Kommunikaatio on kielellisten aukkojen täyttämistä

Michael Stevens söi muroja ja tässä sivussa käsitteli sanoja kielentutkimuksellisella otteella. Tämän takana on myös kielifilosofinen pulma. Tavallisesti ihmiset käyttävät käsitteitä kuin ne olisivat asioita. Ja tässä kohden on hyvä huomata että esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei ole luonnontapahtuma. Se on byrokraattinen tapahtuma. Vuosi on toki jossain määrin sidottu maan kiertoon auringon ympäri. Mutta maapallo periaatteessa vain menee eteenpäin esimerkiksi saman gravitaatiosääntöjen mukaan koko ajan. Siksi on vaikeaa sanoa onko murot ja maito salaattia, keittoa vai ei.

Näkökulma on korostetun denotationaalisen semantiikan mukainen. Käsitteet konstruoidaan. Ne ovat pragmaattisia mutta eivät objektiivisia. Kieli ei ole kovin eksaktia mutta se on sitäkin sopimuksenvaraisempaa. Kirjaimissa ei ole taikainformaatiota jonka vuoksi "kissa" -merkkijono viittaa juuri tiettyyn karvaiseen ja naukuvaan eläimeen. Olemme vain sopineet asian. Ja tämä asia on mielivaltainen. Olemme rajanneet niin käsitteen että siihen viittaavat kirjainjonot tai äänneyhdistelmät. Ja kuten uuden vuoden kohdalla : Maailma ei välttämättä pidä näitä eroja relevantteina. Mutta me pidämme.

Sanoilla on syviä yhteyksiä kognitiotieteeseen. Silloin voidaan ottaa mukaan myös annos psykologiaa.

Jos otetaan tarkempaan huomioon mielenkiintoisen ongelman joka liittyy perspektiivien pluralismiin. Siis siihen miten samat asiat voidaan ratkaista hallittavissa olevilla tiedoilla monilla eri tavoilla. Voidaan puhua snobbaillen sivistyssanoilla vaikkapa "Schrödinger puzzleista" tai "quantum crosswordseista". Tällöin viitataan nimenomaan sanapulmiin joissa on tarkoituksella kaksi eri vastausta. Kuuluisin esimerkki tästä onkin varmasti New York Timesin sanaristikko jossa yhden rivin vastaus saattoi olla sekä Clinton että Bobdole. Kun ristikko oli vaaleja ennen tuntui että vaalien tulos olisi pitänyt arvata etukäteen. Mutta tosisaissa kumpi vain sopi ratkaisuksi. Sanaristikossa on toki muitakin sanoja mutta tässä kohden "Cat" vain muuttuu "Batiksi" kun Clintonin ensimmäinen kirjain vaihtuu BobDolen ensimmäiseen kirjaimeen. Ja sama oli toistettu jokaisen muun tuossa kohdassa olleen sanan kohdalla.

Kognitiotieteessä käytetään monissa tutkimuksissa sanantäyttötehtäviä. Sellaisia joissa on monia vastausmahdollisuuksia. Älypähkinöinä esitettävä pulma saattaakin olla vaikkapa täyttötehtävä R_PE jossa vastaus voi olla sekä RAPE että ROPE. (Ero raiskauksen ja köyden välillä on joskus yllättävän lyhyt. Mutta relevantti.) Ja esimerkiksi aggressiivisten sanojen tuominen termin eteen vaikuttaa tilastollisesti siihen kumpi sana tulee helpommin mieleen. Ja koeasetelmaa muuttamalla näitä voidaan myös muuttaa. Dan Arielyn "Predictable Irrational" kertoo jopa siitä miten mielikuvia ja valintoja voidaan ohjata tiettyyn suuntaan antamalla tiettyjä ennakkotietoja jotka lataavat ennakkoasenteita ja odotuksia. Tällöin puhutaan ankkuroimisesta (anchoring). (Esimerkiksi väkivaltaisilla sanoilla, murhilla ja rötöksillä, voidaan herättää muistikuvia RAPEen kun taas vasaroita ja nauloja listaamalla ROPE yleistyy.)

