Munatonta katolilaisuutta

Olen elänyt luulossa että kansankirkkomme on Luterilainen, näin opetetaan esimerkiksi koulussa. Ja kieltämättä nimenomaan luterilaisuudessa on kristillisistä suuntauksista eniten sitä voimaa, joka mahdollistaa sen että ollaan kansankirkko ; Se panostaa sisäiseen vakaumukseen, ulkoisen yhtenäiskulttuurin sijasta, ja panostaa tunteeseen ei rituaaleihin. Sisäinen maailma suoritusten sijasta. Se ei myöskään jaa ihmisiä predestinoituihin kasteihin kuten kalvinismi. Luterilaisuuden perusteemana on tuoda usko osaksi ihmisen elämää ja arkea. Lutherin teesi oli "uskossa ei rahassa". Eli ei anekauppaa, vaan sisäistä vakaumusta.

Nykyään kirkko ei kuitenkaan panosta luterilaiseen puoleen. Kirkkodiskurssi näyttää päin vastoin korostetulta kirkollisveronkeruutahona toimimisena. Kun esimerkiksi katsotaan kirkosta eroamisia, on selvää että luterilainen kirkko yrittää selittää että kuulumisesta olisi arvoa vaikkapa täysateistillekin.

Kirkon puolustamis ja olemassaolonoikeutusargumentaatio on siirtynyt voimakkaasti. Pääargumenttina näyttää olevan hyväntekeväisyys, nuorisotyö, hautaamispalvelut ja muut vastaavat palvelut, ei vakaumusasiat. Kirkon puolustuspuheargumentaatio keskittyy siihen miksi liittyä kirkkoon ja kuulua kirkkoon samanaikaisesti kun sen piirissä jopa myönnetään avoimesti, että valtaosa jäsenistä käyttää kunnolla kirkkoa "vain neljä kertaa" (kaste, rippi, häät, hautajaiset). Ja tunnustaa että uskonnollis-henkinen anti on tällöinkin uskonvakaumuksen sijasta se, että saadaan perinteinen rituaali. Eli palveluista saadaan muoto ei sisältöä. Tämä taas on nimenomaan päinvastaista Lutherin oppien kanssa.

Kirkollisveroa keräävä ideologioista välittämätön kirkko on taas selvästi valtionkirkkoa, ei kansankirkkoa. ; Onkin koomista, että kirkollisvero on omalla tavallaan korvannut anekaupan ja rituaalien arvon korostus on tehnyt uskonelämästä rituaalisuoritteisiin osallistumista. Kirkko perustelee olemassaoloaan argumentaatiolla joka selvästi vihjaa siitä että kirkosta eroavat ovat jollain tavalla itsekkäitä kun eroavat "vain rahan takia".

Luther olisi luultavasti, ainakin teologiansa pohjalta, ihmetellyt päinvastoin että miksi ihminen lähtisi "vain rahan takia" jos usko olisi hänelle henkilökohtaisesti tärkeä ja merkityksellinen. Olennainen ero katolisen anekaupan ja valtionkirkkomme kirkollisveron kanssa on se, että syyllistämis-palkitsemisstrategiaa myydään eri luonteisena;
1: Katolinen kirkko tarjoaa aneillaan pelastusta. Tässä mielessä katolinen kirkko voidaan nähdä turhan toivon tarjoajana, jonain joka myy ihmisille jotain johon sillä ei ole valtuuksia. Maksamatta jäämisestä tarjotaan uhrausta tuonpuoleisessa, kiirastulta. Tämä taas tarjoaa turhaa epätoivoa.
2: Kirkon uhkailu-palkinto-vittuilu -ketju toteutuu sen sijaan toteutuvat jo tässä elämässä. Olitpoa sitten mitä mieltä tahansa, kirkko ei välitä; Jos maksat kirkollisveroa sinun vain pidetään hoitaneen oman osasi perinteen ylläpitämisestä ja kulttuurista. Jos et maksa, olet ahne ja itsekäs ihminen joka on halukas rankaisemaan mummoja, nuoria ja avuntarvitsijoita. Sillä jostain syystä kirkko ei noudata "hyväntekeväisyytensä arvon korostamista" kun on priorisoitava lompakkoa ja se leikkaa näistä erityisen ansiokkaina esitetyistä ja esilletuoduista toimintansa puolista ensin, eikä esimerkiksi naispappien vastustajien palkoista.

Valtionkirkkomme on siis hieman kuin katolinen kirkko ilman särmää ja ilman paavia ja paavin palleja. Jonkun kenties pitäisi naulata teesejä Helsingin Tuomiokirkon oveen. Niiden tulisi olla Lutherin alkuperäisiä teesejä. Sillä juuri samoissa kohdissa näyttää olevan korjattavaa ja täsmälleen samanlaisista rakenteellisista syistä.

