ZEN by terveyskeskus

Sairaalat ovat siitä omituisia paikkoja, että jos sellaiseen joutuu, joutuu kertomaan melko usein nimeään. Melko usein kysymys esitetään muodossa ; "mikä sinun nimesi olikaan?" Kysymyksessä on usein nimenomaan menneeseen viittaava aikamuoto. Eihän siinä voi vastata muuta kuin "Ai niin kuin ennen äitini ja isäni syntymää?"

Välihuomautus

"Tästä oli tarkoitus tulla Johdanto, mutta jotain pääsi tunkemaan sen edelle. Siksi päätimme, ettei tätä sittenkään voi sanoa Johdannoksi. Me kysyimme Pöllöltä, joka osaa neuvoa tällaisissa asioissa, miksi sanotaan Johdantoa joka seuraa jonkin perästä. 'Välihuomautukseksi', hän vastasi tietävästi. Ja koska Pöllö sanoo että tämä on Välihuomautus, niin sitä se on."
(Benjamin Hoff, "Nasu ja Te")

Olen tuottanut 3400 blogausta. (Oikeasti tämä on 3401. blogaukseni, mutta kuka näitä muka laskee?) On siis aika harjoittaa (myöhästynyttä) perinnettä ja kirjoittaa blogaamisesta vain sen vuoksi, että niin Kuuluu Tehdä. (Ja olen niitä ihmisiä jotka eivät saavu paikalle kaksi tuntia myöhässä hikisenä juosten, vaan jotka sapuvat kaksi ja puoli tuntia myöhässä rauhallisesti kävellen ja jotka kysyvät ensimmäisenä jotain siitä että vieläkö ehdin ajoissa.)

Blogitekstejäni voi arvioida monella tavalla. Mielestäni yksi hyvä tavoite voisi olla että jokainen niistä olisi jonkinlainen välihuomautus tai välihuudahdus. (Ei siis "väitöskirja" tai "IQ:n osoitus" kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.) Välihuomautus kun on jotain joka korostaa sen olevan keskellä prosessia. (Ja lisäksi huudahdus pitää sisällään huutamista, ja minä tietysti tykkään huutaa kaikille aina ja kaikkialla, aivan kuten jotkut tuntuvat ajattelevan.)

Toisaalta opin arvostamaan välihuomautuksia kun joskus kuuntelin Alivaltiosihteereitä. (Tarkalleen kun kuuntelin sitä kun he kertoivat siitä, miten radiosketsejä rakennetaan.) Niissä huomioon nousivat välihuudahdukset. Moni ajattelee että huumorin ytimessä on vitsi. Ja siksi he yrittävät saada niitä mahdollisimman paljon. Alivaltiosihteerit taas esittivät että hyvään kuunnelmasketsiin kuuluu toki myös vitsejä, mutta myös välihuudahduksia jotka antavat kuulijalle aikaa ymmärtää vitsin sisällön. (Huudahdus luo ajan jona vitsi ymmärretään ja nauru kirpoaa.)

Huumorin tuottamisessa suurimpia ongelmia onkin juuri siinä, että monesti ihmiset ymmärtävät että sanaleikit, kielellä iloittelu, surrealismi, kaksimielisyydet, tabuja rikkova jossain määrin rehellinen röyhkeily - ja kenties myös oikein ajoitettu ja surrealisoitu väkivalta ja muut makaaberit asiat - kuuluvat huumoriin. Siksi he kylvävät niitä paljon. Kuitenkin jos asiaa tarkastelee kunnolla, voidaan sanoa että nämä kaikki mainitsemani elementit ovat huumorille hieman kuten nonparellit kakulle. Niitä tulee ripotella kohtuudella, mutta jos eteesi läiskitään kakun sijasta lautasellinen värikästä sokerihilua, se ei ole mikään hyvä asetelma kakkukynttilöiden pystyttämiseen tai makunautintoon. ~ Tässä mielessä välihuomautukset ovat tärkeitä. Kakku määritellään aina koristeiden ja täytteiden mukaan, eikä korosteta että syödään sitä taikinaosaa. Mutta oikeasti kakku määrittyy juuri sillä että siinä on se taikinaosa, ja esimerkiksi mansikkakakussa sen täsmennysosaa tarvitaan koska mansikka ei ole kakun käsitteelle yhtä oleellinen kriteeri kuin taikina. Taikina määrittää kakun, ja täytteet ovat kakuissa vain täsmentäviä käsitteitä.

Välihuomautuksen idea ei tietysti jää pelkkään huumoriin. Sellaista tarvitaan varmasti muuallakin. Esimerkiksi tieteen popularisoinnissa on varmasti tarpeen rytmittää tekstiä välihuomautuksilla. Samoin kun minä kirjoitan tänne, on selvää että tekstien välisessä vaikeustasossa on melko suurta vaihtelua. Osa vaatii taustatietoa ja osa ei. Syynä on tietysti se, että aihe ja kulma voi vaatia erilaisia erikoiskäsitteitä. Vaikeustason myötä tulee usein välttämättömäksi käyttää spesifejä termejä ja alustaa niitä vähemmän (koska muuten teksti paisuisi aivan mahdottomaksi eikä vain melkein kuten nytkin usein käy. Vähemmän on joskus enemmän.) En kuitenkaan näe että helpot juttuni olisivat turhia. Niissä on mielestäni ollut joku hassu idea tai muu syy, jonka takia ne voivat olla avuksi. Näkisin että hyvä filosofi tarvitsee välistä myös taukoja, välihuudahduksia, joiden kohdalla ei ole kysymys siitä että päähän ladataan suuri määrä dataa, vaan se että jo olemassa olevalla datalla leikitellään keveästi välittämättä välttämättä siitäkään onko lopputulos erityisen onnistunut.

Lisäksi on hyvä huomata, että tiukka filosofia toimii aivan erilaisella rakenteella kuin suvantopaikkojen filosofia ; Esimerkiksi aforismit, joita voisi kutsua filosofisiksi välihuudahduksiksi, nojaavat usein (a) ZEN -koanien tapaan siihen että ihminen kohtaa tietämättömyytensä sellaisessa jonka hän luulee tietävänsä (b) Paradoksien luomaa hämmästystä sitä kuinka tiedetty johtaa odottamattomiin ja jopa eihaluttuihin lopputuloksiin. (c) Alleviivaavat tai ohjaavat ja avartavat meidät huomaamaan että meillä on näkemys johonkin aiheeseen johon emme tienneet sellaista olevan.

Näkisin että jokainen näistä kohdista on filosofisesti arvokas. (Oikein käytettynä.)

Nassim Taleb esimerkiksi kuvaa sitä minkälaista aforismeihin pohjaavan luovan filosofisen ajattelun tulisi olla. Hän kuvaa sitä esimerkiksi seuraavasti ; "The ideal trivium education, and the least harmful one to society and pupils, would be mathematics, logic and Latin ; a double dose of Lathin authors to compensate for the severe loss of wisdom that comes from mathematics; just enough mathematics and logic to control verbiage and rhetoric."

---

Kirjoittaja ei ole humoristi, aforistikko tai filosofi. Hänellä on vain nälkä.

...korjaan ketään

Puolisoni ei juurikaan katso televisiota. Eikä hän pidä sarjoista joissa on ruumiita. Itse olen kuitenkin seuraillut yhtä sarjaa. Se ei ole "Dexter", joka on sarja joka vastannee sitä mielikuvaa joka useilla lienee minusta. En kuitenkaan kykene seuraamaan kyseistä sarjaa. Sen filosofis-humoristiseksi tarkoitettu kuvailu tuntuu yksinkertaisesti liian kauhealta. En myöskään katso "Housea" ihan sen takia että kyseinen sarja on jo saatu päätökseen ja eräs televisionkatsomishistoriani merkittävimmistä ajanjaksoista on täten saatu päätökseen. Se on "NCIS". Tänään sain puolisoni katsomaan kyseistä sarjaa, sitä kun tulee kätevästi kahdelta kanavalta peräkkäisinä tunteina (sääli vain että eri tuotantokausista). Kommentti oli "Nyt tiedän miksi tykkäät tästä sarjasta. Se on tuo Gibbs." ... "Kyyninen mutta hauska. Ei kunnioita auktoriteetteja korjaan ketään."

Tämänlainen sankarikuvaus viihdyttää minua yleisesti. Lisäksi sillä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani kyynisen optimismin elämänasenteeseen. ; Olen yksinkertaisesti ihmisenä aivan läpitunkevan negatiivinen. Tämä voisi olla ahdistavaa, mutta olen oikeastaan tästä huolimatta - tai oikeastaan juuri tämän vuoksi - jotain joka näyttäytyy iloisuutena ja positiivisuutena. Itse asiassa voidaan sanoa että House kuvaa minua äksyimmilläni, mutta jos kyynisen optimismin ottaisi ideaalina, niin Gibbs itse asiassa noudattaa tätä paremmin ; Housea kuvaa humanismista kumpuava turhauma ja kärsimys johon reagointi sarkasmein johtaa siihen että ihmiset suhtautuvat häneen nuivasti ja ongelmat itse asiassa kasautuvat ; Gibbs taas on enemmänkin liikkeellä asenteella jossa pinnallisesti samantapainen sarkastinen asenne ei tuotakaan ongelmia vaan ratkaisee niitä. Esimerkiksi selitys siihen miksi muille ärhentelevä koira ei pure häntä saa selityksekseen Gibbsmäisen tokaisun jonka sisältö on se, että "dogs can smell sarcasm."

Itse asiassa tällä "TV:stä tutulla" asenteella on yllättävän suora kytkös Camus'n moraaliin ; Hän kuvaa tätä kuuluisassa "itsemurhaesseessään" "välimerelliseksi valoksi" joka tarkoittaa sitä että se, miten maailma kuvataan ei muuta sinua. Sietämättömyyteen ei pidä jäädä "rypemään", vaan tätä siedetään asiantilana ilman että vaivutaan epätoivoon. Tämä on itse asiassa helppoa jos maailma nähdään absurdina, ja on hyvin vaikeaa elää tämän mukaan jos kärsimystä yritetään sietää paremmin rakentamalla jotain joka usein näyttäytyy optimismina tai toivona ; Camus korostaa juuri sitä, miten se, mikä yleensä koetaan "riittäväksi selitykseksi elämälle" muuttuu joksikin jonka nimissä elämästä sitten tehdään sietämätöntä. Syy joka antaa ihmiselle filosofisen oikeutuksen elää on usein se syy jonka puolustamisen nimissä hän on valmis kuolemaan.

Tämä itse asiassa muistuttaa zeniläinen nirvanakäsitys, jossa korostetaan luopumista. Alan Watts kuvaa tätä "ZEN" -kirjassaan seuraavasti  (s.70-71) "Yhtäältä tarkasteltuna se vaikuttaa epätoivolta - sen tunnustamiselta että elämä ehdottomasti tekee tyhjiksi yrityksemme hallita sitä, että kaikki inhimillinen pyrkimys on vain katoava käsi kourimassa pilviä. Toisaalta tarkasteltuna tämä epätoivo puhkeaa iloksi ja luomisvoimaksi sen periaatteen mukaiseti, että elämänsä menettäminen on sen löytämistä: kun Minän pelastamisen ja hallinnan yrityksiin sisältyvä huoli ja turhautuminen lakkaavat ehkäisemästä, löydetään toiminnan vapaus." Watts kuvaakin kirjassaan laajasti sitä että ahdistus johtuu pohjimmiltaan siitä että ihminen riippuu yhä väkisin odotuksissaan ja vaatimuksissaan maailmaa kohtaan. Hän toki muistuttaa siitä mitä se ei tarkoita (s 84) "Akateemiselta kannalta prazna-paramita ja Nagardzunan oppi ovat epäilemättä jonkin muodon nihilismiä tai 'absoluuttista relativismia' Mutta tämä ei ole Nagardzunan kanta. Dialektiikka, jolla hän hajottaa jokaisen todellisuuskäsitteen, on pelkästään keino tarrautumisen noidankehän murtamiseksi, eikä hänen filosofiansa päätepiste ole nihilismin viheliäinen epätoivo vaan vapautuksen luonnollinen ja valmistautumaton autuus (ananda)."

