"Riita".

Teemu Laajasalo ja Robert Brotherus "riitelevät". Sitä on hauskaa seurata. Omalla kohdallani Brotherus edustaa sellaista kantaa joka vaikuttaa hyvin triviaalilta. Sellaiselta jossa puhutaan oikeuksista mutta näkökulmasta jossa ei ole ehkä kenties ns. koettu mitään.

Tämä on sinänsä ihmeellistä että Laajasalo on tässä mielessä käytännönläheisempi. Vaikka hän tuossa videossa yllä itse asiassa korostaakin pelkästään lakiin perustuvaa lähestymistapaa. Sellaista jossa ongelmissa pitäisi "mennä raastupaan". Eli jossa nykytilassa "ketään ei vainota".
1: Tämä on omituista koska ensinnäkin raastupa on rikkeen keveyteen nähden aika rankka tapa ratkaista kaikki vieläkin esiin putkahtavat ongelmat. Ja toisaalta opettajia ei haasteta mihinkään rikosoikeuteen ja sanktiot ovat pieniä. Ja koska Laajasalo ei ole omakohtaisesti koskaan törmännyt näihin rikkomistilanteisiin hän ei välttämättä osaa tiedostaa sitä että sääntöjä rikkonut opettaja mielellään kiemurtelee vastuusta kiistämällä mitään edes tapahtuneen. Ja ilman tallenteita tilanteesta se redusoituu sana vastaan sana tilanteeksi. Kiinnijäämisen riski on pieni, sanktion mahdollisuus vielä pienempi. On selvää että tilannetta käytetään hyväksi jos motivaattorina on viattomain pakanain lasten sielujen pelastaminen Taivaaseen. Laajasalon systeemi on vähän kuin ihmisellä joka sanoo että ketään yhteiskunnassa ei pahoinpidellä lain määritelmissä puitteissa koska se on laitonta. ; Lausunto on joko täysin epätosi tai triviaalilla tavalla tosi. Molemmissa tapauksissa se on tampioutta.

Laajasalo pelaa kaksilla korteilla.

Itseäni tuossa keskustelussa ihmetyttää enemmän Laajasalon erikoinen suhtautuminen neutraaliuteen. Hän viittaa aluksi tutkimuksiin joissa korostetaan että indoktrinaatio tai "aivopesu" tapahtuisi nimenomaan niissä konteksteissa joita myydään neutraalina. Ja että nämä opettavat vallitsevaan järjestelmään. Ja että vallitsevan järjestelmän kritiikki on tärkeää jotta saadaan äänioikeus naisille (mutta ei missään nimessä tietenkään Brotheruksen ajamia vapauksia uskonnosta). Otetaan tämä muistiin.

Kristinusko ja kristillinen opetus tässä kontekstissa ihmetyttävät hieman. Tässä kohden hänet olisi mielestäni hupaisaa laittaa Laajasalo keskustelemaan Weberistä. Sillä Weberin maailmassa juuri uskonto ja sen instituutiot ovat niitä yhteiskunnan vallitsevan tilan ylläpitäjiä ja jatkajia. Ilman uskontoa systeemi "romahtaa". Tässä mielessä Laajasalon "kritikointinäkökulma" eroaa esimerkiksi Martti Muukkosen kovasti ajamasta "uskonrakenteiden rikkojat yhteiskunnan eettisinä vapaamatkustajina" -asenteesta. Otetaan tämä muistiin jatkoa varten.

Lisäksi Laajasalon viittaus tutkimuksiin on jotain joka on siitä erikoista että hän esittää niitä kuin ne olisivat neutraaleja. Tässä voi syntyä erikoisia jännitteitä. Kenties tästä on tie ulos niin että vakaumusasiat eivät ole neutraaleja mutta tutkimus voi sellaista olla. Ottakaamme tämä vaihtoehto muistiin myöhempää tarkastelua varten.

Sitten Laajasalo nappaa seuraavan vaihteen päälle. Hän siirtyy puhumaan uskonnonopetuksen sijasta yleisestä uskontokulttuurista. Hän selittää että laissa on kivasti kirjattu että mikä on ja ei ole uskonnonharjoittamista. Että missä yhteydessä saa ja ei saa laulaa virsiä. Tämä on suoraan pykälissä eikä se ole hartaudenharjoittamista. Se on osa kulttuuria. Pistäkäämme tämä muistiin.

Nyt kaivakaamme muistejamme. Laajasalo vaihtaa näkökulmaa lennosta. On yhdet säännöt silloin kun puhutaan uskonnonopetuksesta tai ET:stä. (Joka ei ole neutraalia, kuten Laajasalo opettaa. Ja puhuu siitä miten lain kirjainta ei ilmeisesti koskaan rikota kun yleisesti uskontoa opettavat ja vakaumukselliset kristityt kertovat asioita ET:n tunneilla.)

Virret on määritelty laissa joka tekee niistä neutraaleja. Eli ei-vakaumuksellisia. Muualla neutraalina esittäminen on indoktrinaation pahinta juurta joka opettaa vakiintuneeseen järjestelmään. ("Perinne" on hieno sana mainita juuri tähän kohtaan, koska se ritualisoi tiivistyneitä vallitsevia asenteita ja arvoja.) Mutta uskonrituaalit koulussa ja yhteistilaisuuksissa ovat aivan eri asia. Ne ovat neutraali. Ne ovat hyvä. Ne eivät voi olla indoktrinaatiota koska ne ovat neutraaleja.

Itse näkisin että ainut keino kiertää tämä olisi kaivaa muistista se että vakaumusasioihin olikin se neutraali keino joka kelpasi Laajasalolle. Eli ne tutkimusmenetelmät. Entä jos uskonnonopetus muutettaisiinkin uskontotiedoksi joka toimisi jonain josta voisi sellaisenaan mennä yliopistoon harrastamaan uskontotiedettä. Tai voisi opetella vaikka sitä argumentaatioanalyysiä jossa selviää miten maailmankuvallisia sidoksia dekonstruoidaan kaikesta. (Mikä Laajasalon tutkimusmetodin lähtökohta sitten olikaan.) Tämän on voitava onnistua tai muuten joku voisi kyseenalaistaa sen että Laajasalon tutkimus olisi neutraali asiapitoinen fakta keskusteluun.

Laajasalon perustelurakenne onkin sisäisesti inkoherentti. Tämänlainen tilanne jossa perustelujärjestelmää vaihdetaan aina tilanteen mukaan kutsutaan domeenispesifisyydeksi. ; Siinä yhden kohdan argumentit ja perustelut muistetaan aina mutta ne unohtuvat toisessa kontekstissa. Ja tämä unohtuminen/puuttuminen johtaa siihen että muuten ilmitulevat ristiriidat jäävät esilletulematta. Tämänlainen on tavallista erilaisissa ideologioissa jotka harrastavat epäneutraaliuden lisäksi puutteellista älyllistä rehellisyyttä. Sellaiselle jolle kaksoisstandardit ovat aivan kelvollinen juttu. Ideologiaan fiksoituneiden kulttilaisten, torvien ja nuijien juttu. (Näiden sanojen ääneensanominen ei ole asiatonta koska eivät ne olleet sitä Laajasalonkaan suusta.)

PS.

Laajasalo puhuu neutraaliudesta ja sen puutteesta. Mutta itse hän ei sitä kyllä ole. Ensin hän haukkuu ensin Brotheruksen tuottamaa näkemystä sellaiseksi joka tuottaa nuijia ihmisiä. Mutta sitten kun ranska ei olekaan nuijamaa vaan sivistysmaa hän tekee ns. red herringin ja siirtää aiheen nuijuudesta siihen että ranskassa katoliset kirkot pärjäväät parhaiten. Kas tästä Lutherin haamu tykkää. Ranskassa olevien katolisten kirkkojen opetusmenetelmät ja kuritusmenetelmät Suomeen saman tien! Mutta Laajasalon lausunto olikin inkonsistentti. ; Itseäni huvittaisi tosin se, että sen pohjalta voitaisiin kuitenkin kenties rakentaa uskontosysteemi jossa olisi radikaali ydin : Ateistien lapset laitettaisiin evankelisluterilaiseen oppiin ja kristittyjen lapset ET:seen. Se itse asiassa viehättäisi!

Piispojen kannat katossa.

Piispankokous käsitteli avioliittolain muutoksen suhdetta kirkollisiin vihkimisiin. Tämä kaikki on tietenkin hienoa. Etenkin kun siitä tehdään virallisia selontekoja ja kaikkea. Tämä edustaa jo aika vahvasti "kirkon virallista kantaa". (Ja jostain syystä se näyttää kovin samanlaiselta kuin Päivi Räsäsen kanta. Joka ei edustanut kirkon virallista kantaa. Ja Päivi Räsäsen mielipiteiden liittäminen kirkkoon oli asiatonta kun sieltä erottiin solkenaan. Mutta on hyvä että tämä kaikki on nyt kaikille selvää. Edustaminen on kirkon virallisessa kannassa tärkeämpää kuin asiasisältö. Muotoeroamiseen viitataan jos kohdataan substanssieroamista. Retoriikka ennen syitä! Ylevää!)

