Platonin Paratiisi (Ja paljon sulkumerkkejä)

Kristinusko on soveltanut Platonia hyvin paljon. Kuitenkin on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä Jumalaa Platonin demiurgina. (Platon perusteli Demiurgin olemassaoloa "Faidron" -teoksessaan alkusyy -perustelulla. Olen moittinut tätä argumenttia jo aiemmin niin paljon, että en näe tähän tarvetta, kiinnitän huomiota vain tämän teologiseen luonteeseen.)

Demiurgin rooli näyttäytyy erikoisena. Platonin universumissa järjestys on väistyvä tila ; Alussa oli kaaos, jossa ei ole tasapainoa ja tämän järjesti demiurgi, joka käytti apunaan ideaaleja ja muotoa. "Faidroksen" esittämä demiurgi on epätäydellinen ; Hän yritti tehdä täydellisen maailman mutta maailma ei suostunutkaan muotoutumaan demiurgin tahdon mukaan. Näin maailmassa oli epäjärjestystä, huonoutta. Demiurgi on epäonnistuva ja rajallinen luoja. (Platonkin huomasi että maailmassa on pahuutta, joten hän ei kiistänyt pahuutta kristityille tyypillisellä pahan ongelman ratkaisulla, vaan oletti suoraan että ristiriita tarkoittaa sitä että Jumala oli kyvyiltään rajallinen.) Tässä mielessä Platonin universumi eroaa yllättävänkin paljon kristillisestä. (Ottaen huomioon miten moni viittaa Platoniin oikeuttaessaan kristillistä uskoaan.)

Moni kuitenkin voi muistuttaa että Platonin ideamaailma onkin se kristillisen Jumalan järkeväksi tekevä. Platonin ideamaailma näyttääkin sitten todella erilaiselta kuin kristinuskon paratiisi. Sillä siellä ovat käytännössä kaikki käsitteet ; Näin ollen ideamaailmassa on ympyrän kaava, kolmion määritelmä ja pornografian ikuinen ja muuttumaton idea sulassa sovussa. Tämä on kaukana niistä ikuisen elämän ajatuksista joita kristityt Paratiisiin liittävät esimerkiksi niissä kaseteissa joita käännyttävät fundamentalistit myyvät ja joissa he kertovat erilaisia "tuonpuoleisessa käymisiä" ja muita varsin erikoisia kokemuksiaan.

Tietysti joku voisi ajaa jonkinlaisen seinän, jossa Helvetissä on pornografian ja murhan ikuiset ja muuttumattomat määritelmät ja ideat. Mutta tosiasiassa tässä vastaan tulee kuitenkin perusongelma : Platonin ideamaailman voidaan nähdä aivan yksinkertaisesti sekoittavan määritelmän toteutumattomuuden ideamaailman todistamiseen. (Tästä häntä kritisoivat jo kyynikot, jotka esittivät että "hevosia" voidaan nähdä, mutta ei "hevosuutta", koska tämä yleiskäsite on vain jotain jolla ihminen hahmottaa asioita; Eli heistä ihminen vain sotkee asioita eikä selvennä niitä tämänlaisella ideamaailmahaihattelulla.) Ideamaailman ydinhän on se, että jos meillä on ympyrän idea, se ei toteudu koskaan maailmassa täydellisesti (koska meillä on se mokaileva demiurgi ja kaikkea.) Meillä on vain likiarvoja ympyrästä. Siksi täytyisi olla jokin määritelmätodellisuus, jossa on täydellinen ympyrän idea.

Tämä muistuttaa hyvin kovasti Anselmi Cantenburyläisen "Proslogion" sisältämää ontologista Jumalatodistusta. Hän esitti että jos hänen mielessään on idea täydellisestä olennosta, on selvää että olennon täytyy olla olemassa koska olemassaoleva olento on täydellisempi kuin olemassaolematon. Jo aikalainen, Gaunilo, esitti että tämä tarkoittaisi että jos kuvittelee "täydellisen saaren", sen olisi oltava olemassa koska jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen saari. (Minä taas kuvittelen täydellisen pornoelokuvan, joka samalla logiikalla on olemassa.) Platon puolustautuisi tämänlaisesta muistuttamalla että Gaunilo ei huomaa että täydellinen saari ON olemasa, ideamaailmassa. (Ja tuonpuoleisessa onkin luvassa täydellistä eroottista viihdettä, kuten juuri todistin.)

