Kuinka äkäpussi keskeytetään?

Manu Ryösö on tunnetusti hahmo jonka kanssa ei pidä keskustella ateismista, liberalismista tai vastaavista aiheista. (Hän lainaa ja kopioi aineistoa muilta uskon myrrysmiehiltä siihen sorttiin että on hyvin kyseenalaista voidaanko häntä lainkaan käsitellä ns. "yksilönä" sanan täydessä mielessä.) Hän on niitä ihmisiä jotka eivät välttämättä ole edes lukeneet - tai jos ovat niin eivät ole ainakaan ymmärtäneet - vastustamiensa ihmisten kirjallisuutta tai sanomisia. Hän lukee ja tulkitsee erilaisia asioita lähinnä sitä kautta minkälaista propagandaa hän on lukenut näiden vastustajilta.

Ryösö on niitä ihmisiä jotka muistuttavat että kenties teologi ei ole oikea ihminen keskustelemaan niistä jotka eivät ole teistejä. Ryösö on ainakin juuri niitä kristittyjä jotka kulkevat ympäriinsä kädessään vasara ja sitten he näkevät kaikki ongelmat ja filosofiset kysymykset nauloina. Tämä on tietenkin tuttua. Lähes kaikki ideologiat pyritäänkin tämänlaisten teologien kanssa muuttaa uskonnon analogeiksi. Tai "uskonnoksi". Esimerkiksi "evoluutiouskoksi".
1: Vaikka kyseessä olisikin joko filosofinen naturalismi tai jossain tapauksissa tämän ylittävä ideologinen liikehdintä. Kaikki uskonnot ovat ideologioita ja ideologioilla on varmasti jotain samanlaisia yksittäisiä piirteitä uskontojen kanssa tätä kautta. Mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja.

Hänen uusin kirjoituksensa "Kotimaan" blogeissa ei ole tässä mielessä mikään yllätys. Hän kirjoittaa politiikassa tapahtuvista symbolisista "isänmurhista". "Muutama viikko sitten Ylen nettisivut julkaisivat Jussi Halla-ahon kritiikin Timo Soinia ja Perussuomalaisten nykyjohtoa kohtaan. - Halla-aho tunnetaan ankarasta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kohdistuvasta kritiikistään. – Tällä kertaa Halla-ahon kritiikin uutisoitiin suuntautuneen myös oman puolueen hallintotapaan ja Timo Soiniin. – Ylen toimittaja kutsuu tätä toimintatapaa isänmurhaksi. Toimittaja antaa uutisessaan ymmärtää, että vahvan johtajan seuraajan tulee tehdä tällainen isänmurha, jotta hän voisi onnistua vallanvaihdoksessa." ... "Jäin miettimään tätä ajatusta ja päätin ottaa sen logiikasta selvää. Pienen selvittelyn jälkeen näyttää sitä, että politiikassa on varsin laajalti hyväksyttyä ajatus puhua isänmurhasta. Samanlaisia termejä on käytetty myös muiden puolueiden valtapolitiikan arvioimisessa."

Hän kirjoittaa siitä miten "isänmurha" on teologinen ja darwinismin vika.

Ja merkki epäkristillisyydestä. "Teologina kutsuisin tällaista arvostettavien edeltäjien mitätöimiskulttuuria Jumalan käskyjä vastaan nousemisena, sanoohan myös Pyhä Raamattu: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niinkuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (5. Moos. 5:16) Huomaatko, että myös tässä puhutaan menestyksestä? – ja juuri menestystä hakevat noususta haaveilevat poliitikotkin! Raamatun mukaan menestyksen salaisuus kätkeytyy juuri päinvastaiseen logiikkaan kuin em. ajatuksessa isänmurhasta."

Hän taustoittaa nämä melko erikoisesti. Mukaan lasketaan hyvin laajalla skaalalla kaikenlaista. "Kyseisen teorian lanseerasi alkujaan Sigmund Freud. Freudia arvostetaan tutkijana ja psykoanalyysin kehittäjänä. On kiistämätöntä, että Freud osasi kuvailla monia ihmisen elämään liittyviä neurooseja ja toimintamalleja varsin osuvasti. – Kyky kuvailla jotakin ilmiötä on kuitenkin kokonaan eri asia kuin tehdä totuudenmukaisia johtopäätöksiä!"
1: Kritiikki saa hauskoja sävyjä kun Raamattua ja kreationisteja usein puolustava ja Puolimatkaa fanitteleva Ryösö selittää miten "On luonnollisesti niin, ettei Freudin keksimälle alkukertomukselle löydy mitään historiallista evidenssiä. Se on vain kuviteltu tarina. - Siitä huolimatta tämä tarina on alkanut elää monina erilaisina uskomuksina isänmurhan välttämättömyydestä. – Ja nyt näyttää siltä, että tämä freudilainen myytti on ostettu osaksi poliittista toimintakulttuuria." En itse kannata Freudin ajatuksia tai pidä niitä nykyajan tieteeseen kuuluvina. Jos joku kertoo minulle että hän nykyaikana kannattaa freudilaisuutta kuten Freud sen kuvaili, sanon vain että motherfucker! Se, että Freud on ateisti ja väärässä ei tarkoita että teistit eivät voisi tehdä aivan vastaavantasoisia hölmöilyjä. Ryösö todistakoot Jumalan luomiskertomuksen suoremmalla evidenssillä kuin Freud omansa. Eikä vain nojaa johonkin kirjaan jossa on kirjaimia.

Mukaan liitetään kaikkea muutakin. "Monet paljon tuhoa aiheuttaneet totalitaristiset ideologiat (kuten kommunismi ja natsismi) ovat kannattaneet kiihkeästi Darwinin ideaa lajien välisestä kilpailusta. Näiden aatteiden ihmiskuva on rakennettu johdonmukaisesti myytille, jossa kehityksen edellytyksenä nähdään kilpailu, jossa heikommat syrjäytetään. – Miten monta poliittista isänmurhaa onkaan tunnistettavissa esim. kommunismin piirissä! Tiedämme, että jo Stalin puhdisti bolševikkipuolueen johdosta Leninin ja Trotskin entiset suosikit ja läheiset työtoverit ja nimitti omat suosikkinsa heidän tilalleen.– On merkillepantavaa, että tämä näennäisesti kansalaisten välistä solidaarisuutta korostava ideologia rakentuu isänmurhan logiikalle."

Tässä hän selvästi niputtaa monenlaisia asioita yhteen. Kun ei ole kristitty on ei-kristitty. Ja sitten ne kaikki edustavat ilmeisesti samaa "perisynnin, liberalismin ja vastaavien" klimppiä. Että kun "näkemys A on ei-kristitty tai antikristillinen ja B on myös antikristillinen niin niitä voidaan pistää yhteen". Kas kun islaminusko ei tällä prosessilla pian muutu ateismiksi. (En ihmettelisi jos tähän mentäisiin. Ryösö nimittäin yhdistelee yhteen asioita jotka ovat hyvin hyvin hyvin erilaisia.)

Olen toki huomannutkin että konservatiiveilla on hämmentävä tapa puhua esimerkiksi "Punaviherstalinisteista" joissa termejä käytetään toisteisesti, kuin ne olisivat redundanttia informaatiota ja synonyymejä, sen sijaan että he analyyttisesti tunnistaisivat erilaisia osioita ja tunnistaisivat niiden ominaispiirteitä. Eli jossa "punainen" ei ole aivan sama kuin "vihreä". Luultavasti tätä käsittelyä tarvitaan koska jos on analyyttinen sitä saattaisi kenties joutua tunnustamaan että kenties kaikki filosofiset kysymykset, ongelmat, vastaukset ja suuntaukset eivät olekaan nauloja. Ja tämä tietenkin rajoittaisi arvon teologien valtaa olla muka relevantteja kannanottajia joiden erikoisosaamisalueella on kissanpierun vertaa väitelauseiden oikeinosaamisen todennäköistämisessä..

