Takaisin trubaduuriaikaan : Eli miten musiikkibisnes läpikäynee täyden ympyrän

Olen harvoin tyytyväinen omiin tuotoksiini. Ne tuntuvat oivalluksina pikkunäppäriltä tai joltain joka on "korkeintaan fiksua". ; Ja älkää ymmärtäkö tätä väärin. Egoni ehdottomasti paisuu tuotosteni äärellä. Ja olen niistä ylpeä ja pidän hyvin monista niistä. Mutta vähän samalla tavalla kuin ollaan ylpeitä vammaisesta lapsesta joka on oppinut lukemaan. Ylpeys on aitoa, kuten vammaisuuskin. Eikä se taitokaan ole hirvittävän erikoinen.

Tällä kerralla sain kuitenkin "kuin salamana taivaalta" oivalluksen, joka mielestäni yhdisti monia eri asioita yhteen sellaisella tavalla, että minun miltei teki mieleni riisua vaatteet pois ja juosta ympäri Helsinkiä huutaen "Heurekaa". Oivalluksen ilo oli kova. Toivottavasti itse idea on edes puoliksi yhtä hieno. Nähdäkseni se seuraa aikaansa mutta jatkokehittää muodikkaita teorioita niin taloustieteen kuin taidekuratoinnin kuin musiikinkin alalta. Ja en myöskään tiedä että kukaan olisi sanonut ihan tämänlaista missään. (Tosin tämä on aina mahdollista. Pohjateoriat ovat varsin vakiintuneita joten joku on varmasti kehitellyt jotain tämänsuuntaista.)

Tämän blogauksen sisältö on niitä harvoja asioita jotka ovat tuoneet elämääni puhdasta valehtelematonta iloa ja riemua. Se ei pitänyt sisällään juurikaan perspiraatiota, vaan puhdasta inspiraatiota, jonka tausta jäi yllättäväksi ja mystiseksi tavalla joka tuo mieleen lähinnä vertauskuvia taiteilijoiden muusista. (Toivottavasti se ei ole aivan kaamea epäonnistuminen. Se on intoillessa aina mahdollista.)

Mutta alkuegoilusta siihen joka lässäyttää mahdollisesti odotuksenne.

"...new media art is like contemporary art - but different. New media art involves interactivity, networks, and computation and is often about process rather than objects. New media artworks, difficult to classify according to the traditional art museum categories determined by medium, geography, and chronology."
(Beryl Graham & Sarah Cook, "Rethinking Curating")

Markkinavoimista ja talousteoriasta puhuttaessa jokainen on kuullut kysynnän ja tarjonnan laista. Se on hyvin pätevä sääntö. Mutta on asioita joissa se ei toimi kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan voidaan sanoa että se toimii hyvin, mutta hyvin epäintuitiivisilla tavoilla.

Jos esimerkiksi mietimme miksi "Mona Lisa" on arvokas, voidaan huomata miten vaikeasta asiasta on kysymys. Pelkkä ikä ei ratkaise. Sillä historiallisista esineistä oppii lähinnä sen, että niiden hintaluokka vaihtelee aivan älyttömästi. Ikä ei usein kerro edes tuotteen suuruusluokkaa, sitä kuinka monta nollaa shekkiin on raapustettava. "Mona Lisa" on myös tauluna kaunis, mutta ei maailman kaunein. Sen arvo ei ole esteettisyydestä tai edes siitä miten vaikeaa se on ollut maalata aikanaa. "Tieteen Kuvalehti historia" piti vähän aikaa sitten jutun jossa korostettiin miten medianäkyvyys joka liittyi teoksen varkauteen nosti sen arvon pilviin. Näkyvyys toi mukanaan myös mukaelmat.

Kyllä. Se, että tämä
parodiaversio on
blogissani lisää autenttisen
Mona Lisan arvoa.
Hyvin marginaalisesti toki.

Ja tästä päästään taulujen hintojen ihmeelliseen maailmaan. Karkeasti ottaen "Mona Lisa" on arvokas koska se on kuuluisa. Ja jossain määrin kuuluisuus leviää sen ikonisuuden kautta. Ja ikonisuus näkyy siinä miten paljon sitä kopioidaan. Jokainen T -paita jossa on "Mona Lisa" on eräänlainen mainos joka mainostaa Louvressa olevaa "Mona Lisaa" ja lisää sen arvoa. Tai vähintäänkin muistuttaa siitä ja ylläpitää sen arvoa. Molemmissa tapauksissa Louvre hyötyy taloudellisesti. Kopioiden määrä vähentää tietysti itse toisintojen arvoa. Niistä tulee kitchiä. Mutta originellin arvo kasvaa. Ja tämä huomioidaan kuratoidessa ja ennen kaikkea silloin kun määritetään taideteoksen arvoa.

Vastaavaa on nähty myös muissa asioissa. Juttelin esimerkiksi Guy Windsorin kanssa siitä miksi kannattaa tai ei kannata investoida aitoon historialliseen miekkailumanuaaliin. Itse olen sen verran "jalat maassa" oleva tyyppi että ajattelen että saman tiedon saa paperbackina alle kympillä. Mutta tosiasiassa tämä ei ole kirjan ainut arvo. Se on vain sen sisältämän tiedon käyttöarvo. Tosiasiassa historiallisten esineiden arvo tuppaa nousemaan, joten siitä tulee järkevä investointi. Toisaalta näiden teosten tekijänoikeudet ovat vanhentuneet joten niiden omistaja saa tehdä käännöksiä ja ottaa kuvia omiin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Ja jokainen myyty teos joka käsittelee tätä kirjaa nostaa kyseisen kirjan jälleenmyyntiarvoa. Sillä nyt useampi tuntee sen. Eli tässä käy täsmälleen sama kuin "Mona Lisan" arvonkorotuksen kanssa.

Tämä vielä toimii kysynnän ja tarjonnan säännöillä. Mainonta tuo kysyntää ja autenttisten tuotteiden vähyys tekee tarjonnasta niukkaa. Molemmat kasvattavat hintaa. On toki jossain määrin epäintuitiivista ajatella että Mona Lisa -julisteet olisivat kopioita teoksesta jotka kasvattaisivat sen alkuperäisen arvoa. Sillä usein huomio on vain niissä julisteissa. Tarjonta vähentää näiden julisteiden arvoa. Mutta alkuperäisteos onkin tässä se johon huomio on syytä kiinnittää.

Ja tästä päästään musiikkiin.

Nykyisen musiikin kohdalla "musiikkibisnes on murroksessa", joka on kaunis tapa ilmaista käsitettä "vaikeuksissa". Syynä on se, että se on menestynyt myymällä levyjä. Ajatus levynmyynnistä ei ole typerä. Sillä kuten Nassim Taleb on huomauttanut, palkka voidaan sitoa kahdella eri tavalla työhön. Ja muusikkokin tekee työtä.

