On tavallista että luovuus nähdään nimenomaan irrationaalisena prosessina ; Näin esimerkiksi sosiaalinen vapaa ja kritiikitön ideoiden ilmaa heittely, "brainstorming", nähdään mukavana, pehmeänä, ihmisille miellyttävänä, hauskana, innostavana, inspiroivana ja ennen kaikkea luovuutta edistävänä keinona. Skeptismi taas nähdään näköalattomana, kovana, kylmänä, ilkeänä ja robottimaisena jossa ei luovuutta ole tippaakaan, vaan kritiikkiä, moitetta ja vastustusta.
Itse asiassa niin moni on tätä mieltä että moni työpaikka pitää kokouksia jonain jossa voidaan myös "brainstormata" ja näin saada aikaan pehmeällä ja mukavalla tavalla tulosta. Luovuustyö ja kehittäminen onkin tätä kautta tiimiytettyä hyvin monessa paikassa. ~ Hyvin monessa työpaikassa ajatellaan että brainstormaus olisi inspiraation ja innovaatioiden äiti.
"The New Yorkerissa" oli artikkeli joka viittasi brainstormingiin ja siitä saatuihin tutkimustuloksiin. Ilmiö ei yksinkertaisesti lisää luovuutta ; Ihmisten intuitio brainstormingin olennaisuudesta on siis väärä. Virhe löytyy esimerkiksi taustassa olevassa oletuksessa jossa ihmiset varoisivat väärien asioiden sanomista ja olisivat ensisijassa tämän vuoksi hiljaa ; "The underlying assumption of brainstorming is that if people are scared of saying the wrong thing, they'll end up saying nothing at all." Sen sijaan aihetta koskevissa monissa tutkimuksissa onkin havaittu aivan päinvastaista "Debate and criticism do not inhibit ideas but, rather, stimulate them relative to every other condition." Nimenomaan väittely ja kriittisyys näyttääkin olevan aktivoiva voima.
Onkin hyvä katsoa asioita nimenomaan vaihteohdottomuuden silmin. Assosiaatiot ovat usein yllättävänkin stereotyyppisiä ; Ihmiset rakentavat nopeasti näkemyksiä ja ovat haluttomia muuttamaan niitä. Assosiaatiot ovat juuri tämän vuoksi helppoja ja nopeita ; Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen ei olekaan mitenkään erityisen vaikeaa keksiä. Näin ihmiset rakentavat ennakkokäsityksiä ja niihin liittyviä mielipiteitä ja keksivät helppoja ajatuksia joissa ei ole luovuutta. Tätä ei huomata koska moni ajattelee assosiaation olevan jonkinlainen satunnaisprosessi joka iskee yhteen ties mitä tahansa. Sen sijaan kritiikki vaatii aina sitä että on eri vaihtoehtoja joita punnitaan. Kritiikin läsnäollessa on aina vaihtoehtoja - jopa pahimmassa ja destruktiivisimmassa denialismissa on mukana vaihtoehto "sanottu on totta" ja "sanottu ei ole totta" joista on ikään kuin keskusteltava. Pelkkä "koska minulle tuli idea" pitää sisällään vain yhden vaihtoehdon.
Lisäksi brainstormaukseen liittyy helposti illuusio siitä, että panos on ollut oma, vaikka tosiasiassa sitä onkin ollut vain jonkun toisen idea jota on itse tullut kompanneeksi. Näin ollen omien kehittämien ideoiden määrä onkin itse asiassa pienempi kuin miltä se stormaustilanteen jälkeen tuntuu olevan. Lisäksi on huomioitava se, että vähemmän luovat delegoivat helposti omaa vastuutaan asiasta ja ajattelevat että vaikka he eivät teekään mitään, niin ryhmä saa kuitenkin aikaan - yksin ideoidessa tyhjä lappu on selvä tappion ja epäonnistumisen merkki jota ei voi välttää. Ja vaikuttaa kuvioissa tietysti myös ryhmäpaine, jossa toisten ääneensanomat asiat automaattisesti johtavat ajattelemaan samalla tavalla. Näin ihmiset ikään kuin rajoittavat itseään vaikka mitään ääneen tulevaa kritiikkiä ei lausutakaan, tai kukaan ei edes ajattele sitä kritisoimistilanteena.
Näin ollen kritiikin puute onkin ongelmallinen. Sen huonous näkyy siinäkin että tiedetään ilmiö nimeltä wisdom of crowds, joka tuo etua asioiden tietämiseen. Kun monta ihmistä laitetaan arvioimaan asiaa, ryhmän keskiarvo voi olla yhtä hyvä tai jopa parempi kuin yksinäisen ekspertin. Koska brainstormaus ei toimi, onkin selvää että kritiikittömyys on hyvin tuhoisaa ; wisdom of crowdsin tuomat edut tuhotaan ensin ja siitä sitten jatketaaan vielä vähän huonompaan. On siis selvää että vaikka ihmisten helposti mieleen saama mielikuva brainstormingista olisi miten optimistinen tahansa, tämä ensin mieleen putkahtanut assosiaatio on väärässoleva stereotypia joka vain jostain syystä tulee erittäin epäluovasti mieleen hyvin useille.
Tämä voi selittää sitä, miten esimerkiksi salaliittoteoreetikot uskovat että monet skeptikot ovat ryhmä ihmisiä ; Ehkä huvittavin on se, kun Esa Turkulaista epäiltiin vakavasti SUPOn palkkaamaksi - mahdollisesti ryhmäksi ihmisiä - kun hän sai niin paljon aikaan. Samalla voi selittyä se, miten vaikka pseudotieteissä aina vedotaan avoimeen mieleen, niin silti on havaittavissa että keskivertoinen salaliittoteoria on yllättävän stereotyyppinen, ja se rakentuu hyvin tietynlaisella ajatustavalla yllättävänkin rajoitettujen elementtien ympärille. Ja New Ageritkin näyttävät olevan tiettyjen mielipiteiden keskittymä tavalla joka tekee heidän variointinsa yllättävän pieneksi.
Pseudotieteilijät ovat kenties oikeassa tästä heidän avomielisyydestään ja kriittisen ajattelun luonteesta. Heillä on siis tässä kohden kenties jopa osunutta itsereflektiota jossa myös vastapuoli on luokiteltu oikein. He eivät kuitenkaan ymmärrä sitä viimeistä silausta, jossa tajutaan että kriittinen ajattelu ajattelee useammalta kantilta ja testailee ja kikkailee ja pallottelee asioilla. Ja on siksi oikeasti luovempaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste inspiraatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste inspiraatio. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
tiistai 11. lokakuuta 2011
Krediitit ja Destinerrance
"Applen" vetävän hahmon, Steve Jobsin kuolema on nostanut miehen tapetille muuallakin kuin käytettävyyspiireissä. Hän on oikeastaan näyttänyt miten nimenomaan kuolema tekee taiteilijan. Elävä Jobs oli liian inhimillinen ollakseen käsite. Tämänlaisessa vasta kuoleman jälkeen annetussa arvontunnustuksessa on tietysti voimakkaasti antiikin kreikassa vallinnut ajatus jossa hyvä elämä voidaan arvioida vain katsomalla elämää kokonaisuutena. Tämän arvion voivat siksi luonnollisesti tehdä vain ulkopuoliset ihmiset. Koska elämä kokonaisuutena on kasassa vasta kuoleman hetkellä.
Jobsin paino näkyy jopa hänen kriitikoissaan. Ihmiset ovat huvittuneet esimerkiksi Westboron Baptistikirkosta, joka ilmoittaa vihaavansa Jobsia ja tekevänsä mielenosoituksen tämän hautajaisissa muistuttaakseen hänen syntisyydestään. Viesti on twiitattu iPhonella. Applen tuotteella. Näin jopa moittijat omalla osaltaan osoittavat Jobsin työn merkitystä ja painoarvoa.
Usein suurmiehien arvioinneissa nostetaan esiin jokin, jota he itse pitävät hyvin tärkeänä. Näin esimerkiksi monet uskovaiset muistuttavat miten Newton, kiistatta tiedenero, oli uskonnollinen. Tämän uskotaan antavan luotettavuutta ja uskottavuutta itse uskonnollekin. Näin tehdään korostetusti jos henkilö itse esittää että kyseinen asia on ollut tärkeä. Minun on aina ollut vaikeaa uskoa tämänlaiseen. Ja Jobs ei ole poikkeus. Hän ei toki kertonut sekoittavansa päänsisäistä puhetta erilliseen persoonaansa. Sen sijaan hän luotti LSD:hen. Hän oli kokeillut hallusinoivia huumeita eikä suinkaan katunut niiden käyttöä. Sen sijaan hän antoi krediitit luovuudestaan ja menestyksestään tälle kemikaalille. Hän ei itse asiassa ole tässä asiassa yksin, kuten suomalaisetkin kommentoijat tietävät. Tällä hetkellä ei-edesmennyt toinen datanörttien kuningas Bill Gateskin on kokeillut LSD:tä.
On kuitenkin melko vaikeaa sanoa oliko LSD "mato Jobsin omenassa". Ihmisen itsereflektio ei nimittäin ole mikään kaikkivoipa väline - vaikka monet mystikot ja postmodernistit niin näyttävät uskovankin. On nimittäin mahdollista että mielikuvituksellisuus, kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat asioita jotka ajavat sekä menestyksekkyyteen koska ihminen kokeilee epäkonventionalaisia asioita. Ja että tämä asia on jokin joka alentaa todennäköisyyttä myös huumekokeiluissa.
Moni tietämäni shamaani on tietysti ollut innoissaan. Heistä tämä on osoitus siitä että hallusinogeenit avaavat kokeilevan mielen. On vaikeaa sanoa mikä on alkusyy.
Näiden ihmisten kohdalla pelkään kuitenkin että tässä tehdään silti vähän samaa kuin mitä tehdään bipolaarisuuden ja taiteellisuuden... kanssa. Se, että monet taiteilijat ovat niinsanotusti "maanisdepressiivisiä" edes merkittävä osuus "bipoista" olisi taiteilijoita. Tai mitä apergerin syndrooman kanssa tehdään. On toki uskottavaa että Einstein ja monet tiedemiehet ovat olleet "asseja". Mutta silti Suomen arviolta 20 000 assista ei silti löydy montaa tiedemiestä.
Ihminen idealisoi helposti. Jobsin kaltainen supermenestyjä ja fiksu henkilö on jotain johon on vaikeaa liittää mielikuvaa typerästä käyttäytymisestä. Näin on vaikeaa nähdä että jokin piirre olisi typerä ja huono. Ihminen liittää erikoisen piirteen helpommin kokonaisuuteen kuin näkee ihmisen monisäikeisenä olentona. Jonain jossa on hyviä ja huonoja puolia. Tämä idealisointi saa meidät maalaamaan sankareita ja konnia. Ilman sitä on vain ihmisiä jotka menestyvät ja epäonnistuvat joissain tietyissä elämänsä asioissa ja tavoitteissaan.
