(HIM, "One Last Time")
Monesti blogaan asioista vasta kun ne on käsitelty, ikään kun lopputulokseksi talouslaskelmaan. Sen jälkeen on viivan laitto, kannet kiinni ja tilintarkastajat saavat rauhassa tulla. Osa on akuutimpaa, ja silloin tuntuu jälkikäteen siltä että kirjoitus on ollut typerä paniikkiratkaisu. Olen kuitenkin periaatteen vuoksi antanut niiden olla. Tällä sitoudun tekemääni valintaan ja olen valmis kantamaan vastuun siitä. Teoriassa kaikki minkä nettiin laittaa, voi säilyä jossakin, joten kun sen päästää ilmoille se on jo "poissa omista käsistä".
Tämä juttu on vahvasti sitä ensimmäistä. Ne aina tietääkin. Kakkostyypissä sitä enemmäkin vain "lipsahtaa".
Yllä oleva kuva sopii hyvin tämän aamuiseen fiilikseeni. Tai oikeastaan se on ollut jo jonkin aikaa, tuosta lähtien, melko paha.Mieli on ollut siinä terässä että oireet ovat olleet fyysisiä. Päänsärky on ollut vieraana. Ensimmäinen päivä ja vähän päälle tuntui ihan kirjaimellisesti siltä että pää räjähtäisi sisäänpäin (imploosio). Sitten oli vain pään luhistumisoloa. Sitten päätä kiristi se vanne - ja korostan ja varmistan, että tämä ei ole vain kuvaava vertaus jollekin mielelliselle. Pääkipu on juuri sellainen kuin jos siinä olisi vanne. Tämä pehmeni ja sen jälkeen on ollut samanlainen päänsärky kuin krapulassa, keskittynyt vasemman silmän yläpuolelle.
Olen tietysti tapani mukaan tehnyt asialle sen minkä olen voinut. Eli olen ohjannut toimeni kaikkeen muuhun. Keksin että kuuden päivän työviikot ja kaikenlainen muuhun sitominen ovat hyvä ratkaisu. Ratkaisu on tietysti monella tavalla mainio. Lompakko tykkää ja ajatukset todella pysyvät muualla, kun pitää keskittyä työhön.
Nukkuminenkin jäi vähille. Ei töiden ja niihin ehtimisten takia, vaan ihan muuten.
Syöminen taas oli pakotettua ja rutiininomaista - ja tätä kautta riittävää. Mitään intoa siinä ei varsinaisesti ollut. Puoliso ehdotti vakavasti (ehdotus oli vakavuudeltaan miltei käsky mutta ei ihan) että ottaisin pari viikkoa lomaa jotta saisin pääni kasaan. Ja kun omat laskelmani - ja kokemukseni valvomisensiedosta - näyttivät siltä että "hallusinaatioraja" alkoi olemaan lähellä, päätinkin tehdä ehdotetusti. Yhden päivän.
Tein juuri sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä alusta lähtien.
Tässä vaiheessa joku voisi ehdottaa vaikkapa:
1: Vaihtoehtohoitajaa, joka hoitaisi koko ihmistä oireen lisäksi. Pahoittelen, juttelin kaverinani olevan ammatti homeopaatin kanssa. (Tosin ongelman ydintä täsmentämättä.) Hän tarjoili minulle erikoisalennuksia ja sain sympatiaa. En kuitenkaan ostanut. Sympatia toki tuntui kivalta. Tilanteeni syvyydestä kertonee se, että vaikka olen skeptikko ja dissaan homeopatian epätieteelisyyttä, tunsin kokeiluun vetoa jonka vain epätoivoinen ihminen voi.
2: Uskoonmenoa. Itse asiassa vierailinkin kirkoissa. Ja juttelin nuoruudenystäväni kanssa, josta on kovaa vauhtia ja intoa tulossa pappi. Kohtaaminen oli ihan mukava mutta ei vaikuttanut tähän tilanteeseen. Kohentunut fiilis kesti juuri sen verran että ehti kävellä kasikymmentä metriä kulman taakse. Eli vähän kuin ehtoollisleipä, jonka kalorimäärä ei riitä koko päiväiseksi leiväksi, ja viinistä joka ei riitä kunnon juopumiseen. Ja joiden maku on haihtunut suusta ja unohtunut suunnilleen siinä vaiheessa kun rituaalipenkistä nousee ylös. Kokoaikainen valvonta olisi turhan sitovaa, eikä siksi tule kysymykseen.
3: Terapiaa. Mutta tappaisin ennemmin itseni kuin menisin sellaiseen toista kertaa. Ja tämä ei ole vitsi tai kielikuva Itsemurha ja terapia ovat todella tuossa järjestyksessä toivomuslistallani. Terapeuttiani kohtaan koin epäluuloa, joka kasvoi ihmisen inhoksi. Ja ainut teho jonka sain tuli kemiasta.
4: Nukkumista ja lepoa. Mutta tässä on muistettava vanha sanonta kukoista ja niiden laulamisesta käskien. Itsen sivuun harhauttamista muuhun on ikään kuin pakko tehdä, koska muutoin sitä joutuisi miettimään niitä muita asioita ...