Camusin ajatteluun palaten tämä itämainen asenne voidaan modifioida länsimaiseen viitekehykseen pienin tausta-ajattelumuutoksin tarkoittamaan sitä että absurdi tuntuu ahdistavalta vain koska ihminen ei ole sisäistänyt sitä ; Jos sen on sisäistänyt, niin mitää ahdistavuusongelmaa ei enää ole. Camus korotti itsemurhan tärkeimmäksi filosofiseksi kysymykseksi ja huomasi että vastaus on ei. Camus olisi itse asiassa kieltänyt itsemurhan ja jopa eutanasian siksi että hänestä tämä on huonoa suhtautumista absurdiin.

Oikeastaan kyyninen optimismi on juuri tätä. Paitsi että se ei ole absurdia maailmaa koska maailma on säännönmukainen eikä siksi ole mitään absurdia elämää johon vapautua. Ja se ei ole myöskään zen. Sillä vaikka zenissäkään ei ole mitään mihin vapautua, siinä kuitenkin on "mistä vapautua". Kyynisessä optimismissa ole edes mitään mistä voisi vapautua. Maailma on osittain käsitettävä, maailma täynnä ongelmia jotka voidaan ratkaista ja olotiloja jotka on vain siedettävä. Ja usein ero näiden kahden välillä paljastuu omaksi tyhmyydeksi, joka asettaa rajat sille mitä käytännössä voi ratkaista. Kärsimys ei siis pohjimiltaan ja oikeasti johdu haluamisesta itsessään ; Kärsimys johtuu ponnistelusta jolla tätä saavutetaan jolloin se tuo mukanaan myös tyyneyttä ja onnellisuutta. Ja osa kärsimyksistä johtuu epäonnistumisesta joka kuluttaa ponnistelut turhiksi ja tarjoaa kiitokseksi ja vastineeksi kärsimystä. Tässä maailmassa epävarmuus ongelman ja olotilan jakamisessa on ikuinen, ja pohjimmiltaan ainut varma olotila on oma epätäydellisyys ja tyhmyys joka on niin rajatonta että siitä ei voi parhaalla yrittämiselläkään päästä eroon.

Jos etsit häiriötöntä mieltä, sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua maailmasta sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua mielen prosessoimilta käsitekokonaisuuksilta sinun on kuoltava. Karkeimman ja selvimmän tietoisuuden sammuttaminen ei nimittäin riitä, on sammutettava aivojen neuronien tanssi, alitajunta ja tämän mukana elintoiminnotkin. Jos haluat olla pettymyksistä ja haluamisista vapaat, sinun on kuoltava. Sillä muuten kaipaat sitä paljon puhuttua "vettä kupissasi". Joka on muuta mieltä saa kävelykepistä päähän ja näemme että hänessä on vielä joko säpsähtämisen henki tai elämäss roikuminen. Ellei hän tietysti sitten kuole prosessissa jolloin hän on toki vapaa käsitteistä, ihmisten vallasta, tuskasta, kärsimyksestä, haluamisesta. Kaikesta.

Siinä on sitten hieman seuraavan koanin tapaan "Elämän pelastamiseksi se on tuhottava ; Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen kerran rauhassa ; Yksi sana asettaa taivaan ja maan ; Yksi miekka tasaa koko maailman." Mutta vähemmällä eeppisen ylevällä paatoksella ja enemmällä huumorilla.

FREEEeeedooommmm!!

"-"Hei, minä luulin, että Zen opettaa vapautumaan tuollaisesta kumartelemisesta! Minä ainakin olen vapaa moisesta! Voin SYLKEÄ kaikkien patsaiden päälle!"
-"OK. Sinä syljet. Minä kumarran."
("Zen Comics II")

Ylläoleva Zen -ajatteluun nojaava koanin/sarjakuvanpätkä opettavat tärkeän aspektin vapaudesta. Kun sarjakuvassa buddhapatsaat synnyttävät voimakkaan tunne-elämyksen, ei voida puhua oikeastaan vapaudesta. Buddhalla on rienaajallekin valtava merkitys. Ikonoklasmi on merkityksellistä jos ja vain jos tuhottavalta kohteelta ei olla vapaita. Näin esimerkiksi uskontokritiikki tai evoluution vastustus kertoo että henkilölle kyseinen asia herättää tunteita ja on siksi tärkeä jollain olennaisella tavalla. Ei voida puhua vapaudesta vaan kiinniolemisesta.

Tämä aspekti selittänee osaltaan myös Sarten kannanottoa siihen että ateisti ei ole irtautunut Jumalasta. Ihmisen mielessä on käsitteistöä joka on hänelle opetettu. Ja olipa näkemys sitten totta tai ei, niin ihminen on jossain suhteessa tähän käsitteeseen. Ateismin määritelmä (a-teist) kuvaa juuri jumalauskon puutetta. Puutetta joka pitää mainita sen Jumalan kautta. Tätä voisikin kuvata ateismin tragediaksi.

Onkin hyvä huomata että ateismi puhuu paljon vapaudesta. Sen ydin on individualistinen ja se on vapautumiskannanotto uskontoon. Tätä näkemystä kritisoidaankin usein sillä että ateistit kritisoivat paljon uskontoa ; Uskonnon täytyy siis olla hyvin tärkeä asia heille, kun se herättää tunteita. Tätä käytetään jopa kannanottona sille, että uskonnon on oltava yleisinhimillisesti hyvin tärkeä asia. Jumala on niin suuri ja todellinen että ateistikaan ei voi elää ilman aihetta.

Zen -ajattelusta voidaan saada toinenkin olennainen piirre. Tätä kuvaamaan saadaan televisiosarja "Life" jonka jaksossa "Dig a hole" käydään seuraava sananvaihto "So everyone going to that Zen center was just completely screwed up. Right?" johon vastataan "People go there seeking peace. People seek what they don't have. Only troubled people seek peace." Ateistit eivät väitä olevansa vapaita vaan tavoittelevansa vapautta ja haluavansa tätä. Uskontojen vaikutusvalta on kuitenkin niin suuri, että sitä tungetaan joka väliin. Yleinen ateistien kanta onkin että uskonnolla ei olisi sen herttisen merkitystä jos se olisi todella yksityisasia, jota ei vedettäisi esimerkiksi poliittiseen keskusteluun niin että ottaakseen kantaa mihin tahansa aiheeseen (abortin tai eutanasian kautta kaljapullojen kaupassamyyntiin. Tai kauppojen aukioloajoista lasten piiskanantamisesta homoavioliittoihin) ei joutuisi ottamaan aina kantaa uskontoon. Monet aiheet on peräti uskonnollistettu niin että niihin tietyt kannanotot nähdään samana kuin uskonnonvastaisuus. Hitchensin kuuluisan kannan mukaan "Religion poisons everything" ja siksi siltä ei olla vapaita.

Kun ymmärtää että ateistit ovat vapaiden herrasmiesten sijasta vapaustaistelijoita, ymmärtää heidän toimintansa järjestäytyneisyydestä uskontokritiikki-intoon asti varsin helposti. Samalla "homo religiosus" -ajattelu jossa uskonto on "yleisinhimillistä" ja erityisen arvokasta ja jossa ateistien uskontokritiikki nähdään "Jumalan vihaamisena" näyttävät lapsellisilta, jopa naurettavilta.

Joka vitsaa säästää se Billiä vihaa

"Do you find me sadistic? You know, I bet I could fry an egg on your head right now, if I wanted to. You know, Kiddo, I'd like to believe that you're aware enough even now to know that there's nothing sadistic in my actions. Well, maybe towards those other... jokers, but not you. No Kiddo, at this moment, this is me at my most ... masochistic."
(Bill, "Kill Bill", vol 1)

Eilen kirjoitin "Kill Bill" -elokuvasarjasta siten, että keskityin sen pääteemaan, buddhalaisuuteen. Tässä käsittelin toki molempia elokuvia samanaikaisesti, mutta painotus oli kuitenkin enemmän ensimmäisen osan kohdalla. Syynä oli se, että ensimmäisessä elokuvassa tutustutaan Beatrixiin. Toinen osa taas keskittyy enemmän Billin ympärille ja oikeastaan vasta toisessa elokuvassa on Beatrixin "origin story". (Mikä on poikkeuksellinen tapa lähestyä tutustuttamista ; Länsimaissa ajatellaan usein että historian tunteminen on tärkeää ja että alkuperä, provenienssi, jotenkin auttaisi tuntemaan mitä asia on. "Kill Billissä" teot ja oleminen ovat tutustumista ja vasta tämän jälkeen "voidaan lähestyä asian historiaa".)

Tämäkin valinta keskittyä alkuperään ja menneen elämän tarinaan toisessa osassa on kuitenkin elokuvan teemaa tukeva. Sillä jos Beatrix ilmentää buddhalaista halusta irtautumista, Bill pyrkii sen maksimoimiseen.

Billin hahmoa voidaan kutsua äärimmäisen Niezscheläiseksi, hän on hahmo joka pyrkii yli-ihmisyyteen ja elämään jossa tapahtumissa on merkitys ja jossa katumusta menneisyyteen ei ole. Merkittävin huomio on, että hän ei ole sadisti ; Hän itse toteaa ensimmäisessä osassa että kostettava tappotyö kirkossakin on hänelle äärimmäisen masokistinen aktio ; Tämä asenne on ymmärrettävissä nimen omaan Nietzscheläisen viitekehyksen kautta ; Tunteiden saavuttaminen on tärkeää ja kärsimys ja kokemus ovat toisiinsa nivoutuneita. Siksi siinä missä buddhalainen pyrkii tuskan poissaoloon ja tavoitteellisuuden - merkityksellisyyden - katoamiseen, on nietzscheläinen elämässä tavoitteiden, heittäytyvän riskinoton - ja merkityksellisyyden - sävyttämää. Tämä sama asenne näkyy siinäkin että Bill alleviivatusti kieltää tappamasta Beatrixia sairaalassa. Hän on avuttomassa tilassa ja hänet voitaisiin myrkyttää kooman aikana. Mutta Bill kokisi tämän murhaajan oman itsen halveeraamisena.

Tämän ymmärtäminen on kenties helpompaa ottamalla avuksi eilen manattu Schopenhauer. Hänen maailmassaan "onnellisuus ei kuulunut kauppaan". Hän pyrki vain välttämään riskejä. Nietzschen taas kerrotaan kokeneen nuorempana viehtymystä tämänlaiseen ajatteluun mutta tajunneen että jos ottaa riskejä ja on valmis kärsimään, niin maailmassa on paljon merkitystä. Onnellisuus kuului kauppaan, mutta onnellisuutta sai jos ja vain jos oli valmis hyväksymään myös sen, että surullisuus tuli mukana. Schopenhauerilainen varovaisuus johtaa tunteettomuuteen ja merkitysten liudentumiseen.

Tarantinon ratkaisu on nerokas. Sillä vaikka yli-ihmisopilla onkin negatiivinen maine, on itse asiassa melko vaikeaa keksiä aitoa yli-ihmistä joka kuluttaa elämänsä destruktiivisessa aktiossa. Eli jossain jossa tapetaan muita. Omalakisuus kun ei tarkoita julmuutta ; Ei olla pahoja vaan hyvän ja pahan tuolla puolen. Tämä väärinkäsitys on hyvin kattava ja itse asiassa murhaava oikeaoppinen nietzscheläinen voi tuntua vaikealta rakentaa. Tarantinon oivallus siitä että Billille tappaminen on masokistinen aktio muuttaa tämän olennaisen asian ; Klassisen väkivallantekijän ajatellaan olevan tuhoava sadisti, ja tämä näkemys on suorastaan ristiriitainen yli-ihmisen kanssa. Mutta tekemällä tappamisesta masokistisen aktion, jossa pahoja tehdään koska siinä on maksimaalinen tunne-elämys jossa kärsimys ja nautinto ovat yhteensidottuja, tilanne muuttuu. Tämän tuskan kautta Bill kanavoi taidettaan, jonka pääasiallinen tuotantoväline on muiden ihmisten veri.

Kill Billissä onkin jännite itämaiselle tyypillisen buddhalaisen asenteen ja länsimaisen nietzscheläisen asenteen välinen kamppailu. Beatrix joutuu kamppailemaan tällä aralla alueella, joka näkyy esimerkiksi ensimmäisen osan lopussa jossa hänen kerrotaan olevan vain länsimainen tyttö joka leikkii katanamiekoilla.

Koska tarinankerronnassa jännitteet ovat usein eroavaisuuksia, on kuitenkin hyvä huomata se, mikä yhdistää molempia. Se on Jumalan tappaminen ; Tämä teema näkyy elokuvassa monessa paikassa. Kun Hattori Hanzo tarjoaa miekkaa, hän huomauttaa seuraavaa : "I am finished doing what I swore an oath to God 28 years ago to never do again. I've created something that kills people. And in that purpose, I was a success. I've done this because, philosophically, I am sympathetic to your aim. I can tell you with no ego, this is my finest sword. If on your journey, you should encounter God, God will be cut."

