Pitäisikö hautakiveni tehdä saippuasta?

Jos katsoo hautaamista televisiosarjoissa ja elokuvissa, voi melko helposti huomata että kohtaukset panostavat liikkeeseen. Arkku ei yleensä ole näkyvissä tai paikallaan. Sitä kannetaan tai sitä ei nähdä. Hyvin usein tätä täsmennetään siten symboliikalla kuten ylös nousevalla savulla tai kynttilänliekeillä.

Jostain syystä paikallaan pysyvä ruumis ei ole monista viehättävä. ; Ruumiiden katselusta kyse ei voi olla, sillä hyvin moni sarja näyttää erilaisia patologiakohtauksia. Niissä ruumis on kuitenkin käsittelyn kohde ja huomio siirretään tällöinkin pois siitä itse kuolemakysymyksestä.

Uskoisin että kyse on nimenomaan liikkeestä. Se ikään kuin alleviivaa tai symbolisoi siitä että kuolema olisi jonkinlainen siirtymätila eikä loppuminen. Se, kun savu leviää ja kulkee ja häivyttää on maailmaa syleilevämpi. Tai kuten Peelo asian oleellisesti ja sivistyneesti ilmaisi "Myös kuolemansa jälkeen ihminen on kaikki, mutta ei mitään. Varsinkin polttoitsemurhan jälkeen Hänestä tulee yhtä maailmankaikkeuden kanssa - kaikki, mutta ei mitään!" Pysähtyneisyyttä korostava kuolemankuva voi paljon helpommin ahdistaa katsojaa. Siksi suosisinkin tämänlaisia asioita.

Toisaalta ihminen kyllä kaipaa pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä.

Tämä on automaattinen hautakiveni, en juuri nyt ole tavoitettavissa,
mutta puhu kivelle - koska minä en ole kuuntelemassa.
Voit jättää rukouksesi hiljaisuuden jälkeen.

Tähän tarkoitukseen hautakivet ovat mainioita. Ne eivät viittaa kuolemaan vaan ovat enemmän jonkinlaisia yhteydenpitopaikkoja, jotain jossa tietää missä joku on. Hautakivi on siis enemmän kuolleen kodin tai kuolleen puhelinvastaajan kuin kuolleen itsensä symboli. Tässä mielessä ne eivät käsittele kuoleman pysähtyneisyyttä siinä mielessä kun pitäisin.

Toki ihminen kaipaa etenkin omaa kuolemaa miettiessään jonkinlaista pysyvyyttä. Taiteilijoiden esimerkiksi ajatellaan elävän teoksissaan jotenkin tavalla jossa lähestytään iäisyyttä.

Aikaansaannosten pysyvyys on kuitenkin hieman eri asia kuin ihmisen itsensä pysyvyys. Asiaa voi lähestyä sellaisella reflektiolla johon itse päädyin asiaa miettiessäni ; Kun internetissä pyöritetään palvelua jossa henkilön digitaalinen historia, sosiaalinen media ja vastaavat, pyyhitään pois hänen kuoltuaan, minusta on jotenkin lohdullista jos joku joskus vaikka pitääkin jostain tuotoksestani. Sen sijaan esitin karkeasti että toivon että puolisoni unohtaisi tälläisessä tilanteessa minut mahdollisimman nopeasti. Toki jokaisen egoa varmasti rapsuttaa ajatus siitä että olisi jotenkin peräänitketty ja kaivattu. Mutta kun tämä ego nähdäkseni kuolee kuolemassa, on tämänlaisen kaipaaminen itse asiassa perimmiltään hieman vittumaista. Hautakivikin on kiveä jotta moni voisi muistaa pitkän aikaa ja palata puhelinvastaajalle.

Kompromissia voi olla kenties syytä hakea.

Hänelle joka voitti sikana väittelyitä internetissä. (Omasta mielestään.)

Hyvin harva ihminen on niin epäsosiaalinen että kuolema aikaansaisi pelkästään iloa. Siksi jopa allekirjoittaneen kuoleman kohdalla on joillakuilla poikkeushenkilöillä odotettavissa jonkinlainen suruaika. Toivottavasti lyhyt. Mutta se on ongelma johon on ratkaisu. Tai olotila joka pitää kestää jotenkin ja tässä kestämisessä on kysymys ongelmasta joka voidaan ratkaista.

Sain tähän idean kun löysin vanhoista Lontoon lomakuvistani patsaan joka oli tehty saippuasta. Se oli iso ja julkinen rakennelma. Se oli suuri. Ja koska Lontoon ilmanala on viehättävä, siellä on kauniita päiviä jolloin sataa tihuttaa vain kolme kertaa, patsas liukenee olemattomiin luultavasti muutamassa kuukaudessa. Saippuasta tehty hautakivi voisi olla jännittävä koska se olisi olemassa mutta vihjaisi että olisi jokin toipumisaika. Samalla se olisi minulle sopivalla tavalla kuoleman symboli. Se olisi paikallaan. Eikä siinä mitään ikuista ja pysyvää oikeasti ole. Ruumiit pysähtyvät ja maatuvat ja jopa taide unohtuu.

Tässä kohden asenteeni voi olla vähän niin kuin vastareaktio taidekriitikoille. Kun Suomessa tehtiin dokumenttia kuolevista, tätä taideprojektia kritisoitiin siitä että kenties aihe oli liian syvällinen taiteen tavoitettavaksi. Sillä katsojalle oli jotenkin jäänyt vaillinainen olo. Kriitikot olivat siis kaivanneet jonkinlaista katharttista kokemusta kuolemasta. Minusta taide joka käsittelee kuolemaa voi edes teoriassa olla toimivaa ja onnistunutta jos sen katsomalla todella jää vaillinainen ja ontto olo.