Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Argumenttivirhelistat virheargumentoinnin lähteenä.

Skepsiksen palstoilla keskustelimme siitä millä tavalla ihmisten kanssa pitää keskustella. Aiheeksi nousi luonnollisesti kohteliaisuus. Sillä skeptikoilla on "huono maine". Että ei pitäisi olla näsäviisas tai ärsyttävä tai yleenkatseellinen. Koska se on huonoa toimintaa ja pilaa keskustelun.

Tässä esille nousi tietysti monia strategisia syitä. On ihan kannattavaa olla olematta ihan hirvittävä kusipää. Ihan siksi että kenties ystävällisyys käännyttää paremmin kuin epäystävällisyys joka lietsoo riitaa. Ja jos ei, niin ainakin yleisö suhtautuu kohteliaaseen ja mielevään ihmiseen paremmin pitäen häntä muutenkin osaavampana. Samoin keskustelun eettisyys ja esteettisyys olivat hyviä vahvoja teemoja joiden kannalta vittuilua kannattaa vähentää.

Mutta nämä eivät toisaalta viehätä kaikkia. Esimerkiksi itse olen kusipää joka ei välitä käännyttämisestä. Minun argumentaationi ei noudata Marxin tai Beauvoirin perinnettä. Tai muutakaan sellaista perinnettä jossa ideana olisi argumentoinnin sijasta maailman muuttaminen.  Ja toisaalta moni on kokenut että skeptikoiden maine ei oikeastaan riipu useinkaan asenteesta vaan "vääristä mielipiteistä". Eli on sama millä tavalla muita kohtelee. Kun kohteliaskin keskustelu saa saman syytöksen, voi saman tien olla törkeä ja pitää hauskaa. ; Retoriikka muuttuu tässä helposti irrelevantiksi. Argumentilla on rakenne joka tiivistyy perimmiltään jonkinlaiseksi loogiseksi formalismiksi. Ja vittuilun kohdalla tämä on relevantti huomio. Ne usein eivät ole argumentaatiota lainkaan. Koska jos argumentoit muuten asiallisesti ja koristelet lausetta sanomalla "olet ääliö" ja tätä ääliöyttä käytetään toteamuksena eikä minään jota jatketaan "joten olet väärässä".

Siksi eräs ihminen päättikin nousta esille ja korosti että vittuilu on aina argumenttivirhe.

Argumentti oli ymmärrettävä. Se, että siinä keskustellaan asiasta eikä ihmisestä. Vittuilu onkin selvästi usein väärin. Sillä argumentoinnin lopputuloksen tulisi koskea asia-argumentteja. Klassinen periaate on, että se kuka sanoo argumentin ei muuta sitä paremmaksi tai huonommaksi. Tällöin tietysti myös syytös siitä että jos toinen on skeptikko, niin tämä on näsäviisas. Myös toisen näsäviisaus olisi negatiivinen piirre josta muistuttaminen olisi väärin. Keskustelussa nousi esille termi ad hominem. Joka on relevantti tapa joka on sekä vittuilua että argumenttivirhe.

Mutta nostin esille juuri sen onko vittuilu aina argumenttivirhe. Silloin se, että se joskus tai usein on on epäkiinnostavaa ja triviaalia. Ja se on myös itsessään logiikan hylkäämistä koskeva väite. Sillä tosiasiassa vaikka vittuilu on usein ad hominem, se ei aina ole ad hominem -virhepäätelmä. Joskus se on vain epämiellyttävä totuus. (Ja tätä varten väänsin netissä ja nyt tässä blogitekstissä.)

Nostin tästä esiin klassisen psykologian. Psykologiassa nostetaan toistuvasti esiin negatiivisiksi luokiteltavia piirteitä. Ihminen voi olla psykopaatti. Miten psykiatri pystyy tekemään näin jos negatiivisen piirteen liittäminen ihmiseen on lähtökohtaisesti virhe? Tämä kysymys on luonnollisesti relevantti. Sillä tieteenfilosofiassa on aivan tyypillistä että mietitään mitkä aksioomat ovat joidenkin periaatteiden takana. Ajatus psykiatrejen ad hominem -luonteesta on itse asiassa myös käytetty. Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" nojasi hyvin vahvasti siihen että "hulluus" on "normatiivista". Ja filosofit mielellään tämänlaisilla asioilla veivaavatkin.

Vastakeskustelija kommentoi että psykologia on tiede, joka ei tietenkään selittänyt sitä miten se olisi tiede. (Mikä on aika relevanttia. Jos epämiellyttävä lausunto josta voi pahastua on aina argumenttivirhe se tarkoittaisi että tieteenala rikkoisi logiikan perusrakenteita. Ja tiede ei tarkoita sitä että logiikka keksitään uudestaan tai keksitään uudet logiikan säännöt. Se ei ns. kuulu käytänteisiin.) Käytin toki tilanteen hyväkseni keskustelemalla siitä miten käsitteet syntyvät ja miten niitä voidaan käyttää. Keskustelukumppanini kutsui minua narsistiseksi eikä pitänyt tätä virhepäättelynä. En muuten minäkään. Etenkään kun vastakeskustelijani kertoi että narsisti on eri asia kuin narsistinen. Narsisti kun on diagnoosi joka vaatisi psykiatrin, ja narsistinen on laajempi käsite joten sitä voi käyttää vapaammin. Itse taas korostin että itse välttäisin nimenomaan diagnostisia termejä. (Koska sosiaalisessa kanssakäymisessä ei tarvitsisi ikään kuin miettiä että onko diagnostiikan paperi taskussa vai meneekö puoskaroinniksi. Ja jotain muitakin syitä.)

Itse korostin että jos meillä on "tyhmä" sana, niin sille voidaan nähdä kriteeriattribuutteja. Ja kun nämä kriteeriattribuutit osoitetaan jossain kohteessa, saadaan siitä argumentti. Määritelmä kertoo että jos B, C ja D niin A. Tällöin tyhmä on johtopäätös joka tehdään kun jossain havaitaan sitä vastaavia sanoja. Ensin vastaväittelijäni oli sitä mieltä että "tyhmä" -sana on tyhjä. Miten se siis voisi olla argumentatiivinen, eli ylipäätään olla väistämättä argumenttivirhe se jäi minulta auki. Mutta lähdinkin täsmentämään siitä että tosiasiassa tyhmä on tosiaan monikäyttöinen sana. Sillä on laaja eri käyttöympäristö. Mutta ei aivan mitä tahansa käyttöyhteyksiä. Ja itse asiassa kontekstissa sana peräti täsmentyy. Eli kun lapsi huutaa tikkarin varastaneen miehen perään että "tyhmä setä" niin tämä täsmentää "tyhmä" sanaa hyvinkin tunnettuun ja ymmärrettävään muotoon. Jonka oikeutus voidaan jollain tavalla myös arvioida. Ja jos joku sanoo että "teki argumenteissa demonstroidut virheet A, B ja C joten hän on tyhmä" niin tämä täsmentää käsitteen aivan samalla tavalla. Ja että tätä juuri tapahtuu kun käytetään normaalia kieltä. Ja jos tätä ei sallita, niin miten voisimme ylipäätään keskustella mistään mitään.

"Salaisuus" on oikeastaan helppo.

Argumenttivirherakenne ad hominemissa nojaa koska A siis B -rakenteeseen. Jossa A on premissi ja B on johtopäätös. Kaikissa ad hominemin rakenteissa premissinä on esimerkiksi "tyhmyys" ja johtopäätöksenä on sitten jotain jota tästä ei voi päätellä. Ja siksi vittuilu niin usein onkin argumenttivirhe. Herjaaminen tuntuu vakuuttavalta mutta logiikan kannalta se on non sequitur. (Jos A niin B ; C  ; Joten ei B.) Tätä kautta tyhmää voi käyttää eiargumenttivieheenomaisesti kahdella tavalla:
1: Käyttää "tyhmää" premissinä tavalla jossa johtopäätös juontaa nimenomaan tyhmyydestä. "Hän on tyhmä joten hänen ajattelunsa on hidasta."
2: Käyttää "tyhmää" johtopäätöksenä. Tällöin käsillä on tyhmän määritelmä. Kuten "huono perustelija" ja "toistaa samoja virheitä". Ja sitten huomataan että keskustelussa perustelut ovat virheellisiä ja hän toistaa niitä senkin jälkeen kun ne on osoitettu virheellisiksi häntä voidaan näissä käsittein aivan perustellusti kutsua tyhmäksi. (Jos A niin B. A. Siis B. Aivan klassista logiikkaa.) Tämän voi kyseenalaistaa vain kiistämällä että määritelmä on oikea. Mutta vika ei tällöin ole logiikan rakenteessa. Jos "tyhmälle" on mitään sovelluskenttää sitä voidaan käyttää perustellusti. Jos se on tyhjä termi, ei se voi olla epäkohtelias, loukkaava tai epämiellyttäväkään.

Toki asiaa on lähestytty monessa muussakin paikassa kuin tässä blogissani. "Patheos" -blogi kuvaa tätä selittämällä esimerkkien ja muun keskustelun voimalla että "Disparaging the character of a proponent of pseudoscience who is also a bad person, such as Stanislaw Burzynski, in addition to criticizing their faulty arguments is not a fallacy at all. Ineffectual treatments are one issue to criticize him on, but his lack of morals is another one that also needs to be addressed. A good rule of thumb is to see how the sentence works with “therefore” added to it. “Burzynski is a maggot infested ghoul who bullies teenagers, therefore don’t trust his claims about antineoplastons and cancer” doesn’t work but “All the scientific evidence and the consensus of the medical community goes against Burzynski’s claims, and he’s a shitty person to boot” works just fine."

