Michael Stevens söi muroja ja tässä sivussa käsitteli sanoja kielentutkimuksellisella otteella. Tämän takana on myös kielifilosofinen pulma. Tavallisesti ihmiset käyttävät käsitteitä kuin ne olisivat asioita. Ja tässä kohden on hyvä huomata että esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei ole luonnontapahtuma. Se on byrokraattinen tapahtuma. Vuosi on toki jossain määrin sidottu maan kiertoon auringon ympäri. Mutta maapallo periaatteessa vain menee eteenpäin esimerkiksi saman gravitaatiosääntöjen mukaan koko ajan. Siksi on vaikeaa sanoa onko murot ja maito salaattia, keittoa vai ei.
Näkökulma on korostetun denotationaalisen semantiikan mukainen. Käsitteet konstruoidaan. Ne ovat pragmaattisia mutta eivät objektiivisia. Kieli ei ole kovin eksaktia mutta se on sitäkin sopimuksenvaraisempaa. Kirjaimissa ei ole taikainformaatiota jonka vuoksi "kissa" -merkkijono viittaa juuri tiettyyn karvaiseen ja naukuvaan eläimeen. Olemme vain sopineet asian. Ja tämä asia on mielivaltainen. Olemme rajanneet niin käsitteen että siihen viittaavat kirjainjonot tai äänneyhdistelmät. Ja kuten uuden vuoden kohdalla : Maailma ei välttämättä pidä näitä eroja relevantteina. Mutta me pidämme.
Sanoilla on syviä yhteyksiä kognitiotieteeseen. Silloin voidaan ottaa mukaan myös annos psykologiaa.
Jos otetaan tarkempaan huomioon mielenkiintoisen ongelman joka liittyy perspektiivien pluralismiin. Siis siihen miten samat asiat voidaan ratkaista hallittavissa olevilla tiedoilla monilla eri tavoilla. Voidaan puhua snobbaillen sivistyssanoilla vaikkapa "Schrödinger puzzleista" tai "quantum crosswordseista". Tällöin viitataan nimenomaan sanapulmiin joissa on tarkoituksella kaksi eri vastausta. Kuuluisin esimerkki tästä onkin varmasti New York Timesin sanaristikko jossa yhden rivin vastaus saattoi olla sekä Clinton että Bobdole. Kun ristikko oli vaaleja ennen tuntui että vaalien tulos olisi pitänyt arvata etukäteen. Mutta tosisaissa kumpi vain sopi ratkaisuksi. Sanaristikossa on toki muitakin sanoja mutta tässä kohden "Cat" vain muuttuu "Batiksi" kun Clintonin ensimmäinen kirjain vaihtuu BobDolen ensimmäiseen kirjaimeen. Ja sama oli toistettu jokaisen muun tuossa kohdassa olleen sanan kohdalla.
Kognitiotieteessä käytetään monissa tutkimuksissa sanantäyttötehtäviä. Sellaisia joissa on monia vastausmahdollisuuksia. Älypähkinöinä esitettävä pulma saattaakin olla vaikkapa täyttötehtävä R_PE jossa vastaus voi olla sekä RAPE että ROPE. (Ero raiskauksen ja köyden välillä on joskus yllättävän lyhyt. Mutta relevantti.) Ja esimerkiksi aggressiivisten sanojen tuominen termin eteen vaikuttaa tilastollisesti siihen kumpi sana tulee helpommin mieleen. Ja koeasetelmaa muuttamalla näitä voidaan myös muuttaa. Dan Arielyn "Predictable Irrational" kertoo jopa siitä miten mielikuvia ja valintoja voidaan ohjata tiettyyn suuntaan antamalla tiettyjä ennakkotietoja jotka lataavat ennakkoasenteita ja odotuksia. Tällöin puhutaan ankkuroimisesta (anchoring). (Esimerkiksi väkivaltaisilla sanoilla, murhilla ja rötöksillä, voidaan herättää muistikuvia RAPEen kun taas vasaroita ja nauloja listaamalla ROPE yleistyy.)
Asioiden yhteenliittäminen on assosiatiivista. Mutta assosiaatiot eivät ole kovinkaan satunnaisia. Tämän vuoksi käsitteiden sisältö että niiden suhde toisiin aivan eri käsitteisiin muodostavat skeemoja. Solso on määritellyt skeeman "a hypothetical memory struckture that includes knowledge about the class of information and the rules that govern use of that knowledge." Ihmiset luokittelevat asioita kategorisesti tavoilla jotka ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia. (Skeemoilla on jopa hierarkioita.) Niiden avulla maailmaa jäsennetään ja ne voivat siksi sekä auttaa että haitata oppimista. (Assimilointi on helpompaa kuin akkomodaatio ; On helpompi täydentää valmista ideaa kuin korvata se täysin uudella.) Lisäksi jos meille kerrotaan tarinoita, usein muistamme sen epätäsmällisesti. (Tosin usein tavalla joka muuttuu matkan varrella täsmällisemmäksi. Jos esimerkiksi kerrotaan tarinaa jossa joku "kulkee" monesti tarina muuttuu siten että pian henkilö on esimerkiksi "kävellyt" joka on täsmällisempi kuvaus liikkumistavasta mutta on matkan varrella livahtanut virhe tarinaan.) Ja toisaalta sosiaalisuuskin vaatii tätä ; Esimerkiksi ihmisten kommunikaatio keskenään johtaa affilioitumiseen jossa käsitteitä opitaan käyttämään yllättävän pienillä vihjeillä. Clinton Freemanin "Filling the Blanks" kuvaakin tätä sosiaalista puolta.
Jossain määrin tämä kielen epätäsmällisyys tuottaa ongelmia kommunikaatioon.
Olen itse melko huono viestijä. Usein näyttää että minä tulkitsen muiden sanomisia tavoilla joita nämä eivät tarkoita. Ja toisaalta monet tulkitsevat minun sanomisiani tavoilla joita en tarkoita. Tämä on varmasti sidoksissa siihen että monet sanat ovat monikäsitteisiä. Näin lauseista voi tulla omia "kvanttisanaristikoitaan".
Itselleni on tietenkin aina selvää mitä yhteyttä tarkoitan. Ja luen tekstini sen mukaisesti enkä näe vaihtoehtoisia lukutapoja omalle tekstilleni. Lukijapolo ei ole yhtä onnellisessa asemassa. Asiaa voisi auttaa pitämällä taukoa. Eli ensin kirjoittaisi tekstin jonnekin laatikkoon ja palaisi sen pariin vaikka parin viikon päästä. Ja vasta tämän jälkeen julkistaisi tuotoksen. Mutta kun lukija ei lue samoilla skeemoilla ankkuroitua tekstiä kuin minä, on tulkintaerimielisyys odotettavissa.
Toisaalta joskus myös leikin tällä ilmiöllä. Saatan esimerkiksi tarjota monitulkintaisen lauseen johon lukija sitten keksii sisällön. Ja kun hän reagoi tähän tiettyyn tulkintaan hän tulee paljastaneeksi itsestään jotain. Tämä on toki siitä ikävä että olen itse melko herkkä ankkuroitumaan tietyissä tilanteissa. En siis koe tulkitsevani tekstiä. Vaikka minut on koulutettu tietämään että sanoilla on eri tarkoituksia joita sitten ladataan tulkitsevilla sisällöillä. Toisaalta on lystikästä huomata miten esimerkiksi Arto Lehkamo ei yleensä hämäänny, vaan hän on kysynyt että mitä tarkoitan lausumallani. En pidä miehestä mutta tuon tyylinen huomiokyky on kuitenkin hyvä ja hauska piirre ihmisessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti