Valitaanko haluaminen?

Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on siitä hauska teos, että siinä korostetaan teleologisuutta. Ja tällä on valtavan syvä merkitys esimerkiksi kristinuskon metaetiikalle. Kun esimerkiksi puhutaan siitä miten ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä, ollaan jonkinlaisessa suhteessa perinteisiin jotka ovat lähtöisin tästä teoksesta.

Aristoteleelle moraali on ihmisen yläpuolella ja ulkopuolella. Samalla se oli kuitenkin myös ihmisen haluamisessa ja tahdossa. Ihmsien tavoitteellisuus oli pyrkimistä moraalisuutta kohtaan. Tässä syynä on se, että Aristoteleen moraalimalli on sellainen että ihmiset voivat haluta asioita mutta heillä ei ole ikään kuin "toisen kertaluokan vapaata tahtoa". Ihminen luonnostaan haluaa tiettyjä asioita. Ihmisellä on tässä kulmassa aitoa valintaa vain turmelevassa mielessä. Jos ihminen tekee väärin, hän tekee luontoaan vastaan. Ja on tätä kautta tekemässä aktiivisesti väärin.

Tämän vuoksi Aristoteles puhuu siitä miten pahaa tekevä on vastuussa teoistaan. Hän myös korostaa että juopuneena toilailleita tulisi tuomita pahemmin koska juopuminen itsessään on ollut heidän tekemänsä huono valinta. Ihminen onkin Aristoteleelle luonnostaan hyvä ja oikein toimiessaan hänen omat pyrkimyksensä kohtaavat yleisen hyödyn. Ja tätä hän ei ole valinnut. Hän on sitä vain luonnostaan. Mutta ihminen valitsee pahan ja kaikki paha on ihmisen omaa syytä.

Moni kristitty näyttää toimivan tämän antiteesin mukaan. He pesevät vastuut pahoista teoistaan mutta kantavat hyveistään kehuja. Mutta Aristoteleen oppi on varsin helppo taivuttaa muotoon jossa moraali ei ole ihmisten päätettävissä eikä siksi inhimillinen konstrukti. Samoin syntyy helposti ajatus siitä että Jumala on tarjonnut omantunnon. Samoin luontevasti syntyy ajatus siitä että Jumalaa vastaan toimiminen on jokaisen itsensä vapaan tahdon seuraus ja siksi voidaan esimerkiksi tuomita Helvettiin. Ja Saatana ja ihmisen tahto ilmenevätkin usein lähinnä turmelevana voimana. Itse Merkitys ja Tarkoitus tulee ulkopuolelta.

Onkin oireellista tiedostaa että ihmiset eivät tunnista tämän syvää merkitystä eksistentialismissa. Esimerkiksi tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla oli kommentteja siitä miten Sartre väitti että tie ateismiin oli pitkä ja kova, ja että hän itse oli käynyt sen loppuun asti. Mutta että tämä oli pelkkä väite koska Sartren maailma oli täynnä merkitystä ja sitä että piti toimia kuin merkitys olisi olemassa. Ateismin luonteeksi vaadittiin sitä että se olisi merkityksetön.

Tässä moraalittomuusargumentissa selvästi oletetaan että "toisen kertaluokan valintaa" ei olisi olemassa. Sartre kuitenkin korosti, että ihminen on ytimeltään valitsija. Toisin sanoen hän voi luoda moraalia. Moraali on tämän jälkeen täysin ja pelkästään valinnan konstruoima. Ja jos ihmisellä on vapaa tahto on tästä suorana loogisena seurauksena se, että hän on myös luomassa moraalia ja merkitystä. Toisin sanoen ; Jotta ateistilla ei olisi moraalia täytyisi kiistää hänen vapaa tahtonsa, ja laajemmin ihmisten yleinen vapaa tahto. Myös kristittyjen vapaa tahto.
1: Kalvinistit itse asiassa tekevätkin juuri näin. Heille maailma on predestinoitu. On kiusallista että tuo kammottava ryhmä selviää tästä filosofisesta haasteesta kunnialla. Mutta tätä filosofia on. Seuraukset ovat logiikassa eivätkä siinä mikä tunteilussa ja toiveissa ovat haluttuja. Tämä lienee vierasta monelle kristitylle joka ei ymmärrä "omien tunteilun, moraalipanikoinnin, mielipiteiden" ja "totuuden" välistä eroa. Vaikka nämä ryhmät ovat käytännössä jotain joilla ei ole kovin montaa yhteistä jaettua datapistettä...

Nihilismi ei ole ateismin väistämätön ja ilmiselvä seuraus muuta kuin niille jotka eivät osaa metaetiikkaa. Mutta "jostain syystä" vaikkapa is-ought -ongelma ja kaikki muut muut metaetiikan ongelmat tunnistetaan naturalismin kohdalla mutta ei tajuta että itse päätellään että Jumalan olemassaolosta voitaisiin vetää moraalisia implikaatioita is-ought. Samaan kuoppaan putoaa kristinuskokin siis. Eikä siksi voida ajatella että ateismin ongelmat johtaisivat siihen että teismi olisi vahvoilla. Onglemat ovat monista todellisia vain ateisteille. Tähän liittyen olenkin luonut lausuman "Ne, jotka osaavat metaetiikkaa tekevät sitä yliopistossa. Ne, jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa." Metro -lehden idiotismi on hyvä demonstraatio tästä.

Sartrella vapaus oli yhtä kuin vastuu. Eikä vastuuta ole ilman merkitystä ja moraalia. ; Täydellinen valinta ja täydellinen vastuu ovatkin jotain jotka voidaan liittää Kristittyjen arvostamaan Immanuel Kantiin. Jolle maailma ilman aitoja valintoja ei voisi olla aidosti moraalinen. Mutta tämä muistetaan omantuntoteemoissa ja silloin kun puhutaan kristillisestä uskosta ja valinnoista. Mutta unohdetaan sujuvasti tässä kohden. Se kun olisi kovasti ei-kätevää..

Toki on hauskaa huomata että valtaosa konservatiivien argumenteista kaatuisi heti jos Sartren ajatuksissa ei olisikaan perustaa aidolle moraalille ja merkitykselle ja tarkoitukselle. Sillä konservatiivit puhuvat uskonnon ja kulttuurin syvästä merkityksestä. Tarvitaan kristinuskoa oppimaan miten tulee toimia. Muuten ihminen turmeltuu maailmasta. Syynä on tietenkin se, että kristinuskoon on livahtanut mukaan vahva Aristoteleen antiteesi. Perisynti. Perisyntioppi onkin jotain joka on täysin päinvastaista mieltä kuin Aristoteles. Mutta jota kuitenkin kannatetaan sujuvasti teleologiaan nivoutuneen omatuntonäkemyksen kanssa samanaikaisesti. (Koska mihinkäs jännitteeseen kristitty ei menisi jatkuvasti ja säännönmukaisesti ilman että hyväksyy että tämä voi vaikuttaa hoopolta tai epäjohdonmukaiselta?)

Ja perisyntiopille Helvettirangaistuksen kanssa kävisi aika ikävästi jos vapaa tahto heitettäisiin jorpakkoon. Sillä ilman Aristoteelista turmelusajatusta syntisellä ei olisi vapaata tahtoa. Ja näin ollen Jumalan suverentiteetti tarkoittaa sitä että hän ei anna ihmsiten valita pelastusta vaan heittää osan tietoisesti ja alusta lähtien avuttomasti Helvettiin. Eikä tässä kontekstissa voida sanoa että Jumala jotenkin kuitenkin haluaisia että kaikki pelastuisivat ja rakastaisi myös niitä jotka omaa syytään lopulta joutuvat Helvettiin.

Torpataan mieli

Mikael Torppa kirjoitti blogiinsa ajatuksen siitä että ateistit olisivat salakuljettaneet kristillisiä ajatuksia ideologiaansa. Otsikoksikin tuli "Vapaa-ajattelun perusta on Raamatussa". Ydinmehu tiivistyy lauseeseen "Vapaan tahdon perusta on Raamatussa ja tämä Raamatun ilmoitus ihmisenluonteesta vastaa todellisuutta ja jokapäiväistä kokemusmaailmaamme. Usko ihmiseen Jumalan kuvaksi luotuna olentona on perusta uskolle ihmisen järjellisyyteen ja moraaliseen vapauteen. Materialistitkin joutuvat lainaamaan kristinuskosta käsityksen ihmisen järjellisyydestä - tahdon vapaudesta ja moraalista sillä darwinistinen materialismi ei anna järkiperäisiä syitä näille todellisuudessa havaittavissa oleville asioille." Torpan ajatukset ovat varsin yleisiä. Mutta kovin syvää osaamista niihin on vaikeaa liittää.

Johdonmukaisuusongelma.

Ensimmäinen ja näkyvin asia on siinä että Torppa ei ole lausunnoissaan johdonmukainen. Sillä loppulausuma on koherentti ja missään nimessä mielekäs jos ja vain jos vapaa-ajattelijat uskovat vapaaseen tahtoon. Muta toisaalta Torppa nimenomaan väittää että vapaan tahdon kieltäminen olisi oleellinen osa naturalismia. "Tällaisen todellisuuskäsityksen mukaan ei voi siis olla syntiä ja ihmisen ajatukset ja teot ovat vain hänen luontainen ominaisuus joita ei ole valittu ja joita ei voi muuttaa. Tämän vuoksi materialistit vastustavat suuresti esimerkiksi homoseksuaalisuutta synnin valintana." Jos naturalistit eivät usko vapaaseen tahtoon he eivät lainaa yhtään mitään kristityiltä eikä heillä ole mitään ongelmiakaan. Jos he kieltävät vapaan tahdon eivät he koe ongelmaksi sitä että he eivät sitä voisi selittää.

Siksi olisikin mielenkiintoista tietää että materialistit ovat inkompatibilisteja tai muuten vapaata tahtoa kiistäviä. "Massachusettsin teknillisen korkeakoulun (MIT) professori Steven Pinker sanoo että "ihmismieli on vain monimutkainen tietokone"." ... "Materialisti Richard Dawkins onkin sanonut että olemme "robotteja jotka on sokeasti ohjelmoitu säilyttämään itsekkäät molekyylit jotka tunnetaan geenien nimellä"." ... "Evoluutiopsykologi Adrian Rainen mukaan käyttäytymisemme ei ole pohjimmiltaan muuta kuin biologiaa. Tässä valossa materialistisen maailmankuvan mukaan mitään todellista oikeaa ja väärää (moraalia) ei voisi olla olemassakaan koska ihmiset olisivat vain sellaisia miksi luonnonvalinta on heidät sattumalta kehittänyt ja ohjelmoinut." niin miten niin he lainaavat kristillistä käsitystä vapaasta tahdosta? (luonnonvalinta ei ole perustaltaan satunnainen, mutaatio on. Torppa ei siis osaa edes luonnonvalinnan perusteita, joten asiantuntemattomuuden syvyys mielenfilosifiassa ei yllätä. Dunning-Kruger -efekti selittää loput luennointitarpeesta.)

Tämä sisäinen ristiriita tuhoaa argumentatiivisesti koko Torpan ajatuksen sisällän. Toki ymmärrän että hänen yrityksenään on vedota siihen että vapaa tahto ei sovi "naturalismiin". Mutta kun hän lainaa tähän "naturalistien" lausuntoja, niin hän ei voi todistaa konseptien lainaamista jos ne päinvastoin osoittavat että "naturalistit" hylkäävät tämän kristittyjen esityksen. Tämäntasoinen sekoilu kertoo siitä että mielenfilosofian osaamattomuuden lisäksi Torpalla on syviä vaikeuksia arguementoinnin koherenssin ja tätä kautta yleisen loogisuutensa kanssa. Jo tämä yksinään riittää kumoamaan Torpan argumentoinnin, korjaan, yrityksen argumentoida.

But it got worse.

Lisäksi Torpan tapa käsitellä mielenfilosofiaa on varsin omituinen. Hän ei esimerkiksi käsittele ns kompatibilismia. Tämä on hyvin hämmentävää, sillä se on hyvin suosittu mielenfilosofinen suuntaus. Ja se itse asiassa on koherentti naturalismin kanssa. Sen ytimessä on yleisesti ottaen se että vapaata tahtoa määritellään hieman eri tavalla kuin tavallisesti. Mutta tässä on kysymys vapaan tahdon määritelmästä. Jos kysytään onko vapaata tahtoa, niin tämän kanta on nimenomaan se, että vapaa tahto on ja se on täysin yhteensopiva jopa deterministisen maailmankuvan kanssa.

