Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Mätä

"Decay" (2015) on elokuva jossa pääosaa näyttelee Rob Zabrecky. Tämä on tärkeä tieto, sillä Zabrecky on tunnettu taikurina jolla on hyvin ... erikoinen maku. Elokuva on hyvin tähän kuvaan sopiva. Ja jos tuntee Zabreckyn tyylin, tämä on paras tapa esitellä elokuvan asenne ja henki. Elokuva on jonkinlaista surreaalia kauhua. Vaikka siitä juonellisesti puuttuvatkin kauhulle tyypilliset piirteet.

Elokuva kertoo keski-ikäisestä huvipuistosiivoojasta Jonathanista joka painii skitsofrenian ja OCD:nsa kanssa. Järjestelmällinen ja siisteysintoileva Jonathan on kuitenkin järjestelmällinen ja siivoustyö tuntuu sopivan hänelle. Hän juttelee lähinnä huvipuistotyökolleegalleen ja kotihoitajalleen. Naapurusto pitää häntä omituisena ja häneen viitataan lasten kauhistelukertomuksissa. Eräänä päivänä kaksi nuorta naista murtautuu hänen kotiinsa uteliaisuuttaan. Jonathanin tullessa kotiin, he pelästyvät. Toinen putoaa ja loukkaa itsensä letaalein vaikutuksin. Toinen juoksee pakoon ja jää auton alle; Jonathan, joka on kasvatettu epäluuloiseksi, ei kerro mitään poliisille. Sen sijaan hän kutsuu kuolleen naisen päivälliselle. Jonathan on iloinen uudesta ystävästään ja hänen onneaan haittaakin lähinnä poliisien nuuskiminen ja se, että naisen ruumis mätänee pikku hiljaa.

Olen suhteellisen varma että yksikään toinen elokuva ei ole kuvannut nekrofiliaa yhtä kauniisti. Siitä huolimatta, että elokuva on kuitenkin (ilmeisesti/teknisesti) kauhua. Tai ainakin se täyttää kauhuun liitettävissä olevan ns. ostoslista -metodin. Sen kuvasto ja aiheisto on kauhua ja mukana on kauhuelokuvista tuttuja kuvauskonventioita. Elokuvassa on rinnakkain kaksi linjaa ; Tarina lapsuudesta jossa pakkomielteinen ja paranoidi äiti kasvattaa lastaan ja antaa hänelle opit siitä miten pitää uskoa, olla ahkera ja varovainen. Ja aikuiselämän linja jossa käsitellään pikku hiljaa hajoavaa ruumista.

Elokuva on siitä hieno että Jonathan kuvataan yksinäisyyden ja tottelemisen kautta. Nämä asiat ovat tavallaan jännitteisiä sillä totteleminen vaatii jonkinlaista seuraa. Tämä on tehty siten että Jonathanin mielessä sosiaalisuus tapahtuu hänen päänsä sisäisten representaatioiden kautta. Ja sen, että hän on osittain tietoinen asioista.

Elokuvan kuvakielen surreaalisuus syntyy vahvoista kontrasteista. Jonathanin romanttinen illallinen kuolleen kanssa esimerkiksi kuvataan siten että hän kattaa kahdelle mutta kokkaa yhdelle. Ruokana on mikroruokaa. Jonathan syö tämän muovihaarukalla ja muoviveitsellä. Mutta hän pitelee ruokailuvälineitä hienostuneesti. Häntä vastapäätä on hihnoilla tuoliin kiinnitetty ruumis jota ei ole kuvattu mitenkään elävänoloiseksi. Kun kärpänen alkaa pörräämään, siirtää Jonathan kärpästentappolamppua lähemmäs.

Tämä kuvaustapa antaa vaikutelmaa siitä että tätä kuvataan nimenomaan ulkopuolisen näkökulmasta. Jonathanin sisäinen maailma jää elokuvan alkupuolella katsojan kuviteltavaksi. Kuitenkin elokuvan jatkuessa on selvää että jokin muukin on vinossa. Osa näistä voi vaikuttaa käsikirjoituksellisista outouksista. Esimerkiksi se, miten Jonathanin suhde tuntuu aina heijastuvan hänen huvipuistotyöntekijäkollegansa suhteeseen. Kollega on ilmaisuiltaan hyvin paljon roisimpi kuin Jonathan. Mutta onnet ja kriisit tuntuvat tapahtuvan samoihin aikoihin. Tämä tuntuu kätevältä mutta kliseiseltä konventiolta jolla halutaan kontrastoida sitä miten normaali suhde menee ja miten Jonathanin suhde mätänevään ruumiiseen on muutakin kuin pinnallista omistamista.

