Itämaan kolme viisasta miestä.

Jos voidaan puhua filosofiasta ennen kuin sitä kutsuttiin filosofiaksi, kuljemme Hellaaseen ja puhumme esisokraattisuudesta. Siellä oli henkilöitä, joita kutsuttaan luonnonfilosofeiksi, nimensä he saivat siitä että heitä kiinnosti lähinnä luonto ja sen ilmiöt. He olivat siis ikään kuin luonnontieteiden esimuoto. Sen sijaan maailman syntyä he eivät miettineet, koska toisin kuin nykyiset ihmiset, jotka ajattelevat että kaikella oli alku, he olivat enemmän sitä mieltä että aina on ollut jotain olemassa. Tällöin ei ole muuta aihetta kuin tutkia ikuista ja aina ollutta luontoa.

Luonnonfilosofit näkivät luonnossa jatkuvia muutoksia. Sää ei pysy samana päivästä toiseen, vuodenajatkin kiertävät, joet virtaavat ja maanvyörymät muuttavat vuorien muotoja. Filosofeista muutokset johtuivat alkuaineista vaikka heidän terminsä on samanlainen kuin nykyinen fyysikkojen käyttämä, heidän näkemyksensä olivat erilaisia, sanat ovat siis homonyymejä, eivät sama asia. Heidän näkemyksensä muistuttavat enemmän elementtejä, eli heidän alkuaineitaan edustavat maa, vesi, ilma ja tuli, eikä esimerkiksi hiiliatomit. He pohtivat muutoksia näiden alkuaineiden kautta, ja yrittivät löytää niiden takaa joitain ikuisia luonnonlakeja.

Tämä tuntuu nykyisin helpolta, mutta kun muistaa minkälaisessa maailmassa he olivat eläneet, ei voi kuin ihmetellä ajatuksen moderiutta: Aikaisemmin kun oltiin turvauduttu kertomuksiin, "just so storyihin", joissa jumalien toimet aikaansaavat vuodenajat. Esimerkiksi talvea voidaan selittää hedelmällisyyden jumalan vierailulla manalassa ja niin edes päin. Toisin sanoen, luonnonfilosofit eivät kelpuuttaneet myyttejä selityksiksi, eivätkä hakeneet tietoa Pyhästä Kirjoista tai kysyneet niitä Tietäjältä. Sen sijaan he tarkkailivat luontoa. Tämä on vielä hieman eri asia kuin kokeellinen tutkimus, mutta muutos oli silti aika dramaattinen. Luonnonfilosofit siis tarkkailivat, eivät tehneet kokeita. He eivät olleet itsekriittisiä vaan yrittivät tuottaa kertomuksia, jotka olivat "rationaalisia ja mahdollisia". Luonnonfilosofia oli merkittävää koska siinä oli uusi ajatus, jossa pyrittiin irrottautumaan uskonnoista: Zeus ei enää kelpaakaan salamoinnin syyksi. Tämä oli ensimmäinen askel sekä tieteellistä ajattelua että logiikkaan nojaavaa filosofiaa kohti.

Luonnonfilosofien tuotokset tunnetaan lähinnä Aristoteleen kirjoituksista, samoin kuin Diogenes Laertioksen kokoamista näkemyksistä. Tiedämme heistä vähän, mutta jotakin kuitenkin. On aika nostaa esiin viisaat miehet. Niitä on tietysti kolme, kuten kuuluukin. Keskuspaikkana luonnonfilosofeille oli Miletos, ei siis suinkaan Ateena, josta myöhemmin tuli filosofian keskus.