Tässä mielessä onkin surullista todeta Torpan itse asiassa käyttäneen lähteenään lähinnä Tapio Puolimatkan "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" -kirjaa. And philosopher of mind Puolimatka is not. Voidaan itse asiassa sanoa Puolimatkan sortuvan samaan filosofiseen virheeseen kuin mihin hän on sortunut Alvin Plantingan kohdalla. Todistushan ei koske enää sitä että onko vapaa tahto missään määrin mahdollinen jos naturalismi on tosi. Siinä ytimessä on se, että jos kristitty saa siirtää kristittyjen perusoletuksia vapaasta tahdosta ja sen luonteesta niin ne eivät ole yhteensopivia naturalismin kanssa. Joka on aivan eri asia. On nimittäin aivan eri asia väittää että tietty näkemys vapasta tahdosta sopii vaikeasti yhteen naturalismin kanssa kuin että kaikki. Puolimatka kritisoi partikulaaria naturalismia, kristittyjen ehdoilla, ja sitten pelleilee että se että naturalistit ovat ristiriidassa teistien premissien kanssa että tämä olisi mikään ongelma ainoallekaan naturalistien oikeasti kannattamalle näkemykselle. Toki asia on ymmärrettävää. Onhan samaa sotkua tehty objektiivisen moraalinkin kanssa. ; Karkeasti henkenä on se, että objektiivinen moraali ja moraalittomuus sidotaan "syntiin" tai muuhun teologiseen ja sitten ihmetellään että tämän yhteensopimattomuus naturalismin kanssa olisi ongelma. Kuitenkin esimerkiksi Sam Harrisin tapa määritellä moraali johtaa siihen että se on täysin koherentti naturalismin kanssa. Tämä ei toki ole kristittyjen "platonistista moraalia", mutta se on kuitenkin pysyvää ja objektiivista sanan empiirisessä mielessä. (Se onko tämä määritelmä tosi on sitten eri asia. Mutta niinpä kristitytkin nojaavat siihen että he olettavat mitä objektiivinen moraali on ja minkälainen metafysiikka sen takana on.)

Lisäksi Torpan ja Puolimatkan käsitystä voikin lähestyä mielenkiintoisesti ottamalla esiin hienon tieteenfilosofisen mielenfilosofiateoksen jota voi ostaa mistä tahansa hyvin varustetusta kirjakaupasta. "The MIT pressin" kautta julkaistu Mark Balaguerin "Free Will as an Open Scientific Problem" nimittäin tarkasti ottaen tekee sitä mitä Torppa ei ole tehnyt. Hän nimittäin käsittelee vapaan tahdon olemassaoloa ongelmana johon tiede voisi vastata kyllä tai ei. Hän on siitä kiinnostava että hän ohittaa edellämainitsemani kompatibilismin ja lähestyy asiaa hyvin klassisen vapaan tahdon mukaan (libertarian free will). Kirja on siitä kiinnostava että se selittää millä ehdoin naturalisti voisi sanoa että hänellä ei ole vapaata tahtoa ja millä ehdoin hän voi sanoa että hänellä on vapaa tahto. Molemmat nojaavat pelkästään luonnontieteellisiin konsepteihin. Argumentaatio on koherenttia. Mielenkiintoista on, että Balaguer ei ratkaise onglemaa vaan jättää sen toistaiseksi auki. "Whether human beings possess libertarian free will is a wide-open empirical question". Hän selittää millä ehdoin indeterminismi voisi ja milloin ei voisi johtaa vapaan tahdon olemassaoloon naturalistisessa ympäristössä. Ja milloin vapaa tahto olisi tietoisuuden luoma illuusio, narratiivinen konfabulaatio (jotka ovat neurologiassa tuttuja). Näin ollen naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon kanssa. Ja naturalismi on ristiriidaton vapaan tahdon poissaolon kanssa.
1: Torpan tapa käyttää "ei voi selittää" -käsitettä on sellaista sotkua joka on tyypillistä kreationisteille jotka eivät osaa pätkääkään tieteenfilosofiaa, kuten esimerkiksi selittämis -sanan merkitystä tieteessä. Selittäminenhän voi tarkoittaa sitä että (a) asia on ristiriidaton selitettävän piirteen kanssa (b) selittäjä selittää miksi asia on noin eikä jollain toisella tavalla. a -kohdassa piirteen olemassaolo falsifioi teorian koska se on ristiriidassa havaintojen kanssa. b -kohta taas kertoo että asia vaatii kenties lisätutkimusta. Torppa yrittää selvästi kumota sen että naturalistilla olisi vapaa tahto. Hän parhaimmillaan kuitenkin argumentoi että joillain naturalismin sisällä olevilla perusoletusseteillä on mahdollista olla uskomatta vapaaseen tahtoon. Joka on aivan eri asia.

Sekä vapaa tahto että sen puute ovat tällä hetkellä sopusoinnussa naturalismin kanssa, ja syynä on se että tietyt asian kannalta oleelliset kysymykset eivät ole vielä tiedossa. Ja kyse ei ole metafysiikasta vaan mittaustarkkuusasioista. Neuroneista tiedetään paljon mutta aivot eivät ole läpeensä selvitetyt. (Eli aivotutkimus ei ole muuttunut turhaksi. Tutkimuksen tehtävänähän ei ole etsiä tukea omalle maailmankuvalle, eli jotenkin argumentoida sen puolesta mitä jo nyt tiedetään. Vaan tuottaa tutkimusta joka tuottaa lisätietoa. Aivotutkimukselle voidaan siis rajata tutkimuskysymyksiä joihin voidaan saada vastauksia ja tätä kautta se on hedelmällinen.) Balaguer luottaa siihen että tarkempi käsitys aivojen toiminnan yksityiskohdista yhdessä fysiikan näkemysten kanssa riittää. Siksi ei ole ihme että naturalisteista löytyy esimerkiksi Jerry Coyne joka on jopa rasittavissa määrin inkompatibilisti. Selvästi Puolimatkalla ja Torpalla onkin ongelmana se, että heillä ei ole mielenfilosofian perusosiot kovin hyvässä hallinnassa.

Kognitiotieteen opinnoissa tuonlaisella johkaamisella ei olisi saanut edes yhtä kurssiosiota läpi. Jonkun tulisi kenties kertoa mielenfilosofeille että vapaan tahdon ongelma on ratkaistu lopullisesti ja että vaikka filosofeilla on niitä kohrentteja järjestelmiään julkaisuissa niin ne ovat väärin koska Puolimatka on "maikantutkinnollaan vittu pähittänyt teidät kaikki kahdella lauseella jotka ovat peräisin jokaisesta alkeellisesta esikurssilaisten megamogista".

But it got even worse.

Mutta lento ei riitä edes teologiaan. Sekään ei toimi. Kun Torppa esittää että "Raamatun syntiinlankeemus opetus todistaa sen että Luoja Jumala loi ihmiselle vapaan tahdon valita. Luoja Jumala antoi ihmiselle ohjeet (lain) jonka kautta Jumala ilmoitti miten ihmisen tulisi elää hyvää Jumalan tahdon mukaista elämää. Jumala ei kuitenkaan tehnyt ihmisestä konetta (robottia) joka ei voisi toimia vastoin ohjelmointiaan vaan Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon valita." olen siinä yhtä mieltä hänen kanssaan että kristitty voi uskoa vapaaseen tahtoon. Kuitenkin tässä ongelmana on se, että esimerkiksi Puolimatka monessa paikoin itsekin innolla lainaa Jean Calvinin näkemyksiä teologiasta. Ja Kalvinismissa ihmisillä ei ole vapaata tahtoa. Se kun sotisi Jumalan suvereniteettia vastaan. Päätökset ovat predestinoituja. Kalvinismissa ihminen ei ansaitse pelastusta edes sillä että hän itse valitsee uskon. Se, että Jumala käskee ja tätä ei totella ei ole sama kuin että valinta olisi vapaan tahdon mukainen. Jos Aatamilla oli aivot jotka estivät häntä tekemästä toisin. Predestinaatio kertookin että sielu ei ole sama kuin vapaa tahto. Ei "supernaturalismikaan" automaattisesti selitä tai johda mihinkään vapaaseen tahtoon.

Tämä ei tosin yllätä Torpan kommenteissa livahtaa muistutus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia. "Were you there" -argumentin ongelmana on se, että Puolimatka ja monet muut kreationistit, mukaanlukien Torppa, korostavat usein sitä että maailmankuva ohjaa tiedettä ja tieteentekoa. Ja tässä tärkeänä osana on se, että tieteelle ei ole demarkaatiokriteereitä. Falsifioitavuus ja muut ovat "naturalistien maailmankuvallista peliä". Kuitenkin jo ajatus siitä että menneisyyttä ei voi tutkia jos ei ole itse ollut siellä on sellaisenaan demarkaatiokriteeri. Jatko-ongelmia tulee siitä että menneisyyden tuktimuksen ongelmaksi nähdään aina jonkinlainen "induktofobia". Ja kuitenkin Paleyn argumenttia voidaan sitten käyttää esimerkiksi Behen RC -laitteistossa vaikka se perustuu analogiaan joka taas on induktiivinen perustelurakenne. Johon ei siis voisi luottaa. Lisäongelmia tulee siitä että kreationistit kuitenkin luottavat historiantutkimukseen eli luottavat siihen että kirkonkirjoista voidaan selvittää tietoja 1500 -luvulta. Tätä tarvitaan myös koska Raamattu on kreationisteista "Jumalan itsensä silminnäkijätodistusta omista teoistaan". Eli vaikka Aatamia ei ollut luomisen ensimmäisenä päivänä läsnä, niin Jumala on kertonut tämän. Mutta mistä me tiedämme että jokin paperi on silminnäkijäkertomus jos emme ole olleet paikalla katsomassa? Voimmehan me nykyäänkin huijata päivämääriä ja valehdella silminnäkijyydestä. Lisäongelmia tulee myös siitä että Puolimatkan lujasti kannattama warrant -ajatus johon Torppakin viittaa aina kun esiin tulee että "naturalistit eivät voi tehdä tiedettä" - johtaa siihen että me voimme tietää hyvinkin luotettavasti maailmasta ja sen tapahtumista. Että ihmisen järki ja tiede selittää itse asiassa likimain kaiken. Tämä taas on täysin yhteensopimaton sen ajatuksen kanssa että ainoastaan silminnäkijyys on luotettavaa tutkimusta. Mutta toisaalta tämä tiedostetaan siinä määrin että harva kreationisti valittaa silminnäkijyyden puutetta silloin kun käsillä on propabilistinen argumentointi vaikkapa siitä miten evoluutio voi tai ei voi tuottaa jotain ja miten tämä voidaan falsifioida (=tietoa asioista joita ei voi tapahtua menneisyydessä). Ja jotka luottavat että antrooppinen periaate ja siihen läimityt pienet todennäköisyydet argumentoivat vahvasti Jumalan olemassaolon puolesta (=tietoa asioista joita on tapahtunut menneisyydessä). Tämä kreationistien sekamelska ei pidä sisällään mitään johdonmukaista. Se koostuu ns. domeenispesifeistä argumenteista joiden tehtävänä on tarjota ratkaisuja. Johdonmukaisuus ei kiinnosta, ja siksi kokonaisuus onkin syvästi ristiriitainen eli sellainen jota kukaan rationaalinen ihminen ei voi edes lähtökohtaisesti kannattaa.

