Kuinka emme koe käsitteitä

Viime päivinä kreationismi on saanut melko paljon näkyvyyttä. Tähän liittyen on tullut esille esimerkiksi ajatus siitä että (ID)kreationistinen perusryhmä olisi objektiivisempi ja tarkempi lajimääritelmä kuin biologinen lajinmääritelmä. Tämä on tieteellisessä mielessä ällistyttävää, sillä molempien kohdalla tarkastellaan aivan samaa asiaa. Ernst Mayrin määritteen mukaan eliöt kuuluvat samaan lajiin, jos ne pystyvät tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä keskenään. Samaan perusryhmään taas lasketaan kaikki yksilöt, jotka joko suoraan tai epäsuorasti ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat samaan perusryhmään.

Tosiasiassa on kuitenkin helppoa nähdä mistä on kysymys. Koska esimerkiksi hevonen ja aasi tuottavat muuleja, ja koska luonnossa esiintyy kehälajeja joiden ääripäät eivät lisäänny keskenään vaikka populaatioiden kesken onkin lisääntymiskelpoinen ketju, korostuu se että laji on reunoiltaan harmaasävyinen. Joka sopii evoluutioteoriaan että tuntuu intuitiivisesti omituiselta. Kreationistit ajattelevat että perusryhmään kuuluminen on tarkkaa ja objektiivista koska siinä tämänlainen harmaasävyisyys puuttuu. Tämä mustavalkoisuus tuntuu "tarkkuudelta". Vaikka tieteen kannalta molemmat ovat määritelmiä joita lähestytään samalla mittatikulla hieman erilaisesta näkökulmasta.

Luultavasti kreationistien pitäisi lukea enemmän Pierre Duhemia. Hän onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen tieteenfilosofi. Esimerkiksi Otto Neurath, Philipp Frank ja Ernst Mach ottivat vaikutteita hänen ajatuksistaan. Duhemin filosofia iskee arkijärjenmuaksein naivin verifiointinäkökulman yli hyvin merkittävillä tavoilla. Tätä vanhahtavaa asennetta heijastaa esimerkiksi kreationistejen ajatus siitä että perusryhmä on oikeasti jokin konsepti jotain jota havaitaan luonnossa sen sijaan että se olisi näkökulma. Tämä viittaa siihen että he ovat reduktionisteja sanan klassisessa mielessä. Mielessä jossa "each meaningful statement is equivalent to some construct upon terms which refer to immediate experience". Tämä ei toki yllätä sillä asennetta on löydettävissä esimerkiksi Newtonin ajattelusta. Tämä ajattelu on luontevaa eikä tavallaan kovin tyhmääkään, siis millään kovin ilmiselvällä tavalla. Taustalla on kuitenkin sama henki joka pyyhkäisi positivismiin melkomoisen kovaa luoden tilaa sille että tulkinnoissa on aina metafysiikkaa. (Asia jonka kreationisti tunnistaa heti kun näkökulma siirtyy perusryhmistä evoluutioon. Sen kohdalla osataan hokea "maailmankuvasta" ja eri näkökulmien kuuntelusta eli siitä että kuunnellaan kreationistia ja taputetaan täydellisessä samanmielisyydessä.)

Duhem perusti työ nsä pohjalle jossa reduktionismi tuossa mielessä on ohitettava. Kysymys ei ole pelkästään asian verifioinnista, varmistamisesta tai kaatamisesta.

Duhemin perushuomio oli että aina kun jotain asioita kumotaan, on tilaa saivartelulle. Tämä on itse asiassa jotain jota nuoren maan kreationistit varsin hyvin demonstroivat. Kun heidän kanssaan puhuu, voi huomata että he ottavat kantaa ajoitusmenetelmiin ja tätä kautta esimerkiksi fysikaalisten aineiden puoliintumisaikoihin, astronomiaan - oikeastaan kaikkeen missä tutkitaan aikaa, sillä kaikki missä tulee liian suuria tuloksia ovat kritiikin kohteena "uhkaamassa". Kreationisteilla on oma tulkintansa laattatektoniikasta Mayrin lajikäsitteeseen. Lopputulos on koherentti sellaisella tavalla että voidaan jossain määrin sanoa että se sopii havaintojen kanssa yhteen kunhan unohdetaan valtaisa määrä siitä mitä tiedemaailma juuri tuon tietyn aihepiirin tutkijoineen on nykyään mieltä.

Duhemin maailma muistuttaakin itse asiassa yllättävän vahvasti pakkomielteisen pseudotieteilijän maailmaa siinä mielessä että hän esitti että teoriat eivät ole sellaisenaan ja puhtaana koskaan konfliktissa havaintojen kanssa. Falsifiointitilannetta ei tavallaan ole olemassa "puhtaana". Duhem itse esitti asian niin että jos havaittu ilmiö ei synny koejärjestelmissä, haastetuksi tulee koko teoreettinen rakennelma tuon kokeen ympärillä. Tiedetään että jossain on vähintään yksi virhe mutta koejärjestelmä ei kerro onko se mittausvirhe, mittalaitetta ja sen toimintaperiaatteen teoriaa haastava. Vai onko itse teoria haastettuna. Josta voidaan sitten hypähtää siihen suuntaan että jokainen teoria voi olla tosi jos ollaan valmis tekemään riittävän suuria muutoksia muualle, muihin teorioihin. Tästä seuraa se, että "tiede ja totuus" ei tavallaan lainkaan ole (yhdessä) teoriassa vaan teorian laajemmassa kontekstissa. Joka ei tietenkään tarkoita relativismia sillä näitä muutoksia ja korjauksia on tehtävä muualle. Lopputuloksista voi tulla yhteismitattomia kuin nykyajan modernista tieteestä ja nuoren maan kreationistien maailman kuvauksista. Tämä yhteismitattomuus tietenkin tarkoittaa sitä että on helposti pakko ottaa kantaa siihen onko vaikkapa gravitaatioteoria tai suhteellisuusteoria enemmän "pahaa naturalismia" vai "kreationistien tiedettä".

Nuoren maan kreationistit harvemmin osaavat johtaa tähän aina kun puhuvat "maailmankuvien kaikkinaisista vaikutuksista". Koska heidän teoriansa on Tosi ja evolutionistit ovat tekemässä rajallista tulkintaa maailmankuvien pohjalta. Mutta toisaalta heidän edukseen voitaisiin vihjata että myös Duhem oli varovainen. Hän ei suoraan esittänyt että falsifiointi ei olisi lainkaan mahdollista missään olosuhteissa. Duhem kritisoi enemmänkin Newtonin metodia (Newtonian method) jonka ytimessä on reduktio ja induktio ja selkeärajainen teorian hahmottamien kohteiden tunnistaminen tai kumoaminen. Tai kuten Duhem itse muotoili ; "...science no longer observes facts directly but substitutes for them measurements, given by instruments, of magnitudes that mathematical theory alone defines, induction can no longer be practiced in the manner that the Newtonian method requires." Duhemista tätä ei voi käyttää kaikkiin teorioihin ja kaikkeen tieteeseen. Duhemin näkemyksessä korostetaan enemmänkin sitä että teoria ei saa olla "isolaatiossa", irrallaan muista teorioista. Sen on päin vastoin oltava eloisasti kytköksissä muihin teorioihin. Kokonaisuus ja konteksti ovat kaikki kaikessa, joten ilman yhteyksiä teoria ei olekaan mitään.

Tämä on surullinen huomio nuoren maan kreationismin kannalta sillä sen perussävynä on koherenssista huolimatta denialismi. Se kiistää ajoitusmenetelmät, kiistää evoluutioteorian, kiistää laattatektoniikan, mutta ei suinkaan luo näiden tilalle teorioita jotka olisivat kytköksissä toisiinsa ja tekisivät kokonaisuudesta empiirisiä tieteitä. YEC jääkin hyvin irralliseksi teoriaksi. Se suojaa ja koherentisoi tulkinnat tekemällä esimerkiksi fyysikoiden puoliintumisaikoihin perustuvasta menneisyyden tutkimuksesta täysin maailmankuvallista. He eivät luo uusia ajoitusmenetelmiä joilla nuori ikä todistetaan vaan viittaavat enemmän siihen että uhkaavat liian vanhoja tuloksia antavat mittausmenetelmät ovat arvottomia. Tämä on juuri sitä "isolaation" luomista.

Onkin tavallaan surullista että perusryhmäoppikin nojaa sen varaan että lajit oletetaan erillisiksi niin kauan kuin eri perusryhmien välillä ei ole havaittu lisääntymisyhteyttä samalla kun perusryhmä on määritetty siten että suora tai epäsuora lisääntymisyhteys tarkoittaa että kohteet kuuluvat samaan perusryhmään. Tämä tautologisuus, kehäpäätelmärakenne, kun tarkoittaa sitä että teoriaa ja sen kontekstia ei koeta koejärjestelmässä ja täten se jää isolaatioon. Näin siitä huolimatta että kreationistien tapa ajatella lajia ja perusryhmää jonain joka vain havaitaan on sitä miten arkielämässä koemme käsitteet. Vaikkapa katsoessamme vasaraa tai tuulta, on arkista ja helppoa ajatella että kohde on, paitsi määritelty kulttuurinen sopimus ja näkökulma, niin myös jotain konkreettista.

Paljonko on tuntemattomia eläinlajeja?

"Eight million seven hundred thousand (give or take 1.3 million) is the latest estimated total number of species on Earth and the most precise calculation ever offered, according to a new study co-authored by a researcher with the United Nations Environment Programme (UNEP)"
(UNEP, "How Many Species on Earth"?)

Ylläolevan kaltaisia arvioita kaikkien eläinlajien määrästä tehdään usein. Ihmiset pitävät näitä kiinnostavina ja tieteellisinä. Vaikka niiden ytimessä on mysteeri. Tuntematon eläinlaji. Siis sellainen jota ei ole havaittu.

Empiirinen tiede ymmärretään melko usein suoran havaitsemisen kautta. Tämä on kuitenkin enemmän arkijärjen kautta tehty yleistys. Tätä voidaan lähestyä sitä kautta, että eläimien kohdalla mainitaan usein eitunnettuja eläimiä. Enkä puhu pelkästään siitä että monet korostavat että Loch Nessin hirviö on mahdollinen ja tieteen avulla lähestyttävä konsepti vaikka sitä ei ole havaittu. Vaan niistä arvioista joita melko usein annetaan tuntemattomista eläimistä. Kysymys eläinlajien määrästä vaatii tietysti tuntemattomien eläinten määrän jonkinlaista arviointia, ja siksi tulokseksi tulee yleensä jotain senlaatuista että "maailman eläinten määrä on mysteeri mutta sen määrästä sanotaan silti jotain". Ja kuten kreationistinen "Taustaa" opettaa, eläinlajien lukumäärällä on jopa teologisia implikaatioita Nooan arkin tarinan vuoksi.

Tieteellinen estimointi voidaan tehdä induktion avulla. Siinä tunnetuista faktoista laajennetaan niihin joita ei tunneta. Tätä voi käyttää esimerkiksi kirjoitusvirheiden määrän arviointiin. John Barrow kertoo "100 essential things you didn't know you didn't know" mallin jolla hän voi arvioida kuinka monta vielä löytämätöntä kirjoitusvirhettä hänen tohtorinväitöskirjassaan on. Hän kertoo käyttäneensä kahta oikeinkirjoituksentarkistajaa, joista ensimmäinen löysi 32 kirjoitusvirhettä ja toinen 23. 16 virhettä olivat sellaisia, että molemmat tarkastajat löysivät ne. ; Barrow oletti, että tarkastajalla_A on tietty todennäköisyys a havaita kirjoitusvirhe ja tarkastajalla_B on tietty todennäköisyys b havaita kirjoitusvirhe. Tämä sitten realisoituu löydettyihin kirjoitusvirheisiin tarkastajan_A A  ja tarkastajan_B B. Ja että molemmat tarkastajat tekevät tarkastustyötään toisistaan riippumatta. Jos "mysteerinen" kokonainen kaikkien kirjoitusvirheiden määrä on T, voidaan tilanne arvioida. Tärkeää on, että arvioinnissa on pakko huomioida yhteinen määrä virheitä C. Todennäköisyydenlait ennustavat että A=aT ja B=bT ja C=abT. Kaiken kaikkiaan todennäköisyyteen liittyvät kaavat johtavat siihen, että löytämättömien kirjoitusvirheiden määrän arvio tiivistyy kaavaan (A-C)*(B-C)/C. Mikä on järkevää, koska jos tarkastajat eivät löydä samoja virheitä se vihjaa että tarkastajat eivät ole hyviä. Barrown väitöskirjan havaitsemattomien virheiden määräksi voidaan siis arvioida jotakuinkin 7. Tosiasiassa luku voi olla jokin aivan muu, mutta tämä on uskottavin ennustus. Siksi jos joku väittää että kirjoitusvirheitä olisi vaikka 1000 on selvästi hakoteillä ja satuilemassa, vaikka kirjoitusvirheitä ei tietysti olekaan havaittu suoraan.