1: Thales oli miletoslainen, joka tunnettiin laajasta matkustelustaan. Hän muun muassa mittasi pyramidien korkeuden siten, että hän mittasi pyramidin varjon pituuden juuri sillä hetkellä, kun Thaleen oma varjo oli hänen itsensä mittainen. Thales mittasi siis itsensä ja huomasi että hänen varjonsa pituus vaihteli eri aikoina. Kun varjo oli hänen mittaisensa, hän ajatteli että muidenkin kohteiden varjot ovat yhtä pitkiä. Toisin sanoen, hän selkeästi käytti kokeessaan induktiivista päättelyä. Thaleksen mukaan alkuaine oli vesi. Hän oli myös sitä mieltä, että "kaikki olennot ovat täynnä jumalia". On selvää että hän ei tarkoittanut kreikkalaisia jumalia. Luultavasti hän oli matkoillaan nähnyt kuinka Niilin tulvien jälkeen kasvit kasvavat, ja kuinka madot ryömivät sateen jälkeen esiin maasta. Ehkä hän näki että vesi oli täynnä "elämänoraita".
2: Anaksimandros taas oli miletoslainen, jonka näkemys edusti ensimmäistä "monimaailmaselitystä" tai ajatusta jonkinlaisesta multiversumista. Anaksimandroksesta Thales oli väärässä koska siinä veden tulisi kyetä tuottamaan vastakohtaisuuksia: Hänestä vesi ei voi olla märkää ja kuivaa samanaikaisesti, koska se olisi ristiriitainen itsensä kanssa, eikä siksi olisi järkevä kaiken lähde. Hänestä maailmamme oli vain yksi monista, ja että maailmoita syntyy ja tuhoutuu "rajattomassa", joka oli kaiken alkulähde. Alkulähteelle hän antoi nimen arkhe (~alku), joka oli ääretön ainemäärä, jota hän kutsui nimellä apeiron. Hän tarkoitti tällä sitä, että arkhen apeiron koostuu aivan erilaisesta aineksista kuin yksittäiset universumit, koska se on pysyvä ja muuttumaton: Se mistä syntyy on siksi luonteeltaan erilaista kuin se mikä syntyy. Anaksimandros näki että tätä rajattoman vaikutusta oli tietenkin kaikissa maailmoissa, joten se oli hänen alkuaineensa. On merkittävää että hän uskoi että arkhe oli aina ollut olemassa, eikä hän pyrkinyt selittämään tämän alkua. Hän siis selitti näkyvän maailman muutokset. Hänen ajatuksissaan oli kuitenkin selvä aste -ero suhteessa muiden luonnonfilosofien esitykseen: Hän vei selityksen "yhtä askelta pidemmälle", hän ei selittänyt "esi-elementeillä", vaan "esi-elementtien" takana olevalla aineksella.
3: Anaksimenes taas oli varma siitä että maailma oli ilmaa: Hän tunsi Thaleen opin, mutta oli sitä mieltä että vesi tuli jostain: Hän katseli sadetta ja sumua ja tuli siihen tulokseen että vesi on tiivistynyttä ilmaa. Hän ajatteli että kun ilmaa tiivistetään, siitä tulee vettä. Ja kun vettä tiivistetään lisää, siitä tulee maata. Hän tajusi myös että tällä on yhteys lämpötilaan: Systeemi toimi molempiin suuntiin ja se, kumpi tapahtui, johtui siitä saavuttiko kuuma vai kylmä voiton. Tätä ajatusta voidaan pitää esimuotona sille ajatukselle, että samalla aineella on erilaisia olomuotoja, Esimerkiksi vesi voi olla kaasua vesihöyryssä, nestemäisenä vesijohdoissa ja kiinteänä jäässä - ja tämän eron ratkaisee lämpimyys. Voidaan sanoa että Anaksimeneksestä kaikki muutokset johtuivat siis paine -eroista: Jos vedessä on mutaa, kaikki on samaa tiivistynyttä, siinä on vain voimakkaita paikallisia paine -eroja. Anaksimenes oli siitä erikoinen, että hän uskoi jumaliin, mutta hänestä jumalat eivät olleet luoneet ilmaa, vaan jumalatkin olivat syntyneet ilmasta. Jumalat eivät siis olleet luojia, vaan syntyneitä. (Nykyään moni länsimainen ihminen ajattelee että jumalat ovat pakotetusti luojajumalia, näin ei kuitenkaan ole. Intialaisien on varmasti helpompi tajuta erot koska hindulaisuudessa Brahman on luojajumala -jonka "osia" ovat sitten jumala Brahma, Vishnu ja Shiva- ja esimerkiksi Hanuman tai Ganesha eivät ole luojajumalia.)

Tieto olemuksesta.

Tämä on irrallinen kertomus, joka on rakennettu siten että tarkoituksenani on, että ne kannattaa lukea vertaillen aikaisemman määritelmäartikkelin kanssa.