Edellämainitussa Puolimatkan kirjassa onkin syvänä ongelmana se, että se on taannut itselleni että Puolimatka ei enää ole lainkaan filosofi. Aikaisemmissa kirjoissa on ollut paljon sellaista josta en ole pitänyt ja jota en ole nähnyt päteväksi argumentaatioksi. Mutta niissä on kuitenkin haettu filosofista otetta jossa on vaihtoehtojen pohdintaa. "Viisauden ja tiedon aarteet Kristuksessa" on selvästi sen suuntainen että sitä pitäisi kutsua enemmänkin jonkinlaiseksi kulttuuriteokseksi. Puolimatka on siinä enemmän klassisen kreationistisen maailmankuvan kannattajan yleisten tunteiden tulkki kuin mikään argumentoija.
1: Kirjassa paistaa läpi henki siitä kuin se olisi kirjoitettu siten että ensin on koottu kliseinen pitkäksivenytetty eiargumentoitu mielipidekirjoitus. Siinä on esitetty omia mielipiteitä jotka tässä tapauksessa sattuvat olemaan yleisiä nykyajan TV7 katsovien apologeetiikan ystävien parissa. Sitten teksti on muutettu jonkinlaiseksi osoitukseksi omasta lukeneisuudesta. Tämä on tehty siten että jos itse ollaan mieltä A, niin on etsitty lainaus jossa joku filosofi on ollut mieltä A. Ja tämä nimi mainiten on sitten muutettu lähteistetyksi väitteeksi. Menetelmässä ongelmana on se, että filosofia on äärimmäisen monenkirjava ja on selvää että lähes mitä tahansa mielipidettä vastaamaan saadaan joku kuuluisa filosofi. Näin ollen argumentaatiota ei tavallaan enää tehdä vaan lähteistykset ovat enemmänkin sitä että omat näkemykset yritetään sitoa eri perinteisiin. Lopputuloksena saattaakin olla se että yhdessä paikassa otetaan kalvinistista käsitystä vaativa vakaumuskokemus ja sitten myöhemmin ihmiskuvaa muutetaan sellaiseksi jossa on vapaa tahto. ; Tämänlainen  lähteiden/nimien tiputtelu onkin sekoitelma cherry pickingiä jossa etsitään joku joka on samaa mieltä ja uskotaan että nimi muuttaa mielipiteen auktoriteetillaan todistetuksi tosiasiaksi. Älyllisesti tämänlaisen tekeminen ei ole kovin vaikeaa. Ja se onkin suoraan sanoen verrannollinen ns. paskan kiillottamiseen.
2: Puolimatkan teosta tuntuu kuvaavan myös sen tason kliseisyys että uskon että jos ottaisimme Puolimatkan kirjastokortit ja hakisimme teokset joita hän on lainannut yliopiston kirjastoista. Ja läimisimme tämän yhteen niiden kirjojen kanssa joita häneltä löytyy hyllystään, niin voitaisiin olla varmoja että listassa olisi yllättävän vähän primäärilähteinä niitä teoksia joita lähdeluettelossa on. Sen sijaan hyllystä löytyisi aivan luettavissa ja käsitettävissä oleva määrä kristillistä kirjallisuutta joissa näitä lähteitä on sitten lainattu ja quote minetetty kunnon klassiseen kreationistityyliin. Teoksessa ei paista ainutlaatuisuus ja argumentit joita ei ole kuultu muualta. Tämä teos on selvästi tehty kristityn toimesta kristillisen apologetiikkakirjallisuuden kautta tiivistäen muille kristityille. Tämän voisi tietysti arvata jo nimestä. Puolimatka on nähdäkseni jossain määrin antanutkin periksi ajatukselle siitä että aiheesta keskusteltaisiin ja että debatointi ja argumentointi olisi jotenkin oleellista. Hän tiivistää kristittyjen kliseitä ja liittää niitä eri filosofeihin. Laatu ei prosessissa parane, koska tuontyyppinen asia voidaan riittävällä lukeneisuudella tehdä aivan mille tahansa näkemykselle.

Kaiken kaikkiaan.

Torpan teksti on yhtä typerä kuin hänen lausuntonsa ; "On olemassa lukematon määrä esimerkkejä siitä miten paatuneetkin rikolliset ovat uskoontulon myötä tehneet parannuksen ja alkaneet elämään hyvää ja lainkuuliaista elämää - vapaan tahdon seurauksena. He ovat biologisia todisteita siitä että ihmisellä on vapaa tahto valita. Materialistinen maailmankuva ei vastaa sitä todellisuutta jossa elämme." Argumentin ydinhän on se, että maailma ei voi olla deterministinen jos asioissa tapahtuu muutoksia. Kuitenkin jos me olettaisimme deterministisen todellisuuden jossa mekanistiset pallot kimpoilisivat toisistaan, niin tottakai eri pallojen kohtaaminen voisi muuttaa liikesuuntia. Nämä muuttumiset eivät kuitenkaan kumoaisi determinismiä. Determinismi kun on yhdenlainen näkemys syy-seuraussuhteesta, kun taas identtisenä pysyminen ja aina samanlainen toiminta vaatisi muuttumattomuutta joka olemukseltaan kyseenalaistaa sen että olisi syytä tai seurauksia. Paikallaan pysyvä muuttumaton maailma ei liiku, siinä ei tapahdu mitään eikä siinä siksi ole syy-seuraussuhteitakaan.

Jo alkeellisen mielenfilosofian opiskelun kautta on ilmiselvää että "muutit mielesi - siis uskot vapaaseen tahtoon" ei ole mikään argumentti. Sillä kenties mielenmuutos johtuukin jostain hyvin vahvasta. Esimerkiksi jos ajattelemme uskoontuloa, siinä tuntuu usein olevan sen tyylistä vastaansanomattomuutta joka normaalilla ihmisellä tulee esiin lähinnä rakastuessa. Ei siinä valita että tuohon ihastutaan, vaan sitä kohdataan jotain sellaista joka vie mukanaan omasta tahdosta huolimatta. Tämänlaatuinen mielenmuutos johtaa siihen että vaihtoehtoja ei ole. Tämänlaatuisen voidaan nähdä viittaavan nimenomaan vapaan tahdon puutteen suuntaan. Että asian A läsnäolo muuttaa käytöstä tavalla B, joten A determinoi muutosta B, tai ainakin vaikuttaa siihen hyvin voimakkaasti tavalla joka on äärimmäisen eisatunnaista ja variaatiopainotukseltaan kaikkea muuta kuin vapaata.

Järven neidosta ~ lahjakkuus, tarkoitus ja itsensä kehittäminen

M. Night Shyamalanin elokuva "Lady in the water" on aikuisille suunnattu lastensatu. Siinä missä Shyamalania moitittiin "Willagessa" siitä että hän ensin luo maailman myyttisine tabuineen ja salaperäisine petoineen,  jonka lopuksi purkaa sen pelkäksi kylän valtapeliä ylläpitäväksi huijaukseksi - kikka josta itse pidin, koska se opetti että mikään maailmankuvaan heittäytymällä saatu kulttuurinen immersio ei oikeuta sitä että se olisi myös totta. "Lady in the Waterissa" Shyamalan sen sijaan rakentaa maailman, eikä pura sitä.

Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.

Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.

Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.

Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.

Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.

Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.

Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.

"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)

Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.

Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.

Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.

Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.

Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.

Vapaus naida ja palaa

Tällä hetkellä avioliittolain muutos ärsyttää monia uskovaisia. Tässä kohden on mielenkiintoista, että tosiasiassa tässä kesksutelussa on muutama kohta:
1: Ollaan muuttamassa muutamaa lakia kuten : "Avioliittolaki 1 Luku 1§" ; "Nainen ja mies jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään, ovat kihlautuneet."
2: Sen sijaan ei olla koskemassa nyt vallitsevassa keskusteluympäristössä "Avioliittolaki 4 Luku 16§" ; "Sen lisäksi, mitä vihkimisestä säädetään 15§:ssä, kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnolinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan."
3: Se mihin ei olla koskemassa edes teoriassa on "3. Mooseksen kirja 18:22" ; "Älä makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, sillä se on kauhistuttava teko."

Asiaa paheksutaan ja se rikkoo monien mielestä heidän uskonnollisia tunteitaan vastaan. Samanaikaisesti uskovaiset ovat vihaisia siitä että heidän Nuotta -lehden tuottamaa nuorten seksuaalivalistusopasta moititaan kovasti. Masturbointia rajoittavien kehoitusten kohdalla vedotaan uskonnonvapauteen. Monesti tämä vaikuttaa siltä että "kun teidän arvo on uskonnonvapaus, niin antakaa sitä sitten". Tämä onkin itse asiassa ihan hyvä tapa suhtautua asiaan ja toisten normeihin, kehottaa heitä itseään seuraamaan niitä kun ne ovat kuitenkin hänen eivätkä sinun normejaan. Toisaalta uskonnonvapaus on jotain jota suurin osa kristityistä kannattaa. He ovat valmiita jopa taistelemaan uskonnonvapauden puolesta heti jos heitä vähän trollaa aiheeseen. Provokaatio iskee. Fundamentalistitkin ovat uskonnonvapauden ystäviä.

Itse olen toki sitä mieltä että kaikki uskonnollinen keskustelu on hyvästä. Itse asiassa on hyvä että Nuottalaiset tuovat näkemyksiään esille. Sen sijaan moni tuntuu lähtökohtaisesti sensuroivan Nuottaa. Että ei saisi kertoa näkemyksiään. Tätä vastaan olen. Karseaakin esitystä saa vouhkata - hence this blog. Se tarkoittaa toisaalta myös sitä että paheksuntaa ei saa kieltää uskonnonvapauden nimissä. Kritiikki on sekin mielipiteenvapautta ja uskonnonvapautta ; Käytännössä avoin keskusteluympäristö jossa kaikki ilmaisevat mitä mieltä ovat ja sitten kaikki moittivat dissaamiaan näkemyksiä on hyvä. Sillä päästään pois siitä "ei uskonto oikeasti ole mitään tuollaista mitä väität" -heittelyistä. Ja tämän jälkeen jokainen saa ihan vapasti päättää että kuuluuko "tuollaisia arvoja kannattavaan yhteisöön" ja "onko sellaisen paikka 2000 -luvun yhteiskunta". Nämä ovat henkilökohtaisen uskonnonvapauden ja politiikan puolella tapahtuvia keskustelupiirejä. Ja niistäkin saa keskustella ja olla erimielinen.

Fundamentalistit jakavat tämän arvon. Heistä saa uskonnonvapauden nimissä sanoa monenlaisia juttuja. Heistä on kuitenkin samanaikaisesti aivan asiallista haluta koko valtion kattavia lakeja jotka koskevat eikristittyjäkin. Että avioliittolaissa on rajoite myös eikristityille. "Ei sukupuolineutraalille avioliitolle" on slogan jota uskonnonvapauden kannattaja voi levittää uskonvakaumuksia niihin joiden vakaumusta vastaan homoseksuaalisuus on. Jopa niiden joiden parissa se ei ole edes synti.

Mitä teologia sanoisi?

Synnin teologian kannalta on hupaisaa on, että kun ensin kielletään fundamentalisteja tuomitsemasta vetoamalla Jeesuksen armeliaisuuteen, unohdetaan että luterilaisessa viitekehyksessä tämä tarkoittaisi sitä, että ensin kiellettäisiin jonkin asian syntisyys mutta vaadittaisiin silti armoa. Armeliaisuus syntikonseptin yhteydessä vaatii juuri syyllisyyttä, jotain mistä vapautua. On melko selvää että homoseksuaalisuus liittyy Raamatussa syntiin.
1: Tosin tästä on vaihtoehtoisia tulkintoja, joissa homoseksuaalisuuden sijasta korostetaan temppeliprostituoituja ja vastaavia. Pidän mahdollisena sitä että on dogmanseuraaja ja kannattaa homoutta. Enemmistö kuitenkin sallii homouden vaikka pitääkin sitä dogmien vastaisena. Eli en pidä niitä joista homous on Raamatunvastaista tyhminä. He vain seuraavat omaa oppiaan. Minun silmissä kamalaa, barbaarista, typerää, taikauskoista, oppia. Mutta toisaalta. Itselläni on tyhmiä mielipiteitä. Hankin niitä koko ajan lisää. Kannatan ehdottomasti jopa kirkon vainota sisäisesti homoja niin paljon kuin lystää. Me muut vain keskustelemme siitä että millä ehdoin yhteiskunnassa saa harjoittaa jotain uskontoa ja millä ei.
___1.1: Eli saat kannattaa sharian kivityslakia, mutta älä kuvittele että jos kivität sharian nimissä yhdenkään jampan, niin että häkki ei heilahtaisi ja lujasti. Uskonnollinen oikeutus tämänlaisen rikoksen yhteydessä ei ole oikeutus vaan lupaus teon toistumisesta, joten se sellaisena otettakoon. Ja minä käytän omaa uskonnonvapauttani siihen että haukun näitä shariakivittäjiä paskoiksi ihmisiksi, enkä saa tästä linnaa koska laki sallii sen. Happy freedom of religion for everyone! Ja kyllä. Tämä tarkoittaa sitä että en ole sekularisti. Ja tämä maksimoi konfliktit. Mutta se tekee ne julkisiksi. Sekularismissa ja nykyisessä tilassa pahimmat asiat tapahtuvat kulisseissa, tavalla jossa puolustautuminen on vaikeaa. Avoin syytös ja mahdollisuus avoimeen kriitikkiin reagointiin estävät tätä.

Tässä kohden on mielenkiintoitsa että asiasta keskustellaan julkisuudessa. Sillä kristinuskossa homoseksuaalisuus ei ole erityinen synti. Homoseksuaalisuus on synti joka vie helvettiin tasan sen verran, ei enemmän tai vähemmän kuin muukaan synti. Homoseksuaalisuudessa ei  Raamatun mittapuussa ole mitään erityisen kauheaa, vaan se on enemmänkin yksi synti muiden joukossa. ; Armo koskeekin siksi homoja ja heteroita yhtä lailla, riiippumatta siitä kuinka hyvin erilaisista synneistä onnistumme pääsemään eroon. Jos joku tahtoo inistä siitä, että synnin pitäisi olla kaikkien oikeus tulevassakin elämässä tosiasioista tai käskyistä riippumatta, se ei koske armoa koska armo vaatii katumusta ja halua olla toistamatta rikosta. Synnin ja tuonpuoleisen suhde taas on se, että katumattomista synneistä rangaistaan ja homoseksuaalisuus, veronkierto, valehtelu, internetissä egostelu ja vastaavat ovat syntejä ja "katumaton synti on sama juttu kuin vaatia että kaikkien lentokoneesta hypänneiden pitäisi saada laskeutua yhtä pehmeästi, oli sitten halunnut laskuvarjon mukaan tai ei." Homoseksuaalisuudesta pääsee kärisemään juuri kuten ilkeistä ajatuksista.

Ihminen on kadotettu pahoista teoistaan jos ei kadu ja halua armoa. Armon taas saa homo kuin veronkiertäjä kuin moninkertainen murhaajakin. Kunhan vain pyytää Jeesukselta, niin olipa tehnyt mitä tahansa, niin pääsee kyllä malliesimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kirjan mannekiiniksi kreationistien ja moninkertaisten murhaajien viereen.

Tämä armokonsepti johtaa erikoiseen tilanteeseen. Sillä on olemassa erityissynti. Jumalan hylkääminen kadottaa, homoseksuaalinen toiminta ei. Syntisyys ei johda kadotukseen, vaan armon hylkääminen. Juuri tämä on kristinuskon ydintä. Tämä johtaa siihen erikoiseen tilanteeseen, että tosiasiassa homous on vähemmän vakava synti kuin ateismi tai vääräoppisuus. Uskonnonvapaus on tässä kohden vakavampi rike kuin homoseksuaalisuus. Kutienkin valtaosa uskovaisista haluaa homoseksuaaleja rajoittavia lakeja, mutta edes se dissaus jota he kokevat uusateisteja kohtaan ei saa heitä perustamaan "vastustamme kirkostaeroamisluvan antavaa lakia" (tjsp).

Protestantismissa (luterilaisuus, kalvinismi...) uskonnonvapautta puolustetaan kaunopuheisilla ja runollisilla lausunnoilla siitä, että tosiasiassa Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja että Hän valitsee syntiset. Aukikirjoitettuna runo romahtaa, ja sanavalinnat ja niiden estetiikka on se houkuttavampi puoli, ei käsitesisällöt. Think about it : Etenkin luterilaiset korostavat sitä että ketään ei argumentoida ateismista tai että ketään ei voi pakottaa uskoon. (Kalvinisteille predestinaatio on kohtalo määrätty jo syntymästä mutta se ei suoraan kerro onko käännyttäjän kohtaaminen kohtaloa sekin). Protestanttisen "Jumalan valinnan" huono puoli on siinä, että  yksilöllä ei siinä tavalllaan ole pohjimmiltaan mitään vapautta ; Etenkin kalvinismissa korostuu helposti se, että uskonnonvapaus on sitä että ihminen ei saa valita vaan Jumala pakottaa hänet lopulta toimimaan tahtonsa mukaan. Luterilaisuudessa, etenkin sen eksistentiaalisissa puolissa, ihminen valitsee Jumalan. Tämä on tietyssä määrin valinta samalla tavalla kuin homoseksuaalikin valitsee kristillisessä teologiassa olevansa homo.
1: Ja jos Jumalan vaikutusta korostetaan, se ei ole enää edes valinta joten uskonnonvapaus olisi tässä yhteydessä oksymoroni. Eli oletetaan että väärä uskonto on synti kuten homoseksuaalisuuskin, paitsi että väärässä uskossa on armon ulkopuolella.

Homoseksuaalisuusargumentointi vetoaa Raamatunjakeisiin ja selittää että tässä suojellaan ihmisiä avannolta. Kuitenkin jostain syystä ei tehdä niin että ensin tehdään avoin seksuaaliavioliittolaki ja sitten ihmiset ovat aivan vapaita valitsemaan että kuinka paljon he tekevät syntiä ja kuinka paljon he hakevat sille armoa. Ateismin kohdalla mouhottamista tehdään mutta uskonnonvapauslakiin ei haluta kajota. Tämä ei lakkaa ihmetyttämästä minua. ~ Siis jotenkin homouden ja uskonnonvapauden kohdalla molemmat ovat syntejä. Mutta niiden rinnastaminen samanlaisiksi synneiski olisi loukkaus homoseksuaalisuuskäsitykselle, koska se rinnastuisi paljon pahempaan syntiin. Mutta kuitenkin samanaikaisesti homoseksuaalisuutta tulee rajoittaa juridisellakin tasolla - eikä vaan omissa uskonnollisissa tilaisuuksissa saarnaamistasolla - ihmisten suojelemiseksi kun taas uskonnonvapaus on rajoittamaton oikeus - ateismia vastaan toki saarnataan, mutta jota ei kielletä lailla.

Tai oikeastaan ei.

Tämä korostaa sitä että uskontoja ei oikeastaan voi ymmärtää dogmatiikalla. Kristinusko ja luterilaisuus ei ole vain sitä että otetaan jae ja luetaan siitä. Tämä on pinnallista - ja tämä puoli sukkaa uusateismissa, joskin ihmettelen että miksi heidän täytyisi ottaa kantaa syntiin tai yhteenkään kristinuskon konseptiin ollenkaan. Ei heidän tarvitse edes tuntea niistä yhtään oman vakaumuksensa perusteluksi - On aina katsottava teologisen korrektiuden ulkopuolelle. Itseäni ei kiinnosta uskonto paperilla. Uskonto kiinnostaa minua lähinnä vain sen takia että se on voimakas vaikutusvaltainen instituutiojoukko yhteiskunnassa, ja että asiasta on muka jotain velvollisuuksia reagoida, osallistua ja tulla haastetuksi.

Viekää vaan naulatkin käsistä

Keskiaikaiset tarinat pitivät mustalaisia usein kirottuina. Syyksi esitettiin esimerkiksi sitä, että mustalaiset olisivat olleet takomassa nauloja Jeesuksen ristille käytettäväksi. Mustalaisilla itsellään on ollut tälle vastatarina, jossa taas korostetaan sitä että mustalaisilla olisi peräti Neitsyt Marian antama erityisoikeus varastaa, koska mustalaiset olivat varastaneet nauloja Jeesuksen ristiltä ja he olivat tätä kautta vähentäneet Jeesuksen tuskia. Tästä tarinaympäristöstä voi lukea vaikka internetistä.

Samalla on toki hyvä muistaa että ennen mustalaiseksi laskeminen ei ollut yhtä tyylipuhtaasti rotukysymys kuin nykyään. Se oli enemmänkin kulttuuri. Tai kenties jopa hieman kuten elämäntapa. Tässä osin se muistutti kovin venäläisten omalla tavallaan arvostamia kasakoita, jotka eivät omistaneet paljoa, mutta eivät olleet materian paikalleen sitomaakaan. Ja jotka tämän vuoksi voivat tehdä suunnilleen sitä mitä halusivat ilman kovin kummoisia rajoitteita. Toki kasakka - joka ei ollut rotu vaan melkein ammatti, tosin ilman työhön liittyviä sitoumuksia - saattoi saada tsaarin käskyn lähteä vaikka sotimaan jonnekin. Mutta kasakka oli hevosineen sellainen, että hän voi aina lähteä pois ja erämaa nieli hänet. Kasakka voi tämän jälkeen vain sanoa että "OK - tulkaa hakemaan". Ja jos tsaari lähetti sotilaita hakemaan kasakkaa, niin todennäköisesti erämaa nieli myös heidät.

Kasakat ja mustalaiset ovatkin tässä esimerkkinä tietyn tyyppisestä vapaudesta. Sellaisesta jossa on sisäinen kulttuuri joka oikeuttaa monenlaisia asioita. Esimerkiksi varastaminen voidaan oikeuttaa kulttuurisesti samaan tapaan kuin keskiaikaisessa mustalaispiireissä. (Tosin jo se, että mustalaisia haluttiin vainota sillä naulantakomistarinalla asettaa tietyt vaatimukset luoda omia vastatarinoita joilla tätä vainoamista sitten hillitään ; Tarina ei ole argumentti, mutta sitä käytetään joskus oikeutuksena erilaisiin asioihin. Ja tarinaa vastaan voi tavallaan taistella vain vastatarinalla.) Näissä kohden on hyvin oleellista huomata että näiltä osin niitä voidaan pitää sairaina kulttuureina, joissa pahat teot oikeutetaan ja niitä pidetään oikeutettuina. Yhteisö on sairas, mutta siinä kärsivät ne jotka eivät noudata sen sairasta logiikkaa.

Tämänlainen vapauden idea voidaan liittää myös oikeistokonservativismiin. (Ja tämä ei ole turha redundantti termi ; Myös vasemmistokonservativismi on mahdollista. Ja oikeistoliberalismi.) Etenkin USA:n kalvinistisessa perinteessä Kunnon Kristitty vastustaa verottamista, koska jakaminen ei ole siellä pelin henki. Sielläkin vapautta haetaan ajatuksena kontrollin puutteesta. Ja esimerkiksi aseiden kanto -oikeus on tässä tärkeänä symbolina ; Ne nähdään keinoiksi tarpeen vaatiessa olla vallankumouksellisia ja käydä sortavaa hallitusta vastaan. (Suomessa vallankumous tuo mieleen kommunismin. Mutta kyllä antikommunistitkin osaavat.) Näillä ihmisillä ei ole hevosta vaan auto. Auto jolla voivat ajaa erämaahan. Kalvinistinen ympäristö sallii myös menestyksen näkemisen tekojen oikeutuksena, koska Jumala siunaa niitä jotka on predestinoitu Paratiisiin. Ja siunaa heitä jo maan päällä.

Kalvinistit ovat kulttuuripiirissään tässä kohden lähempänä keskiaikaisia mustalaisia kuin mitkään "rodullisesti romanit" ; Yritteliäisyys, rahan tienuu sekä yhteiskunnan rajoitteiden purkamisien kieltäminen on heillä sydäntä lähellä. Ja heillekin vapaus ilman vastuuta taas on juuri sitä joka loppujen lopuksi vie naulatkin käsistä. ; Kalvinistit ovat toki tunnettuja siitä että heidän teologiansa on sisäisesti ehyttä ja tarkkaa. He sekoittavat kuitenkin oikeutuksen ja oikeudenmukaisuuden. Tämän vuoksi kyseinen kulttuuri onkin sairas. Se, että he tuomitsevat asioita koska ne ovat "kristinuskon vastaisia" ja hyväksyvät sellaisia joihin on "kristillinen teologisesti korrekti oikeutus" miettimättä mitään muuta pohjaa moraalilleen tekee kalvinistisesta kulttuurista sairaan kulttuurin. He kokevat ratkaisseensa heidän moittijoidensa moitteet ja kritiikit. Mutta juuri tämän oikeutuksen keksiminen kertoo keskimäärin vain sen että "sen pahempi kalvinisteille".

---

Ja loppujen lopuksi ; Jos kaikki Jeesuksen naulat olisi viety, niin miten ihmiskuntaa olisi voitu pelastaa?

0 pistettä

Eräs lapsi sai tuoreesti eräästä uskonnonkokeen tehtävästä 0 pistettä. Kysymys oli ollut se, että oltiin haluttu lyhyttä vastausta tehtävänantoon "Selitä kristinuskon ihmiskuva". Vastaus oli ollut "On olemassa hyviä ihmisiä ja on olemassa huonoja ihmisiä. Presidentti on parempi ihminen kuin siivooja."

Vastaus on toki koululaisen pirunkuria, mutta itseäni ihmetytti se, miten siitä ei annettu yhtään mitään ; Sillä tosiasiassahan se kattaa erään kristinuskon yleisimmän suuntauksen, kalvinismin, koko ihmisyysteorian. Tämä asenne on tuttu esimerkiksi kappaleesta "Preacher and the Slave". Ja tuon laulun asenne "saat sitten piirakkaa taivaassa" on vieläpä lempeää kalvinismia ; Kalvinismissa kun uskotaan vahvasti predestinaatioon. Tämän ideana on yksinkertaisesti se, että ihmisten historia on jo ennen elämän kulkua kaikkivaltiaan Jumalan tiedossa, joten kohtalomme on ikään kun sinetöity ; Näin ollen osa ihmisistä on predestinoitu taivaaseen ja toiset on predestinoitu Helvettiin. Se, että on predestinoitu taivaaseen näkyy tietysti esimerkiksi siinä että ihminen on kalvinisti. Lisäksi tähän liittyy melkoisen usein menestysteologiaa joka korostaa sitä että esimerkiksi menestys liiketoimissa kertoo onnen sijasta siitä että Jumala on elämää siunannut. Joka on tietysti vahva vihje siitä että siunattu on predestinoitu taivaaseen. Köyhien kohdalla tilanne on siksi se, että moni näkee että miksi heitä pitäisi auttaa vaikkapa sosiaalituin kun ei Jumalakaan heistä selvästi tykkää.

USA:ssa kalvinismi on yleistä ja siksi siellä onkin Suomen silmiin omituista ajattelua jossa verot pitää saada alas "ettei tarvitse ruokkia loisia". Tämä tuntuu julmalta, kovalta ja epäeettiseltä. Se voi tuntua omituiselta kun meille kerrotaan että Jeesus on ollut köyhien ja heikkojen puolella. Mutta tämä on teknisesti ottaen kristillisyyttä. Kysykää vaikka ammattiteologeilta. Tai valtavalta prosenttiosuudelta kristityiksi kutsutulta ihmisryhmältä (kalvinisteilta itseltään).

Tosin jako hyviin ja huonoihin ihmisiin säilyy itse asiassa kaikissa kristillisyyden suuntauksissa. Jos siirrytään kalvinismista kotimaiseen luterilaisuuteen, niin jako parempiin ja huonoihin on selviö. Sillä se kuitenkin korostaa syntiä. Moni ajattelee että kristinusko tasapäistää syntiset koska kaikki ovat syntisiä ja heidät kaikki olisi ikään kuin pitänyt "predestinoida" Helvettiin (jos siis uskottaisiin predestinaatioon, tämä on). Kuitenkin toiset ovat selvästi syntisempiä kuin toiset. Ja jos kaikki ovat syntisiä niin toiset ovat vähintään armahdettuja kun taas toiset eivät. Kirkko ei mielellään korosta tätä, koska kulttuurissamme tämänlaista pidetään tuomitsevana ja elitistisenä. Joka on huonoa PR:ää.

Oma lyhärivastaukseni kysymykseen olisi seuraava : Kristinuskon ihmiskuva on negatiivinen. Perisynti kuvaa meidät halveksuttavina. Ihmisellä on pohjimmiltaan niin vähän arvoa että hän tarvitsee armoa kelvatakseen. Ihminen on roskaa, olipa sitten siivooja tai presidentti. Sillä ilman arvottomuutta Jumalan rakkaus ja ihmisten hierarkisuus menettää merkityksensä ; Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut ettei yksikäään joka häneen uskoo hukkuisi vaan saisi iänkaikkisen elämän - ja epäuskovat, heistä ei sitten ole väliksi edes mainita, koska rakkausimagolle Helvetti on inaisen huonoa PR:ää. Kirkko  instituutiona ohjeistaa elämän tiellä koska osa ihmisistä on vain armoitetumpia kuin toiset ja kirkko auttaa olemaan armoitetumpi. Tätä kaikkea ei vain kannata sanoa ääneen koska se ei sovi uskonnon julkisuuskuvaan jossa kirkon merkitys ja ihmisten pelastustarve mielellään unohdetaan tyystin.

En usko että saisin muuta kuin nolla pistettä. Sillä tosiasiassa vaikka minä ripottelisin oikeaoppisia referenssejä ja teologisia termejä, mutta puuttuisi minulta Kirkon Virallisen Kannan sokea apinointi, olisin minä vain kumiseva vaski ja helisevä tiuku. ; Mutta toisaalta : nolla pistettä uskonnosta onkin jotain jota annetaan niille joista Jumalakaan ei niin tykkää. Heitä Jumala ei selvästi ole siunaus-predestinoinut menestykseen, joten mitään pahuuttahan tässä ei voi tapahtua.

Yksin? (Vai miksi he eivät ole jo täällä?)

Tuore "Curiosity" -luotaimen laittaminen Marsiin on ollut monista rahanhukkaa ; Tämä ei ole yllättävää. Sillä siihen upposi rahaa "Avatar" -elokuvan tuomien lipputulojen verran. Ja siitä ei ole tulossa penniäkään tienestejä takaisin. (On kuitenkin mukavaa ajatella että kuvitteellisen fantasia-avaruuselokuvan rahat veisivät meidät oikeasti avaruuteen toteuttamaan fantasioitamme.)

Eräs argumentti on kuitenkin ollut erikoinen. Tässä korostetaan että Mars -mönkijä on turha sen takia että "Raamattu" kertoo meille että ei ole muita. Maa on tämän näkemyksen mukaan poikkeuksellinen. ; Ratkaisu Fermin paradoksiin, eli  kysymykseen siitä että jos ulkoavaruudessa on älyllistä elämää, miksi siitä ei ole jo havaintoja. Ekseptionalistisesti ajatellen maa on ainut paikka jossa on elämää. Tämä korostaa tietysti sitä, miten uskovaiset kannattavat lujasti antrooppista periaatetta ja epätodennäköisyyslaskelmia sen kaikissa muodoissaan ; Universumin elämän salliva luonne yhdistetään siihen miten universumi onkin elämälle viheliäinen koska niitä molempia yhdistää se, että ne tekevät maapallosta erikoislaatuisen paikan. Universumi on spesiaalisti elämäärakastava, ja planeettamme on tietyllä juuri elämälle sopivalla alueella jota ympäröi elämälle vihamielinen avaruus, joten ihmisen täytyy olla todella spesiaali.

Tämä itse asiassa voidaan johtaa tärkeään kysymykseen ; Mistä teologiseti katsoen tiedämme että muuta elämää ei ole? Itse asiassa sama kysymys voidaan laajentaa myös antrooppiseen periaatteeseen. Kun laskelmat selvästi perustuvat siihen että on vain yksi universumi jossa on elämää, eikä monenlaisia joista osassa on elämää ja osassa ei, niin mistä tiedämme että Jumala on luonut vain yhden universumin tai planeetan jolla on elämää?

Arkijärjellä ajatellen kysymys on tietysti varsin omituinen. Esimerkiksi David Kellogg Lewisin käsitys multiversumista on mielenkiintoinen lähtökohta teologiselle mietinnälle. Hänen mukaan jokainen mahdollinen maailma on konkreettinen universumi.  Mikä tahansa kokonaisuus joka on mahdollinen on siis toisin sanoen olemassa jossain universumissa. Jos "Curiosity -kielto -ajattelun" logiikka pitää paikkaansa.
1: Olkaamme tässä nyt kilttejä älkäämme miettikö sitä että jos elämä Marsissa on mahdoton niin sieltä elämän löytyminen olisi teknisesti falsifikaatiokriteeri kristinuskolle, joten Curiosity -luotain on itse asiassa jotain jota kristillisen kreationismin pitäisi tehdä jotta se voisi hankkia näkemyksilleen korroboraatiota. Tämänlaiset ajattelut ovat toki siitä erikoisia, että esimerkiksi ennen mustien savuttajien löytämistä moni kreationisti piti vastaavana ennusteena että sellaisissa oloissa ei olisi elämää. Esimerkiksi suomalainen kreationisti "Tuttumies" (josta pidän henkilönä) oli ennen löytyä valmis lyömään päänsä pantiksi asiasta. Jälkikäteen hän jotenkin unohti tämän kriteerin.

Jos kreationistinen ajattelu pitää paikkaansa, niin on astuttava fatalististen uskontulkintojen lähteeseen. Tämä maistuu argumenttina hyvin vahvasti kalvinismilta ; Länsimainen luterilainen uskonpiiri taas korostaa enemmän valintaa. Uskonratkaisu ei siis ole meille mikään predestinoitu tila, vaan aito valinnan paikka. Multiversumiajatteluun vääntäen näiden näkemysten välinen konflikti ja pyörittely nostaa esille esimerkiksi jotain seuraavan tapaista ;

Jos on välttämätöntä että a pitää paikkaansa niin Jumala uskoo a:han. Ja jos a on mahdollinen millään todennäköisyydellä Jumala uskoo a:han. Multiversumissa kaikki asiat eivät ole identtisesti (siksi monta maailmaa) on määritelmällisesti pakollista että Jumala uskoo samanaikaisesti että a on totta että a ei ole totta ; Meillä on universumi U1 jossa tietyillä irlantilaisilla veljeksillä on hyvä bändi ja universumi U2, jossa on myös samat irlantilaiset veljekset, mutta niiden bändi on huono. ; Jumala siis uskoo samanaikaisesti että bändi on hyvä ja huono. Ja tämä ei mene musiikkimaun piiriin, koska tosiasiassa on olemassa myös universumi U3 jossa näitä veljeksiä ei ole ollenkaan olemassa joten heillä ei ole mitään bändiäkään. Jumala siis uskoo samanaikaisesti että veljekset ovat ja eivät ole. Ja se bändikin on ja ei ole. Molemmat samanaikaisesti

Näin ollen Jumalalla on pinnallisesti katsoen keskenään ristiriidassa olevia uskomuksia. Jos olemme fatalisti-ekseptionisteja, näemme helposti että tämä argumentti on vakuuttava todiste siitä että on vain yksi universumi. Tai se ainakin sopii ajatteluun pirun hyvin ; Ajattelu että Jumala ristiriitaisesti uskoisi keskenään ristiriitaisia ajatuksia olisi hänelle sama kuin jos minä uskoisin vasemmalla aivopuoliskollani Jumalaan ja oikea aivopuoliskoni olisi vannoutunut ateisti. (Siitä huolimatta että se minusta selittäisi aika paljon.) ; Vastapuoli voi selittää että Jumalalla on uskomuksissaan jonkinlaisia erilaisia paikkoja. Että Jumala uskoo erilaisia propositioita eri paikkoihin. Tässä multiversumi ei ole sen kummallisempaa kuin se, että minulla on yhdessä laatikossa jääkaappiani maitopurkki,kun taas toisaalla siinä onkin mikropitsaa eikä ollenkaan maitoa.
1: Asiaa voi toki lähestyä erillisten universumien sijasta kontingenssin ja todennäköisyyden kautta ; On nimittäin hauskaa esittää että ajatus siitä että "ei bändiä U3:ssa" on kontingentisti tosi koska se on tapahtumaketjussa joka pitää sisällään mahdollisuuden siihen että irlantiin syntyy pahamaineiset keskenään tappelevat veljekset. Näin asiat sidotaan enemmänkin todennäköisyyteen jossa toteuma on aktuaalinen ja mahdollisuus potentiaalinen. Tässä tosin oletetaan hieman erilainen maailman toiminta. Eri metafysiikka ; Pääasiassa siksi että Jumalan näkökannasta kontingentti maistuu enemmän yhdeltä todellisuudelta kun taas monimaailmassa Jumalalle ei ole erillisiä potentiaalisia asioita, koska joka ikinen mahdollinen vaihtoehto on aktuaalinen jossain ja taatusti eitoteutuva toisaalla. Yhteneväisyys oli kuitenkin mielestäni kiva laittaa tähän.

Toinen potentiaalinen ristiriita multiversumissa on itse asiassa siinä että voitaisiin helposti ajatella että Jumalakin on osa universumia, joten hän toisin sanoen olisi toisaalla olemassa ja toisaalla ei. ; Tätä näkemystä vastaan voidaan puolustautua selittämällä alkuoletuksella että Jumala on erilainen asia. Että Jumala on aina kokonaan paikalla eikä muu ole mahdollistakaan. Näin häntä ei koske rajoitteet. ; Toisaalta siltikin nykyteologeille jää tilaa sille ajattelulle että ei olekaan aivan välttämätöntä että jokaisella mahdollisella maailmallaan olisi oma välttämätön tekijänsä.

Näin ollen teologian valossa ei ole ilmiselvää, että marsissa ei olisi elämää. Marsissakäyminen ei siis ole uhka uskonnolle, ei jumalanpilkkaa. Mutta toisaalta tietysti samalla se ei myöskään ole mikään uskon faktuaalisuutta vahvistava testi joka voisi tuoda sille uskottavuutta minun silmissä.

---

Kirjoittajan mielessä Jeesuksen 2000 vuoden viive on rakentanut oman Fermin paradoksinsa. Ja hän tuppaa ajattelemaan "Curiosity -kriitikon tapaan", että tämä kysymys vastaa omalla vastaamattomuudellaan. Monet ovat sekä avaruusolennoissa että Jeesuksessa optimistisempia. Osa ei vain voi olla kuvittelematta että ehkä avaruusolennot ja Jeesuksen paluut joko ovat mahdottomia kaikissa maailmoissa tai sitten ne ovat jo toteutuneet jossain muussa todellisuudessa. Toivon mukaan sellaisessa jossa kirjoittaja on ollut harras uskova.

Kristuksen köyhät ; Jumalan tahtoa, yrittämisen puutetta vai irrelevanttia?

Kristinuskon kenties merkittävin ihmisoikeusteema kulkee otsikon "köyhä" alla. Tämä ei ole yllättävää. Sillä siinä missä liberaalit puhuvat vaikkapa vähemmistöistä ja kommunistit työläisistä, on kristinusko nimenomaan köyhien uskonto. Ainakin alkuperältään. (a) Jeesus oli köyhien parissa ja (b) sanoi jopa rikkaalle miehelle, että käskyjen mukaan elämisen lisäksi hänen tulisi antaa rahansa köyhille. (c) Ja kristinusko otti mielellään kannattajikseen köyhiä ja maailmanmurjomia jotka eivät kiinnostaneet muita uskontoja.