Ihmisen on jostain syystä liian helppoa tuijottaa jotain yhtä piirrettä, etenkin jos ominaisuus kreditoitu piirre jota ihminen itse kiittää. Ja jos se jotenkin hivelee ihmisen omia mielipiteitä, ja juuri niitä joiden varaan hän itse on rakentanut oman identiteettinsä. Kun muuttujia on paljon, on tämänlainen toiminta tietysti virhe. Tosin tätä virhettä ei pidä viedä liian pitkälle. On toki mahdollista, että hypoteesinmuodostus helpottuu jos käyttää hallusinogeenejä, koska ne toimintansa vuoksi sekoittavat asioita. Nehän luovat uusia havainto- ja kokemuskombinaatioita joita ei muuten tulisi lainkaan mieleen. Näitä hyvien osien erottelu taas vaatii työtä ja vaivaa. Eikä Jobs taatusti tätäkään osiota vältellyt. (Nimi ei välttämättä ole enne, mutta Jobsiin ne osuvat. On varmaa että hänellä oli alallaan se legendarinen 10 000 aktiivista mietittyä työtuntia takana.)
Olen tässä kohden, kenties yllättäen, halukas viittaamaan Derridaan. Hän nimittäin esitti että matkan tekeminen tarkoittaa sitä että heittäydyt matkaan. Kuitenkin matkaan voi tulla mutkia ja vaikeuksia. Näin matkalle lähteminen tarkoittaa heittäytymistä tilaan jossa riski perillepääsemättömyydestä on väkisinkin läsnä. Jos ihminen on joustamaton, hän pääsee perille vain hyvällä onnella sillä matkaan ei saa tulla yhtään yllättävää seikkaa tai mutkaa. Jos ihmnen heittäytyy seikkailuun, hänen täytyy siksi olla valmis luovimaan. Ja tarvittaessa jopa kääntää suunta takaisinpäin. Derrida rakensikin tästä paradoksin jonka hän nimesi destinerranceksi ; Ellei sinun ole mahdollista luopua suunnastasi on mahdotonta saapua päämäärään.
Kreditoitu ennakkonäkemys on siksi vaara ja riski. Siitä tulee käsitys josta ei olla valmiita luopumaan. Ja siihen sitoutuminenkin vääristää helposti havainnointia. Shamaanien silmiin hallusinogeeni näyttää aina mystiseltä, tuottipa se sitten maallista menestystä tai ei, ja heitä ei saa uskomaan että jokin asia on saavutettu huumeista huolimatta eikä niiden avulla. Uskovainen ei voi sulattaa että kenties Newton menestyi uskonnostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Tämänlainen jarru estää suunnanvaihdon, jolloin henkilö ei voi oppia tässä kyseisessä asiassa mitään. Hän päätyy vain perustelemaan asiaa jonka jo valmiiksi on päättänyt oikeaksi. Logiikkakin alistuu tällöin oppimisen sijasta paikalleenjämähtämiseen. Matkavertausta loppuun asti käydäkseni : Kaasusta tuleekin jarru.
Jobsin paino näkyy jopa hänen kriitikoissaan. Ihmiset ovat huvittuneet esimerkiksi Westboron Baptistikirkosta, joka ilmoittaa vihaavansa Jobsia ja tekevänsä mielenosoituksen tämän hautajaisissa muistuttaakseen hänen syntisyydestään. Viesti on twiitattu iPhonella. Applen tuotteella. Näin jopa moittijat omalla osaltaan osoittavat Jobsin työn merkitystä ja painoarvoa.
Usein suurmiehien arvioinneissa nostetaan esiin jokin, jota he itse pitävät hyvin tärkeänä. Näin esimerkiksi monet uskovaiset muistuttavat miten Newton, kiistatta tiedenero, oli uskonnollinen. Tämän uskotaan antavan luotettavuutta ja uskottavuutta itse uskonnollekin. Näin tehdään korostetusti jos henkilö itse esittää että kyseinen asia on ollut tärkeä. Minun on aina ollut vaikeaa uskoa tämänlaiseen. Ja Jobs ei ole poikkeus. Hän ei toki kertonut sekoittavansa päänsisäistä puhetta erilliseen persoonaansa. Sen sijaan hän luotti LSD:hen. Hän oli kokeillut hallusinoivia huumeita eikä suinkaan katunut niiden käyttöä. Sen sijaan hän antoi krediitit luovuudestaan ja menestyksestään tälle kemikaalille. Hän ei itse asiassa ole tässä asiassa yksin, kuten suomalaisetkin kommentoijat tietävät. Tällä hetkellä ei-edesmennyt toinen datanörttien kuningas Bill Gateskin on kokeillut LSD:tä.
On kuitenkin melko vaikeaa sanoa oliko LSD "mato Jobsin omenassa". Ihmisen itsereflektio ei nimittäin ole mikään kaikkivoipa väline - vaikka monet mystikot ja postmodernistit niin näyttävät uskovankin. On nimittäin mahdollista että mielikuvituksellisuus, kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat asioita jotka ajavat sekä menestyksekkyyteen koska ihminen kokeilee epäkonventionalaisia asioita. Ja että tämä asia on jokin joka alentaa todennäköisyyttä myös huumekokeiluissa.
Moni tietämäni shamaani on tietysti ollut innoissaan. Heistä tämä on osoitus siitä että hallusinogeenit avaavat kokeilevan mielen. On vaikeaa sanoa mikä on alkusyy.
Näiden ihmisten kohdalla pelkään kuitenkin että tässä tehdään silti vähän samaa kuin mitä tehdään bipolaarisuuden ja taiteellisuuden... kanssa. Se, että monet taiteilijat ovat niinsanotusti "maanisdepressiivisiä" edes merkittävä osuus "bipoista" olisi taiteilijoita. Tai mitä apergerin syndrooman kanssa tehdään. On toki uskottavaa että Einstein ja monet tiedemiehet ovat olleet "asseja". Mutta silti Suomen arviolta 20 000 assista ei silti löydy montaa tiedemiestä.
Ihminen idealisoi helposti. Jobsin kaltainen supermenestyjä ja fiksu henkilö on jotain johon on vaikeaa liittää mielikuvaa typerästä käyttäytymisestä. Näin on vaikeaa nähdä että jokin piirre olisi typerä ja huono. Ihminen liittää erikoisen piirteen helpommin kokonaisuuteen kuin näkee ihmisen monisäikeisenä olentona. Jonain jossa on hyviä ja huonoja puolia. Tämä idealisointi saa meidät maalaamaan sankareita ja konnia. Ilman sitä on vain ihmisiä jotka menestyvät ja epäonnistuvat joissain tietyissä elämänsä asioissa ja tavoitteissaan.
Ihmisen on jostain syystä liian helppoa tuijottaa jotain yhtä piirrettä, etenkin jos ominaisuus kreditoitu piirre jota ihminen itse kiittää. Ja jos se jotenkin hivelee ihmisen omia mielipiteitä, ja juuri niitä joiden varaan hän itse on rakentanut oman identiteettinsä. Kun muuttujia on paljon, on tämänlainen toiminta tietysti virhe. Tosin tätä virhettä ei pidä viedä liian pitkälle. On toki mahdollista, että hypoteesinmuodostus helpottuu jos käyttää hallusinogeenejä, koska ne toimintansa vuoksi sekoittavat asioita. Nehän luovat uusia havainto- ja kokemuskombinaatioita joita ei muuten tulisi lainkaan mieleen. Näitä hyvien osien erottelu taas vaatii työtä ja vaivaa. Eikä Jobs taatusti tätäkään osiota vältellyt. (Nimi ei välttämättä ole enne, mutta Jobsiin ne osuvat. On varmaa että hänellä oli alallaan se legendarinen 10 000 aktiivista mietittyä työtuntia takana.)
Olen tässä kohden, kenties yllättäen, halukas viittaamaan Derridaan. Hän nimittäin esitti että matkan tekeminen tarkoittaa sitä että heittäydyt matkaan. Kuitenkin matkaan voi tulla mutkia ja vaikeuksia. Näin matkalle lähteminen tarkoittaa heittäytymistä tilaan jossa riski perillepääsemättömyydestä on väkisinkin läsnä. Jos ihminen on joustamaton, hän pääsee perille vain hyvällä onnella sillä matkaan ei saa tulla yhtään yllättävää seikkaa tai mutkaa. Jos ihmnen heittäytyy seikkailuun, hänen täytyy siksi olla valmis luovimaan. Ja tarvittaessa jopa kääntää suunta takaisinpäin. Derrida rakensikin tästä paradoksin jonka hän nimesi destinerranceksi ; Ellei sinun ole mahdollista luopua suunnastasi on mahdotonta saapua päämäärään.
Kreditoitu ennakkonäkemys on siksi vaara ja riski. Siitä tulee käsitys josta ei olla valmiita luopumaan. Ja siihen sitoutuminenkin vääristää helposti havainnointia. Shamaanien silmiin hallusinogeeni näyttää aina mystiseltä, tuottipa se sitten maallista menestystä tai ei, ja heitä ei saa uskomaan että jokin asia on saavutettu huumeista huolimatta eikä niiden avulla. Uskovainen ei voi sulattaa että kenties Newton menestyi uskonnostaan huolimatta eikä sen ansiosta. Tämänlainen jarru estää suunnanvaihdon, jolloin henkilö ei voi oppia tässä kyseisessä asiassa mitään. Hän päätyy vain perustelemaan asiaa jonka jo valmiiksi on päättänyt oikeaksi. Logiikkakin alistuu tällöin oppimisen sijasta paikalleenjämähtämiseen. Matkavertausta loppuun asti käydäkseni : Kaasusta tuleekin jarru.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Writer's blog
"Ikkunan läpi oli paiskattu palopommi, joka oli jäänyt suutariksi. Lasi narisi jalkojen alla, muovimatto oli kytenyt sieltä täältä. Myöhemmin kävi ilmi, että asialla oli ollut helluntalainen kundi, jonka mielestä City-lehti tuhoaa Suomen nuorison. Sama kaveri, joka leikki tulitikuilla Michael Jacksonin lavapuitteissa Stadikalla. Sitä jotenkin tiesi olevansa oikealla asialla"("City 25v - ennen ei ollut paremmin")
Tämä on 2100 blogiteksti. Se on kiva pyöreä numero. Se suorastaan kerjää sitä, että kirjoitan hieman siitä, miten tämänlainen määrä tekstiä syntyy. Täytyy löytää jotain vihjeitä siitä, mistä kaikki se motivaatio - ja kenties inspiraatiokin - pulppuaa. Tekstin laadustakaan ei tarvitse välittää ; Jo määrä itsessään alkaa vaatimaan selityksiä.