Ensimmäinen tapa mitata työtä perustuu siihen että ihminen rakentaa jotain tai tekee tietyn tuntimäärän työtä. Tämä johtaa siihen että joko suutari tekee tietyn määrän kenkiä - joka ahkerallakin suutarilla on hyvin rajallinen - tai sitten ollaan kuin trubaduureja joka saa palkkaa siitä että soittaa. Tuntipalkollinen voi ahkeruudellaan lisätä ansioitaan, mutta tämä on lineaarista.

Levymyynnin ideana on kuitenkin se, että kun työ on ensin tehty, loppu on kopioimista. Trubaduurin ansio ei olekaan enää siinä montako tuntia hän soittaa vaan montako levyä hän myy. Tässä ansiotaso ei ole sidoksissa töihin ja sen myyntijakaumat muuntuvat eksponenttilakien maailmaan. Pareton periaatteen mukaan prosentuaalisesti pieni määrä muusikoista saa enemmistön kaikille muusikoille suollettavasta rahasta. Tämän ideana on se, että kopioita on halpaa tehdä.

Piratismi taas on iskenyt suoraan tähän. Koska mitä enemmän levyä voi vain ladata internetistä, sitä vähemmän halua on maksaa tuotteesta. Aikaisemmin levy-yhtiöillä ei ollut vaikeuksia, koska laitteisto joilla kopioita voitiin tehdä oli harvinaista. Näin tarjontaa rajoittamalla tuotteen hinta saatiin pidettyä sopivana. Ja nyt tätä rajoitetta ei ole. Kopiointi on käytännössä ilmaista, tai ainakin hyvin edullista. Ja kopiointilaitteistoja on vain aivan kaikilla.

Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan levyjen arvo pamahtaa nopeasti pohjaan. Ja tämä on se perimmäinen syy miksi muusikot ja levy-yhtiöt ovat syystäkin huolissaan musiikkibisneksen tulevaisuudesta. Kun levyjen arvo romahtaa, on mahdollista että levyn tuotantohinta on suurempi kuin se mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tulotasot eivät enää nousekaan samalla eksponenttimäärällä. Riskit musiikin tekemiseen ovat laskeneet.

Ja asiaa voidaan vielä pahentaa. Jos mietitään mikä CD -levyllä oleva musiikkikappale on, niin se on ohje jolla tuotetaan tietyllä laitteistolla. Jos mietitään missä itse kappale on, voidaan huomata että se on esimerkiksi koneen kovalevyllä josta se änkee vaikka kuulokkeisiin. Ja sama on monessa muussakin paikassa. Ja vaikka tuorein aikaleima onkin levy-yhtiön tietokoneella, tämäkin on itse asiassa samanlainen ohje valmiiseen musiikkikappaleeseen. Bittijonot ovat itse asiassa ohjeita itse teoksen valmistamiseen. Karkeassa mielessä yksikään näistä ei ole autenttinen teos. Joka on ongelma. Sillä ilmainen piraattikappale ei kasvata originaalin arvoa. Musiikkikappaleella ei ole originaalia. "Mona Lisan" tapauksessa originaalin arvo kasvoi ja kopioiden laski. Ja CD -levyillä olevien musiikkikappaleiden kohdalla on vain kopioita joita soitetaan ja näin rakennetaan teos ajallisesti väliaikaisesti ilman värähtelyihin. Originaalia ei ole joten piratismi tuhoaa kaupallista arvoa kopio kopiolta.

Tämä asia on otettu vakavasti taidepuolella, kuratoinnissa. Bill Thompson on kuvannut modernin tekniikan avulla luotavia teoksia käyttäen esimerkkinä digitaalisia kirjoja. Kirja-ala on murroksessa, ja samoista syistä kuin musiikkibisneskin. "The process of ‘reading’ an ebook is the process of copying its bits from storage, interpreting them, and displaying them, and every time you create a perfect digital simulacrum of something that has no original." Nykyaikaa vaivaakin siis originaaliuden puute, yllättävilläkin tavoilla.

Tämä näyttää syvältä ongelmalta. Kunnes tajuaa että tosiasiassa muusikoilla on jotain originaalia. Nimittäin jos katsotaan konserttimyyntiä, niin jos jonkun muusikon kappaleita piratoidaan sikana, niin heidän konsertteihinsa tulee enemmän kävijöitä. Tätä kautta voidaan nostaa sekä lipun hintaa että siirtyä isommille areenoille. Ja lopputuloksena syntyy jälleen tilanne jossa työn tekomäärä ei ole aivan suoraan sidottuna työstä saatavaan palkkioon. Sillä tässä kulttuurissa piratoitu kappale on mainos joka nostaa kysyntää ja vaikuttaa sekä konsertissa kävijöiden määrään tavalla joka noudattaa hyvinkin pareton periaatetta. Ja myös lippujen hinnan suuruusluokka muuttuu prosessissa helposti matkalla. Näin ollen musiikkikappaleilla on originaali. Ja tässä mielessä se saattaa muuttua jopa joksikin joka muistuttaa sellaisia taloudellisia menestystarinoita kuin jalkapallo tai jääkiekko.

Musiikki onkin tässä paremmassa roolissa kuin vaikkapa elokuvat tai youtube -videot. Koska bändi voi tehdä konsertin jossa soittaa levyiltä tuttuja kappaleita (alueella jossa fanit osaavat sanat ulkoa vaikka ainuttakaan levyä ei välttämättä ole alueella myyty), ei elokuvanäyttelijä voi toistaa lavasteita ja vuorosanoja peräkkäin samalla tavalla. -Tai voi, mutta tätä kutsutaankin teatteriksi. Joka muuten on jo menestystarina. Elokuvien tekeminen teatterimainoksiksi ei kuitenkaan toimi, koska niitä yhdistää lähinnä näyttelijöiden työpanoksen käyttäminen. Musiikkialalla tämä toki johtaa pieniin muutoksiin. Kun nykyään moni muusikko ei korosta esiintymistä vaan kertoo että hän pääasiassa haluaa tehdä musiikkia, niin tulevaisuudessa voi olla niin että esiintyminen ja performanssi on se mitä kannattaa enemmän haluta tehdä. Levyt. Ne ovat vain promootiota ja mainosmateriaalia, hienosti editoituja näytteitä siitä mitä voidaan keikalla kuulla elävänä ja rosoisena massojen huutaessa ja laulaessa ympärillä. (Unohtamatta asiaankuuluvaa olutta.)

