Illuusiot empirismin voimavarana

Skeptismiä ja skientismiä moititaan usein ylpeydestä ja liiasta varmuudesta. Ja tässä yhteydessä tieteen hylkäämiä aikanaan uskomia teorioita, kuten flogistonia, ja illuusioita käytetään varoitusmerkkeinä liiasta ylpeydestä. Tiedeuskokritiikin ytimessä onkin nimenomaan ajatus tieteestä faustilaisena sopimuksena tai jonain jossa tiedemies unohtaa nöyryyden.

Tämä näkemys on kiinnostava sillä se nojaa hyvin vahvasti ajatukseen tiedeuskosta loogisen positivismin kaltaisena lopullisia varmuuksia hakevana ensimmäisenä filosofiana joka olisi täysin metafysiikatonta. Tämänlaista ylpeää varmuutta ei toki ole vaikeaa löytää vaikkapa monista skeptikoiden facebookryhmistä. Siellä luotetaan omiin näkemyksiin hyvinkin vahvasti.

Mutta tieteenfilosofian - ja tätä kautta skientismin – puolelle voidaan laittaa kontrastia. Kun esimerkiksi itse olen sitä mieltä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa, en lainkaan edusta loogisen positivismin ajatussuuntausta. Sillä näkemykseni ytimessä on enemmänkin syvä tiedostaminen ihmisten läpitunkevasta erehtyväisyydestä ja hölmöydestä. Ja jossa ylpeys voi heijastua myös esimerkiksi siinä kun puolustetaan niitä mukamas nöyriä yliluonnollisia uskomuksia lähinnä siksi että ne hyväilevät ihmisten egoa sanoen että Jumala on asettanut ihmiset tärkeälle sijalle ja että ihmiset ovat hyvin tärkeitä ja saavat haluttavia asioita, kuten tuonpuoleisen elämän.

Olenkin ollut erityisen vahvassa konfliktissa esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajatuksen kanssa. Siinähän on taustalla hyvinkin loogisen positivismin hamuama ajatus siitä että ihmisen aistit ja järki olisivat ehdottoman ja lopullisen varmoja ja että tieteellisen maailmankatsomuksen olisi annettava ihmiselle varmuus tästä. ; Käytännössä Plantingan järjen ja havaintojen varmuus on lähinnä hieman empiristisillä mausteilla uudelleenmuotoiltua René Descartesin metafysiikattoman rationaalisen järjen puolustuspuhetta joka on käytännössä loogista positivismia yhdellä lisäaistilla, jumala-aistilla (sensus divinitatis).

Oma näkemykseni on Quinelaisessa naturalismissa. Onkin mielenkiintoista miten naturalisti ja skientistinen Quine onkin lokeroitunut jopa englanninkielisen wikipedian puolella nimenomaan loogisen positivismin kriitikoihin. ; Tämä ei toki ole ihme, sillä Quinen ”Empirismin kaksi dogmia” Two Dogmas of Empiricism" moittii loogiselle positivismille tärkeän verifikationismin kannalta oleelliseen analyyttisen ja synteettisen tiedon välistä jaottelua.

Ja tässä yhdistyy ajatus siitä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa ja ajatus siitä että illuusiot ovat tärkeitä ja erehtyväisyyden tiedostaminen oleellinen osa koko tiedeprosessia. Karkeasti; Tutkimusta tarvitaan juuri siksi että ihmiset eivät ole aisteineen ja älyineen kovinkaan erinomaisia.

Quinelle skeptisyys on tieteen voima. Skeptisyyden ytimessä on tietoisuus illuusioista, siitä että meidän ei aina pidä uskoa silmiämme.

Skeptisyys saa voimansa kangastuksista, näennäisesti taipuvissa tikuissa vedessä, sateenkaarissa, jälkikuvissa, kaksoisnäkemisissä, unissa. Mutta missä mielessä ne ovat illuusioita? Siinä mielessä että ne näyttävät olevan materiaalisia objekteja joita ne eivät ole. Illuusiot ovat illuusioita vain suhteessa aikaisempaan tietoomme siitä miten normaalit aineelliset kappaleet käyttäytyvät. Ja johon ne ovat kontrastina. Perustalla olevat fysikaaliset tieteet ja uleinen tieto aineellisista kappaleista on tätä kautta liitoksissa skeptismiin. Quinelle kaikki perustelu on tieteellistä perustelua. Perinteisen epistemologian hylkääminen on tarpeen koska siinä nojataan saavuttamattomaan ensimmäiseen filosofiaan. Meillä ei ole tarjolla muuta kuin uudelleenarviointia. Emme voi hylätä kaikkia oletuksiamme maailmasta ja aloittaa tyhjästä. Uskomukset, hypoteesit, teoriat ja metodit oikeutuvat saavutustensa kautta. Hän lähti siitä että tosiasiassa illuusiot, unet ja muut skeptiset kokemukset ovat jotain jotka ovat järkeviä mahdollisuuksia sitä kautta että olemme kokeneet niitä. Toisin sanoen kun tulkitsemme illuusiot virheiksi, teemme tämän tavalla joka on tärkeässä suhteessa tietoon ja kokemukseen.

Quinen naturalismin keskeisin osa onkin sen asettuminen vastustamaan ensimmäistä filosofiaa. Tässä hän viittaa esimerkiksi Descartesin ”Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta” (1641) -teoksesta tuttuun pyrkimykseen rajata skeptismi täysin irralleen tiedosta. Descartesin tavoitteena oli osoittaa tiedolle varma ja täysin epäilyksetön perusta. Tässä vanhassa mallissa perinteiset empiristit yrittivät todistaa varmuutta puhtaassa aistihavainoissa ja rationalistit logiikan ja järjen totuuksissa. Quinen tieto taas nojaa sen varaan, että tämänlainen tavoite ei ole mahdollinen. Eikä tarpeellinen. ; Quinen mukaan naturalismi on sitä että todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään eikä missään tiedettä edeltävässä filosofiassa. Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen filosofian tavoittelemisesta. Erehdys ja korjattavuus on oleellinen asia. Toisaalta tämä tarkoittaaa sitä että naturalismi ei voi olla tilivelvollinen millekään tieteen yläpuolelle menevälle tuomioistuimelle. Koska niiden vaatimukset nousevat siitä että annetaan jollekin perutalle sama asema kuin ensimmäisille filosofioille. Quinen naturalismi ei ole vastuussa siitä onko se ristiriidassa sen ulkopuolelta tulevien vaateiden kanssa vai ei.

Jos naturalistin keskeisenä tehtävänä olisi osoittaa ensimmäisen filosofian hengessä että tieteellinen tieto seisoo varmalla pohjalla, olisi asenne kehäinen. Mutta jos tästä vaateesta luovutaan katovavat myös ne ristiriidat ja ongelmat joilla epistemologiaa on vaivattu. ; Kun oletuksesta siitä että tiedon tulisi olla antiskeptistä luovutaan ehdottomana vaatimuksena, ei naturalismilla ole tässä suhteessa ongelmia.

Tällä on merkittävä suhde illuusioihin. Sillä Quinen mukaan jos tiedämme että jokin on illuusio, se on kontrastissa tietoon. Esimerkiksi jos veteen tietyss kulmassa laitettu keppi näyttää taittuneeksi, on sen toteaminen taipuneeksi jotain joka onnistuu vain jos meillä on tieto siitä että keppi on todellisuudessa suora. Tämänlaiset asiat ovat ponnahduslautoja tietoon. ; Yksittäisiin tieteellisiin väittämiin kohdistuvat skeptiset epäilykset vaativat laajan ja hyväksyttävän taustan joka hyväksytään tiedoksi. Tätä kautta väitteet voivat olla vääriä mutta ne eivät kuitenkaan ole samaa kuin tiedossa epäonnistuminen ja tiedon täysi saavuttamattomuus. Jotkin väitelauseet ovat paremmin tietoa kuin jotkin toiset eivät.

Illuusiot ovat tässä mielessä kuin entisiä kumottuja paradigmoja. Ikuisiin totuuksiin luottavat ovat sitoutuneet omiin ensimmäisiin metafysiikkoihinsa ja ovat tätä kautta ylpeitä. Tiede ja sen muuttuminen ja teorioiden hylkääminen nähdään heikkoutena. Kun tosiasiassa voidaankin nähdä että tässä päinvastoin käykin niin, että flogistonin hylkääminen osoittaa että skientismi ei olekaan olekaan niin kovin ylpeää ja dogmaattista. Kuten Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt ; Falsifioituvuusperiaatteiden kaltaiset vaatimukset ja muut vastaavat korjausprosessit johtavat siihen että tieteellinen maailmankuva ei voisi ja saisi olla dogmaattista. Tiede edistyy juoksemalla eteenpäin. Ensimmäisen filosofian kannattajat taas seisovat paikallaan ja määrittelevät olevansa jo maalissa, ja pitävät tätä todistuksena siitä että heillä itsellään on käsissään jotain ikuista ja pysyvää. Erikoista että he eivät useinkaan näe tässä mitään ylpeilyä. Me muut taas edistymme, tai vähintään pyörimme kehää joka on pidempi kuin muistimme.

Eivät ne minunkaan vaippanu pursunneet mitään ylitsevuotavaista rakkautta

On paljon tuotteita joita myydään vauvoja varten, mutta joiden markkinoinnin kohteet ovat heidän vanhempiaan. Näissä mainoksissa tarjotaan usein vauvalle erilaisia utopioita. ; Vauva on ikään kuin potentiaalisessa tilassa ja mysteeri. Ja kaikki odottavat lapsistaan parasta. Potentiaali tarkoittaa tällöin ennen kaikkea sitä että lapsesta tulee potentiaalisesti suurmies josta vanhemmat voivat olla ylpeitä. (Ennen voisi sanoa että vaikka presidentti, mutta nyt tämänlainen ei enää välttämättä sovi tähän yhteyteen esimerkiksi.)

Sama näkyy tietenkin myös vaipoissa. Vauvat kakkaavat mutta mainosten pissa on korkeintaan sinistä ja sekin tulee lasista. Kuitenkin suurin osa vanhemmista on oikeasti mielenterveitä ihmisiä jotka eivät nauti kakkaleikeistä. Vaipanvaihto ei ole mikään ilon ja riemun asia sellaisenaan.

Elämme oikeasti maailmassa jossa lapsista kasvaa jotain joka vaatii astetta suurempaa ; Rakkautta sellaista kohtaan josta ei ole niin ylpeä. Jos moni kuvitteli että potentiaalissa oleva vauva on astronautti tai lentäviä autoja kehittävä insinööri, on lopputulos usein aikuiskoliikkinen tuotos joka opettelee oikeinkirjoitustaitoja mouhottamalla internetin matalamielisimmissä kerrostumissa.

Kyllä kai näitäkin lapsiaan vanhemmat monesti rakastavat. Miksi ei laittaa tätä vaippamainoksiin? Olisi piristävää nähdä vaippamainos mallia "kyllähän sinä nyt siitä kumminkin tykkäät, melkein, joskus."

Pieni yöraivo : Kristityistä Fundamentalisteista (oikeiden ihmisten inspiroimana)

Suurin osa fundamentalisteista on siitä erikoisia että he ottavat itseensä silloin kuin ei pitäisi. Ja ottavat uskontoonsa silloin kun varsinkaan ei pitäisi.

Tämä johtuu siitä, että kristinuskon pelastusoppi on individualistista mutta he itse toimivat nimenomaan muiden moraalinvartijana. Kristinuskossa jokainen yksilö pelastuu armosta omalla uskollaan.¹ Mutta käytännössä kristinusko näyttäytyy siten että sen sijaan että kristitty pelkäisi homouden syntiä niin että varoisi itse homoilemasta tai omaa yhteisöä homoilemasta², hän nimenomaan tekee tästä poliittisen ilmiön jolla halutaan rajoittaa nimenomaan ei-kristittyjen elämää.

Toisaalta homoseksuaalisuuden syntisyys on siitä hyvä esimerkki että "Raamattu" tuomitsee myös ylpeyden. Ja käytännössä jokainen fundamentalisti jonka minä olen tavannut on ollut ylpeä siitä miten hän osaa ja tietää kristinuskon ja miten hänellä on tietoa joka on niin paljon parempaa kuin huonojen ateistien tai liberaalien suvakkien. Näidenkin toteuttaminen on tietenkin syntiä. Mutta kristitty ei suitsi tätä syntiä itsessään, vaan sen innolla ja voimalla hän tunkee julistelemaan. Hän korkeintaan kiistää oman ylpeytensä. Joka taas on, annetun tekstiaineiston edessä, yhtä uskottavaa kuin selittäisi että ei ole oikeasti homoseksuaali sen jälkeen kun on kärähtänyt homoseksistä miesprostituoidun kanssa.³

Ja kun fundamentalisti on ylpeä eikä suostu tunnustamaan saati korjaamaan kusipäisyyttään hänen läsnäolonsa etäännyttää muita ihmisiä. Se ärsyttää. Se ajaa kauemmas kristinuskosta. Se, että fundamentalisti selittää tämän olevan "pelastamista" ja "heikoilta jäiltä patistamista" ei siksi ole kovinkaan hyvä selitys. Se on sama kuin väittäisi että heikoilta jäiltä pelastaminen tarkoittaisi sitä että kerättäisiin koko "Pikku Kakkosen" piirrostiimi aseistettaisiin verisillä moukareilla ja asetettaisiin piirittämään tyyppiä ja "varokaa heikkoa jäätä" huutoa pidellen ajaisi ihmistä kohti avantoa niin että avanto olisi ainut paikka jonne voisi mennä ja paeta tätä hirviöjoukkoa johon kaikista viimeiseksi haluaisi liittyä ja seuraavaksi vähiten haluaisi kohdata missään, saati pimeillä kuvilla kylmässä talvella heikkojen jäiden lähellä.