Saattaa kenties tuntua omituiselta, että kristittyjen kanssa joudutaan aina todistelemaan hyvyyttä siitä miten muinaisten roomalaisten aikaan oltiin kilttejä orjille ja hyväksyttiin heidät uskoviksi. Mutta tässä on taustalla olennainen ilmiö.

Sam Harris kuvasi "moraalienn maisema" -kirjassaan sitä miten hänen moralaisuutensa on pakko nostaa pelkän "yleisinhimillisen" yläpuolelle. Nimittäin esimerkiksi mustasukkaisuustilanteessa väkivaltaisuus on usealle spontaani reaktio. Se ei kuitenkaan ole eettisesti hyväksyttävää. Hän korosti että on korostettava reflektoidumpaa yleisinhimillisyyttä. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka hänen etiikkansa kumpuaa uskonnollisen dogman sijasta ihmisten sisältä, hän kuitenkin kontekstoi tämän etiikan hyvin tietyllä tavalla. Ideologiat voivat vaikuttaa näihin konteksteihin oleellisesti. Näin kristinuskokin voi johtaa muutoksiin. Osa niistä voi olla jopa erinomaisia.

Köyhyyden kohdalla olennainen teema on determinismi. Jeesuksen merkittävin muutos juutalaisuuteenhan oli nimenomaan suhtautuminen determinismiin. Kun Jeesuksen oli käsiteltävä talon romahtamisessa kuollutta, hän ei pitänyt sitä minään jumalan tuomiona. Hän paransi sairaita, ja tässä oli taustalla voimakas henki siitä että sairaat eivät olleet mitenkään ansainneet kohtaloaan jollain isiensä pahoilla teoilla. Deterministisessä maailmankuvassahan asiat ovat säädettyjä ; Tästä ihmismieli vetää mielellään yhtäläisyysmerkit sen kanssa että jos asiaa ei ole synnytetty ihmisvoimin, kyseessä on luomakunnan kosto.
1: Karmeimmillaan tämä näkyy maineeltaan jostain syystä lempeässä hindulaisten karmassa. Heille esimerkiksi köyhyys on vain rangaistus entisistä elämistä. Näin ollen siihen puuttumiseen ei nähdä mitään tarvetta. Se on vain asiantila. Tämä on varsin julma näkemys, ja jos karma on harmonisen ystävällistä, niin sitten minä olen todellinen hyvyyden ja harmonian ilmentymä. Kristillinen silmä näkee karmassa helposti sen mitä siinä on ; kompensaatiotarpeen ja kostonhimon jossa kostamisen kohde on piilossa ja vain oletettu.

Näin ollen jeesuksen seuraaminen näyttää erityisen hyvältä, tässä vaiheessa reflektiotamme.
Mutta kristillisyyskään ei ole immuuni tälle "determinismin kiroukselle". Kalvinismin voidaan nähdä jopa synnyttäneen USA:ssa menestysteologian. Kalvinismissahan ytimessä on predestinaatio, jossa ajatellaan että kun Jumala tietää kaiken ennalta, on jokaisen ihmisen kohtalokin tietysti ennaltamäärätty Jumalalle. Näin ollen pelastus ei voi olla valinta vaan se on vain kohtalon toteutuma. Tämän seurauksena on syntynyt näkemyksiä joissa esimerkiksi sairaus on vain uskon puutetta ja signaali siitä että pelastusta ei ole kuoleman jälkeen luvassa. Koska USA:n kristillinen oikeisto on suurilta kalvinismin sävyttämä, on siellä ajettukin suomalaisen sosiaalidemokratialta maistuvan kulttuurin sijasta tiukkaa kilpailukulttuuria, jossa köyhiä ei tarvitse auttaa. Kun USA:n kristillisen oikeiston edustaja puhuu politiikkaa, hän tunnetusti tuntee yhden yleislääkkeen "no tax!" (ei veroja) on heille oikeuden korkein toteuma.
1: Suomessa ollaan onneksi luterilaisia, joka korostaa henkilökohtaista valintaa. Tämä on hyvä huomata siinäkin mielessä, että esimerkiksi ajatus ihmisestä homo religiosus -olentona on itse asiassa enemmän katolista tai kalvinistista kuin luterilaista maailmankuvaa. Lutherin maailmassa ihminen on syntyessään perisynnin tahraama ja siksi etääntynyt Jumalasta. Ihminen on Lutherille siksi luonnostaan elintoiminnoistaan huolehtiva olento joka tarvitsee jumalan armoa juuri muuttuakseen uskovaiseksi kunnon ihmiseksi. Kalvinismissa usko on enemmänkin sisäsyntyinen predestinoitu ominaisuus joka joko on tai ei ole ihmisellä. Niillä jotka on predestinoitu pelastukseen vain sitten saavat tämän ominaisuuden. Katolinen kirkko taas näkee että usko on ihmisessä luontaista ja että kirkko täyttää tämän tarpeen. Näin ollen suomen fundamentalistit ovatkin liitoksissa "uskon automaattisen ja valtavan merkityisen kaikille ihmisille" -konseptin kautta sidoksissa varsin negatiivisiin ilmiöihin. Vaikutukset eivät ihmetytä, ne johtuvat siitä että suomen fundamentalistit ovat saaneet ajatussiirtoa amerikoista jonka kalvinistinen kulttuuri ja siihen liittyvät argumentit ovat apinoitu, ilmeisesti ihan hirveästi miettimättä sitä että miten koherentti ja eettinen kokonaisuus näistä rakentuukaan. ; Homo religiosus -ihmiskuva on siis paitsi väärä ja epätosi ihmiskuva, niin se on lisäksi liitoksissa varsin epäinhimillisiin asenteisiin. Ja joita voidaan pitää luterilaisuuteen liitettynä "kerettiläisinä".

Nyt kohtalon kieltävä ja ihmisen omaa yritystä ajava näkemys näyttää kauniilta.
Toki kristillisessä perinteessä on toinenkin mutka. Predestinaation ulkopuolellakin voidaan kohdella köyhiä tavalla joka olisi luultavasti itkettänyt Jeesusta. Otetaan esimerkiksi mystikot. Mystiikan ytimessä on se, että maallinen maailma on irrelevantti. Tällöin uskonto tarjoaa lohtua köyhyyteen mutta ei pyri ratkaisemaan ongelmaa. Mystiikka keskittyy sisäiseen elämään ja ulkoinen irrelevantisoituu. Siksi mystiikassa ajaudutaankin helposti askeesiin jossa köyhyys ei ole ongelma vaan jopa jonkinlainen tavoitetila. Pahimmillaan tämä näkyy uusplatonismissa jossa maanpäällinen maailma nähtiin peräti viallisena ja jonain josta piti nimenomaan vapautua. Näin ollen jos uusplatonistille köyhä tulee valittamaan elämäänsä, uusplatonisti ehdottaa köyhälle asennemuutosta.

Itse asiassa Karl Marxin kritiikki siitä että uskonto on kansojen ooppiumia osuu erityisen hyvin juuri tähän mystiikan sävyttämään kuvaan. Itse asiassa moni muu kristillisyyskulma suhtautuu köyhiin ja työläisiin tavoilla joihin Marxin kritiikki ei osu. Mutta mystiikka ja uusplatonismi ovat niitä ilmiöitä joissa tämän lausuman merkitys suorastaan ylikorostuu. - Mystiikka tuntuukin olevan jotain että mitä enemmän nostat päätäsi oman egosi ulkopuolelle ja alat miettimään yhteiskuntaa ja etiikkaa ja muiden ihmisten kohtaamista, sitä kauheammalta se oikeastaan näyttää. Kun lähestymistapa on tämä, mystiikkaan tutustuttaminen tuottaa aina vaan syvenevän epätoivon ja karmaistuksen kokemuksen.
Tässä mielessä luterilainen järjestelmämme tuntuu jo varsin hyvältä.

Kuitenkin sekin voi suhtautua köyhiin varsin ikävästi. Tämä itse asiassa näkyy siinä miten suomessakin ollaan napattu menestysteologian teemoja käyttöön. Niitä ei suinkaan ole sidottu kalvinistiseen konseptiin, vaan niistä on rakennettu varsin omituinen optimismin nimellä kaupattu yrittämsien henki. Tässä ajatuksena on se, että kun köyhyys ei ole ansio tai jumalan säädös, sen on oltava ihmisen hallussa. Näin ollen jos vain yrittää oikeasti, ei ole köyhä. Eli jos joku on köyhä ja valittaa, häneen suhtaudutaan hieman kuten uusplatonistinen mystikko ; Komennetaan laittamaan asenteet kuntoon ja yrittämään enemmän. Tässä köyhyys on ulkoinen tila, joka hyväksytään ongelmaksi ja jota halutaan korjata. Mutta ratkaisumalli on silti varsin julma.

Luterilaisuuden ongelmana onkin työmoraali, sekä kenties se, että vaikeuksien kohtaaminen nähdään helposti ylpeilynaiheeksi. Vaikeudet nähdään helposti kannustimena siihen että pitää yrittää enemmän. Tämä optimismi iskee vastaan siinä vaiheessa kun elämän realiteetit iskevät vastaan. Maailma ei ole täydellinen laitos. Kaikki yrittävät eivät onnistu. Yrittäminen antaa vain mahdollisuuden onnistua, mutta ei takaa sitä. Tämä unohtuu helposti. Sillä ihmisen omat voimat asettuvat tässä kohtalon määrääväksi elementiksi Jumalallisen ennaltamääräämisen sijasta.

Nyt sosiaalidemokraattinen luterilaisuus alkaa innostamaan.

Ongelmaksi nousee tässä vaiheessa kuitenkin uskontojen sosiologia. Esimerkiksi kun mietitään sitä että miksi esimerkiksi Ranskan vallankumouksessa ja Venäjän vallankumouksessa nostettiin uskonto ja kirkko niinkin kovasti vastustettavien asioiden linjoille, on syy itse asiassa melko selvä. Silloin käytössä oli valtionkirkkon rinnastettavissa oleva järjestelmä.

Ja moni ajattelee että valtionkirkko tarkoittaa kansan kuuntelua. Tämä näkemys on kuitenkin hyvin omituinen. Sillä valtionkirkko tarkoittaa käytännössä sitä että (silloin kun ei toteudu teokratia jossa uskonto komentaa valtiota) uskonto kuuntelee poliittista vallitsevaa valtakoneistoa. Kun esimerkiksi kirkkotaide ja muu saavat tukea mesenaateilta, kysymys on poliittisesta rahasta. Kun rahahanat antavat korvamerkittyä rahaa, syntyy tietysti esimerkiksi kaunista kirkkotaidetta. Mutta samalla kirkon on hyvin vaikeaa nousta tätä rahanantajaa vastaan. ; Sen lauluja laulaa jonka rahoista nauttii.

Valtionkirkon ongelma on siinä, että jos uskonnon etiikalle ja maailmanparannukselle olisi tarvetta, siitä ei ole hyötyä. Ja silloin kun asiat ovat kunnossa, sitä ei tarvita mutta tällöinkin se on olemassa kolhoosina joka oikeuttaa olemassaolonsa lähinnä sillä että siitä ei ole haittaa.
Näin ollen reagoinnit, jotka toki olivat äärimmäisen väkivaltaisia ja ylilyöntejä, ovat kuitenkin ytimeltään ymmärrettäviä ; Tiedämme että tämänlaiset valtionkirkkojärjestelmät helposti menettävät omaleimaisuutensa. Ne eivät sisällä niinkään omaa oppia kuin rakentuvat ympäröivän arvomaailman mukaiseksi. Eikä kansan vaan poliittisen koneiston. Valtionkirkon tehtävänä ei ole ajaa oikeutta, vaan minimoida konflikteja. (Joka taas on jotain aivan muuta kuin mitä esimerkiksi Jeesus teki. Hänhän esimerkiksi rageili ja tirvoi rahanvaihtajien pöydät nurin temppelissä.) Lisäksi valtionkirkkojen tapana on rakentaa itsestään instituutio jonka arvostusta pidetään ikään kuin itsestäänselvyytenä. Tämä on huono asia uskonnonvapaudelle. ; Tätä kautta valtionkirkko menettää uskonnon ominaisuutensa ja suhtautuu köyhiin juuri siten miten yhteiskuntakin toimii.

Tämän jälkeen körtit itse asiassa näyttävät miltei täydellisiltä.