Elokuvan loppupuolelle mentäessä kuvastoa kuitenkin pikku hiljaa muutetaan kahdella tavalla; Ensinnäkin asioita näytetään Jonathanin harhojen kautta enemmän. Samalla toiminta muuttuu näiden harhojen mukaisemmaksi. Esimerkiksi kun elokuvan alkupuolella Jonathan säilöi ruumista kasveille tarkoitetuilla materiaaleilla jotka eivät ole ihmisille terveellisiä, loppuvaiheessa hän vie, ymmärrettävästi, likaiseksi kokemansa ruumiin kylpyyn. Romanttiseen kylpyyn. Jossa nähdään rinnakkain leikkauksia siitä miten ruumiin iho alkaa kaapiutumaan irti. Ja kohtauksia jossa nainen pestään puhtaaksi niin että suuret likasuikaleet poistuvat ja alta paljastuu puhdas ja siisti iho. Tähän toki mennään asteittain. Siirtymäkohdan ratkaisuksi voisi esittää kohdan jossa Jonathan näkee ruumiin huulien liikkuvan. Tässä vaiheessa sitä ikään kuin olettaa että ruumis alkaa puhumaan. Mutta luonnollisesti kyseessä ovat hyönteiset jotka tulevat suusta.

Selvää on että elokuvan nimi rinnastaakin Jonathanin mielen hajoamisen ja vahingossa kuolleen naisen ruumiin hajoamisen. ; Tarkkaavainen saattaa esimerkiksi huomata että vaikka Jonathan elää hyvin kaavamaista ja kurinalaista elämää, hän silti jättää lääkkeet ottamatta. Tai tavallaan ei jätä. Vaikka rituaali jossa hän ottaa lääkkeen, palottelee sen jauheeksi veitsellä, sekoittaa veteen ja nuolee veitsen puhtaaksi toistuu, jauhuun menevät pillerit eivät aina ole saman näköisiä.

Itse asiassa elokuvan loppuvaiheessa on selvää, että ainoat todelliset ihmiset joiden kanssa Jonathan on ollut tekemisissä olivat poliisit. Hän siivoaa huvipuistoa jossa oli käynyt kerran äitinsä kanssa. Huvipuisto on suljettu. Hänen kollegansa on joku jolle Jonathan juttelee heijastavissa pinnoissa. Jo pitkän aikaa ennen tätä on selvää että hänen kodinhoitajansa on kehitelmä, jonkinlainen kyhäelmä jossa yhdistyy Jonathanin mielikuva viranomaisesta että omasta äidistään.

"Joskus on parempi olla yksin".

Elokuvan teema on vapautuminen. On kiinnostavaa miten bakteerifobiainen Jonathan haluaa seuraa. Lapsena tämä ilmeni haluna käydä huvipuistossa ja hankkia koiranpentu. Jotka molemmat olivat mahdottomuus germofobisen äidin kanssa. Tässä mielessä elokuvassa Jonathan käsittelee ruumista. Mutta tosiasiassa hän on se jolla ei ole vapautta. Tämä sopii hyvin yhteen OCD:n kanssa. Ovien lukitseminen, avaimet, säntillistä hoitoa vaativat orkideat ja muut elottomat objektit määräävät Jonathanin elämää.

Samoin kaikki hänen äitinsä opit ovat ritualisoituneet. Tätä kuvastaa hyvin se, miten Jonathan antaa identtisiä iltarukouksia. Miten alun romanttisessa innossa hän kiittää saamista muistoistaan. Että sanoo saman silloin kuin poliisit ovat käyneet kyselemässä ja hän on "riidellyt" suhteessaan.

Elokuva on kuitenkin kasvutarina. Jonathan kasvaa elokuvan aikana kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen kasvu on siinä kun hän ymmärtää että romantiikka ei ole vain kivaa. Miten siihen liittyy uhrauksia. Tämä tuodaan esiin siisteysintoilun ja mätänevän ruumiin yhteensovittamattomuudesta. Jonathanista tulee itseään raapiva siivoilija.