Ja klassinen syy on juuri se erottelu mikä on "ad hominem" ja mikä "mere insult". Esimerkki on jotain jota olen itsekin jo tuonut esille tässä blogitekstissä ; "As you can see, merely insulting someone does not rise to the level of an ad hominem attack or fallacy. One must make the insult as a PREMISE of the argument, rather than as part of the CONCLUSION." Eli Perusideana ei ole se, että ad hominem ei olisi argumenttivirhe. Se on. Se on aina. Mutta kaikki vittuilu vain ei ole ad hominemin rakenteen mukaista. Ad hominemin taustalla oleva syy on looginen ja tämän logiikan toimintarajat määrittävät sen mikä on ad hominem -virhepäätelmä ja mikä ei ole virhepäätelmä vaan kenties jopa "epämiellyttävä hyvin perusteltu tosiasia". Joten ad hominem ei pyyhi kaikkia mahdollisia vittuilurakenteita pois kuvioista. Joten ad hominem ei ole mikään jonka avulla voidaan osoittaa että kaikki vittuilu olisi perusteetonta.

Wikipedioiden universumi, joka lähinnä demonstroi miten vakiintunut oma kantani on

Englanninkielinen wikipedia käyttää tässä erikoista muotoa "Ad hominem reasoning is not always fallacious, for example, when it relates to the credibility of statements of fact." Henki ja sisältö on tässäkin sama. Ja se korostaa miten jo aivan perusmäärittelyt usein tuovat asiaa esiin. Siitä huolimatta että turhautunut vastaväittelijäni mainitsi ad hominemin ja selitti että se on väärin eikä hänen tarvitse vakiintuneesta termistä käsitellä miksi se on väärin. Mikä oli varsin huvittavaa koska keskustelu oli käytännössä loppu kun hän selitti tuoneensa "ansan". Voittoisa argumenttiketju päättyi siis siihen että hän nosti esiin sen että ad hominem on argumenttivirhelistassa. En tiedä minä hän minua piti, kun luuli että tämä ei olisi yleissivistystä. Minä luulin koko ajan puhuneeni ad homimen -käsitteen toimintarajoista.
1: Mikä on hämmentävää koska jos "tyhmä" ja muut "eipsykologiset" termit ovat heikkoja koska ne ovat epämääräisiä niin sitten myös alatyylinen "vittuilu" lienee tyhjä termi. Molemmat kuitenkin jotenkin mystisesti ymmärsivät että "vittuilun" loogisuuden ratkaisemisessa tarkasti määritelty konsepti "ad hominem" oli jotenkin relevantti. Mielestäni tämä tukee sitä että termit määrittyvät sosiaalisesti ja jaetusti, vaikka niillä ei olisi tiukasti denotoituja määritteitä jotka määritellään ennen keskustelua. Ja sitä että konteksti täsmentää. Kun puhutaan logiikasta on argumenttivirhe oleellinen täsmennin vittuilussa. Jos vittuilun suhdetta tapakäytökseen oltaisiin sovellettu olisi käyttöön otettu toinen konteksti, vaikka "käytöksen kultaisen kirjan" kautta.)

Hupaisampaa saa jos menee Suomenkieliseen wikipediaan. Siellä kun selitetään että "Ad hominem määritellään useimmiten argumentointivirheeksi, mutta joissain yhteyksissä käytettynä ad hominem on kuitenkin hyväksyttävä, jopa välttämätön, menettelytapa." Ja selitetään reunaehto "Henkilön persoonassa on jotain vastenmieliseksi koettua, ja argumentti kohdistuu siihen asian sijasta." (Johtopäätös on se miten "asia" näissä kohden määritellään. Ihminen ja hänen attribuuttinsa voivat olla aihe. Ihmisten luotettavuutta arvioivat toki muutkin kuin psykiatrit, joiden koko elinkeino nojaa sen varassa että ihminen ja tämän negatiivisiksi mielletyt ominaisuudet voivat olla validi aihe josta saadaan keskustella, argumentoida ja joita voidaan tutkia.) Hupaisaa on että siellä myös määritetään ad hominemin kaava.

"Ad hominem -argumentin yleinen kaava on seuraava:
Henkilö X esittää argumentin A
Henkilön X ominaisuuksissa on jotain vastenmielistä
Siispä argumentti A on epätosi"

On nimittäin hyvin vaikeaa nähdä miten "joten olet tyhmä" -rakenne voisi rikkoa tuota. Siinä negatiivinen tulos kun on johtopäätöksessä. Mutta koska keskustelukumppanini kehui olevansa hyvin perehtynyt en voi kuin äimistellä huuli pyöreänä sitä miksi hän ei suuresta osaamisestaan huolimatta osannut demonstroida että miten johtopäätöksessä oleva "tyhmä" olisi väistämättä ja automaattisesti ad hominem. Hän valitettavasti lähinnä määritti itsensä voittajaksi, eli vihjasi että vastaus on olemassa hänen hallussaan. (Löytyisikö tämänlainen ajatusrakenne jostain logiikan kirjasta. Kenties loogisten virhepäätelmien kohdalta, vihjaan vähän vain tavalla jota en tässä tarkemmin määrittele koska se on niin ilmiselvä että olen voittanut tämän keskustelun.)

Wikipedialähteet ovat tietenkin kevennys. Sillä se ei ole läpiluotettava tiedonlähde. Mutta kun asiat on siellä, lähdeviittauksin klikattavina, voidaan sanoa että asiani oli ns. varsin vakiintunut. Sen ei pitäisi olla hirveän uusi ja yllättävä. Mutta silti siitä joutuu melkoisen usein vääntämään.

Pieni jatkohuomautus.

Jos otetaan esimerkki jossa "tyhmyys" laitetaan johtopäätökseksi. Joku voisi sanoa että siitä että joku tekee perustason virheitä toistuvasti eikä suostu oppimaan vaikka korostaa sitä että on opetellut asioita paljon, jopa enemmän kuin minä, ei olisi jotain joiden perusteella jotakuta voitaisiin sanoa tyhmäksi. (Siis loogisesta syystä. Ei esteettisistä ja eettisistä kohteliaisuussyistä.) Tällöin on mahdollista että kyseessä on ns. semanttinen erimielisyys. Eli tyhmyydellä olisi erilainen määritelmä.

Premissi 1. Jos perustason virheet + kyvyttömyys huomata virheitä + kyvyttömyys korjata + kauan nähty aika asian eteen niin on tyhmä. (Jos A niin B)
Premissi 2: Henkilö tekee perustason virhettä + ei huomaa sitä + ei korjaa sitä ja korostaa itse harjoitelleensa asiaa (A)
Johtopäätös: Hän on tyhmä. (Siis B)

Tämä on usein tavallista. Itse asiassa eräs nyrkkisääntö onkin, että monesti filosofien ongelmat ja erimielisyydet eivät johdu siitä että joku olisi epälooginen. Vaan sen vuoksi että käsitteet on määritelty eri tavalla. Eli tavalla jossa premissejen luotettavuuskysymykset nähdään eri tavalla. Ja tällöin tyhmä -sanan käyttäminen ei olisi looginen argumenttivirhe vaan sanoja on erimielinen "premissistä yksi".

Semanttisessa tyhmyys -sanan käsittelyssä on oikeastaan vain se ongelma että se ei poista sitä että sitä ei voitaisi käyttää johtopäätöksenä. Sillä jos sanotaan että "tyhmä" -sanaa ei voida käyttää tuolla tavalla se tehdään siten että otetaan "tyhmä" -sanan määritelmässä olevat attribuutit. Sitten katsotaan että sovelluksessa tämä ei olekaan vastaava. (Logiikka ei siis ole väärin vaan Premissi 1 ei vain ole uskottava.) Mutta nyt kun meillä on kriteeriattribuutit "tyhmyydelle" niin tiedämme että on olemassa asiantila jossa Premissi 2 kohdalla henkilö demonstroi niitä. Ja voimme laittaa tämän kuvauksen Premissi 1 kohdalle. Ja tämä argumentti on sekä loogisesti pätevä että semanttiselta tasoltaankin korrekti.

Miksi, oi miksi?

Tulkitsen syyksi sen, että ihmiset eivät tajua että argumenttivirhelista on kävelykeppi. Ne ovat intuitiivisia keskusteluntapoja joita käytetään siksi että ihmisillä on tiettyjä hyvin yleisiä ajatteluvääristymiä. Ja koska nämä eivät ole satunnaisia vaan osaa niistä sovelletaan toistuvasti, niille on kätevää antaa nimi. Ne eivät kuitenkaan muutu virhepäätelmiksi jonkun auktoriteetin voimasta. Vaan niiden takana on jokin looginen syy. Itse suosittelisin että ihminen opettelisi suoraan logiikan. Ja sen jälkeen psykologiaa niin että erilaiset vääristymät tulevat tutuiksi. Sillä kun moni pänttää argumenttivirhelistoja käy helposti juuri niin että ymmärretään että ad hominem on argumenttivirhe. Mutta ei käsitetä mitä ad hominem oikeasti tarkoittaa. Ja näin asiassa oiotaan, ja ajatellaan esimerkiksi että "vittuilu on ad hominemia". Mielikuvissa tämä osuu hyvin usein oikeaan. Mutta se ei aina pidä paikkaansa. Ja näin oikotien valinnut tekee virheitä. Ja argumenttivirhelistan sanat ovat latinaa jotka luovat luuloteltua varmuutta siitä että sanoja on oikeassa kun hänellä on hieno vakiintunut käsite puolellaan.

