Tietoisuus suorituksena?

Kun analyyttinen filosofi lähestyy tietoisuutta, ajattelua tai mitä muuta tahansa asiaa, hän harjoittaa käsiteanalyysiä. Siinä otetaan määritelmä, ja keskustellaan siitä mitä välttämättömiä (necessary conditions) ja riittäviä ehtoja (sufficient conditions) siihen liittyy. Ja väitellä siitä ovatko nämä minkälaisia ehtoja, esimerkiksi vastaesimerkein. Tämä on tärkeää koska muuten filosofionti olisi melko banaalia, katsottaisiin mitä mielikuvia sanat tuovat ja sitten näitä synonymisoitaisiin. Puhuttaisiin enemmän mielikuvista kuin sisällöistä. Pinta olisi tärkeämpää kuin tarkkuus ja koherenttius.

Asiaa on kuitenkin lähestytty myös toista kautta. Turingin "On Computing Machinery and Intelligence" kertoo näistä kenties tunnetuimman esimerkin nimenomaan ajattelun kohdalle. Turing ei jahdannut oikeaa käsitettä. Vaan sen sijaan lähestyi ajattelua suorituksena. Turingin testi (Turing test) on imitaatiopeli. Ja sen henkenä on se, että ei tarvitse tietää miten mieli toimii. Koska sitten kun meillä on algoritmi joka kykenee imitoimaan ajattelua, niin sen mekaniikka varmasti opettaa meille paljonkin ajattelusta. Suunta oli siis "päinvastainen". Silti siinä voi olla paljonkin järkeä.

Tietoisuuden kohdalle on kenties mielenkiintoista lainata Edisonia.

Erään urbaanin legendan mukaan Edison oli sitä mieltä, että emme tiedä voiko ihmisen persoonallisuus siirtyä toisenlaiseen olemassaoloon, mutta jos meillä on laite joka on niin hieno että spersoonallisuus voi manipuloida sitä niin että persoonallisuus säilyy, niin tästä laitteesta tiedettäisiin se, että se tallettaisi jotain. Ajatus on innostanut kummitustenmetsästäjiä joille kummitus on esimerkiksi jonkinlainen nauhoite. Nämä nauhoitteet odotetaan kuitenkin myös jotenkin tietoisiksi. Ja Edison -väärintulkinta on tässä heidän tukenaan. Edison -sitaattia korostetaan jopa jonain jossa skientisti on oikealla tavalla skientisti, eli on nöyrä ja antaa tilaa ei-skientistisille menetelmille. Samalla annetaan tilaa ajatukselle että aivotoiminta ei ole uhka paranormaalille. Koska yliluonnollinen sielu tarvitsisi jonkin talletusvälineen. Aivojen ja muistin yhteys ei siksi ole uhka sielulle. Ei vaikka niissä onkin paljon sellaisia piirteitä jotka ajatellaan sielulle tyypillisiksi.

Oikeasti Edison kuitenkin esitti asian hieman toisin. Hän antoi "Scientific Americanille" haastattelun vuonna 1920. Hän esitti, että "If our personality survives, then it is strictly logical and scientific to assume that it retains memory, intellect, and other faculties and knowledge that we acquire on earth." ... “I am inclined to believe that our personality hereafter will be able to affect matter. If this reasoning be correct, then, if we can evolve an instrument so delicate as to be affected, moved, or manipulated...by our personality as it survives in the next life, such an instrument, when made available, ought to record something.” Edisonin viesti oli pikemminkin se, että jos on olemassa jokin sielu joka toimii kauttamme, siitä jää jälkiä. Toisin sanoen jos saamme jotain tietoa näistä asioista, niin se tapahtuisi nimenomaan tieteen keinoilla ja välineillä. Edisonin muut kommentit aiheeseen olivat sen suuntaisia, että hän ei pidä tämänlaista laitetta odotettavissa olevana ja aihe on kiinnostava lähinnä sitä kautta että jos laite kaikkia todennäköisyyksiä vastaan onnistuisi, niin onnistuminen olisi merkittävä sensaatio. Eli aihe ei ollut kiinnostava tai tärkeä uskottavuutensa vaan odottamattomuutensa vuoksi.
1: Argumentti on sinänsä tärkeä että nykyaikana esimerkiksi Daniel Dennett on esittänyt että jos dualistinen sielu toimii maallisessa ruumiissa, ja tästä voidaan tietää, se johtaa aineen ja energian säilymislaissa muutoksiin jotka voitaisiin havaita. Näin ollen sieluttomuushypoteesi voitaisiin falsifioida eikä sielu ole automaattisesti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä asettaa haasteen sielun ystäville, heidän ikään kuin olisi osoitettava kantansa nimenomaan tieteen keinoin.