Ongelmana tässä argumentissa on myös Kantin huomio siitä, että olemassaolo ei ole predikaatti (kuten vaikkama voimakkuus) Russell taas näytti varsin järkevästi, että olemassaolo voidaan liittää vakavassa mielessä vasta tietyllä tavalla oleviin olentoihin, eikä sillä voida viitata määritelmiin tai abstrakteihin ideoihin ; Näin ollen Platonin maailmasta järjestys tiivistyy luonnonlakeihin ; Ja ympyräkin on abstraktio jonka määritelmä on kuvattu ympyrän matemaattisessa kaavassa hyvin eksaktisti. Siinä se ympyrä on olemassa. Määritelmänä, ei minään todellisena olentona tai ulottuvuutena. (Valitettavasti Kant ja Russell poistavat samalla minulta ilon ; Täydellistä täydellisen pornon määritelmän mukaista pornoelokuvaa ei ole eikä tule. Näin maailmasta tuli filosofian avulla jälleen hieman epätäydellisempi paikka.)

Tyyppien luokittelu ja tavoiteihmisen etsiminen.

Ihmiskunta on miettinyt melko paljon sitä, minkälaista olisi olla hyvä ja erikoislaatuinen ja hyvä ihminen. Tästä syntyy erilaisia tavoitteita. Ne ovat tietysti erilaisia. Itseäni huvitti tänään oma ihmiskuvan mietintöni. Sillä vihaan hulluutta ja yritän välttää sitä. Enkä pidä kristinuskoakaan "järin paljon" omana aatteenani. Mutta juuri niistä löysin ihmiskuvani ytimen.

Tietyssä pessimismissään realistiselta maistuva ihmiskuva esitetään Econ "Foucaultin heilurissa". Siinä esitetään että on olemassa neljänlaisia ihmisiä, joita kaikki ovat. Erikoislaatuiset ja aikaansaavat ihmiset ovat vain yhtä erityisen voimakkaasti, yksi komponentti ruokkii muita:
1: Joskus tyhmä, joka ei ollut "mielenkiintoinen".
2: Idiootti on ihminen, joka "puhuu aina lasin vierestä", eli hän puhuu paljon ja hänellä riittää sanottavaa, mutta se aikaansaa lähinnä hämmennystä. He eivät ole luovia, vaan he puhuvat tekemisen sijasta. Hän loukkaa keskustelun lakeja, joskus loistavasti esimerkiksi hiljaisuuden ja vaivaantuneisuuden rikkoen, jolloin hän on positiivisimmillaan erinomainen diplomaatti.
3: Hölmö taas toimii aivan oikein käytöksellisesti, mutta hänen perustelunsa ovat vääriä. Hän voi joskus osua aivan oikeaan, eli olla oikeassa, mutta niissäkin tapauksissa hänen perustelunsa asialle on väärä. Tärkeää on se, että tämä ei ole mikään mullistaviin virheisiin perustuva, vaan ne voivat näyttää loogisilta. Hölmö on paralogismin mestari.
___3.1: Kirjassa esitetään miten etenkin filosofia on hölmöjen keskustelukenttää : Esimerkiksi Pyhä Anselmi ei erota olemassaolon ajatusta olemassaolon realiteetista, ja siksi hänellä oleva ajatus täydellisestä olennosta tarkoittaa hänestä sitä että tätä täydellisyyttä koskeva kohde, Jumala on todellinen. Ja tätä vastaan hyökkää Gaunilo, joka sekoittaa mahdollisen ajattelun ja todellisen ajattelun kun hän kuvaa että hän voi ajatella täydellistä saarta, ja tämän pitäisi tarkoittaa että tämä saari on olemassa.
4: Hullu on ihminen jonka logiikka on täysin virheellistä. Hän on tavallaan hölmö, joka ei osaa sääntöjä. Hulluuden ydin on päähänpinttymä, joka on rakenteeltaan sellainen että mikä tahansa vahvistaa sitä. Hän ottaa tämän asian puolesta vapauksia logiikasta ja tavoista.