Tämän teorian moittiminen on helppoa. Aivan liian helppoa..

Ryösö on teologi joten hän on tässä amatööripohjalla kommentoimassa poliittista filosofiaa. Johon liittyvät lainauksetkin lienevät peräisin jostain, sanotaanko "Puolimatkalaisesta herätyskirjallisuudesta" kuin ne olisivat jotain jotka perustuisivat siihen että Ryösö olisi lukenut vaikka kommunistien teoksia tai Freudin teoksia, analysoinut niiden argumenttisisällön.

Tämä on toki tuttua sitä kautta mitä olen aiemmin kirjoittanut. Minulla onkin tähän aiheeseen niin paljon viittauksia ja kirjoituksia lähdeviittauksineen että lienee järkevintä muistuttaa hakusanoista mallia "eugeniikka", "sosiaalidarwinismi" ja "Lysenko". (Itse asiassa ihmettelin lähinnä sitä että hän ei rinnastanut sosiaalidarwinismia ja eugeniikkaa Hitlerin kauhutekoihihin asiavirheillä jotka ovat hyvin kliseisiä. Samalla unohtuu että tälläisiä ajatuksia kannattavina pitävät nykyään lähinnä Kent Hovindin kaltaiset kreationistit. Samoin ihmettelen että Nietzsche -asiavirhettä ei nostettu esiin. Ehkä Ryösöllä ei ollut tilaa kirjoittaa näistä. Sillä muutoin hän varmasti toistaa jokaisen kuulemansa asiavirheen heti jos se hänen omaa korvasyyhyään miellyttää.)

Kommunistien kohdalla on tärkeää muistaa miten kommunistit eivät olleet "biologeja" vaan "kasvatusopin" kannalla. Lähes kaikki on kulttuurista, ei geneettistä. Tässä mielessä onkin syytä muistaa että kommunistit vastustivat evoluutioteoriaa hyvin voimakkaasti. Heillä oli lysenkolaisuus johon liittyvä vernalisaatio liittyi kasvattavaan karaisemiseen, ei siihen että geneettisesti paremmat olennot yleistyisivät. Lysenko itse asiassa tunnettiin nimenomaan siitä että hän vastusti verevästi ja voimalla genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen.
1: Näitä sävyjä on. kieltämättä joitakuita häiritsevässä määrin, mukana monessa paikassa nykykulttuuria. Jopa postmoderni feminismi on tässä mielessä läheisempää sukua kommunistien ajattelulle kuin sosiaalidarwinismi. Samoin lähelle menevät myös erilaiset kristittyjen homo-opit joissa homoseksuaalisuus on vain jotain joka kasvatetaan ihmisiin.

Itse asiassa jopa Ryösön oma lainaus näyttää että kenties vahvimman yksilön taistelutarina onkin jopa Freudilla korvautunut jollain muulla. ; "Freudin mukaan ihmiset elivät ennen apinalaumojen tavoin vahvimman uroksen hallinnoimissa laumoissa. Vahvin uros piti hallussaan kaikkia lauman naaraita ja hallitsi, tappoi tai ajoi pois kaikki muut urokset, omat poikansa mukaan lukien. Eräänä päivänä pois ajetut veljekset sitten yhdistävät voimansa, tappavat ja syövät isänsä, lauman patriarkan… Vaikka voimakas alkuisä on varmasti kaikkien veljesten kadehdittu esikuva" Snipetin kesken lauseen jääminen vihjannee että epämiellyttävä twisti on lainauksen kohdalla hyvinkin lähellä... Freud ei olekaan tullut tutuksi minään sosiaalidarwinistina. Avainsanana onkin "yhteistyö" jolla vallanpitäjä voidaan päihittää. Freud ei liittänyt tähän tarinaansa myöskään geneettistä teoriaa.

Itse asiassa on selvää että Ryösö ei selviäisi hänen lainaamiensa tahojen filosofian sisältöä deskriptiivisesti kuvaavien yliopiston  peruskurssien tenteistä noilla "tiedoillaan". Tosiasiassa hän ei saisi tehdä tämänlaisissa asioissa oikein mitään virheitä, hän on niin kovasti auktoriteettinsa edellä menevä vallankäyttäjä että hänellä pitäisi olla jotenkin "kovennettu vastuu". Hän ei ole mikään putkimies joka voi hoopotella asiavirheitä ja pitää kunnioitettavuutensa.
1: Ja tässä kysymys ei ole "samoista faktoista ja eri tulkinnoista" tai siitä että Ryösöllä olisi oma tulkintansa asiasta. Hän väittää että "kommunistit sanovat asiaa X" joka on deskriptiivinen väite. Ja jos näitä ei saa oikein kyseessä on moka, virhe, perseily, epäosaaminen, plagioitu virhe... Ja kun kyseesso ovat aivan yksinkertaiset perusasiat, on niissä asiavirheily jotain jota kuvaavat sellaiset termit kuin, yleinen epä-älyllisyys, oman akateemisen kompentenssittomuuden alleviivattu demonstrointi  - tai vain yksinkertaisesti "ryösöily". Valitettavasti tämä asia on yhtä paljon "keskustelu ja näkökulmakysymys" kuin jos keskusteltaisiin siitä onko 2+2=157 oikein suurilla kakkosen arvoilla..

Mutta eihän kysymys alkujaankaan tietenkään Ryösöllä ole tosiasioissa vaan niillä viestimisessä.

Sanoma on tärkein ja se miten se koristellaan on vain jotain jolla halutaan vahvistaa tätä tarinaa. Viesti edellä, tosiasiat ovat vain tätä tukevaa toimintaa tai jotain joka on syytä sysätä syrjään. Asenne on tuttu jokaiselle joka on esimerkiksi sanonut yhden lauseen Ryösön kanssa ei-pro-teistisessä näkökulmassa ikinä missään. (Rehellisesti sanoen: Hän on vastenmielinen ihminen joka olemassaolollaan todistaa että jos haluaa olla ei-hänenkaltaisensa on todennäköiseti jo kukonaskeleen päässä matkalla kohti älyllisesti rehellisempää ja ennen kaikkea moraalisesti parempaa ihmistä.)

Toki Ryösön kohdalla on pakko mainita, että hän on niitä ihmisiä joiden viestinnässä ei oikeastaan koskaan ole kysymys historiasta. Ryösö ei tässäkään ole kiinnostunut historiasta tai siitä että ovatko hänen sanomansa totta. Hän on päinvastoin kuullut jotain joka on poliittista ja joka viehättää hänen omaa itseään. Ja siksi hän käsittelee sitä kuin se olisi totta. Ryösön kirjoitusten takana on itse asiassa hyvin yksinkertainen asia ; Se, kenelle hänen mielestään tulee jakaa valtaa ja millä tavalla valtaa tulee jakaa ja miten vallanvaihto tulee suorittaa. Hän ei pidä siitä että joku jakaa valtaa hänen kannaltaan epämiellyttävällä tavalla.

Hän on ilmeisen pahastunut siitä miten Halla-aho on kohdellut Soinia. Hän ei pidä siitä että suulaudestaan ja poliittisen epäkorrektisti oppositiosta valtaa vastaan käynyt Soini kohtaisi vastustusta. Ero onkin varmasti siinä että vaikka moni maahanmuuttokriitikko ei välitä siitä vastustetaanko maahanmuuttoa ateistin vai kristityn voimin, niin Ryösö on niitä jotka näkevät asiat aina uskonnollinen vakaumus edellä. Häntä harmittaa kuinka joku Halla-ahon ateisti tekee "isänmurhan" Soinille joka on sentään kristitty. Miten he kehtaavat? (Ateisti ei saisi Ryösön maailmassa kritisoida kristinuskoa vaan hänen tulisi kiittää ja palvella ja arvostaa sitä.)