WARe on music

Luovassa työssä on etenkin nykyaikana piirre, jossa uuden tuottaminen on työlästä, kun taas tuotoksen kopioiminen on kevyttä. Tämänlainen tilanne on toki ollut hieman aikaisemmin ; Patenttioikeuksien takana on esimerkiksi se, että innovaation keksiminen vaatii työtä ja keksinnön kopioiminen jälkikäteen on oleellisesti helpompaa. Näin riskiksi muodostuukin se, että innovointi ei kannata taloudellisesti. Ja tällöin seurauksena on helposti se, että sitä innovointia ei tapahtuisi ollenkaan. Nykyaikaina tämä on tietysti voimakkaampaa kuin historiassa. Globalisaatio levittää ideoita tehokkaammin.

Luovassa työssä puhutaan usein informaatiosta, joka sitten leviää ja kopioituu valon nopeudella kovalevyillemme. Ja informaatio on hyvin erilaista kuin "konkreettisempi teknologia". Teknologistuminen nimittäin myös luo"kopioimiskuiluja" ; Esimerkiksi tietokoneen toimintaperiaatetta ei tarvitsisi edes pitää salaisena koska sen kopioimiseen tarvitaan välineistöä joka vaatimuksena itsessään rajoittaa esimerkiksi sitä että minä ja kaverini vaan yht'äkkiä päätettäisiin piraattitietokonerakentajiksi jotka rakentavat tyhjästä ja takapihan romusta uusia koneita. Informaatiossa kopioiminen on hyvin helppoa ja teknologia päinvastoin helpottaa sitä. Jos haluan warettaa, se onnistuu viiden minuutin kuluttua.

Tästä päästään tietysti "meidän herraamme tekijänoikeuteen" johon vetoamme vastuuvapauslausekkeen lukemisen uhalla.

Nimittäin warettamiskulttuurissa perushenkenä on se, että informaatio kuvataan abstraktiksi asiaksi. Informaatio nähdään vapaaksi ja rajoittamattomaksi, toisin kuin aineellisemmat asiat. Tässä arvotuksessa on itse asiassa nähtävissä vanhaa henki ja aine -dualismin ja siihen liittyvien uskonnollisten näkemysten kaikuja (tosin itsessään informaatio on aina fysikaalisessa todellisuudessa, sen järjestyksestä joten eifysikaalinen informaatio olisi ajatuksena helvetin omituinen, ja vähintään nykytieteenvastainen.)

Tässä informaation vapausteemassa korostetaan usein sitä että musiikki levyllä on aineellinen kappale jonka vieminen estää asiaa. Musiikki kovalevyllä ei sen sijaan oikeastaan lähde mistään. Musiikkikappale joka kopioidaan on "varastossa" eikä se "poistu" sieltä kun se kopioidaan. Tämä onkin sinänsä hyvin totta. Ongelmana onkin juuri se, että kopiointiin keskittyessä unohdetaan usein se tuottamisen osuus. Warekulttuuri ei käsittele innovaation tuomista vaan valmiin asian käsittelyä.

On toki hyvä huomata, että informaatiopohjaisissa teknologioissa on kyseessä maailma jota Taleb kuvaa paljon kirjassaan "musta joutsen". Hänhän muistuttaa että käsityöläisyydessä ja muussa jossa konkreettinen työ tuottaa tietyn tuloksen eletään ikään kuin tasaisessa köyhäilyssä. Sen sijaan jos ollaan informaation kaltaisissa konsepteissa, kopioituminen johtaa siihen että tietty määrä työtä sitoutuu prosessiin ja kopioiden määrä vaihtelee hyvinkin määrittelemättömästi. "Karkeasti katsoen riittävän vakioinen" työmäärä jakautuu tälle kopioiden määrälle. Tässä maailmassa pelataan "upporikasta ja rutiköyhää". Näin ollen musiikkibisneksessä on nähtävissä superrikkaita tähtiä. Warettamiskulttuuri näkeekin usein nämä miljonäärimuusikot ja katsovat että musiikin kopioiminen ei siksi vahingoita.

On kuitenkin hyvä muistaa että Talebin kopioitumisien maailmassa on kysymys maailmasta jossa Pareton periaatteen (20% tekijöistä saa 80% rahasta / 20% asiakkaista tuottaa 80% tuloista...) ja Zipfin lain kaltaiset ilmiöt hallitsevat. Jokaista supermenestyjää kohden on valtaisa määrä hyvin huonosti menestyviä. Esimerkiksi miekkailukoulumme pitäjä Windsor on kirjoittanut useita kirjoja. Ne ovat vaatineet paljon työtä, sellaista jota ei voi vähentää jo valitun teeman vuoksi ; Ne ovat sisällöiltään ja viittauksiltaan sen luonteisia että on pakko käyttää historiatieteen viittausmenetelmiä ja muita vastaavia asioita. Niiden takana on valtava määrä työtä. (Olen päässyt näkemään vilauksen siitä miten kauan kirjan kirjoittaminen vie ja miten sitä ideoidaan ja miten niiden sisältö muuttuu matkan varrella.) ; Ongelmana onkin se, että jos kirjasta saatava raha saataisiin kerralla, olisi helpompaa ottaa vapaata sen kirjoittamiseen. Mutta käytännössä kun kirjasta tuleva tulo tulee hyvin pitkällä aikavälillä, ja vain muutama euro tai kymppi kuukaudessa, ei niiden varaan oikein voi heittäytyä.

Warettaminen onkin siksi muuttamassa kulttuuria ennen kaikkea sen vuoksi että taiteen luominen vaatii ajan ja heittäytymisen. Jos joku miljonäärimuusikko saa mukavan elintason, se on varmasti riittävä kannustin harjoittaa ammattimaista musiikintuottamista. Heihin tulotason lasku voi olla luvuissa kauhistuttavakin, mutta kun absurdin varakkailta viedään rahaa, tulos ei ole välttämättä katastrofaalinen. Toisaalta musiikkibisneksessä moni katsoo voittoja ja warettamiskulttuuri näkeekin joskus toimintansa jopa "instituutiota vastaan taistelemisena". Ja tämän kysymyksen jätän tässä blogauksessa ns. arvovalintakysymykseksi. (Vaikka en itse olekaan niitä jotka vastustavat instituutioita ja järjestelmää vain siksi että ne ovat instituutioita ja järjestelmiä, tämä veisi blogauksen siihen valitsemani näkökulman ulkopuolelle, lillukanvarsiin kompastelemaan.)