Mutta meitä tieteenfilosofiasta innostuneita, logiikkarunkkareita ja monia muita vastaavia kaivataan juuri sen vuoksi että on tilanteita jossa ne eivät osu kohdalleen. Ja näiden tunnistaminen on kiinnostavaa. Etenkin jos niiden voimalla saa sanoa keskustelukumppaniaan dogmaattiseksi mäntiksi jolla on johtopäätös ennaltalyöty lukkoon ja joka saivartelee keskenään ristiriitaisin argumentein epätoivoisesti räpiköiden.
1: Tavalla joka jos hän olisi oikeassa, niin ei tulisi esille. Joten jos asia olisi todellakin niin kuin hän sanoo, niin se asia ansaitsisi paremman puolestapuhujan kuin jonkun jolle "tyhmä" on ensin liian epämääräinen mutta joka sitten onkin niin eksaktisti määritelty että "se ei kelpaa missään nimessä tuossa ja tuossa yhteydessä", jolloin käsite onkin nimenomaan hyvin eksakti. Mutta joka ei tuota ongelmia siinä vaiheessa kun keskustellaan siitä onko "narsisti" vai "narsistinen" jotain jota nyt on hyvä sanoa toisesta. Mikä on toki itsessään mielenkiintoinen huomautuksena kun aiheena on kuitenkin että argumentaation logiikka automaattisesti, väistämättä ja ilman ainuttakaan poikkeusta heikkenee jos toista nimittelee. Mutta virheet ovat kaiken kaikkiaan niin kaikkialletunkevia, että en edes jaksa luetella niitä kaikkia. Keskenään ristiriitaiset asiat ovat mahdollisia ja kehäpäätelmästä voidaan mennä paradoksin kautta kontradiktioon vain siksi että keskustelukumppani tietää että vittuilu=ad hominem ilman ainuttakaan poikkeusta koska ad hominemin määritelmä, joka ei edes ole se. (Jumalauta!)

Kaiken kaikkiaan en siis ymmärrä miksi minun tulisi muuttaa tapojani. Miksi skeptikko, joka kannattaa tieteellistä ajattelua, olisi väistämättä joku joka ei voisi käyttää vittuilua kommunikoinnissaan jos näin valitsee tehdä. Nähdäkseni tärkein yksittäinen syy vittuiluun on se, että se on itseterapiaa jonka tekeminen tuntuu hyvältä. Minua turhauttavat monenlaiset huonot argumentaatiot jotka ovat liian helppoja ja liian toistettuja ollakseen kiinnostavia. Ja niitä joutuu vuolemaan uudestaan ja uudestaan jos vastakeskustelija sekoittaa "olivat kohteliaita" siihen että "olivat kiinnostuneita meidän käymästä hyvästä keskustelusta". Ja kun vittuilen, niin ihminen pelästyy ja painuu vittuun. Ja kun saan kompensoida ja kostaa siitä tulee helkkarin hyvä mieli hänelle itselleen. Hitot käännynnäisistä. Sillä minä olen  narsistinen. (En narsisti. Narsistinen. Ne ovat eri asia.)

Aukkojen Jumalan lipuma

Intelligent Designille yritettiin uutta nousemista Stephen Meyerin ja muiden ID -teoreetikkojen toimesta. Tämä ei sujunut kovin hyvin. Sisältö näytti hyvin vahvasti vanhan, jo liiankin tutun, toistolta. Kuitenkin joitain hyvin pieniä muutoksia on tapahtunut. Nähdäkseni keskeisin niistä koskee Aukkojen Jumala -argumentointia.

Aiemman suosiohuipun aikana (se on aiempi siitä huolimatta että nyt huippua ei saatu) ID:n toistokanta oli, että he eivät harjoita Aukkojen Jumala -argumentaatiota. ID oli tutkimusohjelma. Ja nimenomaan positiivinen tutkimusohjelma. Nyt kommentointi on siirtynyt enemmän siihen että Aukkojen Jumala -argumenttiin viittaaminen on maailmankuvallista. (He eivät yhä suoraan tunnusta käyttävänsä Aukkojen Jumalaa, eivätkä sano että heillä ei olisi positiivista tutkimusohjelmaa. Nämä puolet kuitataan enemmän hiljaisuudella siinä missä ennen niiden kohdalla huudettiin. Muutos kertoo nähdäkseni jostain.)

Kysymys on itsessään mielenkiintoinen. Sillä vain hyvin harva argumenttivirhe on argumenttivirhe siksi että sillä on nimi. Niillä on yleensä jokin loogiseen rakenteeseen perustuva syy. ID:n kannattajien mukaan aukkojen Jumalaan vetoaminen kieltää suoraan Jumalan mahdollisuuden. Ja että muuta mahdollisuutta ei ole.

Nähdäkseni asia ei ole näin.

Se, mikä tekee Aukkojen Jumalasta argumenttivirheen on se, että se ei ole validi. Premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Jos Jumalatodisteen ydin on siinä että "emme tiedä siis tiedämme" on kyseessä kontradiktio, ristiriita. Tällöin kyseessä on suoranainen virheargumentti. Varovaisempi muotoilu "voi olla Jumala" johtaa taas ongelmaan koska kun keskustelunaiheena on se, onko takana Suunnittelija vai ei, asiaa ei tässä tapauksessa ratkaista. Tässä muodossa lausunto ei ole väärässä vaan pahempaa - se ei ole edes argumentti.

Sen sijaan vastapuolella tilanne on monta astetta helpompi. Syynä on se, että menenisyydessä tiedetään monta argumenttia jossa aukkojen Jumalaa on sovellettu. Newtonin maailmassa planeettojen ratoja korjaamaan tarvittiin Jumala, koska muutoin radat ennen pitkää ajautuisivat tuhoon. Kun luonnonlait sitten hoitivat tämän puolen, tieteen edistymisen selittäessä anomaliat joiden vuoksi väliintuloa tarvittiin, selitettiin että Jumala oli luonnonlakejen takana. Aukkojen Jumala -argumentti osoitti että aukon takana voi olla tiede. Ja tästä saadaan induktio. "Olemme ennen pitäneet asioita X, Y, Z.... yliluonnollisina aukkojen Jumalan kautta ja niissä on paljastunut takaa luonnollinen syy. Yliluonnollista tai edes ihmisestä tai eläinkunnsta poikkeavaa intentionaalista syytä ei ole koskaan saatu näihin vastaukseksi. Siis kun meillä on edessämme nyt esimerkki Ö, johon ehdotetaan aukkojen Jumalaa, voimme olettaa että senkin takana on luonnollinen syy, ja yliluonnollinen tai ihmiskunnasta ja eläinkunnasta poikkeava intentionaalinen syy olisivat äärimmäisen epäuskottavia." Tässä on toki huomioitava induktion ongelmat, tämä kertoo "todennäköisimmän tiedon" ei "absoluuttista lopullista tietoa ilman mitään epävarmuutta". Mutta induktio on sentään argumentti - ja itse asiassa "todennäköisin tieto" on se mitä voimme koskaan edes saavuttaa ja enemmän vaatiminen olisi varsin konua.

Toki ID:läinen kokee olevansa reilu.

ID -keskustelussa on toki aina korostunut se, miten ID omasta mielestään antaa yllin kyllin mahdollisuuskia "naturalismille". Syynä on esimerkiksi Dembskin eliminatiivisen filtterin taustalla oleva rakenne. (Sama idea paistaa toki läpi kaikista ID -argumenteista.) Siinä todellisuus jaetaan sattumaan, luonnonlakeihin ja Suunnitteluun. Sattuma ja luonnonlait "eliminoidaan" tai yritetään eliminoida. Tässä kohden ID -argumentisto korostaa että toki luonnonlakien takanakin voisi olla Suunnittelija, mutta että luonnollisuus on niiden takana mahdollinen joten he reilusti olettavat että jos asialle löytyy näistä "luonnollisista syistä" selitys, niin Jumalaan uskominen ei ole silti perusteltua vaikka tämä "mahdollisuus Jumalaan" yhä onkin.

Kuitenkin tämä filtteri pitää taustallaan mielenkiintoisia piilo-oletuksia. Esimerkiksi sen, että Suunnittelu joka ihmisesineissä huomataan olisi sen luonteista tunnistettaisiin tämänlaisen eliminoinnin kautta. Moni voisi liittää ne ilmiöihin joiden lainomaisuuksia, induktiivisia aka. lainomaisia tunnuspiirteitä, tunnistettaisiin.

Pahempi ongelma tuleekin siitä että "naturalismissa" sekoitetaan yliluonnollisuus mukaan tavalla joka ei ID -piirien sisällä ole kovin koherentti. Siellä argumenttina on samanaikaisesti että älyllinen syy ei ole välttämättä sama kuin yliluonnollinen syy. (Vaikka yliluonnollinen saadaan kun luonnollinen eliminoidaan, niin kenties tässä on filtterissä kolme aliluonnollista osasta joista valitaan uskottavin.) Samalla naturalismin kuitenkin väitetään kieltävän Jumalan empiirisyys apriorisesti siksi että tämä on yliluonnollinen.