Asioiden yhteenliittäminen on assosiatiivista. Mutta assosiaatiot eivät ole kovinkaan satunnaisia. Tämän vuoksi käsitteiden sisältö että niiden suhde toisiin aivan eri käsitteisiin muodostavat skeemoja. Solso on määritellyt skeeman "a hypothetical memory struckture that includes knowledge about the class of information and the rules that govern use of that knowledge." Ihmiset luokittelevat asioita kategorisesti tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia. (Skeemoilla on jopa hierarkioita.) Niiden avulla maailmaa jäsennetään ja ne voivat siksi sekä auttaa että haitata oppimista. (Assimilointi on helpompaa kuin akkomodaatio ; On helpompi täydentää valmista ideaa kuin korvata se täysin uudella.) Lisäksi jos meille kerrotaan tarinoita, usein muistamme sen epätäsmällisesti. (Tosin usein tavalla joka muuttuu matkan varrella täsmällisemmäksi. Jos esimerkiksi kerrotaan tarinaa jossa joku "kulkee" monesti tarina muuttuu siten että pian henkilö on esimerkiksi "kävellyt" joka on täsmällisempi kuvaus liikkumistavasta mutta on matkan varrella livahtanut virhe tarinaan.) Ja toisaalta sosiaalisuuskin vaatii tätä ; Esimerkiksi ihmisten kommunikaatio keskenään johtaa affilioitumiseen jossa käsitteitä opitaan käyttämään yllättävän pienillä vihjeillä. Clinton Freemanin "Filling the Blanks" kuvaakin tätä sosiaalista puolta.

Jossain määrin tämä kielen epätäsmällisyys tuottaa ongelmia kommunikaatioon.

Olen itse melko huono viestijä. Usein näyttää että minä tulkitsen muiden sanomisia tavoilla joita nämä eivät tarkoita. Ja toisaalta monet tulkitsevat minun sanomisiani tavoilla joita en tarkoita. Tämä on varmasti sidoksissa siihen että monet sanat ovat monikäsitteisiä. Näin lauseista voi tulla omia "kvanttisanaristikoitaan".

Itselleni on tietenkin aina selvää mitä yhteyttä tarkoitan. Ja luen tekstini sen mukaisesti enkä näe vaihtoehtoisia lukutapoja omalle tekstilleni. Lukijapolo ei ole yhtä onnellisessa asemassa. Asiaa voisi auttaa pitämällä taukoa. Eli ensin kirjoittaisi tekstin jonnekin laatikkoon ja palaisi sen pariin vaikka parin viikon päästä. Ja vasta tämän jälkeen julkistaisi tuotoksen. Mutta kun lukija ei lue samoilla skeemoilla ankkuroitua tekstiä kuin minä, on tulkintaerimielisyys odotettavissa.

Toisaalta joskus myös leikin tällä ilmiöllä. Saatan esimerkiksi tarjota monitulkintaisen lauseen johon lukija sitten keksii sisällön. Ja kun hän reagoi tähän tiettyyn tulkintaan hän tulee paljastaneeksi itsestään jotain. Tämä on toki siitä ikävä että olen itse melko herkkä ankkuroitumaan tietyissä tilanteissa. En siis koe tulkitsevani tekstiä. Vaikka minut on koulutettu tietämään että sanoilla on eri tarkoituksia joita sitten ladataan tulkitsevilla sisällöillä. Toisaalta on lystikästä huomata miten esimerkiksi Arto Lehkamo ei yleensä hämäänny, vaan hän on kysynyt että mitä tarkoitan lausumallani. En pidä miehestä mutta tuon tyylinen huomiokyky on kuitenkin hyvä ja hauska piirre ihmisessä.

anamorfoosi (kun kuolema on tasapainotila)

Eliöt ovat hyvin erikoisia ; Richard Woltereck kuvasi tätä termillä anamorfoosi, joka tarkoitti luonnon taipumusta synnyttää muotoja joiden kompleksisuus kasvaa. Elämän paradoksi tiivistyy evoluutioteoriaan ; Siinä missä termodynamiikka muualla luonnossa nähdään jonain joka ajaa kohti epäjärjestystä, on elämä jotain joka kehittyy yhä hienommiksi uusiksi muodoiksi.