Haluaisin antaa selitykseksi ylenmääräisen vapaa-ajan yhdistettynä kapeaan sosiaaliseen elämään. Se toisi mieleen flâneur -tyyppisen passiivisen ja eristäytyneen mietiskelijän. Se toisi eristyneen imagon, jota pidän tietyllä tavalla viehättävänä. Etäinen, hajamielinen, hieman omituinen ja epäsosiaalinen supernero. Siinä on kieltämättä yksi sellainen imago, joka on stereotyyppinen ja jollain hyvin kummallisella tavalla haluttava.
Rehellisyyden vuoksi en kuitenkaan voi sanoa näin. Sillä viime aikoina olen kirjoittanut harvinaisen paljon, vaikka minulla onkin kaksi työtä ja lisäksi harjoittelen melko ahkerasti. Tämä ei ole hidastanut blogin syntymistä, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Blogaaminen itsessään ei ole koskaan ollut yhtä helppoa. Panostan kaikkeen muuhun. Syy onkin se, että en oikeastaan erota mitään erillistä aikaa ; Tämä blogi vain syntyy päivän sattumuksista. Olenkin siis enemmän flambeur, aktiivinen jopa aggressiivisuuteen ja uhkarohkeuteen asti. Otan miltei mistä tahansa kohtaamisista ja tapahtumista asioita irti ja teen kirjoittaessani yhdistelemisiä - ja riskejä.
Selitys onkin tätä kautta tavallaan helppo ; Moniaiheisuus ja kokeilevuus tuovat vaihtoehtoja. Näin aiheet ja jutut eivät lopu kesken. Tai kuten asiaa on kuvattu kaksisuuntaisena ketjuna "Johan tosta sun kirjotustahdista tulisi nähdä että sä et oo aina ihan tosissaan." Kirjoitusasenne heijastuu tekstiin. Esimerkiksi blogausten määrään.
Tärkein teema on tietysti se, että vaikka jokainen blogiartikkeli on kirjoitettu pintatasolla melko vakavasävyisesti, ne ovat usein enemmänkin kokeilua, testipalloja ja leikittelyä. Pintatason sävy ja pohjavire ovat siksi hyvinkin kaukana toisistaan. Ja itse asiassa tämä on osittain itseistarkoituksellista ja lopuilta sitä, että olen sellainen ihan itseksenikin.
Blogi on otettava siksi enemmän harjoitteena. Tosin hyvin tehdyn harjoitteen lopputuloksena on tietysti myös taitojen kasvu, joten itse asiassa uskallan sanoa vakavasti, että siltä vähäisissä osin mitä olen vakavasti otettava, olen sitä juuri taustalla olevan pelleilyhenkisyyteni vuoksi. Kaikki se, mikä minussa on jäyhää ja järkevää ei ole edistänyt harjoitteita. Jäyhyys ja järkevyys onkin siksi hyvä laittaa seuraukseksi eikä lähtökohdaksi.
Lisäksi on hyvä huomata, että flambeur on aggressiivinen. Ei pidä unohtaa sitä, että minua motivoi vastaankirjoittaminen. Onhan tässä tietysti jonkinlaista kaksisuuntaisuuttakin ; Jos "rakastaa viisautta", niin voi siihen yhdistää "vihan epäviisauteen" ilman että rakentaa jotain totaalisen ristiriitaista (eli epäviisasta). Tunne -elämässäni on siis muitakin tunteita kuin leikkimielisyys ja huvittuneisuus. Kikkaileva temppuja temppujen vuoksi -asenne kenties jopa vaatiikin jonkinlaista ankkuria. Näin blogitekstejeni moottorina onkin usein reagointi johonkin näkemykseen. Jolloin on selvää että joudun kiittämään hyviä/huonoja vihollisia.
Tässä kohden minun on pakko mainita eräs tuore, varsin absurdi tilanne. Skeptikkona ja ties minä olen tottunut siihen että yhdistetään (a) illuminatin sätkynukeksi tai saatananpalvojien manipuloimaksi ja ohjaamaksi (b) illuminatin jäseneksi tai saatananpalvojaksi. Nyt olen kuitenkin saavuttanut sosiaalisen huipentuman. Juttelin nimittäin eräässä Pasilalaisessa baarissa erään ihmisen kanssa, joka esitti että minut on liitetty itse Saatanaksi. Siis itse persoonalliseksi pahaksi. Syynä on se, että vaikka internet ei minusta hirveästi tiedä, muistavat eräät ihmiset minut ajalta jolloin minusta ei saanut ottaa valokuvia. - Johtui senaikaisesta "shamanistisesta uskonnollisesta vakaumuksesta", jota vahvisti se, että naamani ei ollut siinä vaiheessa mielestäni järin kaunis. Tämä on herättänyt vakavia mietteitä muutamasta, sanotaan kohteliaasti "NWO -henkisessä", ihmisessä. Kun minunlaiseni tyyppi, massakirjoittaja ja selvästi mielipiteissään muutenkin "hyvyyttä vastaan" on samalla "perversillä tavalla karismaatinen" ja varoo valokuvia, on selvää että mielteet ohjautuvat kohti Wanhaa Kehnoa.
Olen prosessoinut tätä asiaa vakavasti ja päättänyt pitkän harkinnan johtopäätöksenä sen että olen huvittunut. Sillä siinä vaiheessa jos NWO -henkinen ihminen pitää sinua itse Saatanana, tiedät että olet tehnyt jotain oikein. ; Silti tai juuri siksi katson olevani väleissä hyvin monen hörhömielisen taiteilijaluonteen kanssa. -Jos ei muuten, niin siksi että sillä se meillä sielunvihollisilla on tapana. Rakastamme harhautuneita ja hairahtuneita.
Sillä härömielisyyksissäni olen viime aikoina esimerkiksi innostunut muutamasta Zeistgeistin kannattajasta. Vähän aikaa sitten pääsin esimerkiksi kehumaan, miten eräs heistä on täydellinen, kunhan vain saa hieman viinaa. Sillä hänen juttunsa olivat sen verran korkealentoisia, että joko (a) itse oli aivan tyhmä eikä ymmärtänyt mitä ihminen sanoo tai (b) sitten siinä sanomisessa ei ole päätä eikä häntää. Molemmissa tilanteissa minä saan tietysti arvokkaan absurdin kohtaamisen tunteen. - Ja rehellisesti sanoen pidän siitä tunteesta. Se on yksi tämän blogin funktioista : Yritän hämmästyttää itseänikin. Blogissa on siis taso, jossa pohjimmiltaan hörhöilen itselleni ja höröttelen tälle hölmölle mahdollisimman ylenkatseellisesti. Siitä tulee kasvaneen nöyrä olo ja latistavan hyvä mieli samanaikaisesti.
Tämä satasrupeama 2000-2100 on sujahtanut nopeasti. Tässä on kuitenkin on tapahtunut tärkeä havahtuminen ; Tilastojen mukaan tätä blogia luetaan kohtuu paljon. Olen kuitenkin kirjoittanut tekstiä likimain sillä asenteella, että tuskin ketään kiinnostaa. Tämä voi tietysti tuntua ikävältä niistä, joiden mielestä olisi kohteliasta että jos kirjoittaa blogia jota kuka tahansa voi lukea, että "kääntäisi tekstinsä ensin postmodernismista suomeksi." Valitan, en osaa. Ja luultavasti juuri "tietty" huomiohuoraamattomuus kiinnostaa niitä, jotka tätä lukevat. Lukijoiden kosiskelu perinteisillä keinoilla vaatisi "totaalisesti erilaisen yleisön". Kirjoitustapa ja siitä pitävät lukijat yhdistyvät. Siksi voinkin huomiohuorata jatkossakin - kunhan teen sen jollain muulla kuin "tietyllä" tavalla.
Tätä kautta blogini on jotain samanaikaisesti erakkomaista mutta erittäin julkista. Tämä julkiserakkous on hyvin tyypillistä nykyään. Esimerkiksi "Daily Coyote" -blogin pitäjä lähti varsin askeettisista ja sosiaalisesti rajoittuneesta olosta. Mutta kuitenkin hyvin usea seuraa hänen ja hänen lemmikkikojoottinsa elämää. Koska niin nykyajan erakko toimii ; Hän on erakko julkisesti netissä. Näin epäsosiaalinen ja eristäytynytkin voi saada flambeurin -sävyjä menettämättä samalla erakkomaista perusluonnettaan.
Näin blogi toimii kasvuyleisönä ja ympäristönä, (1) jossa tapahtuu, (2) johon tapahtumat tulevat & (3) joka on suhteessa tapahtumiin tarjoten tapahtumiseen viittaavan foorumin. Lopputuloksena ollaan yhdessä ja erikseen. Kommentoijat, lukijat ja kävijät ovat toistensa aktivoijina.
"Sosiaalipedagogisen sosiaalisen kasvatuksen sosialisaatiotehtävänä on ohjata sosialisaatioprosessia niin, että ihminen voi kasvaa sosiaalisissa suhteissaan."
(Elina Nivala, "Sosiaalipedagogiikka nuorten yhteiskunnallisen kasvun tukena")
Lisäksi blogaaja korostaa että tekstien syntymisen ansio ei ole hänessä, vaan hän kiittää koko tiimiä. Ja vanhempiaan. Ja vanhempien saunakaverin koiran purulelua. Näiden lisäksi hänen on pakko kiittää myös kahvinvalmistajia, sillä heidän tuotteensa
sunnuntai 12. joulukuuta 2010
Tauko paikalla(an).
"Sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day. Sometimes you do everything right, everything exactly right, and still you feel like you failed. Did it need to end that way? Could something have been done to prevent the tragedy in the first place?"(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")
Tämä on 1700 blogaus tässä paikassa. Perinteen mukaan olen kuluttanut täydet sataset siihen että kertoilen jostain näkökulmasta suhteessa bloggaamiseen. Tämä ei ole poikkeus.
Bloggaaminen on kirjoittamista. Ja sen tekeminen vaatii lukemista. Näiden kautta syntyy monenlaisia asioita. On sosiaalisuutta, ja sitä onko viittaaminen kopiointia vai lähteistämistä vai lukeneisuudella pätemistä.
Bloggailu lukemisena ja kirjoittamisena.