Kuitenkin valtaosa naturalisteista ei tee jakoa epätieteeksi ja tieteeksi yliluonnollisen käsitteen kautta vaan viittaamalla juuri lainomaisuuteen. Ja itse asiassa hyvin moni korostaa että olisi hyvinkin paljon Jumalamalleja joista voitaisiin saada suoraa empiiristä havaintoaineistoa. ; Itse asiassa näin on ollut aina. Yliluonnollisuus - luonnollisuus -jako on arkikielenkäytössä vahvasti mukana ja tämän - ja kenties joidenkin muidenkin syiden vuoksi - ajatus siitä että yliluonnollisen mahdollisuus kiellettäisiin tieteessä a priorisesti olisi jotenkin ilmiselviö.

Kuitenkin jo Carnapin näkemyksissä, loogisen positivismin sävyttämän metafysiikkavastaisuuden äärirajoilla, on jaettu erilaisia teismin malleja sellaisiin joissa on tieteellistä relevanssia ja sellaisiin joissa ei. ; Karkeasti ottaen Vanhan Testamentin Jumala joka puhuu pilvistä ja tekee maanjäristyksiä ja on muutenkin vahvasti sellainen että hänen vaikutuksensa näkyvät maailmassa on hyvinkin helposti empiirinen. Sellaisella tavalla että edes Dawkinsin kaltaiset äärimmäisen paljon teismitodistuksilta vaativat eivät pitäisi näitä a priorisesti tieteen ulkopuolisina malleina.

Itse asiassa näissä kohden onkin huomattava että jumalatodistukset ovat näissä malleissa epäonnistuneet. Ja oikeastaan ainut syy miksi teistit siirtyvät epävarmemmille vesille on se, että epäonnistuminen näissä selvästi ei a priorisesti missään tiedemallissa poisarajatuissa Jumalissa ei ole saatu onnistumista. Ad hoc -hengessä on ajateltu että kun Jumala ei ole noissa onnistunut niin siirretään Jumala jonnekin muualle, tungetaan se siihen nyt selvästi pienentyneeseen aukkoon. Vastapuoli voi sanoa vain että "Kun ei noissakaan, niin miten tiedätte että tuossa teidän aukon kohdalla tilanne olisi erilainen". Ja tässä vaiheessa induktio puree "voi olla" -saivarteluja vastaan välittömästi.

Itse asiassa epistemologinen naturalisti ei kiellä ennalta Jumalaa. Ja ontologinen naturalisti tekee asian johtopäätöksenä, ei presuppositionistisesti ottaen prmissin johon koherentisoi ympäristön. (Toisin kuin ID jolle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä argumentti jossa "ei tiedetä mitä X:n takana on" jotenkin viittaisi "tiedämme että sen takana on äly". Ja tässä kohden prosessi ei oleellisesti eroa niistä argumenteista joiden vuoksi ID -läiset sanovat luonnollisten prosessien, lainomaisuuden ja sattuman, kohdalla että jos Jumala toimii niiden kautta, niin emme voi tietää siitä eikä teismille niillä kohden ole perusteita.

ID -puoli ei vain näe tätä reiluna. Tämä ei ihmetytä. Sillä minusta ID ja reiluus eivät suoraan sanoen sovi samaan lauseeseen. (Paitsi sen tapaisissa muodoissa jotka esittävät että "ID joka ei ole reilu toisin kuin...")

Absurdia, absurdia

Monesti hyvää filosofiaa lähestytään pelkästään logiikan ja koherenssin kautta. Tällöin virheiden kohdalla käsitellään sellaisia termejä kuin kehäpäätelmäisyys tai ristiriitaisuus. ; Itse asiassa Wittgenstein korosti että nämä olivat ne päätyypit joihin päättelyvirheet voidaan jakaa ; Että oli tautologioita (kehäpäätelmä) jotka eivät selittäneet mitään ja kontradiktiot (ristiriita) jotka eivät mahdollistaneet mitään.

Kuitenkin tämän lisäksi koetaan usein tarpeen ottaa esille muunlaisia konsepteja. Kenties yksi vaikeimmista on "absurdi". Sanaa käytetään hyvin paljon, mutta sillä on hyvin paljon erilaisia käyttötapoja. Osa niistä on hyviä ja osa on huonoja. Absurdin kohdalla ytimessä on usein se, että johtopäätöksessä on jotain sellaista omituisuutta jonka vuoksi sitä ei pitäisi hyväksyä vaikka se olisikin eheän ja koherentin päätelmän tulos.
1: Tätä kautta absurdi on kontaktissa paradoksin kanssa. Paradoksissa ideana on se, että se nojaa premisseihin jotka molemmat hyväksyvät, mutta kuitenkin sen johtopäätös on sellainen että se ei tunnu oikealta. Paradoksin ongelma on siinä että oikeat lähtökohdat johtavat väärään lopputulokseen. Virhe voidaan korjata joko hyväksymällä maailma omituiseksi mitä ei haluta tehdä. Tai korjaamalla lähtöoletuksia johon siihenkään ei olla valmiita. Tämä on "absurdilimbo".
2: Tarkemmassa tilassa absurdi on yksinkertaisempi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että premisseistä seuraa loppupäätelmä joka on molemmista puolista aivan selvästi väärä. (Se johtaa esimerkiksi vahvasti tieteenvastaisiin tuloksiin.) Näin ollen vaikka logiikka johtaa johonkin ajatellaan että premisseissä on oltava jokin virhe kun niiden yhteensopivuus vain johtaa selkeisiin omituisuuksiin.
3: Hyvin usein absurdia käytetään kuitenkin lähinnä denialistisessa muodossa. Tällöin johtopäätös ei sovi joidenkin intuitioon ja he hylkäävät koko perustelun sanomalla sitä absurdiksi ja eivät tämän vuoksi suostu hyväksymään päätelmää. Tällöin absurdiksi kutsuminen on  horse laugh -argumenttivirhe.
+: Tämän lisäksi absurdi voi tarkoittaa jotain jota ei kiistetä, mutta joka on huvittavaa. Tai jotain joka on yllättävää. Tai jotain johon ei kohdistu objektiivista ihmisenulkopuolista merkitystä. ... Mutta nämä konseptit eivät oel relevantteja tämän loppublogauksen kohdalla, joten voit toistaiseksi vaikka unohtaa ne.

Tämä kuvaus on jotain jota on kenties hyvä täsmentää. Onneksi meillä on William Lane Craig. Hänen jumalamallinsa nojaa tiettyjen äärettömyyksien ja jumalatodistuksiin jossa tietyt äärettömyyskuvat estetään fysikaalisessa maailmassa. Tämän vuoksi hän on kritisoinut matemaattista Hilbertin hotelli -mallia. "Skeptics Play" -blogissa nostetaan esille pari tuokiokuvaa siitä miten Craig on eri vaiheissa keskustellut tästä ongelmasta. Craigin ajattelu havaitaan varsin laaduttomaksi ja debattihenki vielä tätäkin surkeammaksi.
1: Tässä blogauksessa on kommentit surkuhupaisaa luettavaa. Sinne tulee Craigia puolustava nimimerkki "godboy". Hän yrittää rakentaa päätelyketjua joka johtaisi siihen että Craig olisi oikeassa. Tämä kohtaa ongelmia. Hupaisaksi asian tekee se, että jo ensimmäisessä kommentissa selitetään mikä päättelyssä on väärin. Tämän jälkeen "godboy" muuttaa joka kerran kaavaa hitusen, ja olettaa että mikä tahansa muutos ansaitsee tulla uudelleenkritisoiduksi. Valitettavasti hän haluaa pitää ytimen mukana koko ajan. Ja virheellisyydet ovat juuri tässä kohden. Näin "godboy" toistaa virhettä jonka virheellisyys on hänelle toistuvasti tuotu esille ja korjaa irrelevantteja osia argumentistaan, eli muuttaa argumenttiaan siten että olennaiset virheet säilyvät, mutta olettaa silti että tämä olisi uusi argumentti. Tämä on matematiikan kielellä tehtyä käyttäytymistä jota vastaa lähinnä suomessa ollut "Totaalista Sotaa!" - sivustolle koottu Lehto vs. Juutilainen -kina. Kina jota kuvataan surrealistisin termein aivan oman unimaailman logiikan ja tosimaailman kohtaamiseksi. Kun monille tahoille, kuten Ylioppilaskunnan Laulajille, levitetään roskasähköpostia jossa kerrotaan että joku henkilö raiskaa eläimiä, eivätkä nämä tahot ole pyytäneet tälläisiä eivätkä näe tätä tärkeänä tai relevanttina, on asia floodaajan itsensä kannalta ymmärrettävä. Tästä syntyy konflikti joka aukeaa seuraavalla tavalla. "Meidän ulottuvuutemme paradigmoja vasten asetettuna Lehdon viestissä ei ollut mitään järkeä. Mutta se, mitä Pöntiskoski ei tiennyt, oli, että viestiä ei lähetetty tästä ulottuvuudesta. Se lähetettiin ulottuvuudesta, jonka paradigmojen ja lainalaisuuksien oloissa Klaus Juutilainen juoksee Tesoman metsissä yrittäen nylkyttää eläimiä niiden anusreikään. Tämä pyrkimys liittyy Klaus Juutilaisen ryssäläisyyteen, sillä eläinten nylkyttäminen, monien muiden harrasteiden ohella, on oleellinen osa ryssäläisyyttä. Ryssäläisyys taas on kansakunnallinen vitsaus, oikein ajattelevan Suur-Suomalaisuuden antiteesi. Sen vuoksi sillä, että Klaus Juutilainen pyrkii nylkyttämään eläimiä, on kansakunnallista merkitystä ja asia kuuluu kaikille, mukaanlukien Ylioppilaskunnan Laulajat." "godboyn" asennekin on ymmärrettävä sitä kautta että Craig on kuuluisa apologeetikko eli oikealla asialla. Craigin kaltaiset ihmiset todistavat että uskominen on rationaalista. Näin ollen Craig on Totuuden ja Järkevyyden puolestapuhuja joten Craig ei voi tehdä virhettä koska ollessaan uskonrationalisointien auktoriteettihahmo, hänen kyseenalaistamisensa kyseenalaistaa koko uskon rationaalisuuden. Näin ollen Craigin virheet säilyttämällä mutta muuta osaa muuttamalla on oltava jokin keino jolla logiikan virheet ikään kuin itsestään ratkeaisivat. Ja käännytystyössä tarvitaan tuloksia koska haltuaan Pelastaa ihmsiä. Asia koskee ihmiskuntaa, kaikkia, siis myös ateisteja. Siksi on oikein vaatia arviota ateistilta sarjatulella vaikka virheen ydin onkin pysynyt samana.