Hanzon asenne on järkevä, koska kävipä Beatrixin sisäisessä kamppailussa miten tahansa, niin tämä asia olisi jokin joka tapahtuisi. Jumalansurma yhdistää sekä nietzscheläistä maailmaa että buddhalaista maailmaa. Eli niitä maailmankuvia joiden välisestä välienselvittelystä elokuvasarjassa on ylipäätään kyse.
1: Buddhalaiset tuntevat koanin "jos kohtaat Buddhan tiellä, tapa hänet." Tämä koan on monimerkityksellinen. (a) Ensinnäkin buddha on nirvanassa joten hän ei tavallaan voi olla täällä. Joten jos tapaat buddhan, hän on feikki. (b) Toinen asia on siinä, että jos tapaat buddhan ja hän on aito buddha, et kuitenkaan voi tappaa häntä oikeasti, joten jos yrität tappaa buddhan ja onnistut tässä, paljastat vain huijarin joka on jossain määrin hyvä asia. (c) Elokuvan kannalta merkityksellinen tulkinta on siinä, että buddha on ihmisille myös tavoite ja maali, jotain joka konkretisoi tavoitteet. Näin luonnollinen elämä voi unohtua kun elämä muuttuu elämisen sijasta elämisen tavoittelemiseksi. Buddhan kohtaaminen etäännyttäisi buddhalaisuudesta, ja buddha olisi esteenä jossain jossa buddhan pitäisi olla apuväline. Kohdattu buddha ei siis oikeastaan voisi olla mitään muuta kuin huijari ja epäjumalankuva.
2: Nietzschen tunnettu hokema taas sanoo että "Se joka jumalaansa rakastaa se häntä kurittaa." Hänen maailmassaan Jumalasta tulee helposti nihilistiseen elämään ajava laimea tuskan turruttaja. Nietzschestä tämänlainen tavoitteeton autius olisi huono asia. ~ Jos tämä tuntuu omituiselta, niin toki klassinen kristinuskokin pitää sisällään sadistisen tuhoavan rakkauden. "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain." Tämä muistuttaa että "kurituksen" nähdään länsimaisessa maailmassa olevan jotain jolla saavutetaan asioita. Se on intentionaalista aktiota jossa päämäärä oikeuttaa keinot.

Onkin mielenkiintoista huomata, että vaikka ensimmäinen elokuva onkin buddhalaisuutta korostava, siinä Beatrix on enemmän nietzscheläinen. Elokuvassa on kysymys tämän muuttamisesta. Toinen osa, jossa Beatrix lopulta saavuttaa nirvanan - ainakin ZEN koanien perinteessä on esityksiä joiden mukaan jos koanin ymmärtämiseen ei liity naurua, sitä ei ole ymmärretty oikein - taas on korostetummin elokuvana nietzscheläinen mutta Beatrix itse on siinä buddhalaisempi. Yksi nerokkaista ratkaisutavoista onkin juuri väkivaltaistaustaisen "origin storyn" laittaminen nimenomaan toiseen osaan. Sillä menneisyys, tulevaisuus ja vastaavat ajalliset teemat ovat erityisen länsimaalaisia. Jo tämä ratkaisu tekee elokuvan sävystä heti "monta astetta nietzscheläisemmän". Näin elokuvassa tausta on maailma ja Beatrixin hahmo elää siinä. Vasta lopussa onnistuu ykseys jossa ulkopuolen ja sisäpuolen ero muuttuu merkityksettömäksi. Jännite johtuu siitä että Beatrix on kesken. (Tämäkin on jotain joka ei oikein länsimaiseen mindsettiin sovi.)

Onkin erikoista että Billin ja Beatrixin välinen suhde on omalla tavallaan jumaloiva. He ovat toistensa Jumalia. Näin ollen maailmankuvien käsittely paljastaakin että Bill on Beatrixin jumala jonka hän tappaa. Ja Beatrix on Billin jumala jota hän kurittaa. Tappaminen on irtautumista. Ja irtautuminen on vapautumista. Kurittaminen taas on kiinnipitämistä, jotain joka ylläpitää riippuvuussuhdetta. Tämä taas ei johda vapautumiseen vaan sitoutumiseen.

Kaltevasti pinnalla

Lueskelin Wikipediassa Kleinin pullosta. Sen englanninkielisellä keskustelusivulla vastaani tuli jotain jota ei kenties osaisi odottaa wikipediassa, joka ei aja "omaa tutkimusta". Kommentointipuolella on tietysti vapaampi henki, ja tämä on sekä hyvä että huono asia.

Siellä nimittäin kerrotaan miten kommentoija kokee Kleinin pullon ja Möbiuksen nauhan tärkeäksi medintointiapuvälineeksi. "excellent meditative devices, a bit like Zen koans" Teksti on hyvin pitkä ja kiinnostuneet voivat lukea sitä itse. Ideana on se, että kleinin pullo on ainutlaatuinen vertauskuva "The Sphere for a long time was a symbolic figure of Totality; but a Sphere actually presupposes two incommensurable surfaces. The Moebius Loop and the Klein Bottle are far more itneresting and useful symbols for Totality (or Unity, Oneness)." ja että tämä on apuväline joka selvittää vanhan ZEN -filosofiassa vastaan tulevan ongelman ykseyden ja moneuden suhteesta. "age-old 'problem' of the relationship between 'one and many' requires that difference is possible. How do you get One to self-differentiate?" Kleinin pullo opettaakin meille sitten esimerkiksi suhteen transsendenttiin.

Tämä voisi tietysti olla mielenkiintoinen itsessään, mutta tässä vertauskuvassa esitetään olevan enemmän "So, you can say that the KB and ML are 'symbols'; but they are something more than that. They are 'analogies' or 'analogues', in a rather deep sense. There is something about the 'logic' of their definition which seems to correspond (co-respond) very neatly and nicely with the structure of experience that I am far too briefly indicating here." Ja tämä syvempi analogia kertoo totuuden ihmisyydestä "from the spatiotemporally localised-limited perspective of an 'embodied being', it appears (for reasons I won't go into here) to be inherently demarcated into two divided domains: the 'internal' and the 'external', concepts which often are superimposed upon the 'mental' and the 'physical', the 'private' and the 'public', and so on." Ja että tällä on takana jo paljonkin fenomenologista tukea. "From my point of view, this is a 'theory' that has a good deal of experimental (phenomenological) proof, already."

Tämänlaisen systeemin ongelmana on tietysti se, että siinä hypellään tasolta toiselle.
1: Siinä käsitellään matemaattista abstraktiota, ja sitten selitetään että fysikaalinen maailma on juuri tämänlainen. Tämä on mielivaltainen hyppy, koska topologisia konsepteja on hyvinkin erilaisia.
2: Siinä katsotaan kleinin pullon sisä- ja ulkopuolen määrittelyeron vaikeutta ja selitetään että tämä vaikeusero olisi yleistettävissä. Vaikka tosiasiassa toisilla topologisilla konsepteilla on toisenlainen tila ; Pallolla on kaksi pintaa ja sen kohdalla on myös järkevä sisä- ja ulkopuolen ero.
3: Siinä hypellään näkökulmien vertauskuvan ja mallintavan vertauskuvan välillä etenkin silloin kun abstraktiolta hypätään sosiaaliseen kulttuuriin. Siinä taso on selvästi samanaikaisesti näkökulmien vertauskuva joka selventää että yksityisen ja poliittisen erottaminen tosistaan on usein vaikeaa (mikä onkin totta) ja samalla tämä tasomaisuus nähdään ikään kuin asian luonteena ja jonain joka olennaisesti myös kuvaa tämän sosiaalisuuden rakennetta (mikä taas jää todistamatta).

En ole oikein koskaan ymmärtänyt näitä kuvauksia joissa jokin vertaus joka tekee asiasta muistettavan muuttuukin ikään kuin matkan varrella konkreettiseksi. Vertaus muistisääntönä ja oppimisvälineenä sekoitetaan tässä käytänteessä samaksi asiaksi kuin vertauksen konkreettisuus ; Jos asia opitaan ja voidaan selittää helposti muistettavasti, se ei ole sama kuin asian "perimmäinen luonne".

Näissä tuntuukin usein olevan takana se, että jos ideologialla on jokin monimutkainen ja ylitsepääsemätön vaikeus, he ottavat konseptin jonka avulla tätä ongelmaa voidaan väistää. Ja näin päästään siihen että todellisuus mukailee Kleinin pulloa koska Kleinin pullo tarjoaa kätevän keinon joka poistaa intuitiivisen arkikielen tasolla tunteen ongelmasta. Kleinin pulloa ei siis havaita yhteensopivaksi todellisuuden kanssa, vaan koska jo valmiiksi todeksi päätetty maailmankuva pitää sisällään vaikeuksia joihin Kleinin pullo tarjoaa jonkinlaisen ratkaisun, on sen oltava sama kuin osuva todellisuuden kuvaus.
1: Tämä on tavallaan vielä mutkan verran hauskempaa ; Koska sisäpuoli ja ulkopuoli on Kleinin pullossa intuitiivisesti ongelmallinen (matemaattisesti se ei ole paradoksaalinen tai ongelmallinen ollenkaan, se ei ole paradoksi matematiikassa vaan suhteessa arkiajatteluun), niin yhden ja monen välinen ero olisi samanlainen epäintuitiivinen ongelma eikä jotain joka nyt vaan tulee nimenomaan analyyttisen ajattelun kohdalla vastaan.

Tosin mystiikan kohdalla tässä tuntuu olevan innostus termeihin termejen vuoksi. Kleinin pullo ei itse asiassa ole kovin intuitiivisia ongelmia purkava esimerkki koska se on itsessään varsin omituinen. Sitä ei esimerkiksi voida tehdä kunnolla kolmiulotteisena kappaleena, vaan siitä tehdään ikään kuin "likiarvoja". Se "ei mahdu" kolmiulotteiseen maailmaan. Siihen liittyviä matemaattisia sanoja voi kuitenkin käyttää uskottavuudentuomisvälineenä.

Mutta fenomenologisessa analyysissähän onkin kysymys kokemuksesta ja fiilistelystä. On aina mukavaa kun joku tarjoaa meditaatiotyökalun jonka ydin on siinä että todellisuus on jotain koska siihen saadaan fiiliksiä. Tässä vain aina tuntuu unohtuvan se, että fenomenologit korostivat sitä että mallintamiset ja vastaavat sitovat ajattelua, johtavat kokemuksen välineelliseen mekaniikkaan olemassaolon sijasta. Ja itse asiassa Kleinin pulloesimerkkimmekin voidaan nähdä tämänlaiseksi pinnallistamiseksi.

Arvoitukseksi on lisäksi jäänyt se, miten tämänlaisten ajatusleikkien avulla kasvetaan ihmisenä. Mutta oppiipahan siinä sivussa matematiikkaa kuitenkin.

☯Valmis maailma

Länsimaiset ihmiset tuntevat itämaisen jing-jang -käsityksen yllättävän hyvin. Tunnetaan, että jang on "miehinen" ja jing "naisellinen". Toinen pimeä ja toinen vaalea. Näin länsimaissa helposti ajatellaan että rakennelma on erottava : siinä jaetaan vastakkaisuudet erilleen. Harmonian nähdään tarkoittavan sitä että jing ja jang ovat samanarvoisia. Eli jing-jang -ajattelu näyttäytyy usein hieman koulukiusaamista ennaltaehkäisevältä sloganilta "kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia."

Taustalla on kuitenkin hieman mutkikkaampi suhde. Tässä jaottelu onkin pinnallista. Jing-Jang -luonne ei ole "perimmäinen olemus", jokin essenssi joiden sekoittuessa kaikki muodostuu. Ne ovat vain "perimmäisen ilmenemistä".