Soini on ollut vuosia äkäpussi jolla on ollut valta puolueessaan. Valta on tarkoittanut sitä että puolueen jäsenillä on ollut omantunnonvapaus joka tarkoittaa sitä että heillä on ollut täysi vapaus olla samaa mieltä siitä mitä Soinin katoisen uskon dogmaattisten suuntausten parissa on muinaista kirjaa lukien todettu oikeaksi mielipiteeksi. Nyt tätä äkäpussia on sitten keskeyttämässä joku ... sanotaanko Yrjänäisittäin "kelmeä kuminatsi" ... ja tämä on se joka Ryösöä pelottaa. PerusSuomalaisuus ei pian tarkoitakaan sitä että voitaisiin harjoittaa rajatta ... sanotaanko mikaniikkomaisia ... kristillistämisiä ilman että tulee vastustusta puolueen sisältä. Ryösöä pelottaakin se että entä jos ateistinen Halla-aho johdossa joko vastustaa tai ei välitä jostain aborttikysymyksestä ja vastaavista. PS kun on ollut valtapuolue - toisin kuin kristillisdemokraatit jotka ovat aina sekoilleet marginaalissa. PS on ollut kristityille merkittävä vallanlähde juuri sen vuoksi että Soinin äkäpussia ei ole saanut keskeyttää. Nyt Ryösöä harmittaa että kristityt menettävät paljon valtaa. Tulevaisuudessa lain sisällöistä määräisikin enemmistö eikä vähemmistö joka on onnistunut soluttumaan merkittäville valta-asemille jollain ihan muulla kuin näillä uskontoteemoilla. (Soini on merkittävin uskonnollista valtaa politiikassa käyttänyt yksilö. Hän on kuitenkin noussut sinne maahanmuuttokysymyksellä.)

"Esimerkit Timo Soinista ja Sauli Niinistöstä puhuvat melko lailla samaa kieltä. Molemmissa tapauksissa on nähdäkseni kyse siitä, että nämä isähahmot ansaitsivat parempaa kohtelua. – Heille olisi syytä osoittaa kiitollisuutta. – Sen sijaan poliittista nousua tavoittelevat seuraajat pyrkivät mitätöimään heidän asemansa ja perintönsä ilman häpeää. Omituisinta tässä ilmiössä on se, että tällaista toimintamallia pidetään aivan yleisestikin poliittisen menestyksen reseptinä!"Totuus ja valhe ovat Ryösölle irrelevantteja. Paras tarina voittaa! "On tärkeää huomata, miten voimakkaita vaikuttajia ihmisen alkuperään liittyvät tarinat ovat. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisten tarinoiden varaan me rakennamme maailmankuvamme. On kokonaan eri asia miellämmekö itsemme Jumalan kuvaksi luoduiksi olennoiksi, joilla on tehtävä viljellä ja varjella tätä luomakuntaa, vai… katsommeko kehittyneemme ihmiseksi lajien välisen kilpailun kautta, jossa vahvin oikeutetusti voittaa ja heikot tapetaan/kuolevat (ja isänmurha on reaalipolitiikkaa)?"

Ryösö itse kuvaa vastustajiaan sellaisin olkiukoin että lienee vain tasapuolista ja reilua muistuttaa häntä siitä, että hän itse samalla logiikalla seuraisi moraalittomuustasoltaan ja reiluuskäsityksiltään ns. "aikamoista tarinaa" (kiertoilmaus rankalle psykopatialle ja mielisokeudelle ja hyvyyden puutteelle). Raamatun mukaan esimerkiksi varastaminen on paha asia: Sille on oma kieltonsa kymmenessä käskyssäkin. Raamatun oikeudenmukainen Jumala osoittaa että varastaminen ei kannata, sillä kuten länsimaisen aatemaailman ja tiedon olennaisin ydin, Raamattu osoittaa: Aatami ja Eeva söivät ilman lupaa puusta, he olivat varkaita. He olivat kelmejä jotka menivät ja söivät hedelmän puutarhurin suosikkipuusta. Ja kuten omenavarkauksissa yleensäkin, on tämä teko vaativa hyvityksen. Raamatun osoittama oikeudenmukainen hyvitys tapahtuu siten, että puutarhuri myrkyttää varkaan ja koko tämän suvun aina seuraaviin sukupolviin ad infinitum hitaasti tappavalla myrkyllä ja ruoskituttaa sekä teilaa oman poikansa kidutuspaalussa. Niin, että vakavasti pitää varastamisen syntiin suhtautuman. Ja tappaa varkauden uhrin jälkeläinen.

On selvää että tämänlaisilla ei käydä älykästä keskustelua koska siitä puuttuu (1) äly (2) keskustelu. ;Mutta toisaalta ; Kuka muka haluaisi keskustella jonkun Ryösön kanssa? Ja jos haluaisikin, missä hän kuvittelee olevan se mahdollinen maailma jossa tämä tahto voisi myös toteutua?

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.

Mittakaavavirhe : Eli mitä "hankkiminen", "ominaisuus" ja "periytyminen" tarkoittavat

"Helsingin Sanomat" uutisoi tiedeuutisissaan siitä miten pelot siirtyvät sukupolvelta toiselle. "Eläinkokeissa todettiin, että traumaattinen tapahtuma saattaa vaikuttaa siittiöiden DNA:han ja muuttaa myöhempien sukupolvien aivoja ja käyttäytymistä. Tutkijoiden mukaan tuloksilla on merkitystä fobioiden ja ahdistuksen ymmärtämisessä." Tämä johti siihen, että ihmiset innostuivat. Hyvin usea katsoi että tässä on lamarckismin paluu. Aktiviisimmat esittivät että tämä oli viimeinen naula darwinismin arkkuun. Että evoluutio korvattasiin ja tilalle tulisikin lamarckismi.

Ja minä olisin innoissani ajatuksesta "Animuksesta" jonka avulla voisi sukeltaa "geneettiseen muistiin" ja seikkailla esi-isiemme historian ja jonkin bleeding effectin avulla imaista sisään esi-isien pelot ja salamurhataidot. (Ja pahat kielet kertovat näin jo tapahtuneen.) Niin nähdäkseni tässä kohden vikana on mittakaava. Mutta jos kysymys menee lamarckismiin, ja kysymys on "oliko Lamarck sittenkin oikeassa?" vastaus on melko ehdoton ei.

Niille, jotka eivät hanki tiedeosaamistaan lukemalla "Seiska" -lehteä - missä ei itsessään ole vikaa, hankinhan minäkin kaiken tietoni muinaisesta historiasta eroottisen julkaisun kustantamasta, vuonna 1979 ilmestyneestä "Caligula" -elokuvasta - ovat kuulleet epigenetiikasta. Sen sijaan olen kyllä pahoillani. Sillä epigenetiikkaan liittyvissä väitteissä ei ollut tavanomainen kreationistimiehitys. Mielestäni on - jos ei hyväksyttävää, niin ainakin ymmärrettävää - että joku uskonnollinen vakaumus tai ideologinen fiksaatio tai psykiatrinen mentaalihygienian puutteen aikaansaama pakkomielle tuottaa sivutuotteenaan vouhkaamista ja väärinkäsityksiä. Mutta jos ei ole niitä ihmisiä joiden suuhun merenneidot uivat kuolemaan kertoen kuollessaan maagisen todellisuuden ihmeitä, vastaava aikaansaa vain pahaa mieltä ja turhautumista. Se, että muuten aivan järkevät ihmiset lähtevät vastaavalle tielle kertoo hankitusta tyhmyydestä jonka ei kyllä taatusti toivo periytyvän.

