelu olisi varsinaisesti innoittanut häntä, mutta hän otti silti mielellään samanlaisuuden. Ne kuvastivat sitä että ihmiset olivat keksineet muualla samoja asioita. Se, miten paljon tämä innoituksen puute on "viralinen selitys", koska Schopenhauer esimerkiksi nimesi puudelinsa Atmaksi.

Kaikesta huolimatta itämaisen ajattelun ja Schopenhauerin ajattleun välillä on yksi suuri ero. Se on jo edellä mainitussa pessimismissä. Zen -ajattelussa irtautuminen on tärkeää. Se ei kuitenkaan kulminoidu pessimisminä maailmaa kohtaan kuten Schopenhauerilla. Zen -ajattelussa ideaalin murtuminen ei johda kyynistymiseen ja pettymyksen tunteisiin jotka taas kumpuavat Schopenhauerin ajattelussa. Tämän huipentuma on se, että Zen -ideologian mukaan esimerkiksi samuraisoturi saattaa toki ajatella että "hän on jo kuollut". Mutta tämä ei ole surun ja pettymyksen aihe kuten länsimaistuneessa Schopenhauer -versiossa.

Tosin Zen -ajattelussa voitaisiin sanoa jopa niin että Schopenhauer oli prosessissaan vasta alussa, hän oli vielä kesken. Hän nimittäin osasi irrottautua asioista mutta ei niiden ideoista. Näin ollen idea kahlitsee Schopenhauerin. Sillä Zeniläisessä maailmassa valta tulee vaikuttamisesta. Vanha Zen -koan opettaakin, että  "Puut osoittavat tuulen aineellisen muodon. Aallot antavat elinvoiman kuulle." Schopenhauer ei siis ole vapautunut haluamisesta, hän on vain huomannut että kaikkia haluja ei voi tyydyttää. Ja tämä pettymys heijastuu kyynisyytenä ja pessimisminä. Elämäntahdon luonteen tunnistaminen johtaakin ajatukseen seksuaalisuuden destruktiivisuudesta sen sijaan että asiaan suhtauduttaisiin normaalisti. Näin Schopenhauer muistuttaa vanhan Zen -tarinan munkin oppilasta joka oli vaeltamassa mestarinsa kanssa. Kun munkki oli kantanut naisen puron yli, oppilas oli pahastunut ja mietti asiaa monta kilometria. Illalla oppilas oli kysynyt että miksi mestari oli kantanut naisen puron yli. Munkki sanoi että hän oli jättänyt naisen puron rannalle, mutta oppilas oli kantanut tätä mukanaan monta kilometriä.

Länsimaissa on kuitenkin eksistentiaalisia suuntauksia jotka ovat maailmasta irtauttavia mutta eivät kuitenkaa ole pessimistisiä. Esimerkiksi Sartren idea eksistenssistä ja essenssistä menee nimenomaan niin, että maailman ydinoleva on vain identiteettiä ja ulkoista. Asia on tiivistetty esimerkiksi seuraavalla tavalla eksistentialismin perusslogain ympärille :
"Existentialism is defined by the slogan Existence precedes Essence. This means:
1. We have no predetermined nature or essence that controls what we are, what we do, or what is valuable for us.
2. We are radically free to act independently of determination by outside influences.
3. We create our own human nature through these free choices.
4. We also create our values through these choices.
The Existentialist View (We create our own nature.): We are thrown into existence first without a predetermined nature and only later do we construct our nature or essence through our actions."

Ja myös Sartrella kehitys menee hyvin "Zeniläiseen malliin". Esimerkiksi kyynistymisestä päästään irti. Ensimmäinen ajatus siitä kun ihminen tajuaa olevan maailmaan heitetty on Sartren mukaan karu ja kuvottava. Kuitenkin kun ihminen kykenee irtautumaan ulkopuolisista selityksistä ja vaatimuksista kuten teleologisesta ajattelusta, käy juuri kuten buddhalaisuudessakin. Kyynisyydestä päästään ylitse. Sartrea ja Zeniläistä ajattelua yhdistää myös ajatus siitä että mestarista tulee jonkinlainen taiteilija joka luo jotain tekemisillään ja valinnoillaan. Ja mikä olennaista, tämä taide ja tekeminen heijastaa jotenkin ihmisen oikeaa itseä joka on autenttista sen sijaan että riippuisi ulkopuolisista määritteistä.