Itämaisen taustanäkemyksen mukaan alussa oli tyhjyys (無極) jossa syntyi taiji (太極), joka tarkoittaa kaikkien mahdollisuuksien tilaa. Tästä sitten erkani kaksi vastakkaista voimaa, jin (negatiivinen) ja jang (positiivinen). Näiden vuorovaikutus on se, jota elämämme maailma sitten on. Tämän huomaaminen on olennaista. Sillä siitä seuraa Alan Wattsin "ZEN" -kirjan mukaan seuraavaa "Kaukoidän kulttuurin perusnäkemyksen mukaan vastakohdat ovat suhteellisia ja näin ollen pohjimmiltaan sopusoinnussa. Ristiriita on aina verrattain pinnallinen, sillä perimmäistä ristiriitaa ei voi syntyä vastakohtaparin ollessa keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Täten meidän soveltamamme jäykkä jako henkeen ja luontoon, tekijään ja kohteeseen, hyvään ja pahaan, taiteilijaan ja välineeseen, on täysin vieras tälle kulttuurille."
1: Wattsin mukaan länsimainen kahtiajakava luonne on ajanut kiireeseen ja suorittamiskeskeiseen maailmankuvaan. Hän arvostaa itämaista rauhallisuutta ja rentoutta jossa tekemisessä ei ole perilletuloa. Hänestä itämainen ihminen löytää merkityksen kasvamisessa, eli tekemisestä itsessään. Länsimainen ihminen taas ajattelee lähinnä tavoitteita ja onnistumista ja pettyy epäonnistumisista, vaikka ne ovat osa aivan tavallista kasvamisprosessia.

Toisin sanoen siinä missä länsimaissa on hyvin voimakas määritteitä erotteleva kartesiolaisen dualismin henki, on jing-jang -ajattelu hyvinkin erilaista.
1: Länsimainen ihminen kuitenkin helposti tulkitsee jingin ja jangin länsimaisen ajattelun tavalla, joten ei ihme että väärinkäsityksiä syntyy. Sartre onkin kuvannut tätä sillä, miten kulttuurissamme kaikilla on mielessään jumala -määritelmä, joka on niin läpitunkeva että se värittää ateistinkin ajattelua. Sartren mukaan toisten kulttuuria ei kohdatakaan sellaisenaan, vaan tukinta tapahtuu aina vertailuna oman kulttuurin kautta. Mikä on samanlaista ja erilaista. Usein taustalle vieläpä oletetaan se, että ajatukset ovat "samanlaisia kunnes toisin näytetään".

Tämä huomio on pakko muistaa jos esimerkiksi lähtee miettimään sitä että Zenin harjoittamisen yksi tärkeimmistä apuvälineistä on koan, paradoksin sisältävä kysymys. Koaniin joko halutaan tai ei haluta vastausta, koulukunnasta riippuen. Paradoksi tuo ymmärrystä. Joko ratkaisu poistaa siinä olevan pinnallisen ristiriidan, tai sitten paradoksia pidetään vain pinnallisena.

Vastaavanlainen ajatus löytyy länsimaista, postmodernismin puolelta. Derridan mukaanhan ihmisten käsitemaailma rakentuu vastakkaisuuksien varaan. Kieli toisin sanoen määrittelee eroja ja rakentaa niitä. Hänen mukaansa dekonstruktio tarkoittaa nimen omaan sitä että löydetään termistä jotain joka on sille vastakkaita:

Esimerkin Teräsmiehen hahmon voidaan nähdä käyneen läpi dekonstruktion ; Alussa hän oli ihmeellinen, voittamaton. Kun luodit kimpoilevat ihosta voidaan tehdä asioita jotka tekevät hänestä supersankarin. Eihän haavoittuva ja kuoleva ole supersankari. Kuitenkin tämä tuli tylsäksi ja siksi mukaan tuli kryptoniitti. Nyt supesankarissa oli haavoittuvuutta, joka oli aikaisemmimmin jotain joka oli ristiriidassa supersankaruuden idean kanssa. Kryptoniitti ei kuitenkaan tuhonnut teräsmiehen supersankariluonnetta. Tämä vastakkaisuuden löytymisen eituhoava voima on se, joka on postmodernismille ja jing-jang -ajattelulle yhteistä ; Havaittuja vastakkaisuuksia ei pidetä ristiriitoina jotka suoraan kumoavat ja tuhoavat määrittelyn vaan määrittelyissä olevina jännitteinä.

Perinteisesti vastakohdan löytymistä pidetään kumoutumisena. Esimerkiski logiikassa on ajateltu että jos olettamalla A päädytään implikoimaan vastakohta, ei A, silloin logiikan rakenteen sisältä löytyy pieni vastakohta. Tämän on ajateltu tarkoittavan sitä että päättely on epälooginen ja virheellinen. Alkuoletukset ovat siis väärin. Samoin tunnetaan looginen rakenne reductio ad absurdum. Tätä pidetään epäsuorempana virheelliseksi todistamisena ; Tässä olettama A ei voi olla totta, sillä A:n olemassaolosta seuraisi jotain jota ei voida hyväksyä. ("A: > Ei A" on tästä tavallaan erikoistapaus, joka on tosin luonteeltaan suora todistus, ei epäsuora.) Postmodernisti saattaa nähdä tässäkin tilanteessa "vain jännitteen" - tai pitävän tätä "jännite ei kumous" -lähtökohtaa yhtenä mahdollisena tulkintana.

---

Tämä antanee hieman osviittaa siihen miksi buddhalaisuutta pidetään "ateistisena uskontona". Sanapari on valitettavasti länsimaalaisuuden läpitunkemaa, mutta sen takaa löytänee kuitenkin sen että buddhalaisuus ei tavallaan olekaan ateistista eikä uskonnollista, vaikka sitä on tietyllä tapaa mahdollista lähestyä niin kuin se olisi maailmallista hengellisyyttä.

Pieni ajatus : Karmaisevat kaksisuuntaiset asennot.

Yksi koan pakottaa miettimään yhden käden taputtamista ja siitä pääseekö siitä ääni. Humoristi ottaa avokämmenläpsyn ratkaisuksi pulmaan.

Toinen buddhalaissävyinen huomio on se, että jos lyö maailmaa, maailma lyö takaisin ; Karman henki tiivistyy (Juutalainen sanoisi jotain silmästä ja hampaasta, notta : עין תחת עין‎) ja länsimaalainen voisi tiivistää sen muotoon "kosto elää". Fysiikan maailmassa koston vastineena on voiman ja vastavoiman laki : Kun lyö on impaktissa voima joka kohdistuu lyötyyn ja tälle päinvastainen voima joka kohdistuu lyöjään.

Iskulla on aina vaikutus. Erot syntyvät siitä mikä antaa periksi ja mikä ei. Esimerkiksi jos lyön jotakuta löysäksi käärityllä sanomalehtirullalla, paperi joustaa eikä ihmiselle käy mitään. Mutta jos lyön tätä miekalla, miekka ei anna periksi ja ihminen antaa. (Jos ihmistä lyö porkkanalla käy mielenkiintoisia asioita, koska ei ole ilmiselvää kumpi joustaa.)

Impaktissa on muutakin kuin voiman määrä : Voiman jakautuminen on hyvin olennainen asia. Iso nyrkkeilysäkki painaa melko paljon, mutta sillä ei ole tukevaa rakennetta. Siksi säkki heiluu paljon.

Tätä kautta päästään tietysti hyviin asentoihin. Pohjimmiltaan sekä tasapaino että iso osa voimastakin tulee siitä missä asennossa on. Tukeva rakenne pitää pystyssä ja antaa iskun taakse tukea niin että toinen antaa periksi eikä lyöjä. Tämän vuoksi on syytä miettiä sitä, minkälaisessa asennossa kannattaa tapahtua mitäkin.

Kuvitellaan että meillä on harjoittelussa esimerkinomaisesti kaksi Fiore dei Liberin painista otettua perusasentoa : Posta Longa & Dente di Cinghiale.Posta Longa kurottaa pitkälle eteenpäin. Tälläinen asento on hyvä kun ollaan joko lyömässä pitkälle eteenpäin, tai sitten torjumassa jotakin jolloin samalla asennolla vain työnnetään tielle. Impaktin kannalta on hyvä huomata, että molemmissa tarvitaan tukevaa rakennetta. Lyödessä "oman iskun vastavoima" on kestettävä. Ja torjuessa "toisen iskun voima" on kestettävä. Asento jakaa tuen niin että lyönti saa tukea jaloista ja maasta. Näin asento on tukeva. Takana oleva tukijalka tukee, ja tämän voiman jopa tuntee jos toinen yrittää työntää tähän suuntaan.

Cighiale taas kurottaa vähemmän eteenpäin. Tässä asennossa voidaan lyödä tikarilla ylhäältä alaspäin, tai tarttua toiseen läheltä. Asennossa voidaan jopa kuvietella sitä että toista lyödään alhaalta ylöspäin. Asento antaakin tukea hieman eri tavalla. Siinä on enemmän potentiaalia "nostoon", jolloin tuki tälläe ylös-alas -linjalle haetaan maasta (koska ilmasta tuen hakeminen ei ole kovin järkevää). Tässä paino tuntuu helpommin etujalalla, koska se on lähempänä tätä "voimansiirtolinjaa".

Toki mukaan voitaisiin laittaa "vetämistä" tässä olevan "työntävän" sijasta. Linjat ovat kuitenkin samanlaiset tähänkin suuntaan. Kun joku vetää, puolustaja tietysti työntää jotta pysyisi paikallaan. Se, jolla on paremmin tuettu rakenne, saa tässä kohden lisätehoja irti samaan tapaan.

Paradoksin lipas

Pandoran lipas on eräänlainen antiikin kreikkalaisten deus ex machina joka vastaa pahan ongelmaan. Pandoran lipas on laatikko joka sisälsi kaikki maailman onnettomuudet. Tässä tarinassa uteliaisuus ei saanut puremaan hedelmää vaan avaamaan laatikon. Lippaasta purkautui kaikki maailman kauheudet. Vain toivo jäi laatikon pohjalle. Tämä tarina voidaan tulkita siten että kauhut ja pahuudet eivät ole ihmisen hallussa, mutta toivo on.
1: Camus uudelleenkirjoitti tätä tarinaa. Hänestä toivo oli kauhein vitsauksista. Hänellä toivi vapautui maailmaan ja ihminen kohtaa sen samalla tavalla kuin muutkin vitsaukset. Toivo oli peräti vitsauksista hirvein, koska toivo siitä että asiat voisivat olla toisin tekee ihmisen elämästä raskaampaa kuin eläimen joka ei mieti sitä miten asiat voisivat olla. Toivon mukana tulee pelko, katkeruus, pettymys, epätoivo - jopa kateus. Täydellisessä maailmassahan toivoahan ei tavallaan tarvita (se ei elä) ilman onnettomuuksia tai vaikeuksia, koska toiveessa eletään niin että sille ei ole tarvetta. Ja toivo itsessään tietysti lisää vaikeuksien tuntua koska ilman toivoa ei ole pettymyksiä.

Paradokseissa on tavallaan vähän samaa. Paradoksi avaa logiikan ja tieteenkin maailmaan joukon hirviöitä, joita on kohdattava. Sillä paradoksi on tavallaan pohjimmiltaan ristiriita, looginen virhe, joka syntyy järkevistä lähtökohdista. Eli ristiriita jota jota emme haluaisi tunnustaa virheeksi jostain syystä. Eli paradoksin oletuksissa näyttää silti olevan järkeä ja niiden hylkäämistä tulisi pitää jopa typeränä. Suhtautui tähän miten tahansa, joka tapauksessa niihin on suhtauduttava jotenkin.

Ongelmana johon on ratkaisu tai olotilana joka vain on.

Minä kohtasin paradoksit ajattelun ja opastuksen välineenä tiistaina "vapaissa harjoituksissa", jossa ohjelmaa ei ole esisuunniteltu. Siellä Windsor heitti kanssani erinäistä juttua. Hän oli ainakin hieman miettinyt itsepuolustuslajien yleispätevyyttä. Sitä "Is there only one Art, or many". Hän kertoo että aluksi hän oli ajatellut että on vain yksi Taito. Sittemmin hän oli sitä mieltä että niitä on useita, kullakin oma spesifi paikkansa. Nyt hän taas on sitä mieltä että hän on ollut oikeassa koko ajan. Se on paradoksi, mutta sen ymmärtäminen sisältää paljon mietintää itsepuolustuksen tiimoilta. Minäkin olen miettinyt tätä asiaa aika paljon. Windsor tavallaan näytti että kyseessä on paradoksi, ja sen ymmärtäminen on silti tärkeää.

Hän vertasi tätä paradoksia lauseeseen "There is only one God and I talk to all of them."