Mutta kun valtaosalta, eli köyhiltä renttumuusikoilta, viedään se muutamakin euro kuukaudessa on selvää, että warettaminen iskee pahiten juuri heihin. Heidän kohdallaan musiikintekeminen (a) loppuu tai (b) muuttuu YouTube -muusikkouden kaltaiseksi maineenkeräämiseksi, huomiohuorausilmiöksi jossa kysymys ei oikeastaan ole rahasta vaan siitä, että saadana suosiota ja katsojia. ; Tältä kohden laiton lataaminen onkin enemmän sitä että halutaan saada ilmaiseksi jotain jonka tekeminen on vaatinut työtä. Kommunistinen filosofia tuntee tämänlaisen ilmiön nimeltä riisto. Tässä näkemyksessä muusikko tekee työn ja vaivan eikä saa vastinetta työlle ja elitistinen laiskottelija nauttii tulokset antamatta mitään vastineeksi. ~ Se, että warekulttuuri yrittää oikeuttaa täysin rajoittamattoman vapauden sillä, että näin mahdollisimman moni pääsee nauttimaan musiikista ja taiteesta tekee tämän riistonsa hedonismiinsa vedoten. Passiivinen eliitti on perinteisesti tehnyt tämän työntekijöiden kustannuksella, ja ainut ero onkin siinä että moni warettaja on kohtuullisen köyhä.

Tätä kautta onkin oleellista huomata, että kaikki waretus ei toki leikkaa suoraan muusikon tai kirjailijan tuloista. Sillä tässä on jakona se, että joko asian saa warena tai maksettuna. Kuitenkin monesti on niin, että jotain on esimerkiksi CD -levyllä ja sitten sitä pitää myös koneella. Ja joskus warettaja lataa koneelle tavaraa mutta jos se ei olisi ilmaista, hän ei ottaisi sitä ollenkaan. Tällöin waretus ei leikkaa tuloja. Kuitenkin on selvää että nämä tapaukset eivät ole koko waretuksen piiri. Nämä siis liudentavat näkemystä eivätkä muuta sitä tyystin olemattomaksi. Siksi onkin hyvä että keskustelu siirretään varastusteemasta pois ja kohti riistoteemaa ; Warettajat eivät varasta, he riistävät.

---

Yhteiskunnan suurimmasi eriarvoisuutta luovaksi jakolinjaksi onkin työn ja pääoman vastakkainasettelun lisäksi otettava työ ja toimettomuus. Tämän uuden teeman esilletuominen on kirjoittajasta modernin sosiaalipolitiikan yksi merkittävimmistä tehtävistä. Kenties yksi keino asian ympärillä onkin murtaa konkreettinen-abstrakti -jakolinja ja korvattava se kolmiosaisella konkreettinen-informatiivinen-kuvitteellinen jakolinjalla.

Patsaan kalpea hipiä.

Kun turisti menee vaikka katsomaan Kreikan Parthenonia, riemunkirjava ei ole se määrittely jonka tämä turisti näkemäänsä liittää. Jos häneltä kysytään minkälainen temppeli on ollut aikanaan, vastaus on hyvin samanlainen. Raunio on vain ehjä, väritys on sama. Parthenon on kuitenkin aikanaan ollut värikäs. Sen seinät ovat olleet ainakin osittain maalattuja, kirkkaita värejä on käytetty.

Vuosituhannet ovat vain kuluttaneet siitä värit pois niin että niistä on jäljellä vain minimaalisia jäämiä. Erikoista kyllä, marmorin vaaleaa sävyä pidetään nykyään hienostuneena ja alkuperäisenä. Jos ostat kreikkalaistyylisen patsaan, sen pitää olla valkoinen, koska juuri se on se joka tuo siihen sen filosofisen ja kultturellin ylevän sävyn. Kreikkalainen taiteilija voisi kokea tätä jopa loukkauksena, tai että patsas olisi puutteellinen. Se olisi kuin maalaamaton talo.

Tästä on helppo huomata että ihmisillä on vahva käsitys. Aito antiikkipatsas on marmorinvalkoinen. Alkuperäisellä tavalla väritetty temppeli tai patsas koettaisiin jotenkin epäaitona.

Värit ovat kuitenkin olleet hyvin tavallisia. Syynä on muukin kuin estetiikka. Värejen käyttö on nimittäin myös mahdin osoitus. Ensinnä monet värit ovat olleet aikanaan vaikeasti hankittavia ja tehtäviä, sekä kalliita. Niiden käyttö on siksi verrattavissa kultakoristelujen käyttöön. Ja väreissä on mukana toinenkin tekijä. Maalaaminen nimittäin vaatii työtä.

Itse asiassa koristeellisen maalaamisen vaatimat työmäärät ovat usein yllättäviä. Esimerkiksi John Man kertoo "Terrakotta -armeija" -kirjassa siitä, miten armeijan valmistamisen suurin rajoite oli maali. Sotilaat olivat aikanaan olleet myös hienosti maalattuja, eivätkä savenvärisiä. Ihmiset yhdistävät värittömyyden terrakottasotureihin, ja näkevät helposti vain vain sen että sotilaita oli paljon, ja että ne olivat isoja. Ja että tämä määrä on suurin ja vakuuttavin kiinan mahdon osoitus. Nämä ovat tietysti vakuuttavia saavutuksia. Mutta maalaaminen on silti vaatinut patsaiden muuta valmistusta enemmän aikaa. Maalaamisen hitaus on isompi rajoitus kuin tarvittavien uunien tai saven tai valajien määrä.

Mankin kiinnittää huomiota siihen että turistit haluavat savenvärisiä patsaita. Aidot terrakottasoturitkin olivat ylellisesti väritettyjä, jopa siistimmin väritettyjä kuin keisarin oikeat sotajoukot. Ihmiset haluavat ostaa patsaskopiot savenvärisinä, koska sellaisia ne patsaat ovat. Alkuperäisen kaltaiseksi värittäminen poistaisi aitouden taian. Syynä on varmasti se, että nykyään patsaat ovat savenvärisiä.

Tätä kautta maalaamiseen saadaan kauneuden lisäksi lisäpontta. Maalaaminen on myös merkki siitä että voidaan. Mukana on siis myös pröystäilyn sävyjä.

Voidaankin miettiä sitä, edustaako valkoinen tai savenvärinen patsas samaa ideaalia kuin mikä ideaali näistä vanhoista kulttuureista muutenkin on. Näemme helposti ateenalaiset kreikkalaiset erityisen sivistyneinä ja hienostuneina ihmisinä. Ja että länsimaisen kulttuurin alku on ollut ikään kuin huipentuma jota vain yritetään valjusti kopioida. Mennyttä on siis glorifioitu. Takana on yleinen tapa idealisoida. Jos jokin on kunnioitettavaa, siitä tehdään helposti kaikella tavalla kaikissa alueissa kunnioitettavaa.