"Unkurin" muistutuksen mukaan kirjoittajana toimiminen voidaan jakaa Aristoteelisesti kahteen päätyyppiin: Euplastoi -tyylin kirjoittajat hiovat tekstiä vaivalla ja työllä. Ekstatikoi -tyyliset kirjoittajat luottavat spontaanisuuteen ja inspiraatioon. Bloginkirjoittajana olen turvautunut molempiin. Useimmiten tulos syntyy jonkinlaisessa symbioosissa. Asiat törmäävät yhteen ja tästä syntyy jokin idea, jota sitten hiotaan pidemmälle. Ensimmäinen osa voi vaatia lukemista, esimerkiksi päivän lehtien selailuun tai keskusteluun ihmisten kanssa. Näin syntyy ajatuksia jotka törmäävät. Vähissä on se, että olen passiivisesti makoillut ja törmäys on tapahtunut. Toki syynä on se, että en vietä tyhjää meditatiivista aikaa. Valveessa luen vähintään "Aku Ankkaa". Törmäyksen tajuaminen on kuitenkin inspirationaalinen kokemus eikä niitä voi pumpata tyhjästä. Joskus on päiviä jolloin kirjoittaminen ei suju.Ratkaisunani on ollut tasata juttuja. Joitain kirjoitelmia olen tehnyt nopeasti ja pienellä vaivalla. Joskus kehittely on kauheaa: Eräs kävelylenkki Hyvinkäällä johti 10 mainioon ideanraakileeseen, joiden työstämiseen meni sitten päiväkaupalla vaivaa. Osa on ollut työläämpiä. Joinain päivinä kirjoitan monen monta juttua ja toisinaan voi tulla päiviä että pitää muotoilla kovalevylle kertynyttä materiaalia. Olen saanut tietyn tahdin, johon kykenen varsin helposti keskimäärin. Mutta joskus on kiireitä, töitä ja muita. Touhottamiselta ei aina kerkeä ajattelemaan. Silloin voi vain syntyä törmäyksiä, joita sitten voidaan hioa niinä päivinä kun on aikaa.
Karkeasti voisi sanoa että hiominen on mekaanista, se vaatii aikaa mutta sen voi vain tehdä. Törmäytys taas on jotain joka ei ole mekaanista. Sitä ei voi käskyttää. Sille ajan ottaminen ei itse asiassa auta. Tuntuu että parhaat ideat tulevat juuri touhottaessa.
Linkittelylukutapa ; viittaus, kirjanmerkki ja valtapeliä.
Tätä kautta saadaan mukaan kaverilinkittäminen. "Unkurin" mielestä tässä on tiettyjä ongelmia. Linkittely on kaveeraamista. Ja ajatusten kopiointia. Hän viittaa Carriin, joka on huolestunut siitä, miten ihminen unohtaa paneutuneen lukutavan ja ulkoistaa asiat internetlinkittelyjen avulla.
Omasta mielestäni tilanne ei ole aivan näin ikävä. Minusta erilaisia paikkoja lukemalla saa törmäytyksiä. Lähdekritiikkiin yhdistettynä niistä saa mainioita asioita. Tästä syntyy kenties turhan helposti "metatason" keskustelua, jota moni ei pidä mielenkiintoisena. Mutta minä pidän sitä hyvinkin tärkeänä. Internetlinkittely on samanlainen asia kuin kirjat. En pidä että muuttaisin lukutapani jotenkin pinnalliseksi sitä kautta että luen kaikenlaista ja laitan niihin kirjanmerkkejä. Samoin linkki on tapa palata nopeasti asiaan. Se helpottaa kertaamista. Ja ennen kaikkea tämä muuttaa lukutavan.
Ulkoluku katoaa kun yksityiskohdat ja knopit voi ulkoistaa. Olen toki sitä mieltä että vaikkapa Koraanin ulkoa opettelu vaatii paneutumista ja työtä, mutta mielestäni tälläinen on myös vähän hukkaan heitettyä. Näin päästään miettimään helpommin yhteyksiä ja muita vastaavia asioita.
Linkittämisessä on huonona puolena vain valtapelilliset kysymykset. Jos kritisoit jotakuta ja linkität, vahvistat tätä koska tietoisuus tästä asiasta nousee, ja joku voi päätyä puolustamaan sitä jota olet itse vastustanut. Minusta näin kuuluukin olla. Linkitänkin siksi mieluusti. Toki olen harjoittanut sen verran sensuuria että jos joku on ollut "noloon tasoon huono" olen jättänyt nimen ja viittauksen laittamatta ihan sen vuoksi että se ei olisi "kilttiä". Referoin tällöin vian pinnallisesti. Siksi linkittäminen onkin pieni kunnioituksenosoituskin.
Linkittämällä muistutetaan inspiraation lähteestä. Tai sitten sieltä on tullut riittävät tiedot idean hiomiseen. Näin linkittely tarjoaa sekä ideoita joita törmäyttää, että näkemyksiä siitä, mitä tämä törmääminen tarkoittaa. Linkittely, kuten itse asiassa kaikki kirjoitettu teksti kirjallisuuteen asti, tarjoaa tähän välineitä. Ajattelu ei tapahdu tyhjiössä.
Kirjoittaminen on kuitenkin myös raskasta.
Nyt minulla on kuitenkin kovasti menoja ja kiireitä muuton ja muiden vastaavien asioiden vuoksi. Ajatusvarastot ovat itse asiassa tyhjenemään päin. Pitkässä juoksussa on tullut "blogiväsymys". Tai oikeammin se on yleisempää, tiettyjä burn outin merkkejä on ilmassa. Syynä on siis yleinen väsymys, joka rajoittaa juttuja aika pahasti. Tarvitsen lomaa. Lomaa, jonka aikana saan rauhassa törmäyttää ja hioa mutta jos ja vain jos siltä tuntuu.
Olenkin siksi kiirehtinyt : Olen laittanut joinain päivinä pitkän aikaa paljon juttuja. Jotta saan vuoden sopivasti tälläisestä sataluvusta täyteen (mikä helpottaa blogausten lukumäärän seuraamista.) Näin olen "ostanut itselleni lomaa". Nyt ajattelin ottaa sitä. Isoon kasaan viestejä ei siis olekaan ollut syynä pakkomielteisyys, vaan pikemminkin jokin päinvastainen, pakosta johtuva mielle olla blogaamatta.Tällä hetkellä en ole varma siitä, palaanko blogaamaan vuodenvaihteen jälkeen. Se on todennäköistä, mutta ei väistämätöntä. Siihen asti, hyviä, rauhallisia keinotekoisia kulttuurillisesti sopimuksenvaraisia päivämäärämääritelmiä. Tai missä muodossa te nyt sitten niistä tykkäättekään.
"Like I said, sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day." ... "Sometimes, the day just" ... "Ends."
(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")
Oravakuvassa näyttää olevan joku piuha joka ei ole kiinni oravassa. Sen valokuvaaja Erkki Hämäläinen. Alimmassa kuvassa on tehty ison autonrenkaan (tärkeä lyömisharjoittelun apuväline) avulla pöytä laittamalla siihen iso kilpi päälle. Kynttilöillä koristelemalla siitä saa jopa jouluisen.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Kylmää kyytiä: Elokuvien tulkinnasta.
"Tm2" kirjoitti elokuvien tulkinnasta. Hän nosti esiin sen, että moni vastustaa elokuvien analyyttistä tulkintaa. Että tämä ikään kuin erottaa elokuvankatsojan. Analysointi on siis todiste siitä että ei ole kokenut elokuvaa. Takana on ajatus siitä että mielikuvituksen on oltava mysteeristä. Tai kuten blogaaja mainitsi "mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin"." (Tämä on ajatuksena hyvin läheistä sukua postmodernille psykologianvastaisuudelle, josta kirjoitin aimmin.)
Minä olen vahvasti sitä mieltä että tulkintaan voi liittyä puusilmäisyyttä. Esimerkiksi kun olin muutamia vuosia elokuvakerhossa, huomasin että tietyt henkilöt harjoittavat aina psykoanalyyttistä mallia. Ja jos elokuvaohjaaja oli kertonut itse että asia oli tällä tavalla, se johtui siitä että hän oli sinut itsensä kanssa. Ja jos ei, niin silloin ongelma oli tiedostamattomasta ja vahvisti tulkintatapaa. Toiset henkilöt taas käyttivät aina kristillistä viittaustapaa, eli rinnastuksia haettiin aina Raamatusta. Näin esimerkiksi "Taru Sormusten Herran" Frodo nähtiin messiashahmona, vertauksia haettiin. Hyvän ja pahan taistelu on kristillistä.
Tätä kautta on selvää että monesti analysoijat ja tulkitsijat ovat usein fiksoituneet yhteen tarkastelutapaan. Tulkinta tavallaan näyttää heidän systeemiin sitoutuneisuutensa. Heillä on tavallisesti myös identiteetti sidoksissa tuohon käytettyyn tulkintatapaan. Eli vaikkapa kristillisen filtterin läpi kaiken katsova on itsekin vakaumuksellinen kristitty.
Tässä ei ole tietenkään kaikki. Jos mukaan otetaan ajatus siitä että hegemoniat ovat vaikeita huomata, koska ne ovat "sanomattomia itsestäänselvyyksiä". Kirjoittamattomat säännöt ohjaavat tulkintoja, ja on sitoumuksia joista ei tiedetä. Tätä kautta on selvää että myös tulkinnan kieltäminen voi ajaa "puusilmäisyyteen". Kun omia analyysin takana olevia syitä ei ymmärretä, ei niitä jouduta miettimään eikä kohtaamaan kysymyksiä siitä millä ehdoin se voisi asettua kyseenalaiseksi. Tämä voimistaa lupaa olla "omaa mieltä", ja antaa samalla vahvasti tilaa olla kiinnostumatta muunlaisista jutuista, kun heillä on "omat jutut, joita en jaa".
Lopputuloksena on se, että henkilöä "viedään kuin litran mittaa". Häntä ohjaavat ennakkokäsitykset, joista hän ei ole tietoinen. Siksi hän ei osaa olla varovainen niiden kohdalla. Analysoiva tulkitsija sentään esittää erilaisia oletuksia, jotka ovat näkyvissä. Ne ovat ikään kuin alkuoletuksia jotka hierovat itseään päin naamaa. Näiden mukaan tulkinta seisoo tai kaatuu, ja tätä kautta näkemyksiä on kenties jopa pakko muuttaa tai korjailla. Näin omia mielipiteitä voidaan kenties jopa muuttaa.
Ja vaikka tätä analyysikieltoa myydäänkin "tulkinnanvapautena", siinä itse asiassa rajoitetaan pirusti tulkintaa. Moni asian tarkastelutapa ja metodiikka kielletään. Tälläinen "vain minun pohja -ajatus elokuvan katsomiselle sallitaan" ei ole mitään tulkintojen lisäämistä, vaan juuri päin vastoin.
Esimerkiksi jokin elokuva koetaan kauniina. Syynä voi olla se, että talon väri miellyttää silmää. Toinen voi pitää samaa taloa rumana, koska sen asettelu on epäharmoninen. Jos asiaa ei tiedosteta, ei voida tietää miten asiaa voidaan muuttaa.
Analysointi voi auttaa parantamaan taideteosta, jos jokin näyttää tai tuntuu huonolta, saa taiteilija siitä tehtyä miellyttävämmän. Tämä on näkemystä. Tätä kautta mukaan saadaan luomisprosessi, taiteen tekeminen.