"Skeptics Play" korostaa sitä, että absurdius voi olla oikein. Mutta että se mitä Craig tekee on jotain muuta. Se on juuri sitä horse laugh -mallia. "There is nothing wrong with an argument from absurdity if it is done correctly. But it is not done correctly." ... "WLC cites a couple people who objected, like me, that infinities are not absurd. His basic response is, "It looks pretty absurd to me." "Nuh uh." "Yeah too."" ... "I contend that infinities are not "absurd" in the sense of "obviously false"." "Skeptics Playssä" Tämä perusteltiin viittaamalla matematiikkaan ja sen äärettömän konsepteihin. Argumentilla on historia, joka alkaa siitä että hän käsittelee termejä hieman erikoisesti. Tämä on kenties virhe joka syntyy siitä että matematiikkaa käsitellään intuitiolla eikä matematiikalla ja näin tehdään olkiukko. Tai sitten sitä käytetään arkikieltä jotta ei oltaisi "teknisiä" jotta argumentti olisi luettavissa. Lisäksi Hilbertin hotellin taustalla oleva matematiikka on ammattimatemaatikkojen alueella vahva ala. Kun Craig joutui kritiikin alla kohtaamaan matemaatikkojen kannanottoja asiaan, hän muutti kantansa. Asia ei ollut "matemaattisesti absurdi", mutta se oli kuitenkin "oikeasti absurdi". Hän ei siis suostunut muuttamaan omaa kantaansa koska ei hyväksynyt johtopäätöstä.

On selvää että Craig vetoaa yleisöön ja yrittää vaikuttaa siltä kuin hänen absurdiksi kutsumisensa olisi sitä järkevää mallia. Se on kuitenkin sitä huonoa mallia. Ja näin tehdessään ainut absurdi kuvioissa on hän itse.

Kielikone

Daniil Harms oli venäläinen absurdikko aikana, jona Venäjällä oltiin totisia. Kommunismi korosti taiteen roolia osana systeemiä ; Syvärakenne ja pintarakenne kommunikoivat tätä kautta. Siksi haluttiin kommunismin arvojen mukaista taidetta ja runoutta. Kommunistit korostivatkin kielen reaalisuutta, utopia, fantasia ja epätosi oli heille joko typeryyttä, valehtelua tai manipulointia.

Niin kauniilta kuin tämänlainen todellisuusriippuvainen ajatusmalli kenties olisikin, olen kuitenkin Harmsin kannalla. Harms nimittäin korosti sitä että kieli on ilmaisuvoimaltaan suurempi kuin todellisuus. Hänellä on itse asiassa runsaasti pintatasolla aivan tavallisenoloisia ja arkisia tarinoita, joissa epätodellinen hypähtää kasvoille. Näen nämä pilkkana kommunismin realismi-intoilulle. Harms ei koonnut lyhyitä juttujaan yhteen, ja hänen juttunsa levähtivät pihalle melko kaaoottisesti ja niiden yhteenlaittaminen onkin ollut työlästä jo tästä syystä. Erilaiset rajoitteet eivät ole tässä auttaneet.

Daniil Harmsin työhuoneesta ei tutkijoille löytynyt hirveästi apuja. Hänellä kerrotaan kuitenkin olleen siellä koneita. Kerrotaan että joku oli udellut miksi hänellä oli kone työhuoneessa. Harms oli kertonut että työhuone ei ole työhuone jos siellä ei ole konetta konetta. Kun häneltä kysyttiin mitä kone tekee, niin Harms kertoi että ei mitään. Hän oli siis rakentanut itselleen jonkinlaisen häkkyrän joka pööpöttää ja jossa on rattaita. Konetta ei oltu tehty mihinkään tiettyyn funktioon.
1: Tämän voi toki nähdä vain kuriositeettina sisustuksesta, joka on muodissa nykyäänkin. Nurkkaan ostetaan rukki jotta siellä olisi rukki vaikka kukaan ei osaa edes kehrätä - ja siitä rukistakin puuttuu herrantähden osasia. Tämä siksi että koti ei ole koti ilman laitetta.
2: Sen voi nähdä myös kommunismin kritiikkinä, tuotantolaitoksia korostettiin ja arvostettiin liiaksi ja työ nähtiin niiden kautta. Vaikka toisenlaisiakin töitä tietysti olisi ollut.

Kuitenkin Harmsin kone on näiden lisäksi, tai oikeastaan etupäässä, samaa, mitä hän itse teki kielellä. Hän leikki ja vapautti kielen tietystä funktiosta ja arkisuudesta. Kielessä ja runoudessa ei ole kysymys totuusarvoista vaan jostain aivan muusta. Harmsille arkinen kieli ja realismi oli kätevää ja hänen työnsä kannalta relevanttia jos vain jos sillä voitiin osoittaa arkielämä ristiriitaiseksi ja tätä kautta epäloogiseksi. On selvää että Harmsille systeemin mielettömyys näkyi kielen mielekkyydessä. Ja toisinpäin ; Systeemin mielekkyys näkyi sen kielenkäytön mielettömyydessä.

Toki Harms ei ole ainut joka on miettinyt kielen suhdetta maailmaan. Konkreettisena esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Chomskyn generoima hänestä sisällyksetön lause "Colorless green ideas sleep furiously." Se noudattaa englannin kielioppisääntöjä ja sen jokainen sana on sana. Tätä kautta on selvää että lauseen syntaksi, kielioppi, on oikein. Semantiikaltaan lause on sen sijaan tyhjä. Sanan mielettömyys ei tosin ole vakuuttanut kaikkia. Esimerkiksi Quinen mukaan tämänkaltaiset lauseet ovat mielekkäitä, ne ovat vain epätosia.

Toisenlaisen esimerkin saa kuitenkin Carrollin "Through the Looking-Glass, and What Alice Found There" Tässä kirjassa hän moitti matematiikan siihen aikaan uusia ilmiöitä. Hän inhosi esimerkiksi imaginäärilukuja. Carroll esitti tilanteen joka on sisäisesti koherentti, sen sisällä on esitetty relaatioita. Mutta tämä ei pidä mitään tietoa sisällään, ja kokonaisuus on pelkkää sekasotkua. Esimerkki on "the gostak distims the doshes." Gostak on siinä muutoin määrittelemätön sana, joka tekee jotain jota kutsutaan distimsiksi ja tämän toiminnan kohde on joukko jonka yksikkö on dosh ja josta muodostuu isompi ryhmä doshes. Distims on toimintaa jota Gostak kohdistaa Dosheihin. Ja Dosh on jotain johon kohdistuu tapahtuma distims, jonka toimijana on gostak. Termit noudattavat myös kielioppia, ja kokonaisuus on koherentti. Sen takana on jotain määrittelyä, joka kuvaa tosin pelkästään relaatioita toisiin termeihin, joten kokonaisuuden informaatio jää varsin olemattomaksi.

Wittgensteinin tapa jakaa huonot ja epäloogiset lauseet voi olla tässäkohden mielenkiintoinen kohde. Hän jakoi virheet:
1: Kontradiktiiviset lauseet, eli joiden sisällä on ristiriita. Ristiriitaiset lauseet ovat mahdottomia, epätosia. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos meillä on käsite "näkymätön vihreä", tiedämme että lause vaatii vähintään ankaraa uudelleenmäärittelyä jossa vihreys on jossain olosuhteissa ja näkymätön toisissa. Kunnes olemme tämänlaiset lisämääritteet tehneet, kokonaisuus on ristiriitainen tavalla joka sallii sen kieltämisen virheellisenä. Kontradiktio on siis epätotta. Ateistien vitsi "Näkymättömästä vaaleanpunaisesta yksisarvisesta" on siis itsetarkoituksellisesti sisäisesti ristiriitainen lause.
2: tautologiset lauseet ovat tilanteita jotka toteutuvat joka tapauksessa. Näitä ei voida pitää epätosina vaan arationaalisina lauseina. Ne eivät informoi meille yhtään mitään asiantilasta. Carrollin koherentti lausuma informoi minimaalisesti, se kertoo relaatiosta. Mutta se on hyvin lähellä tämänlaista tilaa.