Epigenetiikka on suhteellisen uusi tutkimusala, mutta siinä ei itse asiassa ole mitään hirvittävän mullistavaa tai uutta. Itse kuulin varhaisia versioita - en tosin epigenetiikan nimellä - jo 1990 -luvun puolella. Silloin aiheena olivat havainnot joissa nälänhätää kokeneiden vanhempien jälkeläisissä havaittiin muutoksia. Epigenetiikan kohdalla ongelmana onkin se, että lamarckismista intoutunut ei oikein näe mittakaavaa ja suuruusluokkaa.

Epigenetiikka ei tarkoita sitä, että intentio ohjelmoisi uusia geenejä tai hioisi niitä. Ne ovat enemmänkin järjestelmä, joka kytkee geenejä päälle ja pois. Epigenetiikan mekaniikkakin on kaikkea muuta kuin mysteeri - saati homeopaattiseen muistiin tai yhteistietoon nojaava Animusjärjestelmä. Toiminta  perustuu epigeneettisinä markkereina toimiviin molekyyleihin. Ne kiinnittyvät DNA:han ja ohjaavat solua joko käyttämään tiettyä geeniä tai olemaan käyttämättä sitä. Yleisin epigeneettinen markkeri on metyyliryhmä (CH3) joka toimii metylaatioksi kutsutulla prosessilla. Se estää geenejä päälle kytkeviä proteiineja kiinnittymästä DNA:han jolloin mainittu tietty geeni on koko ajan kytkettynä pois päältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että epigenetiikka ei selitä ominaisuuksien syntyä. Ja se prosessina enemmänkin luo joustavuutta kuin uutta. Geeni pysyy homeostaasissa paremmin kalibroitumalla vanhempien kautta. Näin ollen epigenetiikka ei mullista tai muuta evoluutiota. Peter Portin kirjoitti aiheesta "Tieteessä tapahtuu" -lehteen. Hänen viestinsä oli sama. "Mieluummin kuin hankituista ominaisuuksista, on tässä yhteydessä kuitenkin oikeampaa puhua hankituista tiloista (acquired states). Puheena ovat siis ympäristön aiheuttamat perinnölliset geenien toiminnan säätelyn tilat. Korostettakoon, että kyse ei näin ollen ole geenien rakenteen muutoksista, mutaatioista, vaan geenien toiminnan muutoksista." ... "darvinistisen evoluutioteorian ydin, valinnan periaate, ei tule ainakaan keskeisiltä osiltaan mullistumaan. Kelpoisimmat saavat edelleen eniten jälkeläisiä, minkä seurauksena - luonnonvalinnan perusteoreeman mukaan - populaation keskimääräinen kelpoisuus kasvaa niin kauan kuin populaatiossa esiintyy kelpoisuuden muuntelua (Fisher, 1958). Uuden tiedon valossa kelpoisuutta ja sen muuntelua määrääviin tekijöihin on kylläkin lisättävä epigeneettinen muuntelu."

Tämä muistuttaakin siitä, että lamarckismi ei oikeastaan ole kovin osuva paikka asettaa koko epigenetiikan ajatusta. Lamarck kun nosti intention oleelliseen osaan ja näki harjoittelun ominaisuuksien synnyn syynä. Nyt tuntemamme epigenetiikka on sitten itse asiassa lähempänä Lysenkon ajatuksia. Neuvostoliiton aikana evoluutio oli nimittäin kapitalistista sabotaasia, joten tilalle otettiin karaistumisteoria. Lysenkon oppien mukaisesti esimerkiksi viljaa liotettiin kylmässä, jotta tulevat jälkikasvut karaistuisivat. Tämä ei toiminut kovin suurissa mittasuhteissa. Epigenetiikan menestys ei kuitenkaan juuri koskaan tuo esiin kannanottoja Lysenkon puolesta. Väljähtäneistä paradigmoista valitaan aina Lamarckin versio.

Lamarkismin esittäminen  nostetaan tässä esiin vahvasti juuri sen vuoksi, että lamarkismissa nähdään olevan tahdon valta geenien yli. Näin se olisi evoluutiopsykologiaa vastaan. Tämä taas on mannermaisen filosofian kannattajille iso asia : Heidän oppinsahan on se, että kaikki on valintaa. Intressit antavat rajoitteita ja kutsuvat niitä genetiikasta. Evoluutiopsykologiaa moititaan näissä piireissä hyvinkin tiukasti. Tämä on ymmärrettävää. Onhan esimerkiksi Sartren ideana se, että jokainen valitsee itsensä. Eli jos on syntyjään pelkuri, voi päättää olla rohkea. Lamarkismi nähdään keinona jolla valinta (eksistenssi) nousee luonnonvalinnan (essenssin) yli. Siksi esimerkiksi pelon synty genetiikalla on monille inhottava ja kiusallinen väite. Valitettavasti epigenetiikka ei tältä pelasta. Sillä epigenetiikka käsittelee geenejä eikä se tuo esiin mitään sellaista jota ei voisi ilmituoda geeneillä. Näin ollen esimerkiksi mainittu pelokkuuden siirtyminen viittaa siihen että peloilla on geneettistä korrelointia joka on suuruudeltaan nollaa suurempi.

On, mainitsesmastani syystä ja muutenkin, toki ymmärrettävää, että hyvämaineinen ja tieteellisenä ajattelijana ansioitunut herrasmies Lamarck halutaan nostaa esille - etenkin jos ollaan pahaa liberaalia evoluutiota debunkkaamassa. Lysenkolla taas on lähinnä negatiivista taakkaa sekä tutkijana että ihmisenä. On tavallaan ikävää, että Lysenko oli kaikesta huolimatta astetta lähempänä totuutta. Tämä kenties muistuttaa siitä, että tiede ei ole sama kuin tutkijan persoonallisusuhäiriöt.

Augustinolainen käännös

"New York Timesin" tiedetoimittaja kutsui aikaamme Denialismin Ajaksi. Hän kirjoittaa siitä, miten suhtautuminen tieteeseen on nopeasti muuttunut. Ennen sitä kunnioitettiin, nyt on aivan asiallista ja jopa kunniakasta olla antitieteellinen. "I am delivering them into a society ambivalent, even skeptical, about the fruits of science. This is not a world the scientists I trained with would recognize. Many of them served on the Manhattan Project. Afterward, they helped create the technologies that drove America’s postwar prosperity. In that era of the mid-20th century, politicians were expected to support science financially but otherwise leave it alone. The disaster of Lysenkoism, in which Communist ideology distorted scientific truth and all but destroyed Russian biological science, was still a fresh memory." ... "Though transparently unscientific, denying evolution has become a litmus test for some conservative politicians, even at the highest levels."

Maailman postmodernistuminen on johtanut siihen, että ideologiavetoinen tiede on syntynyt. Siinä missä muutama kymmenen vuotta sitten ajateltiin että jos poliitikko haluaa tehdä tiedettä, hänen on valittava jokin tutkimusohjelma ja toimittava rahoittajana. (Esimerkiksi keskustalaisen kannatti tukea maanviljelyä koskevaa tiedettä jotta viljely olisi tehokkaampaa.) Nykyään odotukset ovat enemmän ja enemmän sen suuntaan että tieteeltä halutaan tietynlaisia tuloksia. (Esimerkiksi vihreän voi kannattaa tukea ohjelmaa joka lähtökohtaisesti joko vastustaa geenimanipulointia, jotta rapsutellaan oman poliittisen viiteryhmän mielipiteitä.) Eli tutkimusaiheen rahoittamisen sijasta on yhä vahvemmin motiivia rahoittaa vaikkapa think-tankeja jotka yrittävät tukea jotain tiettyä lopputulosta. ; Kommunistien tapa tukea lysenkonismia koska se oli ideologisesti miellyttävä tarjosi opetuksen jonka maksoivat useat nälkäkuolleet. Opit ovat  unohtuneet ja tällä hetkellä esimerkiksi rokotedenialismin seurauksena erinäköiset taudit ovat lisääntyneet ; Suorasta yhteydestä on saatu tietoa.