Ei tempuilla vaan teoilla?

"It is a strange fate we should suffer so much fear and doubt ... over so small a thing. Such a little thing"
(Boromir, "Lord of the Rings : Fellowship of the Ring")

Luterilaisessa kristillisyydessä korostuu armon teologia. Luther rakensi eroa katolisen maailman tekoihin keskittyviin piirteisiin ~ Katolisessa maailmassa ansaitseminen liittyy vahvemmin tekoihin. Rikokset kuitattiin ja tätä varten tarvittiin esimerkiksi anekauppaa. Äärimuotona tässä teoilla suoritetusta syntisyyden poistosta on luultavasti flagellantit, jotka olivat teologipiirejen ulkopuolella syntynyt itsensäpiiskaukseen keskittynyt järjestö ; Ihminen ruoski itseään jotta saisi syntejään anteeksi ja voisi pelastua.

Luterilaisuus korostaa sitä, miten armo on hyvin pehmeää ja kilttiä ; Armo esiintyy luterilaisessa näkemyksessä ikään kuin eräänlaisena mielivaltana, jossa ihmisiä jätetään rankaisematta vaikka he ansaitsisivat rangaistuksen. Tässä pelastukseen johtaakin usko ja luottamus, jotka ovat sisäisiä tiloja sen sijaan että ne olisivat ulospäin näkyvää toimintaa ja tekoa.

Tässä valossa on ymmärrettävä miten "Mythopoeiassa" koetaan Lewisin "Narnian" maailman kovana. "Minä olen kasvanut sellaisessa kulttuurikatsomuksessa, jossa "kristilliset arvot" ovat synonyymi armollisuudelle ja solidaarisuudelle. Korkein kristillinen teko, jota olen tottunut taiteessa näkemään, on anteeksianto, vihollistensa armahtaminen. Niinpä Narnian tarinoiden arvopohja tuli itselleni aika yllätyksenä. Narnian tarinat ovat voiman, kunnian ja miehuuden ihannointia. Jo kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Velho ja leijona, Pietari osoittautuu mieheksi vasta kun hän tarttuu miekkaan ja surmaa vihollisensa. Samaisessa kirjassa joulupukki antaa lapsille lahjaksi aseita." Nähdäkseni tämä sankaritekoihin ja taisteluun ajamisen tematiikka syntyy nimen omaan sitä kautta että Lewis korostaa tekoja uskon sijasta. Näin aseilla taistelua ei voi erottaa siitä että ollaan solidaarisia toisenlaisia uskontoja kohtaan ; Jos ja kun usko ei ole ratkaiseva tekijä vaan teot, ei vakaumuksella ole väliä vaan toteutuu se, mitä kuvataan "Hyvyyden Jumalana" ; "Aslan kertoo vieraan uskonnon edustajalle että tehdessään hyviä tekoja tämä on itse asiassa palvellut Aslania eli oikeaa Jumalaa. Vastaavasti Aslanin seuraaja, joka tekee vääryyttä, ei teoillaan palvelekaan Jumalaa. Näin Narnian Uskontodialogissa olennaista ei ole uskontojen erilaiset dogmat, vaan niiden yhtäpitävyys absoluuttisen hyvyyden kanssa."

Ajatukset kulkevat tämänlaisesta helposti kohti Pascalin vaakaa. Tässä näkemyksessähän on korostettu sitä miten ateismin vakaumus itsessään on ongelma. Jos ateisti on väärässä, seuraa ikäviä. Kuitenkin jos teot ratkaisevat, eikä oikea usko, niin päästään siihen että hyvän tekeminen on ratkaisevampaa, kuin se, uskooko Jumalaan vai ei tai kokeeko tottelevansa Häntä vai tekevänsä tekonsa muuten. Jumalan olemassaolon päälle pelaamisesta ja Jumalauskosta ei ole tässä enää väliä. Ja tästä voidaan päästä jopa "Tämän Päivän" esittämään suuntaan. Kenties Jumala ei pidäkään siitä että joku ei vakuutu Hänen olemassaolostaan vaan "pelaa varman päälle", kenties hän ottaa huomioon miten ihminen toimii ; "Olento joka tuntee minut täydellisesti jokaista atomia myöten, tietää miksi olen mitä olen. Hän tietää miksi olen tehnyt valintani ja ymmärtää ne. Jos olen väärässä ja kristityt oikeassa, minulla ei pitäisi olla mitään hätää."