Tästä päästään sellaiseen tilanteeseen että ateistien "näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" ei itse asiassa ole onnistunut Jumalanpilkkavitsi, koska Jumala on enemmänkin tautologinen kuin kontradiktiivinen käsite. Jumalassakin on Taivas niminen kohde joka on kuvattu transsendentiksi, eli siihen ei ole laitettu määritelmiä. Siellä toimii transsendentti Jumala joka on sekin kuvattu ilman propositionaalisia määrittelyjä. Ja niin edespäin, koko tuonpuoleisen teologinen määrittely kuvaa korkeintaan relaatioita, mutta Helvetin rangastuksen metodologiakin jää itse asiassa teologiassa varsin epämääräiseksi - siitä esitetään mielikuvia maallisesta kidutuksesta, mutta tätä pidetään mystikkojen symbolisena esityksenä, transsendenttia maailmaa kun ei voi kuvata sanoilla. (Carroll olisi kristittynä vihainen ja hän kääntyneekin haudassaan, jos vain saa kuulla ja tietää mihin hänen esimerkkiään julmasti käytin.)

"Näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen" on epätosi kappale. Teologia taas on absurdia runoutta. Teologia rakentaa jättimäistä symbolista Harmsin konetta. Siinä onkin mielestäni vain yksi vika ; Esimerkiksi mahdollisten maailmojen teologiassa keskitytään siihen että jos jonkun asian voi kuvata kielellä, se on totta. Tämä maistuu minun suuhuni pirun pahasti siltä kommunismilta jonka mukaan kielellä saa ilmaista vain tosiolevaa. Jos sen sijaan Harms on olemassa, ihminen voisi todellakin luoda jotain. Tämä on konkreettisesti ajattelevien mielestä valehtelua. Minusta se on taidetta. Uskonto ja teologia voisi olla taidetta, joka erehtyy koska se ottaa itsensä liian vakavasti. Aivan kuten ne kommunistit joille Harms koki velvollisuudekseen piikitellä.

Se, että emme voi koskaan olla ihan varmoja siitä että olemme jostain oikeassa lieventyy korroboraatiotyyppiseksi kysymykseksi välittömästi kun tajuamme sen, että joskus voimme olla ihan varmoja siitä että olemme erehtyneet. Monesti postmodernistit korostavat sitä puolta että kieli konstruoi. He tarjoavat toki periaatteessa mahdollisuuden siihen että kaikki mitä ilmaisemme ei ole totta, ja että erehtyminenkin voidaan huomata. Mutta harvemmin sitä tullaan mietittyä sitä, miten kieli konstruoimisen ja dekonstruoinnin lisäksi myös destruktoi. Ja kenties sen arvo onkin siinä, että se tekee ensisijassa tätä. Rajaa vaihtoehtoja, jotta tiedämme keskittyä siihen jäljellejäävään, jossa se tieto piileskelee.

Miten saada uskottavuutta ja vaikutusvaltaa?

Stephen Lawn "Believing Bullshit" on kirja joka pitää sisällään monenlaista. Ainakin osuus, jossa analysoidaan itsehoito-oppaiden ja Gurujen esiintymistä on mielenkiintoinen. Sitä voi käyttää ohjeena joilla voi hankkia itselleen vaikutusvaltaa ilman mitään erityisiä taitoja tai tietoja. Että sen tunnistamiseen kun joku yrittää manipuloida sinut arvostamaan hänen syvällisyyttään ilman kunnon syitä. (Manipuloinnin kohdalla tunnistamistaito ja tekemistaito ovatkin yllättävän kovasti liitoksissa.)

Karismaa saadaan hitaasti puhumalla, käyttämällä latteuksia. Latteuksista tulee hyviä esimerkiksi sillä että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun ne lausutaan hitaasti, vihjataan että niissä on ikään kuin joku toinen sisältö kuin se mikä niistä tulee mieleen. Toinen tärkeä asia on valita aihe ja siihen liittyvät sanat oikein. Ihmiset sekoittavat syvällisyydessä aiheen, käsittelyn hienouden ja sisällön keskenään. Näin se että käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia teemoja antaa helposti ja välittömästi syvällisen vaikutelman. Vaikka niistä lausuisi kuinka pinnallisia ja itsestäänselviä latteuksia. Eikä ole sellaista latteutta jota name drop, nimekkäiden ja kuuluisien viisaiden nimien lausumisella vahvistettaisi.

Tämän lisäksi mielenkiintoista onkin se, että oikea guru on laiska. Hän käyttää vertauksia, koska silloin saadaan monitulkintaisuutta sanomiseen. Samoin on hyvä käyttää itsetarkoituksellisesti ristiriitaisia lauseita. Sillä siinä missä kontradiktio tarkoittaa ristiriitaa ja ajattelun virhettä, moni kokee paradoksaalisen sisällön syvällisenä viisautena. Law kuvaa näitä strategioita seuraavasti "The great beauty of such comments is that they make your audience do the work for you. Their meaning is not for you, the guru, to say - it's for your followers to figure out. Just sit back, adopt a sage-like expression, and let them do the intellectual labour." Samalla ne etäännyttävät kritiikistä. "Non-believers will suppose contradictions within a religious doctrine reveal that it contains falsehoods. The faithful are likely to take the same contradictions as a mark of profundity. Contradictions have other advantages too. A series of simple, unambiguous claims is easy to refute. Not so a series of such cryptic remarks." Tämä onkin tärkeää teeskennellylle itsekriittisyydelle ; Guru tai häneen uskova voi teeskennellä olevansa itsekriittinen ja vaihtavansa mielipidettään heti kun tilanne näyttää siihen ajavan ja pakottavan. Mutta ristiriitaisten lauseiden kohdalla on helppoa syyttää kriitikkoa olkiukosta. Kriitikko ei vain ole ymmärtänyt lauseen sisältöä vaan katsoo vain pinnallista tulkintaa siitä. Näin mikään kritiikki ei ole "riittävän hyvä". Kritisoinnista tehdään mahdotonta mutta kritiikkiä jopa odotetaan sanan tasolla.

Tämä kaikki muistuttaa kovasti Pekka Virkamäen "Arka ja ahdas ismi" -kirjasta. Hän kertoo Hare Krishnalaisuudesta. Siinäkin oli guruja, jotka esittivät paradokseja. Ja jopa esittivät ääneen kuulemiaan vastustavia argumentteja, joiden moittimalla he saivat aikaan itsekriittisen ja keskustelevan vaikutuksen. Kuitenkin nämä moitteet olivat joko keksittyjä tai tarkasti valikoituja. Avoimeen keskusteluun ja kriittisyyteen ei kannustettu. Sen sijaan ideologia keskittyi nimen omaa epäkriittiseen vakaumuksen vahvistamiseen. Tämä näyttää miten rauhallisella esiintymisellä ja hitaalla puheella pääsee pitkälle. Ja ilmeellä. Sellaisella etäisen ylenkatseellisen rauhallisella. Sen jälkeen kun laittaa silmät kiinni, niin paketti on kasassa.

Jos pitää jotain paradokseja etsiä, niin se on siinä miten hengellisyys, syvällisyyden hakeminen, on tavallisesti niin kaavamaista, latteaa, kliseistä, stereotyyppistä... lyhyesti sanoen pinnallista. Jostain syystä auktoriteetin seuraaminen on yksilöllisyyttä. Pinnallinen syvällistä. Typerä maailmaamullistavaa. Ja yliluonnollinen karismakin helposti mallinnettavaa ja materialistisesti toistettavaa. Mutta tietysti kaikki on mahdollista jos itsellisyys ja minuus löydetään alistumalla jonkun ulkopuolisen tyypin/järjestön ideologisiin kehoituksiin.

Kiinnostavat keskustelut.

"As Humpty Dumpty said to Alice: "There's glory for you!"
"I don't know what you mean by 'glory' " , Alice said.
Humpty Dumpty smiled contemptuously. "Of course you don't - till I tell you. I meant 'there's a nice knock-down argument for you!' "
"But 'glory' doesn't mean 'a nice knock-down argument'", Alice objected.
"When I use a word", Humpty Dumpty said in rather a scornful tone, "it means just what I choose it to mean - neither more nor less."
"The question is", said Alice, "whether you CAN make words mean so many different things."
"The question is", said Humpty Dumpty, "which is to be master - that's all."
(Lewis Carroll, "Alice in Wonderland")

Mielenkiintoisen keskustelun määrittely on vaikeaa. Siihen liittyy sekä itse keskustelun sisältö, että keskustelijoiden suhteet.

Keskustelun sisältö:

Tärkein niistä on tietysti aihe. Jos olemme filosofeja, meitä kiinnostaa viisaus. Ja jos perusteleminen, meitä kiinnostaa tieto. Tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen filosofisesti mielenkiintoinen keskustelunaihe, sitä olisi voitava jotenkin käsitellä. Metafysiikka, joka ei nouse mielipiteen yläpuolelle on vain saivartelua. Saivartelun määritelmäni kun on "metafyysistä voi ollaa ilman testausmahdollisuuksia". Koska emme voi tietenkään paeta metafysiikkaa, meidän olisi minimoitava se mahdollisimman paljon. Voidaan siis sanoa että pyrkimys minimointiin poistaa saivartelun. (Saivartelun määritelmäni on siis kaksiosainen.) Suhtaudun saivarteluun siis samalla tavalla kuin John Wilkins kielenkäyttöön tieteessä:

"Words are not the master of science; science is, or should be, the master of its words. But we can inquire how scientists use their words, and whether they use them consistently. And having done that, we can inquire whether others who are not scientists read too much into them, or use them in a totally different way."

