Homeo ja Queeria.

"Antaa ihmisten tuijottaa/ vaikka joskus se onkin niin vaikeaa / ystävyys meitä yhdistää / etäisyys tekee sielussa kipeää / Olin poika nimeltä Päivi, enkä tiennyt oonko Roomeo vai Juulia"
(Leevi and the Leavings, "Poika nimeltä Päivi")

Teoksia tulkitaan. Joskus tulkintoja on helppo keksiä, joskus vaikeaa. Tämän päivän aiheeksi otin teiniangstiromaanin. Sellaisen emohenkisen ranteidenviiltelykirjan, josta on tehty elokuviakin. Siinä on kiellettyä rakkautta. Se ei ole kuitenkaan mikään "Twilight" tai muu vastaava. Se on William Shakespearen "Roomeo ja Julia".

Otin tämän - hieman oudon aiheen, jonka toteutin hieman oudolla tavalla - kolmen sattuman kautta. Keijo Lakkala kirjoitti blogauksen siitä miten Romeosta ja Juliasta keskustellaan. Jukka Hankamäki taas kirjoitti siitä miten elokuvissa käsitellään homoseksuaaleja. Ja sitten oli vielä "melko tuore" homoseksuaalin kaverini yöllinen soitto, joka liittyi samastumiskokemuksiin naisen näkökulmasta kirjoitetun rakastetun mieskuvausten kautta. ^?

Miten tälläistä teosta sitten pitäisi lähestyä?

Yleisesti minusta hyvä tapa on ottaa ajan henki mukaan. Tässä on kuitenkin se ongelma, että monesti tilanteet pysyvät, mutta aika muuttuu. Ja jos aiheena on esimerkiksi Romeon ja Julian kaltainen "kielletty rakkaus", joka päättyy itsemurhaan, voidaan teemaa käyttää hyvinkin laajasti. Jossain ajassa se voi olla varoitus: "Tottele suvun kehoitusta ja mene avioon järjellä, koska tunnekuohu voi johtaa itsemurhaan, jolloin et saa mitään". Toinen aika taas voi nähdä sen sinä että "yhteiskunta tukahduttaa seksuaalisuuden ja tämä johtaa siihen että ihmiset tuhoavat itsensä". Nämä teemat ovat joka tapauksessa mukana, ja ajan henki vain luo "hyväksymisen" ja "kieltämisen" näille teemoille. Itse tapahtuma voi olla sama. Tämä on tärkeää etenkin Romeon ja Julian kaltaisessa jutussa, jossa kuvaus on lähinnä näytelmä. Se kuvataan tekijöiden näkökulmasta, mutta se ei aseta suoraan argumenttia siitä kuka on oikeassa. Tulkinta tulee ainakin "ajan hengestä", näyttelijöistä, ohjaajasta ja tulkitsijasta.^§

Toisaalta voidaan miettiä mitä mieltä tekijä on. Tämä on jossain määrin hankala aihe, koska asioita pitäisi pyrkiä käsittelemään asioiden, eikä esittäjien kautta. Joskus se on kuitenkin järkevää. Lakkalan blogauksessa löytyy syy vaikeudelle : Tekijäkin on aikansa tuote, ja hänen kynäänsä voi ohjata yhteiskunnan sen ajan normaalit mielipiteet. "Mutta eihän teosten tulkintaa saavuteta tietämällä mitä "Tekijä" on siihen sanonut. Eikös Barthes olisi vastustanut tällaista lähestymistapaa? Myös Shakespeare itse olisi voinut teoksensa lukea väärin - tai ei väärin mutta huonosti." Tätä korostaa se, että Jacques Derridan mukaan "kirjailija on kuollut" eli kirjailijakin on vain yksi tulkitsija. Toki tämä kuvattiin muodossa "tekstistä itsestäänhän voi löytää hyvin paljon erilaisia merkityksiä."..."on vaikea mitata, mikä on aidompaa ja mikä epäaidompaa." Tekijän kannanotto kertoo jotain olennaisia positioita.