Tämä kysymys on ällistyttänyt vuodesta 1863 kun Rudolph Clausius mietiskeli evoluution ja termodynamiikan suhdetta. Ludwig Bolzmann jatkoi tätä kysymystä eteenpäin ; Vuonna 1875 hän jatkoi Clausiuksen mietelmiä, täydensi niitä Kelvinin fysiikalla. Lopputuloksena syntyi konemetafora, jota voidaan pitää kysymyksen kannalta oleellisena. "The general struggle for existence of animate beings is not a struggle for raw materials - these, for organisms, are air, water and soil, all abundantly available - nor for energy which exists in plenty in any body in the form of heat, but a struggle for [negative] entropy, which becomes available through the transition of energy from the hot sun to the cold earth." 1876 Richard McCulloh kirjoitti termodynamiikasta teoksessa "Treatise on the Mechanical Theory of Heat and its Application to the Steam-Engine", joka keskittyi höyrykoneisiin. Hän kuitenkin piti biologiaa mielenkiintoisena ja esitti, että eliöt voivat elää johtuu siitä että ne käyttävät polttoainetta. "Everything physical being subject to the law of conservation of energy, it follows that no physiological action can take place except with expenditure of energy derived from food; also, that an animal performing mechanical work must from the same quantity of food generate less heat than one abstaining from exertion, the difference being precisely the heat equivalent of that of work."

Tässä on tärkeää huomata, että polttoainemetafora koskee yksilöitä. Ja elämällä on termodynamiikan kannalta kolme ulottuvuutta; (1) Evolutiivinen ulottuvuus jossa organismi lajina kehittyy ajan saatossa. (2) Toinen on lisääntymistason ulottuvuus, jossa organismit kykenevät monistamaan itseään ja (3) metabolinen ulottuvuus jossa organismit liikkuvat, kasvavat, uusiutuvat ja itse asiassa yksilönkehityksen vaiheessa monimutkaistuvat kun organismit vaihtavat muotoa elämänsä eri vaiheissa. ; Konemetafora iskee pääasiassa viimeiseen. Eliö muuttuu elämänsä aikana monimutkaisemmaksi, kun solut jakautuvat ja 1 tulee 2. Eikä tämä riko termodynamiikkaa. Eliöissä ei siis ole niin paljoa järjestystä, että se voisi ylittää auringon tarjoaman lämmön.

Kysymys on innoittanut myös Nobel -tason fyysikoita. 1944 ilmestyi "What is Life?" -kirja, jonka takana oli Erwin Schrödinger. Hänen ajatusmallinaan on se, että myös eliökunnan kehitys ja muut on ymmärrettävä hieman samantapaisesti. ; Hän ideoi että kehitys johtuu siitä että eliöt ikään kuin nauttivat negentropiaa ympäristöstään. Näin ollen vaikka eliökunnan kohdalla kehitys menisikin positiiviseen suuntaan, ikään kuin vastoin termodynamiikan lakeja, tämä rikkominen olisi näennäistä. Tässä konseptissa on oleellista, että elämä oli avoin systeemi. Konemetafora iskee tässä mukaan sitä kautta että aivan kuten elämä tarvitsee polttoainetta toimiakseen ja tätä kautta energia virtaa systeemin läpi, koskisi eliökuntaakin se, että energia virtaisi systeemin läpi vaikka aine kiertääisikin kehää systeemissä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että elämä myös lisää entropiaa ympärilleen.
1: Tämä ajatus onkin ekologiassa hyvin merkittävä ; Koulussa opitaan että ainesta käytetään uudestaan, mutta energia virtaa systeemin läpi ja tähän tarvitaan valtava kuuma energialähde nimeltä aurinko, joka syytää lämpöä ja negentropiaa kaikkialle.