Mutta tästä pahastumisen he vetävät uskontoon. Kyse ei ole fundamentalistin uskosta joka ei pidä pelastusta poliittis-yhteiskunnallisena vaan jossa kristitty yksilö pelastuu yksinään voimatta pelastaa naapuriaan joka on vastuussa omasta pelastuksestaan, eikä tavallaan edes siitä koska kyse on Jeesuksen armosta. Mutta fundamentalisti näkee että jos hänestä ärsyyntyy eikä halua olla hänen poliittis-aktiivisessa jengissään niin sitten vihaa hänen uskontoaan ja on hänen uskontoaan vastaan.

Fundamentalisti olettaa että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että hän saa haukkua ketä vain ja tehdä mitä tahansa rajoitteita kenelle tahansa. Mutta kaikkien täytyy poistaa kaikki rajoitteet hänen itsensä tieltä ja kiitettävä kohteliaasti siitä että hän on sellainen paskapää kuin on. Fundamentalistin läpikusipäisyyden edessä pitäisi pyytää lisää ja kertoa sen olevan paras asia koko elämässä. Fundamentalistin sanomaa ja asennevammailua pitää myös kutsua maailman parhaaksi tarinaksi.⁴

Fundamentalistit tuntuvat toki joskus ymmärtävän että heidän ainoa ansionsa on jonkun toisen kuin heidän itsensä armo. Tähän armoon he tarvitsevatkin jotain itseään hyveellisempää ja täydellisempää.⁵ Mutta tätä ei viedä kovin syvälliselle tasolle, esimerkiksi itsetutkisteluun ja parannukseen asti. Armo pikemminkin on vain jotain jota tarvitaan sitten kun jäädään perseilystä kiinni. Ja armoa tarvitaan että sama meno voi jatkua tulevaisuudessakin. Fundamentalistin ajatus uskonnonvapaudesta on se, että ei riitä että hän saa huutaa uskomuksiaan ja vastustaa muiden ihmisten uskomusten huutelua.

He eivät ymmärrä että suuri osoitus suomalaisten pakanoiden jaloudesta ja uskonnonvapauden rakastamisesta on se, että he itse ovat hengissä juuri sillä hetkellä kaiken sen jälkeen mitä he itse ovat muille sanoneet ja tehneet. He eivät ymmärrä, että tämä fakta osoittaa kerettiläisiltä sellaista armeliaisuutta ja hyvettä että se on suurempaa kuin mitä fundamentalisteja suurempi hyveellisyysvoima osoittaa niissä kirjoissaan, kirjoissaan jotka on kenties toiveajattelun vuoksi nimetty formaattiin johon yhdistetään niihin tutustuminen kirjoittajan kuoleman jälkeen. Eivätkä fundamentalistit ymmärrä tätä vaikka kaikista vähiten he itse sietäisivät että jokin muu ideologia kohtelisi heitä itseään tavalla jolla he ovat muita kohdelleet.⁶

---

1 Joka on varsin ristiriitainen juttu, mutta tämä ei haittaa kristittyjä tiettävästi. Erimielisyys on pahaa logismia tai skientismiä joka on pahutta koska se on logismia tai skientismiä. Joka ei ole logiikan tai tieteen vihaamista koska logismissa ja skientismissä on kyse ismistä jossa annetaan liikaa valtaa logiikan tai tieteen kaikkivoipaisuudelle. Tämä arroganssi tunnistetaan siitä että tiedettä ja logiikkaa käytetään vähentämään jumalan olemassaolon väistämättömyyttä ja sitä että vain hölmö on ateisti.
2 Tämä näkyy aina kun uskovainen julkimo, kuten vaikka Markku Koivisto, kärähtää homoseksuaalisuudesta. Tällöin puhutaan armosta ja siitä että jumala ei kiellä homoseksuaalisuutta vaan homoseksuaalit aktit joita nämä saarnaajat ovat menneet tekemään. Mutta joita kohdellaan armolla vaikka ne toistuisivatkin koska se on eri asia kuin homoseksuaalien ei-kristittyjen harrastama homoseksuaalisuus jota he eivät pyytele anteeksi kristityltä yleisöltä ja asetu kristillisen yhteisön vallankäytön kohteeksi.
3 Rehellisyyden nimissä; Ted Haggard yritti juuri tätä. Joten sama erikoisuus koskee uskovaisten harrastamaa homoseksuaalisuuttakin.
4 Ja joulun tarina on kaunis. Mutta oikeasti lapsensurmista koostuva tarina on kaunis vain fundamentalisteille. Edes "Game of Thrones" -fanit eivät kutsu joulutarinaan verrattavissa olevaa ensimmäisen kauden ensimmäistä jaksoa "kauniiksi jaksoksi".
5 Tosin mikä tahansa on heitä itseään hyveellisempää ja täydellisempää. Olen toki kuullut että Jumalan teot olivat hyviä mutta Saatana on sen turmellut. Mutta ällistyttävää on että tässä turmeltuneiden maailmassa kaikista suurimmat turmeltuneet eivät palvokaan Saatanaa vaan väittävät olevan häntä vastaan koviten taistelevaa joukkoa..
6 Suurin aikamme maailmankuvallinen arvokeskustelukysymys on oikesti se, että kuinka monta "kuollut vauva" -vitsiä tarvitaan laskemaan abortinvastuskeskustelu jonne on iskostunut edes yksi fundamentalistikristilliesti motivoitunut aktivisti keskutelemaan. Ja näin sanoo ihminen joka on jossain määrin huolissaan abortista ja pitää aihetta vaikeana ja tärkeänä.

Nietzsche käy lankeemuksen edellä?

"All great things occur away from glory and the marketplace: the inventors of new values have always lived away from glory and the marketplace."
(Friedrich Nietzsche, "Thus Spoke Zarathustra", p. 79)

Jukka Kivimäki kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa otsikolla "Pride comes before a fall - Ylpeys käy lankeemuksen edellä". Hän kirjoittaa terveestä itsetunnosta ja vastaavasta. "Omasta onnistumisestamme voimme hyvällä omalla tunnolle kokea mielihyvää, mutta ylpeilyyn meillä ei sittenkään taida olla varaa. Terveen itsetunnon ja ylpeyden ero voi tuntua hiuksen hienolta, mutta se on todella merkittävä." Ja tältä osin hän on sitä mieltä että Pride -kampanjan nimi on hieman huono.

Filosofia kiinnostavaksi asia muuttui kun Jari Haukka saapuu kommentoimaan Nietzschen filosofiasta. "“HelsinkiPride” on mielestäni varsin onnistunut nimivalinta. Se kuvastaa tyhjentävästi aikamme ideologiaa. Valtaideologian eli kapitalistisen nihilismin ydin on yksilön täydellinen, pidäkkeetön vapaus. Tämä saksalaisen filosofi Nietzschen kuvaama yli-ihmisideologia tunnustaa ainoaksi mitaksi ihmisen oman tahdon toteuttamisen. Ei ole oikeaa tai väärää, vain oman itsensä toteuttaminen on tärkeää. Tämä tietysti on ihanteellisen ideologia kulutuskeskeiseen kapitalismiin, jossa ihmisen päähänpistojen toteuttaminen on taloudellisen toiminnan päämäärä. On tietysti itsestään selvää, että kyseessä oleva yli-ihmisuskonto on täysin antikristillinen elämänkatsomus. Kristittyjen on kuitenkin hyvä välillä muistaa, millaisen ideologian alaisuudessa toimimme."

Kommentin asiavirheet...

Teema on hieman erikoinen. Hän näyttää sekoittavan konsepteja hyvin ankarasti. Nietzsche mainitaan samassa yhteydessä kuin kapitalistinen nihilismi. Lisäksi esitetään että nihilismi ja yli-ihmisoppi ovat yksi ja sama asia. Tekstikokonaisuus näyttää siltä snobbailevalta tekoälykkyydeltä jota filosofiaa osaamattomat idiootit tekevät voidakseen päteä. Termi jota käytetään lähtökohtaisesti virheellisesti ei ole filosofista eksaktiutta. Se on sitä että sanaa käytetään jotta väitetty muuttuisi todeksi. Koska sillä on lähdeviite niin sitten se myös olisi näin. Name drop asiavirheillä ei ole asiallisen järkevän ihmisen strategia.

Kapitalistinen nihilismi on jotain josta Slavoj Zizek puhuu kapitalismin kritiikkinä. Jos kapitalismin ja Nietzschen filosofian yhteyttä lähtee hakemaan, joutuu tutustumaan sen tyyliseen aineistoon kuin "Friedrich Nietzsche’s Critique of Christianity and Capitalism". Tai astetta vakavampaan "Beyond Goods and Services: Toward a Nietzschean Critique of Capitalism". Tämä ei ole mikään ihme. Sillä Nietzsche asettui kärsimystä välttävää hedonismia vastaan ; Nietzschen irtiotto Schopenhauerin filosofiaan on hyvin keskeinen ymmärrettävä asia koko hänen opissaan. Nietzsche korosti että saavutukset vaativat myös kärsimystä. Ja näin ollen se joka haluaa nauttia joutuu väistämättä ponnistelemaan ja kärsimään. (Hän ei toki ole sadomasokisti, kaikki kärsimys ei johda nautintoon. Mutta nautintoa ei ole ilman kärsimystä.) "Iloisessa tieteessä" hän esittääkin aivan suoraan että "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Kristityt korostavat usein että kapitalismi, hedonismi, arvotyhjiö ja nihilismi olisivat sama asia. Ja sitovat nämä kaikki nimenomaan Nietzscheen. Mikä on omituista. Sillä jos hedonismi on arvotyhjiötä tai arvojen puutetta, miten se voisi olla hedonismia joka on sitä että arvot perustellaan nautinnoilla? Samoin Nietzsche ei teknisesti ottaen esittänyt että yli-ihminen olisi sama kuin viimeisten aikojen ihminen. Itse asiassa on enemmänkin niin että yli-ihminen on hyvän ja pahan tuolla puolen ponnistellen ja kärsien, kun taas nihilisti on joku joka nauttii pinnallisista huvituksista ja pyrkii kärsimysten minimoimiseen.

Samoin on tiedostettava että kapitalismi on hyvin apolloninen järjestelmä, jossa maailmaa ymmärretään ja toimitaan kuin se olisi hyvinkin jokin suuri systeemi. Ja Nietzsche piti tämänlaista hyvin epäesteettisenä, hänen mukaansa maailma ei ole ymmärrettävissä ja hallittavissa oleva järjestelmä, sellainen kuin markkinatalous tai markkinavoimat. (Epäesteettisyys oli hänen silmissään suunnilleen suurin synti, hän esimerkiksi dissasi evoluutioteoriaa koska se oli liian apolloninen.) Nietzschen maailmassa rahanteko, työ ja markkinapaikka olivat ressentimenttiä lietsovaa. Ressentiment, hyvin tietynlainen kaunaisuus, oli sitä että ihmiset tekivät jotain asioita joita he eivät autenttisesti tekisi, ja luovat halveksuntaa niitä kohtaan jotka tekevät toisin. Ressentimenttiä on esimerkiksi se, että ihmisen tekee mieli tehdä jotain mutta tätä kutsutaan synniksi. Ja sitten kun muut tekevät toisin, heitä halutaan häväistä ja luodaan vaikka helvettikuvaelmaa. Markkinatalouden kohdalla rahanhankinta muuttuu helpposti sellaiseksi että esimerkiksi downshiftaamista halveksitaan. Ressentiment -luonne takaa että Nietzdhelle nämä asiat ovat moraalin alapuolella. "Vapaa ihminen" ei tähtää rahaan, raha ja pinnalliset huvitukset kuuluvat siihen maailmaan jota sekä orjamoraalissa että viimeisten aikojen ihmisten laiskanpulskeassa nihilismissä olevat harrastavat. Yli-ihminen nousee tämänlaisten yläpuolelle. Ei kahlehdi itseään johonkin apollonisiin markkinavoimiin joita kuvittelee ymmärtävänsä ja joiden kautta luulee voivansa hallita muita ihmisiä, tuomiten muut ei-vapauteen.

Yhteys kapitalismiin syntyy suunnilleen samalla tavalla kuin Nietzschen yhdistäminen natsismiin. Ei sitä kautta mitä Nietzschen tekstit itse asiassa sanovat. Vaan sitä kautta että miten hänen sanomisiaan on väännelty ja väärinkäsitetty. Kapitalismi-nihilismi -klikin takaa löytyy sellainen epäajattelija kuin Ayn Rand. Hän ihaili Nietzscheä. Tämä ihailu voi monista tarkoittaa samaa kuin seuraaminen. Tosiasiassa uusliberalismissa on vahvoja anti-nietzscheläisiä teemoja. Nykyaikana moni ei välitä tästä, koska nihilismi on vain epämääräinen negatiivisia konnotaatioita sisältävä sivistyssana, ja hänen yhteydessään voidaan raiskata näppäimistöä kirjoittamalla tosiasiassa harvan ihmisen seuraaman ja vielä harvemman ymmärtämän saksalaisen filosofin nimen. (Nimen, jonka oikeinkirjoittaminen on peräti niin viheliäistä että moni tekee sen tiettävästi copy-pasteamalla sen wikipediasta.)