Minut henkilökohtaisesti tavanneet tietävät että minulla on omituinen lukkarinrakkaus körttiläisiin. Tahoon johon en kuulu ja tuskin tulen koskaan kuulumaankaan. Tilanne on vain niin, että jos olen illanvietossa johon uskontokeskustelu kuuluu - sitten kunhan olen ensin torpannut uskontoja maanrakoon - nostan esiin sen miten körtit ovat asenteeltaan mainioita. ; Heillä on ennen kaikkea terve suhde epäonnistumiseen. Se ei ole ylioptimistista postitiivisuusroskaa jota en voi sietää. Körtit ovat realisteja sortumatta pessimismiin. He ovat siinä mielessä kyynisen optimistisia että heidän lähtökohtansa on tosiasioiden tunnustaminen. Ja epäonnistuminen on näistä yksi keskeisimpiä mutta vaikeimmin tunnustettavia piirteitä.

Useinhan Suomessa häpeää ja epäonnistumista kohdellaan ajatuksella että häpeä katoaa kun oppii lisää. Kutienkin opettelun kohdalla ongelmana on helposti se, että harjoitellessa myös odotukset ja vaatimukset itselle kasvavat. (Esimerkiksi minä olen miekkailutreeneissä pettynyt virheisiin jotka ovat niin pieniä että alkuvaiheessa en olisi edes huomannut niitä tai tietänyt niiden olemassaolosta.) Ja kun on taitoa, sitä odottaa myös onnistumisia jolloin esimerkiksi tappio voi tuntuakin entistä pahemmalta.

Körtit sen sijaan tunnustavat syntisyytensä. Ja tällä on olennainen hyvä puoli. Se vähentää tarvetta kätkeä ja piilotella. Esimerkiksi lestadiolaisuus on arvomaailmaltaan tiukempi. Tässä mielessä sen moraalisuuden voisi luulla olevan suurempaa. Mutta käytännössä tilanne kuitenkin menee siihen, mitä tiedän esimerkiksi Järvenpään ja Hyvinkään alueella tapahtuvan (koska siellä on lestadiolaisten keskus melko lähellä). Siellä lestadiolainen saattaa laittaa hupparin päälle ja käydä salaostamassa pornolehden tai viinapullon. Omalla naamalla ei kehtaa mutta syntiä tulee kuitenkin tehtyä. Kun suhde epäonnistumiseen on tiukka, tästä ei suinkaan seuraa tapojen korjaamista, vaan juurikin tämänlaista ongelman piilottamista. ; Kun tämä liitetään lestadiolaiseen armokulttuuriin jossa esimerkiksi perheväkivalta ja pedofilia on sellaista että "armonantoa vaaditaan" muuttuu pahan teon anteeksiantaminen uhrin velvollisuudeksi. Tämä voimistaa ongelmaa ja on varmasti takana niissä muutamissa ylilyönneissä jotka lestadiolaisista on julkitullut.

Näin ollen köyhyys on avain hyvin moneen asiaan kristillisyydessä. Etenkin jos siitä laajennetaan epäonnistumiseen. Ja kun asiaa miettii, huomaa että kristillisyys on potentiaalisesti eettinen jopa Harrisin reflektointiasenteiden kautta. Ongelmana onkin se, että kristillisyys näyttää monissa suuntauksissaan menevän tässä reflektoinnissaan pieleen ja pahasti.

Muutos

Uskontojen parissa ollaan hyvin innoissaan muutoskertomuksista. Ei ole sattumaa että osa Lewisin saamasta painoarvosta perustuu juuri siihen että hän on ennen ollut ateisti ja sitten valinnut kristinuskon. Ei ole sattumaa että "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanja pyörii menneisyyden pyyhkimisteeman tiimoilla, mestaroiden elämässä epäonnistuneiden ja uskonratkaisun tilanteen parantamisen ymoärillä. Tätä pidetään jossain mielessö "arvokkaampana". Kristinusko kun on korostetusti valintauskonto. Jopa kalvinismin ennaltamääräämiseen perustuva predestinaatio-oppi pitää sisällään sen, että Jumala on ennaltapäättänyt kuka valitsee pelastumisen ja kuka ei.

Tämä on helposti ymmärrettävissä identiteetin kautta. Kristillisyys on ikään kuin identiteetti joka otetaan käyttöön. Valitaan että "tämä on minun identiteettini". Identitetti on jotain pysyvää ja se luo ihmisen sisäisen koherentin minäkuvan. Identiteetti on siksi rooli jota ihminen esittää paitsi itselleen, myös muille. Eräässä mielessä se on myös "epänäyttelemisen" eli omana itsenä olemisen polttoainetta. On tärkeää huomata että identiteetti on tässä mielessä pysyvä.

Tämä näkymä muuttuu omituiseksi jos ytimeen otetaan luterilainen ehtoollinen tai katolisten rippi. Ne kun perustuvat katumiseen ja tätä kautta tekojen pyyhkimiseen armon kautta. Tämänlainen poispyyhkiminen on ongelmallista, koska eräässä mielessä tunnustus poistaa teon vaikutukset. Tämä eräässä mielessä irrottaa ihmisen identiteetistään.

Siinä missä uudelleensyntyminen on kertavalinta ja kertoo selvän tarinan "Olin ennen pakana ja nyt olen kristitty" on ongelmana se, että kun armoa pyydetään vaikka iltarukouksessa kolmen, neljän...tuhannennen... kerran. Kun menneisyyttä pyyhitään ja teot ja identiteetti irrotetaan toisistaan näyttäytyy tämä vakavana uhkana koherentille identiteetille. Tämä herättää kysymyksiä kuten "Jos ihminen uudelleensyntyy uudestaan, onko ensimmäinen kääntyminen valheellinen."

Tämä korostuu kun muistetaan että etenkin fundamentalistiset linjat esittävät että jos luovut kristinuskosta et ole koskaan kristitty ollutkaan ; Heille apostasia on mahdotonta, ei siksi että ihminen olisi vangittu instituutioon vaan koska ihminen joka irtoaa instituutiosta ja Jumalasta ei ole siihen kunnolla koskaan kuulunutkaan vaan on ollut "valheellisesti" mukana.

Tietyssä mielessä armonanto onkin nähtävissä siten että kristinuskossa ihminen elää koko ajan epäonnistuen. Siksi hänen katumuksensakin on kokoaikaista. Näin ollen katumusidentiteetti on pysyvä ja rakentaa sen koherentin pohjan. Tämä on se pysyvä tila, jonka päälle onnelliset armonsaantikokemukset liimataan. Armonanto onkin siksi jotain jossa arki ja pyhä kohtaavat ja jossa sellaiset asiat kuin "ennen" ja "jälkeen" ovat epäonnistumisia tavoitteessa, ja tämä tavoiteltu ihanne taas on se joka kommunikoi iäisyyden kanssa. Tavoitetila on pysyvä ja epäonnistuminen on pysyvä. Identiteettikriisiä ei voi tulla, synnintunto sen sijaan voi.

Tämä johtaa siihen että kristinusko ei ole pohjimmiltaan kevyt vaan raskas uskonto. Hyvin raskas.

Sitä kuitenkin myydään onnellisuuspillerin kaltaisena superterapiana argumenteilla kuten "Nuorten mielenterveys on tärkeä asia. Ennen kouluissa oli aamunavaukset, rukoiltiin ja pyydettiin siunausta. Arvotyhjiö täyttyy aina jollakin. Jos siunausta ei pyydä, niin sitten elämä täyttyy tällaisilla huonoilla asioilla, kuten masennuksella." Kun armokonsepti ja identiteetti otetaan pohjaksi, ei olekaan vaikeaa huomata että sen seurauksena tuonlaiset arvotyhjiöt ovat itse kristityn omakohtainen kokemus. Tämä on se "synnintunto" joka kolkuttaa ja ahdistaa.

Kristinuskon kannalta valitettavasti "arvotyhjiö" ei tarkoita sitä että ihminen kokisi olevansa perisynnin alainen. Kristityt tietävät tämän kun puhuvat häpeämättömyydestä. Heille hirvitys on esimerkiksi homoseksuaali joka ei edes ymmärrä katua pahuuttaan eikä ymmärrä että hänen tekonsa on synti ja iljetys. Synnintunnon puuttuminen on heillä selityksenä. Tämä on olennainen ymmärrettävä asia myös katumusteemassa. Perisynti tarjoaa ihmiselle peruskokemukseksi katumuksen, syyllisyyden erilaisista teoista. Näin armo voi tuoda lohtua tähän. Mutta ulkopuolinen ei koe tätä ahdistusta koska he eivät kannata niitä dogmia jotka rakentavat sen ahdistuksen alun alkaen. ; Terapianaminamina kristinuskoa kauppaavat ovatkin siksi juuri kuten huumediilerit ; He ensin aikaansaavat vaivan jonka parantamiseksi he sitten tarjoavat itseään ratkaisuksi.

---

Kirjoittaja kykenee näkemään ansioita siinä että valitsee raskaan ja vaikean maailmankuvan ja elämäntavan elettäväksi. Hän hyväksyy myös ajatuksen epäonnistumisen hyväksymisestä, joka asenteena ylikorostuu jos maailmankuvan perusta ei ole varmistettu vaan mahdollisesti epätosi. Hänen negatiivinen peruskokemuksensa ei kuitenkaan ole synnintuntoahdistus vaan vitutus.

Profetia - ennustus

Katsoin eilen illalla televisiosta elokuvan "Knowing - Tieto". Puolisoni luokitteli elokuvan yllättävän huonoksi uskonnolliseksi elokuvaksi jonka tekijöillä on perversio elävältä polttamiseen. Ihan sen takia että elokuvassa esimerkiksi lento-onnettomuudessa vaarallisinta ei todellakaan näyttänyt olevan "se äkkipysäys" vaan jälkitulipalot ja koko elokuvassa aurinko polttaa kaikki hengiltä.
1: Kaikille tiedoksi ; Meidän perheessämme yleensä minä heitän tämäntyyppisiä lausuntoja. Puolisoni ei keskimäärin yleensä lauo mitään ikinä, hän on sellainen kunnioittava, myös niille haahuille jotka ovat typeriä ja totaalisen väärässä. (Mikä on tietysti minun kannaltani helpotus kun asun hänen kanssaan.) Tämä kertoo omalta osaltaan siitä miten alleviivaava tämä elokuva kaiken kaikkiaan on.

Luokitelma on toki olennaisilta osin oikea, mutta kenties mielenkiintoisempaa on pureutua sen yksityiskohtiin. Tätä kautta voidaan esimerkiksi havaita että paitsi että elokuva "sisältää hihhulointia", se sisältää "hyvin tietynlaista hihhulointia". ~ Itse en kuulu niihin ihmisiin joista "elokuvan huonous" tarkoittaa esimerkiksi "väärää/turmelevaa/epämiellyttävää sanomaa". Ja kun tämän osaa ottaa, elokuva onkin varsin mielenkiintoinen avattava ; Sille voi tehdä ajatteluanalyysin ja sovittaa sen hyvinkin tiettyyn ajatteluperinteeseen.

Elokuvan pääteema on todellakin voimakkaan uskonnollinen. Se rinnastaa, jo tutuksi tulleeseen tyyliin UFO:t ja jumalalliset voimat. Uskonnollissävyisissä teoksissa tätä rinnastusta tehdään yllättävän usein. Ja tässä käytössä on kaksi perustapaa ; Ensimmäisessä avaruusolennot ovat enkeleitä ja toisessa ne ovat demoneja. Tässä elokuvassa avaruusolennot edustavat enkelien voimia.

Päähenkilö : Kuinka kaikki ateistit ovat juoksuhaudoista.

Elokuvan päähenkilö, John Koestler, on astrofyysikko ja hän on elokuvan alussa ateisti. Tämä tulee selväksi kun hänen vakaumustaan kysytään astrofysiikan tunnilla (jonka sisältöön palaan hieman myöhemmin.) Hänen vastauksensa on "I think shit just happens. But that's me." Häntä kuvataan selvästi ateistina joka antaa kenen tahansa uskoa miten haluaa ja joka näkee tämänlaiset kysymykset pelkästään maailmankuvallisena.

Hänen vakaumuksensa esitellään ja kontekstoidaan elokuvan avaruusolentoteemaan jo alkukeskustelussa poikansa kanssa. Kun poika kysyy "Has anyone found life on other planets?" ja vastaus on "Not yet. Guess it's just us for now." ja poika ahdistuu tästä. Tässä vaiheessa ateistiastrofyysikkomme esittää asian seuraavasti "When I said it was just us out there, you know I was talking about space, right? I didn't mean heaven, or anything." Ja kun hänen poikansa kuvaa että "Dad, you don't even believe in heaven." on puolustus "I never said that, Caleb. I just said we can't know for sure, that's all. If you want to believe, you go ahead and believe, okay?" Tämä kuvaa sitä kuvaa mikä on usein käsitys agnostikoista. Heitä pidetään de facto ateisteina jotka antavat muiden uskoa mitä haluavat. Tämä kuva agnostikoista on oleellinen etenkin niille uskonsuuntauksille joista Jumala on niin voimakas ja merkityksellinen että neutraali kulma koko aiheeseen olisi mahdoton. Että asia on niin yleisinhimillinen että jokaisen on pakko valita. Tämä tietysti johtaa ehdottomuuteen jossa agnostikot nähdään likimain ainoastaan kohteliaina ateisteina. (Tähänkin palaan myöhemmin.)

