Näytetään tekstit, joissa on tunniste Platon. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Platon. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Utopiastani

Moni rakentelee unelmayhteiskuntia mielessään. Jopa myytinmurtajien Jamie Hyneman on mökkihöperyysmyytin testauksen yhteydessä rakennellut ajatuksia jotka perustuvat sille sinänsä kunnioitettavalle lähtökohdalle, että poliitikot pistettäisiin sikafarmareiksi ja sitten rakennettaisiin kaikki alusta. Utopiat ovat olleet muotia Thomas Moren ”Utopiasta” lähtien. Mutta vanhimman filosofisen utopian, toisella nimellä, rakensi jo Platon. ”Valtiossaan”.

Melko huomattavaa on että näissä usein lähtökohta on valtiosta yksilöön. Toisin sanoen ajatellaan yhteiskuntaa, sen rakenteita ja vakautta. Yhteiskunnan jokin yleinen menestyminen on lähtökohta josta sitten mennään yksilöiden suuntaan. Tästä näkökulmasta syntyy hyvin helposti näkemys jossa ihmiset roolitetaan. Heillä on ennen kaikkea velvollisuuksia. Velvollisuuksia valtiolle.

Jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, ottaisin todennäköisemmin ytimeen sen että mitä valtiolla on annettava ihmiselle. Jolloin olisi luontevaa ottaa ytimeen ihmisten, kansalaisten, erilaiset oikeudet. Mitä tarkoittaa että yhteiskunnassa elävillä kansalaisilla on oikeuksia jotka ovat käytännössä toteutuvia ja tätä kautta tarjoavat jotain pysyvää?
1: Näkisin että ensinnä täytyy olla jossain heidän oikeutensa. On jokin laki tai vastaava järjestelmä joka sanoo että kansalaisilla on tietty oikeus. Vaikka sananvapauteen tai muuhun vastaavaan.
2: Toisaalta puhdas laki ei tarkoita juuri mitään jos ihmiset eivät tiedä että heillä on näitä oikeuksia. Näin ollen heillä täytyy olla jonkinlainen oikeustietoisuus.
3: Toisaalta oikeustietoisuus voi johtaa pahastumiseen ja murinaan. Mutta jos mikään taho ei auta ihmisiä saamaan oikeutensa myös toteutettua, se on melko hampaatonta ja johtaa lähinnä kyynistymiseen ja tunteeseen siitä, että yhteiskunta on pettänyt. Näin ollen tarvitaan jokin taho joka valvoo oikeuksien toteutumista.

Karkeasti ottaen tästä syntyy helposti hieman samanlainen konsepti kuin Montesquieun vallan kolmijaossa. Montesquieun mukaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava toisistaan.

Ajatus on kiinnostava koska se ei ole haihattelua vaan kyynisyyttä. Vallan kasautuminen johtaa helposti mielivaltaan joten ne on erotettava. Lakia säätävä elin ei valvoisi lain toteutumista jolloin ei synny mitään ns. ”salaista poliisia”, jotka yleisesti ottaen eivät ole yhteiskunnissa kovin salaisia, joten konsepti on perinjuurin huonosti nimetty. On syytä erottaa tuomarit ja poliisit koska muuten ”poliisien käytännönläheisyys” johtaa helposti polisiien käyttämän väkivallan raaistumiseen kun ”käytännöllisessä arjessa karaistuneet” virkavallan edustajat ylipamputtaisivat ilman että tästä voisi johtua vastuuseen. Kylmä ja pamputtamisesta erillään oleva tuomari ei hyppää tälläisiin kasautuviin käytänteisiin.

Mutta minun vallan kolmijaossa keskiössä olisi hieman eri instituutiot. Minulla olisi toki lainsäädäntäelin, joka sitten olisi irrallaan lainvalvonnasta. Mutta oikeustietoisuuskonsepti korostaa koulutuslaitosta. Ja samalla korostuisi että oikeasti jos poliisit tarvitsevat taakseen niiden toimintaa säätelevän ”norsunluutornissa käytänteistä vapaana olevan” tuomiolaitoksen, niin nämäkin tarvitsisivat sellaisen.

Näin ollen lainsäädäntöä koskeva systeemi olisi minulla todennäköisesti sellainen että sen vahtiminen olisi lehdistön asia. Toisin sanoen jos poliitikot ovat lainsäädännön toimeenpaneva elin, olisi journalisteille annettava hyvin voimakas erityisoikeus ja vapaus päästä käsiksi salaisiksi luokiteltaviinkin tietoihin. Tämä johtaisi jonkinlaiseen hyvin koulutettujen eliittijournalistien syntyyn. Näkemys eroaa tätä kautta hyvin voimakkaasti siitä miten nykyinen journalismi on toteutettu. Se vaatisi vähintään yhtä tiukkaa koulutusta kuin tuomarina toimiminen. Koululaitoksen vahtiminen vaatisi sitten jonkin sellaisen elimen jota nyky-yhteiskunta ei sellaisenaan tunne. Sillä tulisi olla aivan erityinen rakenne. Se eroaisi perusolemukseltaan yhtä paljon kuin journalisti tuomarista. Tämä johtaisi jonkinlaisen lakia tuntevan kasvatustiede -eliitin syntymiseen. Tämä osio on nyky-yhteiskunnassa solutettu osaksi journalismia ja sen malliesimerkit ovat kohtuu rappeutuneita. On jotain kaikenmaailman tradition tapiopuolimatkojen tyylisiä käärmeöljykauppiaita. Tämäkin korostaa sitä että yhteiskuntani vaatisi tähänkin laadukkaamman eliitin syntymisen.

Kuitekin kun kokonaisuutta katsoo niin jos itse rakentaisin yhteiskuntaa, se näyttäisi pienin varioinnein suunnilleen samalta kuin nyky-yhteiskuntamme. Näkökulmakysymys on toisin sanoen minun kohdallani enemmän jäsennystavan muutos kuin asiantilojen muutos. Melkein. Tämä voi tarkoittaa sitä että yhteiskunnassamme oikeudet on otettu huomioon. Tai sitten sitä että elän yhteiskunnassa joka on kuitenkin, kaikesta dissaamisestani ja kyynisyydestäni huolimatta, varsin hyvä paikka elää jopa minun mielestäni. Ja tämä on sitten luonut mielikuvia joiden ympärille rakennan ajatuksia siitä mitä hyvä yhteiskunta on. Olen kuitenkin, kuten suurin osa negatiivisista pessimisteistä ja kyynikoista ja pelkureista, perusasenteiltani aavistuksen verran enemmän konservatiivi kuin liberaali. Näiden ihmisten on luontevaa maalata piruja seinälle kaikenlaisten kokeilujen ja säätämisten ympärille. Näillä persoonallisuuksilla luottamus ansaitaan, ei anneta perusarvoisesti kaikille kunnes nämä näyttävät odotukset vääriksi. Tämä taatusti vaikuttaa.

Mutta palatakseni utopiaani.

Kun katsoo jos sitä mitä tuossa tiivistelmässäni esitin, siinä näkyy erityisen vahvasti kovat laatuvaatimukset. Informaation vuotaminen tietyille tahoille on hyvin keskeistä. On tavallaan kolme lujaa perusinstituutiota jotka ovat järjestelmällisiä vallankäytön koneistoja. Tämä on kenties hieman erikoista kun muistaa että lähestymistapani on ollut nimenomaan yksilöiden oikeuksissa ja vapauksissa. Syynä on varmasti se, että olen siinä mielessä kyyninen – tai minun mielestäni realisti – että en vain luota yksilöiden hyväntahtoisuuteen. Jos kaikki saavat tehdä mitä haluavat, syntyy tilanne jossa suurin osa varmasti käyttäytyisi kunnolla. Mutta oikaesti. Ei tarvita kuin se yksi joka käyttää neuvottelemiseen kirvestä niin rauhantahtoiset massat ovat helposti alistettuja tyranniaan. Systeemin pitää kestää tämänlaiset poikkeusyksilöt koska harvinaisuus ei tarkoita olematonta asiaa. Tai edes mitätöntä riskiä. Ihmisiä on kovin monta joten harvinaisistakin asioista tulee ennen pitkää ”vain ajan kysymys”.

Laatuvaatimus taas tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että yhteiskuntani olisi meritokraattinen. Ja tässä kapitalismi on ymmärrettävästi yllättävän vahva. Minulla on työn tekemiseen sellaisia asenteita että jopa liberaaleja ja komukoita dissaavat tyypit saattavat huomauttaa että joidenkin ihmisten käsissä Marxin teokset saisivat pyöriä enemmän.

Mutta en kannata kapitalismia kapitalismin vuoksi. Näen jopa niin että nykyajan ongelmana on se, että kapitalismi oikeuttaa itse itsensä säätämällä ideaalit itselleen sopivasti. Itse näen että tarvitsemme kapitalismia sen vuoksi että ihmiskunta tarvitsee sellaisen jännittävän konseptin kuin omistusoikeus. Kaupankäynti ja palkka ovat hyvin tärkeitä koska ne korostavat sitä että menestystä saa muullakin kuin lyömällä ihmisiä kirveellä päähän tai olemalla perustuotannossa eli maanviljelyssä ja metsästyksessä. Omistusoikeus taas on insentiivi.

Nähdäkseni kapitalismi oikeuttaa olemassaolonsa jos ja vain jos se täyttää kaikki seuraavista ehdoista:
1: Tasa-arvoiset perusoikeudet kaikille kansalaisille. Toisin sanoen vaikka pääsy tiettyihin informaatioihin, vaikka oppilaiden jälki-istuntoja koskeviin taulukoihin, voi olla rajattua ja tätä kautta elitistisen hyväksi rakennetun TapioPuolimatka -privileegion käsissä, esimerkiksi sananvapaus tai äänioikeus ei riippuisi koulutusasemasta, työpaikasta, työttömyydestä, ansiotasosta tai siitä onko tyyppi vankilassa.
2: Mahdollisuuksien tasa-arvo jossa jokaisella on oikeus yrittää ja tavoitella onnea. Tämä ei toki tarkoita sitä että jokainen todella saavuttaisi nämä. Näin esimerkiksi jokaisella voi olla oikeus pyrkiä perhe-elämään ja puolison löytämiseen. Mutta vaikka kuinka panettaisi, ei olisi perusoikeus saada vakiintunut seksielämä jonkin samassa talossa asuvan tyypin kanssa. Sama koskee myös niin sanottua rikastumista.
3: Voimakasta säätelyä jossa epätasa-arvoistuminen ja omaisuuden kasautuminen ilman omaa työtä ja ansiota katkaistaan. Toisin sanoen syntyperä ja vanhempien rikkaus ei saisi tilastollisesti näkyä kovin voimakkaasti. Jos esimerkiksi paremmin koulutettujen perheiden lapset päätyvät kymmenen kertaa todennäköisemmin yliopistouralle kuin muut, niin silloin ei riitä että joku köyhä yksilö tai muutama sellainen saa joka vuosi jonkun stipendin. Jos vanhempasi on rikas, olisit samassa asemassa kuin köyhä. Et voisi vain ponnistelematta periä omaisuutta. Koska insentiivien pitäisi olla ponnistelun suuntaan. Ei vain köyhillä vaan ennen kaikkea rikkailla.