Tein sen, joka olisi oikeasti pitänyt tehdä. Vihjeen antakoon George Silver vuodelta 1599: "The exercising of weapons putteth away aches, griefs, and diseases, it increaseth strength and sharpeneth the wits, it giveth a perfect judgment, it expelleth melancholy, choleric, and evil conceits, it keepeth a man in breath, in perfect healthe, and long life."
Eli treenata enemmän ja käydä töissä vähemmän. Yritin välttää viime viikolla freetrainingpäivää, koska siinä ei ole ohjattua opetusta, vaan harjoitteet tehdään oman mielen mukaan ja niitä vain korjataan jos siihen on tarvetta. Nämä voivat johtaa toistoihin joissa voisi tulla ikävää.
Mutta tietysti tulin salilta paremmassa fiiliksessä kuin sinne mennessä. En ole täysin käsittänyt sitä, miten ennen muutaman tunnin rääkkiä voi olla nuutuneempi olo kuin sen jälkeen, mutta se vain jostain syystä tuntuu menevän niin.
Freetraining kuitenkin näytti mitä oli tapahtunut parissa viikossa. Esimerkiksi lyöntisäkki tuntui toiselta. Sillä nyt iskut tuntuivat eri nivelissä kuin ennen. Syy oli siinä että tekniikkani että lihaskuntoni oli parantunut niin paljon että impaktissa on sellaisia voimia että ne vaikuttavat jo eri paikoissa.
1: Muutenkin muutamassa kuukaudessa olen muun muassa parantanut ryhtiäni selkälihasten ja tasapainon kautta: Tämän vuoksi olen "kasvanut useita senttejä pituutta". Pituus ei ole aitoa pituutta, joka näkyisi terveydenhoitajalla, vaan sellaista joka näkyy asennossa jossa kannan itseni.
2: Jaksan tietysti enemmän muutenkin, ja tässä kyseessä on sekä kyky nostaa esineitä, kantaa esineitä kauan ja kestää erilaisia kolhuja joita tulee vastaan.
3: Kolhuja taas tulee vähemmän, koska tasapainoni - vaikka onkin varsin huono - on kuitenkin petraantunut yllättävän paljon. Ja tietysti mukana on tullut tarkkaavaisuutta, joka myös estää kolhuja. Sekä ennaltaehkäisy että väistäminen ovat tehostuneet.
4: Minulla on paljon parempi itsetunto. (Mutta samalla pienempi ego, tässä ei ole ristiriitaa kun asian ytimen tajuaa. Sitä ennen on.) - tämä on tietysti johtanut itse ahdistavaan konfliktiinkin, kun en vain vanhan tapani mukaan ottanut asiaa itseeni ja väistänyt. Koululla kenties isoin asia onkin itseensä suhtautuminen, yleinen itseironinen ja itsepilkkaa viljelevä olemustapani saa lähinnä nenän pitki katsomista. Sanoilla on voimaa ja tälläisten vähentäminen jostain syystä vaikuttaa suoraan minäkuvaan. Ja tämä taas vaikuttaa siihen miten toimii. (Se siitä loogisesti toimivasta ihmisyydestä.)
5: Olen vähemmän säikky ja säpsy - vaikka perusluonteeni onkin sellainen olennaisesti sellainen yhä. Sekin on kuitenkin muuttanut luonnettaan. Ulkoisesti ei kovin paljon, mutta sisäinen tunnemaailma on erilainen. Reaktioista puuttuu pelko. Tämä tulee tietysti siitä että kohti lyödään jatkuvasti isolla nopeudella metallia ja tämä ei ole vaarallista.
6: Salin ilmapiiri on sellainen, että koen olevani sisällä porukassa. Kysymys ei ole mikään taitoasia, koska en kuitenkaan loppujen lopuksi tai alkujen aluksi ole mainittavan hyvä. Se on hieman kuin vuokra -asuntooni tuleminen Korsoon vuonna 2002. Kun seuraavana aamuna muutosta heräsi, tiesi että kämppä ei ehkä ole puitteiltaan kovin kummoinen mutta se ehdottomasti ajaa asiansa ja on kuitenkin koti. Ei, minä en koe juuri tälläistä koskaan. Koen keskimäärin enemmän kiintymystä yksittäisiin esineisiin kuin yhteenkuuluvuutta ihmisryhmiin. Yleisesti ottaen olen "se ulkopuolinen" tai parhaimmillaan ja jos oikein yritteliääksi ryhdyn niin Hangaround-Wannabe.
Tällä kertaa Windsorin tekemä rasitustoipumiseen liittyvä käsien hieronta ei tehnyt kipeää kuten tavallisesti, vaan se tuntui hyvältä. Ja tietysti ja ennen kaikkea se päänsärkykin katosi. Tänään ajattelin kokeilla nukkumista.
Ylempi kuva bloggaajan oma ottama. Alempi kuva Erkki Hämäläinen.