Minä heitin tähän vertauksen ZEN -koaneista. Niissähän esitetään kysymyksiä.
1: Jotkut linjat katsovat että kysymyksiin on vastattava: Esimerkiksi monen ja yhden Jumalan paradoksin voi ymmärtää wiccojen tapaan, jolloin jokainen uskonto viittaa samaan Jumalaan ja näyttää tästä vain pienen osan - samaan tapaan kuin kansansadussa norsua käpälöivistä sokeista miehistä joista yhdelle kärsä antaa mielikuvan käärmeestä, ruumis muurista, jalat torneista ja korvat purjeista. Toinen tapa on dekonstruoida sana "kaikki" siten että se voi käsittää myös yhden yksikön verran tavaraa - sanahan implisiittisesti viittaa sanankäytössä isompaan kuin yhden tekijän joukkoon. Kolmas voisi selittää asian kolminaisuusoppiin rinnastettavan mietinnän kautta, jossa kolme on yksi vaikka matematiikka ja logiikka muuta väittäisivät.
2: Toiset linjat eivät odota vastausta ja jos joku sitä yrittää, heitä lyödään kepillä.

Meditatiivisesta perinteestä paradokseja on helppo löytää. Esimerkiksi : (1) "Guru" tulee sanskriitin sanasta joka tarkoittaa "painavaa". Gurujen uskotaan kuitenkin vapautuvan erilaisista maallisista taakoista ja kahleista. (2) Gurut esitetään helposti erakkotyyppisinä ja meditoivina. Tämä tarkoittaa sitä että seuran määrä ei korostu. Samanaikaisesti gurut ovat sosiaalisesti aktiivisia siten että heillä on lukuisia oppilaita. Gurut nähdään valtasuhteessa näihin ihmisiin, koska he vaativat esimerkiksi tiettyjen tapojen seuraamista ja toimivat opettajina. Valtapeli on aina jollain tavalla sosiaalista. (3) Opettaminen on sitä että on jotain jota antaa toiselle. Kuitenkin gurut "kauppaavat transsendenttia", joka taas on jotain jota ei voi opettaa, se ei mahdu sanoihin, tekoihin tai muuhun toimintaan sellaisenaan. He siis omistavat jotain jota ei voi omistaa. (4) Ruumiillinen kahlinta ei ole vapautta. Jos sinut laitetaan kahleisiin, tämä sitoo sinua jotenkin. Meditointi tarkoittaa rituaalista toimintaa tai lauseen hokemaa, tai paikallaan istumista. Tämä on yhdentyyppistä kahlintaa. Kuitenkin meditoinnin katsotaan vapauttavan.
1: Tämä voidaan nähdä siten että gurut ovat tekopyhiä. Heidän toimintansahan ei vastaa ihannetta.
2: Paradoksi voidaan aukaista tulkitsemalla että gurut ovat mediumeja. He ovat väline muiden saattamiseksi. Medium taas nähdään yllättävän usein "nonsensenä", se on typeryyttä joka johdattaa pois typeryydestä. Keskiössä onkin se, että kaikki maallinen kahlinta viedään äärimmilleen. Askeetti meditoija rajoittaa vahvasti syömisen ja muun nautiskelun haluaan ja muuta vapauttaan koska ideaalina on henkinen vapautuminen. Maallinen kahlinta on irrelevanttia koska maallinen on irrelevanttia.
___2.1: Tässä kohden en voi olla kuittailematta kreikkalaisen perinteen kautta. Heille rappeutunut filosofia kielsi luonnolliset hyveet ja etäännytti aistimaailmasta. Nietzsche toi tämän perinteen melko vahvasti esiin korostaen miten yksilön vapaudet muutetaan lauman vallaksi, jossa lauma latistaa vähemmistöt myymällä asiat "hyvänä" ja "huonona".

Tästä on tietysti jatkettava eteenpäin, pois aiheesta, kohti teemaa.

Paradoksi on pohjimmiltaan ristiriita. Loogisesti katsoen ristiriita on virhe. Se on näennäisesti looginen väite, joka kuitenkin johtaa loogiseen ristiriitaan tai järjenvastaiseen tilanteeseen. Siksi paradoksin kohtaaminen on outouden kohtaamista. Paradoksit pyritään usein peittämään jotenkin. Ratkaisut ovat tavallisesti joko oletusten tai jonkin niistä hylkääminen tai muuttaminen. Tai sitten ratkaisu haetaan "out of box" joka lakaiseen ristiriidan pois. Tätä kautta katsotaan että saadaan jotain tietoa tai ymmärrystä. Tai sitten paradoksi otetaan sellaisenaan, molemmat puolet totena.
1: Paradoksejen ja tieteen suhteessa yksi tapa löytyy Etienne Kleinin "Keskusteluja Sfinksin kanssa" -kirjasta, jossa esitetään että tieteessä paradoksien kohtaaminen on tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Einstein paikkasi ristiriitoja joita vanhassa fysiikassa oli: Näytti siltä että kaksi vahvasti kokeellisti vahvennettua teoriaa olivat yhtensopimattomia. Suhteellisuusteoria paikkasi tämän, osoitti että ristiriita olikin ratkaistavissa. Tätä kautta asiaa voidaan lähestyä Sokrateen auttamana. Hänhän oli viisain kaikista, koska hän tunnusti tietämättömyytensä. Sokrateen mielenkiinto tarkoitti sitä että hän tunnusti tietämättömyytensä, mutta hyppäsi kyselyprosessiin jossa lopputulos paljastaa jotain. Näin hän löysi jotain uutta.
2: Paradoksi voi toisaalta vakuuttaa siitä että ihmisen ajatteluprosessi on järjetön. Näin ollen paradoksi voi korostaa transsendentin ajattelun tärkeyttä. Tätä voidaan valottaa ehkä - ainakin länsimaisessa kulttuurissa varttuneille - helpoiten eksistentialismin kautta: Siinä osallistuvalla ihmisellä on hallussa välineitä, joita hän kutsuu totuudeksi. Kyseessä on näkemyksen omistaminen. Omistaminen on siis ensisijassa suhtautumista maailmaan. Eksistentialisteille oleminen on sen sijaan mysteeri. Näin on helpohkoa selittää miten esimerkiksi fundamentalisteille uskonto on omistamista jossa Totuus on uskovalla, kun taas mystikoille se on olemista jossa Jumala on transsendentti.
___2.1: Tämä muistuttaa myös absurdikkojen ajattelutapaa, jossa kaikki - jopa eksistentialismi - on vain järkeilyä, pakoyritys absurdista (~olemisesta). Sama pakoilu koskee tietysti myös esimerkiksi mystikoita, jotka uskonnollistavat maailman ja liittävät siihen jumaluuksien kaltaisia käsitteitä.

Tämä kaikki sai minut miettimään muitakin aiheita. Koska olen se joka olen, mietin kristinuskoa. Olen sentään sen parissa elänyt ja kasvanut, ja erimielisyydestäni huolimatta olen siihen jonkinlaisessa suhteessa, jos en muuta niin erimielisyyden vertailukohtana.

Ehkä "Raamattukin" sisältää koanmaisia paradokseja. Mieleen tuli ainakin "Etsi niin löydät .. kolkuttavalle avataan" -vertaus. "So I say to you, ask, and it will be given to you ; Seek, and you will find ; Knock, and it will be opened to you." (Luke 11:9)

Tätä kautta sain "yhdenlaiset raamit löytämiselle". Kaikki rakentuu ihmisen mielelle tyypillisten tapojen varaan: Rationalisointi ja assimilaatio tekevät yhdessä paljon. Tämän vuoksi esimerkiksi salaliittoteorioiden ystävät tuntuvat ajautuvan yhä syvemmälle näkemyksiinsä. Heille alkaa näkymään merkkejä. Syynä on se, että he etsivät merkkejä salaliitosta, joten he rationalisoivat esimerkiksi tavalliset uutiset siltä silmiltä että miten ne voisivat tukea tätä salaliittonäkemystä. Näin he rakentavat yhä kokonaisvaltaisempaa verkkoa, jossa kaikki sopii. Heille "voi olla" -järkeilyt muuttuvat todisteeksi kun tätä kasataan yhteen iso kasa. He etsivät joten he löytävät. Totuusarvosta viis.
1: Vastaavanlaista ajattelua löytää Popperilta, joka korosti sitä miten vahvistamisten hakeminen korostaa dogmaattisuutta. Etsijä löytää pakosti vahvistusta mille tahansa näkemykselle, mutta on silti pakotettu pettymään koska verifiointi on mahdotonta. Siksi Popper korosti itsekriittisyyttä jossa todistettava näkemys olisi voitava jotenkin kumota, muuten ei saada todisteita vaan rationalisointeja. "Voi olla A tai voi olla B tai C..." -ajattelusta seuraa epämääräisyys jossa tapahtuma A, B tai C... näyttää vahvistavan dogmaa, sehän ei ole dogman kanssa ristiriidassa. Tämä dogma ei kuitenkaan selitä mitään, koska siinä suunnilleen mikä vain on mahdollista.
2: Vastaavanlaista ajattelua löytyy myös dekonstruktion kautta. Dekonstruktiossahan tehdään usein erilaisia tulkintoja ja näytetään miten lopputulokset ovat riippuvaisia lähtökohdista. Derrida ei kuitenkaan korostanut tässä sitä että eri tulkinnat olisivat kaikki totta, vaan yritti pikemminkin näyttää että aukkoja tulee aina löytymään. Totuusrelativismin (jossa eri teoriat samoista tulkinnoista ovat omistamista) sijasta tässä itse asiassa korostetaankin yleistä tietämättömyyttä (jossa korostetaan että omistaminen ei ole olemista). Olennaista on ymmärtää että ristiriidat ja aukot voidaan aina myös peittää lisäoletuksilla tai muilla loogisilla rakennelmilla. Dekonstruktion perinne suorastaan viittaa miten rationalisointi ja Ad hoc -oletukset tuottavat "loputtomasti tilaa" saivartelijoille.

Tätä kautta moni tietysti etsii totuutta. Ongelmana on tietysti se, että harva etsii vain totuutta. Yleensä tätä väritetään jotenkin. Kenties "Totuus on tuolla ulkona", mutta se on aina "hieman kauempana", jonne mentyään tajuaa että kukaan ei puhu "the truth, the whole truth and nothing but the truth". Tietomme on vajavaiset, voimme erehtyä, ja näkemyksemme ovat lähtökohtiemme ja maailmankuvammekin sävyttämiä. Me kaikki olemme niitä poliitikkoja joiden "fakseillakin korvat on" ja jotka "puhuvat niin totta kuin osaavat".

Raamatun jae voikin opettaa että jos etsimme vaikkapa salaliittoja, löydämme sellaisia. Jos etsimme Jumalaa, löydämme sellaisen. Ja jos etsimme Jumalaa ja totuutta, löydämme totuutta vain sen verran kuin Jumalamme sallii ja Jumalaa vain sen verran kuin totuutemme sallii. Asiassa vaikuttaa pakkomielteiden lukumäärän lisäksi pakomielteen vahvuus. Esimerkiksi salaliittoteoreetikko jolle todistetaan jotain joka on ristiriidassa hänen salaliittonäkemyksensä kanssa, tämä todiste voi aina olla väärennetty tai manipuloitu.

Tätä kautta kysymys on kuitenkin "osittain ratkaistavissa". Osa vaatii enemmän selittelyä ja vähemmän tutkimista. Näin Einsteinin paradoksinpurkaminen on olennaisesti erilaista kun salaliittoteoreetikon paradoksinpurku. Koska salaliittoteoreetikko ei nappaa väärentäjiä itse teosta ja löydä alkuperäispapereita ja Einsteinin näkemys tuli uskottavaksi - ei siksi että se paikkasi paradoksin - vaan siksi että se paikkasi paradoksin JA sen vaatimia asioita joita vanha teoria ei osannut ennustaa, havaittiin. Tosin tämäkin ratkaisu toimii vain "oletuksen empiriasta" vallitessa.

Muutoin, empirian oletusten murtuessa, en voi sanoa muuta, kuin että kun katsot tyhjyyteen, tyhjyys näyttää katsovan takaisin. Mutta se oletkin vain sinä itse katsomassa itseäsi vääristävän peilin kautta.

---

Yläkuvassa oleva kuva on mielikuvan värittämä, alakuvassakin on sama kohde: Aurinkoa päin on kuvattu, mutta hahtuvapallon läpi. Ilmeisesti valaistuneet sokaistuvat liiasta kirkkaudesta, joten näemme vain näitä suotimia. Minusta molemmat ovat kauniita. Joku oppii niiden kautta kenties jotain auringostakin. Rusketusta ei sen sijaan noista hanki kukaan.