On tietysti selvää että kirjoitusvirheet eivät ole eläinlajeja. Kuitenkin molempia yhdistää se, että siitä mitä tiedetään voidaan päätellä jotain siitä mitä ei tiedetä. Ja molemmissa tutkimuksen kohde on jotain jota nimenomaan ei ole havaittu, mutta jota pidetään mahdollisena. Siksi kun on tietoa siitä, että luonnossa on monta biologia, jotka tekevät havaintoja, voidaan arvioida lajien kokonaismäärästä jotain.

Ongelmana on tietenkin se, että kirjoitusvirheet ja eläinlajit ovat tietyllä tavalla oleellisesti erilaisia. Nimittäin siltä osin että eläinlajeja ei tarkastella toisistaan riippumatta.
* Eläinlajeja ei ole yhtä monta "päätä".
* Osa alueista on syrjäisiä ja niissä on vain vähän tutkijoita tai ihmisiä jotka voisivat havaintoja raportoida tiedeyhteisön ulottuville.
*  Eläimet itsessään ovat siitä kenkkuja, että osa eläimistä on helpompi havaita ja tunnistaa uusiksi lajeiksi.

Näistä viimeisin on hyvinkin mielenkiintoinen. On nimittäin mietittävä suuria lajeja.

Onko komodonvaraani
 jättikokoinen elolliseksi olennoksi?
Suuri muihin liskoihin nähden?
Noin ihmisen kokoisena
keskisuuri olento? Vai
pikkuruinen dinosaurusten
vähäväkinen serkku?
Nämä ja muut kysymykset jäävät
tässä blogauksessa vastaamatta.

1: Tämä on toki itsessään haastava kysymys ; "Mikä on suuri eläin"? Muistan kuinka oma lukion biologian kirjamme kertoi että ihminen on suuri eläinlaji. Tämä ihmetytti, koska lukiolaisena minulla oli vielä antroposentrinen kokomittakaava. Siinä ihmistä suuremmat eläimet ovat suuria ja pienemmät pieniä. Tämä on tietyllä tavalla määrittelykysymys. Jos katsotaan tunnettujen eläinten keskikokoa, ihminen onkin suuri eläin. Kuitenkin tässä tällä ei ole väliä koska argumenttini ei koske suhteellista kokoa vaan pelkästään kokoa. Suuruus johtaa tiettyihin muutoksiin jotka seuraavat koon kasvusta, koko on tässä mielessä hyvä "objektiivinen mittatikku" että ei tarvitse miettiä mikä on suuri ja mikä on pieni. Riittää että suurempi koko on suurempi kuin pienempi koko ja tässä välissä on seurauksia.

Eläinten koon mukana on useita seurauksia. Pienemmät eläimet elävät keskimäärin lyhyemmän ajan ja syövät ruumiinpainoonsa nähden enemmän. Ja eläinten uutisointiin liittyy se, että ihmiset usein etsivät suuria eläimiä. Suuria eläimiä löydetään ja niistä uutisoidaan. Kuitenkin valtaosa löydetyistä eläimistä on pienikokoisia.
1: Kryptozoologiakin on yrittänyt häivyttää mysteerikeskeisyyttään määrittelemällä että he etsivät suuria ja keskikokoisia tuntemattomia eläimiä. Jotta ei huomautettaisi että he etsivät isojalkoja ja järvihirviöitä.

Voidaan sanoa että pienet lajit löydetään keskimäärin myöhemmin kuin suuret.
* Taustalla on osittain historia ; Varhaiset eläintutkijat halusivat suuria ja näyttäviä eläimiä trofeehuoneisiin. Tämä keskittymisen painotus on johtanut siihen että suuret eläimet on jo löydetty ; Kirjoitusvirhearvio heittäisi lajien määrän arvioinnin vuoksi siksi että eläimiä ei ole etsitty "toisistaan riippumatta", eri tutkijoita on yhdistänyt into suureen kokoon..
* Suuret eläimet on helpompi havaita, pienet eläimet voivat piiloutua helppommin.
* Suurilla eläimillä on keskimäärin suuremmat elinpiirit, ne joutuvat syömään ja hankkimaan ravintoa suuremmalla alueella. Näin niihin on helpompi törmätä tutkimalla jostain pisteestä A lähtien.
* Pienet eläimet myös näyttävät enemmän toisiltaan, joten kenties uusia lajeja löydetään mutta niitä ei tunnisteta.

Todennäköisin tuntematon laji
on todennäköisemmin tämän
sauvasirkan kokoinen hyönteinen
kuin sanotaan vaikka karhua
isompi Jetin kaltainen kädellinen.

Tämä johtaa siihen että suurien lajien löytyminen on paljon todennäköisempää. Tämä voi unohtua kun näkee uusien lajien löytämisuutisia joissa on usein mainittu nimenomaan jokin suuri eläin. (Pienen eläimen löytäminen on tavallisempaa ja se olisikin "koira puri miestä" -uutinen. Todennäköisyys vaikuttaa journalismiin, jota kulttuurinen suurikokoisista lajeista ylikiinnostuminen vahvistaa.) Kuitenkin suhteellista kokoa verraten voidaan sanoa että pieniä eläimiä on lajimäärässä eniten, ja itse asiassa kun uusia lajeja löydetään niin voidaan sanoa että pieniä lajeja ei kaiken kaikkiaan ole vain enemmän, vaan myös paljon enemmän.

Kun nämä kaikki huomioidaan, saadaan arvioihin "korjattuja lukuja" jotka eroavat huomattavasti Barrown antamasta tilastollisesta perusmallista. Mutta kun todennäköisyyksien erot tiedetään, tiedetään mihin suuntaan virhe on ja tätä voidaan käyttää hyväksi arvioinnissa. Siksi uusien eläinlajien arviontimäärissä on hirvittävä vaihtelu, ja ne tuppaavat muuttumaan suurestikin eri aikoina, mutta ne eivät silti ole pelkkiä arvauksia joissa ihminen ei hyväksy sitä että ei tiedä vaan peittää tiedon aukon sanomalla jonkin luvun, minkä tahansa luvun.
1: Tässä tiede eroaa arkijärjestä; Estimaatti on arviointi, eräänlainen arvaus, mutta ei ollenkaan samassa mittakaavassa kuin ihmisen intuitiivinen säheltäminen jota arvaukseksi arkikielessä kutsutaan.

Itse asiassa pidän "tiedettyä eitiedettyä" hyvin mielenkiintoisena ja tieteenfilosofisesti validina tutkimusalueena. Se ei aika usein tyydytä ihmisten varmuusvaatimuksia, ei kaduntallaajan "henkistä loogiseen positivismiin jämähtämistä" jossa tieteelle asetetaan naurettavan tiukkoja ja obskuureja vaatimuksia. Mutta se on kuitenkin tietoa. Jotain ehtojakin tälle alueelle voisi antaa. Nyrkkisääntönä on se, että
* Kyseessä on tiedetty tuntematon. On oikeasti myös luokka "tuntemattomat eitiedetyt", joista emme tiedä edes sitä että emme tiedä niitä. Niistä on todellakin haastavaa tehdä blogikirjoitusta esimerkkejä apunakäyttäen, obviously.
* Kyseessä on jotain joka on "tiedetty mysteeri" vaan se on jollain lailla tiedetty ilmiö jonka luonne - tai tuntemattomien lajien kohdalla mittakaava - on tuntematon. (Paranormaalit ilmiöt ovat usein nimenomaan "poikkeavia" joten ne eivät täytä tätä ehtoa.) Sen täytyy kuitenkin olla jollain tavalla redusoituvissa tunnettuihin asioihin. Kuten uusiin löydettyihin lajeihin ja niiden löytymistahtiin. (Tämä puuttuu esimerkiksi kreationisteilta joista tämänlainen on "pahaa naturalismia", koska heille aika ja induktio ovat "demarkaatiokriteereitä vastustajille, mutta ei heille itselleen".)
* Ja sen ratkaisemisen tulisi olla jollain lailla "vähintään periaatteessa mahdollista". Esimerkiksi lajien kohdalla koko maa voidaan teoriassa kartoittaa. Äärellinen määrä materiaalia joka on sijoittuneena ihmisen mahdollisen elinpiirin alueelle. (Jos jokin määritellään "yliluonnolliseksi" ja joksikin jota tiede ei voi by definition tutkia, niin aika epäkiinnostavaa siitä on sitten rationaalisesti keskustella tiedenäkökulmasta.)

Tässä mielessä tuntemattomien eläinlajien määrä kertoo paljonkin siitä miten tuntematon on tärkeä asia tieteessä. Ja miten tämänlaisia puolia voi olla tervettä tuoda enemmän esiin. Nykyäänhän mysteeri on antiskientistien yksinoikeutta ja skientismiä pidetään pölyisenä, kuivana ja uuden keksimiseen kyvyttömänä. Se on kuitenkin kaikkea muuta.

Absoluuttinen universaali ihmisarvo

Tämä kuva symbolisoi Fiore dei Liberiä,
nerokasta miekkamestaria, kristittyä, miestä, valkoihoista, kuollutta.
Onko hänellä perimmäinen ihmisarvo?

Yksi yleisimmistä uskonnottomuutta vastaan sovellettu argumentti nojaa ajatukseen objektiivisesta moraalista joka sovelletaan ihmisarvoon. Tällöin puhutaan siitä, että vain uskonto voi taata absoluuttisen universaalin ihmisarvon. Toki tämä voisi tarkoittaa sitä että tämänlainen konsepti on huono. Mutta enemmistö kuitenkin haluaa nojata ehdottomaan ihmisarvoon. Siksi syytöstä voi pitää jonkinlaisena haasteena.

On toki selvää, että teismi itsessään ei takaa universaalia ihmisarvoa. Itse asiassa hyvin monessa uskonnossa on päinvastainen henki ; Esimerkiksi apostasia, uskosta luopuminen, voidaan nähdä ihmisarvon vievänä voimana. Vääräoppisten tappaminen on monesti nähty oikeutettuna. Ja jopa kristillisessä USA:ssa jossa abortti on murha, on tapana pitää kuolemantuomiota oikeudenmukaisena. Tässä mielessä rikollisuus poistaa oikeuden elämään. Ja tämä on ihmisen elämän arvon kannalta aika vahva statement. Statement sen puoleen että ihmisen elämisen oikeus on jollain tavalla ehdollista eikä mitään ultimaattista.

Tämä ei tietenkään kuvaa kaikkea uskontoa. Moderni kristitty ajattelee, että ylläoleva kuvaa joitain uskontoja, mutta ei kaikkia. Jumalan olemassaolemattomuus sen sijaan tarkoittaisi sitä että ei jäisi jäljelle mitään mahdollisuutta johonkin perimmäiseen ultimaattiseen ihmisarvoon. Eli vain hyvin rajallinen määrä uskontoja pitäisi sisällään universaalin ihmisarvon, mutta yksikään jumalattomuuden muoto ei.

Jumalan olemassaoloon sidottu ihmisarvo ei määritelmällisesti voi olla universaalia

Kuitenkin tässä on ongelma. Itse asiassa tämä ongelma on esitetty ja hierottu vahvasti näkyviin jo yllä. Sitä vain voi olla vaikeaa huomata.

Sillä jos mietimme mitä tarkoittaa se, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, se tarkoittaa juuri sitä että ihmisen elämän arvoa ei mitata ihmisen attribuuteista. Toki presidentti voi olla yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle parempi kuin puolihullu filosofiablogisti. Ja yritysmiljonääri osaa tätä enemmän asioita. Ja moni on tätä viisaampi. Mutta filosofiablogistilla olisi ihmisarvo. Vaikka olisi mustaihoinen, nainen, tai valkoihoinen lihansyöjämies. Samoin absoluuttinen ihmisarvo koskee alkuperää. Ihminen ei ole huono siksi että hänen vanhempansa ovat rikollisia, tummaihoisia tai kokoomuspoliitikoita.

Kristillinen moraalimalli, jossa korostetaan jumalattomuuden tuhoavan absoluuttisen ihmisarvon, tehdään väistämättä ehtolause. Se on ihmisen alkuperää koskeva ehtolause. Se on ehtolause mallia "Jos ateistit ovat oikeassa, ihmisarvo on illuusio". Tämä on toki mallissa koko ihmiskuntaa yhdistävä. Jos Jumala on olemassa, ateisteilla on ihmisarvo koska ateistit ovat vain väärässä tästä alkuperästä. Arvottomuus olisi siis illuusio. Ja samalla jos Jumalaa ei ole, on uskovaisten itselleen näkemä ihmisarvo illuusio ja tämä illuusio sekin yhdistää koko ihmiskuntaa.

Ehtolause kuitenkin on olemassa, joten on selvää että teistien malli ei käytännössä olekaan ihmisarvosta absoluuttisen tekevä. Teistinen malli antaa ihmiselle arvon jos ja vain jos Jumala on olemassa. Ja tämä ei ole mitään universaalia vaan ehdollista ihmisarvoa.

Voiko lajityypillinen käytös tehdä mitään - eli voiko evolutiivinen etiikka olla universaalia?

Evoluutio tekee "vain eläimiä"
ja siksi tuhoaa arvottomuuteen?
Jumalauta, minä olen kissa
ja sellaisena ehdottoman arvokas!