Sarten eksistentialismissa tarjotaan kolme perustunnetta joita eksistentialistinen ihminen heijastaa:
1: Maailmaan heitettynä oleminen (Facticity): Me löydämme itsemme maailmasta joka ei ole oma aikaansaannoksemme ja joka on erilainen kuin miksi sen kenties haluamme. Maailma ei välitä toiveistamme. Emme ole olemassaolon lähteitä, vaan päädymme olemaan maailmassa ilman että valitsemme tätä asiantilaa. Emme valitse elämää emmekä kontrolloi kaikkea ympärillämme.
2: Jännittyneisyys/Ahdistus (Anxiety): Meillä ei ole ulkopuolista lähdettä joka heijastaisi arvoja ja halujamme. Meillä on siksi kohdattava vastuu joka seuraa valinnoistamme. Meidän on päätettävä mitä haluamme ja siksi meidän on viime kädessä valittava vapaasti se, mitä kautta sisäisen merkityksemme haemme.
3. Epätoivo (Despair): Kun ihminen näkee kontrastin maailman ja itsensä välistä, on huomattava että maailma on jotain jota emme voi useinkaan kontrolloida. Samalla huomaamme että voimme hyvin vapaasti luoda itseään. Näin meillä on sisäisessä kamppailussa kaksi tilaa ; Jossa me toivomme ulkopuolista arvoa ja merkitystä jonka uskominen johtaa huonoon elämään. Tai sitten tyydymme siihen mikä on omassa hallinnassamme.

Kun asiaa vertaa siihen mitä Zeniläinen maailmankuva pitää ytimessään, ei ole vaikeaa huomata miten niissä on samankaltaisia piirteitä. Neljä perustunnetta tiivistetään furju -asennetilan taakse. Niitä kaikkia yhdistää elämän tarkoituksettomien hetkien havaitsemista ja asioiden arvostamista tämän tarkoituksen puutteesta huolimatta - ellei peräti juuri tämän tarkoituksettomuuden vuoksi :
1: Sabi : Yksinäinen ja hiljainen tunne.
2: Wabi : Masentunut ja surullinen tunne joka on taiteilijalla kun hän arvostaa jotain tavallista ja vaatimatonta.
3: Aware : Kiihkeä kaihomielinen surumielisyys joka liittyy maailman rajallisuuden ja katoavaisuuden tajuamiseen.
4: Jugen : Lyhytaikainen salaperäisyyden ja outouden tunne joka syntyy/liittyy yhtäkkiseen havaintoon.

On selvää että länsimainen maailma on yleensä varsin vierautunut Zen -henkisestä ajattelusta. Siksi buddhalainen ajattelu näyttää jostain syystä vääristyvän kulttuurissamme jonkinlaiseksi hedonismin tai kyynisyyden perustilaksi. Se ei enää ole buddhalaisuutta vaan länsimaista ajattelua sovellettuna buddhalaisia termejä käyttäen. Tässä siirrossa tapahtuu tietysti kategoriavirheitä joten tämä ei ole länsimaisen ajattelun vastineiden löytämistä itämaisesta ajattelusta, sitä että huomaisimme olevamme samanlaisia ihmisiä.
1: Maailmaamme hallitsee se, että ulkoinen maailma ymmärretään instrumentalismin kautta. Näin tiede ei suinkaan esilletuo luonnonlakeja joita emme voi muuttaa eli jotain joka näyttäisi ihmisen pienuuden. Sen sijaan tiede nähdään suorana oikotienä pragmatismiin, jossa käytännölliset sovellukset auttavat hallitsemaan ja kontrolloimaan maailmaa paremmin. Skientismiä ei nähdä haluna ymmärtää maailmaa vaan haluna hallita sitä.
2: Ihmistä taas hallitaan teleologialla. Ihmisen valinnan vapautta ei nähdä jonain joka ohjaa meitä vapauteen ja merkitykseen. Sen sijaan tämä nähdään ongelmana. Korostetaan että on valittava juuri tietyllä tavalla. Näin valinnanvapaus ei muutu vapaudeksi, vaan ainoastaan mahdollisuudeksi epäonnistua ja tehdä virheitä. Elämästä tulee tuonpuoleistesti. Ja tätä kautta pelastusajattelu saadaan kontrolloimaan elämäämme, esimerkiksi mielipiteitämme.
3: Lisäksi edellämainitut sävyttävät kaiken ; Esimerkiksi meditaatio joka sinänsä voisi olla hyväkin asia, näyttäytyy kulttuurissamme hyvin usein keinona jolla hankitaan huippukokemuksia jotka "läpiväritetään teleologialla ja teologialla". Tässä asenteessa ideana ei ole maailmasta vapautuminen vaan päinvastoin maailmaan kahlittautuminen. Vapauden sijasta saamme kahleen.