Tästä syntyi tilanne jossa lämpöoppi ei ole evoluutiota vastaan. Entropian säännön ehdottomuus koskee suljettuja systeemeitä. Näin ollen termodynamiikka ei falsifioi evoluutiota. Kysymys tämän jälkeen onkin ollut hieman eri asiasta. Nimittäin elämän suhteesta itseorganisoitumiseen. Kysymys ei enää olekaan siitä onko evoluutio termodynamiikkaa vastaan, vaan siitä onko termodynamiikka jollain syvällisellä tasolla evoluution puolella.

Tähän kuvioon astuu toinen Nobelisti, Ilya Prigogine. Hän esitti 1960 -luvulla, että elämä voisi olla jotain jota termodynamiikka jopa auttaa. Hänen tutkimuksissaan paljastui dissipatiatiivisuus (dissipative structures) ; On olemassa rakenteita jotka synnyttävät energiavirrassa järjestäytyneitä osajoukkoja. Ne mukautuvat energiavirtaan ja niillä on myös kyky itseorganisoitua ympäristön energiavirtojen muutoksiin. Ne säilyttivät rakenteensa ja niiden synty oli odotettavissa. Prigogine siis huomasi, että tälläiset järjestäytyneet osakokonaisuudet ovat paitsi mahdollisia, niin jopa sellaisia joita tulee odottaa. Tässäkin järjestäytynyt osakokonaisuus toki sylkee entropiaa ympärilleen, mutta se itse pysyy ehjänä. Prigoginen ajatuksissa elämässäkin oli kysymys dissipatiivisuudesta, ja että elämä olli termodynaaminen poikkeustila (non-equilibrium). ; Elämä siis ylläpitää itseään olemalla termodynaamisen epätasapainon tilassa. Sen muoto pysyy melko samana vaikka eliöiden aines koko ajan vaihtuu uudella aineksella. Tässä kokonaisuus koostuukin aineesta (ruoka, ilma, vesi...) ja osa on energiaa (pohjimmiltaan auringosta). Prigoginen elämässä elintoiminnot ovat oleelliset ; Ei ole elämää ilman elintoimntoja. Koska dissipatiiviset rakenteet vaativat sitä, että energia virtaa systeemin, kuten eliön elimistön, läpi. Termodynaaminen tasapaino tarkoittaa tässä kuolemaa ; "Equilibrium is death, non-equilibrium is life."

James Kay on myöskin ottanut peruslähtökohdaksi sen, että elämä on epätasapainotila. Hän meni jopa niin pitkälle, että hän ei pitänyt elämää termodynamiikan mukaisena, tai termodynamiikan ajamana. Hän esitti että itseorganisaatio johtaa siihen että on väistämätöntä että elämä syntyy. Tasainen lämpöjakauma ilman pienintäkään vaihtelua olisikin termodynaamisesti epätodennäköinen lähtötila. 1965 Joseph Kestin esitti, että jos jokin suljettu systeemi avataan, se johtaa erikoisiin tapahtumiin ja muutoksiin. Ja että tälläisessä syntyy epätasapainotila, jossa alun perin suljettu osio pyrkii kohti uutta tasapainotilaa. Tämä tasapainotila on attraktori, ja ei ole väliä onko se "kaukana" vai "lähellä" ; Riippumatta siitä, mikä on suljetun systeemin alkuorganisoitumistaso, kun sen rajoitteet avataan ja energia virtaa systeemin läpi tavalla jossa on kaksi erikoista piirrettä ; Prosessi on palautumaton (irreversible), niillä on suunta (direction) ja niillä on lopputila (end). Hän koki elämän tämänlaiseksi, ja kuolema on tasapainotila.