Ylpeyskin on jonkinlainen sivutuote, jos sekään. Nietzschellä on esimerkiksi seuraavia lausuntoja ylpeyteen ; "Memory says, 'I did that.' Pride replies, 'I could not have done that.' Eventually, memory yields." ja "Nothing has been purchased more dearly than the little bit of reason and sense of freedom which now constitutes our pride." Autenttisuus, luovuus, esteettisyys ja vastaavat ovat Nietzschen kantavia teemoja. Hän itse asiassa korostaa iloisuutta yli ylpeyden. Ylpeys on enemmänkin ansa. Yli-ihmistä kuvaa toki häpeän poissaolo, mutta vaatii melko väkisinvääntämistä että tästä saadaan ylpeyttä.

Nyt olemme nousseet asiavirheiden tuolle puolen.

Toki tämän jälkeen voidaan ymmärtää mitä Haukka on todennäköisesti tarkoittanut. Se voi olla ansiokasta asiavirheistä huolimatta. Tämä mahdollisuus ei toki aktualisoidu tässä tietyssä kommentissa. Mutta asia tulee kuitenkin käsitellä tämän mainitun lisäksi.

Nimittäin se, että kristillisessä tematiikassa "ylpeys käy lankeemuksen edellä". Ja tässä ylpeys nähdään hyvin laajassa merkityksessä. Usein tämä laaja merkitys tarkoittaa sitä että kristityillä aatetovereilla on Jumalan tuoma varmuus sen sijaan että he olisivat egoistisia kaikkitietäviä jotka tunkisivat ylpeästi kertomaan näkemyksiään ja demonstroimaan erinomaisuuttaan. Se vain näyttää ihan samalta. Mutta se ei ole ylpeyttä koska he ovat kristittyjä. He vain "pelastavat heikoilta jäiltä" ja "tiedottavat" sellaisella asenteella joka kuuluu itsestään liikaa luulevien egopullistumasta kärsivien nenäkkäiden pikkupoikien asennevalikkoon.

Tosiasiassa syntiset, kuten homoseksuaalit, kohtaavat häpäisyä. Kristityt yrittävät herättää heissä häpeää. Sillä synnintuntoon kannustaminen on heidän filosofiassaan hyve. Ja uskonnonvapaus kehottaa heitä olemaan asiaansa julistavia pikkusosiopaatteja jotka egoillessaan ensin tallaavat ihmsiten päälle ja sitten vaativat näitä ihmisiä pyytämään anteeksi tästä tallaamisesta aiheutunutta vaivaa. Kristittyjen teemana on häpeänherättäminen. Se, että homo ei ymmärrä hävetä vihastuttaa monia. Siksi homojen vastustaminen onkin yllättävän ankaraa.

Pride -kulkueen nimen tausta onkin juuri se, että he sanovat että vaikka heitä yritetään häpäistä niin he eivät häpeä. Ja kuten Adorno vihjasi, ihmisiä ei eniten ärsytä se että joku tekee väärin, vaan se että ihmiset tekevät väärin ja ovat onnellisia tästä huolimatta. Onnellinen syntinen loukkaa kristittyä. Siksi kristityille ateisti kelpaa jos ja vain jos ateisti kunnioittaa uskontoa sillä tietyllä tavalla että sanoo että olisi mielellään uskovainen koska se tekisi onnelliseksi, mutta ei voi ja siksi elo on voi kyynel. Siksi homoseksuaali joka on kaapissa eikä mene avioliittoon tai muutenkaan korosta voivansa saavuttaa monien tärkeinä pitämiä asioita, on heille aivan OK. He itse sanovat tämän kutakuinkin niin että he eivät vihaa homoseksuaaleja. Ja ovat siinä puoliksi oikeassa. Tosiasiassa he vihaavat onnellisia homoseksuaaleja, ja määrittelevät uskontosaivarteluilla nämä raivostumistunteet - jotka näkyvät erilaisissa itkupotkuraivareissa joita he kyllä osaavat joka päivä tehdä, aikuiset ihmiset - joksikin muuksi kuin vihaksi. Kaikki muut onneksi näkevät mistä on kyse. (Jos huutaa naama punaisena ja pahastuu, ja vastustaa tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia, on vihainen.)

vaikea ja epämieluisa tehtävä (ja makaabereja lisukkeita)

Kirkosta eroaminen on hyvin jännittävä asia. Siihen nimittäin liittyy hyvin vahvasti ongelmia jotka ovat liitoksissa ateismiin. Silloinkin kun eroaminen ei johdu suoranaisesta ateismista. "Yhtiönkadun" "älä sääli ateistia" -kirjoitus kuvaa sitä että suomessa kokemukset eivät vastaa amerikan ateistejen vainokokemuksia. "Viime päivinä netissä on pyörinyt köyhänmiehen kaavio siitä, kuinka ateistit kohtaavat syrjintää. Kyseistä kaaviota en jaksa edes etsiä, sillä siinä Yhdysvallat ja Suomi oli luokiteltu samaan kategoriaan. Näinhän se ei käytännön tasolla mene: Yhdysvalloissa noin 95% ihmisistä uskoo Jumalaan, mikä tarkoittaa, että myös ateismin vastustus on suurta – siinä missä se tarkoittaa myös, että yhdysvaltalaiset ateistit usein ovan paljon aggressiivisempia kuin vaikkapa suomalaiset. Tosiasiassa kuitenkin Suomessa asiat ovat toisella tolalla." Vaan ovat jotain muuta : "Joulun alla jouduin kuuntelemaan, kuinka ateisteilla ei ole oikeutta viettää joulua, ja kuinka meidän pitäisi olla töissä tällöin. Olen myös kuullut useasti, kuinka elämäni on tyhjää, enkä edes tajua sitä, koska minun elämässäni ei ole Jumalaa. Mietitäänpä hetki. Olenko koskaan sanonut, että uskovaisten elämä on köyhempää, koska he eivät näe faktoja samalla tavalla kuin minä? Olenko koskaan edes vihjannut, että käsittelisimme faktat eri tavoin omasta elämänkatsomuksemme pohjalta? Olenko koskaan sanonut, että uskovainen ihminen olisi typerämpi kuin ateisti? En, enkä sano. En ole niin ylimielinen." Yllättävän suuri määrä uskovaisista kuitenkin on.

Kirkosta eroaminen on muutoinkin vaikea asia. "Helsingin Sanomissa" kirjoiteltiin siitä miten kirkosta eroamiseen on reagoitu omituisesti. Mummot ovat voivotelleet, äidit tarjonneet rahaa. Etenkin moni isovanhempi kokee kirkosta eroamisen häpeänä. Osa ei uskalla kertoa eronneensa kirkosta koska he ovat nähneet miten muille eronneille on käynyt : Selän takana kuiskutellaan ja puhutaan pahaa. Osa on joutunut palaamaan kirkkoon koska puoliso on antanut ukaasit joissa avioliitto on synkronisoitu yhteen kirkkoonkuulumisstatuksen kanssa. Osa pelkää läheisten reaktioita jo ennakkoon, kokeilematta. Kirkosta eronneen lapsen puolesta itketään.

Tämä on mielenkiintoinen dilemma. Ja jossain määrin se maksimoituu hautajaisten kohdalla. Se tavallaan tiivistyy itsetarkoituksellisen makaaberin aiemman kirjoitukseni ytimeen. Koska kirkko ei todellakaan ole ulkopuolella maallisista asioista, se suorittaa hautaamisasian joka periaatteessa voitaisiin nähdä ns. maallisen regimentin asiaksi. Sillä kahden regimentin oppia ei haluta soveltaa sekularistisena, vaikka minun on hyvin vaikeaa nähdä niiden peruseetoksessa mitään kovin oleellista eroa. Näin ollen ateistin oikeus hautajaisiin voi jossain määrin kyseenalaistua. Se mitä laki sanoo ei vaikuta kovinkaan paljoa siihen miten jotkut tilanteen kokevat eettisellä tasolla. (Jonka vuoksi minulle syntyy reaktiivinen tarve kirjoittaa itsetarkoituksellisen makaabereja asioita.)

Eikä siinä vielä kaikki. Hautajaiset ovat jotain jossa kuolleella on yllättävän vähän vaikutusvaltaa. Ja joka itse asiassa on juhla joka pidetään omaisille termin niin ateistisessa kuin kristillisessäkin mielessä. Tästä seuraa se, että hyvin usein omaisten toiveesta kirkosta eronneelle liitetään hautajaisiin uskonnollisia elementtejä. Olen itse asiassa ollutkin kirkosta eronneen hautajaisissa joissa laulettiin virsiä. Kenties näiden kohdalla on vähän sama henki kuin "Suvivirren" kohdalla. Että yksi virsi ei tee asiasta uskonnonharjoittamista. Ja molemmissa ihmiset mielellään kiertävät sääntöjä jotta maailma pelittäisi heidän uskonvakaumuksensa ehtojen mukaisesti.

Jori Mäntysalo kirjoittikin tähän liittyen erikoisen asian koskien hautaamista koskevaa lakia. "Kirkkojärjestys kertoo. Kirkkoon kuulumaton henkilö voidaan siunata hautaan, jos omaiset tai muut vainajan hautauksesta huolehtivat henkilöt sitä pyytävät. Siunausta ei kuitenkaan toimiteta, jos vainaja on selvästi ilmaissut tahtovansa toisin tai jos pappi sielunhoidollisessa keskustelussa tai muulla tavoin saamansa käsityksen nojalla katsoo, ettei kirkolliseen hautaan siunaamiseen ole riittäviä perusteita. Onko säädös ajan tasalla? Itse luen tästä periaatteen "luterilainen kunnes toisin todistetaan". Papilla ei tarvitse olla positiivista syytä olettaa vainajan tahtoneen kirkollista siunasta; riittää, että häneltä puuttuu syy olettaa vainajan sellaista vastustaneen." Ja itse korostan että pappikin tämän lisäksi tietää vain sen mitä hänelle kerrotaan. Omaisten rehellisyys tässä kysymyksessä ei ole välttämättä kovin suurta. Eikä asiaa pidetä välttämättä kovin tärkeänä, koska "eihän sitä voi loukata jos mikään ei ole Pyhää". Nämä ovat kuitenkin osaltansa täsmälleen samoja omaisia jotka kirkosta eronneille itkevät ja tarjoavat rahaa. Nämä eivät lakkaa olemasta sukulaisia kuolinpäivänä joten nämä samat asenteet siirtyvät hautausprosessiin.

Asenteet ovat mielenkiintoisia koska käsite tasapuolinen, avoin ja muukin ovat osalla hitusen vihjeettömässä tilassa. Tätä heijastaa Mäntysalon saama kommentti : "Voiko pappi lausua neutraalilta kuuluvat sanat “Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman. Jeesus Kristus on herättävä sinut viimeisenä päivänä.” Kirkon opn mukaan näin tapahtuu. Tässä ei kuitenkaan kerrota mitään kuoleman jälkeisestä olotilasta tai arvuutella, missä vainaja sen viettää. Jos haluaa, että hautaansiunaamisessa ei ole mukana mitään kristillistä, niin ehkä silloin ei kannata viettää hautajaisia kirkon yhteydessä. Luulen." Minun on vaikeaa nähdä "jeesuskristuspelastaasielusi" -lausumaa eiuskonnollisena asiana. Se, että se on jonkin uskonnon mukaan totta ei tee siitä neutraalia. Hän tuskin pitää neutraalina jos joku buddhalainen pappi käy hänen oman ruumiinsa ääressä kertomassa sen mikä hänen uskontonsa mukaan on fakta. Että yhteislauletaan sielun nirvanakierrosta lausuen se kuin tosiasia. Hän voisi esimerkiksi tiedostaa sen että ateistien erilliset hautausmaat ovat olleet yleinen raivoamisen aihe. Hautaaminen etäällä kirkosta voi olla vaikeaa koska hautausmaat ovat kirkon omaisuutta ja ruumiinkäsittelytilat ja siirtelyradat pitävät sisällään helposti kappeleita. Hautajaisten pitäminen näiden tilojen ulkopuolella on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.
1: Tosin vihjeettömyys johtunee siitä että kommentoija on iältään sellaista ryhmää jonka hautaaminen on, ainakin tilastollisella tasolla katsoen, edessä nopeammin kuin omani. Tässä tapauksessa kannattaisi kenties olla hieman varovaisempi siitä minkälaisia kriteeriattribuutteja hän esittää siitä mikä on asiallista hautaamista. Sillä voi olla että joku kostonhimoinen ruoja käyttää samoja kriteeriattribuutteja hänen oman ruumiinsa äärellä ja väittää sitä asialliseksi. Mutta ikäkysymys on siitä merkittävä että sitä on tottunut tietynlaiseen maailman menoon. Ja sitten maailma onkin muuttunut alta. Suuri osa vanhuksista ei enää tiedä eri asioiden toiminnasta ja suhteista yhtikäs mitään. Eikä heitä edes kiinnosta. Tässä he ovat vähän kuin suurin osa ihmisistä. Mutta pahemmin, vahvemmin ja syvemmin. Ala-arvoiset asiatason tiedot ovat sinänsä surullinen asia. Sillä vaikka kommentoija yrittää luoda elämänkokemuksen gloriaa vetoamalla ikäänsä, ei minulla synny oikein muuta oloa kuin että eläkkeellä ollessa ja pitkä eletty elämä olisi periaatteessa antanut aikaa kerätä tuoreita tietoja ja muodostaa niistä viisaita käsityksiä. Mutta jostain syystä jos ihminen ei vanhene viisaasti hänestä tulee hahmo jolla on voimavaroja kiukustumiseen mutta ei asioista selvän ottamiseen. Iän lisäksi ei olekaan kykyä tai halua tai kumpaakaan. Itsekin kiukustun usein mielelläni mutta haluan sentään tarkistaa mouhotuksistani edes aivan perusasiat kuntoon. Ei liene hyväksi sydämelle jatkuva addrenaliinitila joten tuskin elän riittävän vanhaksi. Dementiaan verrattavissa oleva muistihäiriö minulla onneksi jo on.