Yhteiskuntani perusrakenteissa olisi toisin sanoen se, että riskien ottamiseen ja kovan työn tekemiseen panostetaan. Niihin tulisi olla insentiivejä kaikilla. Jos nykyään puhutaan jostain kannustinloukusta, sosiaaliturvaloukuta, työttömyysloukustaja veroloukusta alkaisin vahvemmin puhumaan perimisloukusta. Samoin poliisi ja sosiaalituki keskittyisivät enemmän siihen että niiden avulla hillitään väkivaltaisuutta. Vankila ei ole koston ja kompensaation paikka vaan enemmän paikka jossa tyypit ovat jotta eivät tee muille jotain mitä tekevät. Näin ollen vankien kouluttaminen ja jossain mukavassa omassa playstation-huoneessa pitäminen ei ole ongelma. Poliisien tehtävä olisi myös suojella vankien ja rikoksentekijöiden henkeä ja terveyttä ns. lynkkauspartioilta.

Sen sijaan en keskittyisi tuloerojen kasvuun kovin voimakkaasti. Kaikki tähän liittyvä kasautuminen ja eriarvoistuminen kun tuppaa olemaan se joka tekee niistä ongelmallisia. Minua ei haittaa jos joku on megarikas. Mutta jos megarikkaat ovat ennen kaikkea sellaisia että ovat älynneet valita vanhempansa ja isovanhempansa, niin siinä tapauksessa meillä on käsissämme ongelma. Rikas perijä tai koroillaeläjä ei saa olla mikään kuunneltava tyyppi jolla on arvokkuutta vain siksi että hänellä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Rikasta perijää tulisi kunnioittaa täsmälleen samalla tavalla kuin työtöntä pummia joka on työttömänä ja rapsuttaa muniaan katsoessaan televisiota päivät pääksytysten. Eli ihmisenä ja lähtökohtaisten ja luovuttamattomien perusoikeuksiensa verran. Joita on itse asiassa mahdollisimman paljon.

Viittaukset::
Thomas More, ”Utopia” (1516)
Platon ”Πολιτεία” (~370 eaa) [suom. ”Valtio”]
Charles-Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun paroni, ”De l’Esprit des Lois” (1748) [suom. ”Lakien henki”]

tiistai 12. syyskuuta 2017

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ryösöviljelyä; Miten "ateismin harhat" ovatkin lähinnä uskovaisen asennevammoja

Manu Ryösö on korostanut että ihminen on uskonnollinen olento, homo religiosus. Hän sanoo tämän asian suoraan seuraavalla tasolla; ”En voi mitään tosiasioille. Ihminen on aina uskonnollinen olento. Mukanamme seuraa aina tietty maailmankatsomus, ihmis- ja jumalakuva. Voimme toki yrittää kätkeä tämän ominaispiirteemme akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse, mutta pinnan alla me kuitenkin aina tukeudumme uskonnollisiin/maailmankatsomuksellisiin fundamentteihimme.”

Hän siis sanoo että ihminen on homo religiosus, tämä on fakta ja että maailmankuva tarkoittaa sitä että maailmankuva antaa vastauksia kysymyksiin jotka pitävät sisällään ihmis- ja jumalkuvia. Kielenkäyttö jossa tätä kielletään ja joissa on asia-argumentteja ja akateemista kieltä ovat keino kätkeä tämä.

Tässä onkin paljon asioita joihin filosofi voi tarttua. Ryösö ei toki ole hyvä filosofi. Mutta hän tekee tässä banaalin avoimesti sellaisia virheitä jotka toistuvat modernissa uskontokeskustelussa. Ja ne ovat banaaliutensa vuoksi helppoja huomata. Niistä tulee sitten esimerkkejä. Niiden avulla voidaan tunnistaa vastaavat virheet ja niiden virherakenteet silloinkin kun uskovainen kätkee niitä akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse.

Ensimmäinen ja syvällisin huomio on siinä että Ryösö ottaa kantaa erittäin vahvaan tieteenfilosofiseen ongelmaan ja väittää sitä ratkaistuksi. Kysymys on kiinnostava ja tärkeä ja itse asiassa minulla on siihen liittyvä videokin. Viitatessaan fundamentteihin hän puhuu peruskokemuksista ja perususkomuksista. Tämä vaatii sitä että nojataan foundationalistiseen näkemykseen. (Tai mahdollisesti foundationalismiin jota on koristeltu reformoidun epistemologian reliabilistisilla mausteilla samalla tavalla kuin Tapio Puolimatkalla. Erot näiden välillä ovat pieniä ja viehättänevät vain kaikista nipoimpia tieteenfilosofeja.) Tälle vaihtoehtoisia ajatuksia ovat esimerkiksi koherentismi ja reliabilismi. Ryösön asenne taustaoletuksista on tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen. Hän tarvitsee foundationalismin paikkaansapitävyyttä voidakseen rakentaa ajatuksen siitä että ihmisillä olisi aina oltava dogmaattinen maailmankuvallinen premissistötausta, valittu ydin ja lähtökohta. Itse, Quinelaisena koherentistina, tiedostan että jo tämä tarkoittaa sitä että Ryösöllä on tuskin mitään mahdollisuuttakaan esittää relevanttia kritiikkiä minun suuntaani. Kritiikin kohteeksi tulevat tätä kautta ”foundationalistiset naturalististit”. Tämä tietenkin helpottaa minun tehtävääni koska asiat koskevat vain muiden ihmisten maailmankuvien analyysiä ulkopuolisena. Minulla ei ole henkilökohtaisia tunteita laitettavaksi tälläiseen peliin.

Mutta jatketaan Ryösön sanomisten analyysiä.

Toinen Ryösön virhe on aika helppoa todeta jo muutamasta esimerkistä. Se toistuu. Mutta otan käsiin yhden helppotajuisimmista. Kun Ryösö kuvaa vihreää liikettä hän korostaa että ”Vihreä liike taas lähestyy mielestäni panteismia (jumaluus on kaikessa ja kaikki on jumalallista). - Luin hetki sitten uutista, että ko. liikkeen sisällä saatetaan kokea jopa hyttysten syöminen pahennukseksi. Jos eläin- ja kasvikunta nousee ihmisen ja hänen Luojansa rinnalle (ja jopa ohi), käy toteen Raamatun sana: ”nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa...(Room.1:25).”

Tämä on kiinnostava. ”Mielestäni lähestyy” on mielenkiintoinen suojaus. Ryösö korostaa että kaiken takana on uskonto joten hänen argumenttinsa vaatisi vahvempaa asennetta. Sanavalinta on vihje. Vihje siitä että Ryösö tosiasiassa tuntee tätä lähestymistapaa koskevat kritiikit. Tämä ei yllätä. Sillä moitteen ydin löytyy jo Platonin teoksista.

Kun Platonin dialogeissa "Laajempi Hippias" Sokrates puhuu kauneudesta, hän kohtasi Hippiaan. Kun Hippiaalta kysyttiin mitä kauneus on, hän antoi tästä esimerkkejä. Osoitti sormella ja sanoi että tuo ja tuo kohde on kaunis. Sokrates korosti että tämä ei ollut vastaus. Hän antoi asioita jotka olivat kauniita mutta hän ei perustellut mitä kauneus on. Hippias keksii tässä sitten esimerkiksi sellaisia väitteitä kuin että kulta tekee asioista kauniita. Sokrates kuitenkin huomaa monia asioita jotka ovat kauniita vaikka niitä on tehty muista materiaaleista. Jopa kauniiksi kehuttu Athenen patsas on tehty norsunluusta. Muitakin vastaavia ehdotuksia löytyy mutta Sokrates totesi ne kaikki sellaisiksi että ne eivät ole yleispäteviä.

Tällä dialogilla on syvä yhteys Ryösön asenteeseen. Tarkalleen ottaen kysymys on vertauksista. Ja vielä tarkemmin analogioista. Analogiat ovat yhdenlaisia induktiivisia päätelmiä. Mutta niillä on valtava heikkous verrattuna induktiivisiin päätelmiin joita korrelaatioiksi kutsutaan. Korrelaatioissa on nimittäin mahdollisuus modus tollens -rakenteeseen. Yksi vastaesimerkki voi tuhota hyvän yleistyksen. Tästä esimerkkinä on se että kun Hippias on miettinyt kauniita asioita hänen mieleensä on varmasti tullut useitakin kauniita kultaisia kohteita. Tästä hän on luonut vahvistusharhaisen teorian kullan ja kauneuden yhteydestä. Ja tästä on syntynyt teoria siitä mitä kauneus on. Yksi Sokrateen vastaesimerkki – vaikka se olisi yhtä yksinkertainen ja vain vähän Hippiaksen näkemyksestä poikkeava kuin kaunis norsunluupatsas – riittää kumoamaan koko teorian. Analogioilla ei ole tätä ominaisuutta, ainakaan yhtä ehdottomasti. Tieteessä falsifiointiperiaatteen idea on juuri se, että siinä induktio voitaisiin deduktiivisesti kumota modus tollens. Analogisissa päätemissä vastaavaa ei voida tehdä. Tätä kautta analogioilla on kaikki ne induktion ongelmat jotka muillakin induktioilla. Mutta ilman niitä etuja joita korrelaatioiolla on. Ei siis ihme että luonnontiede nojaa korelaatioihin eikä esimerkiksi Ryösön suosimiin assosiatiivisiin "mielestäni ovat samanlaisia" -käsienheilutteluvertauksiin jotka ovat enemmän asenteen kuvauksia kuin asian todistamista. Ja tämä ei ole asiaton herjaus. Ryösö ei ole kohtelias tyyppi ja käyttää pejoratiivisia sanoja kuvatessaan ateisteja. Hänen perustelujensa huonous ja ihmisenä olemisen paskuutta hänessä on jotain joka on paitsi "samalla mitaööa syytös". Se on jotain joka minun on helppo todistaa.

Kun Ryösö viittaa hyönteissyöntiä välttäviin ihmisiin, hän osoittaa sormella ja sanoo että se on uskontoa. Tämä on asenteena kiinnostava. Hän osoittaa sormella ja sanoo että tämä on esimerkki siitä. Kuitenkin hän on osoittamassa ja argumentoimassa siitä että kaikki on uskonnollista. Miksi tämä sitten on uskonnollista? Vihjeitä löytyy tietenkin panteismiajatuksesta.