Kiinnostavinta tässä on se, että Edison ei määrittele vaan lähestyy asiaa ikään kuin soveltamisesta käsin. Tämä on hyvin kiinnostavaa. Se voidaan liittää tieteenfilosofisiin näkemyksiin jotka korostavat tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Tavallisesti kaikkia tutkimusohjelmia lähestytään teoriakilpailuna. Mutta tässä korostetaan että kenties hedelmällinen tutkimusote on jopa oleellisempi ja tärkeämpi kuin hyvä teoria. Tämä on toki selvästi mieltymyskysymys.

Mutta se ei tee siitä mahdotonta näkökulmaa.

Aihe on tietoisuuden kannalta kiinnostava, sillä käsiteanalyyttiset lähstymistavat ovat joutuneet erikoisiin ongelmiin. Mielenfilosofia ja tietoisuuden tutkimus on täynnä erilaisia käsitteitä ja niistä seuraavia "mahdotonta" -väitteitä. Nämä ovat yleisesti ottaen enemmän "science stoppereita". Eli ne sanovat että tämä aihe on täysin tieteellisen tutkimusotteen ulkopuolella. Toisaalta vika voi olla siinä että aihe on määritelty väärin.

Aiheen parista tulee säännöllisesti vastaan kommentaareja jotka ovat samantyylisiä kuin "The Atlanticissa" ollut kirjoitus. Siinä tietoisuuden ja värin kokemusta on lähestytty tavalla joka pyrkii irti kvaliakäsitteestä ja siihen liittyvistä mahdottomuusväitteistä ja ottaa kantaa etenkin Chalmersin kuvaamaan kovaan ongelmaan (hard problem). Se korostaa että jos Turingin aikana ajattelu oli se johon keskityttiin, ovat ongelmat nykyään nimenomaan tietoisuuden kohdalla. (Ja että nämä ovat hieman eri asioita, vaikka toisiinsa liitoksissa. Tämä erottelu on jotain josta analyyttinen filosofikin kyllä nauttii.) "The hard problem of our own time is the mystery of consciousness. Let me be precise about what I mean by consciousness. These days it’s not hard to understand how the brain can process information about the world, how it can store and recall memories, how it can construct self knowledge including even very complex self knowledge about one’s personhood and mortality. That’s the content of consciousness, and it’s no longer a fundamental mystery. It’s information, and we know how to build computers that process information. What’s mysterious is how we get to be conscious of all that content."
1: Ohessa olevat väitteet ovat kovia, jopa sensationalstisia ; "Consciousness doesn’t happen. It’s a mistaken construct." Tämä on toki mahdollista, ja itsekin vierastan kovasti sitä miten mielenfilosofiassa moni tekee fysikaalista maailmaa koskevia kannanottoja puhtaasti by definition. Ja on tässä sensaatiohakuisuudessa on ihan hyviäkin pointteja. Esimerkiksi "The brain constructs inaccurate models of the world. To understand consciousness scientifically, once again it’s necessary for the cognitive parts of our brains to discover the inaccuracies in our deeper, built-in models of ourselves."

Olellista on huomata että tätä lähestymistapaa alleviivaa sovelluskeskeisyys. "Consciousness is not just a matter of philosophy, opinion, or religion. It’s a matter of hard science. It’s a matter of understanding the brain and the mind-a trillion-stranded sculpture made out of information. It’s also a matter of engineering. If we can understand the functionality of the brain, then we can build the same functionality into our computers. Artificial consciousness may just be a hard problem within our grasp." Näkemyserot ovat ennen kaikkea metodisia. Mitkä lähtökohdat hyväksytään. Voittaja on tietenkin se jonka lähtökohdat hyväksytään oikeina.

Itsestäni kiinnostavaa prosessissa on se, että jos Edison asetti haasteen niin että sieluun uskova joutuu tekemään laitteita ja tekemään tuloksia, on tässä sovelluskeskeisyydessä se seuraus että myös naturalisti joutuu antamaan tuloksia. Kukaan ei voi olla laiskana filosofisessa nojatuolissa ja vaatia toista puolta tekemään työt samalla kun itse huutaa että "ei riittävän hyvin, ei vakuuta". Ja vaikka pidänkin analyyttisestä filosofiasta niin jo tämä yksinään pakottaa minut sanomaan että I kinda like that!