Tiede on muuttunut "viralliseksi totuudeksi" ja monet alakulttuurit ovat ryhtyneet luomaan erilaisia salaliittoteorioita tuekseen. Esimerkiksi kreationistit selittävät tutkimusohjelmiensa puutetta vainoamisella. Muutenkin tiedevastustuksen henkenä on se, että kaikki kritiikki nähdään vainoamisena ja vaientamisena eikä osana kriittistä keskustelua. Kenties siksi että tämä on projektio ; Salaliittoteorialaiset ovat itse "murskaamassa valhetta ja petosta". Selvää on, että tämä johtuu ihmisen psykologiasta. Kriittisyytemme on yleensä tunnevetoista ja sosiaalista. Näin kriittisyys on aina kriittisyyttä tiettyä tahoa vastaan. Salaliittoteoreetikot kyhäävät rakennelmia ajatuskuluilla jotka liittyvät siihen miksi skitsofrenia on psykoosi. Toki salaliittoteoreetikoilla tämä on yleensä lievemmässä muodossa - vain marginaalinen määrä heistä on oikeasti niin kaheleita kuin heidän haukkujansa hokevat. Huonosti perustelevia he tietysti ovat.

Pertti Jarla kuvaa tätä henkeä Suomen Kuvalehdessä. "Valta- ja vaihtoehtomedian suhde on vähän samanlainen kuin virallisella tieteellä ja vaihtoehtotieteellä. Valtavirta ilmoittaa pyrkivänsä objektiivisuuteen, mutta lipsahduksia siitä on nähtävissä varmaan päivittäin. Tieteentekijä jossain miellyttää rahoittajiaan, lehden toimituksen kytkökset vaikuttavat sisältöön. Jostain ihmeen syystä, sen sijaan että pyrittäisiin lisäämään objektiivisuutta, ”vaihtoehto” tuntuu olevan kehittää rinnakkainen systeemi, jossa vähäinenkin objektiivisuus heitetään ikkunasta ulos. Objektiivisuuden ja luotettavuuden ongelmien kanssa jää painimaan perinteinen valtavirta." ... "vaihtoehtomedia tuntuu lähtevän siitä, että kaikenlainen kritiikki on yritys vaientaa, kampittaa sen arvokasta missiota. Kritiikin taustalla ei nähdä omia virheitä, vaan vallanpitäjien juonia. Tältä heidän julkiset reaktionsa ainakin näyttävät. Oletteko muuten nähneet vaihtoehtomediassa paljonkin uutisten oikaisuja?" On merkittävää, että hän puhuu vaihtoehtomediasta eikä vaihtoehtolääketieteestä tai vaihtoehtotieteestä tai pseudotieteestä ; Useimmiten pseudotiede/denialismi ilmeneekin siten että he rakentavat omat tink-tankinsa, omat bloginsa ja omat sananlevityskanavansa. Näillä yritetään tavoittaa tavallisia kadun tallaajia. Pseudotieteissä ja denialismissa kysymys on aina pääasiassa mediakontrollista. Tiede ja argumentaatio on vain kuriositeetti. (Näiden välille pitäisikin itse asiassa miltei laittaa yhtäläisyysmerkit.)

Näkisin, että tämä asenne on sidottavissa erityisesti yhteen teologiin. Itse asiassa on mahdollista, että kulttuurisamme on tämänlainen denialismi laajasti hyväksyttyä nimenomaan siksi että kyseisellä teologilla on ollut valtavasti sananvaltaa kristinuskossa. Hänen vaikutuksensa on häikäisevä. Kysymys on Augustinosta. Ylläoleva lausunto on jotain joka kenties edustaa argumenttina äärilaitaa, mutta sen hengessä on jotain hyvin tyypillistä. Sama argumentti hieman lievemmin muotoiluin on juuri se, jota jokainen kalvinisti, viidesläinen uuspietisti ja muu vastaava hieroo "darwinistin" naamaan vain joka päivä. Heidän asenteensa - oikeastaan asennevammansa - joko tulee Augustinolaisesta perinteestä tai on ainakin liitettävissä siihen hyvin oleellisesti samankaltaisena.

Aiheeseen kuuluvat Augustinon käsitykset tiedosta, mielipiteestä ja uskosta voidaan löytää hänen "Contra Academicos" -teoksestaan, jossa hän otsikonmukaisesti oli "akateemikkoja vastaan". Siinä korostuu se, että tietämättömyyden tunustaminen ei tee viisautta. Viisaus on sitä että tiedetään jotain. Tämä ei vielä ole kovin kammottavaa. Mutta tapa jolla tätä lähtökohtaa käytetään onkin sitten hyvin denialismille tyypillistä. Hän pitää epätietoisuutta ja epävarmuutta syntinä! Tätä tukee Augistinoksen toinen teos, uskon hyötyjä korostava "De utilitate credenti", jossa hän korosti että Jumalan lähestyminen älylliseti on vaikeaa ja olisi epäreilua jos Jumala vaatisi kovaa ponnistelua johon vain harva kykenisi. Hän ei kokenut eliittiä suosivaa Jumalaa hyveellisenä. Siksi tie Jumalan luo voisi syntyä ihan siitä että seuraa auktoriteettia, joka luotettavasti johtaa perille. Tämä sinänsä kaunis ajatus perversioi kokonaisuuden, jossa Jumalan luo oli kaksi tietä ; Oli uskon tie jossa seurattiin älyllistä eliittiä ja luotettiin tämän eliitin sanomisiin. Ja oli tiedon tie, jossa oltiin älyllistä eliittiä ja mietittiin Jumalaa. Koska Augustinus tiedosti, että tieto menee helposti sekaisin mielipiteen kanssa, hän piti pahimpana syntinä sitä että kuvitteli kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka ei kuulunut.
1: Augustinosta voidaan kiittää myös todella omituisesta hedonismista. Hänen onnellista elämää -otsikkonsa mukaisesti - käsittelevä "De beata vita" kertoo että ihmisen elämän päämääränä on onnellisuus. Tämä ei vielä olisi kamalaa, mutta tapa jolla hän tätä käsittelee sitten on. Hän nimittäin esitti että onnellisuus ei ole päämäärään suuntautumista vaan onnistumista ja saamista. Tämä argumentaatio esiintyy nykyään elämää halveksivana näkemyskenä jossa paratiisia tarvitaan onnellisuuden vuoksi siksi että muuten ei saa riittävästi lottovoittoja ja lamborghineja. Että kaikki ihanimmat asiat saadaan paratiisissa. Itse olen tässä kohden lacanmaisempi, ja korostan että onnellisuus on tavoittelua ja kun saamme jotain, halu ei lopu. Augustinos raiskaa siis uskonnon nöyryyden kieltämisen että ahnehtimiseen kannustamisen saralla. Varin vastenmielinen kusipää - kuten kaikki julistukselliset "entiset harhaoppiset" tuppaavatkin olemaan.

Kun tästä syntyy kulttuuri, on nähtävissä että uskovat vain joutuvat valitsemaan auktoriteettinsa. On tärkeää että he eivät seuraa vääriä profeettoja ja niitä jotka väittävät kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka eivät kuulu. Siksi uskovaisten on seurattava uskoaan. Lopputuloksena on presuppositionistinen järjestelmä, jossa uskova tietää mitä viisaan on sanottava, ja sitten he etsivät sellaisen älykön joka sanoo mitä he haluavat kuulla. Lopputulos on kreationismista tuttu tapa, jossa alakulttuuri hakee omalle korvasyyhylleen sopivat auktoriteetit joka kertoo sen mitä he haluavat kuulla ja jotka käyttävät siihen sanoja joita he eivät ymmärrä ja joiden edessä voivat siksi haltioitua.