Mielestäni tämä huomio on tärkeä, koska jos oikea mielipide Jumalan olemassaolosta ja luonteesta olisi todella ratkaisevaa, olisi uskonto armeliaisuuden ja suvaitsevaisuuden kohdalla hieman erikoinen. Murhaaja joka on kristitty nimittäin helposti katuu tekoaan, ja saa tätä kautta anteeksi. Ateismi taas on sellainen, että sitä katuakseen on käännyttävä. Tottakai murha ja ateismi vaatii katumista, mutta olennaisinta on huomata että ihmisen luonteen mukaan on "tilastollisesti katsoen helpompaa" saada murha anteeksi kuin ateismi anteeksi. Ateismi on siis vakavampi ja lopullisempi rikos, koska sen katuminen Jeesukselle on isomman kynnyksen takana.

Näin uskon kautta tuleva armeliaisuus on armeliaisuutta teoille ja tiukkapipoisuutta ja epäsolidaarisuutta väärille maailmankuville. Tekojen kohdalla tiukkapipoisuus ja julmuus kohdentuvat eri tavoin. En silti sanoisi että toinen näistä malleista olisi puhtaasti armelias ja reilu ja toinen automaattisesti moraalittomampi ja julmempi. Uskonnottomana tietysti toivon, että Jumala määrittelee tekojen, ei mielipiteiden, kautta.

Protestateismi.

Lutherin puoli uskonpuhdistuksessa on saanut nimen protestantit. Nimi ei ole huono, sillä Lutherin näkemys oli nimen omaan protesti katolista kirkkoa kohtaan. Lutherin asenteen saa kaivettua hyvin Lutherin puheesta jonka hän piti Wormsin valtiopäivillä. Siinä hän vetosi siihen että hän ei luota katolisen kirkolliskokouksen päätöksiin vaan Raamattuun ja järkisyihin. Hänen puheensa sisältää muun muassa kohdan joka kääntyy muotoon "Sen takia en tahdo enkä voi mitään perua, sillä ei ole oikein eikä vapautta toimia omaatuntoaan vastaan." Lutherin asenne on hyvin uskontokriittinen.

Itse asiassa monet moitteet ovat siirtyneet nykykirkon vastustamiseen. Esimerkiksi kirkon rikkaus aiheena on samanlaista : Lutherin anekaupan kritiikki ja nykyateistin kirkollisveron vastustaminen vetoavat samantapaisiin asioihin. Protestanttinen uskonnonopetuskin on ollut perinteisesti uskontokriittistä. Jopa siinä määrin että eräs henkilö moitti uskonnonkirjoja uskonnottomien kirjoittamaksi koska uskonnosta nostettiin esiin noitavainot ja anekauppa. Alun perin uskonnonkirjoissa on ollut tätä materiaalia siksi että Luther kritisoi katolista kirkkoa, joka on yhä tänäkin päivänä joillekin protestanteille halveksittu laitos jolle annetaan esimerkiksi sellainen kohtelias nimitys kuin "porttokirkko". Kirjan uskontokritiikki ei siis ollut välttämättä yhtään uskonnottomuutta vaan aivan normaalia protestanttiutta.

Itse asiassa tilanne on vieläkin laajempi : nykymaailmassa ateistit ja uskontokriitikot ovat useimmiten protestanttisissa maissa. Samaan tapaan kuin nimen omaan protestanttisista maista ovat lähtöisin monet uskontokriittiset ja skeptiset ajattelijat, sellaiset kuten Freud, Marx, Nietzsche, Hume...

Syynä tähän on osoittain kulttuuriympäristö. Esimerkiksi Päiviö Latvus on miettinyt kristinuskon kulttuuripiirin vaikutusta ja esitti haastattelussa että Paul Sartre korosti kulttuuriperintöä, jolle yhteiskunnassa elävä valjastuu. "Paul Sartren mukaan vahvinkaan ateisti, kuten hän itse, ei pääse eroon tästä perinnöstä." Sartre korosti että esimekriksi jos kristillisen maan ihminen siirtyy idän uskontoihin, on kyseessä "idän uskonto" joka on tulkittu kristillisten termien läpi. Eksoottinen uskonto ei siirry sellaisenaan, vaan tilanne on hieman kuten "madventures" -reissaajien kanssa. He kohtaavat paikallista väestöä, ja kiertävät rahvaan parissa. Mutta he ovat silti turisteja.

Luterilaiset nappaavat Sartresta mielellään kunniaa itselleen. Jos uskonnottomat tekevätkin nykyisin hyvin tiedettä, syynä on se että he elävät kristillisyyden vaikutuspiirissä. Tosin tämä tuntuu omituiselta kun kristillisyydestä luopumisen kuitenkin pelätään johtavan tieteenteon romahdukseen aivan kuin siitä kulttuuripiirin hengestä oltaisiin sitten irrottauduttu. Tätä jännitettä on hyvä lähteä purkamaan.