Maailmankansalaisista ja matkustamisesta.

"The world is a book, and those who not travel read only a page."
(Augustinus.)

Maailmankansalaisuutta pidetään usein sivistyneen merkkinä. Tässä on takana ajatusta siitä että maailmaa kiertävä ja maailmaa nähnyt olisi saanut laajaa elämänkokemusta, joka sitten on johtanut syvempään ymmärrykseen. Tämän matkanteon metaforan huipentumana on perinteinen ajattelutapa tutkimusmatkailijoista. Tutkimusmatkailija matkaa uusiin asioihin, ja oppii uusia asioita, ja näin hänestä tulee maailmaa nähnyt ja kokenut, viisaampi.

Tämä asenne tiivistyy tavallaan seuraavaan englanninkieliseen aforismiin "Do not fear risk. All exploration, all growth, is calculated. Without challenge people can not reach their higher selves. Only if we are willing to walk over the edge can we become the winners." Matkustamiseen ja maailman näkemiseen liittyy riski ja uusien ja tuntemattomien asioiden kohtaaminen, ja tämä riskien kohtaaminen kasvattaa ihmistä ja tekee heistä voittajia. Matkustaminen uuteen paikkaan on tässä uusi asia, ja uusien asioiden kohtaaminen on oppimista. Tai kuten Alexander Pope sanoi: "The learn't is happy nature to explore, the fool is happy that knows no more."

Horatius kuitenkin muistutti tässä kohden arvokkaasta asiasta. "They change their climate, not their soul, who rush across the sea." Ehkä sivistys onkin muutakin kuin matkustelua itsessään. Ehkä asenne kuuluukin olennaisesti mukaan jotta siitä tulisi tutkimusmatka. Tai kuten Samuel Butler sanoi: "Exploring is a delightful to look forward to and back upon, but it is not comfortable at the time, unless it be such an easy nature as not to deserve the name." Eli pelkkä passin iso leimamäärä ja banaanien maistelu ulkomailla ei vielä tarkoita sivistymistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun katsoo sitä miten esimerkiksi kesälomilla juhannuksen aikaan ihmiset ajavat autoissa ruuhkissa jonnekin kauas. Asuivatpa he missä tahansa, on aina mentävä jonnekin muualle. Tätä kautta matkustus muuttuu helposti turismiksi, jossa mennään pakoon länsimaista oravanpyörää ja toteutetaan tätä menemällä turistimatkalle paikkaan jossa on baareja ja ostoskojuja. Oma kulttuuri otetaan ikään kuin automaattisesti mukaan ja eletään sen kanssa jossain eksoottisessa paikassa. Turismissa eksotiikka tarkoittaa uuden ja tuntemattomaan hyppäämisen sijasta hedonistista nautintoa.

Tällöin "cosmopolitan" ei enää tarkoitakaan maailmankansalaista, yleisneroa, vaan jotain joka on ollut niin kaikkialla että ei enää ole oikein mistään kotoisin. Tai jopa.

3 cl "Absolut Citron":ia
1 cl "Cointreau Liquer":ia
2 cl Karpalomehua
1 cl Lime -mehua
Ravista ainekset ravistimessa ja kaada cocktaillasiin. Koristele limenkuoren palalla. Juoma nautitaan pissiksenä.

Frank Borman sanoi asian että "Exploration is really the essence of human spirit." Oikeastaan kysymys onkin vain siitä, että miten maantieteellinen etäisyys liittyy siihen sanaan "exploration". Ehkä sivistuksen takana onkin se että kansalainen on maailmaa. Viuhtominen yläilmoissa ja merillä voi jopa erottaa tästä. (Paitsi kirjaimellisesti, myös kuvainnollisesti.) Ehkä samastumiskokemus maailmaan vaatiikin joskus myös paikallaanoloa ja hiljentymistä.

Turismissa voidaan myös hosua hukkaan, kauas kuljetaan mutta itsestä ei päästä irti, vapautta ei saavuteta, vaan ainoastaan hetkellinen vastuuttomuus. Ehkä "ei aina tarvitse mennä kauas päästäkseen lähelle." Johan Zen -koaneissakin ihmetellään sitä "miten ihmiset ovat valmiita matkustamaan niin kauas löytääkseen itsensä." Maailmankansalainen voi olla matkustaneen sijasta sellainen joka on maailmassa kotonaan. (Tämä on ehkä eri asia kuin tietävyys tai elämänkokemus. Mutta taatusti tämäkin on yhdenlaista sivistystä jota ei saa väheksyä.)

Ehkä sivistyminen vaatisi myös sitä että hylätään voittamisen näkemys ja se, että sivistyminen vaatisi vaikeuksia. Ehkä vaikeudet eivät kasvata, vaan kyynistävät. "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mutta ehkä vain joskus, joskus ne voivat heikentääkin. Jos häviäminen ja voittaminen poistetaan, riskiä ei tavallaan ole, ja tämän jälkeen maailmankansalaisuus olisikin kauas menemisen sijasta lähelle tulemista. Matkustamiseen tämä liittyy sikälimikäli matkustus auttaa tässä, esimerkiksi jos se vaikkapa antaaa uusia ihmisiä kohdattavaksi, jotka voivat antaa uusia näkökulmia tai avartaa vanhoja.

---

Vanhan aforismin mukaan "aforismi on oikotie kahden ajatuksen välillä." Kun tämän yhdistää siihen tietoon että blogin kirjoittaja ei matkustele, edes Suomen sisällä, mainittavasti, on koko tekstin tulkinta valmis. Että ei kun kaikki yhdessä ... "Kateellisen puhetta!"

Vihollisen hautajaiset.

"Mitä enemmän vettä, sitä korkeammalla vene. Mitä enemmän lokaa, sen suurempi Buddha."
(koan kokoelmasta "Pi-Yen-Lu")

Yllä oleva paradoksaalinen runoelma ja opetustarina käsittelee tietenkin jumalanpilkkaa. Sen sisältö on se, että koska Buddha on kaiken inhimillisen pahan yläpuolella, tätä vastaan heitetty paha on vain merkki loanheittäjän reaktiosta, se ei kosketa Buddhaa itseään. Buddha ikään kuin kelluu sen päällä. (Vain "suvaitsevaisissa länsimaissa" kaikkivaltias on niin heiveröinen että häntä täytyy ihan lakituvassa puolustaa, ja häntä varten lakiin täytyy laittaa tabulakeja, kritisointikieltoja.)

Hieman sama koskee tietysti myös vihollisuutta.

Vastustaminen itsessään lisää helposti kuuluvuutta. Siksi pseudotieteiden keskuudessa onkin käytössä "vakiona" menettelytapa, jossa vastustajaa mustamaalataan sensuurista jos tämä ei keskustele, ja jos keskustelua herää, se taas kertoo siitä että pseudotieteellä on kompetenssia: Siitähän väitellään tieteellisesti, joten kuulija kokee että siinä täytyy olla järkeä. Kyseessä on siis halpamainen tunteisiin vetoava valtapelistrategia, jossa pelataan "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilannetta. Oikeaa reagointitapaa ei ole, koska keskiössä ei ole totuus tai keskustelu, vaan se että pseudotieteilijä kokee muut automaattisesti väärässä olevina, tyypillisesti sekä järjellisesti että moraalisesti vajavaisina, vastustajina jotka on tuhottava keinolla millä hyvänsä.

Vihollinen yleisemmällä tasolla taas on merkittävä. Tarinankerronnassakin sankarin määrittää ensisijassa vastutajan olemassaolo ja luonne. Tässä onkin tärkeää muistaa, että ihmistäkin määritetään usein seuran kautta. Siinä korostuu ihmisyyden positiviisia puolia. Mutta myös asiat, joita vastustetaan ovat kenties vielä tärkeimpiä määrittäviä voimia. Eräässä mielessä vihollisesi on yksi tekijä joka asettaa sinut johonkin positioon. Määrittää paikan. Ja mitä enemmän vihaat tai olet kaunainen jotakin kohtaan, sitä voimakkaammin tämä määrittyminen tapahtuu. Mitä enemmän vihaat ja annat tämän kuulua, sitä suuremmaksi vastustajasi muuttuu. Annat vähintään tämän olemassaolosta merkin.

Olin huomaavinani tästä elementtejä. Isoäitini aikaansai vahvasti ristiriitaisia tunteita, ja tänään sain kuulla siitä miten hautajaisissa kävijät antavat henkilökohtaisen viestin joka "kieltää hänen kokemuksensa ihmisestä". Tämä on tavallaan aika luonnollinen reaktio : Vihollisesi surijat ovat vihollisiasi samaan tapaan kuin vihollisesi viholliset ovat ystäviäsi. (Eli eivät loogisesti tai edes käytännössä, mutta tunnetasolla sidos kuitenkin syntyy. Juuri vihollisuus määrittää tässä kohden roolin.) Kuitenkaan tässä ei kai olla kieltämässä hänen kokemustaan, vaan kieltämällä menemisen itse asiassa hän on rajoittamassa toisten kokemustapaa. Tässä on sitten pakko ottaa jokin positio. I hate it.

Ilmiö on sinällään melko tuttu, koska minun ja puolisonikin puolella suvuissa on tiettyjä sisäisiä antipatioita. Esimerkiksi kammoksun hieman hääjuhlien järjestämisen ajatusta, koska molemmilla puolilla on riitoja ja jännitteitä. Toistaiseksi paras ratkaisuidea on se, että kasaan paikalle ison kehän, rajaan sen köysillä ja annan tarpeeksi aseita sen reunalle. Siinä saa sitten purkaa erimielisyyksiä jos siltä tuntuu. Näin asian esittäen tuskin mitään tulee tapahtumaan.

Näissä jännitteissä käy niin että ensin ihminen määrittää position vihollisuuden kautta. Ja sitten tehdään tiukka dikotomia. Tätä kautta tietyn ihmisen kanssa lausuttu "päivää" voi olla position ottamista. Koska vihollinen määrittelee ihmiselle sekä hänen oman paikkansa että kaikkien muiden paikan. Ja kun tämän mukaan toimitaan kaikki muutkin tietävät että juuri näin asia toimii. Se, mikä oli aikaisemmin vain tavallista, muuttuukin jännitettä ylläpitäväksi. Ja jos tässä ollaan oikein tiukkoja, ei pian kukaan voi pysytellä siitä ulkopuolella. Ja sitten kaikki jakavat tämän dikotomian.

Ja sitten pitää alkaa miettiä meneekö hautajaisiin vai ei. Tai pitääkö alkaa pitämään aseistettuja häitä.

Tälläisessä tilanteessa vihollinen on eräällä tavalla "kaikkivaltias". Vihollisesta on rakennettu valtapelin kautta koanin Buddha, siihenkin liittyy "valtaisa loanheittäminen". Onneksi tätä kautta ymmärrän myös miten marttyyrikompleksiset rakentavat aitoja marttyyreitä. Ja kuinka näistä marttyyreistä kasvaa Buddhia. Martyyrikompleksiset tekevät heistä suuria. Ilman marttyyrikompleksisten vihanpitoa johon muutkin vedetään mukaan, asia olisi merkityksetön ja pieni. Heidän kauttaan se kasvaa, asiasta tulee suuri. Ja kaunan kohteesta tulee valtavan merkityksellinen.

Tämä auttaa eräällä tavalla ymmärtämään japanilaisten väkivaltaisia menneisyyden arvoja : Kun samuraisoturi itki vihollisensa hautajaisissa, tältä kysyttiin miksi. Samurain vastaus oli, jos hän ei itke vihollisensa haudalla, niin kenen haudalla sitten.

---

Kirjoittaja ei ole buddhalainen, ei kannata buddhalaisuutta. Ei ole edes itämaita ihannoiva katanafanboy. Kaikki viittaukset Buddhaan ovat siis vertauskuvallisia. Hieman kuten "Hagakure - samurain tie" -kirja kertoo karman laista : "Ihmisen elämän kulku ei kerro onko hän hyvä vai paha. Hyvä ja huono onni ovat kohtalon huomassa. Hyvät ja pahat teot ovat ihmisen osa. Oppi hyvän ja pahan palkasta eli karmasta on vain moraalinen ohjenuora." Tämä alaviite johtuu vain siitä että tälläiset asiat helposti ylitulkitaan ja sitten kirjoittaja huomaa olevan syytettynä "idän harhaoppien palvonnasta".