Ryösön näkemystä on pakko kuvata vertauksia sisältävänä assosiaatioketjuna eikä argumenttina. Assosiaatioketju menee suunnilleen näin ; Panteismissa uskotaan että kaikessa on sielullisuutta -> Osa panteisteista onkin ajautunut välttämään hyönteisten syömistä -> nämäkään eivät syö hyönteisiä -> he ovat panteistisen kaltaisia. ; Tämä päätelmä ei ole loogisesti validi koska samoihin johtopäätöksiin voi päätyä useitakin eri reittejä. Ja tästä päästään analogiisin päätelmiin ; Ryösön assosiaatioketjulla on argumentaation voimaa vain jos se muotoillaan analogiseksi päätelmäksi. Tällöin perustelurakenne on seuraava;

A:lla on piirre X. (Panteisteilla hyönteissyöntikielto)
Myös :B:llä on piirre X. (luonnonsuojeluliike on ottanut kantaa hyönteissyöntiin)
A:lla on piirre Y (Panteismi on uskonto)
Joten myös B:llä on piirre Y (Luonnonsuojelukin on uskonto)

Tällä on syvä yhteys Hippiaan esittämään kulta-kauneus -teoriaan. Tarkalleen ottaen Ryösö on perustelurakenteiltaan itse asiassa juuri kuten Hippias. Ja hänen teoriansa ovat osuvuudessaan yhtä kattavia ja vakuuttavia kuin Hippiaan teoria siitä että kulta on kauneutta. (Eli eivät kovin.)

Kun puhutaan analogisista päätelmistä ongelmana on se, että on mielipiteenvaraista milloin ne ovat asiaa perustelevia ja milloin asiaa kumoavia. Sillä asioista voi rakentaa myös epäanalogioita. Samankaltaisuus ei myöskään useinkaan tarkoita samanlaisuutta ja tämän premissin varassa analogia nojaa silloinkin kun sitä ei olla kritisoimassa epäanalogioiden kautta. ; Tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun Ryösö rakentaa analogisen päätelmän, hän joutuu aina rakentamaan teorian siitä että mitä uskonto tarkoittaa. Tässä kohden joku voisi sanoa että jos sinulla on uskonnon teoria jossa luonnonsuojeluteoriakin olisi uskontoa se voisi olla vastaesimerkki sille että uskontoteoriassasi olisi oltava virhe.

Tämänlainen voisi mennä vielä tulkintaerimielisyydeksi. Eli Ryösö tekisi sallittavissa olevan maialmankuvallisen tulkintaoletuksen josta voi olla erimielinen mutta se olisi silti päätelmä. Onhan siinä analogian rakenne ja kaikkea joten päätelmä on tässä mielessä induktiivinen.

Mutta tässä ongelma tuleekin kontekstista. Ryösö osoittaa sormella tarkoituksenaan osoittaa että luonnonsuojelijoiden maailmankuvissa on uskonnollisuutta. Hän joutuu kuitenkin olettamaan asia on juuri tällä tavalla kun hän rakentaa analogiastaan validia. Tästä syntyy petitio principii -tilanne. Voidaan sanoa että kun keskustellaan siitä onko kaiken takana uskonnollisia perususkomuksia vai ei, käy niin että silloin kun analogisilla argumenteilla halutaan sanoa että asiat ovat samankaltaisia ja tätä kautta uskonnollisia, tehdään kehäpäätelmä. Sama tilanne käy kun yritetään sanoa että tilanne kuvaa sitä että tilanne olisi epäanaloginen eli luonnonsuojelun mukaantuleminen olisi todiste siitä että teoria uskonnollisuudesta ei ole osuva kun siinä uskonnoksi tulee mukaan asioita jotka eivät selvästi ole sellaisia.

Tämä tarkoittaa sitä että koko tämä argumentaatioviitekehys itse asiassa vetoaa eikä perustele. Se ei kerro mitään siitä kummalla tavalla asiat ovat. Tässä mielessä se saarnaa kuorolle ja on vetoavaa niille jotka siihen jo uskovat. Muille se ei ole mitään millä olisi merkitystä. Tämä tekee siitä asian perustelemisen kannalta täysin turhan ja väärän tien.

Tilanne muistuttaa jossain määrin ”profeetta Darwin” -tyylisiä heittoja joita kuulee. Tässä analogisuus, arvostus ja se että jonkin ihmisen nimi vedetään erityisen tärkeäksi, rinnastuu pyhiin opettajiin. Moni voisi nähdä että on syvä ero kunnioittaa ihmistä hänen keksimästään ideasta ja sillä että tätä pitää Jumalana tai Jumalan ehdottoman totuuden välikappaleena. Itse olen taipuvainen esimerkiksi olemaan evoluutioteorian kannattaja tavalla joka korostaa neutraaliteorian hienoutta. Tällöin esiin nousee Motoo Kimura joka itse asiassa on tunnettu siitä että hän korostaa että luonnonvalinnan sijasta tulisi korostaa esimerkiksi geneettistä ajautumista kun tutkitaan miksi elöryhmien geenialleelien frekvensseissä on sellaisia asioita kuin siinä on kun taas toisenlaisia ei. Itse voisin jopa nähdä että jos näin ei olisi on Puolimatkan itse omilla silmilläni näkemä uskovaisten parissa oleva syvä arvostus epäjumalanpalvontaa joka varmasti sotisi kristuksen oppeja vastaan. Mutta tämä tietekin voidaan nähdä myös tulkinnaksi tosiasiatilasta. Jossa yhden ihmisen ylpeys ja siihen liittyvä kunnioitus on mennyt egoismin ja ihmisenpalvonnan puolelle. Pointtini onkin tavallaan juuri tässä; Asia ei selvästi ratkea analogioita ja epäanalogioita kyhäämällä koska ne eivät selvitä kysymystä ”onko asia tavalla A vai tavalla B”. Johtopäätös on ujutettu jo analogian käytön taakse piilotettuihin premisseihin.

Tässä mielessä voidaankin muistaa se mikä koskee kaikkia analogioita. Analogiaa voidaan käyttää vasta kun meillä on käsissä jotain. Jotta voimme verrata asiaa B asiaa A:han ja nähdä että ne jakavat saman piirteen on meillä oltava se A josta tiedämme että se A on X. Tätä ei voi todistaa analogialla. On oltava jossain se jonka tiedämme olevan uskontoa ilman että tämä selviää sillä että me otamme analogian johonkin jonka tiedämme uskonnoksi. On oltava ensimmäinen johon verrataan. Tämä on voitava tehdä ilman analogista päätelmää. Ja näin ollen se että Ryösö käyttää analogiaa tarkoittaa että hänellä olisi oltava keino selvittää miksi panteismi on uskontoa. Analogiakeskeinen assosiaatioketju vihjaa tässä mielessä syvempään argumenttikatoon sen kohdalla että tosiasiassa luonnonsuojeluliikettä aika harva mieltää uskonnolliseksi. Kun taas panteismin kohdalla panteismin uskonnollisuus on melko selvä. Koska se vastaa niitä tiukkoja ja spesifejäkin uskonnon määritemiä joissa on ajatus biologian ylittävästä tietoisuudesta, universumin moraalirakenteesta joka on yli-inhimillinen ellei peräti supernaturaali ja vastaavasta. Luonnonsuojelijat jotka ajavat hyönteiskieltoa eivät ajattele että hyönteisten tietoisuus olisi jokin joka johtaisi luonnon kostotoimiin. Hyönteisten kärsimys on heille se itseisarvoinen paha, ei se että siitä seuraisi jotain karman lain kostoa.

Toki Ryösöllä on tässä kohden syvempikin ongelma; Kaikki panteistit eivät kiellä hyönteissyöntiä. Eivätkä kaikki luonnonsuojelijatkaan. Toisaalta hyönteissyöntikysymys oli siitä kiinnostava että Ryösö viittasi artikkeliin viittaamatta näiden luonnonsuojelijoiden omiin mielipiteisiin ja argumentteihin. Näissä argumenteissa korostettiin sitä että hyönteisten aivotoiminta on tutkimusten mukaan sen verran hienoa että ne kykenevät tuntemaan aitoa ja relevanttia tuskaa. ; Hyönteisiä ei siis jätetä syömättä siksi että kaikessa olisi jollain generaalilla tasolla jotain pyhyyttä vaan siksi että hyönteisten kohdalla on partikulaari tilanne, eli rajattu tila joka ei ole universumin tila vaan poikkeustapaus, aivotoiminta. Hyönteissyöntirajoitteita ja murheita voi toki yhä tältäkin pohjalta pitää epätosina ja huonoina. Mutta selvästi näiden argumenttien lähtökohta oli hyvin toisenlainen kuin mitä Ryösö viittasi.

Voidaankin nähdä että Ryösö Asian kokonaiskuva onkin kiehtova ; Vain harva panteisti kieltää hyönteissyöntiä. Samoin vain harva luonnonsuojeluliikkeen kannattaja ajaa tätä hyönteissyöntikieltoa. Ryösö vetää näistä kuitenkin kategorisia kuvauksia joissa kuvataan sekä panteismia että luonnonsuojelukieltoa. Vaikka hän on itse asiassa on lähinnä osoittanut sitä miten panteistit voivat olla luonnonsujeluasioiden kannalla. Hän ei edes tilastollisesti kuvaa sitä että tämä olisi yleistä. Hän kuvaa ideologista oikeaoppisuutta koskevan ideologiasisällön. Jota hän ei sido panteistien tai luonnonsuojelijoiden omiin sanoihin joka tarkoittaa isoa riskiä olkiukottamiseen; Kenties panteistien itsensä ei-kannattaman ideologiasisältöä koskeva teoria muuttuu kategoriseksi totuudeksi eikä Ryösöä kiinnosta sitä miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa panteismista kattaa panteisteja itsejään. Tai se miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa luonnonsuojelijoista hänen teoriansa luonnonsuojelijoista kattaa. Tai miten paljon näihin ajatuksiin on viitattu panteistien ja luonnonsuojelijoiden kirjoissa.

Tämä on tärkeää koska ainakin puhuessaan evolutionismista Ryösö nostaa esiin sellaisia asioita joita en koe kannattavani. Enkä koe tuntevani ketään joka olisi evolutionisti joka kannattaisi niitä. Olkiukottamisen mahdollisuus onkin tässä kohden luja. ; Ryösön näkemyksiä kuvaakin vahvasti se että niiden lähteet näyttävät olevan tahoja kritisoivien kristittyjen näkemykset näistä liikkeistä. Hän ei sitaatein ja tilastollisin todistein liitä ilmiöitä yhteen. Kun hän analysoi muiden ihmisten maailmankuvia ja niiden sisältöjä, Ryösöllä näyttää olevan hyvin suuri halu ohittaa heidän sanomansa asiat. Heitä ei kuunnella heidän omista ideologioistaan. Ei mitä mieltä he ovat ja miksi ovat. Sormella osoittava analogiat näyttävät olevan kaiken ytimessä.