Onkin hieman huvittavaa, että vaikka Augustinos tarkoitti auktoriteettiuskoisen järjestelmänsä kaikkien parhaaksi, hän kuitenkin johti tilanteen siihen että on taloudellisesti varsin kannattavaa olla välittämättä tieteestä ja tiedosta ja valita toisten uskon myötäily. Eli tapa jossa tiedon auktoriteetti ei pärjää koska on paljon kannattavampaa olla niitä jotka väittävät olevansa osa älyllistä eliittiä. Sillä on tehokkaampaa panostaa toistaitoisen älykön sosiaaliseen mainostamiseen kuin panostaa siihen että joku hyvä tiedemies saa perusasiat taottua ihmisten päihin.

Esimerkiksi mikään Carl Zimmerin myytinmurto ei saa ihmisiä huomaamaan asianlaitaa ; Kreationisti ei ymmärrä että jos osoitetaan miksi jokin väite on "true but irrelevant" niin miksi hän ei voi kritisoida tätä argumenttia toistamalla sen väitteen joka on osoitettu "true but irrelevantiksi". Sillä joku PR -markkinoitu uskonmies sanoo heille samaan aikaan että darwinismi on salaliitto.

Kommunistinen kasvatusutopia.

Yksi luontoon ja kasvatukseen liittyvä jännittävä ominaisuus on ollut se, että ihmiset eivät ole tyytyneet vain tutkimaan ja selvittämään sitä, mitkä asiat ovat opetettavissa ja mitkä ovat geenien ohjaamia. Muutenkin ihmisen perusluonteen pysyvyys ja muuntuvaisuus ovat olleet paitsi tutkittava mielenkiintoinen ilmiö, se on ollut myös lähtökohta utopioille - jotka sitten ovat käytännössä muuntuneet dystopioiksi. Toisin sanoen kuvaus muutetaan ohjailuksi ja ihanteet hallinnaksi.

Tietenkin ohjailu vaatii usein sen, että ilmiötä ymmärretään, joten tämä ei tavallaan ole ihme. Surkeaa vain on se, miten usein näin on tapahtunut. Tietenkään nämä ikävät asiat eivät tarkoita että niiden näkökanta olisi väärä, vaikka tämänkaltaista argumentaatiota pidetäänkin yleisenä. Godwinin lain mukaan natsikorttia liitetään käytännössä kaikkeen. Monesti yhteyskin on olemassa, mutta ei saisi sekoittaa pahaa tekijää ja kaikkia hänen uskomuksiaan toisiinsa. Se, että dynamiitilla voidaan tappaa ihmisiä ei pitäisi väittää että dynamiitti ei olisi tieteellisesti toimiva juttu ja että "kemian kannattajat haluaa vain murhaata, eikä ne ole oikeassa". (Tämä ongelma on tietysti muiden kohdalla vaikeammin huomattavissa, ja juuri siellä yhteyksiä väärinkäytetään.)

Tämä muistutus on pakollinen. Sillä seuraavaksi esittelen kasvatusta.

Vladimir Lenin aloitti venäjällä kommunistisen projektin. Sen onnistuminen vaati sen, että suuri osa ihmisen käyttäytymisestä voitaisiin opetella uudestaan. Tai kuten Lenin itse sanoi: "Ihminen voidaan korjata. Ihminen voidaan tehdä sellaiseksi kuin me haluamme." Lev Trotski taas mainitsi samasta asiasta että "Kommunismin tuleva tehtävä on tuottaa ihmisestä uusi parannettu versio." Tämän takia he kannattivat kasvattamista ja Pavlovin koirilla tekemät kokeet olivat niin vahva asia, että Pavlov sai pitää arvostetun asemansa, vaikka hän olikin aluksi julkisesti vallankumousta vastaan. Tosin kun komissaarit suosivat häntä, Pavlovkin pehmensi suhtautumistaan vallankumouksellisiin.

Olennaista oli ymmärtää että kasvatuksen vaikutuksen olisi oltava vahva, koska muutoin uuden ihmisen luominen ei olisi ollut mahdollista. Jos ihmisluonto ei muokkaudu kovin hyvin, tavoite olisi ollut mahdoton ja kommunismi olisi ollut mahdoton toteuttaa. Tämä ei tietenkään ollut hyväksyttävä mahdollisuus ja projektin epäonnistuminen olisi voinut tuottaa ikäviä ajatuksia nopeammin kuin opit tavaamaan miten "Сибирь" lausutaan (Se lausutaan "Sibir".)

1920 -luvulla kommunistit yrittivät saavuttaa tavoitetta eugeniikan kautta. Tässä suhteessa se seurasi länsimaita. N.A. Semasko laati jopa neuvostoliitolle eugeniikkasuunnitelman. Hän perusteli tätä utilitaristisin periaattein, kuten suurin osa kommunistisesta muokkaustoiminnasta. Hän esitti että se "asettaa etusijalle koko yhteiskunnan kollektiivin edut yksittäisen kansalaisen etujen kustannuksella." Stalinin aikana eugeniikka oli kuitenkin täysin ristiriidassa "valtionpolitiikan kanssa": Muutokseen menisi liikaa aikaa, jos muutettavana olisivat geenit. Lisäksi valtionjohdon politiikka, johon kuului älymystön vainoaminen, ei tietenkään ollut kovin yhteensopiva. Jos eugeniikka olisi esitetty toimivaksi, olisi ikään kuin sanottu että Stalin olisi rappeuttanut kansaa typerämmäksi. Tämä ei ollut terveellistä. Lisäksi kun natsismi nousi saksassa ja sen piirissä eugeniikkaa kannatettiin, samanlainen arvomaailma olisi voitu katsoa veljeilyksi länsimaiden kanssa. Tätä kautta viralliseksi kannaksi tuli se, että eugeniikka oli fasismia.

1920 -luvulla kommunistien riesana oli myös nälänhätä.

Uusi aate saatiinkin maanviljelyksen kautta. Ivan Vladimir Mitsurin oli puolihullu omenankasvattaja, joka väitti että hän koulutti hedelmäpuita. Kun puuta kasteli sokerivedellä, sen hedelmien siemenistä kasvaneet hedelmäpuut olivat oppineet olemaan makeampia. Tässä kommunistinen ajatus muokkatuvasta ihmisestä sovellettiin kasvimaailmaan. Hänen oppiensa katsottiin murskaavan Mendelin näkemykset. Tätä perinnettä alkoikin sitten johamaan eteenpäin sellainen kaveri kuin Trofim Lysenko. Hän väitti että hän oli jalostanut syysvenhän opettamalla. Tämä petti ja usea kuoli nälkään. Lysenko ei välittänyt pienistä vastoinkäymisistä ja kävi uutterasti vernalisoinnin idean avulla toimeen ja esitti että kevätvehnä oppi vedessä liottamisesta kasvamaan nopeammin. Tämä ei toiminut sen paremmin, mutta Lysenko olikin parempi politiikassa kuin tieteessä. Siksi Lysenkon näkemys, jonka mukaan geenit olivat metafyysistä fiktiota, ja geeneihin perustuva evoluutio, "darwinismi" oli siksi satuilua joka oli korvattava. Hänestä länsimaiselta kapitalismilta kalskahtava luonnonvalintaan liittyvä "kilpailu" tuli korvata kommunistisemmalla "yhteistyöllä". Lysenkon mielestä reduktionismi oli huono asia, ja että hänen tieteensä oli orgaanista, holistista ja "hymni ihmisen ja hänen elävän ympäristönsä luonnolliselle liitolle." Siksi hän piti venäjän tarinaperinnettä ja kansanviisautta tärkeämpänä ja arvokkaampana todistelähteenä kuin empiirisiä testejä.

Kieroa kyllä, Lysenkon suosio oli yksi kommunismin romahtamisen syitä. Lysenko kaatui Hrustsevin mukana, ja tässä suuri syy oli se, että maaseututuotteiden tuotanto oli heikentynyt valtavasti. Puoluejohtajia tietenkin syytettiin tästä, koska niinhän kansalla on muutenkin ollut aina tapana syyttää johtajia jos asia on huonosti ja sääkin on huonoa. Tällä kertaa syytökset kuitenkin kohdistuivat aivan oikeaan tahoon.