Tässä tavoitteena yksilölle on siis se, että ihmisessä on näitä kaikkia. Ja yhteen ollaan erikoistuttu. Toinenkin tapa lähestyä tätä asiaa on. Perinteisessä kristillisessä ajattelussa on otettu perustaksi neljä kohtaa.
1: Armo on tärkeää koska ihmiset eivät onnistu aina, eikä todellisuus ole reilu. Armoa tarvitaan siellä, missä ihanteen ja todellisuuden välillä on kuilu.
2: Usko, jossa juuri todellisuus pyritään näkemään ja kokemaan itsenään. Eikä sellaisena kuin siitä puhutaan ja jota siitä kerrotaan. Tässä usko ei siis tarkoita pelkkää luottamusta eitodelliseen, vaan siihen että kokemus nousee tietämisen yli, joko tietämisestä johtuen tai siitä riippumatta.
3: Eetosta tarvitaan jotta todellisuudesta voidaan löytää se hyvä, mikä siellä on.
4: Paatos taas puhuu hyvän puolesta ja tarvittaessa patistaa käytännön toimiin sen lisäämiseksi.
Tässäkin on hyvä huomata että jokin näistä ei riitä.
1: Pelkkä usko johtaa helposti "armottomaan puheeseen", jossa erimieliset tuomitaan pahoiksi ja demonisoidaan. Heissä ei nähdä sitä hyvää joka heissä on, eikä tätä pyritä kasvattamaankaan. Puhtaassa uskossa näkyy vain toisten saastaisuus. (Joka on sinällään liiankin totta.)
2: Pelkkä armo taas johtaisi relativismiin, jossa jäljellä on suvaitseva mutta ei mistään tietävä mutta kaiken sietävä pehmoilu, jossa pahaa siedetään loputtomasti.
3: Pelkkä eetos johtaa helposti uskomattomiin utopioihin, jotka ovat ihanteellisesti hyviä, mutta jotka eivät ole käytännössä toteutettavissa.
4: Pelkkä paatos taas johtaisi vihatoimintaan ja fanatismiin.

Vajaina yhdistelminä saa rakennettua vaikkapa "kaavan uskonterroristille", joka ilman armoa (ja kenties ilman eetosta) syöksyy paatoksella ja uskon voimalla vihollisen kimppuun. Idea on johdettavissa. Kaikkia osa -alueita tarvittaisiin.

Olen sitä mieltä että molemmissa näistä ideoista on paljon järkeä. Ne tuntuvat kuitenkin pinnallisesti keskenään ristiriitaisilta. Ensimmäisessä korostetaan yhtä joka ruokkii muita. Jälkimmäisessä korsotetaan kaikkien tasapainoa. Mutta ne ovat kuitenkin eri asioita. Ehkä meidän täytyy tasapainoilla "positiivisiksi katsotuilla" ja luonteeltaan ideologis-sosiaalisilla asioilla, ja varoa että niissä jotkut eivät dominoi liikaa. Ja antaa "negatiivisiksi koettun juuri minulle tyypillisen hupsun piirteene" ruokkia muita hulluuden lajeja, jotta niistä syntyy jotain hyvää.

Sillä ihmisillä on yksi yleinen harha. Harha siitä että olemme täysijärkisiä.

Antiikkisen keskiaikainen kertomusvirhe.

"There’s a place in my mind / No one knows where it hides / And my fantasy is flying / It’s a castle in the sky / It’s a world of our past / Where the legend still lasts / And the king wears the crown / But the magic spell is law"
(DJ Satomi, "Castle in the sky")

Meillä on tapana kertoa tapahtumista tietyssä järjestyksessä. Olemme jakaneet historiassa tapahtumat ajanjaksoihin. Ja ne alkavat ja loppuvat joistain merkittävistä tapahtumista. Esimerkiksi Lutherin teesien naulaus avasi uuden ajan. Uusi aika ei sen sijaan alkanut kun hänen naapurinsa söi aamupalaa. Teen poikkeuksen ja aloitan keskeltä. Antiikin loppupuolelta.