Ihminen vain harvoin näkee sitä että hyvin monen taideaarteen takana on ollut paitsi maalari. myös pröystäilynhaluinen mesenaatti, joka on tämän teoksen tilannut ja siitä maksanut. Taiteilijoihin halutaan tietysti liittää mielikuva köyhyydestä, ja moni taiteilija onkin ollut köyhä. Kuitenkin on samalla selvää että pröystäily ja rehentelynhalu ei vielä tarkoita että aikaansaannos olisi ruma tai "ei taidetta". Kaupallisuus ei välttämättä saastaa kaikkea mihin se koskettaa.

Aitoa antiikin henkeä kuvannee tässä hyvin sekin, että Parthenonkin oli temppelitoimintansa lisäksi myös rahavarasto. Deloksen meriliitto, ja myöhemmin Ateenan imperiumi säilyttivät siellä varojaan. Ateenaan on vain jostain syystä helpompi liittää mielikuva hengellisyydestä, temppelitoiminnasta. Rahaa siihen ei yhtä voimakkaasti liitetä. Tämän tuloksena kulttuurikokemus on yhtä lailla "valju ja vain osan näkevä" kuin näkemys temppeleiden ja patsaiden värityksestä.

Eräällä tavalla osuvaa onkin se, että juuri ne unohdetut värit liittyvät siihen unohdettuun pröystäilyyn. Aika on ikään kuin kullannut muistot ajoilta jolloin ei olla oltu edes elossa. Ja sitten menneisyys on kuin lapsuuden kesät jolloin aurinkoisia päiviä oli paljon enemmän kuin sadepäiviä. Asia tuntuu tältä, koska sadepäiviä on karsittu. Jotain on jätetty pois.

tsukumogami

Japanilaisessa perinteessä tsukumogami (付喪神) on esine, joka on kestänyt aikaa. Tämän iän seurauksena siitä on tullut tietoinen olemassaolostaan ja itsestään. Tällainen esine voi periaatteessa olla vaikka riisikuppi tai mikä tahansa normaali esine. Ikä tuo hengen kun esine ylittää 100 vuottaan. Esine ei enää ole pelkkä maaginen esine, vaan se lasketaan hengeksi. Henkisyyden uskovan näkyvän myös muotona. Esineen koloset ja halkeamat voivat esimerkiksi näyttää silmiltä ja hampailta. Kasvojen muotojen tarkkailu on tässä tärkeää. Nämä älykkäät esineet ovat yleensä harmittomia pikkukiusojen tekijöitä. Tosin ne voivat myös tiimiytyä kostamaan jos esineitä on kohdeltu kaltoin.

Suomesta katsoen tämänkaltainen ajattelu esiintyy taikauskoisena, ehkä jopa hieman huvittavana, harmittomana. (Japanilaisista skeptikoista tilanne on varmasti hieman erilainen, koska siellä sitä vielä otetaan vakavammin.)

Tähän liittyen voin kuitenkin esittää kaksi asiaa, jotka ovat kotoisempia.

Esineessä vanhuus nähdään täälläkin lisäarvoa tuovana asiana. Vanhan ajan maatalouskoneet ovat saaneet romanttisen sävyn, kun ne aikaisemmin ovat olleet enimmäkseen työkaluja. Ikä tekee niistä kiinnostavia. Ehkä voimakkaimmillaan tämä on taiteessa. On nimittäin aivan normaalia että vaikkapa "Mona-Lisa" -juliste 1:1 -koossa maksaa muutamia euroja. Varsinainen teos on hyvin saman näköinen, yhtä kaunis, mutta se maksaa todella paljon. Erot ovat huikeita. Ensimmäinen on rihkamaa ja toinen on taideaarre, koska toinen on vanha ja alkuperäinen.

Pelkällä vaivalla asiaa ei voi selittää : Väärennöksien tekeminen vaatii maalaamistaitoa. Pitää osata pitää pensseliä oikein, on osattava sekoittaa värejä samalla tavalla kuin alkujaan. Lisäksi vaaditaan lisätaitoja joilla teos vanhennetaan. Da Vinci ei joutunut opettelemaan sitä miten Mona Lisasta tehdään vanhan näköinen, koska aika on tehnyt sen. Toisaalta laiska väärentäjä voi itse asiassa luoda taideteoksesta version joka on enemmän sen näköinen kuin taulu oli taiteilijan tekemänä : Voidaan jopa sanoa että jos teos jätetään vanhentamatta, se näyttää enemmän siltä mitä taiteilija sen on tarkoittanut näyttävän. Aikahan on muuttanut ja turmellut tuota näkemystä. Juuri sen vuoksi että aika muuttaa vaikuttaa esimerkiksi väreihin, pintaan. Tästä huolimatta väärennöksen arvo on yleisesti ottaen pienempi kuin alkuperäisen.

Ikä ja alkuperä tuovat provenienssin, johon ihminen liittää narraation. Historiasta tulee kertomus. Ja tämä kertomus luo alkuperäiseen teokseen sen lisäarvon. Teoksesta tulee symboli. Länsimaiselle ja pinnallisellekin ihmiselle "esineen kokemuksilla" on paljon merkitystä. Estetiikalla, teoksen kauneudella tai muulla hintaeroa ei voi selittää.

Toinen asia on tietysti elämänkokemus. Se on tietenkin tärkeä asia.

Kuitenkin siitä tulee helposti eräänlainen lyömäase. Tässä on tietysti ajatus siitä että elämänkokemus tekee ihmisestä kaikkien alojen asiantuntijan, ja että isompi elämänkokemus tarkoittaa samaa kun argumenttien voittaminen. (Usein vielä että elämänkokemus voidaa suoraan sitoa järkevästi ikään.) Tälläisellä tavalla käytettynä ikä muuttuu kuitenkin argumenttivirheeksi. Ageism on siitä erikoinen argumentaatiotapa, että se on samanaikaisesti auktoriteettiin vetoaminen siten että itsestä tehdään auktoriteetti ikävuosien perusteella. Toisaalta se on myös ad hominem, koska toista pidetään "liian nuorena" jotta tällä voisi olla mitään järkevää sanottavaa. Argumentaation yleinen perusajatus taas on juuri siinä että ei olisi väliä sillä kuka sanoo vaan mitä sanoo.

Itse asiassa ikä on monesti yllättävän pieni asia. Tunnettu kuvaaminen sanoo että huippuammattilaisen tason saavuttaa 10 vuodessa ja 10 000 tunnin harjoittelulla asian parissa. Tämä on paljon, mutta käytännössä se tarkoittaa sitä että jos joku aloittaa asiaan intensiivisen tutustumisen 7 -vuotiaana, hän on ahkeran treenin vuoksi 17 -vuotiaana huippu. Esimerkiksi minä taas en ole tällä tasolla missään, paitsi nukkumisessa. Minun pitää siis jo tässä iässä alkaa olemaan varovainen. Ihmisiä, edes teinejä, ei pidä aliarvioida.

