Sveitsin linkku

Minun on tunnustettava, että olen lueskellut Esko Seppäsen ja Ilkka Taipaleen toimittaman "Eutanasia - puolesta ja vastaan" -teoksen. Kirja on arvokeskustelukirja, jossa on paljon ihmislähtöisiä tarinoita. (~Lue: Kauhistelevaa ja moralisoivaa sosiaalipornoa.) Eli teos on juuri sellaista "höpöhöpöfilosofiaa" jota olen tullut alentaneeksi. Kirja lietsoi toki vanhoja ennakkoluuloja. Ei liene yllätys, että vaika eutanasia ei teknisesti ole mitään sellaista jota paatunut anti-teisti ei voisi periaateessa vastustaa, niin kuitenkin käytännössä kristillinen vakaumus näyttää olevan relevantti mielipiteenmuodostuksen kannalta jos lopullinen kanta on eutanasian vastustaminen.

Huomioni eivät kuitenkaan jääneet näihin ja muihin kliseisiin. Sen sijaan huomasin, miten eutanasian ympärillä oleva terminologia halutaan uudelleenmääritellä ja täten kontekstoida koko eutanasia -termi. (Mikä ei sekään ole mikään ainutlaatuinen huomio.) Osa vaatii sen vaihtamista armomurha -sanaksi. Tämä termien kautta vaikuttaminen, retorinen vakuuttaminen, tuntuu kattavan koko kirjan riippumatta siitä kummalla kannalla ollaan. Tämä on tietysti tyypillistä näille arvokeskustelukirjoille - ja se on yksi niistä syistä jonka vuoksi pidän tätä genreä "höpöhöpöfilosofiana" jopa silloin kun siihen on osallistunut ihan fiksua ja ammattitaitoista väkeä, kuten tähän Seppäsen ja Taipaleen kirjaan on esimerkiksi saatu. (Argumentoijat ovat pelkästään Suomesta ja he kaikki ovat relevanteista relevantimpia, kukin omalla erikoislaatuisella tavallaan.)

Toinen retorinen teema on kiinnostava ; Kirjassa huomautetaan eräässä vaiheessa siitä, miten eutanasiassa puolustuslinjalla on muutama vahva argumentti, kun taas sitä vastustetaan heikommin mutta runsaslukuisemman argumenttijoukon avulla. Kirjakin näyttää nostavan tämän piirteen esille. On selvää että esimerkiksi eutanasiaa haluavan kutsuminen "kipuun tottumattoman narsismiksi" ei ole itsessään vahva, kuten ei ajatus siitä että eutanasiaa haetaan koska "kokemus hyödyttömyydestä". Samoin on erikoista kieltää hoitotahto siksi että neliraajahalvautuneen tilaa ei osaa kuvitella terveenä (kuin se halvaantuneenaolo ei voisi olla pahempikin) - etenkin kun muutenkin hoitotahtoa noudatetaan vaikka asiat on mietitty viileästi terveenä. Nämä pienet argumentit voivat olla tietysti vain "damage controllia", eli niillä lähinnä pidetään näkemystä yllä tappioista huolimatta. Mutta toisaalta kyllä niissä on sen verran rippunen totuuttakin, että voisi uskoa että argumenttikentät itse asiassa voisivat tasata toisensa. ; Olen itse asiassa hitusen sitä mieltä, että nimenomaan silloin kun ei puhuta tieteenteosta vaan arvokeskustelusta, jonkinlainen tasapaino syntyy ; Vahvoilla argumenteilla onkin tapana painottaa laiskuuteen, kun taas heikommilla oleva yrittää enemmän ja syntyy jonkinnäköinen tasapainotila.
1: Tämä ei tosin täysin pidä paikkaansa. Esimerkiksi Kirkko otti tarpeettomankin kovaa takkiin Räsäsen "omatuntogatessa", mutta Kirkko ei silti onnistunut kehittelemään ideoita sen fiksaation ulkopuolelta että "Räsänen ei edusta kirkon kantaa". Tämä on sääli, sillä tuo argumentti oli aikasmoisen heikolla tolalla koska tämä ei varmasti ollut se syy. Mutta kenties tämä on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Nimittäin kreationismi taas on tunnettu "heitä miljoona eri juttua, älä välitä jos ne paljastuvat huonoiksi, vaan toivo että edes yksi tarttuu" -strategiastaan. Uskonnon yhteiskuntavaltaa tavoitellessa työhön hukuttaminen on ihan relevantti strategia. Tiedemaailmassa se ei auta ihan yhtä hyvin..