Toisaalta tulkintojen kilpailu voi joskus olla turhaa. Voidaan sanoa että se, että Romeo ja Julia kertoo rakkaudesta. Se kertoo teinien tunteiden sekavuudesta ja suisidaalisuudesta. Se kertoo yhteiskunnan painostuksesta. Se kertoo kielletystä rakkaudesta ja ihmisen halusta toisen luo, joka voimassaan yrittää ylittää kaikki esteet, mutta jolle realismi kuitenkin tarjoaa kapulaa rattaisiin.^¤

Karkeasti voidaan sanoa että joka tapauksessa toteutuu se, mitä Lakkala kertoo Derridasta : "dekonstruktio ei ole neutraalia. Se tekee intervention. Enkä ole kovin varma siitä, että "puolueellisuuden imperatiivia" ei olisi käytetty läpi koko filosofian ja kirjallisuuden historian, "oli tämä puolen valinta sitten implisiittinen tai eksplisiittinen". Idea siis on, että teemme tulkintoja aina positiostamme käsin, teemme meille suotuisia tulkintoja. Kuten Nietzsche ajatteli, näemme asiat mielekkäinä vasta kun niistä on meille hyötyä." Näkökanta kertoo jotain tulkitsijasta, hyväksymme vain tulkinnan siitä, mikä on itsellemme sopivaa.^*

Mitä pitäisi ottaa lisäksi mukaan?

Mielestäni Lakkala rajasi tietyt tulkinnat "tylsiksi", "kuluneiksi". Hän lausuu - sinällään sangen tavoiteltavalla kielellä jonka etenkin alkupuolta sävyttää ihailtava hienosteluelitismiegosta poistuminen ja puhetyylin siirtäminen ghettoboustaamisen alueelle : "Paskaa. Mua ärsyttää muutenki ku joku Romeo ja Julia latistetaan rakkaushömpäksi. Oikeastihan Romeon ja Julian teemana on yksilön ja yhteisön, partikulaarin ja universaalin, välinen antagonismi, joka johtaa yksilön tuhoutumiseen. Yksilön viettienergia tukahdutetaan, rakkaus kielletään ja yksilö tuhotaan hänen oman kätensä kautta." En varsinaiesti kiistä lainauksen jälkimmäistä osaa. Mutta silti on selvää että "Roomeo ja Julia" on rakkaushömppää. Rakkaushömpää vaan yleensä aliarvostetaan, ehkä siksi että kaikki siitä ei ole kovin hyvää. Elitistit haluavat syödä oman romanttisen hömppänsä toisella nimellä.⁼ Itse olen sitä mieltä että hyvä argumentti kestää aikaa.

Meno rakkaushömpän äärelle.

Kun katsomme mitä tahansa saippuasarjaa, huomaamme miten ne pursuavat "kasautuvia epäuskottavia juonenkäänteitä" : Yksinään joku tarina homosta ei vielä olisi ihmeellistä, mutta kun samasa talonyhtiössä on homoseksuaaleja, lesboja jotka yrittävät parisuhdetta poikien kanssa ennen kuin hyväksyvät itsensä, avioeroja, peliongelmia, perheväkivaltaa, salattuja raskauksia postipojan kanssa jotka johtavat siihen että "sisarpuolet" toisistaan tietämättä pyrkivät keskenään pukille, kauan kadoksissa olleita amnesiasta kärsiviä sukulaisia joita on jo luultu kuolleeksi, ja joka paikasta ponnahtelee mitä erioisempia henkilöitä jotka kaikki tuntevat, mutta joita ei ole koskaan aikaisemmin mainittu....^&

Kysymys on tietysti "miksi"?

Joku voisi sanoa että se on teennäistä ja epäuskottavaa typerehtimistä, ekstreemiin vetävää joka tekee elämästä normaalia mielenkiintoisempaa. Ja joita on helppo tuottaa liukuhihnalta. Ja että liioittelu on eskapismin tie joka hrhauttaa ihmiset miettimästä elämäänsä ja johtaa heidät todellisuudesta vieraantumiseen.

Ehkä näinkin.

Mutta kuitenkin tälläisiä juttujahan ne suuret klassikotkin sisältävät. "Romeo ja Julia" ei sisällä mitään sellaista juonielementtiä, jota ei olisi jollain tavalla aikaan soveltaen olisi löydettävissä helpostikin erilaisissa "angstiteinien ranteidenviiltelykirjoissa". Mutta tietysti jos sen on kirjoittanut Shakespeare, tämä hienostunut nimipakkaus tekee "tusinasuklaakarkista" "konvehdin"?