Usein kuvitellaan idealistis -romanttisesti, että taiteen tekeminen on taiteilijoille helppoa. Ajatellaan että taiteilijan mielikuvitus sammuu analysoinnilla, joka tarkoittaa sitä että kirjojen ja muiden oletetaan syntyvän pienellä tai olemattomalla ajatuspanoksella. Luominen nähdään myyttisenä asiana, jossa ei ole tietämistä, vaan jossa taiteilijalta inspiraation kautta ulkopuolelta valahtaa ulos valmis teos. Se, että kirjailijat saattavat fiilata yhtä lausetta ties kuinka kauan ei tätä tarinaa jostain syystä kumoa. Formalistit ovatkin ottaneet tämän väärinkäsityksen tärkeäksi asiaksi : Heistä taiteen tulkitsijan ja taidekriitikon tulisi itsekin tehdä taidetta, jotta tietäisivät miten vaikeaa se tekeminen oikeasti on. Taiteen teossa onkin inspiraation lisäksi paljon perspiraatiota.
Minä olen huvitellut tekemällä samoista kohteista hyvinkin erilaisia tulkintoja. Teen niitä koska "voin". Erityistä komiikkaa tuottaa käyttää niitä "väärin". Esimerkiksi elokuvakerhossa onnistuin tulistuttamaan punaiseksi kristillistä symboliikkaa ja analogioita käyttävän henkilön, kun sovelsin messiasanalogioita "Draculaan". Tulkintametodi oli juuri samanlaista mitä hän itse käytti, mutta se maistui hänestä silti vahvasti kerettiläisyydeltä.
Tämä oli tietysti raivostuttavaa, koska se ikään kuin pakotti miettimään ja kyseenalaistamaan omia mielipiteitä. Mielipiteet ovat tietysti makuasioita, joista ei voi väitellä. Mutta niistä voi riidellä, ja johonkin sitoutunut voidaan pakottaa hyväksymään samoilla ehdoilla myös muita mielipiteitä - tai vaihtamaan kriteerejä. Näin mielipiteet ovat keskustelunalaisia, ja niistä riitely voi olla hyvinkin mielenkiintoista ja opettavaista.
Avainkysymys on tietysti siinä että se, että käytän jotain metodia ei välttämättä tarkoita että se olisi ainut metodi. Voi olla mielenkiintoista katsoa sama asia erilaisien välineiden kautta. Ja tehdä niitä itsekin. (Näin samasta elokuvasta saadaan useampia kirjoitelmia, ja tätä kautta vähemmällä katsomisella saadaan enemmän tuotoksia.)
Toisiakin syitä analysointikammolle voi olla. Esimerkiksi ajatus siitä että jos tuntemukset ovat subjektiivisia, ja analysointi on objektiivista. On kuitenkin hyvä muistaa, että me käytämme kielessämme paljon sellaisia sanoja kuin "rakkaus". Ne viittaavat subjektiiviseen kokemukseen, ja ne eivät välity objektiivisesti. Mutta ne ovat kuitenkin "jotain". Niitä ymmärretään - tai ainakin tunnetaan emotionaalisesti ymmärrettävän - sympatian kautta. Siksi tunteista ja niiden voidaan puhua - eli ottaa mukaan tulkintaprosessiinkin.
Itse asiassa monet elokuvien analysointia kritisoiva tekee tätä juorutessaan vaikkapa ihmissuhdesotkuista. "Tytöt, pojat ja tykkääminen" ovat usein esillä, ja jonkun toimen nähdään kertovan vaikkapa siitä, miten jonkun ihmisen mielessä on tiettyjä motiiveja. He siis analysoivat toisia ihmisiä riemullisemmin kuin elokuvia. Olenkin melko varma että yksi tärkeimmistä syistä kritisoida elokuvan analysointia on mielikuvituksen puute. He eivät keksi mitään sanottavaa. On vain jokin tunne, mutta ei ole oikein tietoa tai käsitystä siitä miksi se on tullut. Heillä ei ole mitään jaettavaa.
Minä olen vahvasti sitä mieltä että tulkintaan voi liittyä puusilmäisyyttä. Esimerkiksi kun olin muutamia vuosia elokuvakerhossa, huomasin että tietyt henkilöt harjoittavat aina psykoanalyyttistä mallia. Ja jos elokuvaohjaaja oli kertonut itse että asia oli tällä tavalla, se johtui siitä että hän oli sinut itsensä kanssa. Ja jos ei, niin silloin ongelma oli tiedostamattomasta ja vahvisti tulkintatapaa. Toiset henkilöt taas käyttivät aina kristillistä viittaustapaa, eli rinnastuksia haettiin aina Raamatusta. Näin esimerkiksi "Taru Sormusten Herran" Frodo nähtiin messiashahmona, vertauksia haettiin. Hyvän ja pahan taistelu on kristillistä.
Tätä kautta on selvää että monesti analysoijat ja tulkitsijat ovat usein fiksoituneet yhteen tarkastelutapaan. Tulkinta tavallaan näyttää heidän systeemiin sitoutuneisuutensa. Heillä on tavallisesti myös identiteetti sidoksissa tuohon käytettyyn tulkintatapaan. Eli vaikkapa kristillisen filtterin läpi kaiken katsova on itsekin vakaumuksellinen kristitty.
Tässä ei ole tietenkään kaikki. Jos mukaan otetaan ajatus siitä että hegemoniat ovat vaikeita huomata, koska ne ovat "sanomattomia itsestäänselvyyksiä". Kirjoittamattomat säännöt ohjaavat tulkintoja, ja on sitoumuksia joista ei tiedetä. Tätä kautta on selvää että myös tulkinnan kieltäminen voi ajaa "puusilmäisyyteen". Kun omia analyysin takana olevia syitä ei ymmärretä, ei niitä jouduta miettimään eikä kohtaamaan kysymyksiä siitä millä ehdoin se voisi asettua kyseenalaiseksi. Tämä voimistaa lupaa olla "omaa mieltä", ja antaa samalla vahvasti tilaa olla kiinnostumatta muunlaisista jutuista, kun heillä on "omat jutut, joita en jaa".
Lopputuloksena on se, että henkilöä "viedään kuin litran mittaa". Häntä ohjaavat ennakkokäsitykset, joista hän ei ole tietoinen. Siksi hän ei osaa olla varovainen niiden kohdalla. Analysoiva tulkitsija sentään esittää erilaisia oletuksia, jotka ovat näkyvissä. Ne ovat ikään kuin alkuoletuksia jotka hierovat itseään päin naamaa. Näiden mukaan tulkinta seisoo tai kaatuu, ja tätä kautta näkemyksiä on kenties jopa pakko muuttaa tai korjailla. Näin omia mielipiteitä voidaan kenties jopa muuttaa.
Ja vaikka tätä analyysikieltoa myydäänkin "tulkinnanvapautena", siinä itse asiassa rajoitetaan pirusti tulkintaa. Moni asian tarkastelutapa ja metodiikka kielletään. Tälläinen "vain minun pohja -ajatus elokuvan katsomiselle sallitaan" ei ole mitään tulkintojen lisäämistä, vaan juuri päin vastoin.
Esimerkiksi jokin elokuva koetaan kauniina. Syynä voi olla se, että talon väri miellyttää silmää. Toinen voi pitää samaa taloa rumana, koska sen asettelu on epäharmoninen. Jos asiaa ei tiedosteta, ei voida tietää miten asiaa voidaan muuttaa.
Analysointi voi auttaa parantamaan taideteosta, jos jokin näyttää tai tuntuu huonolta, saa taiteilija siitä tehtyä miellyttävämmän. Tämä on näkemystä. Tätä kautta mukaan saadaan luomisprosessi, taiteen tekeminen.
Usein kuvitellaan idealistis -romanttisesti, että taiteen tekeminen on taiteilijoille helppoa. Ajatellaan että taiteilijan mielikuvitus sammuu analysoinnilla, joka tarkoittaa sitä että kirjojen ja muiden oletetaan syntyvän pienellä tai olemattomalla ajatuspanoksella. Luominen nähdään myyttisenä asiana, jossa ei ole tietämistä, vaan jossa taiteilijalta inspiraation kautta ulkopuolelta valahtaa ulos valmis teos. Se, että kirjailijat saattavat fiilata yhtä lausetta ties kuinka kauan ei tätä tarinaa jostain syystä kumoa. Formalistit ovatkin ottaneet tämän väärinkäsityksen tärkeäksi asiaksi : Heistä taiteen tulkitsijan ja taidekriitikon tulisi itsekin tehdä taidetta, jotta tietäisivät miten vaikeaa se tekeminen oikeasti on. Taiteen teossa onkin inspiraation lisäksi paljon perspiraatiota.
Minä olen huvitellut tekemällä samoista kohteista hyvinkin erilaisia tulkintoja. Teen niitä koska "voin". Erityistä komiikkaa tuottaa käyttää niitä "väärin". Esimerkiksi elokuvakerhossa onnistuin tulistuttamaan punaiseksi kristillistä symboliikkaa ja analogioita käyttävän henkilön, kun sovelsin messiasanalogioita "Draculaan". Tulkintametodi oli juuri samanlaista mitä hän itse käytti, mutta se maistui hänestä silti vahvasti kerettiläisyydeltä.
Tämä oli tietysti raivostuttavaa, koska se ikään kuin pakotti miettimään ja kyseenalaistamaan omia mielipiteitä. Mielipiteet ovat tietysti makuasioita, joista ei voi väitellä. Mutta niistä voi riidellä, ja johonkin sitoutunut voidaan pakottaa hyväksymään samoilla ehdoilla myös muita mielipiteitä - tai vaihtamaan kriteerejä. Näin mielipiteet ovat keskustelunalaisia, ja niistä riitely voi olla hyvinkin mielenkiintoista ja opettavaista.
Avainkysymys on tietysti siinä että se, että käytän jotain metodia ei välttämättä tarkoita että se olisi ainut metodi. Voi olla mielenkiintoista katsoa sama asia erilaisien välineiden kautta. Ja tehdä niitä itsekin. (Näin samasta elokuvasta saadaan useampia kirjoitelmia, ja tätä kautta vähemmällä katsomisella saadaan enemmän tuotoksia.)
Toisiakin syitä analysointikammolle voi olla. Esimerkiksi ajatus siitä että jos tuntemukset ovat subjektiivisia, ja analysointi on objektiivista. On kuitenkin hyvä muistaa, että me käytämme kielessämme paljon sellaisia sanoja kuin "rakkaus". Ne viittaavat subjektiiviseen kokemukseen, ja ne eivät välity objektiivisesti. Mutta ne ovat kuitenkin "jotain". Niitä ymmärretään - tai ainakin tunnetaan emotionaalisesti ymmärrettävän - sympatian kautta. Siksi tunteista ja niiden voidaan puhua - eli ottaa mukaan tulkintaprosessiinkin.
Itse asiassa monet elokuvien analysointia kritisoiva tekee tätä juorutessaan vaikkapa ihmissuhdesotkuista. "Tytöt, pojat ja tykkääminen" ovat usein esillä, ja jonkun toimen nähdään kertovan vaikkapa siitä, miten jonkun ihmisen mielessä on tiettyjä motiiveja. He siis analysoivat toisia ihmisiä riemullisemmin kuin elokuvia. Olenkin melko varma että yksi tärkeimmistä syistä kritisoida elokuvan analysointia on mielikuvituksen puute. He eivät keksi mitään sanottavaa. On vain jokin tunne, mutta ei ole oikein tietoa tai käsitystä siitä miksi se on tullut. Heillä ei ole mitään jaettavaa.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Kylmää taidetta.