Prigogine ei toki ole "viimeisin sana". ; Itse asiassa Prigoginen näkemys ei ole saanut kannatusta kaikilta. Tässä yhtenä syynä on Dollon laki. Se johtaa siihen että biologinen evoluutio on palautumaton (irreversible). Sillä, että evoluutio ei toista itseään on hyvin vaikuttava evoluution kannalta, ja termodynamiikan kannalta sillä on aiheeseen vielä yllättävää lisävoimaa. Kun muistetaan että luonnonvalinta ei tarkoita progressiivisuutta vaan adaptiivisuutta ; Myös toiminnon poistuminen voi olla jossain olosuhteissa adaptiivista. Näin ollen evoluutio ei tarkoita kehitystä tai rappeutumista. Se, että evoluutiolla olisi suunta on itse asiassa kyseenalaisempi kuin voisi luulla. Tämä tarkoittaa sitä että luonnonvalinta on vain luonnossa oleva rajoite.

Edward Wileyn ja Daniel Brooksin ajatukset 1980 -luvulla esittivät, että evoluutiolla olisi suunta. Syynä ei ole luonnonvalinta vaan Dollon laki. Dollon laki johtaa siihen, että lisääntyminen, yksilönkehitys ja fylogenia ovat kaikki osa biologista organisoitumista joiden käytös on irreversiibeliä. Sama koskee sekä yksilönkehitystä että evoluutiota. Biologinen informaatio kasvaa, ja eliö lisää epäjärjestystä ympäristöönsä. Näin ollen termodynaamisesti ei ole väliä syökö ihminen ruokaa ja kasvaa vauvasta aikuiseksi, kuin se, että laji kehittyy bakteereista ihmisiksi. ; Wiley ja Brooks korostivat, että biologiset systeemit eivät ole Prigoginen esittämiä dissipatiatiivisia rakenteita. He ottivat tässä ytimeen sen, että yksilö ei kehity evolutiivisesti. Että laji kehittyy. ; Termodynaamisen rakenteen sijaan organisaatio redusoituu geneettiseen informaatioon. Tämä on koodattua ja perinnöllistä. Yksilöt eivät muutu geneettisesti säännönmukaisesti. Siksi huomio pitää poistaa syömisfiksaatiosta (tai konemetaforasta) ja siirtyä katsomaan genetiikkaa. ; Luonnonvalinta näyttäytyy tässä mielenkiintoisesti. Koska perimä rakentaa koneiston, jossa merkittävää on potentiaali mukautua ja ylläpitää homeostaasia. Jos ympäristöstä vuotaa energiaa yksilöön, tämä potentiaali aktualisoituu. Ja säilyminen tarkoittaa että tämä energia säilyy struktuurissa - sitä kautta että se kopioituu eteenpäin. Luonnonvalinta on siis karsiva voima, jossa energia transformoituu perimäksi lajitasolla. Näin ollen koneanalogia murtuu. Eliöt ovat dissipatiatiivisia rakenteita yksilöinä, mutta pidemmissä aikaväleissä ne ovat enemmänkin laajentuvia systeemeitä (expanding phase space systems).
1: Tämä on sinällään tärkeää, että esimerkiksi jäätymisessä organisoituminen perustuu siihen että entropiaa vuotaa ympäristöön ja atomien sidosvoimat vetävät molekyylit kidejärjestykseen. Evoluutiossa tarvitaan sidosvoimiin verrattava voima. Esimerkiksi 1984 kirjoitettu Thaxtonin, Bradleyn ja Olsonin yhteistyöteos "The Mystery of Life's Origin" esittämä haaste saakin tässä vastauksensa. Evoluutio ei ole vain satunnaisia mutaatioita. Luonnonvalinta on termodynaamisesti rajoite. Muissakin malleissa kuin tässä mainitussa.