Linjaus homoseksuaalejen ja avioliiton suhteesta kiinnosti lehdistöä. "Piispainkokous linjasi: Kirkollisessa vihkimisessä avioliiton osapuolina nainen ja mies". Tähän on reagoitu siten että tässä kirkko olisi määritellyt mitä avioliitto on. Esimerkiksi Petteri Pietikäinen(kd) korosti, että "Kirkko otti piispojensa suulla avioliittoon selkeän - Raamatun mukaisen - kannan, jonka mukaan se on ainoastaan miehen ja naisen välinen liitto." Tämänlaatuinen reagointi on mahdollista ihmisille joiden symbolifunktio toimii "oikoraiteilla". Asia ja siihen liittyvä symboli menevät keskenään sekaisin. Asia ja siihen liittyvä rituaali nähdään yhtenä ja samana.

Tämä on toki nähtävissä muutenkin. Ei ole tavatonta että häärituaalia ja kirkollista vihkimistä pidetään relevanttina. Niin relevanttina että joku maistraattivihkiminen on vain jokin tekoavioliitto tai vähempi avioliitto. (En tiedä miten menee näiden ihmisten keittiössä, että yrittävätkö syödä reseptikirjoja?)

Piispankokouksella ei ole valtaa määrittää avioliittoa joka on juridinen yksikkö. Eikä se edes yrittänyt toimia teokraattisesti eli määrätä uskontoinstituutiona maallisia ja poliittisia konsepteja ikään kuin yläpuolelta. Tämän näkee siitä miten "kirkollinen vihkiminen ei ulotu samaa sukupuolta oleviin pareihin, vaikka sukupuolineutraali avioliittolaki astuu voimaan noin puolen vuoden kuluttua". Astetta väkevämpi muotoilu löytyy "Valomerkin" puolelta. Siellä sanotun mukaan "Kirkollinen avioliitto kuuluu vain naiselle ja miehelle". Tämäkään ei sano että kaikki avioliitot ovat kirkollisia tai kristillisiä avioliittoja. (Sellainen olisikin kohtuullisen mielenvikaista.)

Itse ihmettelen miksi homoseksuaali haluaisi kuulua kirkkoon kun sen asenteet ovat mitä ovat. Ja miksi haluaisivat häät kirkossa. Mutta se mitä minä ymmärrän ja käsitän ei ole kovin tärkeää. En ymmärrä miten joku kuuntelee haitarimusiikkiakaan. Tiedän homoseksuaaleja jotka haluavat maistraattihäät mutta joista homoseksuaalinen avioliitto on silti kristillinen synti ja he eivät voisi kuvitellakaan menevänsä kirkossa naimisiin. Monella on erilainen kanta. Häät voivat heille symbolisoida vaikka yleistä arvostusta. Sitä, että hekin pääsevät "oikeisiin naimisiin" eivätkä vaan "juridisiin naimisiin" kuten jotkut kirkkoon kuulumattomat pakanat. Häät voivat olla myös tälläinen arvostuksen symboli. Ja varmaan jotain muitakin syitä voidaan arvailla. Tämä minun pohdintani ei ole kuitenkaan tärkeää.

Ratkaisu on muutoin kiinnostava.

Olen karkeasti ottaen muotoillut oman kantani kirkkohäihin niin, että "kirkko syrjikööt sisäisesti ketä haluaa". Näillä päätöksillä se tekee minulle vain yhden asian. Se kertoo viestejä joiden perusteella liityn tai eroan järjestöstä - annan tai pidän oman kymmenyksen kymmenykseni. Ja aika moni tekee samalla tavalla. Toisin sanoen kirkko saa päättää asioista ihan miten tahansa ja minä päätän sitten siitä haluanko tällaista toimintaa esimerkiksi rahoittaa yhtään. Moni ajatteleekin samalla tavalla. Lausunto aikaansai esimerkiksi pientä eropiikkiä eroakirkosta.fi -sivustolla. (Viime aikoina kirkolliset ovat usein ottaneet kantaa että kirkosta lähtee pääasiassa konservatiiveja islam/maahanmuuttosyin. Tämä on jossain määrin paluuta vanhaan.)

Homojen avioliiton vastustuksessa nousi toistuvasti esiin se, miten päätös jotenkin automaattisesti johtaisi siihen että kirkossa homot menisivät avioon. Ja tämä nähtiin uskonnonvapauden murenemisena. On selvää että piispankokous demonstroi että jokainen näistä väitteistä oli vihjeettömiä. Selvästi tästä ei ole kyse. Toki asiasta voidaan keskustella sen vuoksi että laki muuttuu. Mutta keskustelumahdollisuus ei ole uskonnonvapauden tallaamista oikein millään (mielenterveillä) kriteereillä.

Toki tähän liittyen on korostettava yhtä puolta. Avioliittoon vihkimisoikeus on rajoittamaton. Tämä tarkoittaa sitä että jos pappi vihkii homoseksuaalin kirkossa, tehty avioliitto on validi. Tämä on tietenkin uhka niille joista homoja ei saa kirkossa naittaa. Toki tämä homoseksuaalisuustilanne ei ole mitenkään poikkeavanlaatuinen. Vastaava tilanne on ollut kirkkoon kuulumattomien (usein ateistien) kohdalla. Tämä demonstroitui kun kirkkoon kuulumaton Vesa Keskinen sai kirkkohäät. "Vesa Keskisen ja Janen vihkipappi toimi virkavelvollisuuden vastaisesti – sai kirkolta huomautuksen". Tilanne oli haastava koska laki ja kirkollinen käytäntö kohtasivat. Ja tähän liittyen Keskisen avioliiton validius oli pitkän aikaa sotkuinen ; Että oliko hän avioliitossa vai ei ollut. Lopputulos oli kuitenkin se, että maistraatti rekisteröi Keskisen avioliiton siitä huolimatta, että hän ei ollut kuulunut kirkkoon. Keskistä ei siis vihitty uudelleen maistraatissa vaan papin suorittama vihkiminen oli pätevä.

Odotankin nuhtelukohuja jotka liittyvät siihen että joku kapinapappi vihkii homoseksuaalin kirkossa.

Merkittävä teko ja sen symbolinen merkitys

Herodotos kertoo miten Persian kuningas Dareios kysyi kreikkalaisista hautaamistavoista. Kreikkalaiset korostivat että polttohautaus oli tärkeää. Koska se oli kunnioittava tapa käsitellä ruumiita. Darius oli kuitenkin tekemisissä myös nykyajan Intian tienoilla asustavien callationslaisten kanssa. Ja kun hän kysyi heiltä voisivatko he polttaa vainajansa kunnioituksesta he olivat pöyristyneitä koska se tarkoittaisi ruumiiden kohtelemista roskana. Heistä vainajat piti kunnioittavasti syödä. Mikä taas oli kreikkalaisista hyvin pöyristyttävää.

Ylläoleva kuvaus on monikulttuurisuuden ytimessä. Monesti tekoja pidetään symbolisina. Ja symbolien merkitystä pidetään ikään kuin objektiivisena asiana. Tämä näkyy hyvin vahvasti siinä miten joitain asioita vain pidetään "itsestäänselvinä". Ajatus on hieman sukua objektiiviselle moraalille siinä mielessä, että senkin kohdalla aika moni toteaa että moraali on objektiivinen ja noudattaa juuri sen oman kulttuurin oppeja, dogmeja ja tapoja. Eri kulttuurissa olevat ovat yhtä ehdottomia omien kulttuuriensa kanssa.

Mutta tässä ei ole kysymys puhtaasti moraalista vaan merkityksestä. Voidaan jopa nähdä, että vainajan kunnioitus oli se eettinen viesti jota Herodotoksen kuvauksessa toteutui kaikilla. Tämä voisi olla yhdistävä yleisinhimillinen teema. Joka taas voidaan liittää moraaliin vaikka "Sam Harrisin tapaan" määrittelemällä moraali jonkinlaiseksi yleisinhimillisyydeksi jota voidaan lähestyä ihmisen lajinmukaisen laumakäyttäytymisen, aivotutkimuksen ja muun vastaavan kautta. Tai joksikin joka kuvaa sitä omaatuntoa jota vaikka Luterilaisuuden Jumala on ohjelmoinut kaikkiin ihmisiin.

Jos kunnioitus on yhdistävä niin se mikä merkitsee kunnioittavaa käytöstä on sitten se joka eroaa. Tällöin ero ei enää ole välttämättä moraalissa vaan symboleissa. Ja tässä kohden ei voi oikein tehdä muuta kuin viitata C. S. Peirceen, joka määritteli että symbolit toimivat sillä että niissä on kolme komponenttia. On symboli ja teko tai rituaali, joka sitten jonkun tulkitsijan kautta määrittää mitä se tarkoittaa. Ja tämä tapahtuu jossain kontekstissa tai yhteisössä jossa tämä tietty tulkinta oikeutetaan. Tässä mielessä kommunikaatio ja sopiminen lataavat symboleihin eri merkityksiä eri kontekstissa.