Ihminen kaipaa länsimaissa kettinkiä jolla liittää itsensä. Länsimainen ihminen ei näe elämässä merkitystä ilman tätä kahletta. Ja siksi maailmasta irtautumisen alkuvaiheissa hän pettyy kuten Schopenhauer. Länsimainen ihminen välineellistää instrumentaismilla että välineellistyy teleologialla niin vahvasti, että hänelle maailma on vain hallinnan paikka jossa katastrofi johtuu vain puutteellisesta suunnittelusta. Ja että ihminen on ulkopuolisen suunnittelijan tarkoituksen vuoksi pakotettu tekemään tiettyjä tehtäviä ja toimia. (Jopa askeesi joka yhdistää buddhalaisen ja katolisen munkin ovat välineinä aivan eri asenteisia ; Buddhalainen irtautuu maailmasta, munkki kahliutuu entistä vahvemmin teleologiaan ja enemmänkin karsii kaiken joka voisi olla tämän kahliutumisen tiellä.)

Länsimaisessa maailmassa lähimmäs Zeniä pääsee ateismin kautta. Tässä on jotain huvittavaa, koska ihmiset noin keskimäärin etsivät hengellisyyttä kaikkialta muualta ensin - ja tunnustavat viimeisenä että se voisi ylipäätään löytyä sieltä. Suurin syy tämän tajuamisen vaikeuteen liittynee siihen että pohjimmiltaan se vapaus jota kulttuurimme kovasti arvostaa paljastuu lähes poikkeuksetta lähinnä hedonismiksi ja omien intressejen tunkemiseksi muille. Juuri missään ei vihata niin paljoa ihmistä joka on vapaa. Näin selittyy suurin kulttuurimme tila ; Meitä kehotetaan ajattelemaan itse ja olemaan individualisteja jotka tekevät omat ratkaisumme. Mutta sitten jos teemme näin, olemme yhteiskunnan tuhoavia ja riskejä. Täysin vapaata ei voi kontrolloida millään teologisilla saivarteluilla tai ideologisilla kahleilla. Siksi vapautuminen onkin ongelma ja vapautuva ihminenkin nähdään riskinä ja ongelmana, epäonnistuneena.

Tästä pettyminen, kyynistyminen ja valittaminen kuitenkin näyttävät että vapautumista yrittävä ei ole onnistunut. Hänelle kahlintaa yrittävät ihmiset eivät ole ulkomaailman kohteita johon ei voi vaikuttaa, ja joiden eteen tuomat vaikeudet ovat vain katastrofeja joiden kanssa on elettävä eikä mietittävä sitä miten niitä pitäisi hallita ja kahlita. ; Sateisena päivänä joku muukin kuin Munkki Ryokan säälii itseään.



Tapa ja dogma (indescribable transcendence & the ministerial use of reason)

Hyvin monessa herännäislahkossa on tavallista esittää että heidän ryhmänsä ei ole uskontoa, vaan joukko ihmisiä jotka elävät elävässä uskossa. Ei vaadita rakettifyysikkoa huomaamaan että tämä on ns. paskapuhetta. Sillä varsin pian huomataan että heillä on hyvinkin tarkkoja dogmeja.
1: Esiin nousee esimerkiksi normeja siitä mitä mieltä pitää olla vaikkapa evoluutiosta, ateisteista, homoseksuaaleista tai jostain vastaavasta. On selkeästi oppi joka sanoo suoraan että ilman näiden dogmien seuraamista ei ole "elävässä uskossa". Kysymys on siis uskonnosta.
2: Tämä korostuu aina kun esille nousevat sellaiset käsitteet kuin näkemys siitä että ateismi on tietoinen kapina Jumalaa vastaan. Eli jos nähdään että ateisti oikeasti tietää että Jumala on. Jos kannattaa tämänlaista homo religiosus -ihmiskuvaa, on selvää että "elävä usko" on nimenomaan näiden ulkoamäärättyjen dogmien seuraamista. Eli uskontoa.
3: Lisäksi on tavallista jakaa ihmisen teot ja ihmisen sisin toisistaan. Tätä tarvitaan kun pitää teeskennellä suvaitsevaista samalla kun tekee suvaitsematonta toimintaa. Kikkana on sanoa että "ei vihaa syntistä, vaan vihaa syntiä." On toki aivan omituista jakaa ihmistä tällä tavalla. Sisäinen identiteetti ja ulkoinen identiteetti ovat molemmat olennainen osa ihmisyyttä. Ei yksinkertaisesti voida sanoa että "rakastan sinua mutta vihaan mitä teet, miten ajattelet, mitä mieltä olet, miten sisälläsi tunnet." Kun ihminen karsitaan kaikista ominaisuuksistaan, ei jää jäljelle enää mitään rakastettavaa. Se "Rakastettu ihminena on vain jokin aivan kaukainen sfääreissä lilluva abstraktio joka ei millään tavalla kohtaa sitä kohdattua ihmistä. Tämä jako sisäiseen ja ulkoiseen onkin ensisijassa joko PR -työtä tai sitten se on vaatimus kuuliaisuudesta ulkoisessa toiminnassa. Sisäinen tunne on väärässäoloa johon kohdistetaan sosiaalinen syyllistyspaine, jonka kautta herätellään synnintuntoa ja tähän liittyvää ulkoista tottelua. ; Lopputuloksena ihminen saa jopa olla homoseksuaali, kunhan tekee kuten uskonto komentaa eikä toteuta tätä sisäistä tunnetilaansa vaan on ulkoisesti kuuliainen. Kysymys ei selvästi ole sisäisestä uskosta ja oman sydämen toimimisesta vaan nimenomaan uskonnosta.