Mutta tästä alustuksesta voidaan siirtyä pois. Retoriikasta varsinaiseen argumentaatioon.

Eutanasian vastustajilla on eräs suuri ero verrattuna eutanasian kannattajiin. Nimittäin se, kenen kysymyksestä kuolemassa on kyse. Mitä tarkemmin kirjan sanomaa seurasin, sitä vahvemmin näyttää siltä että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta
1: Eutanasiaa vastustetaan jotenkin lääkärin etiikan kautta. Eutanasian vastustajille eutanasia on instituution, lääkärin ja yhteiskunnan asia. Nähdään esimerkiksi että eutanasian salliminen pelottaa mummoja vaikka eutanasiaa ei käytettäisi väärin, tai että eutanasia vaihtoehtona muuttaisi automaattisesti suhtautumisen kuolemaan niin että eutanasiaa harrastettaisiinkin säästösyistä. Näissä teemana on usein se, että joko lääkärien etiikka olisi heikkoa ja siksi eutanasiaa ei voi sallia. Tai sitten yhteiskunta tuhoutuu koska kuolema on poliittinen kysymys. ; Eutanasia liitetään usein eugeniikkaohjelmiin, esimerkiksi eräs kirjoittaja argumentoi kaunokirjalliseen Merete Mazzarellan "Marraskuu" -kirjaan viitaten, että syntyy kulttuuri jossa abortti on eugeniikkaohjelman ydin ja säästösyistä vanhuksia ei enää lääkärinhoideta ollenkaan mitenkään ja heidän maailmaansa hallitsevat thanatologit, jotka tarjoavat kuoleman yhteyteen luksuselämyksen, jonka saa sitä halvemmalla hinnalla mitä aikaisemman päivämäärän valitsee. Tälläinen slippery slope tuskin toimii tosielämässä, mutta joskus kaunokirjallisuuden ja todellisuuden väli on ollut haasteellista kristillisille noin muutoinkin.
2: Eutanasian kannattajille eutanasia on yksilön asia. Yksilön itsemääräämisoikeus, yksilön kärsimys ja yksilön hyvä elämä. Vähäisimmässä määrin mukaan nousee myös se, että omaisetkin kärsivät kun toisella on tuskia joita lääkärit eivät voi hoitaa.

On hieman nurinkurista että eutanasian kannattamista pidetään kuoleman medikalisoimisena, kun on selvää että juuri eutanasian vastustaminen on sitä. Sävynä tämä ei kuitenkaan yllätä. Sillä, kuten aiemmin mainitsinkin, eutanasian vastustaminen liittyy vahvati uskonnolliseen vakaumukseen. Uskonnottomien taas on tutkimusten valossa havaittu olevan myötätuntoisempia. (Mikä on erikoista, koska ateistejen sanotaan maksavan älykkyydestään kovan hinnan, koska sisäinen kauneus ja sosiaalinen älykkyys, koska kompensaatiopakkomielle.) Tätä ei kuitenkaan voi ottaa liiaksi moitteena. Sillä oikeasti kysymys on ihan siitä miten etiikka määritellään. Kristittyjen suhtautuminen seurausetiikkaan on vähäisempää ; Heitä kiinnostaa enemmän etiikan normit. Siksi on luontevaa että he ohittavat kärsimyksen turhana tunteiluna, koska etiikka on niissä periaatteissa ja jos ne sattuvat olemaan kärsimyksen kanssa ristiriidassa, niin normi voittaa. Tämä voi tuntua julmalta, mutta toisaalta kristitty itse voi nähdä kärsimyskeskeisyyden narsistisena tunteiluna.