Mistä seuraa hieman yllättäen se, että monikulttuurisuus ei väistämättä tarkoita samaa kuin moraalirelativismi. Ei vaikka jokaiselle rituaalille antaisi arvon. Tässä mielessä "maassa maan tavalla" voidaankin tulkita jonain muuna kuin kädenojennuksena kulttuurirelativismille. (Tulkinta jota rehellisesti sanoen ällistyttävän harva on tekemässä.)

Rituaaleista taideperformansseihin

Teemu Laajasalo on pahastunut. Syynä on se, että "Taiteiden yössä" suosikkiyhtye Jape Lovén ja vapaa -ajattelijat suoritti performanssin jossa pestiin kaste pois. Vapaaehtoiset saivat siis kastellun pään ja tämän kerrottiin olevan kasteen poispesu. "Kyseessä on interaktiivinen performanssi, jossa halukkailla on mahdollisuus osallistua symboliseen kasteenpesuun." Tämä "Katumajärven jää" -kappale oli Laajasalolle epämiellyttävä performanssi.

Mielestäni kyseinen performanssi on hyvä taide-esitys. Se oli kantaaottava ja siihen reagoiminen kertoi yllättävän paljon. Laajasalo tuli paljastaneeksi kovin monta asiaa kirkosta ja itsestään:

Kasteesta ja kastamisesta valittamista pidetään pikkumaisena. Laajasalon reaktio kuvaa sitä vallitsevaa kulttuurimme tilaa. Ateistien puolella mikä tahansa merkityksen lataaminen on väärin. Puuttuminen ja pahastuminen on pikkumaisuutta. Uskovaisen puolella teolla on symbolista merkitystä ja se on kaunis osa kulttuuria. Esimerkiksi Laajsalo ei muutu pikkumaiseksi valittaessaan ilman shampoota tehdystaä vapaaehtoisesta tukanpesusta. "Jos haluaa oikeasti tehdä performanssin ja ravistella pyhiä arvoja kannattaisi tutustua Turkan, Teemu Mäen tai jonkun muun mestarin taiteeseen. Tällainen vapaa-ajattelijoiden performanssi on pikkusievää ja kiusallista jostain paitsi jääneiden nynneröiden piipitystä." Jo Laajasalon oma, hyvin voimakas ja pejoratiivisilla termeillä ladattu kertomus todistaa päinvastaisesta. Itse asiassa se todistaa että tässä ravistellaan keskeisiä tabuja hyvinkin ankarasti. Koska muuten Laajasalo ei välittäisi. Ja selittäisi että "Ja vaikea on ajatella, että kirkkoa kunnioittavat ja omat rakkaat lapsensa ja lapsenlapsensa kasteelle tuoneet perusdemarit iloitsisivat puoleen poliitikon Jape Lovénin halusta pilkata ihmisten uskoa ja kristittyjen sakramenttia." Joko siinä ravistellaan monille tärkeää tabuarvoa tai ei. Laajasalo keikailee sisällöllisesti ristiriitaisilla teemoilla samanaikaisesti. Vain dissaava asenne on pysyvä. Joka on reaktiona hyvin paljastava.

On itse asiassa huvittavaa, että butthurtiuden ja asenteellisuuden mestari Laajasalo - mies joka kirkon piirissä voi hakata ja vittuilla eriuskoisille ja selvitä tästä "huumori" -termin ylikäytöllä samaan tapaan kuin PerusSuomalaiset selviävät sariiri-ironia-känni-läppä-hetkenmielijohde -tematiikalla kaikeasta. Ja kirkon piirissä asia menee yhtä täysillä kuin huumorrii -asenne menee läpi nuivimpiin perussuomalaisiin. Laajasalo on toki hyvä asiantuntija tunnistamaan kokemusasiantuntijuudellaan pikkusievyyttä ja kiusallista nynneröiden piipittelyä. Mutta fiksuutta hänestä saa kaivaa katuporalla eikä löydä. Siksi onkin huvittavaa että Laajasalo ei tuo esiin omaa ilmiselvää ns. butthurtiuttaan vaan sen sijaan määrittelee asian siten että hän kristittynä pastorina astuu määrittelemään mikä on hyvää ja fiksua ateismia. Laajasalo ei siis enemmänkin nostaa esiin sen keiden pitäisi pahastua "Laajasalo sanoo uskovansa, että eniten kampanjasta ovat harmissaan monet fiksut epäilijät ja ateistit. Heitä hävettää tällainen." Mutta Laajasalo onkin trolli, tosin ei taitava tai osaava sellainen.

Laajasalo ei ymmärrä mitä eroa on uskonnollisella rituaalilla ja taideperformanssilla. Hänestä mikä tahansa rituaalinen toimenpide olisi uskonloikkaus tai vastaava. Tämä on hyvin kiinnostava huomio, sillä Laajasalolle teemana on se, että ei ymmärretä että kasteenpesu on sosiaalinen eikä teologinen performanssi. "Tahatonta komiikkaa tietenkin syntyy siitä, että uskonnollisia toimituksia vastustava järjestää uskonnollisia toimituksia. Ja vielä yrittäen peruuttaa jotain joka ei ole peruutettavissa. Katekismus opettaa, että kasteen vaikutus ja merkitys säilyvät jatkuvasti." Laajasalo siis todella olettaa että ateisti joka ottaa tukanpesun uskoisi, että kaste olisi jotain yliluonnollista ja pysyvää. Että jokin oikeasti olemassaoleva maaginen tässä pestään pois. Ei. Pikemminkin tämänlainen hiustenkastelu nykykulttuurissa demonstroi että ei uskota kasteessa olevan mitään. Se on samantyylinen temppu mitä joku voisi tehdä kummitusten kanssa. Jos joku selittää että jossain talossa on niin voimakas kummitus että se tappaa kaikki tietyssä kummitustalossa yöpyvät, on talossa yöpyminen demonstraatio siitä että ei usko tähän kummitukseen. Laajasalo näkee kasteen vain jonain oikeana rituaalina eikä siksi osaa edes tulkita tuota aktiota. Tämä ei ole poikkeuksellita kristityille. He ovat jumiutuneet teologiaansa ja dogmatiikkaansa syvästi eivätkä kykene irtautumaan niiden iskostamista skeemoista. Ja tätä kautta he eivät osaa tulkita suunnilleen mitään mitä ateistit tekevät.

Lisäksi on hyvin vaikeaa nähdä miten tämä tukanpesu riistää lasten kastamisen. Tässähän kastettiin vapaaehtoisia aikuisia. "Armas Maasalon rakkaassa lasten jouluvirressä puhutaan turvallisen Jumalan johdatuksesta ja jokapäiväisestä hoidosta ja pyydetään ’ettei meiltä maailma, riistäisi kasteen armoa.’ Sitä riistämistä vapaa-ajattelijat selvästi haluaa tässä demonstroida. Mutta ei taivastoivo, kasteen armo tai pelastus performansseilla häviä." Huvittavinta tässä on tietenkin se, että Laajasalo itse asiassa reagoi sosiaaliseen epäuskonosoitukseen selittämällä että "meidän taika on vahvempi kuin teidän". Onkin mielenkiintoista huomata että kirkko yleensä korostaa sitä että rituaalit antavat merkitystä. Ja korostavat että on tärkeää erottaa taikauskoinen fundamentalismi asiallisesta ja "vaikeammin kritisoitavasta" sofistikoituneesta teologiasta joka puhuu merkityksestä ja merkityksettömyydestä. Kuitenkin kastekysymys tässä kohden selvästi ei käsittele sitä sosiaalista merkitystä joka ateistilla voi olla "kasteen poispesussa". (Liitit minut instituutioonne rituaalisella keskisormennäytöllä joten olkaa hyvä - palautamme palveluksen. Tunkekaa hyvät aikomuksenne Helvettiinne jonka portaat tiettävästi on niistä rakennetut.) Sen sijaan korostetaan että kaste olisi todellinen taikarituaali jossa tapahtuu jotain yliluonnollista ja vahvaa jota ei voi pestä pois merkityksillä.

En tiedä mitä Laajasalo tavoittelee kritiikissään, mutta selvästi hän osoitti miten pikkumainen kirkko - ja etenkin hän itse - on. Ja miten vahvasti se haluaa kieltää kaikenlaisia hyvin mitättömiä asioita. Ja miten kun sen tabuja ravistellaan, sen perussävynä on pahastua koska asia on tärkeä, niin arvokas ja tärkeä. Mutta samalla tämä merkitys kiistetään ja sanotaan että oikeasti pitäisi käsitellä muita aiheita, koska muiden toiminnan määrittely ja ohjaaminen on se mitä asiallinen taideperformanssin kritiikin kohde aina harrastaa. Mutta tietenkin kaikki on mahdollista kulttuurissa joka toisaalta pesee kaiken konkreettisen kritiikin pois puhumalla rituaalien sisältämästä merkityksistä ja niiden kokemisista. Mutta toisaalta sitten on ensimmäisenä korostamassa rituaalien reaalista ja todellista puolta heti kun näihin merkityksiin isketään vaikka taideperformanssin voimin.