Modernina aikana elämän termodynamiikkaa on alettu katsomaan Gibbsin energiana eikä entropiana. Tämä näkemys korostaa, että biologiset prosessit tapahtuvat suhteellisen vakaissa lämpötiloissa ja paineessa. Ja tässä kontekstissa Gibbsin energia on paljon käytännöllisempi tapa katsoa asiaa. ; Tässä olennaista, on että Gibbsin vapaa energia minimoidaan, joka suljetuissa tiloissa johtaa entropian maksimoitumisperiaatteeseen. Avoimissa systeemeissä kemikaalinen potnentiaali ohjaa prosessia. Tässä kohden ytimeen on noussut se, että elämä kasvaa ja jakautuu siten, että ne luovat ympäristöönsä epäjärjestystä. Esimerkiksi John Avery on 2003 ilmestyneessä kirjssaan "Information Theory and Evolution" esittänyt, että elämä (elintoiminnot, evoluutio ja jopa elämän synty ja kulttuurievoluutio) ovat liitoksissa termodynamiikkaan, statistiseen mekaniikkaan ja informaatioteoriaan syvällisesti. Ja että kaiken ytimessä on Gibbsin energian virtaaminen maapallolle. ; Tätä näkemystä on vahvistettu tutkimuksella, joka kiinnostanee (etenkin suomalaista). Ville Kaila ja Arto Annila ovat tehneet vuonna 2008 tutkimuksen "Natural Selection for least action", jossa evoluutio nimenomaan on termodynamiikan toisen pääsäännön tukema - eli juuri toisin päin kun aiemmin on monesti ajateltu. Heidän tutkimuksensa ytimessä on se, että juuri luonnonvalinta on selittävä mekanismi. Se nimenomaan on vastuussa siitä että Gibbsin energia kasvaa lokaalisti. Ja tämä on johdettavissa suoraan termodynamiikan toisen lain määritelmästä avoimien järjestelmien epätasapainotiloissa. Näin ollen luonnonvalinta on järjestyksen kasvun takana samaan tapaan kuin atomien sidosvoimat sitovat jään kiteiksi (organisoituneeksi järjestelmäksi).

---

Tämä on pääasiassa aatehistorian esittelyä. Sitä kirjoittaessani en voi kuitenkaan olla miettimättä sitä, miten kreationistit selittävät elämän olevan termodynaamisesti kaukana, ja uskovat että paras selitys olisi tuottaa eliökunta heti. Heidän aatehistoriansa ja mekaniikkansa eivät kata samanlaista kehityshistoriaa ja termodynamiikan kaavoihin sitoutumista. Sen sijaan korttina on aina ollut "mysteeri" jossa termodynamiikkaa voidaan rikkoa ihan miten vain. Jos tämänlainen on Jumalan mahdissa, hän varmasti voisi tuottaa rukouksesta lähtevän ikiliikkujakoneen. Kreationistit ovat olleet kovin haluttomia tutkimaan tätä vaihtoehtoa.

Valonarka totuus

Vampyyrien uskotaan palavan auringonvalossa. Tämä on toki sinällään jonkinlainen ad hoc -selitys sille miksi emme näe vampyyrejä päivittäisessä elämässämme. Mutta vampyyrit kuitenkin muistuttavat meitä jostain ; Valo tosiaan muuttaa sitä kohdetta johon se osuu. Tämänlaisia ei varmasti yleensä ajattella, mutta tosiasiassa ihminen ei saa suoraa välitöntä kontaktia kohteesesnsa. Vaan ihminen päin vastoin näkee koska fotonit välittävät jotain kohteista josta ne ovat tulleet. Ihminen aistii vain fotonien suuntaa ja aallonpituuksia. Se, että jokin näkyy vaatii sen, että kohteeseen osuu fotoni. Ja tämän osuman jälkeen fotoni eikä kohde ei enää ole sama. - Arkielämässä tämä näkyy siten, että esimerkiksi kuitit ja junaliput kehotetaan säilytettäväksi valolta suojattuna.

Vaikka totuuden uskotaan olevan sellainen että se ei pala tulessakaan, empiirinen totuus on hieman kuten vampyyri. Siksi kun katsotaan oikein pieniä kohteita joudutaan esimerkiksi siihen että vastaan tulee heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja muuta arkijärjelle erittäin ihmeellistä. Mieliä nyrjäyttää esimerkiksi superposition kaltaiset tilanteet.