禅ZEN禪

En tiedä, voiko aiheesta oikeasti edes kirjoittaa. Ensinnäkään en ole ZEN -filosofian harrastaja, vaikka olenkin lukenut siihen liittyviä kirjoja aika paljon. Toiseksi olen länsimaalainen ja ajatteluni on todella erilaista kuin itämainen ajattelutapa. Lisäksi ajattelutapani itsessään on päinvastaiseen pyrkivä, kuin mitä kyseinen filosofia harjoittaa.

Olo onkin varmasti hieman samanlainen ongelma, kuin Alfred de Vignyllä: Hän kirjoitti pitkähkön runon nimeltä "suden kuolema", ja se on kaunis runo joka käsittelee kuolemaa kauniina. Sen valitettava vika on vain siinä, että siinä muun muassa vihjataan että nähtyään maisen elämän ja siitä lähtemisen, viisainta olisi vain pitää suunsa kiinni. (Ikään kuin hiljaisuus ratkaisee - ja yritys rikkoakin tämä hiljaisuus tuhoaa sen arvokkuuden. Ja viimeistään analyyttinen tilanteen läpikäyminen muuttaa sen arvokkaasta ideologiseksi leikiksi.) Runon kuitenkin pitäisi oman sisältönsä mukaan tuohta se kauneus jota sillä yritetään tuoda esiin. Mutta se on hyvä runo. Zen onkin kenties järjestelmällisin antifilosofia, jos filosofia nähdään järkevyyden, rationaalisuuden, tavoitteluna ja asioista tietämiseen perustuvalla viisaudella. Zeniläinen viisaus eroaa lujasti eurooppalaisesta viisauden näkemyksestä, siksi tuollainen hieman keinotekoinen erotus. Zen ei väitä että se osaisi vastata esimerkiksi siihen, mitä ihminen on.

Zenissä puhumisessa on jotain samantapaista kuin tuossa runoudessa; Se on länsimaiselle ajattelulle äärimmäisen vierasta ja hankalaa. Siinä ei ole varsinaista oppia. Zenissä ei ole seremonioita eikä suoranaisia opetuksia. Se palkitsee harjoittajansa ainoastaan henkilökohtaisesti jollain jota ei voi selittää vaan joka on voitava kokea jotta sen voi käsittää. Zen onkin yksilön täydellistämiseen perustuva oppi, joka paradoksaalisesti päättyy siihen mistä aloitetaan. Kun aloittelijasta tulee hyvä, hänestä tulee mestari, ja kun mestari saavuttaa ymmärryksen, hän on taas tavallinen ihminen.

Tärkeimpiä metodeja Zenissä ovat
1: meditaatio, zazen, joka on erityinen istumiskeskeinen meditaatio. Tavoitteena tässä on satori, eräänlainen valaistuminen. Myös makuumeditaatiota tunnetaan. Istuinmeditaatiota kuvataan joskus englannin kielellä sanaparilla "Just sitting". Mielestäni tässä on Zen -ajattelun ymmärtämistä helpottava -joskin mahdollisesti itse Zen ajattelemista vaikeuttava- kaksoismerkitys, joka suorasta suomennoksesta tulisi puuttumaan. Just on samanaikaisesti "vain" ja "rehti/oikea".
2: Koanharjoitukset, joissa esitetään kysymys(koan/kōan). Koan on aina rakennettu siten, että niitä ei voi ratkaista puhtaasti analyyttisesti ilman että henkilön mielipiteet ja subjektiivisuus nousevat olennaisesti ratkaisevaan asemaan. Esimerkiksi kysymys "minkälaiset kasvot sinulla oli ennen äitisi syntymää" on tälläinen. Koaneja on valtava määrä. Hakuin joka on luokitellut koaneja, on listannut niitä yli 1700 kappaletta. Koaneihin reagoidaan kahdella tavalla:
___2.1: rinzai -koulukunnassa ei tavallaan odoteta vastausta, mutta joihin vaaditaan vastaus. Koanien tehtävä on tyhjentää oppilas selityksistä ja taipumuksistaan analyyttiseen järkeistämiseen ja kitkeä tätä kautta taipumus älyllistää zen ja elämä.
___2.2: sōtō-koulukunnan yhteydessä korostetaan kuitenkin shikantaza-tekniikkaa, joka tarkoittaa sitä että Zen-opiskelijalta odotetaan kahdenkeskisessä dokusan-tapaamisessa tyydyttävää vastausta koaniin.

Lisäksi olennainen elementti on eri Zen -mestareiden toimiin liittyvät kertomukset. Olennaista näissä kertomuksissa on se, että ne eivät selitä, vaan ovat kuvauksia. Usein mestari hämmentää tilannetta laittamalla normaalielämästä poikkeavia konteksteja esimerkiksi sanoille - ja taas toisissa hän tuntuu tuovan käytännöllisen elämän ja "common sensen" paikalle. Etäännytys ja lähennys toimivat vuorovaikutuksessa, eikä niiden selitystä anneta. Ei tiedetä ovatko ne vain seuraava askel, vai onko maali itse asiassa koko matkan askeleen päässä. Zen -mestari sanoisi luultavasti jotain sellaista että se on koko ajan mukana, mutta silti sen saavuttaakseen pitäisi kiivetä korkeimmat vuoret ja valetaa syvimmät laaksot. Ja nauraa tämän jälkeen sitä, kuinka totaalisen typerä tämä reissu oli. Kokonaisuutena voisi sanoa että tunne ja viisaus yhdistyvät ja tuloksena on tavallinen ihminen ikään kuin aitona.

Zenissä pyritään rikkomaan ihmisten luontainen tapa luokitella joko-tai -skaalalla. Jos sen sanomisilla on sisältöä, se esittää ihmisen tietoisuuden "dualismin hylkäävänä holismina": Se ei varsinaisesti kiellä sielun olemassaoloa. Mutta se keskittyy siihen, missä ihmisen ulkoinen ja sisäinen mieli sekoittuvat, ja missä ihminen ja hänen ympäristönsä sekoittuvat. Kolmas havaitsemani sekoittumisen muoto on ympäristön ja meidän tulkintojemme sekoittuminen. (Joka tulee esiin esimerkiksi siinä kun Zen -mestari käyttää viuhkaa vaikkapa tarjottimena.) Lopputuloksena on jonkinlainen ajatus siitä, että viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia, minä ja muut hämärtyy ja niin edes päin. Toisaalta kappaleet ovat olemassa sekä konkreettisesti että mielessä. Ja joskus esine voi olla joko toista tai molempia vastaan : Esimerkiksi eräässä kertomuksessa Zen -mestarin oppilas moittii illalla mestariaan siitä että tämä oli kantanut naista olallaan. Mestari oli ihmetellyt sitä, että hän oli jättänyt naisen rannalle, mutta oppilas oli kantanut tätä koko päivän mukanaan. Toisaalta toisessa kertomuksessa oppilas kertoo että eräs kivi on vain hänen mielessään, mutta Zen -mestari ihmetteleekin kuinka painava mieli oppilaalla on. (Toisessa tarinassa hän lyö ensin kiveä ja sitten oppilasta päähän. Zen -tarinoissa on itse asiassa harvinaisen usein kuvattu väkivaltaista mutta samanaikaisesti hyväntahtoista tapaa ratkaista ongelmia.) Lopputuloksena on jotain sellaista, että normaali mieli nähdään kokoaikaisena haipumisena, mutta Zenin taitaja nauttii vakaasta mielestä. Zen -mestari osaa tavallaan katsoa onko esimerkiksi kivessä milloinkin kyse teoreettisesta ja milloin käytännöllisestä ideasta. Tätä voi kuvata tarinalla jossa mestari antoi oppilaalle oksan ja pyysi tätä kertomaan siitä. Oppilas mietti ja näki sen osana ketjua. Oli puu, josta se oli osa. Puilla oli tiettyjä ominaisuuksia ja siinä asui eläimiä. Tällä oli valtava vaikutus. Mestarin mielestä se oli vain oksa. Nämä ovat tavallaan sama ja eri asia, tarkastelunäkökulmasta riippuen.

Zen ei luonteestaan huolimatta ole arjesta ja sovelluksista irrallinen - tai kenties se on sovellettua juuri sen luonteen vuoksi. Zen -ajattelua sovellettiin miekkailussa, ja sen vaikutuksesta on syntynyt esimerkiksi Zeniin liitettyä iaidoa, jousiammuntaa, teeseremoniaa ja kukkien asettelua sekä monissa muissa vastaavissa toiminnoissa - jopa moottoripyörällä ajamiseen ja Zen -pokeriin on mahdollista saada kirjoja. Näissä kaikissa korostuu näkemys jossa kaikki taidot ovat ikään kuin samanlaisia taitoja kuin miekkamiestaidot tai muut taidot, joihin Zen liitetään: Kun esimerkiksi samurai asetteli kukkia, hän oli "yhtä kukkien kanssa" samaan tapaan mitä hän oli "yhtä miekkansa kanssa", miekkailutaito tiivistyi tavallaan kaikkien taitojen osaamiseksi. Samurai osaa tällöin tavallaan kaikkia taitoja ja on yhtä maailman kanssa. Oli vain yksi elämäntapa. Se voidaan periaatteessa rakentaa miekkailun sijasta muuhunkin, kuten moottoripyöräilyyn.

Jos minä siksi menisin jonkun Zen -filosofin luo kysymään sitä, miten hän kykenee elämään ilman että hänen tarvitsee nojata johonkin merkityksen tuojaan, kuten Jumalaan, tai miettimättä asiaa järkevyyden kautta, hän saattaisi kertoa kuinka hän näki aamulla mukavan koiran ja lyödä tämän jälkeen minua haravalla päähän ja nauraen kysyä, että "Mikä ihme typerä kysymys tuo oli?"

Märehtimistä: rumin antia

"En etsi valtaa loistoa / En kaipaa toistoa, toistoa, toistoa..."

MTT:n leivissä - oikein "toimihenkilö" -leiman alle asetettuna lapiointikoneena - on tärkeätä seurata rutiinia. Kun sitä seuraa, koko ajan on hoppu, mutta ei ikinä kiire. Rutiinista poikkeminen taas johtaa koko "ruoki, punnitse, leimaa" -rakennelman romahtamiseen. Elämäni on siis hieman kuten keskiaikaisten munkkien elämää, jossa ruokailut, kopioinnit ja rukoukset oli tarkasti ajoitettua.

Toistoa esiintyykin monessa asiassa:

1: Hengellisyys ; mietiskely: Munkeille tärkeä asia oli ruminaatio. Sillä tarkoitettiin päivän mietelauseen tai Raamatunkohdan miettimistä. Kun lausetta mietiskellään hiljaa omassa mielessä, kliseinenkin hokema saa joskus uusia näkökulmia. Ruminaatio tuli märehtimistä tarkoittavasta sanasta, naudathan ensin jauhavat ruohon pötsiin, jossa bakteerit hajottavat kuituja, joka palaa takaisin suuhun pureksittavaksi, jonka jälkeen hienoksi jauhautunut rehu mahtuu eteen päin. Munkkienkin ruminaatiossa tärkeää oli se, että lause osattiin jo valmiiksi, sen mietiskely toi jo syötyyn uutta pontta. Hieman samanlainen ilmiö on tietenkin itämaiset mantrat. Kun mantraa hokee, saavuttaa valaistuneen tilan. Kuitenkin itämainen hoettu mantra ei ole tavoite syvempiin uusiin ideoihin ja näkökulmiin, vaan ylemmän henkisen mielentilan saavuttamisen välineenä. Siksi mantroja ruminaationkaltaisempia ovatkin japanilaiseen ZEN -filosofiaan kuuluvat koanit. Koan on kysymys, jonka mestari esittää oppipojalle. Se voi olla esimerkiksi "Minkälaiset kasvosi olivat ennen äitisi syntymää." Kun oppilas pohti, hän saattoi keksiä erilaisia vastauksia, kunnes lopulta hän tajusi kenties sen että kysymys oli mieletön. Toisin sanoen tässäkin on eroja länsimaisuuteen nähden: Länsimaissa arvostettiin analyyttistä tietoa, kun koaneissa keskitytään olemisen taitoon, jossa tärkeällä sijalla on se, että erilaisiin analyyttisiin luokitteluihin sitoutuminen johtuu elämän pelosta; Siksi ZEN -filosofit saattavat esimerkiksi tarjoilla viuhkoilla tai käyttää sitä muuten "ei perinteisillä tavoilla". Ja siksi he saattavat kysyä tulitikkuaskia ravistaen että "Mikä tämä on?" Kun joku vastaa että "tulitikkuaski", Zen -mestari voi vaikka heittää tulitikkuaskilla päähän ja sanoa että se ei ole mikään äännerykelmä. Länsimaissa tälläistä analyysiä pidetään tietona, joka taas on valtaa tai ainakin tavoittelemisen arvoista.
2: Opiskelu ja taitojen hankinta: Länsimaissa "Kertaus on opintojen äiti". Tämä taas viittaa siihen kuinka asia tulee ensin opetella ulkoa, ja sitten se pitää vielä tämän lisäksi sisäistää. Muistamiseen ja ymmärrykseen tarvitaan kertausta. Näin koulutus on länsimaissa erittäin toistokeskeistä. Opiskelijat asettuvat pakotettuun ruminaatioon, ensin tieto "päntätään", ja sitten se sisäistetään siten että se ei enää ole mekaanista muistamista, vaan ymmärrystä. Tietenkin toistoja tarvitaan myös taitojen opiskelussa. Miekkatekniikoissa mekaaninen taito tulee vasta toistojen kautta. Eikä minkä tahansa toistojen, vaan nimen omaan sellaisten toistojen, joissa tilannetta mietitään ja siihen asennoidutaan oikein.
3: Aivopesu, Ruminaatio on munkkien mietiskelymetodin lisäksi myös vauvojen vaiva, jossa he pulauttavat syömäänsä ruokaa pihalle. Tämä ei ole niin positiivista, ja toistokin on joskus myös oppimista - tai muutoin - haittaava asia. Esimerkiksi monien uskonnollisten kulttien sisällä tiettyjen asioiden jatkuva toistaminen yhdessä on loistava keino, joka johtaa siihen että käytännössä kulttiin kuuluva assimiloi minkä tahansa asian. Maailmankuva ei enää voi kehittyä ja muuttua, ainut mikä voi tapahtua, on syvempi sitoutuminen kulttiin. Samoja elementtejä on tietenkin myös aivopesussa ja populistisissa poliittisissa puolueissa. Iskulauseet lujittavat näkemykseen, ja kun niitä toistetaan monen voimin ja usein, siitä tulee kuin totuus.
4: Päähänpinttymissä: Erilaiset pakkoajatukset ja toiminnat liittyvät lujasti neurooseihin. Esimerkiksi jos henkilön täytyy tarkistaa 10 kertaa, että hellan levyt ovat pois päältä, on kyse toistosta, joka voi haitata elämää pahasti. Pahimmillaan näistä tulee eräänlaisia pakkomielteitä, obsessioita. Tällöin henkilö käytännössä sitoo elämänsä yhteen asiaan, ja se hallitsee yksilöä, sen sijaan että yksilö hallitsisi sitä. Toisaalta tälläistä negatiivista asian kierämistä voi liittyä esimerkiksi kaunaisuuteen ja pitkävihaisuuteen, ilman mielenterveyden häiriötäkin. Vaikka itse olenkin, joskin vaikeasti suuttuva ja helposti unohtava, sille päälle tullessani erittäin pitkävihainen, voisin sanoa että tässä tilanteessa märehtimisvertaus sopii hyvin: Se sopii ehkä naudoilla, joilla on monta mahaa, mutta kun ihminen on yksimahainen, tuloksena on vain mahahaava.
5: Rituaalit, joita ovat esimerkiksi joulukirkossa käynti tai lampaan uhraaminen kuulle. Rituaalit ovat joko uskontoihin liittyviä, tai sitten ne liittyvät muuten taikauskoon. Monella urheilijallahan on esimerkiksi "onnensukat", ja näyttämöllä viheltäminen tuo monien teatterilaisten mukaan huonoa onnea. Samoin John Wayne käytti koko uransa ajan samaa kuudesti laukeavaa revolveria, koska uskoi että se tuotti onnea. Rituaalit ovat tehokkaita mielenrauhan tuojia - ne ovat tavallaan mantroja jotka toteutetaan sanojen sijasta teoissa. Ne antavat käsityksen ympäristön hallinnasta : Kun rituaali on tehty joka kerta samaan aikaan, ja aurinko on sen jälkeen alkanut paistamaan, niiden välille nähdään helposti yhteys - etenkin taikauskoisessa mielessä.
6: Toistettavuuden periaate : Ihmisten rituaaleissa näkemä yhteys todellisuuteen ei le ihan läpseensä naurettavaa: Siitä on kehitetty - ehdottomasti kehitetty - tieteellinen "toistettavuuden" periaate, jossa tarkoitetaan sitä että koejärjestelyn ja sen lopputuloksen on toimittava jos joku muu toistaa kokeen jossain muualla johonkin muuhun aikaan samojen teoriaan sidottujen reunaehtojen täyttyessä. (Viimeinen kohta on tärkeä, joskin se usein popularisoinneissa unohdetaan : Eli jos joku tutkii revontulia Lapissa yöllä, hänen tutkimuksensa ei kumoudu jos joku Tanskassa päivänvaloissa ei saa samoja tuloksia eri auringonpilkkujen vaiheessa.)
7: Informaatioteoriassa toisteisuus liittyy olennaisesti sellaiseen tärkeään käsitteeseen, kuin redundanssi, joka on ajatus "tyhjistä/toistetuista biteistä". Jos systeemissä on informaatioylijäämää, jonka poistaminen tai muokkaaminen ei muuta informaatiosisältöä, tämä on redundanssia. Jos redundanssia vähentää { esim AAAAAAAAAA → 10A } tilannetta kutsutaan pakkaamiseksi, ja sitä käytetään esimerkiksi tietokoneella erilaisissa musiikkiformaateissa : Biisi halutaan saada mahdollisimman pieneen tilaan, jotta sen levittämiseen tarvittaisiin vähemmän CD -levyjä tai diskettejä tai mitä muuta tallennustapaa sitten käytetäänkään. Pakkaamisessa tavoitellaan sitä että informaatiolla olisi mahdollisimman suuri Kolmogorov kompleksisuus. Informaatiokäsitteessä voidaan käsittää myös pelkästään informaatiketjun pituutta on ratkaiseva, ja pakkaaminen taas lyhentää informaatioketjuja, eli nämä kaksi käsittelytavat ovat tavallaan vastakkaisia - ja osittain siksi ne ovat molemmat hyödyllisiä vertailun välineinä. Tähän tarkoitukseen, vertailuun käytetään algoritmisen kompleksisuuden käsitettä. Redundanssin määrä vaikuttaa informaation ominaisuuksiin jotakuinkin seuraavan karkeistetun kaavion mukaisesti:

8: Sijaistoiminnoissa : Toisto voi olla jotain suoritetta, jota tehdään vaikka se ei suoraan liity asiaan mitenkään. Charles Darwin tuli tunnetuksi tavastaan kävellä "sandwalkia". Sitä käyskennellessään hän pohti evoluutioteoriansa yksityiskohtia, ja mietti vastauksia kriitikoille. Itselläni on taipumusta juuri tälläiseen. Jo ala -asteella opettajani valitti "nypläämisestä" tai "nypeltämisestä", joka oli typerää härväämistä jota tein käsillä ja sormilla koulussa. Ne jäsentivät ajattelua, jos en suoraan keksinyt vastausta muutoin. Minulla on tämä vaiva yhä, aivot ikään kuin "lyövät tyhjää", jos aivot ja kädet eivät molemmat ole saman aikaan puuhaamassa. Tämä muu toiminta on sijaistoimintoa, joka itsessään on tyhmää, mutta jolla on minulle tärkeä käytännön syy. - Jo kouluaikana minua komennettiin irrottautumaan tästä, etenkin äitini oli huolestunut, koska se oli jokin neuroottisuuden syy ja vihjasi siihen että asiat ei ole kotona ihan hyvin - mikä ei toki ollut aina täysin väärässä, vaikka en mitään aivan erityisen onnetonta lapsuutta elänytkään. Ongelmana oli vain se, että tämä sitoi voimavarat, ja vaihtoehdoiksi tuli joko oppia tai olla härveltämättä. Härvelsin koko koulun, härvellän yhä. Nykyisin käyn suihkussa tai käyn kävelylenkillä. (Miekkailua en voi käyttää välineenä, koska siihen on keskityttävä täysin, jolloin esimerkiksi filosofian mietiskely ei onnistu, kun mieli on sidottuna siihen muuhun asiaan.)
9: Kierrätyksessä, jossa materiaalit ja esineet käytetään uudestaan, jolloin niitä ei tarvitse louhia luonnosta ja kuluttaa voimavaroja niiden kokonaan rakentamiseen. Tässä taas tavallaan imitoidaan eliöyhteisön toimintaa; Eliökunnassahan aines kiertää, ja (auringon vaöpsta fotosynteesillä sidottu) energia virtaa systeemin läpi. Hajottajat → Tuottajat → Kuluttajat → Hajottajat... Vaikka ikiliikkuja ei olekaan, riittävän hyvin on toiminut koko maan elämän olemassaoloajan. Vaikea on kuvitella, että ilman kierrätystä oltaisiin onnistuttu.

Hieman vanhaa, hieman uutta, hieman lainattua ja hieman sinistä.

"Miksi ensimmäinen Boddhidharma tuli lännestä?"
(Vanha ZEN -koan)

Filosofiassa se, kuka sanoo, ei periaatteessa merkitse mitään. Auktoriteetti ei määrää. (Paitsi dogmaatikoille ja joillekin muille auktoriteetti määrää, mutta he eivät voi yleistää itsestään kaikkiin.) Voidaan siis sanoa että vain argumenteilla on merkitystä. Viittauksetkaan eivät ole auktoriteettiin vetoamista, vaan pikemminkin viitteistämistä ja plagioinnin estämistä: Kerrotaan mitä kautta asiasta saa mahdollisesti lisää tietoa. Ja annetaan kunnia sille, jolle kunnia kuuluu sen sijaan että ajatus vain omittaisiin omaksi. Argumentin pätevyyteen kun ei vaikuta se, onko ajatus oma vai lainattu joltain muulta.

Kuitenkin tosiasiassa lausunnoissa on aina myös ajallinen ulottuvuus:
Jokin on alkuperäinen ajatus ja joku sen muunnelma. Samoin osalle on merkitystä sillä, onko ajatus joltakulta lainattu vai onko se itse keksitty. Joissain näkemyksissä ei tietenkään ole voitu ottaa huomioon kritiikkejä, jotka on sanottu vasta myöhemmin. Joissain tilanteissa jotain jo vakiintunutta käsitettä käytetään väärin.

Siksi.

Aina silloin tällöin vakavastikin keskustelevat törmäävät tilanteeseen, jossa jotain muotoa ajatuksesta pidetään "alkuperäisenä", jota muut "tulkitsevat". Tässä ajattelussa määritelmien uudelleenkäsittely voi olla virhe. Toisaalta taas voidaan myös ajatella, että jälkipolvet ovat jalostaneet ja kehittäneet ajatusta eteenpäin. Tältä kannalta tulkittu teksti voi olla selkeämpää tai korjaillumpaa kuin alkuperäinen ajatus. Lisäksi osa on sitä mieltä että ajatus on arvokas vain jos se on oma. Osan mielestä merkitystä sanomiselle on vasta jos joku viisas auktoriteetti on sen sanonut. (Osan mielestä pelkkä viisaus riittää, ja toiset tuntevat vetoa auktoriteettiin.)

Toisaalta itse olen nostanut tärkeimmäksi sen, että ymmärtää miten ajatukset ovat kehittyneet. Se opettaa filosofisesta prosessista paljon. Sillä vaikka filosofia on loppupeleissä erilaisia ajatuksia, mikä tahansa ajatus ei ole hyvää filosofiaa. Itse ajattelen filosofian liikkuvana ja muuttuvana prosessina, en pysähtyneenä tilana, johtopäätöksenä. Saavutetut ajatukset ovat virstanpylväitä ja liikennemerkkejä matkalla. Tiestä toki oppii myös tuijottamalla näitä liikennemerkkejä ja sanomalla että jokin näistä on toista tärkeämpi. Mutta itse tien kulkemista ei voi oppia pelkkiä liikennemerkkejä tutkimalla, täytyy myös seurata miten ne on aseteltu. Muutoin saattaa helposti käydä niin, että matkalainen kohtaa "teiden sinivuokkoja" ja saa sakkoja - tai vielä pahempaa - ajaa ojaan.