Teemu Laajasalo ei ymmärrä, että Streisand efekti on vahva. Että jos jotain haluaa kieltää tai ohjata muualle niin sitten ihmisille tulee tarve katsoa. (Joka on manipuloivampi sensuurin muoto, komentelu siitä mistä saa ja kannattaa puhua jos aihe on itselle epämieluisa.) Hänen venkoilunsa onkin tuonut vapaa-ajattelijoiden rituaalille arvoa ja merkitystä. Se, että hän haluaisi että tehdään jotain ihan muuta on demonstroinut monille - esimerkiksi minulle - että aluksi aivan tyhmältä vaikuttanut pinnallinen rituaali oli sittenkin jotain tärkeää. Ja joka teki juuri jotain jota nimenomaan hyvä taide tekee. Raapii arvoja ja paljastaa tabuja. Tabun paljastuminen näkyy tälläisissä asioissa lähes suoraan butthurtin määrässä. Näin ollen vapaa-ajattelijoiden päänkastelu olisi ollut itsessään tyhmä, absurdi ja merkityksetön. Mutta Laajasalon oma reaktio loi performanssin ympärille auran, ja latasi sen täyteen merkitystä. Laajasalo paljasti että hänelle kaste on taikauskoinen yliluonnollinen temppu eikä vain liberaali moderni ehdottomasti ei-taikauskoinen rituaali jossa kysymys on sosiaalisesta suhteesta vauvaan ja siihen miten vanhemmat ja suku saavat tähän merkitystä perinteiden kautta.

Montezuma

Italo Calvino on kirjoittanut novellin jossa haastellaan Montezumaa. Novellin ydinteemana on ymmärtäminen. Ja sen loppupuolella korostuu se, että eurooppalainen voi kauhistella Atsteekkien ihmisuhrauksia. Atsteekit taas voivat kokea julmana sen, että eurooppalainen järjestelmä ei uhraa muutamia ihmisiä suoraan kun taas sen rattaat voivat passiivisesti murskata suuremman joukon ei-määrättyjä ihmisiä.

Calvinon lopputeesinä - tai ainakin lopussa olevana teesinä - oli merkitys. Atsteekeille sotimista tehtiin jotta saatiin uhreja jotta kaikki voisivat hyötyä. Tämä oli jaettu uskomus myös vihollisten kanssa. Ilman tätä merkitystä ihmisuhrit muuttuvat vain murhalahtaamoiksi. "... jos maailmasi merkitys olisi kadonnut, silloin myöskään temppeleiden luuhuoneiden pääkalloläjillä ei olisi ollut enää merkitystä, ja alttarikivistä olisi tullut pelkkä teurastuspenkki, jota viattomien veri tahrasi." Atsteekeille rituaaleissa oli symboliikkaa, merkitystä ja syviä uskomuksia siitä miten tämä vaikuttaa ihmisten elämään. He kunnioittivat noita merkityksiä eivätkä halunneet niiden katoamista.

Ajatus on siitä kiinnostava, että nykyään kun katsotaan vaikka uskontokeskustelua, tärkein asia on juuri siinä että ateisteille rituaalit ovat onttoja, tylsiä ja vain vallanosoittamista näkyvyydellä. Kristityille rituaalit ovat merkityksellisiä ja syviä. Kristitty helposti näkee ateistit "jollain tavalla sokeina". Ja kritiikkikin on tietenkin epäsopivaa ja väärää koska se ei osu siihen tärkeimpään kohteeseen, eli merkitykseen. Valta on korkeintaan väline joka oikeutetaan tärkeimmällä, merkityksellä. Siksi vallasta puhuva ei keskity oleelliseen ja symboleja pilkkaava osoittaa huonoa makua.

Mutta toisaalta niinpä Montezumakin olisi voinut nähdä että uhreja säälivä kritisoija vain "kitisisi" eikä ihmisuhrikriitikko voisi hänestäkään oikein muuta kuin "ottaa pyhän pois ja olla antamatta mitään tilalle".  Ja riskeerata prosessissa koko ihmislajin olemassaolo. Sillä yhteiskuntahan oli rakentunut, pysynyt koossa ja pyörinyt siihen astikin niin hyvin. Vaihtoehtonahan olisi ollut lähinnä maailmanloppua ja kaiken vaarantamista..

Luontevan läsnäolon symbolinen merkitys

Piispa Askola korosti että on ollut tärkeää että kirkko on mukana Pride -tapahtumassa. Tausta on ymmärrettävä "Evankelisluterilainen kirkko on entistä aktiivisemmin mukana tällä viikolla vietettävässä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Helsinki Pridessa. Seurakunnilla ja kristillisillä yhteisöillä on viikon aikana kymmenkunta omaa tapahtumaa, ja esimerkiksi lauantaina Kaivopuistoon viritetään kolmen seurakunnan yhteinen konttikirkko." Askola on mielestäni hyvin oikeassa selittäessään että läsnäololla on "symbolinen merkitys" ja että "suhtautumisessa avioliittolain muutokseen mitataan kirkon kykyä keskustella ja kuljettaa eteenpäin vaikeita asioita." Muutoin hän tiivistää tilannetta seuraavalla tavalla ; "Askolan mukaan suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin on kirkossa osalle edelleen vaikeaa, mutta ilmapiiri on tullut kaiken kaikkiaan oikeudenmukaisemmaksi. Hän kiittää tästä paitsi arkkipiispa Kari Mäkistä myös erityisesti vähemmistöihin kuuluvia kirkon työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka ovat alkaneet puhua avoimesti omasta taustastaan."

Tämä on hirvittävän mielenkiintoista. Sillä kirkon läsnäoloa perustellaan useimmiten sillä että on "luontevaa olla paikalla". Puhutaan läsnäolosta ja yhteistyöstä. Tämä koskee yleensä rituaalivaltaa, eli esimerkiksi sitä että kirkko näkyy kaikille kansalaisille kuuluvan koulutuslaitoksen juhlissa. Samoin se kuuluu näennäisesti uskontovapaan maan eduskunnan yhteyteen rituaaleissa eri tavalla kuin muut uskonnot. (Samoin armeijan ja sotilasvalan yhteydessä uskonnolla on "luonteva läsnäolo", vaikka se ei enää ole niin vahvasti sidoksissa tähän kansankirkkokompleksiimme.)

Ensinnäkin tämä toki korostaa sitä että tämä "luontevuus" itse asiassa ei poissulje symbolisuutta. Jostain syystä vallalla on keskustelukulttuuri jossa laulu on JOKO perinnettä TAI uskonnonharjoittamista. Vaikka käsittääkseni valtaosa uskonnoista paitsi tuottavat ja ylläpitävät perinteitä, ovat isossa mielessä itsekin oppeineen ja aatesuuntauksineen perinteitä. Luontevuus vihjaa enemmänkin siihen että kirkko on joko sitoutunut asemaan tai on ikään kuin niin ilmiselvästi vallassa että tämä symboliarvo katsotaan ilmiselväksi ja kyseenalaistamattomissa olevaksi. Luontevuus on kenties myös vihje siitä että tuo asia edustaa jotain jota uskonto todella arvostaa. (Etenkin koulutuksen ja kasvatuksen, pienemmässä määrin sotimisen ja ihmisen päähän ampumisen kohdalla.)

Toisaalta tämä voidaan nähdä toisenlaisessa yhteydessä. "Napoleonin komplekseihin" kirjoitettiin mielestäni hyviä huomioita kertova teksti. Joka koskee juuri näitä lainmuutoksia. Hän käsittelee sitä miten uskonnot mukautuvat hyvin erikoisilla strategioilla. Usein tässä keskitytään siihen että historia kirjoitetaan uudestaan. "Kristityillä on ilmeinen tarve osoittaa aina olleensa retroaktiivisesti oikean ja hyvän asian puolella: ei ole tavatonta kohdata esityksiä, joissa orjuuden lakkauttaminen tehdään kristittyjen ansioksi mainitsematta sitä, että tämä kiista käytiin juuri kristittyjen kesken. Kaikki kansalaisoikeuksien ja -vapauksien edistysaskeleet ja koko valistus on jo omittu kristillisyydeksi, vaikka iso osa sitä oli juuri vastareaktiota sille, mitä kristilliset instituutiot olivat siihen mennessä vuosisadat toitottaneet." Tässä homojen tilanteessa ensimmäiset merkit historian uudelleenkirjoittamisesta ovat näkyvissä "Kun kristityt Suomessa selittävät historiaansa, he tulevat mainitsemaan näyttävästi arkkipiispa Kari Mäkisen anteeksipyynnön seksuaalivähemmistöille. Vähemmän näyttävästi he tulevat selvittämään, mitä tekoja ja politiikkaa arkkipiispa tarkalleen ottaen pyysi anteeksi."