Päiden katkomisesta ja muusta brutaaliudesta

Viime aikoina ISIS -joukot ovat saaneet näkyvyyttä. Erityistä huomiota eivät ole saaneet heidän väkivaltaiset iskunsa eri paikkoihin. Vaan ne tavat joilla he harjoittavat kuolemanrangaistusta. Tämä on järkyttänyt jopa niitä amerikkalaisia, joiden suhtautuminen kuolemanrangaistukseen on ollut perinteisesti varsin salliva. Siksi asiasta puhutaan teloituksina.

Ärsyyntyminen onkin johtunut kahdesta hyvin näkyvästä piirteestä. Ensinnäkin amerikkalainen kuolemanrangaistusjärjestelmä on melko privaatti kun taas ISIS tekee temppunsa julkisesti. Toinen asia on sitten metodiikka. Amerikkalaiset hiovat humaaneja teloitusmetodeja. Tai ainakin pyrkivät siihen suuntaan. ISIS taas voi harjoittaa mitä vain joka on brutaalia ja pelottavaa. Siksi sapeliteloitukset ja hengiltä polttamiset ovat sen kannalta käteviä temppuja. (Se miten suhtaudun tämänlaiseen käytännönläheisyyteen on se, että en oikein enää laske ISIStä terrorismiksi. Sen sijaan se harrastaa puhdasta terroria.)

Mutta on kenties syytä vilkaista hieman tätä sapeliteloitusperinnettä.

Päiden katkominen on ollut vanha metodi. Tämä ei ole yllättävää sillä pään irtileikkaaminen on siitä käytännöllinen että se on varma keino. Sillä saa toisen ihmisen hengiltä nopeasti ja varmasti. Mestauksen suosio ei tässä mielessä ole kovin suuri yllätys.

Esimerkiksi Stonehengen läheltä löytyneistä tuhansia vuosia vanhoista luurangoista on löydetty merkkejä päiden irtileikkaamisesta. Näitä pidetään "rituaalisina". Joka viittaa teon uskonnollisuuteen. Historia on siitä kiinnostava yhdistettävä päiden irtileikkaamiseen että ISIS ei tavallaan vahingossa lyö ihmisiltä päitä irti. Sen sijaan teloitus tällä tavalla on samaan tapaan islamia kuin kivittäminen on osa juutalaisuutta. Koraanissa on mainintoja siitä että milloin dekapitointi on asiaankuuluva rangaistus. Aivan samaan tapaan kuin Vanha Testamentti ja Toora sisältävät kivityspykäliä.

Useimmat perinteet ovat tietenkin oppineet pois tämänlaisista pykälistä. Mutta on kenties mielenkiintoista ajatella asiaa humaaniuden kannalta. Nimittäin moni on pitänyt pään irtileikkaamista humaaneimpana vaihtoehtona tai osana teloitusta.

Haluan että pääni leikataan irti, koska se on humaania.

Japanissa asia on melko ilmiselvä. Seppukuperinteessä kun kuolemanrangaistus hämärrettiin itsemurhaksi sellaisella tavalla johon vain kunniakulttuuri kykenee. Ja kuolintapa ritualisoitiin vatsan aukileikkaamiseksi joka ei ole kovinkaan nopea, kivuton tai muutenkaan pragmaattinen tapa. Se demonstroikin äärimmäistä tyyneyttä. Onneksi tätä kuitenkin inhimillistettiin siten että mukaan otettiin kaishakunin (介錯人) joka oli avustaja. Hänen tehtävänään oli lyödä pää irti. Kohtelias kaishakunin osasi peräti lyödä pään irti niin että ohut ihokaistale jäi pitämään päätä paikallaan. Eli pää oli käytännössä irtileikattu mutta ei lennellyt mielivaltaisesti ympäriinsä biillä suttuisilla tavoilla joilla irtopäät voivat olla vaivaannuttavia. Ymmärrettävistä syistä kaishakunin oli seppukuntekijän paras ystävä.

Euroopassa näkemys oli hieman erilainen. Mutta täälläkin teloitus miekalla oli kunniallinen. Se oli itse asiassa varattu aatelisille. Syynä oli osittain se, että miekka oli jotain johon ritarit ja muut vastaavat voivat odottaa kuolevansa taistelukentällä. Ja tämä loi jonkinlaista gloriaa miekkateloituksen ympärille.