Uskontokriittinen asenne johtuu kriittisestä ympäristöstä. Sartren mukaan jokainen kulttuuripiiri on samanlainen. Afrikkalainen tekee afrikkalaisen käsitteistön kautta tulkinnan kristinuskosta. Itse asiassa näin onkin käynut, ja Afrikassa afrikkalainen perinne on sekoittunut kristilliseen perinteen ja tämän vuoksi lapsia tapetaan noitina. Tulkinta on muuttunut matkalla.

Koska olemme napanneet pöydälle Lutherin, voisi ottaa esiin Sartrensa lukeneen katolisen, joka selittäisi että Luther on ollut katolisessa kulttuuripiirissä ja tekee tulkinnat siksi katolisessa piirissä. Ja muistuttaa että Galileo Galilei ja moni muukin tieteentekijä oli hänkin katolinen. Ja että protestantitkin olivat katolisen kirkon vaikutuspiirissä. Ennen katolilaisuutta oli kristillisillä alueilla vaikutuksena kreikkalaisfilosofien, roomalaisten, kelttien jne. kulttuurit. Ei näistäkään olla irtauduttu sellaisenaan.

Kuitenkin Luther otetaan mielellään irralleen katolisesta perinteestä. Ja aivan oikein. Sillä kulttuuripiirit myös muuttuvat. Ihmiset eivät vain kopioi vallitsevaa kulttuuriakin. Jopa mainittu Sartre oli sellainen, että uskovaiset tahot esittivät jopa että hänessä on riivaaja. Hän ei selvästi ollut kristitty yhtään sen enempää kuin Lutherin seuraajat olivat katolisuuden kannattajia.
1: Vaikka Lutherin aikaan katolinen kirkko näytti älylliseltä, ei tästä luopuminen johtanut tieteenteon romahdukseen luterilaisissa maissa. Kun ateistien suhde tilanteeseen nykymaailmassa on hieman samantapainen, herää kysymys mihin varoituspuheet perustuvat.

Tämä erilaisuus ei vain tarkoita totaalista irrallisuutta. Aivan kuten Lutherkin otti esimerkiksi kolminaisuuden ja Jeesuksen katolisesta kulttuuripiiristä, nappasi myös katolisessa perinteessä käytettyjä filosofeja ajatuksineen, hän kuitenkin hakkasi teesinsä kirkon oveen. Samanlaisella asenteella - ja jopa Lutherilta lainatuilla argumenteilla - ateistit naputtavat nykykirkon takaovia, erotessaan siitä. Sama omantunnonvapaus kuitenkin koetaan uhkana.

Uskonnottomuutta pidetään nykyään helposti uhkana. Se rinnastetaan vakavien teologien puolella automaattisesti samaan kastiin kuin fundamentalistit. Ja fundamentalistitkin luokittelevat sen näin. Mutta vakavasti otettavat teologit eivät hyökkää fundamentalismia vastaan läheskään samalla innolla kuin uskonnottomia vastaan. Ja fundamentalisteillakin heidän oma uskonsa on jotain jota on kunnioitettava ja suojeltava mutta uskonnottomat on murskattava vääräoppisena. Ymmärrän tämän. Olihan katoliselle kirkollekin Luther, kriittisine näkemyksineen ja jopa rivoine kielenkäyttöineen, kauhistus:

Sametinpehmeä paketti.

"Mutta sametinpehmeä / on kylki kuolon kolean / mutta sametinpehmeä / on kahva veitsen, aseen / ja sametinpehmeä on silkkivaippa valkea / ja sametinpehmeät on Samaelin huulet."
(CMX, "Sametinpehmeä")

Jos ajatellaan rikosta ja siihen liittyvää rankaisua, on takana usein jonkinlainen velkaan tai velallisuuteen perustuva perustelutarina. (Tai metafora, jonka kautta se on helppo ymmärtää.) Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on ikään kuin tehnyt toiminnan, josta hän kompensoi siihen sopivan hinnan. Tässä siis rikollinen ikään kuin maksaa rikoksensa pois. Vastaava ajattelu on tietysti kostossa. Pahalla teolla on arvo, jonka kostaja kerää pahantekijältä kuin verottajan karhuaja. Ehkä erikoisin kompensaation muoto on kuitenkin ollut seppuku, joka oli samanaikaisesti suorite jolla maksettiin velat yhteisölle, että kasvojen pelastus, että sen näyttäminen että oli "ihan oikeasti tosi tosi pahoillaan". Se edustakoot äärimmäistä velkametaforan ilmenemistä. (Ettei joku vaikka luule että olen jokin japanifiilikko ja aina vain moittimassa kristittyjä eurooppalaisia.)

Toinen tapa lähestyä anteeksi saamista voisikin perustua velan sijasta lahjaa käsittelevään perustelumetaforaan. Tämähän eroaa melko voimakkaasti, koska anteeksianto ei ole samalla tavalla sidottu suorittamiseen. Tässä näkemyksessä anteeksiantoa ei voi ostaa. Ei edes ansaita. Koska lahjan ideana on se, että se ei ole ostosuorite. Lahjan antamisessa ei välttämättä edes vaadita vastalahjaa.