On hyvä huomata, että instituutinaalisuudessa voidaan kirjasta lukea hupaisia lausuntoja jotka koskevat Hollantia. Hollanti on sallinut eutanasiaa ehdoilla. Huomionarvoisaa on se, että esiin tuodaan (a) Hollannissa harrastettiin eutanasiaa ennen kuin se oli laillista (b) Hollannissa eutanasia on pelotellut ihmisiä jotka pelkäävät että heidät väkisin nukutetaan, ja että pelkoa on vaikka eutanasiaa käytetään aivan asiallisesti ja (c) Hollannissa eutanasiaa on käytetty väärin jollain sellaisilla tavoilla joita ei voi tilastoista näyttää tai muutenkaan osoittaa mitenkään.
1: Kyllä, kritiikkiin tilastojen ja muun näytön puuttesta on reagoitu, sanomalla että tapahtumat eivät näy missään tilastoissa. Ihan oikeasti!. Ja Kyllä. Hollannilla pelottelu on siitä erikoista, että mummojen pelko voi johtua ihan siitä että eutanasialla pelotellaan. Lääkärit eivät ole silloin syyllisiä mummojen pelotteluun, vaan eutanasian vastustajat.

Jostain syystä siinä missä eutanasian vastustajat viittaavat Hollantiin - vaikka se kaiken tiedetyn valossa näyttää varsin onnistuneelta, jopa niin että pelottelut joudutaan kätkemään johonkin joka on yhteiskunnallisen tutkimuksen, vaan ei vakaumuksellisen kristityn, tietämisen ulkopuolella - eivät eutanasian kannattajat viittaa Sveitsiin. Kenties pitäisi.

Sveitsiinhän matkustetaan tekemään lääkärin valvonnassa itsemurhia. Tässä tilanteessa kaksi todistajaa näkee kuinka itse juot myrkyn tai käynnistät pumpun joka pistää myrkkyä suoneen. Tässä huomattavaa on, että itsetoimisuus vaatii tiettyä toimintakykyä. Sveitsiin matkustaminen vaatii välttävän hyvää kuntoa. Jos siis haluat eutanasian, mutta se on sinulta kiellettyä, tämänlainen on houkuttelevaa. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että jos tavoitteena on potilaan elämän pituuden maksimointi - kuten eutanasian vastustajilla on - niin on aika kornia, että he rajoitteillaan itse asiassa pohjimmiltaan kannustavat ihmisiä toimintaan joka ajaa heitä kuolemaan aiemmin ja paremmassa kunnossa.

Toinen teema onkin sitten se, että vaikka eutanasia on Suomessa laitonta, niin itsemurha ei ole. Itsemurhassa asvustaminenkaan ei ole, koska itsemurha ei ole. Jos itsemurha olisi rikos, itsemurhassa avustaminen olisi rikos. Tämä tuottaa erikoisia kysymyksiä tilastoista. Nimittäin tiedetään että Suomessa vanhat ihmiset tekevät kohtuullisen paljon itsemurhia. Julkinen salaisuus on se, että vain nuoret miehet eivät Suomessa halua kuolla. Sama koskee myös vanhuksia. (Ketäpä toisaalta ei. Ei tämä nyt niin herkkua ole kenelläkään.) Esimerkiksi Kaleva uutisoi tiedotteesta joka kuvasi että suomessa vanhus tekee itsemurhan noin joka toinen päivä. Yleisimmäksi syyksi tähän on annettu yksinäisyys ja vastaavat asiat. Niissä onkin varmasti perää enkä kiistä ollenkaan niiden merkitystä ilmiön selittämisessä. Mutta tosiasiassa on varsin uskottavaa myös se, että osa vanhuksista tekee itsemurhan, koska tietää että eutanasiamahdollisuutta ei ole. Silloin on lähdettävä kun vielä kykenee. Laitokseen ei haluta, koska tiedetään että kun sinne menee, niin ei enää pääse kuin tuskaista tietä ulos.

Jos lentoliput olisivat oikein halpoja, moni varmasti lentäisi Sveitsiiin. Ja jos heillä olisi oikein possupaljon rahaa, he varmasti haluaisivat jonkun thanatologin tekemään kuolemasta juhlan arvoisen. Se tosin voisi olla jo hieman makaaberia. Sillä harvoin elämäkään on sellaista. Eutanasialle kun on lopulta se oikeakin termi. Lopettaminen. (Sanan hyvin monessa merkityksessä.)

Miehen tuoksu - ja muita kasvatuskysymyksiä

Puolisoni ollessa opettajana hän sai kuulla jonkin verran huomautuksia pukeutumisesta. Syynä ei ole se, että pukeutuminen ei ollut siistiä, vaan siitä että pukeutuminen oli malliltaan aika miehekästä. Hän on ATK -puolen opettajana, jos ei maskuliiniseksi niin ainakin miehekkääksi kuuluvalla alalla. (ATK on nörttiä, nörtit nähdään miehinä. Mutta jotenkin vähennettyinä miehinä. Nörtti on siis vähän kuin eunukki ilman kastraatiota.)