Ryösön näkemys nivoutuu myös siihen miten hän määrittelee uskonnon. Tämä nivoutuu videoon jonka argumenttirakenteen olen videoinut jo aiemmin. Virheet jotka RYösö tässä tekee ovat juuri samat kuin siinä kritisoidut. Karkeasti; Uskonto tarkoittaa useilla tietynlaisia teistisiä oppeja joissa on ajatus siitä että jokin eettinen mekanismi kostaa pahat teot. Ryösö käyttää epämääräisempää uskonnon kuvaa jossa lähes mikä tahansa on uskontoa heti kun se ottaa kantaa asioihin joita Ryösö pitää uskonnollisina. Ryösö joutuu valitsemaan uskonnon määritelmistä mahdollisimman laajan, epätäsmällisen jotta se toimisi. Hyviä teorioita kuvaa se, että teoria rajaa tarkasti hyvin suppean tapahtumajoukon kaikista mahdollisista. Ja sitten jotenkin tähän spesifiin juttuun osutaan kerran toisensa jälkeen vaikka toisenlaisia voitaisiin kuvitella. Ryösön ”kaikessa on uskonto” taas perustuu siihen että hän enemmänkin kykenee luovasti luomaan mistä tahansa mielikuvia uskontoon.

Tämä on toki tuttua nykyajan konservatiiveilla. Esimerkiksi nähdään että maailmanloppukertomukset ovat uskonnollisia ja että ilmastonmuutokseen uskovat ihmiset jotka haluavat tehdä päästörajoituksia toistavat näitä uskonnollisia kertomuksia ilman Jumalaa ja että siksi kysymys olisi ilmastouskosta. Tosiasiassa voitaisiin ajatella että uskonnon sijaan nämä ihmiset olisivat utilitaristeja jotka pitävät ilmastonmuutosta todellisena ilmiönä ja haluavat estää siihen liitetyt ongelmat, massatuhot ja kuolemat. Ja että tämä ei ole samaa kuin uskonnollisuus. Samoin kuin säätieteilijää joka ennustaa tyypin 4 tornadoa ja siihen liittyvää veden nousua ja kaupunkia uhkaavaa tuhotulvaa ei pidetä maailmantuhon profeettana vain siksi että jostain löytyy uskonto joka korostaa tuhotulvien ja myrskyjen roolia jumalisen koston välineenä. Ja että tilanne ei muuttuisi uskonnoksi vaikka ilmastonmuutos – tai sääennuste – olisikin ensi viikolla tieteellisesti virheelliseksi paljastuva. Mutta tämä osio palautuu siihen analogiamyllyyn.

Toisin sanoen;

Ryösön argumentaatio onkin hyvin heikko;
* Hän rakentaa petitio principiin johtavia analogeja mutta ei perustele johtopäätöstään.
* Hän ei kuuntele kritiikin kohteita vaan luo heistä karkeistuksia ja olkiukkoja. Ei vaikka tunnetusti minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin kohteen tunteminen ja kritiikin kohteen argumenttien ja ajatussisältöjen kuvaaminen juuri sillä tavalla kuin tämä heillä on. Ryösö ei kuvaa ihmisten ajattelua ja löydä niistä perususkomuksia vaan hän väittää tietävänsä keinon tietää mitä ihminen todella tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on toki perinteikästä ; Kristityt ovat hyvin usein väittäneet ties keistä joiden kanssa ovat erimielisiä ties mitä olkiukkoja. Näiden toistelu on sitten tehnyt näistä uskovaisten keskuudessa ikään kuin aidosti tosia. Kuin valehtelu ja vääristely muuttuisi Tästä oireellista on se että jos joku luo erilaisen perustelurakenteen hän kutsuu sitä akateemisilla termeillä kikkailuksi. Jostain syystä sivistyssanakikkailu on kuiteknin aito ja tosi kuvaus jos se johtaa Ryösön näkemykseen siitä että kaiken takana on nimenomaan uskonnollisia uskomuksia. (Jota ei tosiasiassa voi johtaa edes siitä että foundationalismi olisi tosi. Toki RYösö tässäkin maailmankuvallisesti taustaolettaa foundationalismin koska se on välttämätön ehto sille että hänen väitteensä olisi uskottava. Mutta valitettavasti foundationalismi on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Se että foundationalismi on tosi ei tarkoita että juuri uskonnolliset foundantit olisivat tosiasiassa kaiken takana.)
* Ryösö rakentaa hyvin epätäsmällisiä tarinoita. Joissa se että hän voi keksiä jonkin, minkä tahansa, yhteyden jossa kuvataan miten oikeaoppinen uskonnollinen voisi kannattaa samoja johtopäätöksiä muuttuu kategoriseksi väitteeksi siitä että kaikilla olisi nämä näkemykset eikä muunlaiset olisi mahdolisia.
* Ryösö myös rakentaa vahvistusharhakeskeistä asiaa. Hän uskoo että pelkkä kasa useita esimerkkejä toimisi. Hän ei muista tai huomioi vastaesimerkkimahdollisuuksien voimaa. Ryösö keksii miten uskonto voisi liittyä johonkin tai miten jostain maailman lukuisista uskonnoista edes yksi olisi jotenkin jollain tavalla analoginen jonkin kritiikin kohteen kanssa. Mutta hän ei tee sitä minkä hänen väitteensä vaatisi. Ryösö kun ei yritä todistaa että uskonnolla voidaan selittää mitä tahansa. Hän väittää että kaiken takana on uskonto. Tämä vaatisi narraatioiden luomisen sijaan sitä että hän todistaisi miksi on loogisesti ja psykologisesti mahdotonta olla muuta kuin uskovainen. Ryösö laskee uskontoa sisään analogeilla. Mutta ei todista mitään mahdottomaksi. Ja tämä on syvin ongelma. Mielestäni Ryösö on otettava vakavasti vasta kun hän osoittaa ilman maailmankuvallisia taustaoletuksia että uskonto on pakollinen taustaoletus kaikessa. Koska se on se mitä hän väittää. Oman perusväitteen todistaminen – eikä keskustelun hämärtäminen sillä että red herringillä johtaa keskustelua siihen että uskonnoilla voidaan rakentaa uskonnollinen perusteluketju jolla tulee samoja loppupäätelmiä aivan minkä tahansa yksittäisen mielipiteen kanssa – olisi rationaalisen keskustelun lähtökohta. Olen tiedostanut että Ryösön kohdalla tämänlainen odotus on kertakaikkisen tarpeetonta optimismia. Ryösön teoria kaiksita ihmisistä onkin tässä mielessä hauska; Se kuvaa selvästi häntä itseään. Hänen uskontonsa sävyttää kaiken mitä hän ajattelee. Valitettavasti tämä ei tarkoita että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia asiattomia moukkia.

Kaiken lisäksi Ryösöllä onkin itse asiassa kaksoishaaste; Kun hän sanoo että ateistit ovat uskovaisia hän joutuu korostamaan sitä että ateisteilla olisi kokonainen maailmankatsomus joka määräisi paljonkin asioita. Nämä asiat tekisivät ateismista maailmankuvan sitä kautta että se ottaa kantaa ja selittää ympäristöä. Toisaalta Ryösö kuitenkin korostaa että ateismi ei ole tämänlainen. Hänen kirjoitustensa toinen teema on että ateismi olisi latteaa. Siitä puuttuu hänen mielestään nimenomaan kyky antaa näitä vastauksia. Tässä kohden korostuvat ateismin nihilistisyys ja arvotyhjiöys, joka ei ota juuta tai jaata kantaa moniin moraalikysymyksiin. Mutta jostain syystä kun ateismista tehdään uskontoa, niin tässä vaiheessa ateismi ottaa kantaa hyvin moniin asioihin.

Tämä jännite Ryösön eri tekstejen kanssa kertoo että hänellä on kritiikkinsä kohteena kaksi keskenään ristiriitaista ateismia. Kun kaikki aiemmin sanottu on kaivettu, on selvää että mikä tähän on syynä. ; Hän korostaa että ateismi on heikko ja lattea koska se ei anna vastauksia. Toisaalta hänen kritiikkinsä on täynnä erilaisia väitteitä jotka ovat hänen mukaansa ateismin ydinliemiä. Näistä päästään siihen että ateismilla olisi pakko olla paljonkin vastauksia. Ja ryösö pitää niitä latteina koska hän ei pidä tai arvosta niiden sisältöjä. Eli hän halveksii niitä kannattavia ihmisiä. Tämä on helppoa huomata. Hänen ateismikritiikeissään on esimerkiksi otsikoita kuten ”Ateismin ja narsismin yhteys”. Individualismia kutsutaan konnotaatioiltaan pejoratiivisilta synonyymeilta. Koska tätä kautta argumentaatioon saadaan livautettua mukaan epäargumentatiivista sisältöä, asenteita. On selvää että tämä on maailmankuvallista ja tätä kautta se voitaisiin ohittaa aivan kuten Ryösö itse ohittaa järkevyyden kaikista niistä ateistien mielipiteistä joita hän itse kutsuu maailmankuvallisiksi.

Tässä voidaankin huomata se miten Ryösö edustaa samaa jäsentelymaailmaa kuin Tapio Puolimatka. Tämä ei toki ole yllätys. Ryösö tunnetusti siteeraakin Puolimatkaa usein hyvin arvostavalla asenteella. Tämän ajattelun ytimessä on halveksuminen maailmankuvallisuus -termiä mahdollisimman monessa yhteydessä käyttämällä. Tämä on relativistista asennetta jota Puolimatka kutsuu mielellään plularismiksi hämätäkseen konservatiivisia seuraajiaan siitä mitä mielikuvia sana ”tietorelativismi” tuo mieleen. Tätä tehdään koska ei haluta korostaa että ei ole olemassa pluralismia ilman tietorelativistista argumentaatiopohjaa. Ja tiettyjä kikkoja halutaan käyttää ilman että tuodaan uskottavuutta väärille poliittisille tahoille. Puolimatkalla onkin hämmentävä kaksoisstandardi joka kattaa kaiken hänen tekemänsä työn. Se tekee hänestä läpitunkevalla tavalla sisäisesti ristiriitaisen. Puolimatka kannattaa Plantingan warrant -ajatusta jossa korostuu positivistinen tieto-optimismi. Mutta muutoin, esimerkiksi ID -myönteisissä lausunnoissaan, hän kyseenalaistaa tietoa ja vetoaa siihen että demarkaatiokriteereille ei ole saatu mitään mittaa ja ties mitkä tieteen vaateet ovat maailmankuvallisia.