Toinen asia ei koske huippuosaamista, vaan "käytännön hanskaamista", joka ainakin itselläni on kiikarissa. Esimerkiksi uskallan kokemuksen kautta sanoa että veitsenheiton kaltaisen tarkan motorisen taidon, joka ei kuitenkaan rakennu esimerkiksi sen varaan että on valtavat muskelit, oppii välttäväksi viikon intensiivitreenillä. Kuukaudessa olet "kohtuullinen". Sitten on vain taivas rajana. Tietty perustaso tulee usein yllättävänkin nopeasti. Filosofiastakin oppii välttävälle tasolle kuukaudessa parissa, jos on ahkera.

Kuitenkin vielä pahempi tilanne on mielestäni jos ikää ja sen tuomaa asemaa on perustellusti, mutta se sydämen sivistys on jäänyt puuttumaan. Tähän liittyen minun on pakko kertoa kokemus omasta elämästäni. Lähetin William Rice -nimiselle tutkijalle sähköpostia, olin lukiossa. Kaikki minut lukiossa tunteneet tiesivät minusta yhden asian. En osaa kieliä. Kielenkäyttöni rakenne suomessakin on outo, ja sitten sinun täytyy ruveta höpisemään eri kielillä. Tässä on oikeasti krooninen ongelma. Etenkin hyvän kielen tuottaminen on vaikeaa, lukemisessa tulee paljon harvemmin virheitä. Toki taidot tuottamisessakin on "paremmat kuin ne minun lukion opeparat voisi luulla". Tämän vuoksi lähetin siis jonkinlaisen ehkä hyvällä tahdolla miltei luettavan jutun. Sain vastineeksi tosi positiivista palautetta ja hän itse asiassa liitti mukaan PDF -än siitä tutkimuksesta josta kyselin. Hänellä oli selvästi iso ylilyönti asema. Hän on ammattilainen ja hän ei taatusti oppinut minun viestistäni mitään. Tiedot, taidot ja osaaminen on eri luokkaa. Äijä on omalla rintamallaan melko kuuluisa (muuten suomalaiset teinipojat ei tietäisi.) Muutakin hommaa siis taatusti on. Hän kuitenkin avasi, yritti ymmärtää ja antoi positiivisella tavalla palautteen. Voi olla että ilman tuota palautettua sähköpostia en olisi tässä. Jos hän olisi lähettänyt takaisin "go home and grow" hän olisi esittänyt ymmärrettävän vetoomuksen.

Osittain tämän kokemukseni vuoksi suhtaudunkin etenkin nuoriin siten millä asenteella he toimivat. Takana on yksinkertaisesti sellainen perusasia, että jos asenne on kunnossa, hän kyllä huomaa virheensä ja oppii niistä. Ei toista niitä kovin montaa kertaa, ja kehittyy tätä kautta paremmaksi. Pelkkä "olet paska" ei tarjoa mitään konkreettista josta kasvaa. Tätä kautta syntyy vain antipatioita, jotka tuskin ajavat yhtään kenenkään asiaa.
1: Julistajakakara joka esittää olevansa valmis ja on opettamassa, kun samalla osoittaa tietämättömyytensä eikä osaisi korjata virheitään jotka hänelle osoitetaan on tietysti oma lukunsa. Hehän voivat syyttää vanhoja "kalkkiksiksi" ja perustella asioita sillä että ihmiset unohtavat. Ja tosiasiassa tiede muuttaa maailmaa niin, että isovanhempieni aikainen tieto on monin paikoin vanhentunutta. Jos tietoja ei ole ylläpidetty ja treenattu ja kehitetty, ne ovat karsiutuneet ja muuttuneet epätiedoksi.
___1.1: Televisioelämä voi siis tavallaan "poistaa elämänkokemusta" monilta alueilta. Tosin en halveksisi tätäkään. Monissa televisio -ohjelmissa on esimerkiksi esitetty mutkikkaita eettisiä jännitteitä. Ihmiset eivät siis opi tästä moraalikäsitysten terminologiaa, mutta vähintään he keskustelevat siitä oliko saippuasarjan tyyppi paha vai tekikö oikein kun vaihtoi puolisoa. Tätä kautta he voivat "saavuttaa ymmärrystä diskurssin kautta". (Enkä pelleile miltei yhtään!)

Pohjimmainen syy on kuitenkin siinä, että jos auktoriteettiasema pitää väkisin ottaa, se yleensä kertoo vain kolmesta asiasta. (1) Auktoriteettiasema halutaan. Eli tyypillä on tiettyjä asioita mielessään. Jokin motivaatiovoima ajaa yrittämään asettumaan toisten yläpuolelle. (2) Ja kun tätä tehdään epäolennaisuuksilla eikä esimerkiksi säkenöivällä argumentaatiolla, se kertoo siitä että näitä perusteita ei ole. (3) Olemassaolevaa hyväksyntääkään ei ole, koska jos sinulla on asema et joudu sitä pönkittämään.

Yhtenpanon kautta voidaan itse asiassa sanoa että ikään liitetään henkistymistä, se nähdään tietyllä tavalla lisäarvona. Henkisyyden nähdään ikään kuin kasvavan iän kanssa. Joskus tämä pitää paikkaansakin, mutta ei aina. Esine joka täyttää sata vuotta voikin olla vain esine. Viisaus ei ole mikään tsukomogari, joka manifestoituu esiin syntymäpäivänään. Vanha ja viisas voivat olla sama asia. Mutta se ei ole väistämättömyys.

Murtamaton linnake.

Torinon käärinliinasta on tehty kopio. Eli samankaltainen tuote on valmistettu keskiaikaisilla menetelmillä. Tämä tarkoittaa likimain sitä, mitä Juha Leinivaara asiasta ilmoitti: "Torinon kääreliinasta valmistettiin kopio. Se ei sinällään ole uutinen. Vaikka joku valmistaa väärennöksen esineestä x, niin se ei tarkoita, että x olisi itse väärennös." ... "se ei tarkoita, että kaikki nähdyt aaveet olisivat lavastettuja. Mutta niiden olemassaololle ei toistaiseksi ole kovin vakuuttavia todisteita."

Tässä kahtiajaossa on tietynlainen järki, jota voidaan lähestyä sitä kautta että sekä kummitusten että Torinon käärinliinan kohdalla kyseessä on vastakkain kaksi näkemystä: Näkemys inhimillisestä valmistajasta ja näkemys paranormaalista valmistajasta.