Toinen vaihe kuvastaa sitä miten täytyy päästää vapaaksi. Tämä vaihe on, erikoista kyllä, yhdistettynä hänen pahimpaan romahtamiseensa. Jonathanin mielenterveys on hyvin heikolla tolalla. Hän kuulee miten hänen laatikossa suojattuna pitävä ruumiinsa kopistelee koska haluaa vapaaksi. Ja hän tekee tästä sen päätelmän jonka jokainen eettinen ihminen tietää oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka Jonathan on uhrautuva ja takertuva osapuoli "suhteessa", hän ymmärtää että hänen on päästettävä rakkaansa vapaaksi. Josta seuraa tietenkin se, mikä on järkevää. Eli se, että Jonathan palottelee ruumiin jäänteet, sulloo ne muovipusseihin ja ajaa ne polkupyörällä pois. Tähän liittyy myöskin elokuvan kaunein iltarukouskohtaus. Jossa ei noudateta kaavaa vaan sanotaan "Fuck it".

Tätä seuraa myös kaikkia muita romanssejen loppumisia kuvaava pettymys. Miten Jonathanin rakastamat orkideat ovat nekin vain mädäntyvää puuta. Ja miten Jonathan ei voi ymmärtää miten tarussa kuollut ihminen muutetaan sellaiseksi. Vaikka tämä on tavallaan se, jota hän on koko elokuvan ajan tehnyt. Jonathan päästää kuitenkin irti tästäkin. Erikoisinta on tietenkin se, että elokuvan lopussa Jonathan siivoilee huvipuistoa ilmeisen tyytyväisenä. (Poliisi ei koskaan saa häntä kiinni.) "Nähdään huomenna" hän sanoo peililleen. Tässä vaiheessa hänen pakkomielteensä ja harhansa ovat hänen omiaan. Eivät esimerkiksi äitinsä. Hän myös elää harhoissaan omilla ehdoillaan. Eikä jonkun toisen. Toki muu maailma koostuu lasten ällöttäväksi kutsumisesta. Mutta sillä ei ole väliä koska ainahan sitä voi heiluttaa tervehdyksiä iloisesti ohi ajaville tavarajunille.

Kai sitä itse kutakin tekee mieli paiskoa esineitä seinille...

Kun katsotaan viihteessä olevaa telekinesiaa, sitä on kahta pääluokkaa ; Ensimmäistä edustakoot "Exorcism" -elokuva. Siinä demonin possessoima tyttö on telekinesian ympäröimää. Mutta aikaansaaja ei ole ihminen vaan hänessä oleva demoni. Toista edustakoot "Carrie" jossa telekineetikko tekee ympärilleen harmia ja vahingoitusta ilman demonista possessointia.

Näkemys on siitä kiinnostava että molemmat ovat elokuvan sisäisen logiikan kannalta yhtä loogisia ja sisäisesti ehyitä malleja. Mutta toisaalta manaamisteeman elokuvat tuntuvat usein vahvemmin kristilliseltä käännytystyöltä. (Mikä on jo sinällään kiinnostavaa koska hyvin usea kauhuelokuva näyttää olevan käännytysmateriaalia. Mutta samalla kristillisistä yhteisöistä löytyy niitä tahoja jotka haluavat kieltää kauhuelokuvat niissä olevan okkultismin vuoksi.)

Takana on kenties se, että näillä näkemyksillä on eri tavalla valtaa käytännön elämässä. Sillä tosiasiassa;
1: Tätä kuvaamaani metafyysisen mekaniikan välistä eroa halutaan usein häivyttää. Esimerkiksi "Harry Potterin" taikuutta halutaan kuvata herännäiskristittyjen kanssa juuri siten, että takana on demonien kanssa vaikuttamista ja kirja olisi jopa ohjeistusta siitä miten lapsi voi okkultismin avulla saada taikavoimia eli miten voi käskyttää demoneita.
2: Ja tosiaan, kun telekinesiaan liittyviä ilmiöitä tutkitaan tulee oikeasti vastaan se, että spiritualismissa oli poltergeist -tyylisiä selityksiä joita yritettiin pitää jonain muunakin kuin taiteen "vaihtoehtoisessa maailmassa olevana skenaariona", vaan joilla yritettiin todella selittää jotain ilmiöitä joita joko tapahtui tai väitettiin tapahtuvan erinäköisten silminnäkijöiden ja korvinkuulijoiden anekdooteissa..

Toisaalta näiden väliset tarinat ovat tavallaan hyvin erilaisia; Kun yliluonnollinen uhka iskee ulkopuolelta torjutaan ulkopuolista voimaa joka on syyllinen ympäröiviin tapahtumiin. Telekinesiatarinat taas keskittyvät ihmisen omaan vastuuseen koska mitään tälläistä ulkopuolista syytettävää ei ole.