Sen vastakohdaksi voidaan sitten asettaa vaikka Sam Harrisin tapainen moraali. Se ei vaikuta kovin mahtipontiselta, sillä se on määrittynyt enemmänkin hyvin mietityksi ihmisen lajityypilliseksi käyttäytymiseksi, jossa humen giljotiinia pidetään vääränä taustaoletuksena joka johtuu siitä että moraali on lähtökohtaisesti määritelty liian pömpöösiksi. Jos moraali on ihmiselle inhimillistä lajityypillistä käytöstä, on se tämän jälkeen mallinnettavissa. On selvää että tästä voidaan tehdä universaali. Sitä voidaan tutkia tilastolliseti. Klassiset argumentit "luonnollisesta etiikasta" voidaan soveltaa tähän. Ja tässä maailmassa objektiivinen moraali kummittelee kuvioissa hyvinkin vahvasti. Se siis näyttää vahvalta.

Mutta evoluutiohan ei ole essentialistinen!

Tässä moraalissa on erikoinen puoli. Nimittäin se, että se on aika vahvasti essentialistinen. Ja mitä evoluutioon tulee, se taas on perusluonteeltaan muuttuva. Se, mitä evoluutio nimenomaan teki oli se, että vanha hierarkinen pysyvien lajien malli hylättiin. Tässä mielessä ihmisen lajinmukainen käytös on enemmänkin variaatiokimppu joka ei välttämättä pysy samassa paikassa ikuisesti. Tässä mielessä siitä tulee dynaaminen. Tämä ei kuitenkaan tavallaan ole ongelma. Sillä pysyvyys saadaan täällä esiin. Evoluutiolla on erikoinen tapa tuhota klassinen essentialismi ja korvata se "metaessentialismia".

Jos "Schrödingerin kissa" on
samanaikaisesti elossa ja kuollut
Niin Darwinin "kissa" on
koko ajan jotain muuta.
(Tai siis kissayksilö ei,
mutta kissa lajina kyllä.)

Jos mietimme evoluutiota, sen ytimessä on muutos. Evoluutio on Herakleitoksen maailma jossa samaan virtaan ei voi heittäytyä kahdesti. Herakleitoksen maailma näyttäytyi Platonille degeneraatiota ja korruptiota. Ja nämä puheet värittävät myös kreationismin evoluutiosuhdetta. Jota ei pidä ihmetellä kun muistaa että Platonilla on, oli ja on ollut valtava merkitys kristinuskon teologian historiassa.

Kuitenkin kun mietimme mitä evoluutio on, nousee esiin populaatiogenetiikan kaavoja, evoluutionnopeuskaavoja, ja vastaavia. Evoluutio on itse asiassa hyvin vahvasti aksiomatisoitu. Richard Lewontinin maailmassa esitetään välttämättömiä ja riittäviä ehtoja luonnonvalinnan toteutumiseen. Richard Dawkins on itsekkäässä geenissään määritellyt luonnonvalinnan kohteet. Eli sen, mikä on luonnonvalinnan vaikutusalue, kohde. ; Evoluutiossa kirahvi lajina on dynaaminen ja alati muutoksessa. Mutta sen takana on yksiköitä kuten "replikoituminen", "geeni" ... ja niin edes päin. On siis tarkastelun kohteita ja niissä tapahtuvia muutoksia joita mallinnetaan. Tämä on "metaessentialismia". Ja sen vuoksi evoluutio on kuitenkin lähempänä Platonin maailmankuvaa kuin kaikesta siitä päntätystä Herakleitoksen kritiikistä voisi suoraan olettaa, etenkin jos on lukenut siitä miten evoluutio on ollut tuhoisaa lajikeskittyneelle essentialismille.

Ernst Mayr esimerkiksi määritteli lajin seksuaalisen lisääntymisen kautta. Kuitenkin nykyään valtaosa organismeista ei ole seksuaalisesti lisääntyviä. Itse asiassa seksuaalinen lisääntyminen kattaa hyvin pienen oksan kaikista erilaisista olioista. Geenit myös siirtyvät bakteereilla hyvinkin erilaisista bakteereista toiseen yllättävän vapaasti. Evoluution historiaa katsoessa voidaankin sanoa että "laji" on käsitteenä yhä epämääräisempi tai triviaalimpi. Esimerkiksi Mayrin lajin määritelmä ei tunnu kattavan relevantisti valtaosaa eliökunnasta, tai sitten se soveltuu hyvin vaikeasti moniin niistä. Se siis joko toimii erinomaisesti vain osaan tai on kaikenkattavasti liian leimallinen käsite.) Lajien tasolla essentialismi on romahtanut. Huomio on siirtynyt "korkeammille tasoille" ja siellä mallintaminen voi sitten paremmin kuin hyvin.
1: Tavallaan voidaan sanoa että universaali lajikäsite ei ole mikään odotettavissa oleva asia. Se on vähän sama kuin se, että ei ole mitään universaalia raajan käsitettä joka osuisi kaikkiin eliöihin. Raaja on luokitelma joka niputtaa monta erilaista evolutiivista innovaatiota joista osalla on keskenään läheinen yhteinen kehityshistoria ja osalla yhteys on hyvinkin kaukainen. Hyönteisen jalka on siksi hyvin erilainen kuin mustekalan lonkero. Lajiutuminenkin on jotain joka tapahtuu evoluutioprosessissa, ikään kuin sivutuotteena.

Ja miten tällä evoluution "metaessentialismilla" on väliä?

Jostakusta voi tuntua omituiselta että puhuin taksonomiasta kun minun piti puhua ihmisen moraalista. Kuitenkin jos moraali on lajityypillistä, tehdään taksoniminen rajaus. Laji on yksi taksoneista. Evoluutio, joka liittyy Harrisin luonnontiedekeskeiseen maailmankuvaan oleellisesti, joten aihe on hyvinkin relevantti.

Mitä tuijotat?
Minä olen kissa ja tungen
lajityypillisesti ihan minne
sattuu kulloinkin huvittamaan!

Klassisesti on esitetty että evoluutio estäisi universaalin moraalin juuri sen vuoksi että evoluutio tuhoaa essentialismin. Jäljellä olisi sen jälkeen vain mielivaltaista spesismiä, ja apinan näkökulma voisi olla yhtä relevantti. Ihmisen moraali koskee tietysti vain ihmistä, ja ihminen luo ihmiselle ihmisen moraalin ja käsittelee maailmaa ihmismoraalin arvostuksin. Muu on sitten vaikka omenakemppien hommaa, kuten Esko Valtaojaa mukaillen voisi sanoa.

Tässä on kuitenkin tavallaan jätetty miettimättä loppuun. Luonnonlaitkin luonnossa koskevat muutosta, mutta ne on "platonistettu" hyvinkin vahvasti. Se, että asiassa tapahtuu muutosta ajassa ja toimintaehdoissa ei tuhoa sitä että sen takana olisi jotain pysyvää. Evoluutiossa näitä aksiomatisointeja ja seuraussuhteita on paljon - aiheen opiskelemisinnon kannalta jopa liikaa. Voidaan sanoa, että ongelma on tavallaan siinä että nähdään Herakleitoksen virrassa vesimolekyylit, mutta ei sitä että vaikka virta ei ole sama, on kuitenkin tätä ylempi ja pysyvämpi virran ja veden määritelmä. Objektiivisen moraalin puolustukset ovatkin tältä osin latistuneet paikoin hyvinkin koomisiksi.

Kenties Harrisin suurin virhe koskeekin sitä, että hän käsittelee ihmistä kuin tämä olisi essentialistinen laji. Tämä ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma, koska evoluutio joka tapauksessa tarjoaa "metautetun" essentiaalisen tason josta asiaa voi lähestyä. Kenties jopa tavalla joka rikkoo spesismin ja pääsemme ikään kuin irrottautumaan ihmisnäkökulmasta ja omenakemppien näkökulmasta.

Teistien puolella Jonathan Haidt on toki edustanut samanlaista evolutiivista kulmaa moraaliin ja tässä kohden moraali voidaan sovittaa myös teismiin. Onkin tavallaan erikoista, että teistit voivat  todella kannattaa absoluuttista universaalia ihmisarvoa. Ja että tämä tulee tietynlaisen evoluutioajattelun kautta. Usein ajatellaan toisin päin. Että evolutionisti saa ihmiselle absoluutin arvon jos hän uskoo Jumalaan. Mutta se meneekin toisin päin. Evolutiivinen ihmisen lajityypillinen käytös on universaali, kun taas Jumaluuteen sidottu ihmisarvo on aina ehdollista ihmisarvoa.

you say tomato - i say Solanum lycopersicum

Lajien nimeäminen ja tunteminen on hyvin tärkeä osa biologin ammattitaitoa. Lajejen pänttääminen on monista hyvin tylsää puuhaa. Lisäksi asiaan tuo mutkia se, että usein kohteita kutsutaan arkinimillä. Ja samalla lajilla voi olla useita eri arkikäytössä olevia nimiä. (Vaskitsaa voidaan kutsua vaskikäärmeeksi.) Ja joskus taas tilanne on juuri päin vastoin ja yhden arkinimen takana on useitakin eri lajeja.

Lisäksi mutkia matkaan tuovat viralliset nimet. Esimerkiksi kontiaisen virallinen nimi oli aikaisemmin maamyyrä, mutta nimeämistä haluttiin muuttaa koska nimi harhaanjohti uskomaan yhteyden myyriin vaikka maamyyrä ei ole myyrä (vähän samaan tapaan kuin delfiini ei ole kala, mutta pienemmin). Tämänlainen nimeämiskikkailu on kuitenkin monesti lähinnä rasittavaa snobismia, sillä tieteessä on käytössä tieteellinen nimi. Ne taas muuttuvat vähemmän kuin äidinkielen sensoreiden vaatimukset siitä saako ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaa maamyyrästä vai onko pakko käyttää kontiaisnimeä vaikka se tuntuukin kielen päällä jonkun mielikuvitusolennon hieman nöyryyttävältä nimeltä. (Kammottava Jar Jar Binks -nimi on se. Jar Jar Binks taas on Stephen Spielbergin kammottavin aivopieru jonka olemassaolo pitäisi kieltää. Kieltää! Ei ole huumoria se kyllä!)

Siksi on olemassa taksonomia. Se on tieteenala joka hoitaa lajien nimeämisen ja tunnistamisen systemaattisesti, tavalla joka sitoo ne oleellisesti ja kuitenkaan ei äidinkielensensorimaisesti luontoon. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että heille asioiden tieteelliset nimet ovat kaiken ytimessä ja kaikki puheet kontiaisista ja maamyyristä ovat itse asiassa vain semanttista saivartelua. Heille arkinimet ovat vain sitä varten että halutaan tulla ymmärretyksi myös arkielämässä ja tieteenteon ulkopuolella. (Jos pyydät kaupasta Solanum lycopersicumia, et saa ainuttakaan tomaattia. Saatana vaikka kolmeen kertaan pyytäisit. Äimistelee vain kauppias ja sitten jos hermostut kun kärsivällisyys loppuu, tuovat vartijat. Perkele! Takahuoneeseen vievät. Valvontakameran sammuttavat. Pamputtavat.) Ja itse asiassa tätä alaa taas ei voi ymmärtää norsunluutornista. Ja tämä blogaus on tarina tästä norsunluutornissa olemattomuudesta.
1: Joku voi pahastua koska taksonomia tekee muutakin kuin määrittelee lajeja ja niiden nimeämisiä. Näin onkin. Oleellista on nyt vain se, että taksonomian yksi tärkeä peruskysymys ja toistuva aihe on lajirajan määritteleminen ja hakeminen, ihan jotta on jotain systematisoitavaa ja järjesteltävää. En tee tästä aihetta joka käsittelee taksonomian A:sta Öhön. Aiheena on norsunluutornius. Pahastumisessa ei siis ole järkeä.

Pömpöösin tieteenfilosofian romahdus.

Tieteenfilosofian trendejä seuratessa on huomattavissa vahva muutos siihen suuntaan, että ei enää luoda suuria kaikenkattavia normatiivisia tieteenfilosofian malleja. Eli tieteenfilosofit eivät enää ole Popperin kaltaisia systemaatikkoja jotka määrittävät kaikkia tieteenaloja hallitsevia sääntöjä. Tieteen suurten linjojen puheet tuppaavat olemaan deskriptiivisiä, eli ne kuvaavat tehtyä tiedettä. Esimerkiksi postmoderni maailmankuva peräti korostaa että normatiivista mallia ei edes ole ja selittää tiedettä kuvailemalla sitä ihmisten vallankäytön ja yhteisöllisyyden käsittein. Toisaalta normatiivista tieteenfilosofiaa on yhä olemassa, mutta se onkin sitten enemmän alakohtaista erityisfilosofiaa. Eli vaikkapa biologian filosofiaa.

Tässä on tietyllä tavalla taustalla se, että käytännöllisyys on livahtanut tieteenfilosofian osaelementiksi. Toki Popperkaan ei ollut mikään arjesta paennut norsunluutornissa asuva akateemikko vaan hänellä oli käsityöläisammattitaitoa. (Hän oli puuseppä, joka tiemmä kelpasi ammattina jopa Jeesukselle.) Sen sijaan itse kyseisen alan tieteen tekeminen on tullut mukaan.