Kun arkeologiassa tutkitaan jonkun ajan työmenetelmiä. Iskosjälkiä vertaillaan ja saadaan tietoa siitä millä välineillä ja miten esine on tehty. Kun arkeologiopiskelija tekee samanlaisen asian, kyseessä on toisintaminen, rekonstruktio. Ei väärennös. Kun jollain työkalulla ja menetelmillä saadaan samannäköistä tulosta, tiedetään miten kivikirves todennäköisesti on valmistettu. Sen sijaan väärentämiseksi kutsutaan sitä että arkeologiaoppilas väittäisi tuotostaan kivikautiseksi siksi että se on erehdyttävän paljon saman värinen. Tämä koskee tietysti myös rahanpainantaa. Toisinnettu kolikko voi kertoa kolikonvalmistuksesta, mutta toisinnon väittäminen aidoksi rahaksi on väärentämistä. Itse asiassa taideväärentämisessäkin täytyy tuntea väärennettävän ajan värejenkäyttöä ja maalarin pensselöintitapoja hyvinkin tarkasti. Väärennetty kolikko ei ole aito, mutta menetelmät ovat olennaisesti samanlaisia. (Pahimmillaan rahanväärennös tarkoittaa sitä että setelipainoista voidaan varastaa osia, kuten painolevyjä, joilla sitten tehdään väärennöksiä.)

Kummitusten ja paranormaalien liinojen kohdalla tilanne on tietysti olennaisesti erilainen. Niissähän syntymenetelmä oletetaan olennaisesti erilaiseksi. Eli samaan tulokseen päästäisiin eri keinoin.

Tässä kohdassa tilanne kuitenkin sortuu ns. "positiivisen casen puutteeseen". Asialla ei ole positiivisia todisteita, vaan tarjolla on vain "voi ollaa" ja rationalisointeja, jotka selittävät miten ongelma voidaan lakaista maton alle. Tämä taas on sitä, mihin Imre Lakatos viittaa "protective belt:issään. Huono tiede ei synnytä heuristista ja tuloksellista tutkimusta, vaan keskittyy selittämään sitä, miten havainnot voidaan sovittaa logiikkakiemuroilla niin että näkemys on "mahdollinen".

Kun inhimillistä lähtökohtaa tutkiva saa aikaan toisintoja, ja tätä kautta selittää miten tämä hänen esityksensä on voitu tehdä - eli miten se on mahdollinen ja osoittaa tämän evidentiaalisesti - on kyseessä arkeologian tutkimukseen verrattavissa oleva teko. Kummitusten kannattaja voi vain selittää että "voi olla että tuo samannäköinen juttu voisi syntyä toisella tavalla". Mutta häneltä ei synny samankaltaista tulosta.

Toisinnot kuitenkin iskevät paranormaalien ystävien suosittuja argumentteja kohtaan toisellakin tapaa : Esimerkiksi Torinon käärinliinaa on väitetty "mahdottomaksi tehdä". Sen negatiivivalosluonne on usein kuultujen esitysten mukaan "mahdottoman vaikea tehdä edes nykytekniikalla", saati menneen ajan. Sen täytyy tietysti tarkoittaa "divine interventiota", ja liina toimii puheiden mukaan jopa todisteena Jeesuksen jumalallisuudesta, koska normaalisti ruumiit "eivät jätä tuollaisia merkkejä". Tässä Torinon käärinliinaa (tai toisissa kohdin kummittelutapausta) on väitetty "murtamattomaksi linnakkeeksi", jota ei voi valloittaa. (Kummitusten ystävien kanssa on tyypillistä että ilmiölle pitää keksiä luonnollinen selitys tai se on todiste kummittelusta. Tästä seuraa erikoinen tilanne, jossa esiintyy lauma videoita jotka pitäisi osoittaa väärennöksiksi tai muuten kummituksiin pitää uskoa. Ja kun selitys löydetään) Kun valloitus tehdään, väite "murtumattomuudesta" katoaa. Jos tätä eliminointijärjestelmää pitää järkevänä, se heikentää vahvasti paranormaalin vaikuttajan uskottavuutta.
1: Tietenkin se heikentää paranormaalien ystävien argumentteja vain, jos tuota "mahdottomuutta" on pitänyt minkään arvoisena todistuksena alun perinkään. Siksi paranormaalin ystävät, jotka suhtautuvat kädenhuitaisuilla itse asiassa kertovat että argumentilla ei ole painoarvoa edes alussa, koska sen kumoutuminen ei muuta tilannetta mitenkään. Vain arvottoman ja huonon ja merkityksettömän argumentin kumoutuminen ei haittaa mitään. Kuitenkaan arvoa ei tarvitse nähdä alussa : "mahdottomuus" on melkoisen usein pohjimmiltaan vain väite, joka perustuu "en tiedä miten" -asetelmaan. Jos "mahdottomuudessa" haluaa pitää mitään logiikkaa, ajatus perustuu siihen, ihan mahdolliseen lähestymistapaan, jossa ilmiön vaikutuksen rajat tunnetaan. Ihmisillä on rajoitteita. Ihan kaikkeen emme ole vielä pystyneet. Kivikauden ihmiset eivät käyneet kuussa, koska heillä ei ollut siihen vaadittavaa tekniikkaa - jos olisi ollut, olisi kivikirveiden käyttö ollut melko outo asia. Ihmisen "ei voi tehdää" voidaan jossain tilanteissa osoittaa, ja inhimillinen älyllinen toimija voidaan eliminoida. Se ei kuitenkaan tietenkään ole tässä muodossa "positiivinen case" vaikka avaruusolennoille, sillä niiden osuus on jäänyt osoittamatta.

Vaikeutena on tietysti se, että usein ihminen ajattelee että vasta -argumentti aina kumoaa totaalisti sen argumentin mitä se on kumoamassa. Jos joku valmistaa Torinon käärinliinan kaltaisen esineen tai aidon näköisen kummitusvideon, ja viitataan että ehkä kummitukset tai Jeesuksen säteilevä kuolleistaherääminen toimii eri tavalla ja tulokset vain näyttävät samalta, se ei suinkaan tee mahdottomaksi sitä että alkuperäinen olisi ihmisten tekemä. Sehän vain yrittää osoittaa että vaikka evidenssi onkin vakuuttavaa, ehkä olisi kuitenkin pienen "voi ollan" verran tilaa sille että takana kuitenkin olisi paranormaaleja voimia. Se itse asiassa onnistuu tässä. Se ei kuitenkaan täysin kumoa kopioinnista saatua tukea "sille toiselle näkemykselle". Ja paranormaali tämänkin jälkeen vain mahdollisuus, jota ei ole todistettu. Se on pikemminkin "testitila jota ei ole tehty".