Tähän liittyen on hyvä ottaa kommenteista asiallinen, joskin hitusen passiivisaggressiivinen, kommentti pappismieheltä ; "Olen siunannut hautaan muutamia krkkoon kuulumattomia. Papille se on vaikea ja epämieluisa tehtävä. Vaikeaksi sen tekee se, että toisaalta pappi ei saa valehdella, toisaalta olisi kuitenkin välitettävä lohtua omaisille.Toimitushan tapahtuu varsinaisesti omaisia varten, sillä siunauksellahan ei ole mitään vaikutusta vainajan kuolemanjälkeiseen kohtaloon.Vallitseva käytäntö kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, jos se tiedetään, vaikka siunauksen kieltäminen saattaakin loukata omaisten tunteita. Omaisten tarpeetonta loukkaamista kuitenkin pyritään välttämään, siksi siis siunaus on mahdollinen vaikka vainaja ei kuulukaan krkkoon." Papilla tuskin on motiiveja suorittaakaan tässä mitään. Harvalla kuitenkaan riittää pokerinaamaa kertoa siitä mitä uskon puute tarkoittaa armeliaan Jumalan pelastusopissa. ; Asiaa toki varmasti mutkistaa se että osa ihmisistä eroaa instituutiosta eikä Jumalasta. Liian liberaalin kirkon homo-naispappikannan vuoksi eronnut fundamentalistiseen lahkoon liittynyt tuskin näkee itseään minään ateistina. Näin ollen papin vastenmielisyys ei varmasti ole aina yhtä kova kuin ateistin siunaamisessa. Lisäksi on hyvä huomata että kirkolla ei ole muutenkaan mitään motiivia laittaa uskonnollisuutta hautauksiin koska siitä tulee kirkolle kuluja. Kysymys on siitä että miten vainajan tahto saadaan selville ja tarvittaessa omaisten ohi seurakuntaan asti. Väitän että tukkeena voi olla jotain josta ei voi syyttää kirkkoa.

Omaisen vaikeana ja epämieluisana tehtävänä onkin luoda hautajaiset ihmiselle joka edustaa kaameaa maailmankuvaa ja joka ei edes itse nauti koko hautausasiasta. Oma tapani suhtautua dilemmaan on se, että minun hautajaisissani saa laulaa virsiä täysin rinnoin ja sydämin. Kunhan muistaa yhden ehdon. Tilaisuudessa on keskelä pöytää tiili. Kun ensin lyö itseään otsaan sillä tiilellä niin saa laulaa. Kunhan tekee tämän sillä voimalla millä ajattelee minun lyövän sitä jonka elossaollessani tietäisin laulavan virsiä omassa hautajaisissani. (Iskun voima on hyvin arvaamaton, kenties hiljainen, kenties aivovammankova. Omaiseni tietävät persoonallisuustyyppini ja arvaamattomuuteni ja joviaaliuteni samanaikaisesti. Tehkööt arvion tilanteesta jota en itse osaa arvioida.)
1: Muutoin saavat ihmiset haudata, polttaa tai käsisahapaloitella ruumiini ruuakseen miten mielivät. Asia on tältä osin vähän kuten sanoin kun katsoimme "Castle" televisiosarjaa. Siinä vuosia sitten kuollut löytyi pakastimesta. Puolisoni piti tätä pakkassäilytystä jotenkin törkeänä. Itse en ymmärtänyt. Hän ehdotti että miettisin asiaa omalta kannaltani. Ja totesin että "julma murhaaminen on eri asia, mutta tuo pakkasessa oleva on vain lihaa. Tosin, no teknisesti ottaen niin minä olen nytkin." Kun ei laillani lainkaan usko sieluun nämä asiat ovat hieman omituisia.

---

Näin siis toimittakoon. Paitsi tietysti jos minun ruumiini pitää kontaminoida ebolalla ja heittää kristillisen päiväkodin leikkipaikalle.

Pojaton ihminen

"Syvemmältä" -blogissa otettiin kantaa vanhemmuuteen tavalla johon vain tuore vanhempi kykenee. "Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä. Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän. Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta. Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa." Tämä liitetään sitten jopa hyvin laajakirjoiseen asenteeseen "On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee. Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan."

Kommenteissa oltiin samaa mieltä. "Vanhemmuuden alkuvaiheet ovat tunne-elämän kannalta suorastaan transformatiivisia. Isäksi tuleminen muuttaa ihmistä pysyvällä tavalla. Siihen liittyy suuri onni, mutta myös suuri vastuu." ... "syvempiä merkityksellisyyden tunteita, joita esimerkiksi vanhemmuus tuottaa, ei voi varsinaisesti näyttää, eikä niitä voi indusoida kuvin ja signaalein, vaan niiden juuret ovat niin syvällä että ne täytyy itse kokea ja ymmärtää jotta niitä arvostaa." En ole niitä ihmisiä jotka ottaisivat kantaa lastenhoitoon. Minulla on toki sisaruksia ja kotonamme oltiin ns. perhepäivähoitajia. Opin tästä lähinnä sen miten paljon en halua lapsia. Ja koska minulla ei ole omia lapsia en tietenkään sano miten muiden pitää asiansa hoitaa. En tosin muutenkaan aivan hirveästi ole ottanut kantaa siihen miten ihmisen pitää tai ei pidä elämäänsä tuhlata ja mihin aikaansa haaskata.
1: Käytyäni asiasta syvää itsereflektiota haluan painottaa että en vihaa lapsia per se. En myöskään koe heitä kohtaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä jota koen lähtökohtaisesti ns. aikuisia kohtaan. Itse asiassa lapset ovat tässä hieman kuin eläimiä. Lapsi on siis miltei yhtä hyvä kuin koira. Olen esimerkiksi MTT:n siantutkimuslaitoksella tottunut paskaan joten vauvan pyllyn peseskely ja kusen kanssa pulaaminen ei tuottaisi merkittävää tuskaa. Samoin lapsen työläys - josta minulla on vain jonkinlainen aavistus, mutta jonka jo tämän kokemuksen perusteella tiedän epätarkoituksenmukaiseksi - vaatisi syviä elämäntapamuutoksia ja nämä olisivat ikäviä. Mutta ei minua tämäkään puoli ahdista. Sen sijaan lasten kanssa olemisessa mukavaa on silloin kun lapset ovat iloisia eivätkä ole matkalla tuhoonsa. Kuitenkin kun katsoo lapsia, he ovat usein joko itkemässä tai iloiten saattamassa itsensä tilanteeseen jossa on itkua. Lapsen elämä on riepottelua ja tämä vaikuttaa lapsen mielialaan. En vihaa lapsia, vaan sitä että tässä maailmassa lapsuus on perimmiltään liian kauheaa. Vika ei ole lapsissa vaan elämässä. Tämä voisi vielä muutoin riittää mutta temperamenttityyppini on huono joten todennäköisesti toistaisin esimerkiksi niitä virheitä joita omat vanhempani tekivät. Tosin en täysin sillä tekisin mahdollisesti kaiken vielä paljon heitä pahemmin ja metodisesti tehokkaammin. Ja ne eivät välttämättä ole toistamisen arvoisia virheitä ilman pahentamista. Olkoot tämä kannanottoni. Kannanottoni muun muassa abortin puolesta.

Mutta kenties tämä tematiikka on hyvä ottaa esille toista kautta.

"Kerran jäätyy kaikki aine / pimeys ottaa omakseen / joka hiukkashitusen / ja entropia lakaisee / peilin tyhjäks fotoneista / muistoista ja tallenteista / avaruus on tyhjä taulu / aika loputon."
(CMX, "Talvikuningas, Quanta")

Olisi kenties helppoa lähestyä asiaa evolutiivisesti. Selittää siitä miten lapset jakavat omia geenejä. Ja siksi vanhempien suhde omiin lapsiin on jotain aivan erilaista kuin joihinkin muihin lapsiin. Mutta kenties asiaa voi lähestyä vanhoillis-filosofisesti. Palata antiikkiin asti.

Eudaimoniaa (εὐδαιμονία) pidettiin korkeimpana hyveellisyyden muotona melko laajasti. Sitä tavoittelivat keskenään niinkin erilaiset ajattelijat kuin Platon, Aristoteles kuin Epikuros. Erityisesti eudaimonian suhde luonteen hyvyyteen (ἀρετή) kiinnosti. Tämä suhde on hyvin vaikea, mutta jossain mielessä eudaimonian erottaa pelkästään hyveellisestä toiminnasta se, että eudaimonia ikään kuin varmistui vasta kun koko elämä oli läpikäyty. Tästä syntyi asenne jossa viimeiset sanat ja hautajaisarvioinnit muuttuvat eettisesti hyvin oleellisiksi. Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että kunkin ihmisen hyvyys on jotain jonka lopullisen arvion tekee joku muu kuin hän itse. (Koska on jo kuollut.) aretēn ja eu̯dai̯monían välinen ero on siis "mittakaavassa".

Tämä karkeistus ei tietysti tee täyttä oikeutta antiikin etiikan kiemuroille. Mutta sen tarkkuus on riittävä. Sillä jos evoluutiossa on kysymys kelpoisimpien selviytymisestä, on lapsessa kuitenkin joka tapauksessa kysymys jonkinlaisesta ihmiskunnan selviytymisestä. Jossain mielessä ihminen on niin sosiaalinen eläin että jokaisen ihmisen merkitys on jossain määrin sidoksissa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Lapsi on jonkinlainen konkreettinen perinne. Ja egoistisinkin yksineläjä voi haluta jättää jälkensä seuraaville sukupolville vaikkapa tuottamalla jotain suurta taidetta, tiedettä. Tai mitä vain. Lopputulos ei välttämättä - tai edes usein - ole tietenkään mitenkään merkittävää. Mutta henki on kuitenkin tässä kohden lujana. (Ylpeys on useimmiten jossain mielessä sosiaalista, ilman muiden vaikuttumista siitä ikään kuin puuttuu jotain.)

Tätä ajatusta onkin lähestytty vaikkapa elokuvassa "Ihmisen pojat" ("Children of Men") jossa käsitellään yhteiskuntaa jossa lapsia ei synny. Ihmislajia vaivaa syvä hedelmättömyys. Lajin jatkuvuus nostetaan elokuvassa hyvin tärkeälle sijalle. Ja vaikka elokuvassa puitteet ovatkin muutoin periaatteessa kunnossa, kuvaa elokuva kulttuurin angstin tuottaman tappiomielialan sävyttämäksi. Yhteiskunta muuttuu ankeaksi ja alentuu väkivaltaiseksi anarkiaksi jos siinä ei ole "lapsuuden konseptia". Toki fiktio ei täysin vastaa tosiasioita, mutta asenne on kuitenkin jotain joka on helppoa sitoa siihen merkityksen tunteeseen jota tuoreet vanhemmat selvästi saavat.

Tässä kohden onkin mielenkiintoista ajatella että tämänlaatuinen merkitys on sellaisia harvoja metaetiikan muotoja joissa ateismi-teismi -linjama ei muuta yhtään mitään. Riittää että ajattelee sitä että ihminen on sosiaalinen eläin. Samuel Scheffler kirjoitti tuoreeseen kirjaan "Death and the Afterlife" ajatuksen jossa hän puolustaa teesiä jonka mukaan ihmiielämän merkitys on riippuvainen siitä että on olemassa jonkinlainen kollektiivinen kuolemanjälkeinen elämä. Tämän kuolemanjälkeisen elämän ei tarvitse olla henkilökohtainen tuonpuoleiselämä (It is not necessary to take Jesus Christ as your personal trainer.) Riittää että uskoo elämään oman kuoleman jälkeen. Taivasta ei siis tarvita etiikkaan tai merkitykselliseen elämään, riittää että jäljelle jää vaikkapa jälkipolvi joka sitten arvioi kuoleman jälkeen omaa eudaimoniaa. Scheffler tukee ajatusta esimerkiksi sellaisin ajatuskokein joissa pitää kuvitella ihmiskunnan tuhoa joka tapahtuu kolmekymmentä vuotta oman kuoleman jälkeen. Monista tämä vaikuttaisi siihen miten omaan elämään ja sen merkittävyyteen suhtaudutaan.