Jopa tässä Askolaan viitanneessa uutisessa voidaan nähdä oleellinen. Kirkko on ottanut "luontevaa läsnäoloa" joka on peräti "symbolista" ja "kantaaottavaa" siinä vaiheessa kun lakimuutos saatiin läpi. Myös Kari Mäkiseen viitataan. Tosiasiassa Kari Mäkinen lupasi "Homoillan" jälkeen tehdä asialle nopeasti jotain. Vieläkään ei ole tehty. Samoin sitä ihaillaan Kari Mäkisen rohkeutta kun hän pyyteli anteeksi homoseksuaaleilta "selittelemättä ja kiertelemättä". Mutta samalla ei katsota kaikkea muuta, kuten sitä mitä kirkko itse teki (eli tällä hetkellä tekee) samanaikaisesti. Mäkistä ihaillessa saattaa unohtua myös hänen mielenkiintoinen Huomentasuomen -casensa jossa syntyy vaikutelma että hän kyllä mielellään sanoo asioita mutta ei tarkoita niitä. Kirkko luottaa siihen asiaan että keskivertoisen ihmisen muisti yltää parin viikon takaisiin somekohuihin. Siitä on hyötyä kun luodaan uusi pseudohistoria.
1: Minä olen siitä miellyttävä ihminen että koska olen kaunainen tyyppi, opin asioita konflikteissa, olen käsittääkseni kyvytön antamaan edes pikkumaisinta asiaa anteeksi, olen hyvin pitkävihainen. Ainut mikä estää minua olemasta totaalinen on se että minulla on niin huono muisti.

Se, millä on todella merkitystä eikä pelkästään symbolista merkitystä on sitten aivan oma asiansa.

Kuten "Napoleonin Komplekseissa" huomautetaan. On asioita joiden kautta uskonnon todellinen luonne näkyy. Kristityt harjoittivat varsin sortaviakin keinoja. Niistä ei ole luovuttu vapaaehtoisesti kristinopin innoittamana vaan niistä on luovuttu vasta kun yhteiskunta ja lainsäädäntö on ulkopuolelta pakottanut. "Vastustamiseenkin nämä tahot tyytyivät vasta aikana, jolloin eivät voineet enää vainota ja fyysisesti tuhota homoja; ne alkoivat varovasti siirtyä kohti neutraalia asennetta vasta, kun asian vastustaminen alkoi käydä niille sosiaalisesti ja rahallisesti kalliiksi. Ne kristilliset yksilöt ja varsinkin instituutiot, jotka millään tavalla näkyvästi tukivat kamppailua homoseksuaalien yhdenvertaisuuden puolesta, olivat mukana myöhään, eivät edustaneet uskonnollisen viiteryhmänsä enemmistöä, ja olivat lisäksi johdonmukaisesti uskontonsa perustekstit vakavasti ottavien uskonveljiensä ja -sisartensa paheksunnan kohteena."

Tämä on valitettavasti sitä historiaa jota löytää kun lukee pölyisiä kirjoja eikä valtion virallisen kansankirkon PR -lausumia ja tarinointeja. Nämä löytyvät esimerkiksi kristittyjen tuottamasta materiaalista kuten kirkolliskokousten lausumista ja muusta vastaavasta aineistosta. Myös kristittyjen lehtiin kirjoittamat mielipidekirjoitukset ovat historiallista aineistoa jotka kertovat ajankuvasta. Tässä ajankuvassa pelkkä Mäkisen anteeksipyyntö ilman sitä Huomentasuomea ja sitä anteeksipyydettävää on vain kirsikanpoimintaa. Todellinen merkitys - eikä vain se symbolinen merkitys jolla ihmisten tunteita manipuloidaan - on helppo mitata. Esimerkiksi siitä mitä on tehty ja ei ole tehty. Onko oltu ensimmäisinä ja vahvoja toimijoita vai tultu mukaan sitten kun muut ovat tehneet työn. Pidän esimerkiksi "Napoleonin kompleksien" huomautuksesta "Jos homojen asema olisi ollut tärkeä Suomessa edes niille kristityille, joille se muka oli näinä aikoina tärkeä, oli heillä mahdollisuus tehdä lutherit ja perustaa omaa teologista näkemystään vastaava uskonyhteisö. He eivät tehneet näin, ja se kertoo heistä jo paljon." Tällä detaljilla on jo todellista arvoa.

Nähdäkseni kirkko voisikin lopettaa "luontevan läsnäolonsa" kaikessa kaikkia kansalaisia koskevassa rituaalivallassa (eduskunta, koulu) ja sen sijaan tehdä tekoja jotka vaikuttavat kaikkien kansalaisten (myös koululaisten ja kansanedustajien) elämään ja asioihin. Kirkko laulaa ja leikkii ja "on läsnä". Sitten kun joku muu on ensin järjestänyt asiat. Sen jälkeen kun tomu on laskeutunut, kirkko saapuu paikalle ja kertoo miten kaikki tämä kaunis ja hyvä olisi jotenkin heidän ansiotaan ja miten kaiken tämän päätteeksi Suomi on jotenkin erityisen kristillinen maa.

Tässä mielessä kirkon läsnäolo Pridessä pitää sisällään symbolisen merkityksen. Kirkko viestii tällä asioita jotka ovat mielestäni hyviä. Mutta valitettavasti tässä läsnäolossa on myös oikea viesti. Se ei ole aikaisemmin ollut kirkosta "luontevaa". Siksi kirkko tekee oikeita asioita mutta väärillä tavoilla ja ehdottomasti aivan liian myöhään. Ehkä sen takia sen parissa joudutaankin korostamaan symbolisia merkityksiä todellisen aidon ja syvän merkityksen sijaan. PR -puheilla kun voi luoda symboleja joiden avulla valkopestä historiasta muutoin tulevat mielikuvat. Aito asia ei voi vääristää historiaa, mutta symbolinen merkitys valkopesee viattomasti ilmeisesti myös lähihistorian.

Olen luullut että Jumalan armo ja rippi perustuvat syntien tunnustamiseen ja että tämä on se anteeksiantomenettely jota kristinoppi kannattaa. Näissä totuus ja tunnustus ovat tärkeitä. Siksi on enemmän kuin irvokasta että käytännössä kristinusko tarkoittaa arvokannanotoissa enimmäkseen (lähi)historian uudelleenkirjoittaminen symbolisilla merkityksillä ja historianvääristelyillä. Niissä ei tunnusteta eikä soviteta. Niissä ei "selitetellä eikä kierrellä", vaan kiistetään.

Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta

"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

---

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?

Ei olemassa?

YLE uutisoi siitä miten rippikoulun suosio Suomessa vähenee hurjaa vauhtia. Tämä on hyvin erikoista. Kun minä olin nuori (ei niin kauan aikaa sitten) oli melko lailla ilmiselvää että rippikoulu käytiin. Kirkko myös piti tätä yhteyttävänä kokemuksena. Eli kun koko kansakunta kävi rippikoulun niin koettiin jotain syvää yhteyttä. Tämä oli ikään kuin argumentti kirkkoon kuulumisen puolestakin. Kirkko oikeutti itsensä ilmiselvästi koska se oli suosittu.

Sittemmin kristinuskosta on tullut eriyttävä identiteetti. Eli sen primaaritehtävänä ei näytä olevan yhteys vaan se että "ei olla noita". (Mitälie liberaaleja ateisteja ja vastaavia kommareita sitten ovatkaan.) Ja on selvää että tämä aggressiivis-luterilainen ilmapiiri on vaikuttanut. (Riippumatta siitä onko se kirkon virallinen kanta asiaan vai ei. Sen tahon liturginen värikin on tosin harmaa ja tosielämä ja ihmisten uskontosuhteet setvitään aivan muualla.)

Mielenkiintoista on kuitenkin kiinnittää huomiota detaljiin. Jouko Porkka ei ajattele että kirkko olisi huono. Kuten pitäisi jos suosio todella antaa syyn hymyillä maireasti. (Jos jokin todella testaa että jokin asia on tärkeä ja arvokas, tämän saman muuttujan puute tarkoittaa että tämä asia on kaikkea muuta. Tai sitten mittari on huono. Väitän että suosio ei ole syy kannattaa tai olla kannattamatta jotain instituutiota tai ideologiaa. Joten nuoruusaikani hymyilevä kirkko oli väärässä.)

"Silloin, kun rippikoulu lakkaa olemasta osa nuorisokulttuuria, silloin sen asema heikkenee vääjäämättä. Ne, jotka eivät ole vahvasti motivoituneita tulemaan mukaan, jäävät hyvin helposti pois. Nämä tutkimustulokset, kun olemme haastatelleet samoja nuoria ennen ja jälkeen rippikoulun, osoittaa hyvin kategorisesti, miltei poikkeuksetta, että myös niille, jotka tulevat hyvin epäilevällä mielellä rippikouluun, on rippikoulu ollut hyvin positiivinen kasvun aika. He ovat olleet hyvin tyytyväisiä, että tulivat lähteneeksi." ... "Jos tällainen porukka jää pois, on se vahinko yhteiskunnan kehityksen kannalta: meillä ei ole vaihtoehtoista mallia rippikoululle, tämän tyyppiselle nuoruuden siirtymäriitille, jossa tehdään merkittävä askel kohti aikuisuutta."

Hän ei ole ilmeisesti kuullut protuleiristä. Se ei kenties ole nyt suosittu, mutta sen suosio on kasvussa. Ja varmasti liitoksissa tähän muutokseen jossa rippikoulua ei pidetä itselle sopivana. (Tämän puutteen lisäksi ei ole kovin kiinnostavaa kuunnella kun joku hokee tautologiaa "jos asialla ei ole asemaa nuorisolle sillä ei ole heille merkitystä" -tyylisiä lauseita osaa tuottaa kuka vain. Osaan kertoa myös että "jos kirkon jäsenmäärä kasvaa, sillä ei ole yhtä paljoa jäseniä". Mutta ei YLE silti minua haastattele ja sano että halutaan tämä sinun arvokas kannanotto tallettaa kansakunnan muistiin.) Ja tämänlainen mahdollisuus osoittaa että rippikoululle oleva vaihtoehto on, paitsi mahdollinen niin jo nyt tällä hetkellä olemassa ja toiminnassa.