Kun Ryösö ja Puolimatka puhuvat uskonnosta he korostavat kuin se olisi fakta. Ei maailmankuvaa. Jos tämä olisi mahdollista olisi tietenkin saavutetti keino saada objektiivista tietoa tavalla jossa me tiedämme sen olevan objektiivista tietoa. Jos tämä on olemassa, meillä olisi ei-maailmankuvallinen demarkaatiokriteeri. Ja sen jälkeen tieteen demarkaatio-ongelma olisi ratkaistu eikä maailmankuvallisuus olisi enää relevantti näkökulma. Ryösö ratsastaakin tässä kahdella menetelmällä jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Josta päästään siihen jännittävään asiaan mitä me filosofiassa tiedämme; Erilaisia tulkintoja ja maailmankuvia on ja niitä voidaan pitää intellektuaalisesti perusteltuina järkevien ja rationaalisten ihmisten mielipiteinä. Ne ovat sisäisesti ehyitä ja ristiriidattomia. Nämä ovat tulkintoja joiden parissa voi olla maailmankuvallista rationaalista mielipide-eroa. Mutta jos maailmankuva on sisäisesti ristiriitainen se ei kuulu tähän joukkoon. Joku voisi sanoa että tämä tarkoittaa että ne ovat epätosia. Mutta tosiasiassa analyyttisempi filosofi voisi sanoa että se mahdollistaa senkin että jos nämä maailmankuvat ovat tosia, ne vaatisivat sen että logiikka, järki ja rationaalisuus eivät olisi keinoja totuuteen. Ne ovat tässäkin mielessä irrationaalisia.

Ryösö on asenteellinen ja argumentaatioltaan hyvin heikko. Hän kenties pitäisi parempia argumentteja pelkkänä asian peittelynä ja hämäämisenä. Toisaalta hän kyllä käyttää tätä samaa kapulakieltä yrittäessään selittää että ympäristöliike on, paitsi sellainen että siihen voi päätyä New Age -ajatuksisat niin myös sellainen että siihen voi päätyä vain New Agelaisista ajatuksista. Tämä on siitä kätevää että on selvää että hänen oma maailankatsomuksensa antaa hänen omassa päässään hänelle erityisen vallan. Vain Ryösö voi ottaa kantaa omaan vakaumukseensa. Mutta jotenkin hän itse kykenee sanomaan mitä toisten maailmankuva pitää tai ei pidä sisällään. Tämä tekee hänestä halveksuttavan ihmisen jonka kanssa argumentointi on mahdotonta ja joka ei siksi esimerkiksi ansaitsisi tätä vlogausta kritiikikseen. Olisi syytä pitää älyllisen keskustelun minimitaso jonka alapuolella oleva ei olisi edes hymähtelyn arvoista.

Kun Ryösö on kommunismin kohdalla huolissana että ”Muistamme, että kommunismi meni pieleen ihmiskuvassaan, koska pelkisti ihmisyyden vain taloudellisten/ympäristötekijöiden tuotteeksi.” hän itse näyttää latistavan ihmisen pelkän yhdenlaisen ympäristötekijän tuotteeksi. Ihmisen ympäristössä on monenlaisia asioita. Näistä uskonto on vain yksi. Uskonnon maailmankuva on vieläkin suppeampi kuin kommunistien – kommunistien joista en agnostisena evoluutioteorian kannattajana pidä yhtään. Kysymys ei voi tässä olla siitä että uskonto on joskus partikulaarissa tilanteessa Ryösöstä suhteessa sieluun ja Henkilökohtaisesti tunnettuun Jumalaan. Koska suurimmassa osassa uskonnoista kyse ei ole tästä. Vaan siitä että ihmiset ovat maailmankuvallisten foundanttejen varassa, nojaamassa perususkomuksiin. Jotka ovat oppineet kotoa uskonnollisessa kasvatuksessa. (Ja että ateismi ja kaikki muukin joka antaa vastauksia on määritelmällisesti uskontoa.)

Lähteet:
Platon, ” Ἱππίας μείζων” [suom. ”laajempi Hippias”]
Manu Ryösö, ”Usko ja politiikka” (27.06.2017)/
Manu Ryösö, Kotimaan blogi ”Ateismin harhat, osa 1-7” (29.05.2017- 14.06.2017)
Renessanssimies, ”Agrippan trilemma” [foundationalismista ja muista]
Renessanssimies, ”Ateismin ja uskonnottomuuden "uskonnollisuudesta"” [uskonnon määritelmistä]

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kovaa sadattelua


"Kova sade" on depressiivis-aggressiivinen peli joka on periaatteessa miniepisodeista koostuvan kliseisen sarjamurhaajasarjan kaltainen. Toki tässä pelissä on hyvin useita lopetuksia ja tarinat etenevät valintojen mukaan hyvin paljon. Joten peli on kokonaisuudessaan enemmänkin "valitse oma seikkailusi" -kirjan ja "Saw" -elokuvasarjan yhdistelmä. Peliä pelataan useilla eri hahmoilla.

Tässä pelissä huomiotaherättävin ratkaisu on tietenkin se, että pelaaja laitetaan pelaamaan myös sitä sarjamurhaajaa jota kaikki pelihahmot etsivät. Tämä on toki selvää pelin alusta lähtien. Mutta sarjamurhaaja ei ole kuitenkaan se pelihahmo jota pelaaja ensimmäisellä pelikerralla olettaa olevan murhaaja.

Pelin tärkein idea onkin se, että se on hyvin "noir". Siinä sarjamurhaaja on tavallaan koko pelin sympaattisin ja oikeamielisin hahmo. Ja hänen toimensa selittyvät tällä sympatiakyvyllä. Murhaajalle kysymys ei ole lasten hukuttamisesta vaan testeistä joissa uhrit onnistuvat tai epäonnistuvat. Murhaaja toimii kuten toimii koska hän käsittelee hylätyksi tulemista ja rakkautta.

Heavy Rain onkin hyvä esimerkki siitä miten kristilliset konservatiivit käsittelevät perinteisesti ihanteellisia tarinoita väärin ; Heille kysymys on ideaalista. Ajatus on toki peräisin antiikin kreikasta. Aristoteles esitteli "Runousopissa" idean että samastuttava sankari on hyveellinen. Sankari olikin jotain joka oli tavallisen ihmisen ja Jumalan välimaastossa. ; Samassa mielessä antagonisti edustaa selkeää pahaa.

Tästä on kasvanut konservatiivinen idea jossa taiteen tulee edustaa jotain ideaalia. (Näin valtion tulisi tukea vain kansallismielistä taidetta tai vastaavaa.) Antisankareiden käyttö tässä yhteydessä nähdään moraalittomuuden lietsomisena ja moraalin turmelemisena. ; Tällä halutaan tukea ajatusta objektiivisesta moraalista jossa hyvä on hyvää ja paha on pahaa ja erityistapausten ymmärtäminen on irrelevanttia korkeampien hyveiden rinnalla. Tarinan pitää alleviivata sitä onko hyvä hyvää ja paha pahaa. ; Tarinassa pitää olla kauneutta joka kiinnostaa ihmisiä ja estää heidän katsettaan harhailemasta kyseenalaistaiseen ja pahuuteen.

"Heavy Rain" demonstroi sitä että osa tästä on aika totta. Lihava yksityisetsivähahmo on sympaattinen ja empaattinen ja on hyvin vaikeaa olla samastumatta häneen kun hänen tehtävänsä sisältävät esimerkiksi vauvan vaipanvaihtoa. Pelin sankariksi valittua isää on sen sijaan vaikeaa sympatisoida tilanteissa jossa hän ampuu huumediileri-isän. (Pelissä tapetaan aika vähän verrattuna normaaleihin peleihin mutta niihin ladataan tunnetta.)

Kuitenkin "Heavy Rainin" hahmojen uskottavuus syntyy juuri heikkouksista. Yksityisetsivähahmon hyvyys on uskottavaa vain kontekstissa. Maailma ympärillä on kyyninen ja tätä kautta hahmo tuo maailmaan pieniä hyviä ja kauniita asioita. Hahmolla on muita heikkouksia. Puhtaasti hyveellinen hahmo ei olisi samastuttava ollenkaan samalla tavalla.

Tässä mielessä tarinan ei pidäkään heijastella Platonin perustavaa arvoa nimeltä hyve vaan perustavaa arvoa nimeltä Totuus. Ja tässä mielessä kuvitteelinen hahmo voi paljastaa monia asioita. "Heavy Rain" on peli joka muistuttaa siitä että tosielämässä ei ole yleensä puhtaasti sankarillisia tai puhtaasti paheellisia hahmoja. Antisankareiden maailma on jotain joka muistuttaa siitä että ulkonäkö saattaa pettää ja asiat eivät ole ensivaikutelmien mukaisia. On kyettävä kyseenalaistamaan. On kyettävä arvioimaan asioita tilannekohtaisesti.

Konservatiivinen tarina tukee ennakkoluuloja ja ennakkokäsityksiä. Niissä seurataan itseä suurempia voimia ja sankari on sankari koska on oman elämänsä sivuhenkilö. Tämänlaisessa tarinamaailmassa on vaikeaa muuttua. Antisankareiden kohdalla kyse on usein alleviivatummin tilannetajusta ja valinnasta kuin kohtalosta ja tottelemisesta. Jos perinteisessä tarinassa väkivalta on jotain joka oikeutetaan jollain suuremmalla ideaalilla, on antisankareiden maailmassa tappaminen aina ennen kaikkea valinta jolla on ultimaattisia lopputuloksia siitä huolimatta että niiden lähde on oma itse. Jopa silloin kun paperiorigami käskee.

Propaganda onkin usein kitchiä ; Tämä ei ole sattumaa. Kauneuden, hyvyden ja totuuden halutaan olevan selkeitä ja sellaisia että ne ovat ensivilkaisullas selvää. Sanoisin jopa niin että konservatiivinen elämäntapa nojaa uskontoon ja isänmaahan ja vastaaviin konsepteihin jotka heidän käsissään ovat enemmän ideaalinarraatioita kuin jotain joka huomioi mitään tosielämän piirteitä. Tässä mielessä onkin tavallaan piristävää että konservatiivit ovat muuttuneet. Poliittinen korrektius on hylätty ja nojattu rehellisyyteen ja totuuteen.Tämä on toki muuttanut heidät totaalisiksi antisankareiksi. Jopa siinä määrin että he itse käyttävät tästä epäkohteliaampaa "L" -sanaa...

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

tiistai 27. joulukuuta 2016

Luomukset, tekeleet, illuusiot - ja muut helposti korjattavat pahat asiat


Jokainen osaa puhua sosiaalisista konstruktiosta. Tässä yhteydessä puhutan synynymitasolla kulttuurirelativismista ja monista muista vastaavista asioista. Usein näissä kororstuvat myös sellaiset teemat kuin absurdius, valta ja instituutiot ja hierarkiat. Onkin hyvin oleellista miettiä mitä sanoo vaikka feministi joka sanoo että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Mitä tämä tarkoittaa?

Esimerkin kautta.