Minusta tässä ajatuksessa on jotain. Kuitenkin itse haluaisin enemmänkin elää omien arviointejeni varassa. Että vain minä arvioin onko elämäni hyvä vai ei. Mutta minä tunnetusti korostankin enemmän hyveitä kuin sitä miten paljon tai vähän ihmiset pitävät. Schefflerin argumentin ongelmat ovatkin tavallaan tässä. Hän rakentaa hyvin vetoavia ajatuskokeita. Mutta jotenkin niihin ei vain ole siltikään pakko hypätä mukaan. Tämä on jonkinlainen heikkous. Tosin ei luultavasti kovin suuri ; Vain misogyynit, sosiopaatit ja patologisella tasolla introvertit - ja korostan : on myös patologisella tavalla ekstrovertteja - jäävät kelkasta. Muihin Schefflerin ajatuskokeet iskevät vähintään eksistentiaalisella tasolla. Ja tästä on yleensä varsin lyhyt matka metaeettisen teorian kannattamiseen. Silti jossain mielessä moni miettii sitä että etiikka ei ole välttämättä sitä mitä jää pysyvästi jäljelle. Hyvä teko ei vaadi ikuisuutta ollakseen hyvä. Siksi moni yrittää esimerkiksi hymyillä toisille ihmisille. Ja saavuttaa muutenkin merkittäviä taitotasoja suoritteissa jotka ovat perimmiltään "ilmaan pystytettyjä katedraaleja". Tässä näkökulmassa on mahdollista sanoa siitä miten ihminen joka ei kykene elämään muutoin kuin toisten kautta ei itse asiassa elä. Ja muistuttaa siitä miten paras aviopuoliso on sellainen joka periaatteessa kykenisi elämään yksinkin. (Riippuvuus ja pakko olla parisuhteessa ovat huono asia, kuten jokainen "liian epätoivoisen yrittäjän" kanssa deitannut tietää.) Mutta kenties tämän kaiken sanomiseen tarvittaisiin kaltaiseni "teoriassa potentiaalisen sikiäjän" sijasta joku paatunut homoseksuelli.

"He don't kiss the way I kiss / (He don't got my lips) / And he don't rock the way I rock / (He don't got my cock) / He sure don't fuck the way I fuck / (Now you're out of luck) / 'Cause you know I'm the one / number one / I'm second to none."
(Chris Crocker "Second to none")

Skeptikon katkera kalkki : Kupilinen myrkkykatkoa

"Neljä muokkausta Wikipediaan voi olla jopa liikaa. Pelkäänpä, että herkkänahkaiset wikipederastit wikipedistit kokevat ko. artikkelin olemassaolon jonkinlaisena pilkantekona itseään kohtaan. Niinpä tietyt äärimmäisyysainekset, kuten edellä lainattu Quadriplegia, päätyvät fantasioimaan hikiholokaustista, jossa me ja kaikki ali-inhimillinen saasta, jota edustamme, katoaisi niin Wikipediasta kuin maan päältä yleensäkin, (tosin innokkaimpien wikipedistien mukaanhan ne ovat yksi ja sama asia) jolloin Diderot'n ylvään projektin aviottomat lapset voisivat rauhassa jatkaa kansanvalistustehtäväänsä vailla ikävää tunnetta, että joku nauraa heille."
(Napoleon, "hikipedia palautuksessa")

Skeptikoita ja uskonnottomia syytetään toistuvasti ylpeydestä. "Uskovaisilla naureskelun" katsotaan kuvaavan ylimielisyyttä. Tämä moite on hyvin vahvaa ka siinä yritetään nimenomaan kieltää tietynlainen keskustelu kokonaan.  Kritiikkiin vastataan sanomalla että se on asiatonta ja tyhmää. On selvää että jollakulla on tässä kohden téte a baffe (läimäyttämiseen houkuttelevat kasvot). Että joko uskovaisia tai pseudotieteilijöitä läimitään kasvoille tai sitten uskontokriitikoita ja skeptikoita. (Luultavasti molempia.) Ja tälle kaikelle on jokin syy. Jokin ihmisen mielessä vääntää tämänlaiseen. Muutenhan sitä ei tapahtuisi koko ajan.

Tässä kohden ei voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että syynä on luultavasti enemmänkin se, mitä Nassim Taleb näkee Sokrateen teloituskohtalon syyksi kirjassaan "Antihauras", sivulla 293. "Rakas Sokrates ... tiedätkö, miksi sinut on tuomittu kuolemaan? Koska saat ihmiset tuntemaan itsensä typeräksi sen takia että he noudattavat sokeasti tapojaan, vaistojaan ja perinteitään. Olet ehkä toisinaan oikeassa. Saatat kuitenkin hämmentää heitä asioista, jotka he ovat hoitaneet hienosti ja vaikeuksitta. Tuhoat ihmisten harhat itsestään. Viet tietämättömyyden ilon asioista joita emme ymmärrä. Eikä sinulla ole vastauksia. Et tarjoa heille ainuttakaan vastausta." Tämä kuvaus on ehdottomasti ymmärtävä Sokrateen teloittajia kohtaan. Mutta siinä nousee esille se, mikä ihmisten kanssa yleistä on. Eli kun ihmisen liika ylpeys saa kolauksen ja hän joutuu naurunalaiseksi, hän helposti syyttää muita nöyryyden puutteesta ja liiasta ylpeydestä.

Karkeasti ottaen tämä vahvistuu aina kun joku tulee ns. vaatimaan parempaa keskustelua. Tunteet ovat sen laatuisia että Sokrateen kohtalo tulee ymmärrettäväksi. Sama asia ärsyttää nykyihmisiä nykyskeptikoissa. Ja pulautteen pohjalta voisi sanoa että ärsyttää vahvasti.

Tässä perussävy voi olla vaatimus logiikasta. Mutta tarkempi analyysi paljastaa että tässä haetaan enemmänkin parempia käytöstapoja. Toisin sanoen uskontokeskustelusta ja uskontokritiikistä pitäisi poistaa se ajatus että uskovaisen myytti puhkeaisi tai että hänelle syntyisi ajatus siitä että joku nauraa heille. Skeptikoiden puolella ilmiö on, rehellisesti sanoen, vielä vahvempi kuin uskontokriitikoilla.

Ilmoilla on siellä jotenkin vahvemmin se että skeptikot edustavat järjestelmää. (Tämä on ymmärrettävää sillä uskonto on tavallista ja uskonnottomat vähemmistö.) Esimerkiksi vaihtoehtohoitajien asennetta voisi kuvata jokseenkin siten että heille on "vaihtoehtohoito ja vaihtoehdottomuushoito". Skeptikot eivät ole avomielisiä jos eivät ota homeopatiaa vakavasti, mutta jos homeopaatikko epäilee big pharmaa eikä ota sitä vakavasti niin se ei ole jotain jota kuvataan "dogmaattisuuden" kaltaisilla käsitteillä. Sillä maailmankuvan joustamattomuus ei tavallaan ole tässä se perusasia vaan se keiden uskomuksille naureskellaan. Vaatiessaan avomielisyyttä, vaaditaan perimmiltään esimerkiksi sitä että tieteellisen ajattelun periaatteista joustetaan. Mikään demarkaatiokriteeriltä haiskahtavakaan ei voi olla mitään muuta kuin maailmankuvallisuutta. (Tämä on toki tuttua kristittyjen kreationistien parista.)

Siksi vaatimus paremmasta keskustelusta ei hoidu paremmilla argumenteilla. Sillä tässä ei haeta argumentteja vaan erilaista vastaamista ja suhtautumista. Karkeasti sanoen vaihtoehtohoitoja ei saa sanoa tehottomiksi vaan vaihtoehtohoitajia pitää kuunnella, heille pitää hymyillä ja taputtaa päähän. Mielipiteenilmaisuvapaus rajoittuu siihen että ostaako lopulta sen tuotteen vai ei. Että se on sitten se oma vapaus mitä omalla lompakolla tekee.

Tässä mielessä logiikka ja tiede on tietysti "rajoittavaa". Sehän rajaa asioita jotka ovat parempia kuin toiset. Ja näin se vertautuu Ben H. Wintersin "Järki ja tunteet ja merihirviöt" -kirjan rahoituskikkailuihin. (s. 15) "Säännöllisesti toistuvat maksatukset kahlitsevat miestä niin kuin köysi kahlitsi Odysseuksen mastoon, eikä sellainen ole ollenkaan suotavaa. Se on itsenäisyyden este."

Samaa nauretuksi tulemisen pelkoa voi tietysti kohdata mistä tahansa. Napoleonin wikipediailmaus vihjaa että myös senkaltaisten projektien parista asennetta löytää helpostikin. Oleellista niissä on kuitenkin vahva konformistisuus. Vaihtoehtohoitajien ja uskontoryhmien sisällä haetaankin hyvillä tavoilla koheeisiota. Niissä syntyy echo chamber jossa erimielisyys on täysin hampaatonta ja merkityksetöntä. Toki on ymmärrettävää että jos on elänyt tälläisessä suojatussa pumpulielämässä niin kaikki aito erimielisyys ja asioiden punnitseminen vaikuttaa vainoamiselta. Mutta oikeasti tämä on enemmän echo chamberin totuttamaa herkkänahkaisuutta ja pikkusieluisuutta.
1: Kauniita piirteitä, joiden kohdalla oleellisin ongelma on se, että näitä piirteitä ei ole opittu sublimoimaan, jalostamaan, johonkin tuotteliaaseen. Ja näin ne ovat säälittäviä likaisia piirteitä eivätkä osa suurempaa persoonaa. Tai jos on, niin on kyllä paska persoona eräillä.

Tässä mielessä syvin kysymys onkin siinä että miksi ihmeessä skeptikoiden tai uskontokriitikoiden edes pitäisi suostua keskustelemaan uskonnoista tavalla jossa uskovaiset saavat määrätä keskustelun näkökulmat ja keskusteluasenteet. Kun kenties koko asian ytimessä on se, että konformismissa, noin yleensä ottaen, lähinnä piilotetaan väärintekoja ja suojellaan väärintekijöitä. Eli kauniilla puheella "siloitellaan konkreettisemmat pahat teot konkreettisemmassa maailmassa". Epäkohtelias ilmaisutapa on kuitenkin lähinnä esteettisesti rumaa. Teot ovat paljon helpommin myös pahoja. Konformismilla myös ostetaan helposti huviretkiä Abileneen. Tehdään yhdessä sopuisasti päätöksiä joita kukaan ei halua.

"liberaalit taiteet" vs. "juova luokka"

Keskiajalla sivistyneen ajattelun ytimessä ei ollut tiede nykyaikaisessa mielessä. Sen sijaan ytimessä oli Artes liberalis (~vapaat taiteet), joiden hallinta oli sivistyksen mittarina. Näiden ytimessä oli auktoriteetteihin vetoaminen. "Tämä Päivä" -blogissa kuvattiin miten tässä oli tärkeää olla oikeaoppinen. Tieteissä oli ylimmät auktoriteetit joiden sanomisia tulkittiin. "Esimerkiksi kieliopin auktoriteetteja olivat Priscian ja Donatus, logiikan Aristoteles, retoriikan Cicero, geometrian Euclid, tähtitieteen Ptolemaios ja aritmetiikan ja musiikin Boethius." Näiden tulkitsemisesta ei voitu livetä koska siitä olisi seurannut ylpeyden syntiin lankeaminen "auktoriteetteja ei voitu noin vain hylätä, sillä heidän arvovaltaansa kunnioitettiin merkittävästi. Nähtiin, että "mestarin" haastaminen oli ylpeyttä; haastaja sanoi olevansa suurempi kuin historian suurimpiin kuuluva ajattelija." Esimerkiksi tämän vuoksi keskiajan teologiaa kuvasi se, että tulkittiin vahviten Aristotelesta ja Platonia.

Tämä vastaa tietysti melko vahvasti sitä kuvaa jota meille usein kaupitellaan. Jossa tieteen vallankumous ja valistus olisivat jotenkin purkaneet tämän vyyhdin. Kuitenkin tosiasiassa valistusaika tuotti toisen mielenkiintoisen ongelman. Auktoriteettiin vetoamisesta ei itse asiassa luovuttu. Sen sijaan oltiin ylpeitä. "Systomykoosi" -blogi nosti valistushengen yleistymiseen liittyneen nerokultin. Ja itse asiassa hän korostaa että paikoin tämä ei ole kadonnut yhtään mihinkään "Nerokultti syntyi joskus siinä 1700-1800 -lukujen vaihteessa. Erityisesti taiteessa nerokultille fäppäillään edelleen, tieteessä se on onneksi jo jonkin verran häipynyt. Tieteessä sisältö on nykyään yleensä tärkeämpi kuin ihminen. Epätieteellinen argumentti ei muutu päteväksi jos neroihminen esittää sen, taiteessa ja himaslaisuudessa näin käy."
1: Keskiaikaista auktoriteettia ja nerokulttia erottaakin oikeastaan vain se, että palvonnan kohde ei ole joku kuollut patu, vaan se on joku elossaoleva. Yleensä peräti neroutta ihailileva itse. Systomykoosin esiin tuoma Casson korostaa että ideat ovat hyviä koska ne ovat peräisin erityislaatuisilta ihmisiltä. (Tieteenfilosofiassa taas on ajateltu että hyvä teoria on hyvä kun se kestää empiirisiä testejä ja auttaa tutkimustyön tekemisessä.)