Mutta saippuasarjoihinkin liittyy vaikeita kysymyksiä. Kun "Melrose Placessa" yksi mies (kuka muka pysyy hahmoissa perässä?) paljastuu hedelmättömäksi, tämä joutuu vaikeuksiin isänsä ja rakastajansa kanssa. Tämä voidaan käsitellä - tai Melrose Placen tapaan tietysti ehdottomasti käsitellään - nopeasti ja pinnallisesti. Mutta joka tapauksessa pääasia tapahtuu siinä kun se mummo paheksuu tai hyväksyy tai kauhistelee niitä asioita kotona. Ottaa puolen, yrittää joko ymmärtää miestä, isää, rakastajatarta tai kaikkia kolmea. Tunnekuohu itsessään ei ole tässä edes se "pääpointti". Vaan se, että tämä höpöttely teemasta vaikka naapurin mummon kanssa on itse asiassa sitä mitä kutsutaan "asian käsittelyksi", jopa "ajatteluksi". Siinä voivat joskus kahvikupit olla kovilla. Mummeleilla on ehkä tiukkoja positioita joista he eivät luovu. Mutta tosiasiassa tilanteen hoito niin nopeuden kuin tavankin mukaan on usein kuvattu melko deskriptiivisesti. Sen saa siis joko hyväksyä tai olla hyväksymättä.

Filosofia on toki taitolaji, mutta se ei minusta ole mikään "harrastus yksinoikeudella". Olen sitä mieltä että se, että en ole matemaatikko ei tarkoita että en laskisi yhteen ja jopa derivoisi jos tarve ja hätä tulee. Samoin salattuja elämiä ruotivat mummot harjoittavat eräänlaista analyysiä. Eivät ehkä ammattitasoista, mutta joka tapauksessa. En pidä ketään ihmistä rationaalisena nerona, mutta en irrationaalisena idioottinakaan. Eikä kenenkään muunkaan pitäisi.

Roomeon ja Julian kohdalla mummelit voivat tietysti vaikkapa kauhistella löyhätapaista Juliaa, joka ei ole siveä kuten linnanneidon tulee, ja valehdellen vanhemmilleen kehittelee suhdetta jonkun miekkailuhulttion kanssa. Etenkin kun kohtaaminen on ollut melko lyhytaikaista, voi mummolle olla selvää vaikkapa se, että Romeo on hormoniensa ohjaama perusteini.

Mitä olisi rakkaushömppä homoilla?

Jukka Hankamäki sanoo romantiikasta, ja etenkin romanttisista komedioista seuraavasti: "Itse en yleensä katsele niin sanottuja romanttisia komedioita, sillä niitä vaivaa röyhelömäinen hempeys. Usein kertomusten takana piilee kuitenkin jokin elämänkatsomuksellinen opetus, kuten "kauneus on katsojan silmässä" tai "hyvä tahto voittaa kyynisen laskelmoinnin", mikä tekee niistä katsottavia. Niin sanottuihin tragedioihin taas ei yleensä liity vastaavanlaista piiloviestiä tai opetusta. Sanoma on selvästi esillä." Tosin olen sitä mieltä että sekä romanttinen komedia että tragedia käyttävät normaalisti samanlaisen viivailuasenteen. Tragedioissakin on opetuksia ja kannanottoja samaan tapaan kuin muissakin. Eroa voidaan nähdä lähinnä siinä, että romanttinen komedia kertoo enemmän suoria kannanottoja hyvistä asioista. Sen sijaan romanttinen tragedia voi kertoa (1) "käänteisesti" siitä miten paha tuo tapahtuma on ja tätä kautta kertoo hyvästä, (2) tai sitten se voi kritisoida jotain elementtiä, kuten Romeon ja Julian kohdalla sukujen rajoitteita, tai sitten se voi toimia (3) varoituksena, joka neuvoo että "noin ei pidä tehdä tai käy ohraisesti".