Mutta tämän lisäksi oli käytäntö. Vaihtoehtona oli kirvesteloitus. Ja vaikka teloituskirveet olivat massiivisen ja mahtavan näköisiä, todellisuus oli melkoisen karu. Kirves toimii lähinnä massalla ja osumapinta-alalla. Kun taas miekalla impaktin lisäksi kyseessä on yleensä viiltävää liikerataa. (draw-cut / pull-cut) Sapeliteloituksessa tämä on tietenkin vahva. Mutta jopa länsimainen teloittajien spesiaalimiekka oli taistelumiekoista poikkeava. Niiden pelkkä terä oli noin neljä jalkaa (120 cm), niissä oli pyöristetty ja tylsä kärkiosa. Kädensija oli kahden käden käyttöön. Ja terä oli mittaan nähden hyvin leveä. Ja ne hiottiin käsittämättömän teräviksi. Itse asiassa teloitusmiekat hiottiin niin teräviksi että ne menettivät käytännössä taistelutehokkuuttaan. Miekat piti hioa erikseen joka ikisen teloituksen jälkeen.

Jos otetaan esimerkiksi vaikkapa Maria Stuart, joka teloitettiin kirveellä vuonna 1587. Hän oli riutunut kauan vankilassa ennen kuolemaansa. Hänen kapean ja ohuen kaulansa irtiläimimiseen "massan ja kiilan voimalla" vaati kolme iskua. Siksi onkin ymmärrettävää että Anne Boleyn oli helpottunut kun hänen teloitustaan varten hankittiin erikseen ranskalainen miekkamies. Sellainen joka tiesi alan salaisuuksia. Kuten sen, että kun teloitettavan silmät sidottiin (väistörefleksin välttämiseksi koska teloitettava joutuu istumaan polvillaan kun kirvesteloituksessa pää on pölkyllä) ja tämän kädet sidottiin selän taakse (jotta tämä ei laittaisi käsiä tielle tai muuten kävisi teloittajaan käsiksi) niin jos teloittaja hieman tönäisi teloitettavaa hartioista niin tämä refleksinomaisesti oikaisi selkäänsä, laski hartioitaan ja nosti päätään niin että kaulaan oli helppo osua tavalla joka irrotti pään siististi yhdellä iskulla.

Tämä päiden katkomisen "humaanius" saavutti sitten Thomas Edison -asteensa ranskan vallankumouksessa. (Thomas Edison eli myöhemmin. Mutta hän tuotti sähkötuoli-innovaation iloksemme. Hän halusi korostaa vaihtovirran vaarallisuutta mustamaalatakseen kilpailijoitaan. Ja se ei mennyt hyvin. Sähkö oli vaarallista mutta jumalauta ei näin!) Charles Henri Sanson kuvasi ranskan vallankumouksen haasteet erikoisella tavalla. Hän kuvasi miten teloitukseen käytetty miekka on ehdottoman tärkeää hioa teräväksi joka ikisen teloituksen jälkeen. Ja miten Pariisin pyövelillä oli käytössään vain kaksi miekkaa. Aiemmin ei ollut ollut tarvetta enemmälle. Mutta koska ranskan valistushenkiset ihmiset halusivat ratkaista tämän ongelman jotenkin muutoin kuin vähentämällä teloitettavia, saatiin levitettyä ajatusta giljotiinista. (Joka innovoitiin kätevästi vuonna 1792.) Jota sitten myytiin sekä humaanina että tehokkaana että valistushenkisen sopivasti mekaanisena. Ja tämä humaanius ei olisi uskottavaa minkään muun kuin miekkateloituksen humaanin maineen varjolla.

Siksi on tavallaan erikoista että pidämme ISIS -järjestön miekkateloitusta jonkinlaisena äärimmäisenä barbariana. Aatehistoriallisesti ajatus miekkateloituksen brutaaliudesta on melkoisen nuori.

Perustelun eteneminen.

Lauri Järvilehto tiivisti ajatteluprosessien kuvaukset yksinkertaisin kuvauksin. Se toi mieleeni erilaisia pieniä asioita, toimi ikään kuin kimmokkeena.