"Here you go. The killer’s a literature professor. He cuts off little chunks from his victims bodies until they die. He calls himself "the deconstructionist"."
(Charlie Kaufman, "Adaptation")
Romantiikan aikaa pidetään usein seurauksena sille, että valistuksen ajan järki on kylmää ja tunteetonta, joka taas pistää vastaiskuna keskittymään tunteeseen. (Esimerkiksi kauhuelokuvat ovat siksi "romanttisia", vaikka niissä ei sydänkäpysiä olekaan.) Etenkin kaltaiseni analyyttiseen ajatteluun keskittynyt olento saa kuulla usein siitä, miten elämä muuttuu järjen valossa kylmäksi ja kuolleeksi. Mielestäni näin ei ole: Se, että asian ymmärtää ei mitenkään tuhoa itse asiaa tai muuta sitä. Silti minusta tuntuu siltä että jos tämä on jumalanpilkkaa, olemattomien yliluonnollisten elementtien lisääminen on elämänpilkkaa, vihjaus siihen että "elämä sinällään" ei olisi tarpeeksi ihmeellistä ja hienoa, vaan vaatisi jotain yliluonnollisia "lisämausteita" kelvatakseen.
Vakuutuin asiasta itse asiassa vähän aikaa sitten, kun juttelin kirjallisuuden opiskelijan kanssa. Hän kommentoi kriittisesti erään toisen, tuntemani, elämäntapataitelilijan runoja. Hän kommentoi rytmiä ja ehdotti joitain parannuksia. Hän sanoi että runot aikaansaavat tunteita ja niistä pidetään koska niissä on rakennetta joka vetoaa. Hieno runous ei siksi ole satunnaista, vaan silläkin on tietty muoto. Ja tämän muodon voi ymmärtää ja kun sen ymmärtää, runoistakin tulee hienompia. Analyysikyky auttaa siinä että voi tehdä parempaa taidetta. Toisin sanoen, vaikka kehittäisi uuden taidesuuntauksen, taiteilijalla on itsellään ns. tarkka "näkemys" siitä mitä hän haluaa ja tavoittelee. Toisin sanoen, hän analysoi taidettaan jollain tavalla.
Kehitys on aina muutosta kohti jotain tavoitetta. Muunlainen muutos on vain ajelehtimista.
Vastaava syntyy tietysti elokuvien kanssa. Elokuvia voi katsoa pelkkänä elokuvana. Elokuvia voi analysoida. Mutta vain analysointitaitoinen voi valita kummalla tavalla niitä katsoo. Tietenkin elokuvan voi katsoa pinnallisesti, jolloin se yleensä kestää sen yhden lukukerran. - Itse asiassa jos joku kertoo minulle että hän "saa kaiken" kaikista elokuvista yhdellä katsomiskerralla, se tarkoittaa sitä että hän ei panosta siihen sen enempää. Käteen jää vain juoni, joka ei toisella katsomiskerralla säväytä. Sen sijaan erilaisten kantojen metsästys ja muu analyyttisten työvälineiden käyttö Elokuvien kohdalla on sellaista, että se sallii elokuvan useamman katsomisen, ja mahdollistaa myös sen, että ensin katsoo elokuvan tunteella ja sitten sen jälkeen miettii sitä analyyttisesti vaikka kahvilla muistinvaraisesti toisen vastaavasta systeemistä pitävän tyypin kanssa. Tässä kohden elokuviin tulee myös sosiaalinen elementti, jota "ulkopuolinen juonitasolle jäävä" ei juurikaan voi tehdä. Tapahtumien siteeraaminen suoraan ja juonireferaatti ei vain tuota samanlaista fiilistä, kuin miettö tai kina siitä mitä tuokin roolihahmon tukanväri nyt kertoo. (Animeissa tukanvärillä on tarkasti määrättyjä muotoja, hieman samaan tapaan kuin vanhoissa lännenelokuvissa hatun väri kertoi onko hahmo hyvä vai paha. Mustahattuiset kuolevat ja valkohattuiset jäävät eloon.)
Analyysi ei tarkoita sitä että olennainen heitetään ulos, vaan asian käsittelyä, miettimistä ja tarkastelua eri kannoilta. Käsittelyn vastakohta taas ei ole niinkään aitous kuin passiivisuus.
Siksi elokuvien ymmärtäminen mahdollistaa sen että niistä voi nauttia useita kertoja, ja tehdä vaikka erilaisia tulkintoja. Tässä tulkinnassa taas esimerkiksi psykoanalyysin symbolien tunteminen auttaa usein. Ei välttämättä siksi että psykoanalyysi olisi totta, vaan koska elokuvaohjaajat käyttävät sen symboleja kertoakseen erilaisia sanomia, joka taas voi kertoa ihan vain siitä että se on tapana tai siitä että moni elokuvaohjaaja luottaa niihin. Samoin esimerkiksi Raamatullisia viittauksia löytyy samalla tavoin. Ne ovat mielenkiintoisia ja ne kertovat siitä mitä varten elokuva on tehty. (Se ei aina ole vain se, että tapahtuu pari korttelinräjähdystä ja deux ex machinaa ja lopussa tyttö saa pojan, happy end. Tosin joskus on.)
Viittaan tässä tuoreesti katsomaani Charlie Kaufmanin ja Donald Kaufmanin käsikirjoittamaan ja Spike Jonzen ohjaamaan "Adaptation" -elokuvaan. Siinä alussa roolihahmo Charlie Kaufman esittää veljelleen alkuun siteeraamani ehdotuksen dekonstruktionisti -murhaajasta. Rinnastan tämän ominaisuuksien analysoijaan, jossa hahmon elementit ovat tarkastelun kohteena. Sen murhaavuus kuvaa ajatusta siitä kuinka uhrin pilkkominen ei kerro uhrista, vaan muuttaa tämän kuolleeksi, joten siitä ei saa oikeaa kuvaa ja hahmo muuttuu kuolleeksi. Kuitenkin ajatus kehittyy elokuvassa, ja veli tekeekin murhaajasta lopulta enemmänkin Ouroboros -murhaajan, joka syöttää irtileikkaamansa osat uhrilleen, kunnes tämä kuolee. Ouroboros taas on enemmänkin tunnettu ikuisen elämän ja toistuvuuden symboli.
Elokuvasta selviää se, että analysointi ja keskittyminen jonkin asian ymmärtämiseen on tärkeää, ei sen takia että voitaisiin ymmärtää "kaikki" ja että tavoitteena olisi "kaiken analysointi puhki" ja se mikä tyydyttäisi olisi "kaiken selitys". Päin vastoin, analysointiin liitty minusta enemmänkin halu ja kyky oppia uutta, huomata virheitään ja korjata niitä, kehittyä. Muuttua. Tältä kulmalta katsoen analyyttinen ihminen ei ole mikään kylmä marmorikuutio. Toki analyysi myös suojaa muutoksilta: Analyysin kautta osa näkemyksiä ohjaavasta propagandasta huomataan, jolloin sille ollaan vähemmän alttiita. Sillä kun propagandaa on katsottu, ja ymmärretty propafandaksi, katsoja käyttäytyy eri tavoin kuin silloin kun hän ei ole sitä ymmärtänyt propagandaksi.
Olennaisin on kuitenkin kyvyssä palata jälkiään takaisin, yrittää uudestaan eri tavalla ja taidossa olla aktiivinen eikä passiivinen. Kyky kehittyä. Analyysiin pyrkivä ei kuitenkaan voi analysoida koko maailmaa, siinä on liikaa asioita. Keskittyminen mielenkiintoiseen tekee maailmasta mukavamman paikan itselle elää, tämä taas johtuu siitä että tarkastelu tekee maailmasta enemmän ihmisen kokoisen kuin loppuunkalutun.
"There are too many ideas and things and people. Too many directions to go. I was starting to believe the reason it matters to care passionately about something, is that it whittles the world down to a more manageable size."
(Susan Orlean, "Adaptation")
(Charlie Kaufman, "Adaptation")
Romantiikan aikaa pidetään usein seurauksena sille, että valistuksen ajan järki on kylmää ja tunteetonta, joka taas pistää vastaiskuna keskittymään tunteeseen. (Esimerkiksi kauhuelokuvat ovat siksi "romanttisia", vaikka niissä ei sydänkäpysiä olekaan.) Etenkin kaltaiseni analyyttiseen ajatteluun keskittynyt olento saa kuulla usein siitä, miten elämä muuttuu järjen valossa kylmäksi ja kuolleeksi. Mielestäni näin ei ole: Se, että asian ymmärtää ei mitenkään tuhoa itse asiaa tai muuta sitä. Silti minusta tuntuu siltä että jos tämä on jumalanpilkkaa, olemattomien yliluonnollisten elementtien lisääminen on elämänpilkkaa, vihjaus siihen että "elämä sinällään" ei olisi tarpeeksi ihmeellistä ja hienoa, vaan vaatisi jotain yliluonnollisia "lisämausteita" kelvatakseen.
Vakuutuin asiasta itse asiassa vähän aikaa sitten, kun juttelin kirjallisuuden opiskelijan kanssa. Hän kommentoi kriittisesti erään toisen, tuntemani, elämäntapataitelilijan runoja. Hän kommentoi rytmiä ja ehdotti joitain parannuksia. Hän sanoi että runot aikaansaavat tunteita ja niistä pidetään koska niissä on rakennetta joka vetoaa. Hieno runous ei siksi ole satunnaista, vaan silläkin on tietty muoto. Ja tämän muodon voi ymmärtää ja kun sen ymmärtää, runoistakin tulee hienompia. Analyysikyky auttaa siinä että voi tehdä parempaa taidetta. Toisin sanoen, vaikka kehittäisi uuden taidesuuntauksen, taiteilijalla on itsellään ns. tarkka "näkemys" siitä mitä hän haluaa ja tavoittelee. Toisin sanoen, hän analysoi taidettaan jollain tavalla.
Kehitys on aina muutosta kohti jotain tavoitetta. Muunlainen muutos on vain ajelehtimista.