Eikä niiden henki edes muutu paljoa. Mutta on selvää että romanttisissa komedioissa, joissa on pääosassa "heteroparisuhde keskinäisissä väärinymmärryksissä ja muissa ongelmissa kohti onnellista loppua", on tietty henki, joka yrittää arvostaa tiettyjä asioita. Ja totta on myös se, mitä Hankamäki nostaa esiin homoseksuaaleista elokuvissa: Trendi, yleinen käytäntö, ja normi on se että on sovittava USA:n markkinoille. Ja tästä johtuu se, että homoseksuaaleja käsitellään eri tavalla elokuvissa ja viihteessä. Homoseksuaalit taas lähinnä (1) pukeutuvat hassusti ja keikaroivat erikoisilla eleillä, jolloin he ovat niitä "koomisia ja hoopoja homoja", tai sitten (2) he ovat pahoja raiskaajasetiä, yleensä vankilassa, mutta joskus myös muuten. Tällöin he usein raiskaavat lapsia, joko suoraan tai imlisiittisesti. (3) heille on varattu uhrin rooli ala "Brokeback Mountain". Tällöin homoseksuaali on tragedian lähde. No happy ending here. Tämä on siitä erikoinen tyyli, että siitä seuraa helposti säälillä toiseuttaminen. Kun uhriasemaa pidetään yllä säälillä, ei saada aikaan kovin tasa -arvoista suhtautumista.

Kuitenkin sitten asiat muutti samastumishuoliaan purkava ystävä. Yöllä, kuten asiaan kuuluu. Häneen vetosi etenkin "kielletyn rakkauden" teema, joka on vahvasti mukana sekä Romeossa ja Juliassa että Twilightistä (josta puhelussa oli kyse). Tätä kautta voidaan sanoa että elokuvaa voitaisiin tehdä samalla tavalla. Tehtäisiin siis romanttinen komedia, jossa homoseksuaali on ihan samanlainen kuin heteroseksuaalit. Eli jonkin käsikirjoituksen juoni otettaisiin sellaisenaan ja muutettaisiin vain toisen sukupuoli. Toinen tapa olisi tietysti tehdä vaikka Roomeo ja Julia homoseksuaaleilla.

Perusteluna voisi olla vaikka ihmisen tarve. Romanttiset komediat voivat olla hölmöjä, mutta ne ovat kuitenkin harmittomia. Ihminen kaipaa harmitonta. Ja sitä että hänen ihmisryhmänsä voi samastua elokuvissa muuhunkin kuin pahiksen rooliin.

---

? En samasta häntä sukupuolensa vuoksi, mutta en laita hänen nimeään esille, koska jutun ymmärtäminen vaatii suuntautumisen paljastamista, enkä tee tälläisiä julkistamispäätöksiä toisten puolesta. Eli takana ei ole epäkohteliaisuus ja pseudoliberaali homojen toiseuttaminen erilleen määrittämisellä.
§ Toki jotkut jutut on ymmärrettävä nimen omaan ajan hengen mukaan: Vaikka jutut voivat näyttää postmodernin nykylukijan silmiin homoseksuaalisuudelta, niin itse asiassa kyseessä oli aikanaan "äärimaskuliininen rehentely": Nykyihmisen silmissä homomainen keikarointi oli tuohon aikaan heteronormatiivinen "Minulla on varaa tälläisiin, ja katso mitä minulla on. Sinulla on varaa vain tuohon" -rehentely, jota kohtaa nykyisin vaikka autontuunaajien alumiinivannekisoissa. Että "kenellä on uusin karvanoppa". Se, mikä kuuluu "homoseksuaalisuuteen" on muuttunut oleellisesti kulttuurin mukana, eikä siksi voida tulkita suoraan että tämä ajan ilmiölle antama poikkeuksellinen piirre olisi homoseksuaalisuuden universaali piirre.
& You name it. And then you find just the same shit from Kalevala, Bible and in other "highly valuated stuff which we call classics".
¤ Oliko Shakespeare realisti ja kyynikko?
* Vai olenko se vain minä?
= Siis vähän kuten sankareista voisi sanoa että monesti ne ovat taistelutaitoisia ja ideologiansa aivopesemiä toimijoita, jotka ovat aika pelottavia paskiaisia. Mutta kun emme uskalla sanoa tätä totuutta heille päin naamaa - for obvious reasons - kutsumme heitä sankareiksi ja kerromme miten hienoja he ovat.

Mulholland Drive.