Karkeimmilla tasoilla feministisen ajattelun voi liittää suoraan siihen että se on jotain joka kieltää biologisen sukupuolen. (Tai useimmiten, että evoluutio ei voisi tarjota adaptaatioiden kautta mitään jolla voitaisiin vaikuttaa siihen että tietynlainen käytös olisi yleisempää kuin toisenlainen ei. Eli evoluutio voisi koskea vain sukupuolielinten fysiologiaa eikä oikein mitään muuta.) Toisin sanoen tässä ajatuksessa ollaan sellaisia ajatuksia vastaan joissa sukupuoli nähdään biologisena ja fysikaalisena faktajoukkona. Tämänlainen asenne voitaisiin nähdä jopa denialistisena liikehdintänä ; Se olisi evolutiivisen etologian kieltoa samaan tapaan kuin kreationismi on "makroevoluutioteorian" kieltoa.

Kuitenkin suuri osa feministeistä näkee tässä tarpeen korostaa sex/gender -eroa siinä mielessä että sukupuolen lisäksi on mieheys ja naiseus, jotka taas ovat muutakin kuin sukuelimet. Sukupuolisuuteen liittyvät tietyistä asioista pitäminen, pukeutumistyylit ja vastaavat. Näissä kaikki asiat (esimerkiksi vaaleanpunaisen värin ja värikkään pukeutumisen miehekkyys) eivät ole olleet vakioita vaan niihin on otettu eri tavalla kantaa eri kulttuureissa, joten ne eivät selvästi ole vakioita. Ja jos ne eivät ole vakioita ne tuskin ovat myöskään biologisia vakioita. Tämänlainen näkemys sukupuolen sosiaalisesta konstruktioluonteesta on sitten sellainen että sitä tuskin kiistää edes paatunein homoja vihaava sukupuolielinfunktionalismiin jämähtänyt fundamentalisti.
1: Sen verran usein kuulee siitä miten "oikeanlaisen miehen mallin puute" voi ajaa esimerkiksi ateismiin tai homouteen. Oikea miehekkyys on siis kristillisen kultuurin konstruoima tai muuten tälläisissä ei olisi mitään järkeä. Toki muutenkin näyttää siltä että homosekuaalisuuden valinta korostaa sitä että seksuaalinen suuntautuminen olisi by definition heille sosiaalinen konstruktio.

Sosiaalinen konstruktio tarkoittaa siis sitä että asiaan liittyy kollektiivisisa uskomuksia ja niihin liittyviä odotuksia. Ja tässä näyttää minun silmiini suoraan sanoen olevan niin että tärkeintä ei ole katsoa onko sukupuoli sosiaalisesti konstruoitu vaan sitä missä määrin. Molemmissa ääripäissä on tietenkin maukkaimmat stereotyypit. Mutta luultavasti he ovat kuitenkin onneksi vähemmistöä.

Mutta mitä sitten?

Ja vaikka sitten jos sukupuoli oletetaan sosiaaliseksi konstruktioksi, ja valitaan tähän jokin mielenterve konteksti, niin siitä päästään kuitenkin seuraavaan asiaan. Moni käsittelee sosiaalisia konstruktioita kuten perinteiset fundamentalistit teologiassa luonnollisuuden ja epäluonnollisuuden käsitettä. Eli siten että jos jokin asia on sosiaalinen konstruktio niin siten se on keinotekoinen, absurdi ja jopa pahaksi. Itse vierastan ajatusta universumista joka olisi joko paras tai pahin mahdollinen maailma. (Se on enemmänkin välinpitämätön.)

Sosiaalinen konstruktio onkin terminä hyvin vahvasti politisoitunut. Termin käyttäminen viittaa usein siihen että ihmisellä on normatiivisia intentioita joista hän haluaa luoda poliittisia toimintaperiaatteita. (Feminismi on siitä hyvä esimerkki että se on monesti rehellisesti poliittista ; Ideana on maailman muuttaminen. Tämä ei ole sinällään hyvä tai huono asia. Välinpitämätön asia se ei kuitenkaan missään mielessä ole.)

Sosiaalisen konstruktion nähdään aika usein tarkoittavan sitä että se on
* Jotain joka ylläpidetään vallalla joka koetaan epäreiluudeksi.
* Se on keinotekoista ja sitä kautta perusteetonta.
* Se on absurdia ja se pysyy olemassa vain keinotekoisuudella.

Tässä mielessä sukupuolen sosiaalinen konstruktio laajeneekin vaikkapa siihen että naiseus tai mieheys ei ole mikään syy sille että ihmiseen kohdistetaan jotain hallintaa tai alistamista. Ja että on taisteltava illuusioita vastaan ja antaa ihmisryhmille vapauksia ja oikeuksia. En ole tämänlaista vastan sinällään, mutta on selvää että näissä tapahtuu voimakas is-ought -loikkaus. Humen giljotiinilla voisi olla sanottavaa siitä miten tämänlainen asia "onnistuu vain lisäoletuksin". Toisin sanoen sosiaalisen konstruktion mukaan ladataan muutakin kuin se miten asia on tai ei ole.

Ian Hacking onkin luokitellut sosiaalista konstruktiota koskevaa kielenkäyttöä. Ja hän on huomannut että niissä on kolme suurta pääteemaa; Teemaa joka itse asiassa on yleistä ja jossa sosiaaliseen konstruktioon liitetään kaikenlaista muuta tauhkaa lisää. Ja tätä kautta niille tapahtuu kaikenlaisia jännittäviä asioita.
1:  Keskittyminen siihen mikä ilmiö Y on aloittanut ja jakanut ilmiötä X. Ja tähän usein liittyy väite että jos nämä sosiaaliset taustat Y olisivat erilaisia niin X olisi erilainen. Tästä usein seuraa sekin, että ajatus Y:n loppumisesta nähdään samana kuin X:n tuhoutuminen. Jossa on usein unohdettu se, että usein ilmiöllä X voisi olla toisenlaisiakin synty- ja ylläpitämistapoja. (Aivan kuten maallistuminen ei tuhoaisi kaikkea sitä mitä kristinusko on ollut mukana rakentamassa alkuun. Esimerkiksi yliopistolaitokset jatkavat aivan hyvin vaikka sen perusfunktio ei olekaan teologian alla toimivien tieteenalojen jäsentäminen jotta olisi hyviä teologeja. Maallinen syöpälääkäri leikkaa asioita vaikka antiikin kreikan ja rooman kulttuuri tuhoutui ja tämä oli kirurgian kehto.) Tässä on hyvin lähellä ajatuksia joissa X:n hyvyys muuttuu oikeutukseksi Y:lle.
2: Huonousväite jossa se että X on sosiaalisesti konstruoitu tarkoittaa että meidän on parempi ilman. Sosiaalisesti konstruoitu asia olisi illuusio, vale, petos. Se on vain absurdi asia joka ei pärjää Totuudelle. Kuitenkin toisaalta on nähtävissä, että esimerkiksi feminismin voi olla vaikeaa toimia koska hänen oma kannanottonsa sukupuolisuudesta ja sukupuolesta on hänen itsensäkin mukaan väkisin sosiaalisesti konstruoitua. Feminismikin on sosiaalinen konstruktio. Tämä vastaava ongelma tulee tietenkin kaikkien muidenkin vastaavien asioiden kohdalla. On selvää että sosiaalisesti konstruktioiduksi liittyviin aiheisiin tarttuminen ja niihin kananottaminen on sosiaalisesti konstruoitua. Olisi tervettä muistaa että osa sosiaalisesti konstruktoiduista asioista ovat hyviä. (Ja osa niistä voi olla Platonin kuvaamia "jaloja valheita", joihin suhtautuminen on asennekysymys. Sanon tämän siitä huolimatta että itse olen mieluummin "onneton Sokrates kuin onnellinen sika". Pidän esim. jalon valheen ideaa mukailevaa ajatusta siitä että vaikka uskonto oikeutettaisiin yhteiskunnallisella hyödyllä jossa Jumalan olemassaolo on irrelevanttia hyvin epämiellyttävänä.)
3: Ajatus siitä että korjaus on mahdollinen tai helppo vain siksi että kyseessä on illuusio. Tässä mielessä on hyvä huomauttaa että nykyajan raha ei ole kultakannasa vaan ns. fiat -rahaa. Tämä on puhtaasti sosiaalinen konstruktio. Ei ole silti helppoa tai mitenkään ilmiselvää miten rahan illuusiokuplan voisi vain puhkaista ja tulla toimeen ilman. Raha kun nojaa ajatuksiin ja uskomuksiin ja tämän lisäksi sillä ratkotaan arkea koskevia todellisia ongelmia.

Hacking maalaa näistä myös kombinaatioita. On esimerkiksi tavallista että ajatus jonkin huonoudesta motivoi sitä että halutaan tuhota kohdassa 1 mainittu ilmiö Y. Ja yhteys näiden välillä korostuu koska se on tietenkin jotain joka motivoi taisteluun kun illuusio voidaan voittaa helposti tarttumalla sen alkusyyhyn. ; Koska X on paha, se tulee korjata ja koska X on sosiaalisesti konstruoitu, asian korjaaminen on mahdollista.
1: Näiden huomioiden tekeminen on tietenkin siitä jännittävää että Hacking itse analysoi asioita kuten sosiaalisesti konstruoituja asioita analysoidaan. Ja toisaalta näiden valossa sosiaaliseen konstruktiouteen vetoaminen on usein myös poliittisesti motivoitua ja siihen liittyy intressejä jotka ovat itsessään poliittisesti konstruoituja. Tässä tilanteessa on tietenkin paha vain tuomita kaikkea sosiaalisesti konstruoitua. Ja paha on tuomita, tuomitsipa konstruoidut asiat pahoiksi tai konstruktioita näkevät tyypit huonoina.

Tästä voidaan oppia se että aina kun asian sosiaalinen konstruktius nostetaan esille on katsottava että mitä lausuja tarkoittaa sillä ja millä reunaehdoin sitä oikeasti käytetään puhuttaessa vaikkapa oikeudenmukaisuudesta tai politiikasta tai oikeuksista/vapauksista.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Rappiokulttuureista

Platon on kuvannut yhteiskuntia tiukan hierarkisesti. Hänestä oli yksi paras valtiomuoto ja ne saattoivat rappeutua heikommiksi. Paras on filosofivaltio jota kuvaa aristokraattisuus. Se on myös kuningaskunta. Tätä huonompia rappiovaltioita sitten olivat (paremmuusjärjestyksessä paremmasta huonompaan) timokratia, oligarkia, demokratia ja tyrannia.