Tämän kautta pahanteko voidaan jakaa kahteen osaan. Rikos on ikään kuin kaksiosainen. Uhreina on sekä yhteisö että rikoksen uhri. Tätä kautta rangaistus voi olla jonkinlainen yhteisesti sovittu sanktio joka tyynnyttää yhteisön vihat. Tämä ajattelu nousee tietysti vahvasti esiin siitä miten joku vankilassa istunut on "hyvittänyt velkansa yhteiskunnalle". Koska yhteisö ei ole yksittäinen henkilö, tämä rankaisu on jonkinlainen kollektiivin tuomio. Tästä syntyy systematisoitua byrokratiaa, kirjattua lakia. Tällä lailla on kaksi tehtävää:
1: Vankilatuomiossa tai kuolemantuomiossa ja muissa vastaavissa suojellaan muuta yhteisöä siitä että toinen ei pääse toistamaan tekoaan.
2: Lisäksi kaikki rangaistukset toimivat varoittavina esimerkkeinä siitä mitä ei kannata tehdä.

Tässä takana on tietenkin se, että lain on oltava reilu, eli samanlainen kaikille. Että samasta teosta ei saada eri tuomioita. Muutenhan yhteiskuntaa voitaisiin käyttää johonkin muuhun kuin yhteisön hyvään.

Sitten on tietysti yksilö. Anteeksiannon kannalta rikos on uhrille (joka voi olla myös murhatun omainen) aina asianomistajarikos. Jos lakituvan tuomio tyynnyttää hänet, se tekee sen. Jos ei, niin ei. Uhri voi antaa rikoksen tekijälle anteeksi jos haluaa tai jättää antamatta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta antaa anteeksi vaikka poliisi käskisi.
1: Tämä voidaan ymmärtää sitä kautta, että esimerkiksi kun koulussa opettaja käskee kiusattua antamaan kiusaajalle anteeksi, hän vaatii jotain johon hänellä ei ole oikeutta vaatia.
2: Tämä onkin tavallaan ymmärrettävää. Onhan rikollinen ylittänyt lain suomat rajat tehdessään rikoksen. Siksi olisi erikoista että uhri pakotettaisiin noudattamaan tätä. Tässäkin on eräänlaista kompensaatioajattelua taustalla : Siinä ajatellaan että rikoksen tekijä on toiminut kuten toivoo muiden kohtelevan häntä. Tästäkin saa helposti kokemuksia. Olen ihmetellyt sitä, että jos joku aloittaa lyömisen vaikka humalassa ja tämän sitten heittää nivellukon kautta kadulle, tämä alkaa muistuttamaan siitä mitä laki sallii tuossa tilanteessa tehdä. Eihän se laillisuus sekuntia paria aikaisemmin kiinnostanut häntä itseään, kun ei ollut altavastaavana. Uhrille rikoksen kohteeksi joutuminen voi johtua omasta tyhmyydestä, esimerkiksi väärässä paikassa olemista väärään kellonaikaan, mutta uhriksi joutuminen ei ole ihmisen päätettävissä.

Tämä ei tarkoita että anteeksianto olisi arvoton asia. Päin vastoin, se kuten lahjakin on hyvä asia. Sen saa antaa, ja lahjan saajakin siitä varmasti pitää. Vapaaehtoisuus lisää lahjaan autenttisuuden, ja itse asiassa myös lopullisuuden, joka velvoitetulta korvausrituaalilta puuttuu. (Se, kun instituutio alkaa imitoimaan sosiaalisia suhteita, toiminta muuttuu aina jotenkin kummalliseksi.)

Itse en anna anteeksi. En kuitenkaan tavoittele kyynisyyttä ja asian märehtimistä. Mennyttä ei voi muuttaa, joten se on olotila. Siitä ei saa tehdä ongelmaa. Eikä myöskään lakaista maton alle. Lahjan mielessä anteeksianto nollaisi teon niin että tekijä ei olisi uhriin negatiivisessa suhteessa. Mikä ei tarkoita että se tekisi siitä hyväksyttävää, eikä unohdettuakaan. Mutta en halua sitä.

Tapani suhtautua asiaan on se, että uhristatuksessaan pyörivät tekevät olotilasta ongelman. He ovat ikään kuin ihmisiä, jotka kerran toisensa jälkeen yllättyvät että maailma ei ole tasapuolinen tai reilu. Tämä tuottaa heille shokin. Kun tämän todellisuuden luonteen sisäistää, se ei enää masenna samalla tavalla. Tilanne ei ole shokki, ja kaikki positiivinen on mukavaa yllätystä. Siinä vaiheessa sitä saa toistuvasti mukavia yllätyksiä. Silloin uhrius on jokin asia johon ei ole ratkaisua, vaan jonka kanssa on opittu elämään. Mutta että anteeksi. Sehän rikkoisi koko työllä rakennetun kyynisen optimismin maailmankuvan.