Näkökulmien nousu ja tuho.

Tämä juttu voidaan nähdä historiallisesti etenevänä jatkumona tähän blogaukseen.

Charles Darwin (1809-1882) ja Alfred Wallace (1823-1913) toivat evoluutioteoriaan mekanismin, luonnonvalinnan. Siinä Lamarckin ajatuksista poistettiin päämääräsuuntautuneisuus ja yksilöiden ja lajien tavoitekeskeisyys ja se korvattiin sopeutumisella, ja sillä että huonompirakenteiset yksilöt yksinkertaisesti kuolevat pois, joten niitä ei ole näkyvissä ja elossa olevien jälkeläiset näyttävät enemmän elossa olevilta. Darwin otti ideoita Erasmus Darwinilta. Tosin pojanpojastaan Charlesista poiketen isoisä -Erasmuskin keskittyi näkemyksissään enemmän lamarkistisiin hankkimalla saavutettujen ominaisuuksien periytymiseen.

William Bateson(1861-1926) taas oli sitä mieltä, että luonnonvalinta ja lajien muuntuminen oli jossain määrin totta. Hän kuitenkin korosti, että luonnonvalinta karsisi pois poikkeavia yksilöitä, jolloin se itse asiassa vähentäisi lajien muuttumista ja tekisi niistä entistä pysyvämpiä. Bateson uskoi, että eliöissä tapahtui silloin tällöin hyppäyksiä lajista toiseen. Hänestä sisäiset rakenteet olivat sellaisia, että muutos yhdessä vaikutti kaikkeen, jolloin osa muutoksista leviäisi kuten renkaat vedessä ja yksilöistä tulisi hyvin erilaisia. Hänen näkemyksensä kulki nimellä ortogeneesi.

Hugo de Vries(1848-1935) taas oli Batesonin linjoilla ja ajatteli että lajit muuttuivat epäjatkuvasti. Harvinaiset suurivaikutteiset mutaatiot johtaisivat lajin kerralla muuttumiseen toiseksi. Hänestä tämä saltaatio tuotti uusia lajeja epäjatkuvasti. de Vries perusteli näkemyksiään kasvitutkimuksella. Hän havaitsi että jostkut kasvit synnyttävät nopeasti erilaisia yksilöitä. Tätä ajatusta kehitteli eteenpäin Richard Goldschmidt (1878-1958), joka oli sitä mieltä että saltaatio synnytti "toiveikkaita hirviöitä" ("hopeful monster"), jotka olivat suuresti erilaisia kuin vanhempansa.

Trofim Lysenko(1898-1976) taas tuotti näkemyksen, jossa ajatuksena oli se, miten vaikeudet kasvattavat. Lysenko kritisoi genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen. Ideana oli se, että jos esimerkiksi siemieniä liottaisi jäässä, siemenet ikään kuin harjaantuisivat ja sitä kautta niistä saatu sato olisi suurempi, kasvit taudinkestävämpiä, ja sadot suurempia. Ajatus oli hieman kuten se, että bodarin itsensä rääkkääminen aikaansaisi kunnon kasvun. Lysenkon kanta oli vallalla Neuvostoliitossa ja keinon väitettiin hoitavan ravinteet ilman lannoitteita ja mineraaleja, ja että jättisatoja voitaisiin kerätä talvellakin.

Kaiken kaikkiaan lajien muuttumiseen keskittyviä näkemyksiä oli liikkeellä muutama kappale:
1: Lamarkismi, jossa ajatellaan että hankitut ominaisuudet periytyvät.
2: Darwinin ja Wallacen teoria, jossa pienikokoiset muutokset kasautuvat luonnonvalinnan kautta.
2: Ortogeneesi, eli Batesonin näkemys jossa sisäiset tilat ja niiden muutokset olivat ratkaisevia.
3: Saltationismi eli de Vriesin ja Goldsmithin näkemys jossa joskus syntyy suuria muutoksia ja ne aikaansaavat uusia lajeja.
4: Vernalisaatio, eli Trofim Lysenkon näkemys vaikeuksien jalostavasta voimasta.

Tämä hajaannus kuitenkin lähti pienenemään. Sillä vaikka tieteessä arvostetaan erilaisia näkemyksiä, olennaisempaa on testaus. Jotkut teoriat - ja siinä sivussa maailmankuvat jotka olivat sitoneet kannanottoja todellisuudesta - saivat sortua havaintojen tieltä:
1: August Weismann (1834-1914) testasi kokeellisesti Lamarckin näkemyksiä, ja hänen tulostensa mukaan tästä oli luovuttava. Hänen tuloksensa ovat sovellettavissa luonnollisesti myös Lysenkon näkemyksiin, joiden perusta oli hyvin samantapainen Lamarckin näkemysten kanssa.
2: Ronald Fisher (1890-1962) taas kehitti evoluutioteorian matemaattista ja tilastotieteellistä puolta. Fisherin merkitys oli siinä, että hän pystyi osoittamaan, että ortogeneesissä esitetyt sisäiset muutokset eivät voi käynnistää evoluutiota. Ongelmana oli se, että ortogeneesin mekanismi oli tuntematon, joten sen tutkiminen ja todistaminenkin olisi käytännössä mahdotonta. Toisekseen Fisherin panos osoitti, että muutokset ovat pieniä, joten saltaatiosta tulisi luopua pienempiin mutaatioihin perustuvien näkemysten myötä. Fisher argumentoi, että suuret muutokset olivat helposti ja enemmän haitallisempia: Tilannetta voidaan verrata siihen, kuinka esimerkiksi mikroskoopissa on erilaisia säätötapoja. Jos otetaan tilanne että säätimellä heilutetaan tarkkuutta satunnaisesti ja jos muutos on epäonnistunut verrattuna tilanteeseen ennen muutosta, käännetään takaisin edelliseen kohtaan. Jos muutokset ovat suuria, alussa voidaan toki päästä nopeasti välttävään tarkkuuteen, mutta melko tarkkaa tulosta on vaikea saada. Sen sijaan jos yksittäinen muutos on pieni, se suuntautuu tarkemmin. Hän osoitti myös, että pienet mutaatiot olivat yleisiä ja suuret mutaatiot harvinaisia. Paljastui että de Vriesin tutkima kasvi oli harvinainen poikkeus; Mitä useampia lajeja tutkittiin, sitä selvemmin huomattiin että suurin osa eliöistä ei mutatoidu suuresti.
3: Lysenkon teorioita kokeiltiin, mutta ne epäonnistuivat käytännössä ja onnistuivat mainiosti Neuvostoliiton propagandassa; Todisteista parhain taisi olla se, että Lysenko oli peräisin köyhistä oloista, joten hänen täytyi olla oikeassa.

Kun eri näkemyksiä kumottiin, jäljelle jäi kokeista parhaiten selvinnyt Darwinin ja Wallacen perustalle rakennettu evoluutio. Tämän jälkeen evoluutioteorian kehittelyssä siirryttiin synteettiseen evoluutioteoriaan. Tärkeää oli se, että aikaisemmin perinnöllisyyden luonteesta oltiin kiistelty, ja Mendelin tulosten ajateltiin viittaavaan pysyvyyteen ja evoluution muutokseen. Kuitenkin huomattiin että geenit olivatkin evoluution kannalta "juuri sopivia", ne olivatkin itse asiassa juuri sitä mitä se tarvitsi.