Lisäksi mielenkiintoisessa keskustelussa on tärkeää perustelutavat. Pelkkä aihe voi olla kiinnostava, mutta jos sitä käsitellään huonosti, lopputulos ei ole mielenkiintoista, vaan roskaa. Se ei tarjoa tietoa.

Tässä kohden mukaan astuvat päättelyvirheet. Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma" -teoksessa pätemättömille argumenteille esitettiin kaksi luokkaa, jota käytän pohjana. Toki tiedän että Wittgensteinin varhaistuotantoa on muutettu, mutta juuri tämä osa on sitä, joka on säilynyt lähes kaikessa : Evidentialismin todennäköisyyteen perustuvat lähtökohdat ovat tämän kehitelmiä. Samoin fallibilismin kumoaminen ja hypoteettis-deduktiivisen metodin teoriasta nostetut hypoteesit seuraavat tätä seuraavaa luokitustapaa, koska se perustuu informaation käsitteeseen: Jotta voitaisiin sanoa jotain jostain, sen täytyy painottaa jotenkin todennäköisyyttä. Bitti sanoo että "jokin on jotenkin eikä toisin". Karkeasti voidaan sanoa, että jos teoria ennustaa jonkun yksittäistapahtuman jollain todennäköisyydellä, se sisältää "murto -osa bittejä". Ja deduktiivinen ennuste sanoo että jokin tapahtuma on jokin eikä muu, jolloin siinäkin on bitti tai bittejä teoriasta. Samoin tietysti fallibilismissa joka kieltää jonkun tapahtuman, jolloin sen vastatapahtuma tietenkin samalla ennustetaan. Olen toki esittänyt Wittgensteinin jakoa alaluokkiin, jotka toimivat esimerkkeinä erilaisista tapauksista jotka täyttävät ehdon:
1: kontradiktio, joka tarkoittaa sitä että esitetty tapahtuma ei voi tapahtua koskaan. Niissä esitetyt tapahtumat ovat mahdottomia, koska ne sotivat toisiaan vastaan. Tässä tapauksessa näkemys siis tuottaa ristiriidan. Kun tekee tälläisen päätelmän, tietää että se on väärin. Virhe voidaan tehdä kahdella tavalla:
___1.1: Ristiriita suoraan. Tässä näkemyksessä väitetään esimerkiksi että 1+1=3, tai että Pekka on samanaikaisesti pidempi kuin Matti että lyhyempi kuin Matti.
___1.2: Ristiriita taustaselitysmallin vaihdolla. Tätä tapahtuu yleensä pitemmissä debateissa: Henkilö yrittää selvitä yksittäisistä ongelmista ja keksiikin näihin vastaukset, mutta käyttää niihin logiikkaa jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Toisin sanoen hän yrittää pysyä veneessä eikä huomaa että vene keikkuu, ja elää tämän siten kuin vene olisi koko ajan ollut paikallaan. Tätä on vaikeampi huomata, hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi se, että toisissa oloissa hyväksyy että asiasta ei ole suoria havaintoja, ja toisaalla vaatii ankaraa koettelua. Tai että väittää että Jumalasta ei voi puhua eikä tätä tutkia, mutta toisaalta esittää sitä ja tämän olemassaoloa koskevia väitelauseita.
2: tautologia, ne ovat perusteettomia, koska niihin sopivat mitkä tahansa tapahtumat. Mikään asia ei ole niiden vastaan ja kaikki mahdollisuudet ovat yhtä todennäköisiä. Ne eivät siis itse asiassa kerro asiasta yhtään mitään, eikä niiden pohjalta voida tietää mitään, ne eivät selitä mitään. Ne sanovat aiheesta jotain ja toimivat kannan perusteluna vasta kun oletamme niin. Ne ovat mahdollisia, mutta eivät koskaan perusteltuja.
___2.1: Kehäpäätelmät, joissa johtopäätös löydetään premisseistä.
___2.2: Päätelmät, joissa "samat havainnot, eri tulkinnat", mutta tulkintamalli taustalla on sellainen, että se pohjaa "voi ollaan", joka sallii kaikki vaihtoehdot. Tällöin kannanotto on pohjimmiltaan mielipide. Tämä luokka on erittäin keskeinen, koska erittäin monet virhepäätelmät ovat virhepäätelmiä siksi, että niiden käyttö on arationaalista. Eli ne eivät itse asiassa sano kiellä hänen kannanottoaan. Jos niiden kohdalla siis väittää että "ei rajaa päätelmää poiskaan", ei voi toimia kovin rationaaliselta pohjalta. Ne virheellisiä, koska niiden totuusarvoa ei voida testata. Tämä virhepäätelmä on itse asiassa sitä, että jos aihe ei ollut tähän asti saivartelua, tätä argumentointitapaa käyttävä yrittää tehdä siitä sellaista. Siksi, jos henkilö perustelee argumenttivirhettä ja saivartelua vetoamalla siihen että se ei suoraan sano, että hän on väärässäkään, hän taatusti menettää kunnioitukseni. Eikä siltä mikään hymiöiden perään laittaminenkaan pelasta. Sillä tälläinen päätelmä ei ole väärä vaan arationaalinen. Ja vaikka en ihan tarkasti tiedä pitäisikö arationaalisuuden edessä itkeä vai nauraa (eli en tiedä ovatko ne surkuteltava irrationaalisuuden osa -alue, vai vain huvittavaa sekoilua johon ei voi suhtautua lainkaan vakavasti.) Tiedän kuitenkin että evidenssipohjaista, perusteltua - saati tieteellistä - tämä ei missään suhteessa ole.
_____2.2.1: Argumentum ad Hominem, eli argumentin esittäjän pilkkaaminen ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi ristiriitoja, vaan siksi että se on aiheen kannalta irrelevanttia.
_____2.2.2: Argumentum ad Baculum, eli voimakeinojen käytöllä uhkailu ei ole virhepäätelmä siksi että se aikaansaisi jonkun ristiriidan, mahdottomuuden tai virheen, vaan sen takia että se on irrelevanttia.
_____2.2.3: Humen giljotiini kieltäää naturalistisen virhepäätelmän, eli sanoo että siitä miten asiat ovat ei saa sanoa mitä sen pitäisi olla. Ei siksi, että tietäisimme, että "se miten asiat ovat kertoo miten asioiden pitää olla" on väärässä vaan siksi, että tiedämme, että tämän väittäminen on perustelematon metafyysinen mielipide, jota ei voida perustella, se voidaan vain päättää a priori. Perustelu on sama kuin sanoisi että on koska tuntuu siltä että on.
_____2.2.4: Argumentum ad consequentiam, eli päätelmän ikäviin lopputuloksiin vetoaminen ei ole virhe siksi, että voitaisiin sanoa että ikävät lopputulokset todistaisivat ilmiön, vaan siksi että se ei sano asiasta yhtään mitään, ennen kuin ihmisen mielipide vetoaa siihen.
_____2.2.5: Red herring, eli savusilli, eli ison irrallisen datakasan heittely hämmentämistarkoituksessa ei ole virhepäätelmä siksi että se osoittaisi että päättelyn takana olevan asian olisi pakko olla väärä, vaan se on virhepäätelmä siksi että se on asian kannalta totaalisen irrelevanttia.
_____2.2.6: Jos joku vetoaa intuitioonsa tai tunteisiinsa jonkin asian takana, se ei tarkoita sitä että vaistottu ja tunnettu asia olisi väärin, vaan siitä että tämä ei ole evidenssipohjaista ja perusteltua. Niihin vetoaminen on virhepäättelyä koska ne ovat luotettavia vain mielipiteellä perustellen.
_____2.2.7: Aukkojen Jumala eli GODDIDIT ei ole virhe siksi, että takana ei voisi olla Jumalaa tai että asioiden tietämättömyys tarkoittaisi että takana pakosti olisi tuntematon luonnonlaki, vaan sen takia että sen käyttäminen ei perustele asiaa mitenkään. Tuntemattoman takana voi olla vaikka mitä, eikä siksi ole mitään syytä uskoa että siellä olisi Jumala. Aukkojen Jumala -argumenttivirheen käyttäjä ainoastaan yrittää kääntää todistustaakkaa nurin, ja väittää tämän pohjalta jotain todistetuksi, ilman että mikään tilanne itse asiassa olisi todiste hänen väitettään vastaan: Se, että jokin tapahtuma tunnetaan ja sillä on luonnollinen selitys kun ei tarkoita että sen takana ei voisi olla Jumala. (Sen sijaan fossiilirekordissa meidän ei tarvitse välittää aukoista, koska meillä on fossiilistojen järjestykseen liittyvälle teorialle jo sopivia löytöjä, kuten Archaeopteryx, jolla on jo lintumaiset höyhenet ja kuitenkin vielä hyvin matelijamainen häntä - eihän kaikkien muutoksien voisi olettaa tapahtuvan samanaikaisesti, kun evoluutiolla ei ole mitään ennakkosuunnitelmaa. Ja fossiiliaineiston kautta voitaisiin myös kumota evoluutioteoria - kuten esimerkiksi Kambrikauden jänisfossiililöytö tekisi - joten tässä on selvästi kyse eri asiasta: Fossiilirekordiin liittyy ennusteita -muutenhan mitään "aukkoa" tai ei voisi olla, kun kaikki mahdollinen eliöstö sopisi ennusteeseen. Eli Kaikkialla ei välky koettelematonta "voi ollaa", vaan sieltä nousee "aukkoja", jotka eivät tuota ristiriitoja teorialle, vaan suuntaavat tutkimusta siihen mikä alue voisi olla kiinnostavaa, näitä voidaan toteuttaa ja taustateoria jolla selitetään voi jopa kumoutua. Kyseessä ei siis ole tautologia tässä Wittgensteinin virhepäätelmämielessä, ja aivan eri asiasta kuin Aukkojen Jumalassa. Asiasta voisi vinoilla esimerkiksi seuraavalla tavalla "Ne aukot, joihin selitetään "aukkojen fossiileja" syntyvät havaittujen fossiilien välille, mutta aukot joihin "aukkojen Jumalaa" sovitetaan eivät rakennu havaituista Jumalista..")