Induktio ja deduktio - vaikka ovatkin tärkeitä - jäävät tällä kertaa vähemmälle. Osittain siksi että olen kirjoitellut niistä aiemmin jo aika paljon. Ja kun minua sattuu huvittamaan. Nyt keskityn kahteen viimeiseen, eli abduktiiviseen päättelyyn ja lateraaliseen ajatteluun. Sillä niiden tunnuspiirre on prosessinomaisuus. Hyppään niistä tukea ottaen "logiikan maailmasta empirian maailmaan".

Abduktiivisessa päättelyssä ideana on se, että otetaan aineisto, josta arvataan induktiivinen teoria. Tämän jälkeen tätä teoriaa tulee vielä testata siten että siitä johdetaan deduktiivisia seurauksia ja katsotaan osuvatko ne. Tämä askel muistuttaa mekaniikaltaan empirian kehittämisen alkupuolella vallinnutta ajatusta siitä että luontoon pitäisi mennä tyhjän mielen kanssa ja huomata sääntö luonnossa, ja sitten katsoa toimiiko se muualla. Eikä sen sijaan päättää mitä luonnosta löytyy ja tukea sitä sitten. Lateraalisessa ajattelussa taas otetaan vaihtoehtoja, joista rikotaan tunnettu, keksitään villejä jopa satunnaisia vaihtoehtoisia ajatuksia ja sitten ammutaan huonot pois.

Abduktiivisessa prosessissa tehdään arvauksina mahdollisia induktioita, joita testataan. Järvilehto käytti esimerkkinä Sherlock Holmesia, ja tässä on korostettava että arvauksen jälkeen tarvittiin vielä vahvistava todiste. Holmesin ajattelu on todistettu, ei silloin kun aineistosta on tehty yleistävä arvaus, vaan vasta kun juuri se arvailuista deduktiivisesti johdettava todistusaineisto saadaan, eikä tule sellaisia joita tämä arvaus kieltää.

Lateraalisessa ideoidaan useita induktioita joista valitaan uskottavia ja näitä testataan. Järvilehto vertasi tätä MacGyveriin, jonka villin arvauksen onnistuminen varmistuu vasta kun väsätty kikka myös toimii.

Tämä tuo tietysti mieleen asioita joita olen kirjoittanut hypoteesinmuodostuksen kohdalla aikaisemmin. Abduktiivista ajattelua edustaa Wilsonin prosessimainen kuvaus ja lateraalista ajattelua soveltaa de Gennesin ajatus.

Molemmissa prosesseissa on jotain olennaista. Tästä olennaisinta kohtaa kuvaa Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus" josta on löydettävissä seuraava: "Tohtorin arvon hankkiminen ja kielteisten lausuntojen esittäminen on kuitenkin suhteellisen helppoa - uusien vahvistettavien keksintöjen tekeminen on kokonaan toinen asia. Kieltäjät erikoistuvat retoriikkaan ja sitaattien kaivamiseen, eivät laboratoriotutkimukseen." He ovat kuin Holmes, joka ei odota sitä varmistavaa todistetta vaan syyttää ennakkoluulon perusteella. Tai MacGyver joka keksii villin idean, mutta ei väsää ihmeellistä ratkaisuaan vaan sen sijaan päättelee että ratkaisu on jo tehty, ja jättää värkkäyksen kokoamatta, ja jättää linkkarin taskuunsa ja eristysteippirullan avaamatta. Tämä ei vaan toimi.

Asiaa kuvaa nimittäin prosessi. Thomas Alva Edison ei onnistunut aluksi tuottamaan hehkulamppua. Lopulta hän onnistui. Hän itse kuvasi tilannetta seuraavasti "En ole epäonnistunut kertaakaan. Päin vastoin, olen onnistuneesti eliminoinut 10 000 toimimatonta tapaa valmistaa hehkulamppu." Ideana oli se, että hän ei vain tehnyt satunnaisia asioita, vaan kokeili ja kun hän epäonnistui, ei kiinnostanut pelkkä tuloksen puute, vaan hän etsi syitä miksi ja millä tavalla hän epäonnistui. Sitten hän kokeili että jos epäonnistumisen arvatun syyn joko kiertää tai torjuu, niin toimiiko lamppu sitten. Näin hän korjasi tilannetta niin että lampun kehittäminen samalla myös edistyi. Ensimmäiset yritykset olivat taatusti huonompia kun taas loppupuolella tuli enemmän "ollaan jo lähellä" -tilanteita, koska Edison oppi prosessissa koko ajan, epäonnistumisistaan ja ennen kaikkea koska silloin tällöin onnistui korjaamaan jonkun epäonnistumisen - vaikka ei niitä kaikkia korjannutkaan. Lamppu meni vähintään eri tavalla rikki. Jos Edison ei olisi tuottanut toimivaa lamppua, hänellä ei olisi nykyään merkitystä. Tavallaan vasta se yksi toimiva antoi painoa 10 000 aikaisemmalle. Hän ei vain sanonut että "pieleen meni syystä X joten tiedän miten hehkulamppu toimii". Tämä asenne olisi ollut naurettava vaikka sen olisi tehnyt sen 9 000 lamppuyritelmän kohdalla.