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Ruumis keskoskaapissa

Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"

Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.

Ja kyllähän se
kidutuspaalumieskin
jostain muistuttaa...

Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.

Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.

Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.

Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.

Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.

Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.

Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.

Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

Tietokonepelit ja henkisyys

Monesti ajatellaan että hengellisyys olisi väistämättä jotenkin uskontoon ja yliluonnolliseen ja vastaaviin liittyvä ilmiö. Psykologisesti se on kuitenkin määritelty hieman erikoisesti. Se ei tarvitse ajatusta Jumalasta. Itse asiassa, vielä enemmän. Se ei tarvitse mitään tietynlaista ajatusta todellisuudesta. Ilmiö on psykologinen ja sitä voidaan herätellä montaa kautta. Uskonto on yksi keino, ja se on hyvin perinteinen. Tämä ei kuitenkaan anna sille yksinoikeutta.

Tätä on todella vaikeaa kuvata oikeastaan mitenkään muutoin kuin ottamalla esiin erikoisen tuloksen. Ryan Hornbeck on kognitiivinen antropologi ja hän tutki hengellisiä kokemuksia "World of Warcraftissa". Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että tavallisesti tutkimusnäkökulmaa käytetään uskonnoissa. Ja tämä peli todella antaa ihmisille hengellisiä kokemuksia ilman että pelissä erikseen harjoitetaan uskonnollisia rituaaleja tai käydään temppeleissä. Peli, ei mitkään pelissä olevat virtuaalikirkot, siis synnyttivät näitä kokemuksia. Siitä huolimatta että hyvin suuri prosenttiosuus peliä pelanneista kiinalaisista - joiden parissa Hornbeck teki tutkimustaan - oli "pesunkestäviä ateisteja".

Toki uutista on uutisoitu hieman väärin. Kun peleistä löytyi hengellisyyttä, nousi esiin ajatus siitä että Hornbeck uskoisi että "WoW" on uskontoa. Tämä nojaa tietysti siihen perusoletukseen että uskonto ja vain uskonto voi tuottaa hengellistä kokemusta ja niin jos jokin antaa näitä kokemuksia, se on itse asiassa uskonnonkorvike. Tämä on tietysti siitä hauska temppu että sillä voidaan ajaa uskonnottomia uskovaisille tyypilliseen kiusaamiskurimukseen : Jos hengellisiä kokemuksia ei saa, elää köyhää ja paskaa elämää ja osoittaa miten uskonto on rikkaampi. Ja jos saa näitä kokemuksia niin sitten osoittaa homo religiosus -ihmiskuvan todeksi ja kyseessä on uskonto. WoW ei kuitenkaan ole uskonto vaikka siitä saa hengellisiä kokemuksia. Ja tämä johtuu siitä että uskonnollekin on määritelmiä, ja nämä eivät osu WoWiin. Kun kahta käsitettä liitetään yhteen, niiden olisi oltava toisiinsa suhteessa. Ei siten että määritelmiä pyöritellään epätäsmällisesti ilmassa jotta saadaan ne lopputulokset jotka oma maailmankuva vaatii.
1: Hengellisyys nimenä on jo terminvalloitus joka johtuu siitä että uskonto on ollut valtakeino saada tämä elämysrepertuaari käyttöön. Ja siksi se on ominut termin nimen. Tämä ei tietenkään muuta psykologiaa, vaan ainoastaan luo mielikuvia ja tätä kautta ylläpitää näitä valtarakenteita.

Ihmisillä voi olla hienoja kokemuksia pelejä pelatessa vaikka niiden kuvaama maailma ei ole tosi. Niissä tehdään esimerkiksi samoja asioita. MMORPG:eissä - joita WoWkin on - on sosiaalista yhteyttä. Hornbeck onkin korostanut tätä yhteyttä oleelliseksi. Henkisyyteen on perinteisestikin kuulunut jonkinlainen ajatus yhteydestä maailman kanssa. Pelaajat saavat toisiltaan ehdotonta tukea, apua ja ystävyyttä hirviöidenpieksennässään. Pelaajahahmot kiertävät maailmaa ja tekevät ihmeellisiä asioita joka antaa heille vapauden tunteen. Eläytymiskykyiset eivät myöskään vain pelaa avatariaan vaan saavat immersiokokemuksen jossa he ovat avatarinsa, kokemuksellisesti. Näin ollen pelimaailman digitaalinen ympäristö ja siinä liikkuminen ovat jonkinlaisia oman kehon ja aistipiirien laajentamista. Tapahtumat koetaan haastavina ja merkityksellisinä, vaikka ulkopuoliselle siinä tietysti vain tapetaan digitaalisia hirviöitä. Ja tämä tehdään tavalla jossa korostuu tiimipelaaminen yhteistyössä muiden pelaajien kanssa, jolloin itsekeskeisyys vähenee. Oma toiminta suhteessa ympäristöön jäsentyy prosessissa. Kasvanut yhteisön ja yhteyden tunne vastaa transsendentin kokemista. Eli kyseessä on varsin klassinen hengellinen kokemus.

Tämä ei tietenkään yllätä niitä jotka ovat pelanneet sellaisia pelejä kuin "Journey". Siinä vaelletaan erilaisissa surreaaleissa ja tyypitellyissä maisemissa ja käytetään kilikelloa. Muiden kulkijoiden kohtaaminen on usein elämää suurempaa. Pelin sisällä on jopa kehitetty morsekoodin kaltaista tapaa viestittää toisten kanssa. Kilinän kanssa se on tietysti hyvin hidasta. Peli on hieno ja sen sisällä ihmiset tekevät asioita joita pelintekijät tuskin ovat edes miettineet. Pelaajat eivät pelaa "vain peliä" vaan he löytävät olemassaolon ja kanssakäymisen muodon jota he eivät voi saada mistään muualta "naturalistissa maailmassa" ja arkielämässään. Ja tämä korostaa sitä että rituaaleilla on yksi psykologisesti oleellinen yhteinen piirre pelaamisen kanssa ; Molemmissa on jokin temppu jolla rajataan arkielämästä aivan siitä eriävä tila, jossa arkinen logiikka ja fysiikka ei toimi samalla tutulla tavalla. Avataan vaihtoehtotodellisuus toisenlaisilla säännöillä.

Minä, joka pelaan yksin, olen tietysti huomattavasti vähemmän hengellinen. Toki hyvä tappoputki "Assassin's Creedissä" tarjoaa flowkokemuksia. Ja vaikka peliä on moitittu siitä että sen tehtävärakenteissa on toistoa, minä pidän siitä että teen toistoja vaikeutuvissa haasteissa. Joku voisi sanoa sen olevan meditatiivista. Vaikka oikesti siinä puukotetaan digitaalisia ihmisiä väkivaltapelissä. Saan sisäistä rauhaa vaanimisesta ja ihmisten päälle hyppäämisestä useiden kerroksien korkeuksilta hidastettuna ilman että minulle käy mitään. (Tosin se joka oikeasti tekee näitä on avatar ja minä olen kalsareillani tuolilla ja juon liikaa kahvia. Mutta tämän turvallisuuden korostaminen on vähän hoopoa.) Tässä pelissä ei ole toisia pelaajia, vaan juonta edistetään tarinaa ajavilla videopätkillä ; Tosin tässä kohden on syytä muistaa että immersiokokemuksia saadaan myös elokuvissa. Tässä on kuitenkin kyseessä enemmän pelistä ja leikistä kuin edellisissä. (Joka varmasti johtaa siihen että se on se minun tapani pelata.) Ja se johtaa Robert Bellahin ajatuksiin ; Hänen mukaansa peli ja leikki on eläimien tapa harjoittaa kehojaan ja aivojaan. Ja että tämä on avannut reitin uskonnollisuudelle ja muulle vastaavalle. Mielikuvitusskenaarioiden käyttö on avannut tien uskonnolle. Siksi pelin ja leikin yhteys ei ole kovin yllättävä. (Samoin kuin se, että flowkokemuksia koetaan henkisinä hirvittävän monessa itsepuolustus/taistelu/kamppailulajissa.)

Sitten osa haluaa vain kohota suuruuteen. Ja tästä ottaisin esimerkiksi "Minecraftin". Se on hieno peli jossa on käytetty hyvin syvää modernia tietotekniikkaa jotta voitaisiin tehdä peli joka pinnallisesti näyttää olevan kotoisin 1980 -luvulta. Sen virtuaalisessa hiekkalaatikossa tehdään asioita jotta voidaan tehdä toisia asioita. Pelin ainoat rajoitukset ovat siinä, miten paljon jaksaa googlata netistä että miten esimerkiksi lasia valmistetaan. Ja kärsivällisyys, koska monien ruutujen kaivaminen vie hirveästi aikaa.