Ja koska kyseessä on uskonnollinen elokuva, on ateistisuus selitettävä asia. Tämän perustelun tarve kovenee sen vuoksi että astrofyysikko on järkevä ja älykäs mies. (Kenties lievennys on tarvittu tämänkin vuoksi. Epäkohtelias ateisti olisi yksinkertaisesti liikaa USA:ssa, etenkin kun elokuva on itsessään leimallisesti uskonnollinen.) Tämä selitetään sillä klassisella selityksellä jonka mukaan ateisti on traumaattinen, jotenkin säälittävä, olento. Ateistiksi kääntymistä kuvataankin vaimon kuolemalla ; Seuraavalla tavalla "While she was dying, I was at home, in the front yard. I always thought you were supposed to sense when the people you love are in danger, but I didn't feel anything. Nothing. I was just blowing leaves off the lawn."'
1: Traumaattisen ateistin jännitteessä on toki se huvittava puoli, että vaikka ateistit yleensä selitetään traumaattisina hahmoina, heitä kuvataan usein nimen omaan kärsimyksistä irtautuneina. Esimerkiksi Lewis "Paholaisen kirjeopistossa" selittää omalta osaltaan miksi juoksuhaudoissa ei ole ateisteja ; Hänestä tuskan kuvitteleminen on yksi demonien ovelin kikka. Jos ihminen räytyy pinnallisesti kuvitteellisessa, hän kuitenkin helposti ymmärtää tuskan mitättömyyden jos kokisi vaikka vain viisi minuuttia aitoa hammassärkyä. Siksi demonien pitäisikin suojella tämänlaisilta, todellinen tuska ja kärsimys kun on ateistille vierasta. Ateistikuva onkin fundamentalisteilla likimain poikkeuksetta tällä tavalla sisäisesti ristiriitainen-

Ideologioiden jännite.

Elokuvassa taistelevat ensi sijassa maailmankatsomukset. Tämä korostuu sillä, että elokuvan lopussa tapahtuu maailmanloppu ja astrofyysikkomme kuolee auringon flarepurkaukseen, johon hänen tietäväisyytensä on antanut lähinnä pari päivää aikaa jona tietää että maailma loppuu ja että oikein mitään ei voi tehdä. Nämä maailmankuvat itse asiassa esitellään alun yliopistoluennolla (joka on sinänsä omituisen lapsenomainen, aikuiset ihmiset pallottelevat palloilla ja kertovat yksittäisiä irtofaktoja auringosta ja tätä kutsutaan "astrofysiikaksi".) Vastakkain on determinismi ja indeterminismi -nimilappujen alle ohjatut näkemykset.

Elokuva yrittääkin itse asiassa tehdä samaa kuin astrofyysikkomme luennossa "We're going to pose a topic to get you thinking along the right lines for your term paper. It's the subject of randomness versus determinism in the universe." Ja käsitteet on määritelty hyvin erikoisella, filosofiasta ja luonnontieteistä hyvin poikkeavilla, tavoilla. Tavoilla jotka ovat kuitenkin tuttuja erilaisista uskonnollisista pseudotiedehörhötyksistä.
1: Determinismi käsitteistötään seuraavalla tavalla "Determinism says
that occurrences in nature are causally decided by preceding events or natural laws,
that everything leading up to this point has happened for a reason." ... "Now, I want you to think about the perfect set of circumstances that put this celestial ball of fire at just the correct distance from our little blue planet for life to evolve, making it possible for you to be sitting here in this riveting lecture. But that's a nice thought, right? Everything has a purpose, an order to it, is determined." Toisin sanoen determinismi yhdistetään lainomaisuuden ja ennustettavuuden sijasta hieman eri asiaksi ; Se määritetään enemmänkin samaksi asiaksi kuin tarkoitus ja tarkoituksellisuus, ja tätä kautta determinismi esimerkiksi sidotaan antrooppiseen periaatteeseen.
2: Satunnaisuuden (indeterminismin) se sen sijaan määrittelee seuraavalla tavalla "But then there's the other side of the argument, the theory of randomness, which says it's all simply coincidence. The very fact we exist is nothing but the result of a complex yet inevitable string of chemical accidents and biological mutations. There is no grand meaning. There's no purpose." Eli tässä determinismin puute nähdään automaattisesti samana asiana kuin tarkoituksettomuus. On erikoista huomata evoluutioviitteitä astrofysiikan luennolla, sen sijaan että olisi annettu vaikkapa toinen selitys antrooppiseen periaatteeseen.

Luentokohtaus määrittää vastakkain olevat näkemykset ja tässä astrofyysikko laitetaan ottamaan tähän kantaa. Koska elokuva on kasvukertomus, hän tietysti lähtee "väärältä puolelta" jotta oppimiskokemus on maksimaalinen. (Tällä ateistisankari oikeutetaan.) Elokuvan sanoma tosin voidaan arvata jo tästä kohtauksesta. Oppilaat nimittäin komppaavat, nauravat ja taputtelevat siinä determinismin kohdalla, kun taas indeterminismin kohdalla he ovat tyrmistyneitä ja hiljaa. Näin luodaan samastumiskenttä jota katsojan sosiaalisena olentona oletetaan mukailevan. Samalla professorin selityksen tarkkuus eroaa. Antrooppista periaatetta on alustettu ja se on astrofysiikan kannalta olennaisempi. Näin näyttää että determinismin takana on enemmän tiedettä. Samaa epäbalanssia ajaa myös se, että determinismiä käytetään hyvin voimakkaasti ja tavalla joka korostaa että se on hieno sivistyssana. Indeterminismiä taas kutsutaan omituisen arkisella, jopa vähättelevällä termillä "randomness".
1: Itse sanoin tässä vaiheessa että määritelmät ovat hyvin omituiset, ja että tämä on "eksplisiittisesti antidarwinistinen elokuva" ja aloin laskemaan hihhulipisteitä, eli keskityin vahvemmin seuraamaan uskonnollisia symboleja ja retorisia kikkoja. Syy oli selvä. Kun elokuva käyttää astrofysiikan kovan tieteen mainetta, heittää tämän sijaan irtofaktoja ja perusfilosofian yläastekursseja joissa on vain karkeita peruskäsitteitä. Ja jos peruskäsitteet ja yksinkertaisuus voisivat olla hyväksyttyjä koska kyseessä on elokuva, niin tämä selitys katoaa sillä että nämä peruskäsitteet on läpikäyty totaalisen virheellisesti. Väärä filosofia taas on juuri sen laista kuin on hihhuleille tyypillistä. Se, että joku vahingossa tekisi joukon juuri samoja massivisen typeriä virheitä kuin tietyt uskonnolliset suuntaukset ei ole uskottavaa. Ergo.

Profetoinnin armolahja

Elokuvassa ytimeen nousee 50 vuotta haudattuna ollut paperi jossa on numeroita. Astrofyysikkotiedemies ajautuu purkamaan tätä ja selviää että tässä on listattuna ennaltatiedettyjä onnettomuuksia ja niiden paikkoja ja kuolinmääriä. Samalla hänen poikansa kohtaa kuiskailijoita. Matkan varrella ajatus siitä että lappu olisi vain sattumaa hylätään. Se on profetia.

Näin ollen epävarmuus ja maailmankuvallisuus oli vain tiedon vajavaisuudesta johtuva asiantila, jolloin ateismiin oikeuttaa lähinnä jonkinlainen ignoraatio.

Huipentumassa astrofyysikon poika Caleb ja lukujen penkomisessa auttanut lapun kirjoittajan tyttären tytär Abby lentävät avaruusolentojen mukana taivaaseen ja päätyvät pupuineen paratiisimaiseen tilaan jossa on jättimäinen puu (hyvän ja pahan tiedon puun vertaus) odottamassa. Astrofyysikko tietysti tässä vaiheessa tietää että kaiken takana olevan totuuden, että determinismi on voittanut. Mutta tämä ei riitä. UFOon pääsevät vain valitut "He's saying only the chosen must go, those who heard the call." Astrofyysikko tajuaa että "They haven't chosen us, Caleb. They've chosen you, both of you." Lopussa kaikki muut paitsi taivaisiin temmatut kuolevat, mutta astrofyysikko päätyy (herännäisen) pappisisänsä luo positiivisella mielellä "This isn't the end, Son." - "I know."

Mitä näistä voi raapia esiin?

Elokuvan näkemys on selkeästi kalvinismin sävyttämää. Kalvinismissahan opin ytimessä on predestinaatio, joka olettaa että ihmisten valinnat ja päätöksetkin ovat ennaltamäärättyjä. Tämä sävytys tietysti leimaa determinismin tärkeyden korostamista. Siksi unohtuu, että determinismi tarkoittaa likimain vain sitä että olisi mahdollista olla "Laplacen demoni" , joka tilan nykytilan tietäen kykenee arvioimaan mitä tapahtuu tulevaisuudessa ja menneisyydessä. (Determinismi koskee enemmän todellisuuden epäsatunnaista luonnonlakien seuraamista ja jossain määrin episteemisiä tietämisen rajoja ; Tutkija voi deterministisessä maailmassa olla laplacen demoni jos hänellä olisi tiedot lähtötilasta. Luonnonlaeilla ei determinismissä tarvitse olla luojaa, kysymys on seurauksien vääjäämättömyydestä.)
1: Tarkoitus on siis liitetty filosofisella uskonnollisella vakaumuspuolivoltilla. ~ Determinismi sanoo vain että luonnonlait ovat asettaneet planeetat tietylle etäisyydelle, eikä tässä tarvita mitään tarkoitusta koska tähtiä ja planeettoja on hyvin paljon, jolloin on selvää että osa niistä on elämälle sopivalla etäisyydellä. Ja että kun olemme elossa, emme luonnollisesti ole satunnaisesti valitulla planeetalla ollenkaan. Determinismissä sattuma näyttäytyy lähinnä (a) epätiedon määreenä ja (b) jos on iso määrä luonnonlakien määräämiä tapahtumia, ja lähtökohdissa on tiettyjä eroja, tulee jakauma jossa on esimerkiksi planeettoja tietyllä etäisyydellä ja tämän tunnetuin syin syntyneen sijainti/etäisyyseron koemme sattumana.

Elokuva on liitettävissä dispensationalistiseen suuntaukseen. Enkeli-avaruusolentojen osuus maailmanlopussa taas vertautuu ylöstempauksen tematiikkaan, joka on dispensationalismissa olennaisin asia. Tämä suuntaus keskittyy myös lopun aikojen tuntemiseen. Tässä mielessä tämä olisi hyvä arvaus elokuvan pääsanomaksi. Kuitenkin tätä tulkintaa rikkoo se, että dispensationalismissa korostetaan tuskan aikaa. Siinä ylöstempauksen jälkeinen maanpäällinen vaivan aika kestää 7 vuotta, ja tämän aikana on vielä mahdollista pelastua. Elokuvassa "Taivaaseen tempaamisen" ja maailmantuhon välillä on erona tunteja.

Todellinen tarkka kuvaus on tarkempi löytää. Elokuva nimittäin sanoo sen ääneen. Se kun nostaa eksplisiittisesti esiin karismaattiset liikkeet. Tämä ei tietysti yllätä kun elokuvassa astrofyysikon isä on läpipositiivisesti kuvattu tunnustuksellinen karismaattinen pastori. Tässä maailmankuvassa korostuvat maailmanlopun, ylöstempauksen ja vastaavien lisäksi myös erilaiset armolahjat : Tässä maailmankuvassa yhteys Jumalan kanssa ilmenee usein erilaisilla ihmekyvyillä, joista profetoimisen lahja on yksi arvostetuimmista. Elokuva juoni siis pyörii erään karismaattisen liikkeen peruselementtien kanssa.

Ja näin auringon polttaminen ja fiksoituminen palaviin ihmisiin ja eläimiin joita elokuva on pullollaan ovat vain helvettimetaforaa. Ne ovat ikään kuin ennakkonäyte Helvetin liekeistä, ja tämän vuoksi niiden käyttäminen on osa elokuvan sanoman taustaideologista kuvastoa.

Siksi, kaiken kaikkiaan, elokuva pitäisikin määritellä uusiksi. Tietämisellä tai asioiden episteemisellä punnitsemisella on hyvin vähän tekemistä sen alleviivaavan juonen kanssa. Tuolla otsikolla elokuva osuisi paremmin siihen kulmaan mihin se osuu, ja se luultavasti kutsuisi elokuviin niitä ihmisiä joita tämäntyyppinen alleviivaaminen kiinnostaa.