Ylläoleva on tärkeää, koska se sitoutuu klassiseen tapaan määritellä uskonto sen dogmien mukaan. Tämä johtaa siihen että uskonnon sisäinen kokemus toimii jokseenkin sillä tavalla mitä "the Joyful Atheist" -blogin pitäjän Craigin "Reasonable Faith" -kirjan kritiikistä on huomattavissa. Kommentti on, että "Craig wants to provide himself with a justification for confirmation bias early on." Perustelu tälle syytökselle on ilmiselvä ; Syynä on se, että Craig varsin omalaatuisesti määrittää ajattelun kristinuskon ehdoilla kristinuskon ehdoille, sen ulkopuolelle hän ei näe mitään arvoa ; "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology." Tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä fundamentalistilahkolaiset tekevät. Eli jos sydämen vakaumus tukee dogmaa, se on "henkilökohtainen suhde Jumalaan" ja jos se eroaa, kysymyksessä on kuuliaisuusongelma. Craig jatkaakin tähän kuuliaisuusongelmaan erittäin mielenkiintoisesti kaksoisstandardilla jossa filosofia on arvokasta kristitylle "Having sound arguments for the existence of a Creator and Designer of the universe or evidence for the historical credibility of the New Testament records of the life of Jesus in addition to the inner witness of the Spirit could increase one’s confidence in the veracity of Christian truth claims." mutta ateistille siitä ei voi olla mitään hyötyä "The Bible says all men are without excuse.  Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Tämä muistuttaa erään kotimaisen uskonhuuhaan lapsensa uniin vetoamisiin. Kun unet sisältävät uskonnon kannalta oikeaoppisia tietoja, niin ne ovat todisteita Taivaasta. Mutta jos lapsi näkisi unia joissa metsästää konekiväärin kanssa ihmisiä Utoyan saarella, tästä olisi luvassa lapselle selkäsauna tai sitten pelättäisiin sen takana olevia saatanallisia voimia. Oikea elävä suhde on siksi ehdottomasti dogmaan sidottua.

Tämä ei tietysti ole kaikki tästä aiheesta ; Stephen Law muistuttaa Karen Armstrongista. Karen Armstrong nimittäin käsittelee uskontoa ensi sijassa sosiaalisena toimintana. Tämä etäännyttää sitä dogmaattisuudesta, ainakin jollain tasolla. Siinä missä perinteinen dogmatiikka ja uskonnonfilosofia määrittää ihmistä ylläolevalla tavalla, Armstrong lähtee toisesta suunnasta. Itse ilmiö näyttää molemmilla näkökulmilla suunnilleen samalta. On tiettyjä uskomuksia ja niihin liittyviä toimintoja.