Talouden puolella tämänlainen on tietysti vanhastaan totuttua. Esimerkiksi Björn Wahlroosin ajatus "enemmistön tyranniasta" perustuu siihen että yhteiskunnan tehtävänä on nostaa erityiset nerot siivilleen. Suurin osa massasta on lampaita. (Ja missä nero laiduntaa - siellä lampaat ei voi ratsastaa.) Voidaankin sanoa että luokkayhteiskunnan ytimessä on helposti tämänlainen jaottelu. Jos on suuret tuloerot ja suuri ero omistajaluokan ja rahvaan välillä, on tätä yleensä vähintään oikeutettu nerokultilla. Valtiaat eivät ole ehkä nykyään tai valistusaikanakaan enää jumalisia, mutta he ovat sitten vain jumalattoman viisaita ja taitavia.

Opportunistisen kikkailun ideologiseksi symboliksi (himaslaisuus) tiivistynyt Pekka Himanen on tässä itse asiassa mielenkiintoinen moderni esimerkki. Häntä itse asiassa myydään toistuvasti nimen omaan lapsinerokultilla. Esimerkiksi Ville Valo korosti eräässä haastattelussa että hän on Himasen ystävä ja että Himasta kiusataan koska ihmiset eivät kestä lapsineroja. Moni muukin on korostanut että Himasen saavutus, erityisen nuorena valmistuminen, kertoisi että hän on erikoislaatuinen tyyppi. Tämä on itse asiassa enemmän kuin mahdollista. Mutta kun kritiikin aiheena ei yleensä ole Himasen älykkyysosamäärätestien tulos tai Mensan jäsenkortin saamisen epäily vaan hänen tuotoksensa laatu, tämä on oikeastaan irrelevanttia.

Tälle voidaan nähdä jopa yhteiskunnallinen ulottuvuus. Erityisesti tämä koskee liberaalia vasemmistoa. Tämän päivän "Metrossa" oli pieni kolumni, joka mielestäni kuvasti hyvin osuvasti modernia luokkayhteiskuntaa. Siinä korostettiin miten monet vasemmistolaiset poliitikot ovat korostaneet että luokkayhteiskunta on jo purettu. Kuitenkin tosiasiassa luokkayhteiskunta on. Se ei vain koske konkreettisia kommunistien korostamia tuotantovälineitä tai edes abstraktimpaa rahaa "Wahlroosin malliin". Kysymys on statuksesta. Sanotaan suoraan "auktoriteetista".

Tässä kohden ytimessä on se, että uusi yläluokka on ns. luova luokka. Tämä koostuu esimerkiksi tutkijoista, tiedemiehistä, yhteiskuntateoreetikosita, teologeista, pelisuunnittelijoista ja vastaavista. Heidän palkkansa ei ole mainittavan korkea, usein jopa kohtuu matala. Mutta se on se mihin pyritään ja johon kuulumista arvostetaan. Luova luokka on se, johon oikeistolainen menee koska sitä kautta tienataan innovatiivisesti rahaa. Luova luokka on myös se johon vasemmistointellektuelli identifioituu.
1: Ja jopa ne pseudotieteilijät, denialistit, crankit ja muut jotka periaatteessa halveksuvat yliopistoa, postmodernistien intellektuellien akatemioita ja/tai luonnontiedemaailmaa "norsunluutorneiluksi" ja "tiedepoliisijuntaksi" arvostavat aivan helvetisti omia ideologejaan jotka ovat ajamassa "oikeaa ideologiaa" luovan luokan keinoin!

Moderni vasemmisto ei ole ollut kunnolla heikon ja köyhän rasvanahkaduunarin asialla, vaan ajanut taiteen, kulttuurin, monikulttuurisuuden ja muun luovan luokan kiinnostuskohteiden mukaisia asioita. Itse asiassa liberaalien taiteiden harjoittajat kokevat amisviiksipojut ja karvaperseduunarit koetaan hieman halveksittavina rassukoina joihin kohdistetaan sitä erityislaatuista sääliä jota perinteisen maailman aristokraattiset naiset kohdistivat sitä ylenkatseellista sääliä joihin kontrasti rakentamalla saatiin korostettua omaa erinomaisuutta.

Lukeneisuus on merkittävä jakolinja jossa jaetaan "laumasieluiseen juovaan luokkaan" ja "idiiveistä koostuvaan luovaan luokkaan".

Menisin jopa niin pitkälle että väittäisin että uudessa "Artes Liberaliksessa" on nimenomaan klassisia auktoriteetteja joita tulkitaan. Siksi tekstiin pitää saada sitaatti Derridaa ja viite Foucaultia. Tai kuten humanistisen puolen opintojaan päättämispuolella oleva ystäväni toteaa kasvatustieteen "mustasta laatikosta". (Kasvatustiede tuntuu olevan jonkinlainen yliopistomaailman roska-aitta, joka ei toki ole sama kuin huonouden synonyymi, mutta jonne sinun on mentävä jos olet huono mutta haluat olla silti akateeminen.) ; Gradun kirjoittamisessa vaikeinta ei ole asiasisällön keksiminen, vaan valtaosa työstä koostuu siitä että omia näkemyksiä ei sanota omina näkemyksinä vaan löydetään joku viite, että etsitään joku muu joka on sanonut saman. Ja tälläinen kuulemma aina löytyy. - Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisi ensin kaivanut jotain lähteitä joita on helppo löytää ja koostanut niistä jonkinlaisen kollaasin, mutta hän halusi että gradu vastaisi jotakuinkin sitä mitä hän itse näkee asioista. (Strategiakin on perimmiltään "vain valinta".)

Koska heteroseksuaalin on sairasta ajatella ; Pieni referaatti "Jumalallisesta tarkoitus -perästä".

Ylläoleva lausunto on jotain jota voisi olla vaikeaa keksiä. Se toki alkaa mielenkiintoisella - kenties typoksi tulkittavissa olevalta - tunustukselta - joka eitypoksi tunnistettuna tosin kuvaisi vahvaa itsereflektiokykyä. Itse, heterona, toivoisin kuitenkin että ajattelu ei olisi sairasta vaikka ei olisikaan homo. Ja siksi päädyn jatkamaan. Siinä löytyy kohtia jotka ovat omituisia ; Siinä on piilotettuna sellaisia implikaatioita, kuten että selibaatissa eläminen ei ole Jumalallisen kaavan mukaista koska jumalan "tarkoitus perä" menisi päälaelle.

Tämän blogauksen ideana on kuitenkin muistuttaa siitä miten "Raamatun" homovastaisuus on itse asiassa paljon vaikeampi asia kuin yllä esitetään. Itse asiassa homoseksuaalisuuden vastustamisessa on unohdettu puoli ; Se ei ole niinkään teologinen tai Raamatullinen, kuin käytännössä tehty tulkinta ja toimintamalli.

"Huffington postissa" onkin tuore teologin tekemä kirjoitus Raamatun homoseksuaalisuuskuvasta. Referoin ja välikommentoin tästä muutamia ajatuksia, jotka ovat erityisen oleellisia juuri alkuun lainaamani lausunnon kannalta.

Silmillepistävää on, miten monet nykyajan heijastumat paljastuvat joksikin muuksi kuin Raamatun opetuksiksi. Esimerkiksi klassinen selitys toistaa että homoseksuaalisuus ei ole synti, vaan pelkästään homoseksuaalisuuden harjoittaminen on. Raamattu ei itse asiassa ole täsmällinen aiheessa. "it is important to recognize that the peoples of biblical antiquity had no idea of homosexuality as identity, orientation or lifestyle." Väite toiminnasta ei siis itse asiassa ole ollenkaan Raamatullinen. Se, että niitä toistetaan kuin ne olisivat kuvaakin sitä miten vähän tosiasiallinen aktivistikristitty tosiasiassa osaa, ymmärtää ja on lukenut Raamattuaan.
1: Se, jos ateisti ei osaa erottaa vanhan testamentin Joosefia uuden testamentin Jeesuksen isästä on sek' kohloa että yleissivistymätöntä, mutta ymmärrettävää koska koko kirja ei koske hänen minuuttaan. Mutta kun vastaavaa kolhoutta harjoittaa ihminen jonka maailmankuvan ytimessä väitetään olevan kristillisyys. Heiltä mogia ei voi sallia. Jos niitä tulee, ei voi tehdä dogmatiikkaperustaisia kannanottoja siitä mitä Raamattu sallii ja mitä ei.

Muutenkin näyttää siltä että Raamatun homoihin liittyvät kohdat liittyvät hieman muihin asioihin. Esimerkiksi Sodoma ja Gomorra ja niiden syntisyys oli Raamatun mukaan jotain muuta kuin pelkästään sitä että ihmiset halusivat raiskata miehiä. Raamatussa Sodomaan ja Gomorraan liitetäänkin seksuaalisuuden sijasta pääsijaan ahneus ja ylpeys ; Fundamentalistien sodommassa nimenomaan seksuaalisuus ja homous nähdään synniksi mutta ... "Bible itself tells a different story, that long before the crowd clamored for Lot's guests God had already condemned Sodom as "wicked," an apparent catch-all phrase for all types of transgressions (Genesis 13:13). What did Sodom's wickedness entail? Ezekiel explains that it was not sexual sins, but rather "pride, excess of food [that is, for greed and unwillingness to share], ... prosperous ease" and because it "did not aid the poor and needy" (16:49-50). The prophet Jeremiah gives the same general reason (23:13), as does Jesus (Matthew 10:14-15). In fact, biblical references to Sodom and Gomorrah overwhelmingly cite the issues of unscrupulousness and domination of others as their fatal transgressions; there is little if any mention of any kind of sex. The inescapable conclusion is that the use of the term "sodomite" as a signifier for a homosexual person has absolutely no basis in the Bible -- none." Valitettavasti tämä on sitä mitä oikeistolainen kristitty - joka kannustaa "yrittämiseen eikä loisimiseen" - tai kalvinisti tai menestyksen teologian ystävä -jonka mukaan köyhiä ei tarvitse auttaa koska eihän Jumalakaan heistä välitä vaan on selvästi predestinoinut nämä Helvettiin - ei tietysti halua nähdä. Sillä nehän koskisivat heidän omaa käyttäytymistään. Syntikonsepti taas on heidän käsissään lähinnä jokin jolla käydä ns. maailmankuvasotaa. Eli synti ei ole konsepti jolla vahditaan omia toimia, vaan jokin jolla haukutaan, alistetaan ja pilkataan toisia. Ja joista yritetään tehdä lainsäädäntöä rajoittamaan muiden toimintaa.

Vanha testamentti käsittelee homoutta vain kahdessa yhteydessä. "There are only two other direct references to male-on-male sex in the Old Testament, one in Deuteronomy and one in Leviticus (interestingly, lesbianism is never mentioned in the Old Testament)." Ja niitä katsellessa tulee erikoinen mieli. Sillä ensimmäinen kohta viittaakin kaanaan alueella vaikuttaneissa harhaopeissa olleeseen pappisperinteeseen. Siinä viitattiin tapoihin joissa väärän uskonnon pappismiehet pukeutuivat naisiksi - ja antoivat jopa kastroida itsensä. "One of the religious practices the biblical commands sought to keep Israelites from adopting was the ritual of male Canaanite priests honoring goddess figures by dressing like women, taking on social roles associated with women and, in some cases, even having themselves castrated." Joka itse asiassa viittaakin enemmän väärien uskontojen palvomiseen - ja on itse asiassa vahvemmin sovellettavissa transvestiitteihin ja eunukkeihin kuin homoihin. Myös temppeliprostituutiota haluttiin rajoittaa. "Another alarming practice was male and female Canaanite ritual temple prostitution, apparently for the purpose of appeasing their gods of fertility." Ja tämäkin selvästi koskee enemmän vääräuskoisuutta ja prostituutiota kuin homoseksuaalisuutta itsessään.