Monia voi kenties yllättää, mutta tämä ehkä pahalta kuulostava näkemys on melko suoraa sukua eräille kristinuskon tulkinnoille. Peräti Luterilaisille sellaisille. Katolinen kirkkohan oli armobisneksessä anekauppoineen ja rippeineen eräänlaista institutionalisoitunutta kompensaatiota ja korvausrituaaleja toimittava taho. Luterilaisuudessa taas ajateltiin että pelastus ei tule korvaussuoritteilla vaan lahjana ja armona. Se on tietenkin saanut erikoisia sävyjä, kun uskovan pitääkin toimia rituaalinomaisesti ja toimia tietyllä tavalla. Jolloin lahjan vastaanottamiseen liittyy velvoite muuttua ihmisenä.
1: Itse en kuitenkaan näe että mitä rikollinen muka voisi tehdä uhrin eteen, paitsi pysyä poissa. Minun armossani ei ole rikollisen toiminnan muuttavaa elementtiä. Se on lahja, eikä siksi sisällä mitään odotuksia. Siksi se on immuuni manipulaatiosta. Ja siksi se on niin vaikeaa antaa.

Moni voisi ajatella että tämän astinen olisi uskontoa tukevaa. Siinähän tarjotaan Jumalan armoa, lahjaa, jota ei ole ansaittu. Tässä ongelmana on kuitenkin ihmisagenttius : Ensinnäkin mukaan voidaan ottaa tekoelementit, jotka tekevät lahjasta mainontaa. Tämä on järkevää koska uskonnoissa on aina kasa ihmisiä, jotka paitsi uskovat, pitävät mukana ideologisia kannanottoja siitä mitä Jumala on ja mitä tämä haluaa. Tätä kautta lahjassa on ehtoja, jotka ajavat ideologisia tavoitteita. Toinen, minusta suurempi, asia on kuitenkin se, että anteeksiantolahja on minulle vahvasti "asiaomistajarikokseen liittyvä asia". Uskontoa pelastuksella ja armolla ja lahjalla markkinoivalla ihmisellä ei ole osaa eikä arpaa koko pelastuksessa, se ei ole hänen oikeutensa piirissä. Uskovainen voi vain lupailla, joka on sama kuin hän myisi lomaosakkeita paikkaan johon hänellä ei ole vuokraus eikä omistusoikeutta. Ja jonne hän ei varmasti edes tiedä pääsevänsä varmemmin kuin se, jolle hän osaketta kauppaa.

Kolikoiden vilinää.

"Et ehkä sääliäni kaipaa / Ei se saa tuskaa puutumaan / Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa / Tuo tuska kiinni saa / kenet vaan / Tuo tuska kiinni saa."
(Yö, "Joutsenlaulu")

Ane (indulgence) oli Katolisen kirkon teologiaan kuuluva pelastuksen apuväline. Se perustui ensin ajatukselle siitä että hyvää tekemällä ja pahoja tekoja katumalla sai anteeksi syntejään. Se sitten kehittyi ajatukseksi, jossa katumus ja rahan maksaminen korvasi pahan työn. Tilanne muuttui yhä enemmän suuntaan "laita raha tähän ja käännä kammesta". Aneita annettiin myös hyvistä töistä, mutta kuuluisimmat aneet olivat sellaisia, joita katumustyökin korvattiin maksamalla tarpeeksi rahaa. 1517 aneita alettiin markkinoida laajasti koska Pietarinkirkon rakennustyöt vaativat mittavia investointeja. Martti Luther kritisoi anekauppaa ja se on luterilaisten kristittyjen usein käyttämä malliesimerkki keskiaikaisen katolisen kirkon korruptiosta.