Käytännön puolelta saakin usein hyviä ideoita ja sitä kautta voidaan korostaa jotain huomioita maailmasta. Esimerkiksi lontoon Natural History Museumissa minulla oli laatuaikaa tutkijan kanssa. Natural History Museum osallistuu ahkerasti etenkin biodiversiteettitutkimukseen. Tämä ei ole yllättävää koska sillä on suuret kokoelmat eliöitä. Ne toimivat oleellisen tärkeänä viitepohjana tälle alalle. Tätä kautta esimerkiksi taksonomia pyörii kuvioissa.

Taksonomiaa taas on teoreettisessa mielessä aina vaivannut pieni omituisuus. Se on ollut häiritsevästi mukana aina. Jopa itse suuri Linné ajautui tähän omituisuuteen ja harjoitti sitä. Se on nimittäin se, että laji määritellään lisääntymisyksikkönä ja populaationa. Mutta laji perustellaan lajiksi ulkonäön kautta. ; Kun avaat kasvikirjan, se ei pidä sisällään risteytyskoeperusteluja ja siihen liittyviä kuvauksia. Myös asiat kuvaillaan omaksi lajiksi kuvaamalla sen erityispiirteitä ja niiden kasautuminen riittäväksi on usein pääsyy sille että jokin perustellaan lajiksi. Puhtaasti teoreettisessa mielessä asiassa ei tunnu olevan paljon järkeä ; Lajiksi perustellaan usein määritelmällisesti "irrelevantein syin".

Miksi ei lisääntymisen vaan ulkonäön kautta?

Kuitenkaan Linné ei ollut idiootti. Tosiasiassa ulkonäkö liittyy lajiuteen siinä mielessä että tiedämme ilman risteytyskokeitakin että karhu ei vain yksinkertaisesti uskottavasti lisäänny oravan kanssa. Ja vaikka lajin A ja B kanssa ei tehtäisi risteyttämiskokeita ja yrityksiä luoda hybridejä, voimme itse asiassa jo tehdyistä havainnoista ennustaa että ulkonäköön ja rakenteeseen viittaavissa analyyseissä laji on taatusti myös lisääntymismielessä laji "viimeistään jossain siellä heimorajan kohdalla".

Tähän liittyen onkin olemassa hyvin vahvoja käytännöllisiä syitä jotka korostavat "ulkonäköanalyysiä" lajiperusteluna. (Ja ulkonäkö täytyy tässä ottaa hyvin abstraktisti. Teknisesti siinä on mukana myös sisäelimien rakenteen analyysi, jota tarvitaan monesti esimerkiksi koevoluution aikaansaamien samannäköisten piirteiden kanssa. Samanlaista rakennetta ei todellakaan aina tuoteta samanlaisilla osilla ja samoilla geeneillä.) Siksi taksonomien tutkimuksen ytimessä ovatkin näytteet joita verrataan. Eli varastossa on tallessa tieteellisellä nimellä varustettu nimilappu ja esimerkkieliö. Ja löydettyjä lajeja sitten vain verrataan siihen. Risteytyskokeet vaativat eläviä ja sukukypsiä yksilöitä. Se, että taksonomien arkisto koostuisi tälläisestä eläintarhasta muuttaisi tutkimusbudjetit tähtitieteellisen suuriksi - niin suuriksi että tutkimusala käytännössä kuivaisi hengiltä. Siksi ulkonäköön viittaaminen on perusteltua.

Vaikeudet ovat hanskattavaksi. (Osuva kritiikki ei ole samaa kuin falsifionti.)

Tässä tapahtuu tietysti monenlaisia vaikeuksia ja mutkia.
1: Menneisyydessä ongelmana on ollut esimerkiksi se, että monien lajien koiraat ja naaraat näyttävät hyvin erilaisilta. Siksi niitä on määritelty eri lajeiksi. Nykyään geenien tutkimus paljastaa helposti että niissä on sukupuolieroja kromosomistossa ja tätä kautta ne jäävät helpommin "kiikkiin", mutta tätä sekaantumista voi tapahtua nykyäänkin. Samoin joskus joku etologi havaitseekin että eri lajeiksi määritellyt ovat lisääntyneet ja tuottaneet hybridejä, jolloin syntyy lähinnä alalaji. Tälläisissä tapauksissa lajien määrä tietysti pienenee. (Ei siksi että eläimiä ja lajeja kuolisi vaan siksi että eri lajeja määrittyy samaksi lajiksi.) Tällöin taksonomit ottavat tieteenhistoriankirjansa esille ja katsovat milloin nämä lajit on määritelty ensin. Vanhempi nimi säilyy virallisena nimenä.
2: Joskus jokin relevantilta näyttävä ulkonäköpiirre onkin lajin sisäinen kuriositeetti eikä isokaan ero tarkoita lisääntymisestettä. Monien lajien alalajit ovatkin keskenään melko erinäköisiä. Ja joskus taas pienikin ero voi olla ratkaiseva. Esimerkiksi monien hyönteisten kohdalla lajit eivät lisäänny suvullisesti kirveelläkään mutta voi olla että niiden rakenne-eroista huomattavimpia ovat se, onko niillä jalassa yksi vai kaksi sukasta.
___2.1: Edes DNA -tutkimus ei tässä tapauksessa aina tuota apuja. Esimerkiksi Natural History Museumin yhdessä omassa projektissa oltiin tutkittu kahta kasvilajia ("orchids"). Ne näyttävät aika erilaisilta. Niille on jopa kansankielellä eri nimet. Ne eivät pölyty toisistaan, eli kyseessä on selkeästi eri lajeista. Erottaminen on siis helppoa ja lajiraja selvä. Projektin alkuperäisenä tavoitteena oli selvittää miten nämä eroavat toisistaan DNA:ltaan. Tutkimuksessa tämä osoittautui hyvinkin mahdottomaksi. Erot olivat hyvin pieniä. Päätelmä olikin se, että lajit olivat eriytyneet toisistaan niin vähän aikaa sitten että DNA ei ollut ehtinyt keräämään eri alleeleja niin että erot olisivat kovinkaan suuria. Tämä on tietysti siitä mielenkiintoinen havainto, että tulevaisuudessa kun geenejä voidaan tutkia paremmin, voidaan juuri näiden kautta selvittää sitä mitkä geenimuutokset ovat lajiutumisen kannalta oleellisia. Nyt tuloksena oli kuitenkin lähinnä se, että "DNA:n kautta eroa ei ole todellakaan helppoa havaita".

Moni näkee tämänlaiset asiat kritiikiksi tutkimuskäytänteelle. Sen perushenkenä on esittää että Linné oli idiootti. Valitettavasti tämä näkökulma on melko naivi. Sillä tieteellisessä mielessä - etenkin taksonomian kaltaisessa "luonnon kaiken järkyttävän monimutkaisuuden kattavan inventaarioluettelon tuottamiseen tähtäävä" tutkimusalassa ei käytännässä ole kysymys absoluuttisen lopullisen totuuden kaivamisesta vaan tiedon tarkentumisesta. Osa on toki moittinut taksonomeja siitä että he tuottavat "nojatuolilajeja" tai "syöttötuolijaleja" liian heppoisin havainnoin. He käytännössä haluisivat että jokainen lajin tunnistaminen olisi isompi tutkimusprojekti joka tehtäisiin yksin alusta loppuun. Toki tämä on ihanteellista jos tavoitteena on yksilön ahkeruuden ja asioiden loppuun asti viemisen henki. Mutta käytännössä on kuitenkin usein perusteltua ja järkevääkin tehdä ositettua tutkimusta. Iso projekti kun arvioidaan helpommin "kokonaisuutena" ja tällöin toimivatkin osat voivat mennä suden ja sekundan mukana. Täydentymisnäkökulmassa nähdään että tiedeyhteisö tähtää yhteivoimin samaa tavoitetta kohden. Tällöin osatutkimuksia voidaan jakaa. Tieto saadaan myös nopeasti esiin. Lisäksi taksonomien riesana on usein uudet havainnot. Niitä ei voi ennakoida. Se, että joku näkee jossain syvänmeren syvänteessä kun kaksi eri lajia hybridoivat on jotain jota ei voi täysin ennakoida. Eli jossain määrin mikään määrä tutkimusta ei tuota sitä vaadittua absoluuttia. (Britanniassa tämänlainen ajattelutapa on tietysti jopa suosittua. Heillä on setelissäkin henkilö joka keksi että neuloja voidaan valmistaa massatuotannolla nopeasti ja megatarkasti kun tekeminen eriteltiin niin että yksi ihminen teki vain yhtä osa-aluetta spesifisti.)

Joskus ei vain voi.

Lisäksi tutkimuksessa on joskus rajoitteita. Ideaalitapauksessa tutkijoilla on varastossa useita kappaletta samaa lajia. Tällöin tutkijat voivat ottaa näytekappaleen esille ja kirurgisesti leikellä sitä jotta esimerkiksi elimistöä voidaan tutkia. Tätä yritetään vieläpä laajentaa siten, että samasta lajista olisi esimerkkinäytteitä molemmista sukupuolista ja eri ikäisistä yksilöistä. Näin tutkija voi periaatteessa aina kun näkee väitteen uuden lajin löytämisestä mennä varastoihin penkomaan ja sopivasti paljastaa että "olette erehtyneet, löytämänne uusi laji onkin oikeasti vain tämän ja tämän lajin tietynlainen yksilö." Tällöin "lajilöytö" tietysti pyyhitään pois. (Tätä tapahtuu globaalilta kannalta tarkastellen kohtuullisen usein, lajeja on kaiken kaikkiaan niin paljon, että tämänlaisiin asioihin on vain totuttava.)

Kuitenkin joskus tässäkin tulee seiniä vastaan. Joskus esteet muistuttavat peräti arkeologiasta tuttuja vaikeuksia ; Arkeologien päänvaivana on se että joskus kaivauksia ei voida tehdä koska se tuhoaisi kaivauspaikan.

Tämänlainen tilanne on ollut Natural History Museumilla melko tuoreesti. (Ja itse asiassa melko medianäkyvästi koska "New Scientist" -lehti uutisoi siitä.) Oli nimittäin tutkimusprojekti joka koski Canis antartcticus -sutta. Tämä on jo sukupuuttoon kuollut laji. Itse Charles Darwin ennusti kyseisen lajin sukupuuttoa vieraillessaan Falklandilla. Hän näki kyseisen susilajin yksilöitä elävänä. Tämä on siitä onnekasta, sillä Darwin sattui olemaan naturalisti ja hän keräsi eläinlajeista näytteitä. Näin kyseinen lajikin on vielä tutkittavissa. Näytteet olivat hyvin taidokkaasti rakennettuja. (Darwin näytti tässä kohden hyvää tiedemiesammattitaitoa. Tämänlainen "virtuositeetti" ei vain tuppaa saamaan arvostusta teoreettisten ajattelukykyjen rinnalla vaikka käytännössä tutkimustyö vaatiikin usein molempia puolia.)

Ongelmana on tietysti se, että sisäelimiä ei ole, joten tämänlainen tutkimus on mahdotonta. Mutta projekti keskittyikin DNA:han. Joka on siitä kätevä, että sitä näyteyksilöllä oli tarjottavanaan. ; Kun Natural History Museumin näyteyksilö haluttiin mukaan tutkimusprojektiin, sen erityisvaatimuksena olikin se että näytettä ei saa vahingoittaa. Tämä oli estänyt tavallisen DNA -näytteenottamisen. Museo siis katsoi että näyteyksilö oli niin harvinainen että oli arvokkaampaa säilyttää se ehjänä kuin antaa siitä tämänlaista tietoa. ; Onneksi kyseisestä yksilöstä saatiin DNA näyte, koska sen leukaluun kohdalla oli pikkuruinen reikä, jota kautta saatiin näyte verisuonen sisäpuolelta. Yhdistettynä muista museoista haettujen DNA -otosten kanssa, saatiin tietoa tämän perimästä. Kysymys oli kuitenkin onnenkantamoisesta ja oli aivan relevantti mahdollisuus että näytteitä ei oltaisi saatu.

Loppukaneetti : Miten denialismi syyttää norsunluutorneilusta vaikka sen kannattajat itse ovat norsunluutorniuden ytimessä.

Tämänkaltaiset asiat eivät yleensä ole sellaisia joita tieteenfilosofeille tulisi mieleen nojatuolissa istuskellen. Käytännön puoli nostaa aina esiin jotain. Normatiivinen malli nojaa usein loogisiin seurauksiin ja niissä tutkimuslaitteisto on ideaali. Tämä tuottaa helposti malleja jotka toimisivat "jos käytössä olisi nykyistä parempi superteknologia ja jos käytössä olisi rajaton tutkimusbudjetti". Käytännössä tämänlaista projektia ei voida tehdä.