Sama koskee myös uutta testamenttia. Paavali, tuo maineeltaan ankara homojenvastustaja, onkin viitannut enemmän liialliseen seksuaaliseen kokeiluun ja häpeälliseen yliseksuaalisuuteen kuin homouteen. Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä "Paul's focus is not homosexuality, but "dishonorable passions," lust, orgiastic acting out, folks just "freaking," as they say in the street. Paul explicitly speaks about heterosexuals exchanging what is "natural" for what is "unnatural." That's why he calls their passions "unnatural," because they are doing what is unnatural for them as heterosexuals; for gay people, on the other hand, sexual intimacy with members of their own gender is not unnatural, it is purely natural." Samoin on hyvä miettiä mitä Paavali tuomitsee. Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen 6:9-10 kielletään monenlaista varkaudesta juoppouteen. Mukana on kaksi termiä jotka voidaan liittää homoihin ; Paavali käyttää sanoja "malakos" ja "arsenokoita". Ensimmäinen (malakos) viittaa miesprostituoituihin ja ne voidaan yhdistää ennen kaikkea lapsiprostituoituihin ; Prostitutioituna toimiminen ja pedofilia tuomitaan. Toinen termi (arsenkoita) taas on tulkinnanvarainen Kirjoittaja esittää että uskottava tulkinta on että "malakoi refers to youths who are sexually used and arsenokoita to the men who use them." Joka taas viittaa siihen että kysymys on jostain hieman muusta kuin siitä homoseksuaalisuudesta jonka avioliittoja tässä ollaan kovasti vastustamassa.
1: Tietääkseni Paavali oli roomalaisena kulttuurinsa lapsi ja on hyvä muistaa sen ajan kunniakäsitystä joka liittyy homoseksuaalisuuteen. Niissä homostelussa ei ollut itsessään kunniaa tai häpeää, vaan kysymys oli kontekstista ; Penetroivana osapuolena asia oli aivan hyvä, mutta vastaanottavassa roolissa olisi häpeällistä olla, koska siinä rinnastui ikään kuin naiseen. Tämä puoli tulkinnoissa unohtuu fundamentalisteilta hyvin usein. Se on erikoista koska nähdäkseni Raamatun ymmärtämisen pitäisi vaatia hyvin syvällistä ymmärrystä kirjasta ja sen taustoista. Sen sijaan fundamentalistit - jopa koulutetuimmat apologeetat - osaavat lähinnä toistaa iskulauseita. Tämä sama löytyy toki muustakin heidän toiminnastaan ; Esimerkiksi juttelin turhautuneen teologin kanssa, joka selitti siitä miten valtaosa naisiin kohdistuvista argumenteista perustuvat Aristoteleen ihmiskuvaan. Ja niiden pohjalta teologit ovat alkujaan rakentaneet käytänteitä. Nykyään kaikki Aristoteleen argumentit tältä osin on jätetty soveltamatta. Niiden johtopäätökset sen sijaan ovat jääneet tästä huolimatta elämään, perinteen voimasta lillivänä kuolleena käytäntönä joka on kadottanut pontensa sen intellektuaalisen taustan kadottua, mutta joka ei silti estä niitä pyörimästä ympäriinsä.

Tosin sitten Raamatussa kuitenkin Vanhassa Testamentissa - siis kirjassa jonka hyvon monien käskyjen kohdalla usein kuulemme nimenomaan fundamentalisteilta että Jeesus nollasi ne jotenkin - todella on se käsky tappaa mies joka makaa toisen miehen kanssa. Se voidaan tulkita laajasti ja näin sovittaa Raamatuntulkintaan hyväksyttävällä järkevyystasolla. Tämän ottaminen arvokeskustelun ytimeen on kuitenkin kiinnostava, koska se kuitenkin on myöl teloituslaki. Ja Raamattu osaa monta asiaa tähän liittyen. Fundamentalistit ovat hiljaa niistä vaikka ne ovat täsmälleen yhtä raamatullisia - elleivät peräti raamatullisempia koska niitä ei tarvitse samalla tavalla "vapaasti kontekstista ja kulttuuristaan irrottaen tulkita" jotta ne saadaan yhdistettyä kohteisiinsa. "But again, if anyone chooses to accept the Bible's denunciations, even prescriptions of death for "a man lies with a male," then what about other biblical commandments that prescribe murder for disobedient children, for those who have sex during a woman's menstrual cycle?"

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

Ylimielisyyttä vai pragmaattista ateismia?

Vietin eilen aikaa ajatuksenvaihdossa ihmisen kanssa, joka korosti sitä että uskonto ilmentää ihmisissä ylimielisyyttä. Tämä koski uskovaisia ja ateisteja. Hänestä ihmiset "Uskontoon tuntuu pätevän sellainen lainalaisuus, että lähes jokainen luulee kykenevänsä sanomaan siitä jotain olennaista. Tämä on aika outo juttu siinä mielessä, että ihmiset eivät yleensä toimi näin muiden asioiden parissa, vaan he yleensä myöntävät ihan auliisti tietojensa ja kykyjensä rajallisuuden." Toki olen tässä hieman erimielinen, koska ihmisillä on tosiasiassa usein mielipiteitä asioihin joihin heillä ei ole minkäänlaista kompetenssia. Tämä "yleinen ylimielisyys" koskee kulttuuria, politiikkaa ja tieteitä. Ihmiset katsovat voivansa keskustella talousasioista ilman taloustieteen tohtorin tutkintoa. Ihmisillä on mielipiteitä kansan parhaasta. ; Jokainen skeptikko tietää että ihmisillä on nykyään mielipiteitä vaihtoehtohoitoihin, horoskooppeihin, ilmastonmuutokseen, evoluutioteoriaan, kierrätykseen ja moniin moniin muihin asioihin. Eivätkä nämä ole yleisesti ottaen aina mukaile tiedemisten ja asiantuntijoiden näkemyksiä, vaan ihminen katsoo voivansa ohittaa nämä.

Ja sitten olen tietysti minä, joka vaatimattomauudessani osaan ja ymmärrän vain ihan kaiken kaikesta ja otan kantaa likimain joka asiaan.

Kun viimeksi katsoin, tieteen norsunluutornia vastaan taisteleva postmodernismi on monissa piireissä peräti muotia. ; Tämä on itse asiassa piirre joka yhdistää monia New-Agelaisia vaihtoehtohoitoja ja horoskooppeja kannattavia vihervasemmistohippejä ja yltiökonservatiivisia kreationistikristittyjä.

Mutta kuitenkin, tästä huolimatta, en malta olla olematta sitä mieltä että nykyään uskontoon otetaan hyvin paljon kantaa tavoilla jotka eivät ole teologisia.

"Uskontoa opetetaan lähinnä tiedollisesti. Mutta se ei ole uskonnon kannalta mikään ensisijainen tai edes olennainen tapa tulla tutuksi sen kanssa. Minusta ylimielisyys uskontoa ja sisältöjä kohtaan nousee nykyään etupäässä siitä, että ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että uskonnolla on omia sisältöjään, jotka eivät palaudu esim. omantunnonkysymyksiin ja etiikkaan, vaan joita määrittää jonkinlainen pyhyyden ja Jumalan persoonallisen läsnäolon voima. Ja tämä puolestaan on alue, joka on todennäköisesti paljon paremmin hanskassa sellaisilla tyypeillä, jotka yksinkertaisesti harjoittavat uskontoa antaumuksella, kuin sellaisilla tyypeillä, jotka käyttävät uskonnollisia premissejä argumentoidessaan maallisilla areenoilla ja niiden viitekehyksessä (tällaiseksi lasken esim. Puolimatkan ja muut vastaavat uskonnonfilosofiset lähestymistavat. Niissä lähestytään uskontoa sellaisista näkökulmista, jotka ovat uskonnolle itselleen melko merkitysettömiä, ja jotka tulevat sen käsittelyn piiriin lähinnä ulkoisen paineen kautta). Itse siis kaipaisin uskonnon suhteen enemmän ja vakavampaa suhtautumista uskonnon sellaisiin puoliin, jotka eivät avaudu järkeilemällä, etiikan avulla, yms. Siis sellaisiin puoliin, jotka erottavat uskonnon muista ihmiselämän osa-alueista."

Toki tässä on taustalla ajatus että kristinuskoa voi ymmärtää vain kristinuskon sisältä, jolloin kriitikko ei vain ole "riittävästi osallistunut". Ja niissä määritellään erikseen ensin että uskonto on erityislaatuista ja tämä premissi sitten nousee vahvasti johtopäätöksenomaiseksi asenteeksi, jossa uskonnolle vaaditaan uniikkeja oikeuksia ja privileegioita suhteessa mihin tahansa muuhun mielipiteeseen. Nostan tämän kuitenkin esiin siksi, että tosiasiassa tämäntapainen "arjessa eletty uskonnollisuus" on yleistä. Tässä kulmassa teologiset kiemurat ovat irrelevantteja.

Tämä kulma on hyvä muistaa esimerkiksi uusateismin kanssa. John Pieret nosti esiin piirteen joka hänestä kenties kuvaa eroa siitä mikä tekee ateistista erityisen uusateistin. Voidaankin jopa sanoa että tämä on yksi niistä tärkeimmistä piirre-eroista joka erottaa perinteisen ateismin uusateismista. Perinteisessä ateismissa uskontoa on usein lähestytty ensisijassa filosofisesti. Tässä on usein ohitettu se, että uskovainen kokee asiat tietyllä tavalla. Perinteinen lähestymistapa on yrittänyt hakea maallisia oikeuksia uskonnonharjoittamiselle. Näin syntyy esimerkiksi sosiaalisia selityksiä ; ""oh, all of her friends are at church" or "he uses church to make business contacts" or "it's a comforting tradition from their childhood."" Kuitenkin tämä teoreettinen viitekehys kuitenkin itse asiassa ohittaa sen mitä suurin osa uskovaisista sanoo. Uusateisti. "we have to take them at their word, and recognize that most people who go to church actually do so because they genuinely believe in all that stuff."

Tämän ongelmana on tietysti se, että tämän jälkeen käy juuri kuten lainaamani keskustelija minulle maanmainiosti esittää. Suuri osa teologian kiemuroista muuttuu irrelevantiksi. Dawkinskriitikot ovat usein nostaneet esiin sen miten Dawkins ei välitä esimerkiksi Paul Tillichin teologisista argumenteista. Yksi syy tähän on se, että he näkevät uusateismin vanhan ateismin kaltaisena filosofisena abstraktina järkäleenä. He näkevät että se on militanttia koska se nostaa esille muuta kuin sen vanhan "pehmeänä ja ystävällisenä" esitetyn hyväksyttävien tekosyiden hakemisen ja siirtyy sosiaalisesta selittämisestä ja elämäntapapuolelta suoraan siihen onko Jumalasta tieteellisiä todisteita vai ei ja moittii tämän puutteen takia uskontoa taikauskoksi.

Kun tajutaan että viitekehys on eri : Se ei ole abstraktia filosofiointia, vaan pragmaattista ateismia. Uskonnonfilosofia on tässä kehyksessä samassa suhteessa kuin Puolimatka keskustelukumppanilleni joka elää uskonelämää sen sijaan että pänttäisi jotain tylsiä loogisia kiemuroita, joiden roolin hän näkee lähennä jonain joka ei ole uskonnon ydintä vaan jossa annetaan periksi asiassa jossa ei tarvitsisisi antaa periksi ; Loogisia kikkailuja tehdään siksi että nykykulttuuri vaatii järkevyyttä, rationaalisia perusteita, logiikkaa ja muuta.

Toki tämänlaisten piirteiden tajuamisen jälkeen uusateismi muuttuu minun silmissäni ns. "helvetin tylsäksi". - Mikä lienee yksi syy miksi en heihin itseäni suostu laskemaan, toki sen lisäksi että en ole ateisti, vaan uskontokriittinen mikä lienee vielä piirun verran oleellisempi pikkuseikka sellaisella omituisella tavalla joka lienee selvää vain niille Haavistoa äänestäville PerusSuomalaisille.

Mutta kenties moni muu (on minua kypsempi ja) tajuaa ja osaa arvostaa sitä että kysymys ei itse asiassa ole militanttiudesta, vaan siitä että perinteisen tekosyiden ympärillä kikkaileva ateismi oli epäkohteliasta koska se ohitti ihmisten uskon. Uusateisti taas huomioi nimenomaan tämän ja ottaa tähän kantaa. Perinteistä ateismia on kenties helpompi sietää koska se kohdistaa nuolensa uskon kannalta epäoleelliseen ja jättää henkilökohtaisen uskonvakaumuksen syrjään. Uusateisti taas näkee että uskontoa olisi hyvä käsitellä (myös kriittisessä sävyssä) ensisijaisesti sen ytimestä. Tämän jälkeen tiettyjen asioiden ohittaminen on suorastaan velvollisuus ja sen vaatija näyttää lähinnä sen, että ei ole ymmärtänyt uusateismin ydintä.

Samalla on havaittavissa että uusateistien asenne omaan vakaumukseenkin näyttää olevan samantapainen ; Tämänlainen laiska/leppoisa suhde filosofiaan johtaa siihen että heidän suhtautumisensa ateismiin näyttää johtavan siihen että hekin viittaavat elämän kautta ja filosofiset kiemurat ja jumalatodistukset ovat tässä toisarvoisia. Näin ollen uusateismin kritiikki kohtaa samoja vaikeuksia kuin mitä filosofisella tasolla repiminen ja analysoiminen tekee niissä keskusteluissa joissa kaltaiseni otus on debatoinut vakaumuslähtöisen uskovan kanssa. (Kyllä, sieltä löytyy aina peruslähtökohtia ja filosofiseksi luokiteltavia käsityksiä ihmismielestä jne. Mutta nämä ovat vakaumuslähtökohdista katsovalle irrelevantteja koska ne eivät lainkaan kosketa sitä tunnepuolta.)

shoot-dang hoohah

Kävin "työmatkalla" Tallinnassa. Aikaa tuli tuhlattua hyödyllisesti. Siis mikäli hyöty uudelleenmääritellään esimerkiksi alkoholin lipittämiseksi ja muuksi hauskaksi toiminnaksi.