Sama sopii tietysti Albert Einsteiniin. Hän loi arvauksen nimeltä suhteellisuusteoria. Sen voisi huomata auringonpimennyksen aikaan, koska auringon massan pitäisi vääristää valoa. Perinteisen fysiikan ei pitänyt tätä tehdä, joten tulosten kannalta teorian A kannalta asian olisi pakko tapahtua tavalla X ja teorian B kannalta asialla Y. Eri teorian oikeus olisi johtanut erilaiseen lopputulokseen. Näin tilannetta päästään vertailemaan.

Tämä hänen teoriansa taas sisälsi villiä "lateraalista ajattelua", koska se oli uudenlainen ja perusluonteeltaan varsin epäintuitiivinen. Mutta myös "abduktiivista ajattelua" koska siinä fysikaalisen maailman joukosta tehtiin arvaus siinä olevasta induktiosta, josta johdettuja seurauksia. Hän sitten halusi lähteä testaamaan, koska se kuuluu olennaisesti asiaan. Einstein lähetti pyyntöjä eri observatorioihin. Hänellä oli tässä kohden vaikeuksia. Hän ei kuitenkaan sairastunut Galilei -syndroomaan ja alkanut moittimaan muita vainosta. Eikä tiedemaailma pitänyt teoriaa oikeana ennen kuin testin tulosten jälkeen. Ja tässä se toimi oikein.

Vainotuksi tuleminen ei ole samaa kuin oikeassa oleminen. Se, että osaa rakentaa tuekseen epämääräisen voi olla -verkon ei ole samaa kuin perustellusti oikeassa oleminen. Koeasettelu, haasteen kesto. Se onkin sitten ihan eri asia.

Kaiken kaikkiaan tästä saadaan sanottua että tieteenfilosofiaankin sopii heitettäväksi Larry Kersten -sitaatti. "Quitters never win, winners never quit, but those who never win and never win are idiots." (Tekisi mieleni kursia joukkoon muutamia kapiteelikirjaimia, mutta jätän nyt väliin.)

Tieteen keksiminen.

"J'ai fait l'amour et la révolution. / J'ai fait le tour de la question. / J'avance, avance à reculons. / Oui, je tourne en rond, Je tourne en rond."
(Zazie, "Je Suis Un Homme")

Hypoteesinmuodostus (tai se, mitä sillä tässä tarkoitan) on juuri se, mitä arki -ihminen helposti arvostaa tieteenteossa. Uuden teorian keksimistä. Ajatus on siis että ensin on hypoteesi, joka testauksen jälkeen muuttuu teoriaksi. (Toinen merkitys hypoteesilla on tietysti "seuraus, joka johdetaan mahdollisimman deduktiivisesti teoriasta. Tässä hypoteesi ei ole esiteoria, eikä näit hypoteeseja testata, vaan hypoteesien avulla testataan teorioita.)

Niihin liittyviä tarinoita kerrotaan. Newton katsomassa omenaa putoamassa on kaikille tuttu. Samoin Galileo Galileista kerrotaan sankaritarinoita, joissa keskiössä on hänen viisautensa ylemmyys ja vainot joita hän kohtaa. Hieman vähemmän tunnettu - mutta silti melko tunnettu - keksimistarina on Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä uni käärmeestä, joka johti hänet keksimään bentseenimolekyylin muodon.
1: Ongelmana näissä tarinoissa on tietysti se, että niiden todenmukaisuuttakin on vaikeaa varmistaa.
2: Ja toisaalta ne ovat sankarinpalvontaa, jotka arvostavat keksimistä, eivät koettelua. Tämä haiskahtaa idealismin ja/tai rationalismin arvostamiselta empirismin ja koettelun yli. Tämän vuoksi esimerkiksi uskovaisissa on ihan tavallista törmätä päättelyyn jossa "se ja se tiedemies on ollut kristitty", joten takana on joko suora Jumalallinen inspiraatio tai sitten heidän vakaumuksensa vaan on niin todenmukainen, että se tuo tiedon luokse jonkinlaisen oikotien.
3: Kolmannekseen ne tekevät sen, että tieteenteossa tärkein asia on inspiroitunut keksiminen, ei työ. Arkielämä on, "ainakin sen mukaan, mitä itse olen ollut huomaavinani", jotain ihan muuta. Ilmassa on siis illuusio luovasta nerosta, joka salamannopeasti keksii ja tätä kautta generoi tietoa ja mullistaa kaiken tiedon. Tiede on siis ikään kuin idealampun välähdys, joka luo kaavan, joka on "keksittäessä" kultaa, mutta on "omistettuna" vain iso kasa tylsää, jota vähemmän luovat tiedemiehet dogmaattisesti valvovat norsunluutorneissaan..