Tätä kautta onkin hyvä huomata että eri tieteenaloihin spesifioituminen ei yleensä täysin unohda esimerkiksi perustelujen loogisuuden kaltaisia vaatimuksia. Falsifiointi -termikin saattaa (tällä hetkellä hieman vanhakantaisesti) vilahtaa biologianfilosofin esityslistoilla. Sen sijaan niissä on käytännön rajoitteiden huomioimista. Sitä miten havaittu ongelma - kuten "laji määritellään lisääntymisen kautta mutta ei usein perustella ja tunnisteta lisääntymistutkimuksen kautta vaan ulkonäköön viitaten" - ei tarkoitakaan sitä että koko tutkimusala on sutta, sekundaa ja hoopoutta. Biologian filosofian päätehtävänä onkin keksiä ja kehittää kikkoja joilla näiden ongelmien tuomat haitat tulosten luotettavuuteen saadaan minimoitua. (Ei siis eliminoitua vaan nimen omaan minimouitua. Kyse on parhaasta mahdollisesta perustelusta, ei täydellisestä ja lopullisesta totuudesta.)

Itse asiassa tätä kautta voidaan huomata sellainenkin piirre, että moni pseudotiede - ja etenkin denialistinen linjama - on omituisessa tilanteessa. Se kun moittii erilaisia tieteenaloja holokaustintutkimuksesta evoluutioteorian kautta ilmastonmuutokseen. Ja nämä moitteet syyttävät näitä jonkinlaiseksi "aukkoisiksi huijauksiksi" jotka olisivat aivan selvästi nähtävissä jos ollaan "norsunluutornin ulkopuolella". Kuitenkin näiden kritiikkejen ytimessä on yleensä jotain sellaista joka käytännön puolella on hanskattavissa oleva ongelma. Itse asiassa tyypilliseti nämä ongelmat ovat alan erikoisasiantuntijoiden tietämiä. Ja pseudotieteilijä on itse asiassa usein kaivanut ne niistä. - Ja usein pitää sitä että erikoisasiantuntijat tuntevat tämän ongelman merkkinä tietoisesta huijauksesta.
1: Joku pahastuu koska heistä pseudotiede ei ole oikeiden ongelmien tunnistamista. Muistutan että tätä ei pidä ymmärtää väärin. En väitä että kaikki denialismi ja pseudotiede on tätä. Väitän että hienostuneimmillaan, laadukkaimmillaan ja parhaimmillaan pseudotiede ja denialismi on tätä. Huonoimmillaan se on sitä että keksitään hatusta ongelmia jotka eivät pidä paikkaansa, rakennetaan asioita puhtaasti asiavirheisiin ja perseillään aivan totaalisesti. Itse asiassa väitän että pseudotiede on vain harvoin ja vaivoin näin hyviä. Mutta parhaimmillaan he ovat tätä. Ja jos he eivät ole tätä, se ei ole enää pseudotiedettä ja denialismia vaan osa tieteellistä kritiikkiä. 

Denialistien ja/tai/eli pseudotieteilijöiden logiikka on siis hyvin sama sen kanssa että väittäisi Linnétä idiootiksi ja taksonomiaa ytimeltään epäonnistuneeksi kun siinä "lajeja perustellaan jollain karvojenlaskennalla eikä tehdä kunnon risteyttämiskokeita vaikka laji ei ole ulkonäkökysymys vaan lisääntymisasia ihan määritelmällisestikin". Eli tiedetyt ja hanskatut ongelmat nähdään tieteenalan ytimet repiväksi ja sen tuhoavaksi voimaksi. Ja tämän jälkeen nähdään että ainut mikä pitää tätä yllä on norsunluutornissa elämisen tuottama kupla ja vallankäyttö ja huijaus. (Joten he ovat tieteelle samaa kuin Jar Jar Binks on huumorille.)

Uskonnollinen olemusajattelu

"Have you ever wondered why my little toes and lateral incisors are significantly smaller than the average for someone my size?" ... "Those are indicators that I am farther along the evolutionary scale than the average human. I'm not going to go so far as to say that I represent a distinct new stage in humankind. A homo-novus, if you will. No, that's for anthropologists to decide. But I am convinced that the reason I cannot not master the plebian task of driving is because I'm not meant to. I'm meant for greater things, like unraveling the mysteries of the universe, not determining when it’s safe to pass a stopped school bus on a country road."
(Sheldon, "Big Bang Theory" (season. II), "The Euclid Alternative")

On tavallista että ihmiset esitetään ikään kuin perusluonteeltaan hengellisinä. Tässä Homo religiosus -teemassa on selvästi kysymys ihmiskuvasta, jossa uskonnolliset tunteet määritetään ihmisyyden ytimeksi.

Tässä on taustalla ns. olemusajattelu, jossa kaikki sijoitetaan siististi erilliseen lajiin. Olemusajattelua mukaillen hengellisyyden perusinhimillisyyttä korostava väittää että on olemassa perusihmisyys, jonka jokainen ihminen sellaisenaan jakaa. Näin ihmisyys jaetaan kuuluvaksi ihmisille etnisestä alkuperästä, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Aborttikeskustelu näyttää että se taatusti liitetään sikiöihin. - Ja kun muistamme, miten innoissaan esimerkiksi Lewis on "Mere Christianity" -kirjassaan korostanut ateismia jumalan vihaamisena epäuskon sijaan, tiedämme että tämä perusolemus liitetään yleisesti myös ateisteihin.

Näin kaikilla ihmisillä nähdään sama perusolemus, jonka ydin on hengellinen - ja näin usko ja uskonnollinen käyttäytyminen on perusihmisyyttä ja siitä erkaneva olisi jotenkin epäautenttinen, epäluonnollinen, itsestään vieraantunut ja huono. ; Näkemyksessä on kiistatta häivähdys suvaitsevaisuutta jonka takaa pilkistää suvaitsemattomuus. Kaikki ihmiset nähdään samanlaisina, joten tästä moni ajattelee että heitä pidetään myös samanarvoisina. Kuitenkin tässä uskonnollinen elämä näyttää myös varjopuolensa ; Lewisin asenne on hyvä esimerkki siitä miten "samanlaisuuteen vangitseminen" toimii kätevästi vallankäytössä erimielisyyden automaattikritiikkinä. Nihilaatiostrategiana, jossa kritiikin olemassaolo ennustetaan ja tästä tehdään todiste itselle ja omalle näkemykselle ; Jos erimielinen on hiljaa, hän on samaa mieltä. Ja jos hän puolustautuu, hän on vihainen Jumalaa kohtaan. Näin kritiikistä pääsee kätevästi viittaamaan puhujaan aiheen sijasta ja irrelevantisoimaan kaikki argumentit niitä kumoamatta.

Tämän epämukavuus ei tietysti tarkoita samaa kuin väärässäolo. Aluksi voisi lähteä rationaalisuuden ajatuksesta. Tässä vastaan tulee mielenkiintoinen asia. Voidaan nimittäin toki määritellä koherentti kokonaisuus jossa ihmisyys ja homo sapiensin luonne määritellään - esimerkiksi biologiasta irrallaan. Tällöin ongelmaksi tulee se, mihin kohteisiin tämä ihmisyys liitetään ; Esimerkiksi jos homo religiosus on perusihmisyyttä, onko ihminen jolla ei ole uskontokokemusta "alitajuisesti homo religiosus" vai onko hän "ei-ihminen ollenkaan". (Ensimmäinen vastaa suvaitsevaisuuskulmaa, jälkimmäinen taas oikeuttaa Helvettirangaistukset.) Teistisen evoluution kannattajilla on vaikeutena se, että ongelma siirtyy myös siihen, onko esimerkiksi esihistoriallinen käteväihminen "vielä apina". Tämänlaiset rajanveto ja määrittelykysymykset ovat jotain johon voidaan kysyä vastausta.

Jos tähän kysymykseen vastataan teologisella määrittelyllä, syntyy kehäpäättelemistä. Tämä taas on virhepäätelmä, ja jos se sallittaisiin voitaisiin perustella ihan mikä tahansa konsepti. Niissä olisi vain erilaiset kehäiset perusväitteet. Tämä ei ole kuitenkaan järkevän ihmisen tie.

Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen ylipäätään järkevän ihmisen konsepti, homo religiosus olisi se olisi pakko olla jotenkin sidottua biologiaan. ; Tämän huomion näkemisen jälkeen ei olekaan kovin vaikeaa huomata, että biologit ovat mietteissään paljon huolellisempia kuin teologit. Siellä oleva lajikäsitys ei vastaakaan oikeastaan ollenkaan homo religiosus -teeman esittämää essenssiajattelua ; Lajikäsite on aina populaatio/tilanne/aikasidonnainen, eikä mikään pysyvä, ja kaikessa rajat ovat harmaasävyisiä. Kehälajit esimerkiksi muistuttavat että jopa lajit ovat "limittyviä".

Limittyvyys tuo toki vaikeuksia, mutta se ei ole vielä täysin ylitsepääsemätön ongelma. Voidaanhan lajeistakin puhua biologiassa aivan järkevästi. Sama voisi periaatteessa koskea myös homo religiosus -ihmiskuvaa. Monet teologit ovatkin tehneet näin ; He ovat etsineet erilaisia piirteitä jotka erottavat ihmiset kaikista eläimistä laadullisia eroja, jotain joka ei ole pelkästään määrällistä eroa, vaan jotain joka on ihmiselle tyypillistä. Nämä sitten attribuoidaan ihmisyyden kriteereiksi.
1: Näin toimiessaan he tosin tekevät sen väistämättömän kannanoton, että teologia sekä ottaa kantaa että joutuu reagoimaan empiirisiin tosiasioihin joka samalla tarkoittaa sitä että teologiaa ei voi suojata tieteelliseltä kritiikiltä. Tämän voi nähdä kauniina ja hyvänä asiana. Uskonto esittäisi väitteitä esimerkiksi ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä ja sitten näitä voitaisiin testata ja jopa kumota.
___1.1: Moni teologi pitää tämänlaista ajatusta kauheana. Mutta itse pidän vielä kauhistuttavampana sitä jäljelle jäävää ajattelutapaa, jossa uskonnollinen ihminen jolla on hengellisiä kokemuksia, yksinkertasesti vain olettaa että kaikki muut ovat juuri kuin hän itse ja rakentaa tästä äärimmäisestä subjektiivisuudesta objektiivisen väitteen jonka soveltaa kaikkiin ihmisiin - myös niihin joiden pään sisälle hän itse ei pääse. Heidän homo religiosus -henkensä onkin perusluonteeltaan juuri tuota yllä mainitun kehäpäätelmäistä.

Kun tarkastellaan sitä, miten on käynyt projekteissa joissa jokin piire väitetään ihmisyyden erityisominaisuudeksi, näiden rajaavien määritteiden ongelmana on aina se, että monet laadulliseksi väitetyt erot ovatkin hiemankin tarkemmassa tutkimisessa vain määrällisiä. (Näin käy kun humanisti mestaroi luonnontieteiden aloilla metodeille jotka ovat hänelle aivan vieraita ; Teologit eivät osaa erota olemusajattelusta edes silloin kun aiheena on biologinen lajikäsite.) Näin tilanne tiivistyy William Lane Craigin tietoisuuden ja tuskankokemuksen kaltaisiin epäpäätelmiin. Tuskan tiedostaminen ei olekaan ihmiselle ainutlaatuinen piirre - ja sen näyttävät juuri ne havainnot joihin hän itse viittasi. Sama on ollut esimerkiksi kuolleiden suremisen kanssa ; Norsujen tiedetään tekevän tätä.

Määrittelyjen kohdalla voidaan tietysti aina valittaa siitä että kysymys on rajanvetoasioista. Että hengellisyys pakenee määritelmiä ja siksi tulee vaikeuksia koska luonto on monipuolinen. Tässä onkin huomattava vain se, että ollakseen rajanvetokysymys, on oltava määritelmä ja sen kriteereitä. Näin ollen vaihtoehdoiksi näissä epäonnistumisissa onkin se, että;
1: Määritelläänkö poikkeukset irrelevanteiksi sattumiksi, jolloin ne eivät koske ihmisen ainutlaatuisuutta. Jolloin itse asiassa palataan siihen kehäpäätelmien alueeseen
2: Otetaanko nämä epäonnistumisina esitetyissä argumenteissa, jolloin homo religiosus voi olla jopa suoraan kumottu, vääräksi osoitettu. Tai vähintään tämä puolustava argumentti on heitettävä jorpakkoon, jolloin ollaan taas siinä että koko homo religiosus väitteelle ei sitten vain ole mitään todisteita ja asioita vain väitetään - tässä kohden ei sentään kehäpäätelmällä, vaan tekemällä tästä vain lähtökohta ja premissi, jolloin auki jää se, miksi kenenkään pitäisi uskoa tähän väitteeseen.

Tämä näyttääkin siltä että homo religiosus -ajattelu joutuukin usein kohtaamaan vaikeuksia. Tämä näyttäytyy erityisen vahvasti psykologian tuomien tietojen kanssa ; Esimerkiksi havainnot jossa autisteille hengellisyys tuntuu vieraalta saa uusia piirteitä. Jäljelle jää vain kysymys ; "Onko homo religiosus falsifioitu ihmiskuva vai ovatko autistit jonkinlainen homo novus?" Ehkä kysymys on parasta jättää antropologeille. Mutta silti voidaan sanoa että kummassakaan tapauksessa uskonnollisuutta ja hengellisyyttä ei voida laajentaa koskemaan näitä ihmisiä. Joka taas poistaa valtaosan koko ihmiskuvan merkityksestä ja siitä mahdista jota käyttäen erilaisia ihmisiä yritetään tutustuttaa väkisin uskontoon, kun "hengellisyys" on ikään kuin luontevaa ja joka ikinen ihminen jotenkin automaattisesti pitäisi näitä kysymyksiä tärkeinä ja kiinnostavina.
1: Ainakin minulle aihe on tärkeä vain koska uskonnollisilla ihmisillä on taipumusta olla äänekkäitä ja tunkea näkemyksiään joka paikkaan niin että niihin on pakotettu reagoimaan.