Tässä kohdassa onkin hyvä miettiä että kumpi on vähemmän "extraordinary" ja enemmän "extra ordinary". Pyhäinjäännösten väärentäjiä on ollut pitkin matkaa. Samoin tiedämme monta aivan varmasti väärää kummitusvideota. Sen sijaan emme ole kausaalisesti osoittaneet yhtään paranormaalia tapausta. Tämä ei kumoa että paranormaalia ei ole. Mutta kyllä se, että taikurit käyttävät silmänkääntöä ja sorminäppäryyttä on todiste sen puolesta että eimaagista temppuilua tapahtuu. Siksi onkin odotettavissa "positiivista casea" aidosti maagisista tempuista.

Sillä muuten induktio sanoo omia julmia sanojaan : En minäkään voi väittää eläväni ikuisesti ja väittää että monet monet muut ovat kuolleet, mutta se ei tarkoita että kaikki kuolisivat. Voisin kertoa tarinoita vaeltavasta juutalaisesta, kuolemattomasta. Sanoa että mahdollisuutta ei ole eliminoitu.

Perinteestä ja kopiomisesta.

Miekkailusta puhuessa on tärkeää käsitellä erilaisia perinteitä. Esimerkiksi Saksalainen tyyli on perinne, jota siis katsotaan ikään kuin saman systeemin kautta. Niiden ymmärtäminen otetaan sitä kautta miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Perinteet tunnistetaan olennaisten samankaltaisuuksien kautta. Esimerkiksi Johannes Liechtenauerin kokoama isompi ryhmä joiden kamppailutaidot tiivistettiin systeemiksi, "Gesellschaft Liechtenauers", teki asioita, joihin viitattiin Ringeckin materiaalissa paljon myöhemmin, niiden kryptiset runoelmat selitettiin auki. Myös Joachim Meyerin tuotanto käyttää samanlaisia asentoja ja tekniikoita. Sama tulee vastaan myös Paulus Hectorn Mairilla, vaikka hänen käyttämänsä kielikin oli latina.

Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.

Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.

Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".

Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.

Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.

Toistaja.

Yleisesti kopiointi on ihan hyödyllistä. Esimerkiksi levykkeet ovat hyviä lähinnä siksi että niihin voidaan tallettaa, kopioida, tietoa. Luonnossa tapahtuu myös mimicry -ilmiö, jossa esimerkiksi kuoriainen näyttää kimalaiselta koska linnut varovat kimalaisten syömistä. Vaikka kärpäsellä ei ole pistintä, ulkonäkö riittää vakuuttamaan linnut siitä että niiltä saadaan pistoja palkinnoksi. Kuitenkaan kopiointi ei aina ole hyvä asia: Monesti matkiminen on plagioimista, mitä ei sitäkään pidetä hyvänä asiana. Tekijälle se voi toki olla käytännöllistä. Kopiointia kuitenkin pidetään yleisesti omalaatuisuuden vastakohtana.

Copycat tarkoittaa henkilöä, eläintä tai tietokoneohjelmaa, joka matkii tai toistaa jotain toista kohdetta. Taustalla on ajatus siitä, että kissanpoikaset oppivat vanhemmiltaan esimerkiksi metsästystaitoja. Siksi esimerkiksi nettisivut jotka harhaanjohtavat kohdetta luulemaan tahoa luotettavaksi ja antavat siksi esimerkiksi sähköpostiosoitteitaan. Ilmiötä voidaan siis käyttää moneen suuntaan, hyviksi, hyödyksi ja haitaksi.
1: Ikävimmillään copycat -ilmiö tulee vastaan kopiorikoksissa, joissa se että jokin tapahtuma saa julkisuutta, siitä seuraa se, että sitä myös toistetaan. Copycat effect viittaa tähän tapaan, jossa sensaatiomainen julkisuus esimerkiksi väkivaltaisissa murhissa tai itsemurhissa aikaansaavat juuri samalla tavalla tekemistä.
___1.1: Kopiomurhaaja voi matkia rikosta, koska olettaa saavansa samanlaista julkisuutta, tai koska hänen tekonsa voidaan sekoittaa toisen tekijän tekoihin. Tai koska hän ihailee tekijää jollain tavalla. Surette teki vuonna 2002 tutkimuksen "Self-Reported Copycat Crime Among a Population of Serious and Violent Juvenile Offenders." jossa havaittiin, että kopiorikoksen tekijöillä on tapana ottaa vaikutteet epäsuorasti, eikä niinkään suoran ihailun kautta. Mielenterveyden häiriö on tekijöillä erittäin yleinen.
___1.2: Werther effect taas viittaa siihen kuinka itsemurhat voivat joskus olla kopiorikoksen erityistapauksia; von Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirja aikaansai itsemurhapiikin kasvamisen: Ei siis ollut pelkästään niin, että itsemurhaajat olisivat matkineet tekotapaa ja olisivat ilman kirjaa tehneet itsemurhan toisella tavalla, vaan nimen omaan kävi niin että itsemurhien määrä kohosi. Goethe jopa liitti kirjaansa varoittavan tekstin tämän vuoksi. Kuitenkaan ilmiö ei ole ainutlaatuinen. David Phillips on kenties kuuluisin efektin tutkija - ja ilmiön nimeäjä- ja hän on julkaissut ilmiön olemassaoloa ja luonnetta käsitteleviä tutkimuksia. Esimerkiksi "The Impact of Fictional Television Stories on U.S. Adult Fatalities: New Evidence on the Effect of the Mass Media on Violence". Robert B. Cialdini on sitä mieltä että perinteinen näkemys ihailusta on liian yksinkertainen, hänen social proof -teoriansa korostaa samaistumista. Werther -efektiin liittyy se, että sen tekijät ovat usein mielenhäiriöisiä; Esimerkiksi Bertolote, Fleischmann & Wasserman tekivät tutkimuksen "Psychiatric diagnoses and suicide: revisiting the evidence", jossa havaittiin että 98% tekijöistä voitiin tunnistaa mielenterveydellisiä ongelmia. Diagnosoimaton ja/tai hoitamaton häiriö ei ole tavaton. Toisaalta ilmiön tunnistamista vaikeuttaa se, että esimerkiksi Marie Rautavaaran tekemässä yhteenvedossa yksi tavallisenkin itsemurhan piirteistä on lähipiirissä tai suvussa tapahtunut itsemurha. Lisäksi on vaikeaa sanoa oliko esimerkiksi seppuku vain laajalle japanilaiseen kulttuuriin levinnyt Werther -efekti vai ei.