Ja toisaalta menetelmä, jolla he ovat keksinnön tuoneet voi olla merkityksetön: Esimerkiksi Karl Popper oli sitä mieltä, että jokainen keksintö joko luo tai on hyppäys ulos vanhoista teorioista (eli on vanhan tieteen perustaan heijastaen tavallaan irrationaalinen.) Tätä kautta keksimisprosessia ei voi rekonstruoida, siinä on aina häivähdys irrationaalisuutta. Paul Feyerabendin mukaan hypoteesinmuodostukselle ei ole mitään metodia. Heistä "oikotietä" ei ole. Tätä kautta Jeesuksen rukoilu tai hallusinoivat huumeet tai unien näkeminen voivat olla keinoja jotka ovat tuoneet hypoteeseja, mutta ne eivät ole ainut metodi. Itse asiassa yhteen menetelmään jämähtäminen voisi jopa dogmatisoida tieteen. Sen keksimiseen ja luomiseen panostava osa alistettaisiin "puristisen tarkkailun alle", jolloin tieteentekijän maailmankuva olisi korostetun kritiikin alla. Ensin ei päästäisikään testaamaan, vaan ensin punnittaisiin se, että henkilöllä on "oikea maailmankuva".

Moni on kuitenkin jakanut tieteentekoprosessin osiin. Näissä näkemyksissä tyypillistä on se luonne, että ensin ideoidaan ja sitten "ammutaan infantiilit kehtoihin". Esimerkiksi Hans Reichenbach esitti että hypoteesinmuodostuksessa on kaksi vaihetta. Keksiminen ja oikeutus. Kordig taas jakoi sen hieman pienempiin osiin: Hänestä ensin intuitio tuottaa arvauksia. Sen jälkeen mielessä niistä suuri osa tulkitaan suoraan typeriksi, ja tästä selvinneet ovat uskottavia. Ne ovat niin hyviä että ne voidaan ottaa vakavasti. Mutta tämän jälkeen ne tietysti testataan, ja vasta tämä tuo hyväksynnän.

Tässä kohden voisin lainata Thomas Edisonia: "Tiede on 5% inspiraatiota ja 95% perspiraatiota". Sillä on aika ottaa filosofien sijasta itse tieteentekijöiden kannanotot pöydälle. Heillä lienee jokin kuva tekemästään työstä. Se, mitä heidän puheissaan toistuvasti tulee esiin, on se että anomalioilla on uuden keksimisessä valtava merkitys. Tämä korostuu tietysti myös tieteentekoa prosessina tutkineiden filosofien jutuissa. Thomas Kuhnin paradigma -näkemyksen mukaan tiede etenee siten että uusi teoria korvaa vanhan. Ja tässä keskeistä on se, että vanhassa teoriassa on anomalioita, jotka kasautuvat ja uusi teoria selittää nämä poikkeukset:
1: Esimerkiksi Einstein kehitti teoriansa paikkaamaan vanhan paradoksin: Hyvin testatuissa näkemyksissä oli ristiriita; Hänen teoriallaan niiden välinen ristiriita saatiin katoamaan. Olennaista on, että kumpaakaan näistä ei kumottu. Toisaalta Einsteinin teoriat myös korvasivat Newtonin mekaniikan. Tässä korostuu kuitenkin se, että tuhoaminen ei ole prosessissa välttämätöntä. Myös hyvä teorioiden ristiriitojen poisto on "vaihtoehto".
2: Toisessa "mallivastauksessa" Kepler huomasi että hänen ja Tyko Brahen näkemysten välillä oli ristiriita. Hän teki tältä pohjalta erilaisia muunnelmia, joita kokeili.
3: Kolmas, mielestäni arkijärkeen hyvin iskevä esimerkki on kuitenkin aika konkreettinen. V. W. Ekman katsoi jääpalojen liikettä, ja huomasi että vastoin sen ajan odotuksia lautat eivät liikkuneetkaan täysin tuulen mukana : Eli odotusten mukaisesti. Niissä oli säännönmukainen poikkeaminen "siitä mitä teoria odotti". Syyksi hän kehitti teorian maan pyörimisen vaikutuksesta. Se on nykyään tärkeä osa valtamerten virtausten tutkimista.