Filosofiassa ollaan erittäin kiinnostuneita siitä, mitä tiedetään. (Tietoa, sen hankkimista ja pätevyyttä, sekä tiedon haun metodeja tutkii osa -alue nimeltä epistemologia. ) Itse asiassa jo esisokraatikot, filosofian edeltäjät, ajalla ennen kuin filosofian käsite otettiin käyttöön, otiin kiinnostuttu tästä. Esisokraatikoista tunnetuimpia ovat Miletoksen luonnonfilosofit, kuten Thales, Anaksimandros ja Anaksimenes. He olivat kiinnostuneita pohtimaan luonnonilmiöiden ja maailmankaikkeuden fyysisen olemuksen luonnetta. ("Filosofian historian kehityslinjoja" -teoksen s. 31 ) He korostivat vapaata pohdintaa, jonka tehtävänä ei ollut mullistaa maailmankuvaa. Heidän ajattelussaan etsittiin pysyvien lainalaisuuksien ja muuttuvien asioiden, invarianssien, löytymistä ilmiöistä. Heitä kiinnosti se, mitkä asiat pysyivät aina samana, ja mitkä asiat muuttuivat. Heitä kiinnosti myös se, miten ne muuttuivat. He tahtoivat johtaa jostain selitysperustasta, eli prinsiipistä, tuolloin arkhesta. Tämä oli esimerkiksi alkuaine ominaisuuksineen (tuli, vesi, ilma, maa), jokin mitattava luku (paino tai muu matemaattisesti ilmaistava), näkymätön hiukkanen (atomi) äärettömyyden idea, tai kahden periaatteen kamppailu (rakkauden ja vihan). Vaikka ajattelu olikin täysin vapaata, se kuitenkin johti yleistäviin teorioihin. Yleisesti tietämisessä on käytetty deduktiota ja induktiota. Asioita on siis tuotu esiin, irrotettu ympäristöstä erilaisten määritteiden avulla, ja katsottu näiden suoria loogisia seurauksia. Ja toisaalta asioita on yhdistetty yhteen jonkinlaisen määritelmän tai lain tai muun ominaisuuden kautta. (Määritelmiä on vaikea sovittaa pelkkään deduktioon tai induktioon, ne vaativat molempia: Kissan määritelmä sekä erottaa sen esim. koirista, että yhdistää esimerkiksi Missen ja Mirren. Jopa Platonilla, jonka kuuluisin idea oli muuttumaton ideoista koostuva ideamaailma, ei nojannut pelkkään deduktioon. Hänelläkin oli mm. Menonissa ajatus siitä hypoteesia tulee voida todentaa esimerkeillä. Tämä tarkoittaa sitä, että hänellä oli mukana myös induktiivisuutta. Platoninkin mukaan filosofin tulee päästä hypoteesien ylitse, suodatettava se olemassa olevasta aineistosta. Tämä voidaan nähdä jopa alkeellisena empiirisenä käsityksenä. Aristoteleen filosofiassa induktio ja deduktio oli käsitelty jo Platonia laajemmin, Platonilla deduktio oli pääasiassa ja induktio oli aliedustettuna.)

Kreikan filosofia sai siksi alkunsa teorioinnista ja ihmetyksestä ja tästä seurasi induktion ja deduktion käyttö. Jo aluksi filosofia oli luonteeltaan argumentatiivista, perusteluja etsivää. Niissäkään ei vain tyydytty julistamaan, vaan väittely katsottiin tärkeäksi. Tämä idea, kuten kaikki muutkin edellä mainitut konseptit, sitten kehittyivät ajan mittaan eteen päin ja tulivat hienostuneemmiksi. (Kuten kivikirves ei ole yhtä hieno kuin fiskarsin nykykirves.)

Platon tuotti tiedolle jäsennellyn määrittelyn. Hänen mukaansa tieto on
1: Hyvin perusteltu, eli minulla täytyy olla rationaalinen perustelu uskomukselleni. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto joka on vain vahingossa tosi, ei ole tietoa. Lottovoiton voittorivin oikein arvaaminen on eri asia kuin tämän tietäminen ennalta.
2: Tosi, eli uskomuksen täytyy olla ontologisesti tosi. Jos joku rationalisoi että maapallo on litteä, tämä ei ole totta. Eikä siksi tietoa. Väärä rationalisointitapa kun tässä tilanteessa tuottaa vääriä tuloksia, ei tietoa.
3: Uskomus, eli minulla täytyy olla asuaa koskeva uskomus, uskon edellä mainittuun kannanottoon. Tämä on jonkinlainen tuntemus siitä että asia on totta.