Timokratiassa puuttuu herkkyys. Platon ("Valtiossa") pitää tästä esimerkkinä Spartan kaupunkivaltiota. Kunnianhimoinen timokraatti ajaa kuitenkin yhteiskuntaa rappeutuneempaan muotoon, jossa ambitiot ja kunnianhimo unohtuvat ja tavoitellaan pelkkää omaisuutta. Kun kansa kyllästyy tähän syntyy demokratia jossa jokainen haalii asioita itselleen. Tästä seuraa hajaannusta kun ihmiset tekevät mitä heitä sattuu kiinnostamaan eivätkä keskity taitoihinsa tai osaamisalueilleen. (Maanviljelijä voi esimerkiksi filosofioida, joka on kauhistus! Samoin kansalaisen tehtävä ei ollut hallita esimerkiksi äänestämällä koska se oli filosofin tehtävä. Platonin maailmassa tämä olisi sama kuin vatsa ryhtyisi komentamaan päätä ; Platon rakentaa paljon analogioita yksilöiden mielen, elimistön ja yhteiskuntarakenteen väliin.) Ja Sokrates, Platonin suulla,  esittää että tyranni yrittää palauttaa demokratiaan sen kurin mikä yhteiskuntaan kuuluu, mutta koska tyranni ajaa vain omaa etuaan hän on kuningas joka on 729 kertaa filosofihallitsijaa onnettomampi. (Koska Platon ilmeisesti piti eksaktista ilmaisusta enemmän kuin eksaktista mittaamisesta.)

Aristoteles oli ("Nikomakhoksen etiikassa") Platonia selvästi relativistisempi. Hän näki kolme hyvää valtiomuotoa. Ja jokaisella niistä oli turmeltunut huono versio siitä. Näin ollen Aristoteleen valtiomuotoja on kaiken kaikkiaan 6 kappaletta. Oikeat hallintamuodot ovat kuninkuus, aristokratia ja politeia. Näiden rappeutuneet versiot olivat tyrannia, oligarkia ja demokratia. ; Luokittelu oli määritelmällinen (by definition). Se määrittelee viitekehyksen ja jokainen sitten osuu tähän lokerikkoon. Aristoteles yksinkertaisesti luokitteli valtiot kolmeen sen mukaan miten moni hallitsi siinä (yksi, eliitti vai kaikki). Valtion hyvyys ja huonous taas katsottiin sitä kautta että ajoivatko yksilöt omaa etuaan vai yhteisön etua.

Mielenkiintoista on se, että Platonin ja Aristoteleen näkemyksissä on eroja. Mutta molemmat pitävät uhkana maailmaa jossa kansalaiset päätyvät ajamaan omaa etuaan sellaisella tavalla joka on tuttu modernissa keskustelussa. Kun katsotaan modernia konservatiivia, hän pelkää arvotyhjiötä ja yhteisön romahtamista. Pelätty kohde on ominaisuuksiltaan hyvin samanlainen kuin pelätty rappeutunut kansa Platonilla kuin Aristoteleellakin. Nykyajan demokratia puoluepolitiikkoineen tekee politiikasta Aristoteleen silmissä degeneroitunutta. Samoin se että yksilö ajaa omien maailmankuviensa ja etujensa ja työkulttuurinsa asioita.

Silti nykyajan konservatiivi usein ns. "vastustaa kommunismia" tai pitää sitä epäilyttävänä. Tämä näkyy vaihtelevalla laadulla. Suoraan vihaamalla vasemmistoa, vihervasemmistoa tai kommunismia. Toiset korostavat enemmän talousliberalismia. Kolmas korostaa sananvapautta ja vastustaa hyysäämistä ja poliittista korrektiutta. Tätä kautta he sanovat suoraan että Aristoteleen ajatus yhteisen edun ajamisesta unohdetaan. Ja he sanovat että Platonin ajatus siitä että pitäisi keskittyä omiin taitoihinsa.

Olisin itse asiassa voinut kasata alkuun useampiakin filosofeja. Yhteiskuntafilosofit tuntuvat usein kammoavan hyvin samanlaista romahdusta. Heidän näkemyksensä siitä mikä on väärä ja mikä oikea tapa hoitaa valtiota hyppii sinne tänne "Aristoteleen kuusikannassa". Mutta viholliskuvaus pysyy hämmentävän samanlaisena. Aivan kuin kaikkien yhteiskuntarakenteiden heikkous olisi samanlainen. Tai ainakin että yhteiskuntateoreetikot ovat ylen mielikuvituksettomia kun he kuvaavat sitä mitä rappeutuminen väärästä yhteiskuntaluokasta pois tarkoittaa... Tämä viittaa siihen että kyseessä on enemmän klisee kuin osoitus siitä että ollaan hyviä, syviä ja kekseliäitä ajattelijoita. Rappiovaltiota on pelätty aina. Sillä pelottelu ei ole tiedostamista vaan klisee.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Filosofian syntymisestä

Svante Nordinin "Filosofian historia" on pääasiassa filosofian historian oppikirja. Mutta koska Nordin on aatehistorian professori, jonka painopiste on filosofian ja humanististen alojen historiassa hän taustoittaa teostaan hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hän ei pelkästään kuvaa ajattelijoita vaan silloin tällöin seasta pilkistää myös yhteiskunnallisia teorioita.

Otan tässä blogauksessa keskiöön erään periaatteessa sivulauseessa otetun huomautuksen. Ja tämä asettaa sofistit erikoisen tärkeään asemaan. Nordin huomauttaa siitä, että filosofia keskittyi uudenlaisessa kulttuuriympäristössä. Maanviljelyyn ja siihen liittyvään omistukseen keskittynyt menetelmä muuttui kaupankäymiskeskeisemmäksi. Tämä tarkoitti esimerkiksi laivaston mukaantulemista. Ja tässä kontekstissa eri maiden tavat törmäävät. Samassa ympäristössä entinen status ei ollutkaan ilmiselvää vaan oli hankittava puhetaitoa. Näin ollen tarjolla oli kulttuuri jossa ei vain voinut elää ilman maailmankuvallisia skismoja. Monikulttuurisuus pakotti epäilemään. Ja tämä epäily on ollut filosofialle hyvin oleellista.

Nordin ei perustele tai puolusta teoriaa. Se jää vain sivuhuomautukseksi. Se on kuitenkin kysymyksenä kiinnostava ja käytän aikaa tämän asian puolustamiseen ja kumoamiseen. Tavoilla jotka eivät ole Nordinin kirjasta.

Sofistit olivatkin nykyajan mittapuilla(kin) relativisteja. He myivät pragmaattista taitoa hallita. Kysymys oli tavallaan voittamisesta.

Toki tähän on helppo vastaveto. Sokrates asetettaan usein sofisteja vastaan. Hän ei ollut relativisti. Hän kiisti tietävänsä mutta hän ei kieltänyt tiedon olemassaoloa ja hän selvästi tavoitteli jotain joka oli mielipiteistä riippumatonta.

Ja etenkin Platonin asenne oli kaikkea muuta kuin "pluralistinen". Platon olikin ylhäissuvusta. Ja hänen Sokrateen puolustuksessaan on paljon sellaisia kulmia joista paistaa läpi se, että hän epäilee esimerkiksi demokratiaa vahvasti ; Äänestettiinhän Sokrateskin hengiltä.

Ja Platonin filosofiansakin oli sellainen että siinä luotettiin melko vahvasti ihmisten aisteihin ja järkeen. Platonin kuvaama Ateena tarvitsi Sokrates -hahmoa koska se oli jalosukuinen hevonen joka oli käynyt laiskaksi ja tarvitsi siksi paarmaansa. Se mietti hyötyä ja rahallista saavuttamista enemmän kuin hyveellisyyttä (arete).

Platonin metafysiikkakin on vain mieleenpalauttamista (anamnesis). Platon yrittää esimerkiksi todistaa tätä sillä että oppimaton orja saa päätellä minkä verran suurempi on neliö jonka pinta-ala on kaksi kertaa yhtä suuri kuin jokin tietty neliö. Sokrates lähestyy asiaa muutamalla terävällä kysymyksellä ja oppimaton tajuaa että jos uuden neliön sivu on vanhan neliön lävistäjän pituus, on syntyvän neliön pinta-ala kaksi kertaa yhtä suuri. Platon näkee tämän prosessin kätilöimisenä. Orjakin on ollut ennen syntymäänsä yhteydessä Totuuteen ja se mitä kysely tekee on palauttaa muistiin jotain joka siellä on jo valmiiksi. Tässä ei siis opita uusia tosia asioita. Asiat on vain unohdettu. Tämä vaati melko kovaa luottamusta ihmisen järkeen. Ja tätä voidaan pitää kritiikkinä.

Mutta

Jos katsotaan Platonin oppia, sieltä löytyy epäilystematiikkaa. Jokainen nykyajankin relativisti tietää luolavertauksen. Että seinällä näkemämme varjot voivat ollakin vain harhaa.

Ja toisaalta kun mietitään mitä Sokrates tekee dialektiikassaan, filosofisen kysymysohjautuneen keskustelunsa, varrella voidaan huomata jotain hyvin kiinnostavaa.

Kun katsotaan Platonin kirjoittamia dialogeja, niistä kumpuaa hyvin tuttu perusrakenne. Sokrates kysyy mitä jokin asia tai käsite tarkoittaa. Henkilö vastaa jollain joka hänelle tulee ensin mieleen. Sokrates kyseenalaistaa tämän, yleensä jollain vastaesimerkillä joka rikkoo tätä annettua määritelmää tai sitä puolustavaa periaatetta vastaan. Ja prosessissa opitaan että asiaa pitää korjata.

Kun filosofiassa esitetään rakenne jossa on malli X ja sitten tälle mallille annetaan vastaesimerkki ja tämä malli hylätään, puhutaan päättelystä modus tollens. ; Jos P implikoi Q:ta ja Q ei pidä paikkaansa niin sitten P on epätosi. Tämä päättely on hyvin oleellinen kun puhutaan Popperin fallibilismista. Vanha verifiointimenettely korvataan falsifiointimenettelyllä. Tätä prosessia pidetään oppimisena. Sillä sitä se onkin. Se kiertää induktion ongelmaa. Kun induktiota ei voi ikinä täysin varmistaa, voi yksikin sopiva vastaesimerkki sen periaatteessa kumota. Ja tämä oppimisprosessi on propositiologiikalla kuvattavissa olevaa deduktiivista päättelyä.

Ja Sokrates tekee näitä kumoamisia. Ne ovatkin teknisesti ottaen oppimisprosesseja. Toisin sanoen kun Sokrates ohjailee oppimatonta geometriamaallikkoa neliöiden saloihin, hän tosiasiassa kysymyksiensä kautta lataa tietoa systeemiin. Ei olekaan mitää a priori tietoa joka paljastuu puhtailla kysymyksillä. Vaan kysymykset ovat ladattuja. Niissä on informaatiota joka on se jonka avulla tehtävä voidaan ratkaista. Muistaminen viittaakin siihen että neliöistä voidaan oppia asioita a posteriori, tekemällä yrityksiä ja korjaamalla erehdyksiä. Tai korroboroimalla tietoa.