Olen David Lynchin elokuvien ystävä. Niistä yksi parhaista on nimeltään Mulholland Drive. Elokuva on monimutkainen, sekava ja siitä ei ensimmäisillä katsomiskerroilla tahdo ottaa oikein mitään selvää. (Tämä taas on Lynchin elokuville tyypillistä.) Elokuvassa kaksi naista kohtaa Hollywoodin liepeillä. Mielestäni elokuva kritisoi Hollywoodia: Jo nimi "Mulholland Drive" viittaa tiehen, jolta näkee Hollywoodiin mutta joka ei kuitenkaan ole Hollywoodia. Elokuvassa, tulkintani mukaan, "lumikki kohtaa tuhkimon". "Rita" on lumikki, prinsessa, joka yritetään tappaa ja ajetaan ulos rikkauksista ja Naomi Wattsin esittämä tanssikilpailun voittanut tyttö taas on tuhkimo joka nousee ryysyistä rikkauksiin. Molemmat kohtaavat prosessin puolivälissä, ei kenenkään maalla. Sinne tietenkin menee myös Justin Therouxin näyttelemä elokuvaohjaaja, tosin vain käväisemään. Elokuva on mielestäni nimen omaan kriittinen Hollywoodille: Siinä elokuvateollisuuden raadollisuutta korostavat etikettiä vaativa rahamies, joka haluaa hyvää kahvia mutta joka pettyessään sylkee kahvin epäkohteliaasti suustaan. Samoin pintaliitoa mielestäni symbolisoi kohtaus, jossa elokuvaohjaaja tulee kotiinsa ja tiputtaa kiukuspäissään timantit vaaleanpunaiseen maaliin. "Rita" nappaa nimensä julisteesta - samoin kuin Hollywoodissa olleillekin käy, todellinen ihminen katoaa ja tilalle astuu "The Nimi Julisteesta" ja tämän imago. Elokuvassa leikitään jatkuvasti pandoran lippaaseen vertaamisella; Tehokkain vastenmielisyyksien lähde on siinäkin toivo, joka ajaa ihmiset ikään kuin ansaan. Lopussa unikohtauksessa voidaan tulkita että hahmot joko vaihtuvat ristiin tai sitten eivät vaihdu. Tämä korostaa "väliinputoajien" epämääräistä kohtaloa. Lopun Wattsin alussa "elävinä nähdyt" naureskelevat isovanhemmat esiintyvät pelottavina joskin naureskelevina hahmoina. He ovat niitä omaisia, joiden odotukset elokuvamaailmassa epäonnistunut joutuu kohtaamaan.

Tämä olkoon alustuksena filosofisille tavoille käsitellä elokuvia. Elokuva sopii hyvänä esimerkkinä kaikkea taiteiden kehitystä: Niissä usein keskitytään tunne-järki -kahtiajaon piiriin. Elokuvissa katsotaan yleisesti siten, että modernit elokuvat vetoavat älyllisyyteen ja "puhki analysointiin" kun taas monet muut elokuvat vetoavat tunteisiin. (Siinä missä maalaustaiteessa esimerkiksi ekspressionismin katsotaan viittaavan tunteisiin ja abstraktin taiteen taas älyllisyyteen.)

Voidaan sanoa että älyn ja tunteen vastakkainasettelu on tärkeässä keskiössä. Elokuvien kannalta tämä on tärkeää, koska perinteisesti on ajateltu että kuvat vetoavat tunteisiin ja kieli järkeen. (Tällä jaottelullakin on ollut tärkeä asema kulttuurintutkimuksessa : indoeurooppalaiset olivat monijumalaisia ja kuviin keskittyviä kun taas seemiläiset taas olivat yksijumalaisia joiden tärkein kanava oli kieli. Tätä on vedetty jopa niin pitkälle että kuvattomuus olisi osoitus kulttuurin kyvystä riittävään abstraktioon.) Elokuvat taas ovat kuvallista ilmaisua, joten niiden on ajateltu olevan suoraan enemmän tunteisiin vetoavia, "lihallisia". Tämä tunteisiin vetoaminen onkin ollut selvää: Varhaisimmat elokuvat kiinnostivat, vaikka ne kuvasivat yksinkertaisia asioita. Tosin ensimmäinen elokuvanäytös, "junan saapuminen asemalle", sai aikaan tunteita kun ihmiset panikoivat kauhistuttuaan kohti tulevan junan "elävää kuvaa".