Theodosius Dobzhansky (1900-1975) pystyi osoittamaan banaanikärpäsillä, että evoluutioprosessit toimivat; Kaikki elementit, joita evoluutio vaati toimiakseen (muutos, valinta ja perinnöllisyys) toimivat. Ernst Mayr (1904-2005) kehitteli teorioita muuntelusta ja lajiutumisesta. Tämän jälkeen evoluutiota ollaankin oltu yhtä mieltä muuntelusta, luonnonvalinnasta ja perinnöllisyydestä. Keskustelua on sen sijaan yksityiskohdista, kuten siitä kuinka tasaisesti evoluutioprosessi etenee; Eli aikaansaako esimerkiksi ympäristön muutos joskus pienten mutaatioiden nopeampaa kasautumista ja että toisinaan evoluutio on lähes pysähdyksissä, vai kasautuvatko pienet mutaatiot pikku hiljaa melko tasaisesti aikojen saatossa. Samoin keskustelua käydään siitä, kuinka suuressa osassa neutraalit muutokset ovat evoluutiossa.

Kuolaavia hiiriä vai ihmisiä?

"Tuokaa minulle tusinan verran terveitä vauvoja, jotka ovat kaikki hyvin kehittyneitä, antakaa minulle myös oma spesifinen maailma, jossa heitä kasvattaisin, niin voin taata, että voisin ottaa minkä tahansa heistä ja kouluttaa hänestä minkä tahansa valitsemani spesialistin - riippumatta siitä, mitkä hänen lahjansa, taipumuksensa tai kutsumuksensa ovat, taikka siitä, minkä rotuisia hänen esivanhempansa olivat."
(John Watson)

Se, onko ihminen alkujaan tietyllä tavalla toimiva, vai onko hän kasvunsa tulos on ollut kauan aikaa kiistan kohteena. Monet varhaisimmat psykologisoinnit lähtivät ajatuksesta että ihmisen piirteet kertovat, minkälainen hän on. Tästä näkemyksestä malliesimerkki on nykyisin pseudotieteeksi laskettu frenologia, jossa ajateltiin että kallon muoto kertoisi ihmisen persoonallisuuden. Muutkin tahot ovat nykyäänkin esittäneet kannanottoja siitä, että ainakin osa olisi rikollisia syntyessään, eräänlaisia "Natural Born Killereitä".

Toiset taas uskovat että kasvatus on kaikki. Tämä näkemys sai merkittävän harppauksen kun Ivan Pavlov toimi koirien kanssa. Kuuluisin koe käsitteli sitä, että kun kellon soidessa koirille annettiin lihajauhoa, nämä alkoivat kuolaamaan jo kellon äänen kuultuaan. Lenin oli innoissaan. Tosin häntä eivät kiinnostaneet koirat ; Häntä kiinnostivat ihmiset ja heidän uudelleenkoulutuksensa: Kommunistinen puoluehan kiinnostui muutenkin karaisemisesta ja uudelleenkoulutuksesta: Heillä oli biologiassa teoria jonka kehitti Trofim Lysenko. Lysenko ajatteli että kun siemeniä karaistaan kylmässä, ne siemenet karaistuvat antavat sitten parempia satoja. Se oli siis kärsimyksen kautta kasvamista. Leniniä selvästi kiinnosti kiduttamisella parantaminen laajemmassakin mittakaavassa.

Tästä seurasi sellainen erikoinen tilanne, että Pavlovista tuli maan kenties parhaiten suojeltu mies. Hänet kiedottiin niin lähelle, että esimerkiksi hänen maasta poistumisensa kiellettiin täysin. Hän sai erikoisen aseman: Vaikka hän kritisoi neuvostoliittoa ja muun muassa erosi virastaan kun kuuli että pappien poikia oltiin erotettu yliopistosta, hän sai kunnioittavaa kohtelua. Monelle muulle olisi käynyt huonommin.

Pavlov sai tutkimuksissaan selville myös muita asioita: Hän sai koirat tunnistamaan muotoja, esimerkiksi erottamaan spiraalin ympyrästä. Mutta ennen kaikkea hän sai aikaan kolme toisistaan erottavaa koulutustilaa koirilla:
1: Equivalent phase on opittu reaktiotapa, jossa koira on oppinut että se saa herkkua kun kello soi. Kun kello soi vaikka ruokaa ei olisi mailla halmeilla, koirat aloittavat kuolaamisen.
2: Paradoxical phase on opittu reaktiotapa, joka syntyy kun koirat on opetettu edelliseen, mutta sitten niille soitetaan kelloa ilman ruokaa, ja tätä toistetaan, ne käyttäytyvät satunnaisesti. Seuraus on se, että koira voi reagoida vahvasti pieneen ärsykkeeseen tai olla reagoimatta vahvaan ärsykkeeseen.
___2.1: Mielestäni tähän alatyyppinä kuuluu ehdottomasti puluilla tehty koe, jossa pulut saivat täysin satunnaisesti ruokaa. Ne alkoivat käyttäytymään erikoisesti. Ne nyökyttivät, pyörivät ja tekivät kaikkea kummallista. Vaikka mikään tietty niiden toiminta ei aikaansaanut rehun tulemista, ne toimivat ikään kuin niiden teoilla olisi todella vaikutusta asiaan - tämä on siis ainakin puluilla synnynnäinen tapa nähdä maailmaa.
3: Ultra Paradoxical phase, joka syntyi vahingossa, kun Pavlovin koirat traumatisoituivat, kun ne meinasivat onnettomasti hukkua erään vesivahingon vuoksi. Ne menettivät tämän seurauksena oppimansa kyvyt. Ne eivät kuolanneet kellosta, vaikka ne olivat Equivalent phasessa. Kun he myöhemmin laittoivat hanaa päälle vettä ei tarvittu tulvaksi asti, koirat osasivat yhdistää veden kauhuunsa. Pavlov huomasi että koirat alkoivat käyttäytyä muutoinkin epänormaalisti. Aggressiivinen ja dominoiva koira saattoi muuttua ylialistuvaksi ja kiltti koira yrittikin purra hoitajan kättä.

Pavlov oli vahvasti sitä mieltä, että S-R -kytkentä (Stimulus-Response, ärsyke-vaste) oli kaiken käyttäytymisen perusyksikkö.

Behaviorismi sai alkunsa tai ainakin voimaa Pavlovin kokeista. Sen piirissä ajateltiin että luonne on opittu tapa toimia, kun ihminen toimii palkko-rangaistus -ketjun kautta. Behaviorismin perustajana toimi yhdysvaltalainen psykologi John Broadus Watson, joka teki "Pikku Albertille" kokeellisesti neuroosin. Albert pelkäsi 9 kuukauitisen ikäisenä kovia ääniä. Niinpä Watson antoi tämän ensin leikkiä valkoisella hiirellä. Lapsi piti ja oppi pitämään hiirestä. Tämän jälkeen Skinner kiusasi lasta kovilla äänillä aina kun kontakti hiireen oli kysymyksessä. Lapselle syntyikin pelko valkoisia hiiriä kohtaan - itse asiassa tämä alkoi pelkäämään myös joulupukin partoja. Kokeen edetessä hänen kauhunsa laajeni myös muihin kuin hiireen.

Behaviorismi sai kovan kolauksen, kun tehtiin kuuluisa koe, jossa apinanpoikasille annettiin vapaus valita pehmeän emon väliltä ja kovan emon väliltä. Molemmat olivat eräänlaisia nukkeja, joten pehmeä emo ei hyväillyt poikasta sen enempää kuin kovakaan emo. Kuitenkin kovalle emolle annettiin lisäetu: Siitä sai ravintoa. Tätä ei pehmeä emo tarjonnut. Silti valinta oli selvä: Poikaset halusivat pehmeän emon. Tämä oli behavioristiselle näkemykselle ongelmallista. Apinat eivät olleetkaan tabula rasa, "tyhjä taulu", johon voitaisiin opettaa aivan mitä vain.

Selvästi eläimet sekä oppivat asioita, että niillä on synnynnäisiä taipumuksia. Ihmisten kanssa on samoin.