Sain jotenkin ihmeellisesti houkuteltua ihmiset ammuskelemaan jousiammuntaa, minusta vallan hienoissa puitteissa. Olen tietysti kokeillut jousiampumista aika monta kertaa ja olen aivan legendaarisen huono jousen kanssa. Kuitenkin nyt todistin että osun taustalla näkyvään Toompean linnaan, jos se ei juokse hirveän kovasti karkuun. Voitin "firman sisäisen" jousiammuntakilpailun hurjalla 2 pisteen marginaalilla. Kukaan muu kuin minä ei luonnollisesti ollut koskaan koskenutkaan jouseen. Nyt voin vain sanoa että ahkeralla harjoittelulla muut kenties pääsevät samanlaisen mestaritason tulokseen. Ammuimme 10 nuolen sarjana, taulussa oli pisteet 1-10, etäisyyttä oli 25 metriä. Osuminen oli yllättävän vaikeaa mutta ei mahdotonta. Ja minun tulokseni oli 27 pistettä. Keskiarvoinen nuoli siis "haavoitti" taulua hyvin niukasti.
1: Ja minun parannus kakkossijaan on keskiarvojen mukaan se, että kakkoseksi tulleelle annettaisiin "1 nuoli enemmän". Minua huvittikin rakentaa tämänlainen tuloksiin perustuva tasausjärjestelmä, joka löytyy golfistakin. Minusta tälläinen tasausjärjestelmä joka tekee systeemistä enemmän itseä vastaan kilpailua olisi ihan hieno. Tosin ne, joista jousiammunnan historian "tapa mahdollisimman monta vihollista", on jousiammunnassa jotain josta ei voida erkaantua, pitävät tietysti suoran objektiivisesta tuloslaskennasta.

Tämä tilanne kuitenkin on sellainen, että luonnollisesti se ratkaisee kaikki firman sisäiset arvovaltaongelmat. Jos joku on erimielinen, kerron vain kuinka päihitin kaikki jousessa. Tästä kuullaan ikuisesti, ja tähän vedotaan vielä sadankin vuoden päästä!

Filosofin ammattiylpeys

"Jos olet antanut periksi ylpeydelle, niin olet hävinnyt jo ennalta, mutta jos tartut ylpeyttä niskavilloista ja ratsastat sillä kuin orhilla, niin olet voinut voittaa jo etukäteen."
(Terry Pratchett, "Keskiyö ylläni", sivu 425)

Ylpeydestä on kristillisessä perinteessä tehty lähinnä synti, tarkemmin kuolemansynti. Näin siinä nähdään lähinnä negatiivisia ominaisuuksia. Ylimielisyys ja iso ego nähdään ihmisessä olevina vakavina puutteina. - Kuitenkin yleensä ihmiset hyväksyvät ylpeyttä jos se on asiantuntijuusylpeyttä. Kristillinenkin kulttuuri kannustaa iloitsemaan onnistumisistaan. Näin esimerkiksi suutari joka auttaa yhteisöään tekemällä laadukkaita kenkiä saa olla iloinen onnistumisestaan. Tätä ammattiylpeyttä ei pidetä samantapaisena ylpeytenä kuin ns. kompetenssitonta ylpeyttä.

Aristoteelisella ajattelulla onkin ollut suhteellisen suuri osa länsimaisessa kristillisessä maailmassa ; Aristoteleen telos, ihmisen tarkoitus ja tavoite, oli olennainen onnellisuuden elementti. Näin asiantuntijasta tulee ammattiylpeyden kautta onnellinen koska hänen henkilökohtaiset kiinnostuksenkohteensa sopivat yhteen yhteiskunnan tarpeiden kanssa.

Sublimaatiopohjainen ajatus, jossa ihmisen ikävät piirteet voivat kannustaa häntä tekemään jotain hyvin on hyvin tärkeä. Sillä monesti taito vaatii harjoittelua. Näin ammattiylpeys ikään kuin vaatii harjoittelemaan paremmaksi, nöyryytyksenpelkokin on vahva kannustin. Näin tavallisesti vain ikävänä nähdystä piirteestä löytyy hyviäkin puolia. Ihmiset hyväksyvätkin sen että ammattilainen on tyytyväinen tuloksistaan ja ammattitaidostaan. Siksi hei eivät sitä yleensä kutsukaan sitä "ylpeydeksi" "vaan tyytyväisyydeksi" - vaikka ammattiylpeydestä nimen omaan onkin kysymys,

Tässä on toki poikkeuksia.

Esimerkiksi Terry Pratchettin kirjassa "Keskiyö ylläni" on kuvattuna melko realistinen skenaario. Hänen kirjoissaan "noidat auttavat". Heitä kutsutaan auttamaan siinä vaiheessa kun ihmisellä on hätä. Kun he tulevat auttamaan, tätä seuraa lyhyt ja henkilökohtainen kiitollisuus mutta tästä seuraa pitkään jatkuva yleinen "miksi luulet olevasi parempi ihminen" -asennoituminen. Pratchett pistää noidan ajattelemaan sitä, että hän on parempi vain asioissa. Ja että noitana olemisen taito on "vain taito" samaan tapaan kuin vaikkapa juustonteko. Hyvä juustontekijä saa kokea ammattiylpeyttä, mutta tästä ei vedetä kovin helposti laajempaa ajatust siitä että he kokisivat olevansa parempia ihmisiä.

Hyvät työt eivät jää rankaisematta tosielämässäkäään. Ja nykyään postmoderni maailma on tehnyt filosofeille suunnilleen saman minkä Pratchettin kiekkomaassa sijaitsevan liitumaan asukkaat ovat tehneet noidille. Liian monissa piireissä muotia oleva postmoderni kuljettaa mukanaan relativismia, joka itse asiassa kieltää hyvin tehdyn filosofian arvon ; Syntyy vain erilaisia asioita, ei parempia tai huonompia asioita. Filosofia ja laadukkuus on irrotettu toisistaan. Näin filosofin ammattiylpeyteen ei teoriapohjassa anneta edes mahdollisuutta.

Kuitenkin tämä ammattiylpeys on sitten korvattu sillä ylpeydellä jolle on annettu periksi ; Postmodernista filosofiasta on tullut omien intressien ajamisasioita. Tämä ei ihmetytä, sillä jos perustelun ja logiikan ja muun vastaavan merkitys laadulle ohitetaan ja kaikesta tulee vain valtapeliä, on selvää että syntyy helposti ajattelua mallia "jos nuo muutkin, miksi en minäkin?"

Koska otan irtiottoa tuohon ja pidän filosofiaa paitsi tärkeänä, myös jonain jota voi opiskella esimerkiksi lukemalla, näin voitaisiin rajata jonkinlainen nyrkkisääntö jossa laadukas filosofia on sitä, että liikkuu osaamisalueillaan. Viisaus on sitä että osaa tarvittaessa käyttää laatua laaduttomuutta vastaan. Tässä onnistuminen oikeuttaa ammattiylpeydelle, eikä se ole pelkkää egoilua. Moni sen sijaan liikkuu vain alueilla joita pitää tärkeänä, ilman että he ovat hankkineet kompetenssia liikkua kyseisillä alueilla, jolloin kyseessä on pelkkä egoilu. Toki hyvä filosofikin arvostaa aiheita joihin erikoistuu, koska muutoin hän joutuu tekemään asioita joita pitää irrelevantteina ja turhina. Mutta innostus aiheesta on vain voimavara harjoitteluun, ei oikeutus itsessään. Innostus ilman osaamista on pelkkää räpeltämistä. Kunnioitus ja filosofinen ammattiylpeys on ansaittava.

Jos asiasta tehdään henkilö

Uskonnollisessa keskustelussa kritiikin irrelevantisointi toimii hyvin monella tavalla. Nihilaatio on hyvin yleinen keino ; Siinä vastustajasta tehdään ihmiskuva, johon asetetaan sellaisia asioita kuin "ylpeys", "maailmankuvaansa liittyminen pakkomielteenomaisesti". Ja sitten katsotaan että nämä psykologiset elementit ajavat ihmistä kritiikkiin. Kun kritiikin olemassaolo näin "ennustetaan" nin kritiikin sisältö voidaan ohittaa, koska teko kuitenkin vain heijastaa ateistin maailmankuvaa. Ajatellaan että uskonto saa empiiristä tukea kun ennustaa kritiikkinsä olemassaolon. Tämänlainen on ad hominem -argumentointia, jossa keskitytään ihmiseen asian sijasta.

Tätä pidetään jostain syystä leppoisana. Tätä korostavat esimerkiksi mystiikalta vivahtavat suuntaukset, joissa korostetaan että esimerkiksi pareidolia -ilmiössä ei ole relevanttia että ihmisen psykologia näkee kasvoja. He korostavat ihmisen saamaa kokemusta, jossa yksilön autenttinen subjektiivinen kokemus on keskiössä ja asian autenttinen laita on turhaa. Tästä sain esimerkin eilen katsoessani televisiosta matkailuohjelman dokumenttia Jerusalemista. Siinä oli ihminen joka oli iloissaan ollessaan Via Dolorosalla. Sillä ei hänestä ollut merkitystä että tie ei välttämättä ole juuri se historiallinen tie jota Jeesus aikanaan aidosti kulki. Hänestä ajatus riitti että hän oli samalla alueella kuin Jeesus aikanaan. Tässä onkin helppo huomata tiettyjä henkilökohtaisia asenteita jotka eivät ole lä

Kylähullun päiväkirjassa asia esitetään seuraavalla tavalla : "Torinorätin epäonnistuneet ja aina uudet ja uudet yritykset rekonstruoida väärennystapa jaksaa myös hämmästyttää. Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa uskoa, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?"

Hänen kannaltaan ikävää on se, että Torinon käärinliinan toisintaminen keskiaikaisilla menetelmillä on onnistunut itse asiassa todella hyvin. "Turhiksi" todisteita heittelevät vain uskovat joilla ei ole mitään todistetta omalle kannalleen. Heidän ainut lähesytmistapansa ilmiöön on denialismi, jossa he heittävät hatustaan sellaisia käsitteitä kuin "ei tarpeeksi hyvä". Tässä tapauksessa uskovaiset ovat selittäneet että vaikka saman asian voi tehdä huijaamalla, niin se ei tarkoita samaa kuin ihmeen mahdottomuus. Tässä kriitikko tietysti asetetaan kummalliseen tilanteeseen koska ihmeitä väitetään falsifioimattomissa oleviksi, mutta niiden kumoamista kuitenkin vaaditaan.

Väärennösten tekeminen taas on relevanttia koska tieteenfilosofiassa konsilienssi on hyvin tärkeää. Monesti uskovaiset kikkailevat sillä että "Yksinkertaisin ratkaisu" on mielipidekysymys, mutta tosiasiassa asia on kuten Valtaoja on joskus tokaissut. Siihen että ihminen uskoo että lapio on kätevä työkalu ei tee hänestä lapiouskovaista. Koska vastakkain on huijausteoria ja yliluonnollisen ihmeen teoria, on väärennöstavan kehittäminen painava teorioiden paremmuusvertailun painottaja. Olen maininnutkin tästä asiasta aiemmin. Tieteenfilosofisesti juuri tämänlaiset asiat ovat tärkeitä. Uskovaisten parissa "voi olla" -selitys sen sijaan tuntuu riittävän.

Kriittisessä analysoinnissa asiakokonaisuus on osattava katsoa ja huomattava esimerkiksi "Raamattu". "Joh 20:6-7" kuvaa olennaisen asian Jeesuksen käärinliinasta "Niin Simon Pietarikin tuli hänen perässään ja meni sisälle hautaan ja näki käärinliinat siellä ja hikiliinan, joka oli ollut hänen päässään, ei pantuna yhteen käärinliinojen kanssa, vaan toiseen paikkaan erikseen kokoonkäärittynä." Torinon käärinliina on yksi kappale, jossa näkyyy koko Jeesus, kun taas Uuden Testamentin mukaan Jeesuksen kasvot olisivat jääneet erilliseen hikiliinaan. Samoin ihmetystä on herättänyt Torinon käärinliinan miehen pitkätukkaisuus sekä se, että tämä pitää käsiään ristissä sukupuolielinten edessä. Kumpikaan kun ei vastaa Juutalaisia hautaustapoja. Jeesuksen ajan juutalaisilla miehillä vain nasiireilla oli pitkät hiukset. Ja nasiirit eivät saneet juoda alkoholia, ja Jeesus taas oli tunnetusti viinimiehiä.

Kaikista inhottavin asia tässä on tietysti se, että tosiasiatasolta on itse asiassa hypätty täysin ihmistasolle. Asenne on se, että vaikka kritiikki olisi miten perusteltua, se ei olisi eettisesti oikeutettua, koska moni ihminen kiinnostuu uskonnosta ja tulee uskovaiseksi tämänlaisten esineiden ja reliikkien kautta. Tässä asiasta ei keskustella vaan ihmisistä. Ja kun joku ihminen sitten sitoo identiteettinsä asiatasolle, tosiasiatason ohittava tietysti kokee että asian kritisointi on vain tämän ihmisen kritisointia. Koska ihminen oli tärkeä, ei perustelu.

Onneksi olen keksinyt loistavan vastaiskun näille ihmisille. Jos ihmisillä ja autenttisuudella on oikeasti merkitystä, niin voi aina kysyä että "Jos haluaa ihmetellä ja ehkäpä jopa olla skeptiko, niin näistä voisi joillakuilla kiinnostus lähteä alkuun. Ovatko tällaiset ihmeitä kyseenalaistavat, niitä kriittisesti miettivät ja vaihtoehtojakin läpikäyvät ihmiset arvottomia, kun heitä varten ei kyseisiä näkökulmia haluta esillä pitää, jos vaikka itseä ei satukaan kiinnostamaan?" En tee tätä siksi että minusta pitäisi puhua ihmisestä vaan asiasta. Vaan siksi että nämä ihmiset eivät hyväksy kuin yhden lähesytmiustavan ja he haluavat puhua ihmisestä. Heitä on hauska muistuttaa.