Historia animalium

Kirjakaupat ovat siitä mukavia laitoksia että niissä on aika iso valikoima teoksia. Kirjat ovat yleensä myös suhteellisen uusia, joka ilahduttaa niitä minunkaltaisia ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet siihen että lähikirjaston biologiahylly on päivitetty kunnolla viimeksi ilmeisesti joskus 1980 -luvulla.

Kuitenkin biologian kohdalla korostuu se, että kirjojen tarjonnassa luontokirjat ovat pääasiassa lajien tunnistamiseen keskittämiseen. Jos haluat oppia lajinmääritystä, on etenkin linnuista tarjolla materiaalia. Joka vuosi uudet ja päivitetyt linnuntunnistuskirjat ilmestyvät markkinoille yleensä keväällä, joten lintutarkkailun kiinnostunut saa hyvään tarkkailuaikaan päivitettyjä teoksia. - Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että tarjolla ei ole "niin hirveästi" sitä muuta.

Tässä mielessä biologian ja lajimäärityksen välillä näyttääkin vaivaavan samantapainen liitos mikä on historian ja vuosilukujen pänttäämisessä ; Ihmiset kokevat usein että ne ovat likimain yksi ja sama. Olet hyvä luonnontuntija jos osaat tunnistaa monta lajia, ja osaat niiden latinalaisen nimen. Historiassa vuosiluvut taas tuntuvat olevan keskeisiä. Näin esimerkiksi historianosaamiseksi katsotaan helposti se, että osaa sanoa esimerkiksi talvisodan alkamisvuoden. Alkamisen syiden kaivelu ei sen sijaan tunnu olevan yhtä tärkeässä roolissa.

Tämän ongelma on oikeastaan vain siinä että vuosiluvuissa ja lajimääritykset ovat ainakin minulle "sitä tylsää aineistoa". Ne ovat toki tärkeitä, mutta niiden päähän tankkaaminen on lähinnä ulkolukua joka ei vaadi oikeastaan minkäänlaista omaa prosessointia tai ymmärtämistä. Ulkoa muistaminen on lähinnä muistiakrobatiaa joka sellaisenaan käy minulle lähinnä "knoppitietäjien baarinnurkkatietovisoissa pätemisessä". Sen sijaan biologiasta ei ole vaikeaa löytää innostavia aiheita. Esimerkiksi etologia näyttää tarjoavan sietämättömiä nautintoja.

---

Otsikko viittaa Aristoteleen "Eläinoppiin", mutta siitä tulee silti mieleen eläimet ja historia. Kuvassa valkoposkihanhi (Branta leucopsis) Etologisesti kuvaan lisää mielenkiintoisuutta se, että tuo yksi parvesta lähestyvä hanhi tuossa käveli rempseästi kohti kuvaajaa voidakseen purra tätä nilkkaan. Syynä on se, että em. hanhilaji elää parvissa ja kyseiset valkoposkihanhet ovat ylikesyyntyneet ja tottuneet nimen omaan valokuvaajaan, joka kuluttaa aikaa pari kertaa viikossa. Hanhet pirulaiset kun kurmoottavat toisiaankin...

Lajiutuminen: Syyn sijasta seuraus.

Lajiutuminen tuottaa helposti päänvaivaa. Tästä kenties mielenkiintoisena esimerkkinä voisin mainita Jehovan Todistajan. Hän piti lajiutumista mahdottomana, koska jos syntyy lisääntymiseste vanhan populaation kanssa, niin "Kenen kanssa se lajin ensimmäinen yksilö pääsisi lisääntymään?".

Jos lajiraja olisi "eksakti, ikuinen ja muuttumaton" törmättäisiin juuri Todistajan mainitsemaan ongelmaan. Taustalla on ajatus pysyvistä lajeista, joissa voi tapahtua pieniä muutoksia. Eli esimerkiksi on laji "punatulkku", joka on lisääntymiskykyinen keskenään mutta ei muiden lajien kanssa. Sen piirissä voi tapahtua muutosta, kuten syntyä vaikkapa lihavampia punatulkkuja. Mutta punatulkku ei muutu muuksi, eikä jakaudu kahdeksi lajiksi.

Mutta jos laji onkin sumea, eli syntyy alalajeja, erottautuvia populaatioita, tämänkaltaista ongelmaa ei ole. Populaatiossa ei olla yksin, ja eri populaatioiden geenifrekvenssien muuntuminen eri suuuntiin voi johtaa populaatioiden lajiutumiseen mutta kuitenkin niin että populaatio ei muutu itsensä sisällä lisääntymiskyvyttömäksi. Vastaus on siis "ensimmäinen yksilö" -teeman kadottaminen. Populaatiot muuttuvat ja erilaistuvat vähitellen. Jos laji on evoluution tulos, kuten raaja, voi syntyä uusia lajeja jotka eivät ole lisääntymiskykyisiä keskenään.

Näkemysero ei ole mielipidekysymys tai maailmankuvakysymys. Paitsi jos maailmankuva tai mielipide ajaa faktojen ja tiedettyjen tosiasioiden kieltämiseen. Tosiasiassa eri maailmankuvat tuottavat eri mielipiteitä tästä aiheesta. Mutta ne eivät muuta maailmaa ja siksi toiset maailmankuvat ovat yksinkertaisesti totuuspakoisia.

Esimerkiksi lisääntymisesteitä on tehty tutkimuksissakin. Esimerkiksi William Rice teki hedelmäkärpäsillä tutkimusta. Hän keskittyi kemiaan, jota koiraat erittivät parittelussa. Se teki naaraat vähemmän seksuaalisesti aktiiviseksi ja lisäsi naaraiden munasolujen irtoamisen todennäköisyyttä. Rice alkoi risteyttämään vahvinten kemikaalien koiraita niitä parhaiten kestävien naaraiden kanssa ja loi melko nopeasti populaation, jonka koiraat tuottivat niin vahvoja kemikaaleja, että normaalin hedelmäkärpäsen naaras kuoli niihin. Ne voivat siis lisääntyä enää Ricen kehittelemän kannan naaraiden kanssa. Tämä kemikaalimyrkky olisi "pysyvässä lajissa" johtanut siihen mitä Jehovan Todistaja uumoili ; Jos aine tappaa lisääntymispartnerin ja estää jälkeläiset, ei evoluutioteoria lupaa montaa sukupolvea menestystä. Sillä populaation olemassaolo ja yleistyminen selviää lisääntymään pääsevien jälkeläisien ja näiden jälkeläisten kautta.

Myös kehälajit muistuttavat että lajirajat ovat hyvin sumeat. On ikään kuin jono alalajeja, jossa ääripäät eivät voi lisääntyä keskenään, mutta tässä välissä alalajit lisääntyvät hyvin joustavasti. (A lisääntyy B:n, B A:n ja C:n. C B:n ja D:n mutta D ei A:n kanssa.) Selvästi lajirajat ovat hyvin joustavia ja lisääntymiseste syntyy vaikkapa sillä että jokin alalaji tuhoutuu (Jos alalaji B ja C kuolevat sukupuuttoon, on vain laji A ja D jotka eivät lisäänny keskenään ollenkaan.)

Jerry Coyne on kirjoittanut lajiutumisesta melko mielenkiintoisen jutun. Hän korostaa että usein lajiutumisen syy ei ole se, että lajiutuminen olisi kannattavaa. Lajiutuminen onkin enemmänkin sivutuote. Coynen logiikkaa on helppo seurata. Jos on populaatioita, jotka sopeutuvat erilaisiin ympäristoihin, syntyy helposti populaatioita joista toinen on sopeutunut vaikka kuivaan ja toinen märkään ympäristöön. Nämä adaptaatiot on populaatioiden välistä geneettistä erilaisuutta. Erilaiset geenit ohjaavat ja rakentavat erilaisia rakenteita ja toimintamalleja. Kun nämä lisääntyvät keskenään, syntyy helposti häiriöitä. "genetic divergence could result in hybrids that don't develop properly because the parental genomes are sufficiently diverged that they can't cooperate in building a single individual."

Tällöin ei ole mitään erityistä valvovaa voimaa, joka tarkkailisi että voivatko populaatiot lisääntyä keskenään vai eivät ja tästä jotenkin seuraisi se, että lajiutuminen tapahtuisi. Lajiutuminen on tällöin seuraus syyn sijasta.

Coyne toki mainitsee myös siitä, miten lajiutumista voi tapahtua myös siten että luonnonvalinta vaikuttaa. Tällöinkin tarkastellaan erilaistuneita populaatioita. Populaatioiden välinen kanssakäyminen tuottaa kuitenkin jälkeläisiä. Jos nämä toimivat huonommin kuin vanhempansa (eli se ei toimi kunnolla kummassakaan niistä alueista mihin sen vanhemmat ovat sopeutuneet) on kannattavaa kehittää jokin estomekanismi joka estää lisääntymisen. Se voi olla seksuaalivalintaa koskevan käyttäytymisen tai mieltymysten muuttumista, sukupuolielinten rakenteenmuutoksia tai likimain mitä vain. Tällä estetään sitä että voimavaroja ei tuhlata näihin risteymistä tuleviin "eitoimiviin epäsikiöihin". Näin populaatioiden eroa vahvistetaan ja seurauksena on tietysti lajiutuminen. Coynen mukaan tälläinen ei ole yhtä yleistä kuin pelkkä lajiutumiseen ajautuminen.

Muutostakin muuttuvampi.

"Until you stop focussing on the "obvious" cases, and start paying attention to as many as you can find. I have what I call the "esoteric method": look for cases that don't fit the current categories and then go look and see if that is more general than you might think."
(John Wilkins, "Philosophy and evolution")

Evoluutiofilosofi John Wilkins on kirjoittanut siitä, miten ihmiset ovat käsitelleet muuttumista. Aristoteles ja Platon kannattivat muuttumatonta maailmaa, jossa häiriö oli jonkinlaista korruptiota. Herakleitoksen näkemyksessä maailma muuttui koko ajan, jolloin mikään ei ole muuttumatonta, jolloin riskinä on että koherenssi ja selvyys häviää. Evoluutio on yrittänyt selventää maailmaa tarttumalla erilaisiin konsepteihin. Muuttuvaa "Herakleitoksen maailmaa" on käsitelty "Platonin tapaan".

Esimerkiksi kun puhutaan valinnasta ja sen yksiköistä, eli siitä onko valinta ryhmä, laji, yksilö vai geenitasolla, luodaan malli jossa rajataan tietty asia pysyväksi ja kaikki muu kuvataan ikään kuin suhteessa tähän. Kun yksi asia rajataan pysyväksi, voidaan muiden asioiden muuttuminen kuvata tämän ympärillä.

Biologia on kuitenkin aina pullollaan poikkeuksia. Piirteillä voi olla keskiarvo, mutta tämän sisällä on muutoksia ja eroja. Tätä kautta biologiassa tapahtuu melko usein katsantotavan muuttumisia. Poikkeuksia katsomalla voidaan huomata, että poikkeukset voivat olla yleisempiä kuin on ajateltu, ja tästä päästään pidemmälle. Näin esimerkiksi vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan seksuaalinen lisääntyminen olisi pääsääntö ja aseksuaalinen lisääntyminen olisi poikkeus. Poikkeuksia on kuitenkin paljon, ja tätä kautta saadaan paljon tutkittavaa.

Wilkinsin mukaan asia on varsin yksinkertainen. Ei ole mitään muuttumatonta lajistoa. Eliöt eivät kiivi kehityksen portaita eteenpäin. Jokainen laji kehittyy koko ajan. Evoluutiossa tarkkaillaan sellaisia asioita, kuin populaatioita ja lajeja. Niissä tapahtuvia muutoksia tarkkaillaan. Mutta laji ei ole muuttumaton. Wilkins vertaakin lajia raajaan ja muihin ominaisuuksiin ; "species is like any other property of organisms, something that has evolved in its own way. The reason there is no universal notion of species for the same reason there is no universal notion of leg: species, like legs, are the outcome of evolution."
1: Tämänlainen muutos on ilmeisen vaikeaa huomata, ainakin jos on kreationisti ja muutenkin totaalisen kädetön amatööri. Etenkin kreationistit ajattelevat lajeja "muuttumattomina", jossa evoluutio nähdään jonain suorana hierarkiaketjuna. Näin selittyy esimerkiksi Ray Comfortin vaatimukset ; Hänestä evoluution hakema välimuoto olisi vaikkapa eliö, joka on puoliksi krokotiili ja puoliksi ankka. Kuitenkin kun sekä krokotiili, että ankka ovat kehittyneet, on näiden kahden välisellä yhteisellä muodolla hyvinkin paljon eroja.