Vastaava syntyy tietysti elokuvien kanssa. Elokuvia voi katsoa pelkkänä elokuvana. Elokuvia voi analysoida. Mutta vain analysointitaitoinen voi valita kummalla tavalla niitä katsoo. Tietenkin elokuvan voi katsoa pinnallisesti, jolloin se yleensä kestää sen yhden lukukerran. - Itse asiassa jos joku kertoo minulle että hän "saa kaiken" kaikista elokuvista yhdellä katsomiskerralla, se tarkoittaa sitä että hän ei panosta siihen sen enempää. Käteen jää vain juoni, joka ei toisella katsomiskerralla säväytä. Sen sijaan erilaisten kantojen metsästys ja muu analyyttisten työvälineiden käyttö Elokuvien kohdalla on sellaista, että se sallii elokuvan useamman katsomisen, ja mahdollistaa myös sen, että ensin katsoo elokuvan tunteella ja sitten sen jälkeen miettii sitä analyyttisesti vaikka kahvilla muistinvaraisesti toisen vastaavasta systeemistä pitävän tyypin kanssa. Tässä kohden elokuviin tulee myös sosiaalinen elementti, jota "ulkopuolinen juonitasolle jäävä" ei juurikaan voi tehdä. Tapahtumien siteeraaminen suoraan ja juonireferaatti ei vain tuota samanlaista fiilistä, kuin miettö tai kina siitä mitä tuokin roolihahmon tukanväri nyt kertoo. (Animeissa tukanvärillä on tarkasti määrättyjä muotoja, hieman samaan tapaan kuin vanhoissa lännenelokuvissa hatun väri kertoi onko hahmo hyvä vai paha. Mustahattuiset kuolevat ja valkohattuiset jäävät eloon.)
Analyysi ei tarkoita sitä että olennainen heitetään ulos, vaan asian käsittelyä, miettimistä ja tarkastelua eri kannoilta. Käsittelyn vastakohta taas ei ole niinkään aitous kuin passiivisuus.
Siksi elokuvien ymmärtäminen mahdollistaa sen että niistä voi nauttia useita kertoja, ja tehdä vaikka erilaisia tulkintoja. Tässä tulkinnassa taas esimerkiksi psykoanalyysin symbolien tunteminen auttaa usein. Ei välttämättä siksi että psykoanalyysi olisi totta, vaan koska elokuvaohjaajat käyttävät sen symboleja kertoakseen erilaisia sanomia, joka taas voi kertoa ihan vain siitä että se on tapana tai siitä että moni elokuvaohjaaja luottaa niihin. Samoin esimerkiksi Raamatullisia viittauksia löytyy samalla tavoin. Ne ovat mielenkiintoisia ja ne kertovat siitä mitä varten elokuva on tehty. (Se ei aina ole vain se, että tapahtuu pari korttelinräjähdystä ja deux ex machinaa ja lopussa tyttö saa pojan, happy end. Tosin joskus on.)
Viittaan tässä tuoreesti katsomaani Charlie Kaufmanin ja Donald Kaufmanin käsikirjoittamaan ja Spike Jonzen ohjaamaan "Adaptation" -elokuvaan. Siinä alussa roolihahmo Charlie Kaufman esittää veljelleen alkuun siteeraamani ehdotuksen dekonstruktionisti -murhaajasta. Rinnastan tämän ominaisuuksien analysoijaan, jossa hahmon elementit ovat tarkastelun kohteena. Sen murhaavuus kuvaa ajatusta siitä kuinka uhrin pilkkominen ei kerro uhrista, vaan muuttaa tämän kuolleeksi, joten siitä ei saa oikeaa kuvaa ja hahmo muuttuu kuolleeksi. Kuitenkin ajatus kehittyy elokuvassa, ja veli tekeekin murhaajasta lopulta enemmänkin Ouroboros -murhaajan, joka syöttää irtileikkaamansa osat uhrilleen, kunnes tämä kuolee. Ouroboros taas on enemmänkin tunnettu ikuisen elämän ja toistuvuuden symboli.
Elokuvasta selviää se, että analysointi ja keskittyminen jonkin asian ymmärtämiseen on tärkeää, ei sen takia että voitaisiin ymmärtää "kaikki" ja että tavoitteena olisi "kaiken analysointi puhki" ja se mikä tyydyttäisi olisi "kaiken selitys". Päin vastoin, analysointiin liitty minusta enemmänkin halu ja kyky oppia uutta, huomata virheitään ja korjata niitä, kehittyä. Muuttua. Tältä kulmalta katsoen analyyttinen ihminen ei ole mikään kylmä marmorikuutio. Toki analyysi myös suojaa muutoksilta: Analyysin kautta osa näkemyksiä ohjaavasta propagandasta huomataan, jolloin sille ollaan vähemmän alttiita. Sillä kun propagandaa on katsottu, ja ymmärretty propafandaksi, katsoja käyttäytyy eri tavoin kuin silloin kun hän ei ole sitä ymmärtänyt propagandaksi.
Olennaisin on kuitenkin kyvyssä palata jälkiään takaisin, yrittää uudestaan eri tavalla ja taidossa olla aktiivinen eikä passiivinen. Kyky kehittyä. Analyysiin pyrkivä ei kuitenkaan voi analysoida koko maailmaa, siinä on liikaa asioita. Keskittyminen mielenkiintoiseen tekee maailmasta mukavamman paikan itselle elää, tämä taas johtuu siitä että tarkastelu tekee maailmasta enemmän ihmisen kokoisen kuin loppuunkalutun.
"There are too many ideas and things and people. Too many directions to go. I was starting to believe the reason it matters to care passionately about something, is that it whittles the world down to a more manageable size."
(Susan Orlean, "Adaptation")
tiistai 23. joulukuuta 2008
Ideavirran kahlitseminen.
Uudet ideat ovat tärkeitä. Ilman raakamateriaalia tieteessä ei olisi mitään testattavaa. Tämä korostuu siinä vaiheessa, jos kannatetaan tiedenäkemystä "parhaasta tunnetusta selitysmallista", jossa yksittäinen piirre ei vielä tee siitä tiedettä, vaan se että se on paras tai parhaiden joukossa. Jotta voidaan testata, täytyy olla jotain testattavaa;
Hypoteesin muodostamisessa ei esimerkiksi Feyerabendin mukaan ole mitään metodia. Itse olen samaa mieltä tämän kanssa: Henkilö voi saada inspiraation eli keksimisinnon ja sen seurauksen, uuden hypoteesin, uskonnosta, unista kuten Friedrich August Kekule von Stradonitz hiilirenkaansa kanssa. Tai vaikka huumeista saaneistaan hallusinaatioista. Toisin sanoen tälle ideoinnille ei ole mitään sidottua menetelmää, ja oikeastaan sellaisen esittäminen on tätä kautta irrelevanttia ajatusten kontrollia;
1: Tässä kohdassa olennaista on huomata, että hypoteesinmuodostuksen suhde metafysiikkaan ei ole välttämätöntä sille, että se olisi hyvin toimiva. Siksi esimerkiksi Raamatusta inspiraatiota saaneet eivät voi väittää että heidän hengellisyytensä innostava vaikutus kertoisi jotain Raamatun oikeudellisuudesta tai että se edes toimisi muilla. Itse asiassa hypoteesinmuodostuksen otto käsittelyyn on asian viemistä sivupoluille : Emme voi kieltää tai pakottaa ketään noudattamaan juuri tiettyä tapaa tuottaa ideoita. Eikä esimerkiksi huumausaineissa saatu villi ja oikeaksi osoittautunut idea ole mikään teoria siitä että huumausaineet olisivat jokin tie jumalaisen kosmismystisen tiedon äärelle. Inspiraation lähdettä ei voida pätevästi yhdistää tälläisiin teorioihin, ne ovat rationalisointeja ad hoc. (Toisaalta ne toimivat, joten niitä ei saisi kieltääkään, kunhan tutkimuspaperissa on hyvää tiedettä, eli ne epätieteelliset metodit joilla jutut on keksitty on jätetty niiden ulkopuolelle, muulla ei ole väliä.)
Toisaalta kaikki hypoteesinmuodostuksen menetelmät eivät selvästi ole yhtä hyviä: Passivoivat systeemit ovat huonoja. Se, mikä taas aktivoi voi olla ties minkä laista:
1: Pettymys vallitsevaan oloon aikaansaa motivaatiota taistella vastaan.
2: Innostus vallitsevaan oloon aikaansaa halun lisätutkia hedelmällisellä tiellä.
3: Kiinnostus tuntematonta kohtaan aikaansaa halun tutkia.
4: Halu huvittua voi johtaa siihen että huvitetaan itseä epätodennäköisillä ja muuten vaikeasti keksittävillä assosiaatioilla voi tuottaa myös hyödyllisiä ideoita.
5: Tarve johonkin tietynlaiseen johtaa ideointiin tämän ympärillä ja vastaus tähän löytyy todennäköisesti.
6: Pätemisen tarve, ahkeruus ja moni muu seikka voi johtaa valmistautumiseen, ja kuten tunnettua "onni suosii valmistautunutta mieltä". Siksi esimerkiksi Alexander Fleming kehitti sattuman johdosta penisilliinin ja monet muut keksinnöt on tehty "vahingossa". Idea tuli onnenpotkun kautta, mutta se vaatii myös huomaamista jotta siitä tulisi jotain muuta kuin ohimenevä vahinko.
7: Ahneus esimerkiksi Nobelpalkintoon tai asemaan arvostettuna tiedemiehenä voi innostaa ahkeruuteen ja yrittämiseen, joka taas tuo valmistautumista.
8: Luottamus siihen että esimerkiksi Jumala on varmistanut että saamme oikeat tiedot tai skientismi eli tiedeusko ~ luottamus siihen että tiede voi selvittää sitä kautta kaiken voi poistaa estoja ongelmaa miettiessä vastaan tulevien vaikeuksien edessä (esimerkiksi siksi että kannattaa fysikalismia, jossa kaikki on fyysistä, eikä ole yliluonnollista, eli sellaista jota ei voitaisi tutkia.) (Sillä onko yksilön uskonnollinen vakaumus tai skientismi itsessään perusteltua vai ei ei ole hypoteesinmuodostuksen kannalta olennaista. Pääasia on se, että hän luottaa siihen.)
...
Toisaalta hypoteesien esilletuontia voivat estää:
1: Ideologiset tabut, jotka kieltävät jonkun teorian esittämisen. Tähän mielestäni liittyy olennaisesti se, että ateistejen prosenttiosuus tieteentekijöinä kasvaa huipulle mentäessä: Heillä ei ole tabuja jotka kieltävät esimerkiksi kantasolututkimuksen tai jotkut näkemykset: Eli voima tulisi juuri siitä mistä heitä kritisoidaan. "Mikään ei ole heille pyhää". Toisaalta jos heillä on rajoitteita, ne käsittelevät yliluonnollista Jumalaa, jota ei voitaisi tutkia kuitenkaan. En siis pidä tätä osoituksena siitä että Jumalaa ei olisi, vaan pikemmin siitä että Jumalaan uskomiseen liitetään tabunäkökulmia: Sen piirissä on määritelty tietty etiikka, joka sanoo aina "Thou shalt not" jotakin.
2: Keksijän oma muu arkuus.