Kuitenkin Armstrong selvästi etääntyy homo religiosus -kulmasta jossa jokaisella on suora yhteys Jumalaan tai että jokainen olisi automaattisesti uskonnollinen. Hän etääntyy myös kosmismystisestä kulmasta jossa mystiikka tarjoaisi suoran tien nähdä aitoon totuuteen kaikkien uskomusten, teorisointejen ja muiden vastaavien takana. Hänen opissaan selviää myös se, että miksi on niin että vaikka uskonnollinen toiminta ja uskon tuoma varmalta tuntuva kokemus onkin universaali, on eri uskomusten välillä sisäisiä eroja. Näyt ovat kulttuurisidonnaisia. Karen Armstrong ottaa ytimeksi transsendentin kokemuksen ja pitää sitä uskonnollisuuden ilmentymänä. Hän muistuttaa, että mystiset kokemukset eivät ole automaattisia. Ne vaativat harjoittelua, aikaa, elämäntapaa. Kukaan ei ensin näe uskonnollisia näkyjä ja sitten liity uskontoon, vaan tekevät asiat toisin päin. "...experiences of indescribable transcendence typically don't just happen. Usually, they emerge only after subjects have committed themselves over an extended period of time to a particular sort of lifestyle - a religious lifestyle. Religion, on Armstrong's way of thinking, is not a body of doctrine (how could it be, if that towards which religion is orientated is ineffable?) but an activity: the kind of activity that produces experiences of this sort. Religion, says Armstrong, is 'a practical discipline, and its insights are not derived from abstract speculation but from spiritual exercises and a dedicated lifestyle.'"

Erottelu on toki pieni, koska tässäkin dogma vaikuttaa näkyjen sisältöön. Tämä muistuttaa että sisäinen vakaumus ja elämänkatsomus ovat toisiinsa nivoutuneita tavalla jossa niiden erottelu on aina väkivaltaista. (Kuten silloin kuin "erotetaan syntinen synnistä" josta ranttasin aikaisemmin.) Kuitenkin Armstrongin näkökulma auttaa klassista tapaa tehokkaammin ymmärtämään uskonnollisuutta. Klassisen teologian mukaan fundamentalismi on nähtävissä siten että otetaan voimakas suhde dogmistoon, tehdään niistä perusta kaikelle. Tällöin fundamentalismi on nimenomaan vahvaa uskoa. Karen Armstrongin näkökulmaa voidaan sen sijaan käyttää selittämään vaikkapa "Epiphenom":issa kerrotun tuoreen aivotutkimuksen antamia tuloksia. Siinä on havaittu, että uskonnollinen toiminta, hengellisyys ja fundamentalistisuus aktivoivat aivan eri aivoalueita. Armstrongin näkökulma kun korostaa tekemistä ja hengellisyyttä, joten fundamentalistisuus ei välttämättä olekaan enää mitään vahvaa uskoa, vaan on siihen täysin liittymätön elementti.

Tämä on tarpeen. Sillä olen viime aikoina ollut tekemisissä sellaisten kristittyjen kanssa, joista fundamentalistisuus on sitä että uskova on epävarma oman uskontonsa haluttavuudesta ja pelkää koko toimintansa oleva irrelevanttia. Heistä julistava asenne jossa käännytys ylittää ihmiskohtaamisen ei toimi, ja mainosmieskikat kertovat vain siitä että julistaja jollain tavalla tunnustaa itsekin että itse tuote ei ole niin haluttava, että sitä täytyy erikseen markkinoida näillä kikoilla.

---

Kirjoittaja ei teeskentele että vihaisi vain jotain abstraktia uskontoinstituutiota joka ulkopuolelta siirtelisi jotain rakastettavia ideologisen manipuloinnin kohteeksi joutuneita uhri-ihmisiä. Vittu ihan itte ovat valinneet tiensä. Stupid is as stupid does. Ja kusipää on kun kusipäisiä tekee. Tunnustankin siksi röyheästi että en vihaa mitään Jumalaa tai edes mitään abstraktia dogmijoukkoa, vaan vihaan uskovaisia ihmisiä heidän toimiensa vuoksi. Se, mikä käytännön elämässä toteutuu on tärkeää. Uskovaisen "sisin ydin" on vähän kuten muukin "sisin ydin". Se on sosiaalisessa kanssakäymisessä herttisen yhdentekevä, on mahdollista että sitä ei edes ole! Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että on paljon uskovaisia jotka eivät ole kusipäitä. He voivat tehdä arvokkaita asioita. Heidänkin sisin ytimensä on herttisen yhdentekevä, he eivät tee kusipäisiä joten he eivät ole kusipäitä. Eli uskonnollinen vapaus on kunnioitettavaa, mutta jos siihen vetoaa silloin kun käyttäytyy asiattomasti hyviä tapoja rikkoen, siihen suhtaudutaan kuten kaikkiin muihinkin huonosti käyttäytyjiin. Röyhkeyttä ja kusipäisyyttä ei voi toki kieltää, ne ovat laillisia. Mutta ei niitä kunnioittaa ja arvostaa tarvitse jos ei halua. Jos olet erimielinen, sinulla on lupa tähän, toki toivon kuitenkin että hyppäät kaivoon. Kiitos mielenkiinnosta.