Evoluutio on mutkikkaampaa. Myers kirjoitti selventävää materiaalia siitä, miten evoluutio ei ole pelkkä geenit ja luonnonvalinta. Evoluutiossa on populaatioita, ja geenien yhteisvaikutuksia. Geenien yhteisvaikutuksen verkosto on joustava ja osa niistä reagoi ympäristönmuutoksiin, eli toimivat eri tilanteissa eri tavoin. Ja tämä tekee evoluutiosta nopeamman ja voimakkaammin sopeuttavan, kuin pelkkä yhden geenin mutaatio+luonnonvalinta joka fiksoi geenin niin että se on koko populaatiossa.

Tämä muuttaa tilannetta siten, että valtaosa mutaatioistakin ei vain katoa tai yleisty luonnonvalinnan kautta. On valtavasti neutraalia variaatioita, joita ohjaa geneettinen ajautuminen. Ne vaikuttavat kuitenkin toisien geenien kanssa. "A single mutation rarely has a significant effect on a feature, but the combination of multiple mutations may have a detectable or even novel effect that can be seen by natural selection." Myers muistuttaa että neutraalit mutaatiot lisäävät populaation variaatiota, ja sillä on hyvin suuri merkitys. Se tarjoaa tilaa evolutiiviselle potentiaalille. Jossain tilanteissa se, että populaatiossa on paljon erilaisia, voi tarjota tilaa hyvin nopealle populaatiotason muutokselle. Näin ollen myös variaatio ja sen syntyminen on tärkeää.

Evoluutiolla on valtava joustavuus. Se on kompleksisempi kuin voisi ensivilkaisulla ajatella. Sen ongelmana on tosin se, että siinä missä yleistä suhteellisuusteoriaa pidetään vaikeana - vaikka siinä on periaatteessa vähän kaavoja - jokainen ajattelee että hän osaa evoluution vähintään "kohtuu hyvin". Evoluution ongelmana on se, että sitä pidetään helppona.

En voi olla tuomatta esiin Gouldin huomioita "Ihmeellinen elämä" -kirjassaan. Hän huomautteli miten evoluutiota kuvataan kuvasarjalla jossa on ideana tikapuita kiipeävä hierarkia apinasta ihmiseksi. Hän huomautteli siitä, miten evoluutioon liitetään narraatiota jossa ihmisyyden synty nähdään ikään kuin seikkailuna, jossa on taisteltu ja voitettu. Näiden ongelmien syvyydestä kertoo se, että vielä nykyään, kauan tuon kirjan kirjoittamisesta, moni kreationisti viittaa näihin tarinoihin, ja he pitävät niitä evoluutioteorian tieteellisinä ongelmina, eivät kansanomaisen evoluutiotulkinnan kulttuurisena ongelmina.

Jalostussuunnitelma: Suojelu, vaaliminen ja varjelu.

Usein jalostamisessa puheenaiheeksi nousee muuttaminen ja kehittäminen. Tästä voi helposti ajatella että koko totuus on tässä. Esiin voisi nostaa taloudellisuutta, kaupallisuutta ja muita asioita joita yhdistetään niihin paljon moitittuihin "kylmiin ja koviin arvoihin".

Kuitenkin jalostussuunnitteluun voi kuulua hyvin monenlaisia tavoitteita. : Jalostukselliseksi minkä tahansa idean tekee oikeastaan se, että niissä eläimien perimään kohdistuu jotain toiveita, maidontuotannon edistäminen tai harvinaisen rodun populaation alleelien monimuotoisuuden katoamisen estäminen ovat ehkä erilaisia tavoitteita mutta ne molemmat kohdistuvat perimään. Ideana onkin se, että tavoitteeseen päästäkseen asiat on hiottava niin että tavoite saavutetaan. Eri tavoitteita lähestytään eri keinoin. On tiedettävä mitä tehdään ja miksi tehdään. (Ja tietenkin : mitattava ja seurattava!)

Tätä kautta myös erilaisten rotujen suojelu ja suosiminen kuuluu myös osana jalostuksen miettimistä. Suojelukysymykset ovat suomessakin tärkeitä. Esiin on nostettava esimerkiksi Pelson vankilan geenipankkitoiminta, jolla näyttää aina olevan vaikeuksia. Sen tehtävänä on suomen alkuperäisrotujen geeniaineksen säilyttäminen. Asiaa perustellaan usein silläkin että sitä kautta voidaan saada arvokasta geeniainesta, jolla tuotantoa saadaan tehostettua.

Tämänkaltainen puhe tuntuu ensialkuun hieman erikoiselta. Uniikkia ja pientä säilytetään omaleimaisuutensa vuoksi, mutta kuitenkin sulauttaminen isompaan on samaan aikaan puheissa.

Säilyttämiseen voi olla useita syitä. Ja ne voivat hyödyttää erilaisia projekteja. Jos jalostus tuotantoon tuntuu erilaiselta kuin rodunsäilytys, se kuitenkin hyödyttää molempia.
1: Jos tehdään vain toista, siitä voidaan päättää myöhemmin. Jos jokin asia kannattaa kaikista ei sitä kannata lopettaa sen vuoksi että jossain muussa asiassa ollaan erimielisiä. Erimielisyydet voidaan paikata myöhemmin.
2: Vastakkain ovat tässä tapauksessa usein ideologiat. Esimerkiksi samasta sonnista saadaan useita annoksia siementä. Sillä voidaan tiineyttää useita lehmiä ja saada vasikoita. Kaikkien ei tarvitse olla samaa rotua. Näin vastakkainasettelu on usein muualla, eikä käytäntö estä molempien hyödyttämistä. (Olisihan aika halpamaista estää omaa projektia toteutumasta vain sen vuoksi että ei tykkää niistä toisista. Niin että molempien haitta olisi parempi kuin se että eläin, ja eri tahot hyötyvät..)

Tässä kohden on ehdottomasti nostettava esiin J. B. Ruane. Hän on käsitellyt kriteerejä, joiden kautta suojelupäätöksiä kannattaa tehdä tehdä. Tavoitteena on tietenkin se, että anekdoottinen, tunteisiin vetoaminen ja tarinointi ja muu vastaava jutustelu muutetaan eläimien ominaisuuksista riippuvaksi sen sijaan että keskiöön nostettaisiin ihmisten omat tunteet. (Mikä on eri asia kuin kieltää nämä tunteet. Tavallaan tämä suojelee rumia ja eisöpöjä eläimiä.) Tästä saadaan erilaisia näkökulmia aiheeseen.

Suojelua miettiessä pitääkin määritellä asiaa lajin ja rodun kautta. Rotuakin tutkittaessa on syytä tarkkailla myös lajia, johon rotu kuuluu. Tästä vain tarkkaillaan seuraavia asioita:
1: Vaarantumisen aste. Tässä arvioidaan sitä miten todennäköistä on se, että koko laji katoaa olemasta. Tämä on tärkeä näkökulma, se ei nimittäin ole pelkkää eläimen pääluvun laskemista, vaan mukaan otetaan myös muita elementtejä. Populaation vakaus nousee keskiöön. Tässä on tietysti mietittävä kahteen suuntaan : Jos laji on vakaa, se ei tarvitse erityisiä toimenpiteitä. Mutta jos se on häviämässä ja asiat on niin pahalla tolalla että tuloksia tuskin saadaan, voi olla syytä miettiä tehdäänkö asialle mitään.
2: Erityisolosuhteisiin sopeutuminen. Eri rodut sopeutuvat tiettyihin olosuhteisiin sekä luonnonvalinnan että jalostusvalinnan kautta. Tämän vuoksi on hyvä suojella paikallisia lajeja, jo senkin vuoksi että niitä voidaan sitten risteyttää muiden kanssa ja näin mahdollisesti vaikuttaa myös siihen jalostukseen, jossa keskitytään ominaisuuksien kehittämiseen eikä niiden säilyttämiseen. Pelkästään se, että rotu selviää jossain ei tarkoita että jokin muu ei voisi toimia aivan yhtä hyvin. Paremmuusjärjestys on aina suhteellista, vertailukohta on tällöin yksittäisen onnistumisprosentin sijasta se, onko onnistuminen parempaa kuin muiden.
___2.1: QTL -mappingilla (Quantitative Trait Loci) voidaan tutkia genomia ja hyvissätapauksissa jopa jopa tunnistaa yksittäisiä geenejä ja alleeleja jotka aikaansaavat tavoiteltuja etuja. Paremman sopeutuvuuden tunnistaminen vaatii kuitenkin myös vertailevaa tutkimusta.
3: Lajin tai rodun ominaisuuksien taloudelliset arvot ja potentiaalit. Tämä hyödyttää myös pienempiä rotuja, koska vaikka suurissa roduissa on tietysti suosion takana usein se, että ne ovat "varsin kelpoja", voi pienilläkin roduilla olla erityislaatuisen hyviä yksittäisiä ominaisuuksia, kuten vaikka hyvä rehuhyötysuhde (eli kuinka vähän rehusta menee haaskuuseen.) Tässäkin on tärkeää vertailla eri rotuja.
4: Lajin ja rodun ominaisuuksien uniikkius. Joillain roduilla on ainutlaatuisia ominaisuuksia, jotka voivat olla joko ruumiin toimintaa tai käytöstä. (Kuten islanninhevosen erikoinen juoksutapa, töltti) Näillä voi olla arvoa tai ne antavat mahdollisuuden hyötyyn uusissa olosuhteissa. Tai niillä voi olla arvoa ympäristöllisesti, jos vaikka jokin tietty kasvilaji elää vain tietyn lajin laiduntamalla alueella.
5: Lajiin tai rotuun liittyvät kulttuurilliset, historialliset ja sosiaaliset arvot. Tässä jollain rodulla voi olla vaikkapa symbolista arvoa. (Kuten porolla on saamelaisille merkitystä tarinoita ja perinteistä elinkeinoa myöten.) Tai sen ominaispiirteet sopivat vahvasti alueen historiaan. Tämän arvioiminen on tietysti hankalaa, mutta "vähän" - "paljon" -asteikolla tässä saadaan usein melko yhteneviä tuloksia.
6: Rodun geneettinen uniikkius. Tämä viittaa geneettiseen etäisyyteen verrattuna muihin rotuihin. Tässä korostuu ulkomuodon sijasta populaation geenit. Tälläkin on potentiaalista arvoa, koska esimerkiksi koko voi syntyä useilla eri geeneillä, jolloin variaatio tässä kautta voi auttaa sen jalostamisessakin. Vaikka itse ominaisuus, suuri koko, ei olisikaan mitenkään erityisen harvinainen rotujen ominaisuus.

Tietenkin eri tahot painottavat eri asioita ja tätä kautta saadaan mukaan annos inhimillistä arvottamista. Tämänkaltaisella työkalulla voidaan saada apua sitä kautta että puhutaan asiasta. (Puhutaan vaikkapa geneettisistä ominaisuuksista eikä siitä minkälainen pörröinen fiilis jollakulla on.) Että sitä kautta että löydetään erilaisia näkökulmia. (Suojelun puolesta voisi löytää taloudellisia tekijöitä. "Ituhippi" voisi vihata taloudellisia arvoja eikä tämä siksi tulisi mieleen. Vaikka esitettynä juuri tämä tekijä voi olla vastapuolelle hyvin, jopa erityisen, vakuuttava!)

Lajien monistuminen.

Biologiassa ja arkielämässäkin puhutaan ahkerasti lajeista. Jopa lintukirjoissa esitetään lintuja lajeittain. Lajit esiintyvät arkipuheessa usein ikään kuin "kaikille selvänä" ja määriteltynä asiana. Ne koetaan myös pysyviksi.

Kuitenkin lajin määrittely on melko vaikeaa. Sille on monia määritelmiä, ja argumentaatiossa osaa niistä pidetään "irrelevantteina". Lajejen sisällä perusominaisuus on muuntelu. Lajikäsitteet ovat siksi enemmänkin typologisia kuin viittaisivat johonkin eksaktisti tietynlaiseen, ikuiseen ja muuttumattomaan. Evoluution kannalta lajimäärittelyn vaikeus on oikeastaan miltei ilmiselvää.

Lajit.