Näiden outouksien vuoksi kvanttifysiikkaa kohtaan onkin laitettu kritiikkiä. Einstein ei pitänyt kvanttifysiikkaa eleganttina. Hänestä kysymys ei ollut mistään nopanheitosta. Toinen, kenties yllättävä, kriitikko, oli Schrödinger, joka kehitti ajatusleikin Schrödingerin kissasta joka on laatikossa ja ilmenee samanaikaisesti sekä elävänä ja kuolleena. Hän yritti tehdä tämän ajatuskokeen kritiikiksi kvanttifysiikkaa kohtaan, mutta kissasta tulikin sittemmin päinvastaisen kuvaus, ajatuskoe, jolla yritetään selvittää miten omituisesti kvanttifysiikka toimii.

Vastakkainen kanta kun on se että kvanttifysiikan epäintuitiivisuus myönnetään. Richard Feynman kuvaa tätä tilannetta "I'm going to describe to you how nature is - and if you don't like it, that's going to get in the way of your understanding it." Eli fyysikot selittävät miten maailma toimii, eikä vaadi maailmaa noudattamaan omia vaatimuksiaan siitä säännöstöstä jota maailman luonnonlakien olisi mielestämme seurattava.

Ajatuksen leviäminen on hieman kuten vastatuulessa juoksemista

Erwin Schrödinger käytti "My view of the world" -kirjassa sanaa mneme, jolla hän käsittelee orgaanisen ja epäorgaanisen maailman eroa. Erona on se, että elollinen muistaa menneet tapahtumat ja osaa toimia niiden kautta. Näin syntyy ärsykkeitä ja niihin reagoimista, signaaleja. Esimerkiksi tätä on ehdotettu Susan Blackmoren meemi -sanan taustalle. On toistuvia ideoita joita kopioidaan ja jotka siirtyvät ihmisestä toiseen.

Moni ei näe meemiä, Blackmoren määritelemällä tavalla, järkevänä käsitteenä. Mutta likimain kaikki kuitenkin ovat sitä mieltä että innovoinnin ja toistamisen välillä on inbalanssi. : Ilman muistia maailmasta on likimain mahdotonta keksiä järkeviä, todellisuuteen liittyviä, innovaatioita. Mutta samalla uuden keksiminen on vaikeampaa kuin jo keksityn toistaminen. On vaikeaa tehdä hittibiisi, mutta sen piraattikopioiden lataaminen netistä on helppoa. Hyvän hittibiisin tekeminen vaatii kuitenkin näkemystä toimivasta musiikista, muistamista.

Tästä saa pienen aavistuksen katsomalla eri maiden sanastoon. Sillä sana pitää sisällään idean jostain ; Sanan kehittäjä viittaa johonkin, ja tämän eriyttäminen ympäristöstään vaatii jonkinasteisen oivalluksen. Osa on konkreettisia, kuten vaikka "kissaa" kuvaava sana. Mutta jotkut vaativat syvempää tajuamista ; Esimerkiksi hollantilaisilla on siisti sana, "uitwaaien". Se kääntyy suomeksi likimain "kävellä tuulessa huvikseen", joka viittaa siihen riemuun joka tuulessa kävelystä voi tulla.

Tuulessa kävelemisen riemu lienee yleismaailmallinen. Mutta kaikkien kielessä se ei pamahda aivosolukkoon yhtenä sanana. Joku hollantilainen on käsittänyt tarpeen ja muut ovat ottaneet idean vakavasti ja termi on levinnyt. Tällä sanalla soisi olevan synonyymin suomen kielelläkin. Onhan meillä monenlaisia synonyymisanoja tappamiseen ja sotimiseen tarkoitetuille aseillekin.

---

Kirjoittaja pitää tuulisesta ilmasta kenties enemmän kuin muusta. Tosin vanhemmiten ukkosmyrskyt ovat muuttuneet sisätilaurheiluksi, mukavuudenhalu kun ajaa kastumisen välttämiseen. Kenties tämä viittaa tarpeeseen sanalle "tympääntymisentunne joka syntyy myrskyisenä päivänä siitä että ei kastumisen välttämisen vuoksi viitsi lähteä nauttimaan tuulessa huvikseen kävelystä."