Platonin määritelmä sinänsä on riittämätön; Jos tasan kello 10.00 henkilö katsoo kelloa ja saa siitä luvun 10.00 ja uskoo tämän. Kuitenkin jos kello onkin pysähtynyt kello 10:ksi, tulos on silti vain vahingossa oikein. (Ja jos kello onkin pysähtynyt edellisenä iltana kello 22, se vain vahingossa näyttää samaa, se ei ole edes pysähtynyt "oikeaan aikaan".) Tähän on yritetty keksiä parannusta. Toisaalta moni on sitä mieltä että kohtaa 2 ei voida koskaan täyttää, koska meillä ei ole lopullista tietoa. Heidän mukaansa koskaan ei olisi tietoa siitä mikä on totta, joten voisimme vain olettaa tämän (kuten kelloesimerkissämme itse asiassa teimme. Tämä ontologinen tieto vain annettiin "tyhjästä".) He korostavatkin perustelun hyvyyttä.

Toinen lähestymistapa on miettiä minkälaisia tiedon lajeja on. Karkeasti voidaan sanoa että tieto on:
1: Tietämistä. Tämä tarkoittaa jonkin lauseen sisällön tuntemista. Jos sanon että "Pekka on maanviljelijä" ilmaisen tälläisen tiedon sisällön. Voin välittää tämän informaation sanomalla tai kirjoittamalla lauseen.
2: Tuntemista. Tämä ei välity propositionaalisen väitteen mukana. Jos tunnen Pekan, en voi välittää tätä tietoa. Pekka jää monilta persoonattomaksi ja tuntemattomaksi ulkopuolisille. Samoin käy, jos ihminen ei tiedä mitä maan viljely tarkoittaa. Lauseessa on siis elementtejä, jotka on tunnettava sen ulkopuolelta. Se on kuin kahvin maku lauseessa "join aamulla kahvia." Kun ilmaistaan tuntemista, osoitetaan että osataan sanojen määritelmä. (Tämä on asteittaista. Esimerkiksi minulla agrologiopiskelijana on erilainen käsitys "siasta" kuin esimerkiksi kettutytöllä tai Amerikkalaisella jupilla. Tai siankasvattajalla. Tai agronomilla.)
3: Osaamista. Tässä muodossa mukaan astuu käytäntö. On hieman eri asia tietää miekkailutekniikoita lukemalla kirjoja ja katsomalla miekkailijoiden toimia, kuin osata itse miekkailla. (Voimme esimerkiksi arvioida että joku Idols -finalisti on surkea, mutta emme silti itse osaa laulaa. Kotisohvalla kaikki on niin helppoa!)