Siinä missä minä olen jaksanut saada aikaan jonkinlaisen suojan. Melkein. (Siinä on reikiä seinässä ja unohdin tehdä soihtuja.) Ja olen muutoinkin onnistunut tuottamaan lähinnä kuoppia Helvettiin (vai mitä se laava sitten onkaan.) Mutta jotkut ovat näyttäneet että tämä peli on upea. Siinä todellakin voi olla pieni sininen mies, joka tekee oman seikkailunsa. Joka koostuu pääasiassa puiden hakkaamisesta, maan kaivamisesta, pienten eläinten ruuaksimuuttamisesta, ja ylipäätään siitä että hän kulkee ympäriinsä näkemällä kaiken, aivan kaiken, ympärillään olevan luonnon jonain joka voidaan pistää päreiksi ja käyttää resurssina jonkun rakentamiseen. Ahneus ja päreiksi laittaminen ja pelin toistuvuus voivat herättää tuntemuksia siitä että on pelin paha hahmo. Sillä kasaamisen ainoa sisältö on siinä että niitä voidaan käyttää erilaisten, yleensä merkityksettömien, rakennelmien tekemistä.

Kuitenkin moni on yltänyt tässä arkijärjen ja hyödyn rajat ylittävässä puuhastelussaan inhimillisen kyvykkyyden rajojarikkoviin suorituksiin. Pelissä on esimerkiksi rakennettu konstruktio joka toimii kuten tietokone, jossa on muistia ja joka tulostaa tuloksia. Tietokone on siis rakennettu toimintaperiaatteen kautta, ei siten että lasin ja laatikon yhdistäminen tuottaisi peliin jotain joka näyttäisi tietokoneelta ja johon olisi erikseen ohjelmoitu pelejä. Jälkimmäinen ei olisi kovin ihmeellistä. Edellinen ponnistus taas ylittää terveen ihmisen käsityskyvyn. Sillä temppu on haastavuudeltaan ja mittakaavaltaan jotain joka herättää kaksi kysymystä ; (1) "miksi" ja (2) "miten". Kun samalla tietää että jo se maja oli vaikea rakentaa ; Tämä on kontrastina sille mitä minä ja tavalliset pelaajat tekevät. Ja mitä sitten ne monet kenties kateuttakin herättävät tyypit tekevät. Jos tämänlainen kyhäily ei ole kohottavaa niin en tiedä mikä on.

Uskonnon määritteleminen (autistille)

Ihmisten käyttäytymisessä on yleensä jotain järkeä. Silloin käyttäytyminen hyödyttää jollain tavalla. Yleensä hyöty tarkoittaa syömistä, lisääntymistä tai muuten vain ei-kuolemista geneettisessä ja yksilöllisessä mielessä.

Mutta monesti ihmiset käyttäytyvät tavalla jossa ei ole mitään mieltä. Ihmiset tekevät asioita joilla ei ole mitään käytännöllistä merkitystä. Tekoja jotka eivät joko suoraan tai epäsuoraan käsittele ei-kuolemista. Usein ihmiset liittävät tähän toimintaan sanoja tai äännähdyksiä jotka eivät välitä mitään käyttökelpoista informaatiota joka ajaisi itsen tai jonkun muun ei-kuolemista. Tällöin kysymys on jonkinlaisesta viihteestä.

Ihmisillä on usein - silloin kun he aktiivisesti harjoittavat ei-kuolemistaan - tarvetta tehdä asioita yhdessä. Silloin ihmiset ponnistelevat jonkun hyödyllisen tavoitteen eteen. Ihmiset ponnistelevat samaan suuntaan toisiaan auttaen. Ja kun tavoite on valmis, kaikki nauttivat yhdessä yhteistyön hedelmistä. Viihde on sitä että mitään yhteishyödyllistä tavoitetta ei ole. Ihmiset toimivat kuitenkin yhdessä jonkun keinotekoisen absurdin tavoitteen, ja luovat siihen keinotekoisia haasteita esimerkiksi kilpailun muodossa. Sitten kaikki tekevät sitä samaa asiaa tämän haasteen eteen. Ja lopulta kaikki saavat samantyyppistä iloa mitä he saisivat jos tekisivät oikeasti jotain hyödyllistä. Paitsi häviäjät eivät aina saa iloa.

Ihmisten kannalta erikoista on se, että absurdius ei jää tähän. Viihde voi abstraktoitua rituaaliksi. Ja rituaali taas on vähän kuin viihdettä jossa tätä yhteistä tavoitetta tavoitellaan. Mutta tätä yhteistä tavoitetta ei enää ole. Mutta tämäkään ei monille ihmisille riitä. Siinä vaiheessa kun otetaan rituaali jossa leikitään että siinä sittenkin on se yhteinen tavoite. Siinä vaiheessa aletaan puhumaan uskonnoista. Uskonnoissa on kysymys viihteen ja rituaalien tuomasta hyvästä mielestä ja yhdessä tekemisestä. Usein tämä toteutuu ilman hyvää mieltä ja yhteistyötä.

Tohtorinmiekka

"Man who wears a Sword, without knowing how to use it, runs as great a Hazard, and is full as ridiculous, as a Man who carries Books about him without knowing how to read."
(Andrew Mahon, "The Art of Fencing", 1734)

Jukka Hankamäki blogasi "voiman pimeästä puolesta". Koska tapanani on kiinnittää huomiotani relevanteista relevanteimpiin yksityiskohtiin, huomioni kiinnittyi lopussa olevaan valokuvaan jossa Hankamäellä on seinällään tohtorinmiekka.

Puoskarinmiekka. "Naru" on ns. swordknot,
joita näkee monissa upseerimiekoissa.
Rimpsulla on funktio ; Sen avulla miekkaa ei
tarvitse laittaa tuppeen jos välistä
pitää vaikka ampua kiväärillä.
Käytettiin erityisesti ratsumiesten
parissa, koska hevosen selässä ei
ole miellyttävää pudottaa miekkaa
ja huotraan laittaminenkin on
tavallista vaikeampaa.

En ole itse miekkaillut tohtorinmiekalla. Ja vielä vähemmän omistan sellaista. Minulla tosin on oma "puoskarinmiekka" joka on teknisesti oleellisesti samantyylinen ns. smallsword kuin mitä Suomen yliopistojen käyttämät tohtorinmiekatkin. Se on peräti huotrassa siinä tuolissa jonka ääressä yleisesti ottaen blogaan. Minun ja akatemian tarjoaman miekan välillä on tosin se ero, että oma smallswordini on ns. battle ready, kun taas  tohtorinmiekkoja tuppaa vaivaamaan sama mikä monia nykyajan upseerinmiekkojakin. Eli se, että ne on tehty sellaisesta teräksestä että on selvää että ne eivät ole lainkaan esineitä joilla ns. miekkailtaisiin.

Tohtorinmiekalla on myös historiaa.

Teknisesti tohtorinmiekka on ns. siviilimiekka. Ja tämä antaa erikoisen aseman akateemisille ihmisille. Kun mietitään sitä miten Turun Akatemiassa opetettiin 1600-luvun lopulta alkaen miekkailua nuorille ylioppilaille, on huomattava että jo heidän univormuihinsa kuului miekka. Miekka kuului asiaan - myös aatelittomille ylioppilaille. Turun Akatemia otti miekkavaikutteet Uppsalan yliopiston esikuvasta. Ja sinne ideaali oli saatu sydänkeskiaikaiseen Pariisin yliopiston käytänteistä. Ja tässä kohden on syytä muistaa että Sorbonne sijaitsi tuohon aikaan Pariisin muurien ulkopuolella ja hyvin vaaralliseksi tunnetulla alueella. Miekkoja on siis jouduttu käyttämään itsepuolustuksellisesti. Tässä mielessä korostuukin se, että akateemikot ovat tehneet miekoillaan muutakin kuin haastaneet toisia herrasmiehiä kaksintaisteluihin. Tai pitäneet sitä tiedemaailmaa koskevana statusesineenä (joka on lisäksi cool seinällä, toisin kuin juuri mikään muu statusesine joita akateeminen maailma käyttää).

Suomessa vaarat olivat tietenkin pienempiä. Mutta yliopistoissa oli myös yleisemmin liikuntaa. Ja tässä harjoitusmestarit olivat tärkeä ammattikunta. He olivat aluksi nimenomaan miekkailunopettajia, mutta ajan mittaa heidän vastuualueensa laajenivat vastaamaan kaikesta liikunnasta. Helsingin yliopisto sai vuonna 1834 ensimmäisen voimistelulaitoksensa, jossa ensimmäinen opettaja oli italialaissyntyinen Gioacchino Otta joka opetti miekkailua. Lisäksi miekkailua opettaneina akateemisina tekijöinä on mainittava ainakin saksalainen Hans Porat ja ranskalainen Pierre De Moret. Kansalaisuus on tässä tärkeä, koska se korostaa sen aikaisen akatemian kansainvälisyyttä. Tämä oli tosin myös osittain yliopiston ajamaa vedätystä. Sillä kasainvälisyyttä pidettiin siihen asti yleisesti jonain joka oli yliopistoille ansioksi. Ilman miekkamestareita Turun akatemia oli äärimmäisen vahvasti suomalaistunut ja on vähän erikoista että ilman liikunnanopettajia sen aikainen akatemia olisi jäänyt tyystin vaille sellaista kansainvälistä elementtiä kuin ulkomaisista yliopistoista lähtöisin olevat opettajat.