Esittelen muutamia lajikäsitteitä:
1: Ernst Mayrin määrittelemä biologinen lajikäsite. Tässä keskiössä on populaatio, jota lisääntymisisolaatio ei erota muista. Mayrin tapaan myös esimerkiksi Dobzhansky korosti tässä geeninvaihtoa: Lajien välillä on jokin isolaatiomekanismi tai joukko niitä, jotka estävät populaatioiden välisen lisääntymisen. Tässä eroja voi tulla pariutumiskäyttäytymisestä, ympäristössä olevasta esteestä, sukupuolielinten rakenne -eroista, geneettinen yhteensopimattomuus joka voi joko olla tuottamatta lainkaan eläviä olentoja tai sitten se tuottaa steriilin yksilön. (Ei sen sijaan vaikkapa hirviaita, jonka molemmilla puolilla olevat yksilöt voisivat lisääntyä ja haluaisivat lisääntyä ja saisivat jälkeläisiä keskenään. Mutta on se pirun aita.) Kaikki eivät pidä tästä lajin määritelmästä, koska se vaatii suvullista lisääntymistä. Siksi esimerkiksi neitseellisesti syntyneet kasvit eivät olisi lajeja. Myös vesikirput ja monet muut vastaavat olennot lisääntyvät neitseellisesti, joten lajikäsityksen soveltaminen niihin tuottaisi erikoisia tuloksia. Vaikeuksia tuottavat myös kehälajit, joissa lajien ääripäät A ja Z eivät lisäänny keskenään, mutta niiden välillä A lisääntyy B:n, B C:n.....Y Z:tan kanssa, eli niiden välissä populaatiot lisääntyvät keskenään. Tässä tulokseksi tulee se, että A ja Z ovat eri tai samaa lajia, riippuen siitä miksi isolaatio määritetään.
2: Alan Templetonin ja monen muun kehittämä yhdistävä lajikäsite on kehitetty lajeja yhdistäviin tekijöihin. Tässä on varta vasten pyritty reagoimaan biologisen lajikäsitteen ongelmiin, ja siksi siinä ei ole sen ongelmia. Biologinen lajikäsitehän määräytyy eroavuuden kautta, ja ratkaisuksi on nähty yhtäläisyyteen nojaaminen. Yhdistävässä lajikäsitteessä korostetaan sitä että tarkkaillaan mekanismeja jotka ylläpitävät yhteistä ilmiasua ja perimää. Siinä suvuttomasti lisääntyvät lajit ovat mukana, ja niiden käsittely sujuu sujuvasti, koska niillä on yhtäläinen ilmiasu ja perimä. Tässä ongelmat ovatkin rajanvetokysymyksiä. Esimerkiksi kuinka monen prosentin populaatioiden yhteys riittää. Templeton on esittänyt että 5% on raja jonka alla suvullisesti lisääntyvät lajit lakkaavat olemasta samaa lajia, ja tämä on eräänlainen "näkemykseen perustuva arvaus", joka voitaisiin periaatteessa vetää mihin tahansa. Nollan prosentin suosijoita on, mutta tässä lajikäsitteet muuttuisivat käsittämättömän laajoiksi. Melkoisen erilaiset eläimet päätyisivät samoihin lajeihin.
3: Fylogeneettinen lajikäsite taas perustuu siihen että puhutaan yksilöryhmästä, joilla on yhteinen alkuperä josta ei voida vetää pienempiä yksiköitä. Määritelmään on liitetty tietenkin osia vaaditaan tunnistettavia yhteisiä ominaisuuksia. Tämä on siitä hyvä että suvuttomasti lisääntyvät lajit, koska niillä on yhteinen kantamuoto. Käytännössä tässä on vaikeita rajanvetokysymyksiä, koska isolaatiossa olevat populaatiot voivat olla muutaman sukupolven takaa yhteisestä perheestä, ja olla tätä kautta eri lajia. Voidaan tietysti yhdistää tämä populaatio yhteisen sukulaisuuden kautta siihen populaatioon josta ne ovat irronneet. Kysymys onkin siitä että mikä "pienempi yksikkö" on mielekäs ja mikä ei. Helposti lajimääritelmä sotkuuntuu ja seuraa valtava määrä lisää lajeja, kun ne mitä muut lajikäsitteet pitävät saman lajin populaatioina muuttuvatkin omiksi lajeikseen.
4: Morfologinen lajikäsite, jossa lajit erotetaan niiden rakenteen perusteella. Sen laji on ryhmä eliöitä, jotka muistuttavat rakenteellisesti toisiaan. Tämä on lajimääritelmänä erittäin vaikea, koska toisaalta populaation sisällä on aina variaatiota, eli yksilöt eivät ole keskenään identtisiä ja samanaikaisesti monet lajit ovat paljastuneet sellaisiksi että ne näyttävät ihmisistä samalta, mutta niiden välillä on silti valtavia geneettisiä eroja ja ne eivät lisäänny keskenään.
5: Ekologinen lajikäsitte taas luokitellaan eliöiden ekologian ja käyttäytymisen kautta : Laji määritellään ryhmänä, joka asuttaa muista poikkeavaa ekologista lokeroa. Tässä ei välitetä lisääntymisestä, vaan siinä erilaisessa elinympäristössä eläminen riittää.

Lajikäsitteitä on montaa muutamasta syystä. Suurin syy on luokituksellinen syy. Varsinaisista faktoista, eli siitä "mitkä populaatiot lisääntyy keskenään kuinka usein" on melko selvää, ja monien kohdalla niiden rajoja tutkitaan. Esimerkiksi tiedetään saavatko lajit keskenään hybridejä laboratoriossa vaikka ne eivät luonnossa kohtaisi. Myös näiden ilmiöiden moninaisuus ja vaikea rajattavuus on selvää. Syynä on siis se, että kaikki seuraavat Linnén ihannetta ja haluavat luokitella jokaisen yksilön tiettyyn lokeroon. Useimmiten ongelmia syntyy lajiutumisen kohdalla, siinähän populatiosta eriytyy kokonaisuuksia joita on useampia. Koska evoluutioteoriassa perustana on lajien vähittäisen muutos, on oikeastaan selvää että tästä seuraa se että lajikäsitteet ovat helposti joustavia.

Käytettävä lajikäsite valitaankin yllättävän usein käyttötarkoituksen mukaan. Lajien määrää arvioidessa on otettava esimerkiksi käytettävissä olevat keinot. Morfologinen lajikäsite on siksi helppo esimerkiksi jos kartoitetaan alueen populaatioita. Siinä kun ei vaadita lisääntymisen tutkimista, eikä geneettistä sukulaisuutta suhteessa muihin alueen yksilöihin. Muuttava ja vaeltanut tai paikallinen on samanarvoinen. Määrittely on helppo tehdä tarkkailulla, kun riittää vain se että eläimestä on havainto. Tätä kautta lajia voidaan tunnistaa myös vaikka jäljen perusteella. Myös mittaustarkkuus ratkaisee: Koska fylogeneettinen lajikäsite voidaan säätää sellaiseksi että siinä on useampia lajeja, sen kautta tarkkailusta saadaan tarkempaa. Biologinen lajikäsite sisältää usein useita fylogeneettisiä lajeja, joten sen ottaminen tarkastelukeskiöön peittää jotain populaation sisäisiä eroja, ja tarkastellaan "isommalla skaalalla".

Evoluution kannalta "lajin määritelmän mutkikkuus" on odotettavissa oleva asia. Kun on yksi elämä, joka on haaronut useampaan populaatioon, ja muutokset ovat asteittaisia, on selvää että lajien rajat ovat häilyviä.

Lajiutuminen

Uuden lajin muutos toisista on tapahtumana tietysti vaikeasti rajattava. Pääsyy on tietysti siinä, että useissa määritelmissä erot tulevat eri vaiheessa. Kun kaksi lajia erkaantuu, jossain vaiheessa se tietysti täyttää joka ikisen lajimääritelmän kriteerin. Erot ovat riittävän suuria. Siinä välissä se kuitenkin on usein jonkun tai joidenkin lajimääritelmien mukaan eri laji ja toisien kanssa sama laji. Ja joskus se on jonkun lajimääritelmän sisälläkin "rajanvetokysymys", eli se voidaan määritellä samaksi tai eri lajiksi.

Niissä kaikissa vaikuttaa tietenkin myös samoja voimia, esimerkiksi seksuaalivalinta voi vaikuttaa samoilla tavoilla eri lajiutumisissa (vaikka olenkin ne tässä laittanut vain johonkin kohtaan, joka mielestäni auttaa juuri sen ymmärtämistä, vaikka sama toimii muissakin. Paikat ovat siis monesti "pedagogisissa paikoissa", ja ne toimivat muuallakin.)

Jotkut lajiutumiset ovat tietysti nopeita, kun esimerkiksi polyploidian, eli esimerkiksi kasvin kromosomiston kaksinkertaistumisella, voi syntyä yhdellä mutaatiolla laji. (Tätä on tavattu myös ainakin joillain sammakoilla.) Lajiutumiset voidaan jakaa käytännössä kolmeen tyyppiin:
1: Allopatrinen lajiutuminen tarkoittaa sitä että lajit ovat eri alueilla. Tässä on kolme päätyyppiä. (1) Laajalle levinnyt populaatio laajalle levinnyt laji voi sirpaloitua pienemmille alueille, esimerkiksi ihmisen rakentama moottoritie ja isot hirviaidat voivat tuottaa esteitä. (2) Isolaatio voi olla myös etäisyyden kautta syntynyt. Eli pelkästään se että hirvi A asuu erittäin kaukana hirven B kanssa on isolaatiotila. Tällöin eri populaatiot voivat erilaistua eri suunnissa erilaisiksi. Esimerkiksi pohjoisessa voi olla kylmä ja etelässä kuuma, ja siksi ne eriytyvät eri suuntiin. (3) Perustajavaikutuksesta johtuva isolaatio taas perustuu siihen että populaatio asettuu uudelle alueelle. Ernst Mayristä tämä oli tärkein lajinmuodostusprosessi.
___1.1: Kun isolaatiota jatkuu useampien sukupolvien varrella, käy niin että vaikka populaatiot uudelleen kohtaisivat, ne eivät enää lisääntyisi keskenään. Syynä voi olla esimerkiksi se, että populaatiot ovat etäällä toisistaan, ja niissä on hieman erilaiset olosuhteet joihin ne sopeutuvat. Siksi ne muuntuvat erilaisille alueille, eikä niiden jälkeläiset välttämättä ole kovin toimivia. Tätä kautta populaatioiden myöhempi kohtaaminen voi itse asiassa tehostaa jo alkanutta erottautumista: Tiedetään useita tilanteita, joissa populaatioiden kohtaamisessa tapahtuu lisääntymistä jossa syntyy hybridejä jotka ovat elinkyvyltään heikompia kuin kummankaan populaation keskenään saamat jälkeläiset. Tällöin mukaan astuu tietysti parinvalinnan tärkeys: Seksuaalivalinnan tärkeyshän perustuu siihen että puolison valintakin vaikuttaa jälkeläisten kelpoisuuteen. Tätä kautta "huonon puolison", esimerkiksi sellaisen jonka kanssa syntyisi harvinaisen elinkelvoton yksilö, välttäminen on järkevää. Luonnonvalinta ohjaa tällöin yksilöitä siten että niiden seksuaalivalintataipumukset korostavat populaatioiden tunnistamisen tärkeyttä.
___1.2: Ernst Mayr ja Jared Diamond ovat nojanneet ajatukseen, jossa keskitytään sympatriaan, eli eri populaatioiden uudelleenkohtaamiseen. Tämä voi tuntua ensin oudolta, koska tämä lajiutumisen muoto keskittyy juuri isolaatioon. Tässä on kuitenkin syynä se, että heidän kannattamaansa biologiseen lajikäsitteeseen kuuluu lisääntymisisolaatio, ja sen havainnointi vaatii sen, että kaksi populaatiota kohtaavat. Heistä allopatrinen lajiutuminen näyttää prosessina seuraavalta: (1) Populaatio joka on yhtenäinen (2) Alalajitasoista paikallista muuntelua. (3) Maantieteellinen muuntelu vahvistuu ja erot kasvavat. Populaatiot ovat käytökseltään erillään eikä usein tiedetä lisääntyisivätkö ne keskenään "jos pakotettaisiin". (4) Lajit ovat tekemisissä mutta eivät risteydy, vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen.
2: Parapatrinen lajiutuminen keskittyy tilanteeseen, jossa osa populaatiosta asettuu uudelle alueelle tai lajin yksilöt pirstoutuvat useaan lähekkäiseen populaatioon. Tässä yksilöt voivat kuitenkin siirtyä populaatiosta toiseen, eli niiden välillä ei ole täydellistä estettä. (Populaatiot eivät ole erillään, eivätkä samalla alueella vaan "vierekkäin", eli ne kohtaavat jonkin verran.) Tässä keskitytään parinvalintaan. Ideana on geenivirran ja parinvalinnan välinen ero. Kun parinvalintaa ei ole, lisäännytään satunnaisesti. Kuitenkin jos yksilö edustaa olosuhteisiin kelpoisinta, sen kannattaa valita kaltaisiaan : Ja jos tämä lisääntyy satunnaisesti, tapahtuu tasaavaa geenivirtaa, eli uusia alleeleja tulee ja syntyisi haitallisia hybridejä. Tätä kautta tarkkailu muuttuu tärkeäksi. Tätä kautta voi syntyä seksuaalivalinnan kautta uusia populaatioita, jotka eroavat toisistaan, ja joiden ominaisuudet ovat muuntumassa eri suuntiin.
3: Sympatrinen lajiutuminen. Tässä kaksi lajia eriytyy samalla alueella. Tämän ajatuksen kannattajien mielestä tärkein asia on rekombinaatio, eli geenien uudelleenjärjestyminen. Tässäkin keskitytään siihen että samanlaiset lisääntyvät keskenään. Sympatriaseen lajiutumiseen liittyy muutamia vaikuttavia elementtejä: Loisen isäntälajin vaihtaminen, sukupuolivalinta ja eri ekolokeroihin erilaistuminen. Tätä kautta populaatio pirstaloituu "spesialisteihin", joista yksi voi toimia aivan eri tavalla kuin toinen ja ne voivat tätä kautta elää samalla alueella kilpailematta keskenään. Risteymät eivät tietenkään ole kovin toimivia, kuin erityisiin tehtäviin keskittyneet "spesialistit".