Lisäksi näkeminen koetaan jollain lailla varmuudeksi. Veijo Hietalan "Elämää suuremmat tunteet?" -esseen mukaan sepite -elokuva päästää ihmisen lähelle katsomaan tapahtumia ikään kuin salaa. Tästä seuraa se, että elokuva saa meidät kiinnostumaan ja kokemaan tunteita. Tähän Hietala liittää kuvapelon, ikonofobian. Tällä hän tarkoittaa sitä että nyky -yhteiskunta korostaa tunteiden hallintaa, ja että elokuvissa voi tuntea menettävänsä tämän kontrollin. Elokuvista on siis hänen mukaansa menetetty kathrarsis: Aristoteleen mukaanhan väkivaltainen näytelmä oli suosittua koska se päästi ihmiset purkamaan paineita sallitusti ja näin he koettiin puhdistuminen. (Elokuva voidaan nähdä jatkumona näille väkivaltaisille näytöksille. Ja samaan sarjaa kuin rooman colosseumin esitykset. Ainoat erot ovat siinä että nyt ne tuodaan kotiin. En siis usko että ihmisluonne on erityisesti muuttunut aikojen saatossa. Ainoastaan tekniikka on kehittynyt.)

Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä mieltä: Osa on sitä mieltä että elokuvat ja muu kuvallinen viihde nimen omaan alkaa korostamaan tunteita ja sallii siksi keinoja katharsisten tarjoamiseen. Tosin kaikki eivät pidä tätä hyvänä asiana ; esimerkiksi Baudrillard, joka edustaa postmodernistista ajattelua, on sitä mieltä että elokuvat ovat pinnallistumassa. Elokuvien rooli on hänestä yhä enemmän se, että ne tarjoaivat vain suuria tunteita helposti. Tunteenomaisuus on hänelle siis suoraan epä -älyllisyyttä, pinnallisuutta ja rappiota. Tätä vastaan ovat kuitenkin esimerkiksi Roland Barthesin näkemykset: Hänestä tunne ja mielihyvä ovat tuoreita näkemyksiä joilla tehdään "destruktiivinen radikaali vastarinta" modernissa yhteiskunnassa muuten tärkeänä pidettyä -hänestä ylikorostettua- järkeilyä vastaan. Hänelle tunteiden mukaan ottaminen on hienoa ja pohjamutia penkovaa ja tärkeää jotta saataisiin uusia näkökulmia ja lähestymistapoja asioihin. Sitten on tietysti niitä Sergei Eisensteinin kaltaisia ihmisiä, joille elokuvien tulee yhdistää tunne ja äly: Nämä eivät siis ole vastakohtia tai eri asioita, vaan voidaan liittää yhteen.

Itse ihmettelen, että miten postmodernismissa voidaan todella ajatella että tunteisiin vetoava systeemi olisi jotenkin olennaisesti huonompi: Miksi ei voitaisi vain sanoa, että se on erilainen. Uskoisin että tunteisiin hyvin tarttuvan ja mukaansatempaavan elokuvan tekeminen on systeemi joka vaatii taitoa ja sisällyttämistä. Se on vain systeemiltään erilaista kuin sellainen "älyllisyyttä vaativa" elokuva. Kun tätä erilaisten mahdollisten systeemien olemassaoloa muutoin korostetaan postmodernismissa - ainakin aina silloin kun luonnontieteet ovat kritiikin kohteena - niin miksi ihmeessä siellä missä postmodernististen edustajien tulkinnat ovat yhteneväisiä, näitä erilaisia näkemystapoja ei tahdota ottaa huomioon.

Sillä ainakin itselle elokuviin suhtautuminen on päiväkohtaista. Joskus katson hienostoelokuvia, joskus taas kutsun kavereita kotiin katsomaan "riittävän halpoja ja huonoja" elokuvia. Ja kun katson elokuvaa, suhde niihinkin on päiväkohtaista. Joskus esimerkiksi Dead Meatin kaltainen "halpa zombiemässäilyelokuva" saa miettimään sitä minkälaisia pelkoja se heijastaa. Ja joskus Mulholland Drivessa kiinnostavat eniten ne lesboseksikohtaukset. Mielestäni elokuvien tulkinnan olisi siksi otettava myös nämä erot huomioon eikä suoraan luokitella tunnetta roskaksi tai hienostoelokuvaa aina pelkäksi älylliseksi kokemukseksi.