Tohtorinmiekka on kuitenkin hyvä symboli

Jos katsotaan tohtorinmiekan asemaa nykyajassa, se on rituaaliesine. "Tohtorin miekka on hengen ase. Se symboloi totuuden, oikean ja hyvän puolustamista, sitä kuinka tohtorin arvon saanut on tiedettä kunniakkaasti puolustanut. Aikoinaan miekkaa on kannettu ja käytetty kampuksilla ihan konkreettisten uhkien vuoksi, joten miekka akatemian itsepuolustuksen, tieteen vapauden symbolina ei ole kaukaa haettu." Tässä mielessä se muistuttaa vahvasti menneiden aikojen kulkueissa käytettyjä miekkoja jotka ovat suuria, näyttäviä ja yhtä funktionaalisia taisteluissa kuin nykyajan fantasiapelejen monet luomukset. (Eli eivät yhtään käyttökelpoisia.)

Lisäksi on syytä huomata se erikoinen asia, jonka Mike Loades tuo esiin kirjassaan "Swords and Swordsmen" ; Hön on laittanut kirjan esipuheeseen korostuksen siitä että "Swordsmen have often been authors. There is something profoundly and intrisically poetic about the use of the sword, as strange as that may sound to many people." ... "This tradition has left us with an extraordinarily rich legacy of fencing manuals, or 'fight books'. These works were often written by true 'Reneissance man', people like Camillo Agrippa, mathematician, architect, engineer and friend of Michelangelo" Ja kieltämättä on jossain määrin niin että miekkailija tarvitsee samantapaisia hyveitä kuin hyvä akateemikko. Miekkailijan täytyy nähdä kauneutta jossain joka on monista brutaalia. Hänen on kyettävä ymmärtämään säännöt jotka rajaavat hyvän tekniikan huonosta. Mutta hyvä duelisti ei ole hyvä duelisti jos säännöt eivät ole jotain jota sovelletaan. Mekaaninen toistaminen ei tee hyvää kaksintaistelijaa, vaan korkeintaan itsepuolustusmiehen.

Itse tosin kääntäisin tämän siihen että kenties miekka korostaa jollain tavalla sitä miten akateemikon kenties pitäisi tavoitella jonkinlaista "renessanssimieheyttä". Onhan fyysinen miekkailu hyvin erilaista kuin tieteenteko. Tosin nykyään, aikana jolloin tieteilijät ovat yhä enemmän ja enemmän spesialisteja, juuri se että saatu miekka on käyttökelvoton demonstroi oikeastaan kaiken sen mitä tarvitsee tietää akatemiasta ja sen suhteesta menneisyyden ihanteisiin. Tohtorinpromootio on rituaali, ja jossain matkan varrella ideaalit joita rituaaliesineet kuvaavat ovat etääntyneet tai jopa muuttuneet.

Siitä huolimatta tohtorinmiekka on siisti, koska se on miekka. Ja sen lisäksi tohtorinmiekka on siitä erinomainen statusesine, että sen taustalla oleva ajatus ei ole se, että sen avulla näytetään miten paljon rahaa on hallussa. Vaan sen sijaan se ansaitaan suoraan osaamisella. Senlaiset statusesineet ovat parhaita statusesineitä.

Kirkon virallinen kanta vs. Kari Mäkinen edustaa

Kari Mäkinen sai runsaasti julkisuutta - niin myönteistä kuin kielteistäkin - lausunnostaan jossa hän pyysi anteeksi homoseksuaaleilta. Tämä on tietysti armelias tunnustus.

Tässä keskustelussa nousi tavalliseen tapaan esiin myös kirkon virallinen kanta. Viestinä oli sekin, että paitsi että homoseksuaaleilta pyydetään anteeksi niin myös että kirkkoa syytetään väärin. Että kirkko on moniarvoinen. Ja ennen kaikkea että Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa. Sanottiin että "Kirkon virallinen kanta on vähintään neutraali, eikä sama kuin Räsäsen ja kumppaneiden." Tämänlaisissa lausumissa unohtuu se, että "Kirkon virallinen kanta" on jotain jonka muodostaa kirkkohallitus. Kirkkohallitus joka on tällä hetkellä enemmistökonservatiivinen. Ja kirkkohallituksen ääni ja tätä kautta kirkon virallinen kanta näkyy mm. ns. "homolakiin" tai "tasa-arvoiseen avioliittolakiin" liittyvässä lausunnossa joka tuoreesti edestämme annettiin lakivaliokunnalle. Se taas on kielteinen. "Mikäli samaa sukupuolta olevien parisuhteet halutaan - asenteellisesti ja käytännössä - rinnastaa avioliittoon, tällöin ei enää ole kysymys vain epäkohtien korjaamisesta, vaan syvemmästä ja kauaskantoisesta arvoratkaisusta." ... "Kirkkohallituksen mielestä ei ole ongelmatonta, jos valtio erityistoimin tukee yhtä vähemmistöryhmää - tässä tapauksessa seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa vähemmistöä. Perinteisestä yksiavioisesta, heteroseksuaalisesta perhemallista poikkeavia seksuaalisuuden toteuttamismuotoja on myös monia muita. Yleisin ja tunnetuin näistä lienee nykyisinkin eräissä kulttuureissa vaikuttava moniavioisuus." Argumenttirakenne ja sisältö on siis sama kuin Oinosella, ainoastaan slippery slopea ei ole vedetty eläimiin vaan on valittu hieman kohteliaampi vaihtoehto.

Sen sijaan kirkon kaikkien jäsenien enemmistön kanta on varmasti toinen. Samoin pappien parissa tehty mielipidemittaus saattaisi olla toinen. Mutta tärkeää on tiedostaa että kirkkohallitus on kirkon virallinen kanta. Päivi Räsänen ei edusta virallista valtaa mutta hänen mielipiteensä mukailee vahvasti tätä virallista kantaa. Kari Mäkinen sen sijaan ... lähinnä edustaa.

Tässä mielessä voidaankin nostaa esiin se, miten usein puhutaan "virallisesta totuudesta". Sanapari on jännittävä koska kun sitä käytetään vihjataan kahteen asiaan (a) on olemassa epävirallinen totuus ja (b) vihjataan että tämä epävirallinen totuus olisi laadukkaampi ja parempi kuin se meille kerrottu totuus. Tämä toimii loistavana avauksena tilanteeseen:
1: On olemassa kirkon jäsenten kanta, joka on homoille yllättävänkin myönteinen. Kirkko on tältä tasoltaan moniääninen. Ihmisillä on monia mielipiteitä mutta he ovat silti jäseniä ja osallistuvat keskusteluun. Tällöin voidaan periaatteessa puhua "kansankirkon" ihanteesta.
2: On olemassa instituution ja vallan rakenne joka ohjaa toimintoja. Se taas on hyvin tietynlainen ja se ei välttämättä juurikaan mukaile mitään. Moniäänisyydelle tässä ei ole varaa. Homojen siunaaminen on tarkkaa puuhaa. Heteroiden kanssa muuten identtinen häärituaali jossa dokumenttiin raksitaan "rekisteröity parisuhde" -kohtaan ei ole mahdollinen. Moniäänisyydelle ei ole tilaa tällä valta-rituaalitasolla. Voidaan puhua valtionkirkosta, joka johtaa kansalaisten mielipiteiden yli julkista rituaalikuvastoa ja "on läsnä legitimoimassa sekä itseään että vallitsevaa valtaa" esimerkiksi näyttävissä suurelle osalle kansaa näytettävissä juhlatilaisuuksissa joissa esiintyvät myös maallisen vallan suurimmat nimet.

Itse näkisin että ilman rituaalitason muuttamista Kari Mäkisen anteeksipyyntö on ontto. Anteeksipyyntö ei ole teonkorvike, jokin joka korjaa asian vaikka mitään aktiota ei tapahtuisikaan. Anteeksipyyntö johon ei kuulu väärintekojen loppuminen on tyhjä. Se on sitä moniäänistä surinaa jossa ollaan moniäänisiä ilman että muutetaan toimintaa. Ja tämä on nähdäkseni väärin, kun konservatiivinen vastapuoli kyllä sitten tekee parhaansa jotta moniäänisestä surinasta kuljettaisiin kohti Puhdistettua Uskoa, oikeistettua oppia. Sitä tilaa jossa myös kansankirkko muistuttaisi valtionkirkkoa. Kansankirkossa kuuluvat taas haluaisivat että kirkko todella, paitsi antaisi heidän olla jotain mieltä, niin myös ns. kuuntelisi ja ottaisi heidät huomioon. Eli mentäisiin tilanteeseen jossa "valtionkirkkotaso" olisi se jota korjattaisiin "kansankirkon" mukaiseksi. Ja uskon, että vaikka kirkon tulevaisuuden suunnittelu on hankalaa, niin se on selvää että mitä kauemmas "valtionkirkko" virallisine kantoineen eroaa "kansankirkon" "oikeista kannoista", niin sitä useampi pyrähtää ulos kirkosta.