Keksimisessä on tätä kautta selvästi kolme osaa. "Anomalian spottaaminen", ja "paikkan muotoilu ja sen arvailu" sekä "purukumin testaaminen".

Pierre-Gilles de Gennes ja Jacques Badoz kirjoittivat "Hauraat esineet" -kirjassa tämänkaltaisesta anomalioiden spottaamisesta: "Yleensä uuden keksimisen saa liikkeelle jokin provokatiivinen kysymys (esimerkiksi täysin mystinen ilmiö, joka kutittaa tutkijan uteliaisuutta) ja kärsivällisesti kehitetty asiantuntemus. Nämä ehdot ovat välttämättömiä, mutta eivät aina riittäviä: Ajattelun skeemat, jotka alussa näyttävät vankoilta, romahtavat yhtäkkiä surkeasti ratkaisevassa kokeessa ja tarkastelutasoa muutettaessa. Päämääriään täytyy alituiseen korjailla ja ajatustapojaan muuttaa."

Olennaista on huomata, että ero nousee jostain havainnoista. Anomaliaa ei keksitä kuin salamaa taivaalta. Eikä teoria ole "mistään tuleva, mihinkään riippumaton". Se ei ole luovaa siinä mielessä että "keksitään tyhjästä uutta", vaan pikemminkin siinä huomataan puutteita siinä missä ollaan, eikä jäädä pelkästään sen teorian moittimisen piiriin vaan tämän päälle ns. "aletaan tekemään asialle jotain". Molemmat vaiheet vaativat tietysti paljon työtä ja ns. "näkemystä".

Tätä kautta ehkä yllättävää, mutta silti tärkeää on huomata, miten tärkeää myös se tylsä "kaavanyhjääminen" on tämän kannalta : Toki moni osaa ratkaista erilaisia yhtälöitä, jos ei pitkällä matikalla niin ainakin treenillä. Se, että tiedemies huomaa eron "odotuksissa" nojautuu siihen että hän kykenee "ikään kuin automaattisesti" tietämään mitä se "odotettu" on. Tämä tarkoittaa sitä samaa, mihin törmää miekkailussa. Minäkin osaan selittää iskun fysikaalisista perusteista ja strategiasta. Osaan perustekniikat. Ja muutenkin osaan tarvittaessa jauhaa paskaa aiheesta niin paljon että "kokeneempiakin miekkailijoita voi hirvittää". Mutta se, että niitä pystyy käyttämään tehokkaasti, on paljon paljon vaikeampaa. Siksi minäkin "kaikesta paskanjauhuustani huolimatta" häviän melkoisen usein freeplayssa. Olen kuin aloitteleva fyysikko joka osaa laskea kaavoilla, mutta ei ole sisäistänyt niiden interaktiota niin että osaisi nähdä miten ne ovat maailmassa - etenkin silloin kun ne eivät ole kaavan mukaisia.

Ja tähän vaaditaan sitä, mitä idealistifilosofit tässä kohden yleensä haluavat väheksyä. Se vaatii työtä ja kaavajumppaa jopa tylsyyteen asti.

Ontologisilla mietinnöillä ja saivarteluilla ei ole tässä kohden näytä olevan kovin suurta tilaa. Tietenkin on aina syytä miettiä sitäkin, että johtuuko "hypoteesinmuodostus anomalioiden kautta" siitä että se on aidosti toimiva menetelmä, vai siitä että luonnontieteiden tutkimuksen henki on sen mukainen että sitä harjoitetaan paljon. Emme siis yksinkertaisesti varmasti tiedä onko se "tehokkain". Se, että jokin asia liittyy toiseen voi johtua myös perinteistä. Siitä että ihmisiä joko kannustetaan tähän. Tai jopa siitä että vanhat menestykset tuottavat intoa kopioida ne, jolloin myös keksimistavat vain "otetaan ylhäältä".