Tässä kohden pukeutumismoitteessa korostettiin että on tärkeää näyttää naiselta ja naisopettajalta. Tätä esittävä opettaja oli itse toki elänyt juuri kuin oli opettanut. (Eli hän ei ollut tässä kohden ollenkaan tekopyhä.) Esimerkiksi eräänä päivänä hänellä oli stressiä siitä että hän oli käyttänyt miehensä deodoranttia. Hän oli sitten selittänyt avoimesti siitä miten hän oli käynyt välitunnilla pirskottamassa ruusuvettä päälleen että ei haisisi miehekkäältä.

Tämä koettiin vapauttavana feministisenä aktiona. Oli tärkeää että ATK -opettaja näyttää naiselta jotta kaikki näkevät että sukupuolisteraeotypioita voidaan rikkoa.

Tämänlaiset tilanteet tuovat mieleen kasvatuksen parissa olleet keskustelut. Lapsuudessani, 80-luvulla, Vappu Taipale ehdotti, että pojille annettaisiin tarhoissa nukkeja leikittäväksi. Ihan sen takia että leluvalinnat ohjavat käytöstä. Seuraavan aamun "Helsingin Sanomissa" oli Kari Suomalaisen pilakuvan, jossa Molla-Maija roikkui hirressä puun oksalta ja pojat tanssivat intiaanitanssia sulka päässä puun ympärillä. Alla oli teksti: "Pojat leikkivät nukella."

On jännittävää että nukkekysymyksessä Suomalaisen kanta nähdään helposti heteronormatiiviseksi ja jopa sovinistiseksi. Kuitenkin myös ruusuvesinaisen esimerkki on nimenomaan kuva siitä että ajatellaan jonkinlainen essenssi, mieheys tai naiseus, jotka ovat ikään kuin luonnostaan erilaisia.


Itseni on toki vaikeaa nähdä että miten Taipaleen ehdotus ajaa tasa-arvoa. Hänhän ei suinkaan sotke stereotypioita vaan arvottaa ne. Hän halusi "kaikista tyttöjä". Tytöistä ei tehty poikamaisempia. Tämä toki perusteltiin arvokkaasti viittaamalla näkemykseen jonka mukaan niin pojat kuin tytötkin turmeltuvat väkivaltaleluista. (Itselläni ei ollut lapsena väkivaltaleluja. Ja joku voisi sanoa että nyt otan kyllä takaisin tätä. En tosin usko että asian voi typistää näin selvästi.)   Kuitenkin vielä enemmän minua ihmetyttää se, miten osa feminismiä näyttää ylikorostavan sukupuolta. Eli näkemys joka ajaa tasa-arvoa korostaakin kaiken huomionsa siihen mitä ihmiset tekevät. Uskoisin että syynä on ainakin queer -teoria. Siinähän korostetaan sitä että sukupuolisuus on paitsi biologinen sukupuolielimistö, niin myös sosiaalinen performanssi. Tässä teemassa sitä sosiaalista performanssia korostetaan, koska siinä on identiteetti. Näin esimerkiksi sukupuolenvaihdosleikkaus on tärkeä koska siinä tuetaan identiteettiä. Biologinen sukupuoli on siis arvotettu identiteetin ja onnellisuuden kannalta vähemmän relevantiksi kuin kokemus omasta sukupuolesta.   Tämänlaiselle ajattelulle on toki tilaa. Mutta sen ylikorostamisesta tulee ongelmia. Silloin nimittäin tapahtuu jotain jota itse koen, toki tasa-arvoiseksi koska kaikki ovat samassa vankilassa, mutta noin yleisemmin epäreiluksi. Siinä nimittäin identiteetistä tulee vähintään yhtä raskas kahle kuin biologisesta sukupuolesta klassisessa sukupuolikäsityksessä. Jos sukupuoli-identiteetti on oleellinen, käy helposti niin että koko elämä täyttyy siitä että tätä performanssia rakennetaan. Kaikkien myös odotetaan noudattavan tätä samaa identiteettimallia. - Jolloin voidaan aivan oikeasti rajoittaa ihmisten vapautta pukeutua miten haluaa tai pitää tietynlaisia deodorantteja. Ja kaikki latistuu sukupuoleen.