1: Augustinus näki vanhemman antiikin filosofian arvokkaana etsimisenä ja kristinuskon filosofiana joka oli vastaus antiikin etsintään. Nuorempana hän kannatti ajatusta jonka mukaan kristillinen teologia todistetaan järjellä. Myöhemmin tämä vaihtui lähinnä siihen, kuinka kristinuskon sisältöä ymmärretään järjen avulla. (Näiden kahden ero on itse asiassa huikea. Ja se, että Augustinus ei onnistunut tyydyttävästi ensimmäisessä lienee syy siihen että näkemys vaihtui.) Augustinuksen tärkeä oppi oli illuminaatio -oppi, jossa järjen toiminta perustuu Jumalalliseen valaisuun. Hän ajatteli että aineellisen ympärillä oli rationaalisesti käsiteltävä henkinen ulottuvuus. Tämä henkinen todellisuus oli hänestä muuttumaton, koska matemaattiset totuudet säilyivät. Illuminaatio -opissa filosofialle annettiin oikeutus sillä, että se kuitenkin viittasi samaan alkulähteeseen. Augustinus kannatti samanaikaisesti Jumalan kaikkivaltiutta sekä ihmisen vapaata tahtoa. Hänestä nämä eivät olleet ristiriidassa, koska Jumala voisi päättää olla antamatta vapaata tahtoa, mutta kuitenkin antaa sen. Ja hän sitten vain tietää valintojen suunnat, syyt ja seuraukset. Koska Jumala päättää että valinta on vapaa, se suorastaan takaa sen että ne myös ovat vapaat. (Tietäminen ja kontrolli olivat eri asioita.) Uusplatonistien kanssa Augustinus oli siis yhtä mieltä henkisestä ulottuvuudesta, joka on ainut viisauden lähde, mutta ei heidän tavoin uskonut että henki automaattisesti emanoituisivat deterministisesti ja kontrolloidusti.
2: Boëthius teki ahkerasti erilaisia kommentaareja ja käännöksiä. Hän toi niissä esiin muun muassa lajien kuten hevosten ja sukujen kuten eläinten olemassaolosta, ja nosti esiin vanhan ongelman siitä onko näitä luokkia olemassa ihmismielen ulkopuolella. Toinen merkittävä ala on futuurin kontingentti: Kun jotain tapahtuu tulevaisuudessa mahdollisesti, miten sitä koskevia asioita tulisi käsitellä. (Kun aurinko nousee aina, se on deterministinen, ja näiden totuuksia voidaan käsitellä. Mutta entä jos kyseessä onkin se, että ostanko huomenna Niken vai Puman lenkkarit vai siirtyykö kauppareissu peräti viikon päähän?) Boethiuksesta "tulevaisuuden ehkät" eivät ole samalla tavalla määrätysti oikeassa tai väärässä - koska muutenhan nekin olisivat ennaltamäärättyjä - vaan niiden totuusarvo oli erilainen. Se ei ollut definite, määrätty, vaan indefinite, eimäärätty. Boethius oli sitä mieltä että vain definitet asiat voitiin tietää ennalta. Jumalaa tämä ei kuitenkaan koske, koska Boethiuksesta Jumala ei ollut ajallinen olento.