Näistä ensimmäinen on propositionaalista tietoa. Muut eivät. Usein ajatellaan että kaikki tieto joka voidaan välittää on propositionaalista. Esimerkiksi Platonin määritelmä sitoutuu tähän. Sen sijaan Heidegger oli erimielinen. Hän korosti että ihminen on myös käytännössä toimiva. Hänestä propositionaaliseen tietoon keskittyminen on ylikorostamista. Toisaalta voimme huomata, että propositionaalinen tieto edeltää kaikkea muuta tietoa. Jos puhun sioista, minulla on itse asiassa jonkinlaista propositionaalista tietoa, jonkinlainen kuvaus siasta. Sian määritelmä. Ilman sian määritelmää en tietäisi mistä puhun. Kun välitän tietoa sioista, samalla itse asiassa käsittelen myös sian määritelmää, välitän tätä sanojen muodossa eteen päin. (Hermeneutiikassa on ihan mahdollista että esimerkiksi historioitsija ottaa kysymyksen jota haluaa käsitellä ja tutkimus suuntaakin myös tätä kysymystä siten, että lopullinen kysymys on eri kuin se, mitä on lähdetty ratkaisemaan.) Ilman käsitteitä emme näe mitä sika on, emmekä voi erottaa sikaa eisiasta. Ja koko sioista puhuminen muuttuu tällöin mielettömäksi. Tämä taito taas vaatii tuntemisen ja tunnistamisen kyvyn. Täytyy olla kyky muodostaa käsitteitä irtoinformaatiosta. Ilman tätä mittari raksuttaa lukuja, mutta emme tiedä että on mittaria, emmekä tiedä mitä raksuttaminen ja luvut tarkoittavat. Tämä tarkoittaa sitä että on jonkinlainen mekanismi joka ohjaa toimintaa. Tämä johtaa siihen että ihmisen järjellä on vain aste -ero siihen että orava käy hakemassa pähkinöitä ja ameeba reagoi ympäristöönsä ja esimerkiksi ympäröi bakteerin jonka sulattaa. Näin saamme propositionaalista tietoa, joka on vain asteisesti hienostuneempaa kuin bakteerien ja oravien. (Hieman kuten tietokoneohjelmissa osa peleistä on monimutkaisia ja hienoja.) Taidoissa tämä korostuu, ilman tietoa siitä miten pitää toimia esim. miekkailussa, tarvitsemme propositionaalista tietoa jonka päälle rakennamme käytännön taidon. Nyt tiedämme että tietojemme takana on aina jonkinlainen propositionaalinen tieto. Tämä on käsitteistämistä.

Tässä kohden on hyvä hieman tuijottaa määritelmiä. Kun meillä on käsite, se erottelee ja luokittelee. Filosofiassa eräs tapa on ajatella, että käsite on "sisäinen silmä", joka näkee asioiden ideaan. Tälläistä ajattelua kutsutaan reflektoimiseksi. Tämä on ajatuksena hieman erikoinen, koska vaikka voimmekin toki ajatella sisäisesti ulkoisen maailman olioita, emme löydä mitään tarkkaa tiettyä rakennetta, jota voisimme tarkkailla kuten postimerkkejä. Käsitteistä saadaan tietoa vain epäsuorasti, ajattelemalla että "kutsuisinko tätä X:äksi". Tätä kutsutaan käsiteanalyysiksi, ja se on filosofiassa erittäin tärkeää. Jos siis haluan tietää mitä kissan käsite tarkoittaa, en voi vain mennä sohvalle meditoimaan, vaan joudun miettimään erityistapauksia ja katsomaan, riittääkö jokin ehto siihen että sitä kutsuisi kissaksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi miettimällä hevosen kokoisia kissoja tai kaviollisia kissoja. (Onko displacer beast kissa?) Kun tätä jatketaan riittävästi ja asiasta käydään diskurssia, päästään yhteiseen lopputulokseen siitä, mitä tarkoitamme kun puhumme kissoista. Vastaavaa käsiteanalyysiä voidaan tehdä myös sellaisille sanoille kuin "hyve". (Tätä filosofit tekevät teoksissa monesti. Tosin hyveen sisältö kiinnostaa jostain syistä ihmisiä enemmän kuin sian määritelmä.) Joskus määritelmä on pelkkä funktionaalinen määritelmä, esimerkiksi määritellä tuoli sellaiseksi jonka päällä istutaan. Kun käännän kaljakorin nurin, sitä voi käyttää tuolina. Tosin tässä on ongelmana se, että määritelmässä sohva ja jopa satula olisivat tuoleja. (Mikä ei välttämättä ole virhe, mutta otettava huomioon.) Rajoittaminen on siksi monimutkaista, mutta asioita voidaan lähestyä. Esimerkiksi sanakirjat ovat hyviä esimerkkejä siitä että käsitteille voidaan antaa määrittelyjä. Ne eivät toki ole täydellisiä, mutta se on eri asia kuin väittää että ne eivät olisi lähentyneet määritelmää ja paranna ymmärrystä esimerkiksi sioista.

Jos jokin taho puhuu jostain asiasta ja pakenee sen käsiteanalyysiä, hän harjoittaa pelkkää hämmentämistä. Tässä vaiheessa on hyvä miettiä, minkälaisia piilo -oletuksia kyseisessä sanassa kulkee yleensä mukana. Yleensä puhuja haluaa tuoda tämän vaikutelman esiin sanomatta sitä suoraan.