Kuitenkin ane on sinällään minusta ylihaukuttu laji: Sen tapaista systeemiä käytetään hyvin paljon nykyäänkin. Eikä sitä tarvitse edes etsiä kovin kaukaa. Eikä tarvitse astua kirkon portista, jotta sitä löytää. Sillä loppujen lopuksi ane teki aikanaan ostajalleen saman hyödyn, mitä monet muutkin asiat tekevät: Jos maksajalla on syyllisyydentunto, hän saa ostettua itselleen hyvää mieltä. Tässä suhteessa tilanne on siis hieman kuten siinä, kun rauhaa hakevat meditoijat ovat tyytymättömiä kiireiseen elämäntapaan tai johonkin muuhun vastaavaan. Koska juuri sisäinen rauhattomuus saa heidät etsimään rauhaa, ZEN -aloittelija onkin luultavasti keskimääräistä rauhattomampi.
1: Esimerkiksi "Elämä lapselle" -konserttisarja korostaa anteliaisuutta. Kuitenkin on hieman makaaberia juhlia musiikin parissa kun asia jota käsitellään on vakavasti sairaat lapset ja nuoret. Siinä yhdistetään nautinto toisten kärsimyksen lunastamiseen. Armeliaisuus toteutetaan rahaa kierrättämällä, viihtyvyyden kärsimättä. Se ei ole samaan tapaan spontaania kuin normaali auttaminen. Eikä siinä likaannu kädet, ellei sitten olut- tai martinilasi satu keikahtamaan.
2: Muutenkin hyväntekeväisyys yleisesti ottaen perustuu siihen, miten tekeminen ja suora sympatia voidaan korvata antamalla persoonatonta rahallista tukea. Tällöin eräänlainen hyvyyden/laupeuden mittari on annettu rahamäärä. Tässä kohden aktiivinen tekeminen korvataan passiivisella rahalla. Lahjoituksiin liittyy kuitenkin eräänlainen tieto siitä että jokapäiväisessä elämässä sitä tulee tehtyä aivan liian vähän. Rahalla lunastetaan tätä "yhteiskunnallista syntiä" pois. Ilman että elämäntapoja tarvitsee juurikaan muuttaa. Tästä lahjoittaja saa hyvän mielen.
3: Jopa verotussysteemimme perustuu tavallaan siihen että meidän ei tarvitse itse avustaa lähipiirimme ihmisiä, koska maksamme veroa, joka sitten valtion jakamana tulee tarvitseville, joihin se naapurimmekin voi kuulua. Tällä tavalla irrallistamme oman osallistumisemme, ja passivoimme tilanteen, vaikka se rahamäärällisesti voi olla merkittäväkin, ja sillä saadaan yhteiskunnan kohdistamalla suorittamisella jopa yllättävän paljon aikaan.

Tietenkin voidaan ajatella että tämänkaltainen asia olisi jotenkin paha asia.
1: On toki totta että ihmiset eivät pidä toisten epätoivosta, eikä elämä siten että kaikkea ikävää ajattelisi olisi kovin onnellista. Siksi silmälappuja tarvitaan kuitenkin jonkinlaisia määriä. Joko ignoraamme maailman ongelmat tai etäännytämme ne, jos ei muuten niin toiseuttamalla sen kohteet tai etäännyttämällä itsemme niistä. Tai vain olemalla ottamatta asioista selvää.
2: Voidaan täysin ajatella, että lahjan saajan kohde todennäköisesti saa parempaa tehoa sen rahan kautta. Tosiasiassa sympatian ja säälin ero on pieni, ja ajatus siitä että olisi jotenkin erityisen hyvä säälin kohde ei ole miellyttävä. Tuntemattomien ihmisten säälinosoitukset eivät siksi ole välttämättä "niin haluttuja", kuin mitä läheisten tunteella mukanaeläminen ovat. Eikä minun tai kenenkään muunkaan tunteenpurkaus syöpälapsen edessä ole toistaiseksi parantanut ketään syövästä, joka kuitekin on se varsinainen murheen lähde. Tätä kautta sosiaalinen peli ventovieraalta on korkeintaan väliaikaista apua, jonka kärki ei kohdistu edes itse asiaan ja tulevan ennaltaehkäisyyn. Ja jos esimerkiksi minä menisin huseeraamaan pakolaisapuun, niin en osaisi kohdistaa vaivaa ja rahaa kovin tehokkaasti.
3: Organisaation kautta ohjattu raha voi tuntua kylmältä, koska se ei ole henkilökohtaista. Mutta siitä voi olla isompi käytännön apu, kuin henkilökohtaisesta panostuksesta. En kyllä usko että mitään mummojen yksinäisyyttä voidaan paikata ilman ihmisten henkilökohtaista läsnäoloa, mutta sairaalakoneisiin jotka ovat kalliita, rahallinen panostus on varmasti oikea, ja tilannetta aidosti parantava laitos.
4: Tämänkaltainen anesysteemi on etäyttävää, ja se tarjoaa armon tunnetta lahjoittajalle. Lahjoituksia annetaan monesti muistakin itsekkäistä syistä, kuten siksi että se hivelee mieltä ja kokee olevansa parempi ihminen ja lahjoittajille vedotaan erilaisin anteliaisuuteen liittyviä mielikuvia. Tätä kautta lahjoitus antaa tietynlaista statusta. Mutta entä sitten? Yhteiskunnallisesti ajatellen se, että joku auttaa itsekkäin motiivein on kuitenkin parempi kuin se, että ei auta lainkaan.

Mielikuvatuotteita on edellämainittujen lisäksi luomu ja ympäristöasioihin keskittyvät tuotteet. Toki niilläkin voi olla hyviä vaikutuksia - niillä rakennetaan "nykyajan kirkkoja" eli samaan tapaan tärkeänä nähtyjä asioita kuin mitä keskiajalla pidettiin kirkkoja. Mutta ihminen, tai ainakin minä, ostan kalliimpaa luomukahvia enimmäkseen oman mielihyväni vuoksi. Maksan kokemuksesta, mielikuvasta. Kuten teen monen muunkin tuotteen kohdalla. Siksi kun joku myy eettisen mielikuvan ja antaa samalla vaikuttamisen ja aktiivisuuden illuusion, siitä tulee minulle konkreettista iloa. Sillä, miten paljon tekoni oikeasti vaikuttaa, ei paina tämän rinnalla paljoa.

Sama oli aneenkin kohdalla (1) kiirastulen ja Helvetin ajattelu on varmasti tuottanut pelkoa, jolloin katolinen kirkko on ensin luonut tarpeen ja sitten rahastaa sillä. Tätä ei voine pitää kovin eettisenä toimintana. (2) Kuitenkin ihmiset tuntevat syyllisyyttä muutoinkin; ilman katolisen kirkon toimiakin ihmiset ahdistuvat. Aneen maksanut koki taatusti helpotusta tästä tuskasta. Ainut ongelma on tietysti aneen hinta. Mutta jos se ei ole mahdottoman kallis, niin siinä vaiheessa voi kysyä että "entä sitten vaikka sitä Jumalaa ei olisi olemassa?" Voidaan kysyä "What's the harm?", koska tässä ei tule samanlaisia haittoja, kuin terveyteen kohdistuvissa asioissa. Jos vaihtoehtolääkärin puheiden luottaminen johtaa siihen että tautiani ei hoideta tehokkaasti ja se jää paranematta, haitta on konkreettinen. Nyt pahin mitä voi käydä on se, että minulla ei ole sielua ja pelastan tyhjää mielihyvän hinnalla. (Ainakin minun mielihyvälläni on arvo; Olen valmis maksamaan sitä edistävistä asioista tietyissä mitoissa.)

Kieroa kyllä: Anekauppa täytti kaikki hyvän palvelun elementit. Sille oli tilausta, se vetosi haluihin, ja maksua vasten sai tietyn asian. Toki voidaan kysyä että missä "tuotteen lupauksen on vastattava todellisuutta" -ehto on. Kuitenkin taivaspaikkaa ane ei taannut yhtään sen enempää, kuin nykyinen kirkollisveronmaksukaan, eikä tätä yleisesti vastusteta. Ja aneiden rahat käytettiin kirkon investointeihin ja toiminnan pyörittämiseen. Aivan kuten kirkollisveronkin. Ainut ero taitaa olla siinä, että kirkollisvero on passiivista verrattuna aktiiviseen aneiden ostamiseen. Eikä kirkollisveron maksettua tule vastaavan tasoista hyvää oloa, pelastuksen fiilistä. Tosin sama koskee normaaliakin verotusta. Rahamäärään nähden jos sen pitäisi ahneesti itse ja laittaisi johonkin joulupataan kerralla jouluna, niin kokisi taatusti olevansa lähes pyhimysmäisen hyvä.

Aneissa on siis toki raadollisiakin puolia;
1: Syyllisyydentunnon pois peseminen napilla painaen ilman katumusta ja elämäntapamuutosta voi olla hieman itseäruokkiva kehä, jossa sama virhe toistetaan kuten myös siihen liittyvä maksu. Josta seuraa tiettyjä ahneudellisia elementtejä aneiden tarjoajien suuntaan. (Sen lisäksi että sitä voi pitää "epäreiluna", "pinnallisena", "liian helppona"..)
2: Se, että ensin saattaa jonkun tarpeeseen jota tällä ei muutoin ole ja sitten tarjoaa tähän tarpeeseen korjausta ei täytä "minun eettisiä standardejani" - vaikka niitä ei minulla paljoa olekaan.
3: On hieman kyseenalaista myydä palvelua, jonka saannin kohdalla ei ole laaduntarkkailua. Yleensä jos tilataan tuote, tulisi jollain lailla kyetä varmistumaan siitä että luvatut ehdot ovat täyttyneet. Muutoinhan kyseessä on kuitenkin jonkinasteinen vedätys. Se, onko kyseessä valkoinen valhe vai vakavampi, on sitten tilanne ja neuvottelukohtainen asia.
4: Mutta on niissä jotain hyvääkin; Ne ovat kuten miltei mikä tahansa mielihyvätuote. Ne ovat kuitenkin tavallaan ylihaukuttu piirre. Pahempiakin kritiikin kohteita löytyisi.