3: Yhteyksien puute
Ei voida sanoa että yksi näistäkään olisi oikea ja paras. Ne toimivat eri ihmisillä ja vaativat eri persoonallisuustyypin toimiakseen. Jokin asia voi olla toiselle innoke ja toiselle este. Esimerkiksi mukavuudenhalu voi tuoda helpottavia ideoita, mutta toiselle laiskuus taas estää hypoteesien miettimisen. Hypoteesinmuodostusmenetelmän pakottaminen tiettyyn tarkoittaa sitä että kaikkien ei anneta ideoida. Toki tämä tietty rajoitettu porukka voi omista innostuslähtökohdistaan keksiä aivan samoja ideoita ; Mikään yksittäinen idea tuskin muuttuu sellaiseksi että sitä ei voitaisi keksiä. Mutta kuten yhteistyöstä muutenkin tiedetään: Useampi pää ajattelee enemmän kuin yksi.
Kuitenkin kenties olennaisin asia ideoidin tuotoksen asema. Se on itse asiassa täsmälleen sama kuin mitä epäilty on rikosoikeudessa. Jos ideaa väittää hyväksi ilman testausta, on sama kuin pistäisi henkilön vankilaan vain siksi että hän on epäilty. Toki tarvitaan epäiltyjä jotta tutkimuslinjat etenevät ja aito syyllinen saadaan kiinni.
1: Mutta ilman halua kunnon itsekriittiseen tutkimukseen systeemi ei toimi. Eikä keksittyjä ideoita kahlitsevasta kritiikistä ei tarvitse välittää, koska kritiikkiä voidaan kohdistaa vain niitä ideoita vastaan jotka on jo keksitty. Ei siksi tarvitse pelätä sitä, että idea jää keksimättä kun sitä haukutaan. Sitä voidaan haukkua vain rakenteensa pohjalta, ja jotta sillä olisi sellainen, se pitäisi ensin keksiä.
2: Toisin sanoen avoimuus tieteenteon ideoinnille ei suinkaan tarkoita että mikä tahansa ideoitu tuotos olisi tiedettä ja hyväksyttävä. Tiede syntyy siitä että "infantiilit ideat ammutaan kehtoihinsa." Ja kun näitä huonoja ideoita ammutaan paljon, käy vähän sama kuin valokuvauksessa : Kun kuvia napsitaan paljon, niistä voidaan tuhota suurin osa ja silti hyviä jää jäljelle. Ja juuri siksi suurin osa jäljelle jäävistä kuvista on sitten OK -laatuisia.
3: Siksi minusta tuntuu hieman erikoiselta, että tiedemaailmaa syytetään kahlitsevuudsta, vaikka tosiasiassahan se ei voi kritisoida sellaista mitä ei ole esitetty. Tiedemaailman tehtävänä on olla kriittinen keksityille hypoteeseille, eikä sitä että näkemys on rakennettu vaikka tukemaan sitä näkemystö joka on inspiroiva, voida pitää minään tekosyynä sille että näkemyksiä on testattava ja koeteltava ennen kuin niitä voidaan esittää vakavasti.
Hypoteesin muodostamisessa ei esimerkiksi Feyerabendin mukaan ole mitään metodia. Itse olen samaa mieltä tämän kanssa: Henkilö voi saada inspiraation eli keksimisinnon ja sen seurauksen, uuden hypoteesin, uskonnosta, unista kuten Friedrich August Kekule von Stradonitz hiilirenkaansa kanssa. Tai vaikka huumeista saaneistaan hallusinaatioista. Toisin sanoen tälle ideoinnille ei ole mitään sidottua menetelmää, ja oikeastaan sellaisen esittäminen on tätä kautta irrelevanttia ajatusten kontrollia;
1: Tässä kohdassa olennaista on huomata, että hypoteesinmuodostuksen suhde metafysiikkaan ei ole välttämätöntä sille, että se olisi hyvin toimiva. Siksi esimerkiksi Raamatusta inspiraatiota saaneet eivät voi väittää että heidän hengellisyytensä innostava vaikutus kertoisi jotain Raamatun oikeudellisuudesta tai että se edes toimisi muilla. Itse asiassa hypoteesinmuodostuksen otto käsittelyyn on asian viemistä sivupoluille : Emme voi kieltää tai pakottaa ketään noudattamaan juuri tiettyä tapaa tuottaa ideoita. Eikä esimerkiksi huumausaineissa saatu villi ja oikeaksi osoittautunut idea ole mikään teoria siitä että huumausaineet olisivat jokin tie jumalaisen kosmismystisen tiedon äärelle. Inspiraation lähdettä ei voida pätevästi yhdistää tälläisiin teorioihin, ne ovat rationalisointeja ad hoc. (Toisaalta ne toimivat, joten niitä ei saisi kieltääkään, kunhan tutkimuspaperissa on hyvää tiedettä, eli ne epätieteelliset metodit joilla jutut on keksitty on jätetty niiden ulkopuolelle, muulla ei ole väliä.)
Toisaalta kaikki hypoteesinmuodostuksen menetelmät eivät selvästi ole yhtä hyviä: Passivoivat systeemit ovat huonoja. Se, mikä taas aktivoi voi olla ties minkä laista:
1: Pettymys vallitsevaan oloon aikaansaa motivaatiota taistella vastaan.
2: Innostus vallitsevaan oloon aikaansaa halun lisätutkia hedelmällisellä tiellä.
3: Kiinnostus tuntematonta kohtaan aikaansaa halun tutkia.
4: Halu huvittua voi johtaa siihen että huvitetaan itseä epätodennäköisillä ja muuten vaikeasti keksittävillä assosiaatioilla voi tuottaa myös hyödyllisiä ideoita.
5: Tarve johonkin tietynlaiseen johtaa ideointiin tämän ympärillä ja vastaus tähän löytyy todennäköisesti.
6: Pätemisen tarve, ahkeruus ja moni muu seikka voi johtaa valmistautumiseen, ja kuten tunnettua "onni suosii valmistautunutta mieltä". Siksi esimerkiksi Alexander Fleming kehitti sattuman johdosta penisilliinin ja monet muut keksinnöt on tehty "vahingossa". Idea tuli onnenpotkun kautta, mutta se vaatii myös huomaamista jotta siitä tulisi jotain muuta kuin ohimenevä vahinko.
7: Ahneus esimerkiksi Nobelpalkintoon tai asemaan arvostettuna tiedemiehenä voi innostaa ahkeruuteen ja yrittämiseen, joka taas tuo valmistautumista.
8: Luottamus siihen että esimerkiksi Jumala on varmistanut että saamme oikeat tiedot tai skientismi eli tiedeusko ~ luottamus siihen että tiede voi selvittää sitä kautta kaiken voi poistaa estoja ongelmaa miettiessä vastaan tulevien vaikeuksien edessä (esimerkiksi siksi että kannattaa fysikalismia, jossa kaikki on fyysistä, eikä ole yliluonnollista, eli sellaista jota ei voitaisi tutkia.) (Sillä onko yksilön uskonnollinen vakaumus tai skientismi itsessään perusteltua vai ei ei ole hypoteesinmuodostuksen kannalta olennaista. Pääasia on se, että hän luottaa siihen.)
...
Toisaalta hypoteesien esilletuontia voivat estää:
1: Ideologiset tabut, jotka kieltävät jonkun teorian esittämisen. Tähän mielestäni liittyy olennaisesti se, että ateistejen prosenttiosuus tieteentekijöinä kasvaa huipulle mentäessä: Heillä ei ole tabuja jotka kieltävät esimerkiksi kantasolututkimuksen tai jotkut näkemykset: Eli voima tulisi juuri siitä mistä heitä kritisoidaan. "Mikään ei ole heille pyhää". Toisaalta jos heillä on rajoitteita, ne käsittelevät yliluonnollista Jumalaa, jota ei voitaisi tutkia kuitenkaan. En siis pidä tätä osoituksena siitä että Jumalaa ei olisi, vaan pikemmin siitä että Jumalaan uskomiseen liitetään tabunäkökulmia: Sen piirissä on määritelty tietty etiikka, joka sanoo aina "Thou shalt not" jotakin.
2: Keksijän oma muu arkuus.
3: Yhteyksien puute
Ei voida sanoa että yksi näistäkään olisi oikea ja paras. Ne toimivat eri ihmisillä ja vaativat eri persoonallisuustyypin toimiakseen. Jokin asia voi olla toiselle innoke ja toiselle este. Esimerkiksi mukavuudenhalu voi tuoda helpottavia ideoita, mutta toiselle laiskuus taas estää hypoteesien miettimisen. Hypoteesinmuodostusmenetelmän pakottaminen tiettyyn tarkoittaa sitä että kaikkien ei anneta ideoida. Toki tämä tietty rajoitettu porukka voi omista innostuslähtökohdistaan keksiä aivan samoja ideoita ; Mikään yksittäinen idea tuskin muuttuu sellaiseksi että sitä ei voitaisi keksiä. Mutta kuten yhteistyöstä muutenkin tiedetään: Useampi pää ajattelee enemmän kuin yksi.
Kuitenkin kenties olennaisin asia ideoidin tuotoksen asema. Se on itse asiassa täsmälleen sama kuin mitä epäilty on rikosoikeudessa. Jos ideaa väittää hyväksi ilman testausta, on sama kuin pistäisi henkilön vankilaan vain siksi että hän on epäilty. Toki tarvitaan epäiltyjä jotta tutkimuslinjat etenevät ja aito syyllinen saadaan kiinni.
1: Mutta ilman halua kunnon itsekriittiseen tutkimukseen systeemi ei toimi. Eikä keksittyjä ideoita kahlitsevasta kritiikistä ei tarvitse välittää, koska kritiikkiä voidaan kohdistaa vain niitä ideoita vastaan jotka on jo keksitty. Ei siksi tarvitse pelätä sitä, että idea jää keksimättä kun sitä haukutaan. Sitä voidaan haukkua vain rakenteensa pohjalta, ja jotta sillä olisi sellainen, se pitäisi ensin keksiä.
2: Toisin sanoen avoimuus tieteenteon ideoinnille ei suinkaan tarkoita että mikä tahansa ideoitu tuotos olisi tiedettä ja hyväksyttävä. Tiede syntyy siitä että "infantiilit ideat ammutaan kehtoihinsa." Ja kun näitä huonoja ideoita ammutaan paljon, käy vähän sama kuin valokuvauksessa : Kun kuvia napsitaan paljon, niistä voidaan tuhota suurin osa ja silti hyviä jää jäljelle. Ja juuri siksi suurin osa jäljelle jäävistä kuvista on sitten OK -laatuisia.
3: Siksi minusta tuntuu hieman erikoiselta, että tiedemaailmaa syytetään kahlitsevuudsta, vaikka tosiasiassahan se ei voi kritisoida sellaista mitä ei ole esitetty. Tiedemaailman tehtävänä on olla kriittinen keksityille hypoteeseille, eikä sitä että näkemys on rakennettu vaikka tukemaan sitä näkemystö joka on inspiroiva, voida pitää minään tekosyynä sille että näkemyksiä on testattava ja koeteltava ennen kuin niitä voidaan esittää vakavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)