Tilanne tuokin mieleen Quinen. Hänen "Empirismin kaksi dogmia" kertoo siitä miten analyyttiset ja synteettiset lauseet eivät ole sellaisia kuin niitä helposti voisi pitää. Hän esitti tähän liittyen kysymyksen "Mistä tiedämme että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen lause? Voimme toki väittää että poikamies ja naimaton mies ovat synonyymejä. Mutta mihin tämä väite nojaa? Voidaan vain vedota sanakirjaan, mutta tämä siirtää kysymyksen siitä miten tiedämme että sanakirjan tekijät ovat tienneet tämän a priori? Toisaalta jos lähdemme siitä että "naimaton mies" ja "poikamies" ovat toistensa synonyymejä koska tiedämme että lause "kaikki poikamiehet ovat naimattomia" on tosi. Jolloin tilanne päätyisi kehään. Asian väittäminen analyyttiseksi onkin ongelmissa. Väitteenvaraista.

Tämänlainen tilanne tulee tietenkin vastaan kun väitetään että jokin taso on vain sitä että se nyt on muistamista joka vertautuu Totuuteen jossain ideamaailmassa. Miten tiedetään että "poikamiehen" idea todella on analyyttistä tietoa? Tilanne voikin olla niin että olemmekin a posteriori oppineet jotain kun Sokrates on kysynyt muutaman todellisuutta koskeneen kysymyksen. Sellaisen jotka käsittelevät paitsi sisäistä logiikkaa niin myös käsitteiden ulkopuolista todellisuutta?

Tämä näkemys johtaakin hauskaan huomioon.


Platon kirjoitti dialogeja. Toisaalta taas monet Jumalan heille antamaan järkeen luottaneet teologit kirjoittivat omaa yhtä näkökulmaansa puolustavia monologeja aikana jolloin maailmankuvalla maailmaa jäsentävä filosofia oli elävää, mutta empiirinen tiede kaukana. Selvästi aistien virheettömyyteen luottaminen ei tuottanut empiiristä otetta.

Mistä osaltaan puhuu paljon myös se, että Descartes luotti jumala-aistiinsa ja järkeensä niin paljon että hän loi monia luonnontieteellisiä ilmiöitä kuvaavia teorioita nojatuolipohjalta. Koska hän luotti järkeensä. Ja miksikäs ei luottaisi kun ne oli todistanut Jumala joka oli kehämäisesti myös se jonka Descartes omalla taatulla järjellään koki Todelliseksi. (Descartes toki tunnetaan parhaiten paranoijatasoisesta epäilystä, mutta tämä oli hänen päätelmäketjussaan vain lähtökohta. Jotta hän voisi tästä saamastaan varmasta ytimestä ponnistaa luottamaan kaikkeen mahdolliseen.)

Mutta Platonin tapa lähestyä asiaa oli keskustelu, dialogi. (Voidaan jopa sanoa että hänelle dialogi oli oleellinen osa filosofian tekemisen metodiikkaa. Koska ilman tätä tiedon kätilöinnistä ei oikein voitaisi puhua.) Ja kun katsotaan sellaista jännittävää hahmoa kuin Galileo Galilei, niin hänkin kuvasi asioita esimerkiksi sellaisessa kirjassa kuin "Dialogue Concerning the Two Chief World Systems". Jossa aivan konkreettisesti keskusteltiin muun muassa sellaisen hahmon kanssa kuin Simplicio.

Kenties onkin niin että yhdessä kulttuurissa arkijärkeensä luottava voi elää asioita kyseenalaistamatta elämänsä läpi. Pitää monia uskonnollisia dogmejaan järkeenkäypinä jollain ilmiselvyystasolla. Sellaisella tasolla jossa keskustelu itse asiassa olisi täysin turhaa. Tämä ei helposti onnistu jos eletään monikulttuurisuudessa jossa vastassa on vähintään toinen samanlainen puupää joka pitää ilmiselvinä niitä omia aivan hoopoja näkemyksiään jotka ovat paljon typerämpiä arkijärjen mukaan kuin ne oman maailmankuvan tarjoamat vastaavat selitykset...

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Soihdunkantajat


On tavallista että poliittisessa keskustelussa puhutaan siitä, miten vastapuoli on harhojen vallassa. Tämä koskee myös arvokeskustelua ja mediakritiikkiä. Moni ajattelee että juuri he tuovat valoa keskusteluun. He ovat soihdunkantajia joiden valossa muut voivat seurata ja tehdä merkityksellisiä asioita.

Tämä perinne on vanha. On klassista viitata tässä Platonin luolavertaukseen. Mutta ajatus on peräisin jo esisokraatikko Herakleitokselta (Ἡράκλειτος). Hän sanoi että monet ihmiset elivät elämänsä unessa käsittämättä Totuutta. On merkityksellistä, että Herakleitos ja muut vastaavat edustavat sellaista perinteistä filosofiaa jota anti-intellektuellismissa on inhottu. Heidän perusviestinsä kun on että arkijärki ja arkikäsitykset ovat harhaantuneita.

Kunnon "tolkuissaan oleva ihminen" tietenkin muistaa että tälläisiä heittävät vain norsunluutornissaan olevat akateemikot jotka eivät tiedä "todellisesta elämästä". Ja tässä mielessä voidaan huomata että usein arkijärkeä korostavat ovat perinteisesti väheksyneet kokemuksen ja totuuden välistä eroa. Face value on yksinkertaisesti se miltä asiat näyttävät. Ja se miltä asiat näyttävät ja tuntuvat ovat Totta.

Eräs oman blogini toistuva teema onkin ollut siinä miten uuskonservativismi on itse asiassa ottanut paljon vaikutteita postmodernismista. Itse asiassa tämä ero on yksi tärkeimmistä eroista "perinteisen konservatiivin" ja "uuskonservatiivin" välillä. Ja tässä kohden ei olekaan ihmeellistä että pienellä modifioinnilla on tapahtunut niin että "norsunluutorniargumentista" on muokattu hieman modifioitu "luolavertaus". Akateemikot ovat norsunluutornissaan katsomassa varjoja ; Vertaus on otettu käyttöön mutta käännetty ympäri.

Tämä on tietenkin näkynyt ennen kaikkea uutisissa ja niiden tulkinnassa. Perinteinen media on ollut Suomessa "riippumatonta mutta ideologista". Siinä mielessä että olemme eläneet yhtenäiskulttuurissa. Siinä on korostettu koheesiota. Esimerkiksi minulla on kotonani Kekkos -mitali jossa korostetaan sitä miten arvokas Kekkonen oli koska hän rakensi yhteiskuntasopua. Joka on ollut erikoinen kaunissävyinen kiertoilmaus sille että näkökulmien ilmaisua ja esitystapaa on sensuroitu ankaralla kädellä. Yksilöitä on tallattu suuremman hyvän, valtion, edestä. (Ajatus on itselleni vaikea. Nähdäkseni yhteiskunnalla ole mitään perusoikeuksia. Sodassakin sotilaiden kunnioituksen tulisi olla nimenomaan ehdollista. Kuolemaan ei mennä siksi että maalla on yksilöitä suurempi olemassaolon oikeus vaan siitä että valtio hyödyttää. Antaa ihmisille asioita. Tässä mielessä Suomi on ainakin toistaiseksi hyvä maa jota on asiallista puolustaa. Lähi-idässä on paljon alueita joiden sodissa kaikki osapuolet ovat vastenmielisiä, sellaisia että niitä ei saisi olla olemassakaan. Saati että niitä puolustettaisiin.) Media uutisoi rajallisesta määrästä näkökulmia. Mutta kun se viittasi johonkin tapahtumaan, tämä tapahtuma oli kuitenkin tapahtunut.

Tämä poliittisesti korrekti mutta tosi uutisointi on ahdistanut monia. Ja tämä on rakentanut pohjaa erilaiselle vastamedioille. Jossa taas korostuu usein oikeanlainen ideologia. Uutisia kerrotaan kunhan ne tukevat tätä yhtä ja tiettyä näkökulmaa. Näissä yhteyksissä voidaan jopa nähdä sen tyylistä henkeä - jopa eksplitiittisiä ilmauksia - joiden mukaan olivatpa asiat miten tahansa niin näin nämä asiat koetaan. Tämä on tietenkin hirvittävän postmodernia. Totuus sellaisenaan on irrelevantisoitu. Tai muutettu joksikin joka on vähemmän keskeinen kuin se miltä asiat näyttävät.

Onkin kiinnostavaa että akateemiset tavallaan tarkoittavat Totuudella jotain muuta. Teoreettisia konsepteja joilla on ennusvoimaa. Tässä mielessä heillä on kaavoja jotka edustavat ideamaailman ideoita. Toisella puolella Totuudeksi koetaan se miten asiat koetaan. Se, miten päin luolavertaukseen menee on tavallaan se josta keskustellaan. Se, onko idea vain karkeistus joka heijastetaan havaintoaineistosta ja oikeista kokemuksista. Vai onko päinvastoin kokemus vain tyhmän ihmisen tarkkaamatonta paarustamista maailmassa joka on vaikeampi kuin hän osaa ajatella..

Selvää on kuitenkin se, että luolavertaus on itsessään muuttunut joksikin josta itsestään pitää kysyä se että onko vertaus muuttunut luolaksi joka estää näkemästä totuutta. Onko luolavertaus keino "elää liberaalissa kuplassa". Tai olla "maailmankuvaan jymähtänyt konservatiivi"? Todennäköisesti kyllä. On aina helpompaa sanoa että vastapuoli on jotenkin niin ilmiselvästi tyhmä että on selvää kummalla puolella Totuus todella seisoo.
1: Onkin hyvin oireellista että nykyajan keskustelussa Totuus on sitä että pitää välttää tai luottaa tiettyihin lähteisiin. MV -lehden jakojen torppaajat tai intojakajat eivät tee sitä mitä pitäisi. Eli lähteä kentälle raportoimaan miten asiat ovat ja vaatia että lähteistykset ja faktantarkistus ovat ensiluokkaisia. Eli jokainen väite on todella tarkistettu poliisilähteistä tai mielellään kuvattu itse silminnäkijöiden läsnäollessa aineistolla jonka editoimattomat versiot on mielellään jatkotutkintaa varten tallella ja saatavilla. Totuus haetaan lukemalla internetissä oikeita lähteitä ja välttämällä vääriä. Tässä unohtuu se että vaikka valtamedia olisi varjojen leikkiä niin MV -lehti voi olla aivan samanlaista huijausta. Itse asiassa sen on helpompaa olla, koska siinä ei ole faktantarkistuskeskeistä journalistista otetta jossa oltaisiin sitouduttu tosiasioiden varmistamista koskeviin periaatteisiin.

Tämä on ehdottoman tärkeää kun mietitään ketkä ovat valontuojia. Ovatko soihdunkantajat kulkueissaan tuomassa valoa vai tosiasiassa polttamassa itsensä kanssa erimielisen.