Sosiaalinen puoli.

Sitten päästäänkin itse keskusteluun. Tämä on tärkeä asia, koska keskustelu on myös sosiaalista aktiviteettia. Keskustelulle on tärkeää diskurssi logiikan asetelmista. Tämä tarkoittaa sitä, että on oltava yhteiset ehdot, joilla päätetään että jokin asia on pätevä tai ei ole pätevä. Tämän yhteisen säännöstön hyväksymisen jälkeen tällä ehdolla voidaan olla rajustikin erimielisiä. Tämä on valitettavasti parasta mihin kykenemme, koska erilaisten logiikoiden yhteismitattomuus, vertailtamattomuus, estää eri logiikoista lähtevän keskustelun täysin. Ilman yhteistä diskurssia tulos voi olla vain tyhjää inttämistä. (Tieteellisyys on hyvä rajaus, koska tieteenfilosofiassa on jonkinlaisia suuntaviivoja siitä mikä on tieteellistä. Juttujen on täytettävä tietyt ehdot ollakseen tieteellisiä. On huomattava että tämäkin on hieman eri asia kuin totuudesta puhuminen.) Keskustelun tulisi olla jollain lailla järkevää. Tässä käytän John Rawlsin määrittelmää "järkevyydelle". On kahta mahdollista vaihtoehtoa, joista molemmat on täytettävä:
1: "rational" -ehto. Tässä on ajatuksena järjen, eli logiikan jonka molemmat puolet hyväksyvät -tai jos puhe on siitä onko jokin tiedettä, niin sellainen jonka tiede hyväksyy- käyttö yksilön omien päämäärien tavoitteluun.
2: "reasonable" -ehto. Tässä ideana on halu reiluun sosiaaliseen yhteistoimintaan toisin ajattelevien osapuolten kesken. Tämä näkemys vaatii erilaisten näkemysten hyväksymistä, mutta toisaalta se voidaan nähdä myös sillä tavalla että se ei hyväksy niitä jotka eivät hyväksy erilaisia, koska ne eivät täytä "reasonablen" ehtoja. Näin monet eri loogiset järjestelmät hyväksyvä menettely kieltäisi esimerkiksi natsismin tai fundamentalistisen uskon, koska sellainen usko ei hyväksy moniarvoista(pluralistista) keskustelua, vaan päin vastoin yrittää haitata sitä. Tällöin tämänkaltaiset näkemykset eivät ole reasonableja, vaan sen vihollisia, sen vastakohta.

Lisäksi keskustelijoiden välillä täytyisi minusta olla side. Kohdallani korostuu kunnioitus. Samaa mieltä ei tarvitse olla, mutta kunnioittaa täytyy. Kuten eräs työntekijäkumppanini sanoi epäkohtelijaille tutkimushaastateltavalle: "Vastata ei tarvitse ja haastattelun saa lopettaa kesken jos haluaa. Mutta tämä ei tarkoita että voisi olla epäkohtelias. Minullakin on tunteet." Jos en kykene arvostamaan toista väittelijänä tai ihmisenä, en osallistu hänen kanssaan keskusteluun, toki voin vinoilla ja härnätä tätä. Samoin käy, jos huomaan että hän ei kunnioita muita vaan tämän sijaan korostaa omaa egoaan ja erinomaisuuttaan. Heitäkin pilkkaan koko sydämen kyllyydestä ja avoimesti. Mutta en enempää. Asiallinen kommunikaationi on tältä osin ansaittava. Tämän saamisessa kohdallani eniten vaikuttaa se, miten kritiikkiin reagoidaan. Sillä, onko ihmisellä tietoa kuinka paljon ei ratkaise läheskään yhtä paljon. (Toki jos jollakulla ei ole tietoa jostain aiheesta, en lähde häntä jyräämään sillä, koska haluaisin kuitenkin selvittää asioita sen suhteen mitä tiedetään tietämättömyyden sijasta. Jos tiedoissa on virhe, se viittaa siihen että henkilö ei tiedä, ei siihen että hänen kannattamansa asia on väärä.) Samoin sanomisten kohteliaalla muodolla ei ole merkitystä, koska kyseessä on asenne -asia. Jos henkilö on selvästi valmis kehittymään, hänen kanssaan kannattaa jutella. Sillä silloin keskustelu ei ole turhaa. Jos henkilö taas on lähtökohtaisesti "oikeassa" eikä reagoi vastaamalla kritiikkiin vaan jatkaa linjaansa, eli mielipiteensä ja näkemyksensä opettamista muuttumattomana, keskustelu tuskin kannattaa. Eli kuten Ken Alstad on sanonut: "Älä lähesty sonnia edestä, hevosta takaa äläkä idioottia mistään suunnasta."

Sitten onkin kritiikkiin suhtautuminen: Reagoinnissa luokittelen neljä vaihtetta. Vaihetta ei diagnosoida yksittäistapauksilla, vaan kokonaisuutta katsoen. On katsottava minkä tasoista keskustelua hän yleensä harjoittaa.
1: Ad hominemin käyttö, auktoriteettiin vetoaminen ja vastaaviin pakeneminen. Henkilö vastaa kritiikkiin korostamalla omaa asiantuntemustaan ja osaamista ja vähättelemällä kritisoijan persoonaa. Hänestä asia muuttuu vääräksi jos sille esittää appeal to ridiculea, eli sanoo että ei jaksa selittää kun vastakeskustelukumppani on tyhmä ja itse niin osaava, että välissä on ylittämätön kuilu. Siksi itse argumentin sisältöön ei puututa. Korkeintaan kerrotaan nimi, joka on jotain sanonut, mutta ei esitetä mitä hän on sanonut. Itse ajattelen, että jos älykkyys ja tietotasoerot todella ovat niin suuret, palataan asiaan sitten kun ollaan samalla tasolla, enhän minä tai kukaan voi keskustella asiasta josta en mitään ymmärrä. - Koska tyhmä, joka on tässä tapauksessa kuulemma minä, ei voi leikkiä tyhmää mutta viisas, joka tässä tapauksessa on itseoikeutetusti kiistakumppani, voi alentua tyhmän tasolle ja selittää, minä en voi tehdä tilanteelle mitään. Joten Ja jos en ymmärrä, eikä toisella ole aikaa tai voimavaroja alentua selittämään, en voi tietenkään järkevästi vakuuttuakaan, kun en tajua kuin että on hienoja merkkejä. Aito vakuuttuminenhan syntyy vain jos asian ymmärtää, muutoin syntyy vain fiilis vakuuttumisesta ja mahdollisesti kääntymys tämän fiiliksen pohjalta, mikä onkin jo eri asia.
2: Virheestä vaikeneminen. Tälläisen henkilön kanssa keskustelu ei onnistu koska hän vain jättää kommentoimatta asiaan. Näiden tekstejä lukiessa ei enää välitä mitä he kirjoittaa, vaan totuuden debatin takaa hakee siitä, mihin asia -argumentteihin hän jättää kommentoimatta, mitä hän ei huomaa ja mihin hän ei tarjoa vasta -argumentteja. Vaikka tätä esitetään hänelle kerran toisensa jälkeen.
3: Virheen myöntäminen, mutta reagoinnin unohtaminen. Tälläiset ihmiset ehkä myöntävät että "kysymystä ei ole vielä ratkaistu" tai että "kritiikki on ollut asiallista". Tämä ei kuitenkaan vaikuta mitenkään hänen toimintaansa. Henkilö tyypillisesti joko vaihtaa palstaa ja/tai nimimerkkiä ja/tai pitää taukoa ja palaa tämän jälkeen toistamaan samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin osoitettu virheelliseksi ja jonka kritiikkiin hän ei ole reagoinut.
4: Virheen myöntäminen, ja siihen reagoiminen. Henkilö muuttaa asennettaan, eikä toista kyseistä virhettä enää toiste. Tai vaihtoehtoisesti keksii miksi se ei olekaan virhe, ja kertoo tämän perustelun käyttäessään tätä seuraavan kerran.

Mielestäni vasta vaiheessa 4 syntyy keskustelua. Siihen asti keskustelu on vain "Kaikilla on oikeus kuulla mitä julistan". Toki halveksuntani kasvaa käänteisen eksponentiaalisesti taulukossa. Mitä pienempi numero, sen suurempi hyöky tunnetta siitä että henkilön kanssa ei voi käydä hyviä keskusteluja.