Antiikin ja keskiajan vaihtuminen historiassa on Länsi -Rooman keisarikunnan tuho. Käytännössä tähän vaiheeseen liittyy filosofisen perinteen lyhyt katkeaminen ja sammuminen. Varhaiskeskiajan filosofiassa mietittiin lähinnä kysymyksiä jotka koskivat teologiaa ja/tai logiikkaa tai näiden yhteyttä. (Varhaiskeskiaika päättyi 1100 -luvulla, kun yliopistot kehittyivät.) Tärkeitä varhaiskeskiajan filosofeja olivat.
1: Damianus (de Mediolano, ei se kuuluisampi Petrus) kirjoitti siitä voiko kaikkivaltias muuttaa menneisyyttä. Hänestä tämä oli täysin mahdollista. Ratkaisuna oli ajan käsitteen muotoilu : Hänen käsityksensä ajasta oli sellainen, että Jumala voisi tehdä muutokset niin, että muutoksen jälkeen ne olisivat vain aina olleet tapahtuneet. Jos Jumala muuttaisi eilistä, nykypäivänä uutistenlukijat kokisivat että näin olisi todella aina ollut, eikä olisi niin että ne elisivät jotenkin siinä muuttumattomassa menneisyydessä. (Damianus ei siis suinkaan kiistänyt ristiriidan lakia logiikassa, kuten joskus kuulee väitettävän.)
2: Anselm Canteburyläinen keskittyi vapaan tahdon ongelmaan, siihen kuinka Jumalan kaikkivaltaisuus ja kaiken päättäminen ei riko sitä. Anselmin tunnetuin tuotos on ontologinen todistus, jossa hän perusteli Jumalan olemassaolevaksi kuvittelemalla "aliquid quo nihil maius cogitari possit" (jotain jota suurempaa ei voi ajatella.) Kun tämän lauseen ymmärtää, se on ymmärryksessä. Anselmista jotta "mitä ei voi ajatella" olisi tätä suurempi, se olisi todellisuudessa ja kun kuvittelemme tämän olevan todellisuudessa, tämä käsite ikään kuin suurenee mielessä, joten sen täytyisi kasvaa myös todellisuudessa joka taas kasvattaisi sitä mielessä. Hänestä tämä tarkoitti sitä, että tälläisen "jota suurempaa ei voi ajatella" -kohteen täytyy olla myös todellisuudessa. Anselmi määritteli tämän Jumalaksi. Jo aikalainen Gaunilo kritisoi tätä näkemystä ja sanoi että samalla logiikalla voisi kuvitella täydellisen saaren, ja jotta se olisi täydellinen, senkin pitäisi olla olemassa. Canteburyläinen kehitti tähän erikoiselta kuulostavan argumentin: Hänen ajatteluaan sai soveltaa vain kohteeseen "jota suurempaa ei voi ajatella". Samaa logiikkaa ei siis saanut käyttää muihin. (Tämä rikkoo yleistä logiikan periaatetta. Jos logiikka on pätevää, ja jos käytetään saman tapaisia premissejä, joiden totuusarvot jne. ominaisuudet ovat yhtä perustellut, päättelyn pitäisi olla aina yhtä pätevää.)

Periaatteessa tämä tapani kuvata ei hirveästi poikkea muista kuvauksista. Mutta silti tuntuu, että se alkaisi kesken ja loppuisi kesken. Tuo välissä oleva kuvaus tuntuu normalilta aloitus tai lopetuspaikalta. Toki nekin oltaisiin voitu ujuttaa jatkumoksi, mutta se olisi vaatinut erilaista kertomusta. Toisin sanoen olemme herkkiä narraatiolle, tarinan kerronnalle, ja odotamme että asiat joko seuraavat draaman kaarta - tai vähintään että ne kuvattaisiin niin. Ja kun tämä tapahtuu, olemme tyytyväisiä ja kun ei, ihmettelemme miksi jutussa on ikään kuin rytmirikko. Tosiasiassa tähän draaman kaareen ei ole pakotetta. Voihan olla että historiassa ei olisikaan mitään sellaista joka pakottaisi tälläiseen tietynlaiseen ajanjaksojen luokitteluun.

Mutta tämän taipumuksemme vuoksi populaaritiedekirjoissa ei kannateta kaavoja. Sen vuoksi Hawking viittaa "Ajan lyhyt historia" -kirjassaan siihen että jokaisen kaavan vihjataan "puolittavan myyntiluvut." Sen vuoksi Richard Dawkins on erityisen hyvä ja suosittu populaaritiedekirjailija. Hän on toki lukenut, mutta ei erikoislatuisen. Hän on toki älykäs, mutta ei erikoislaatuisen. Sen sijaan hän on ehdottomasti erityisen hyvä keksimään vertauksia joilla hän tekee kaavoista arkielämän tasolla ymmärrettävän, ilman että idea taustalla hämärtyy paljoakaan. Hän siis osaa kääntää narraation haitasta vahvuudeksi. Tämä on vaikeaa.