Voidaan nähdä, että telekinesiatarinat ovat jännittäviä juuri siksi että telekineetikoilla on häivytetty tarinoissa ero ajatellun ja tehdyn välillä. Voidaan jopa sanoa että telekinesia on tässä mielessä lähinnä jotain jonka avulla ihmisen ajatukset muuttuvat teoiksi ja tuomitseminen saadaan askel kohti ajatusrikosten tuomitsemisen suuntaan. ; Kun ihminen on vastuussa tekemisistään ja ajatukset muuttuvat teoiksi, tulee esiin huolestuttavia piirteitä jotka varmasti ovat tuttuja suurimmalle osalle ihmisistä. Kuinka monta kertaa onkaan tehnyt mieli tai tullut pikaistuksissa impulssi tehdä jotain.

Itse asiassa manaamisteemat ovat hyvin samanlaisia. Mutta teologiassa nämä on helposti tulkittu demonien kuiskutteluiksi. Ja ajatusrikoksen suuntaan meneminen on tässäkin kohden selvä. Ja tuttu asia käytännön uskovaisista.

Teemat ovat samanlaisia, teemat tulevat piilotetuista ajatuksista ja teoista. Suhde omaan vastuuseen on eri. Suhde ajatusrikoksiin on molemmissa riskinä. Telekineetiikan puolella on vähemmän ihmisiä jotka pitävät juttua täysin uskottavana ja totena. Eksorsismi taas kelpaa jopa katoliselle kirkolle. Joten ei ihme miksi maallistuneemmat tyypit eivät ole näissä taikauskoasioissa aivan yhtä hankalia käytännössä. Teoriassa uskomuksissa ei ole paljoa eroa. Mutta se ero on oleellisissa paikoissa.

Viiva, salama ja kakka

Elokuviin on tulossa uusi "The Ring" -kauhuelokuvasarjan elokuva. ("Rings") Toivon että tässä elokuvassa unohdetaan koko "The Ring Two" -elokuvan olemassaolo. Sillä sarjan kakkoselokuva oli yhtä huono kuin se ensimmäinen oli hyvä.

Tästä mieleeni muistui kuitenkin tarina. Tarina siitä kun ensimmäinen "The Ring" ilmestyi. Olin siihen aikaan töissä bingossa. Ja työkaverinani oli eräs Petri. Hän oli nähnyt elokuvan ennen minua. Siksipä hän oli kiinnostunut milloin menen katsomaan sen elokuvan. Hän katsoi myös milloin tuo elokuva loppui. Ja hän soitti minun puhelimeeni heti elokuvan päätyttyä. Hänen soittonsa ideana oli se, että hän kähisee sinne "seven days" ja sulkee puhelimen. Idea oli muuten hyvä mutta olin laittanut kännykkäni kiinni koska olin elokuvissa.

Suunnitelmassa oli siis pieni aukko. Sitä ei oltu älykkäästi suunniteltu. Kuitenkin se olisi ollut niin hyvä että jos kännykkäni ei olisi ollut kiinni, olisin todennäköisesti paskonut housuuni.

Tietenkään en usko että elokuvat ovat totta. Tai että tuollainen kauhuhirviö on todellinen. Mutta aivan samalla tavalla se on kuin kummitustenkin kanssa. En usko niiden olemassaoloon mutta pelkään niitä. Ja jos vaikka kuljen pimeässä ja puskasta hyppää joku jumpscare, niin säikähdän vaikka en usko että pensaissa on hirviöitä. Rationaalinen järki tulee tässä ikään kuin jälkijunassa.

Tässä mielessä onkin muistettava nopeuskilpailut. Vaikka menisi viivana vessaan ja vetäisi salamana housut alas, on kakka jo housuissa.

Elämän.Jälkeen

Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.

"Henkevyyttä"

Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".

Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.

Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.

"Maanpäällinen kiirastuli."

Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.

Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.

Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.

Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)

Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.

Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.

Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).

Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)

Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)

Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.

Seksuaalisesti häiritsevää

Kun katsotaan elokuvien ikärajoja ja niihin liitettyjä symboleita, voidaan nähdä että symbolit ovat argumentteja siitä miksi elokuvalla on ikäraja. Kauhuteema, seksi, väkivalta ja vastaavat kertovat tarinaa siitä miksi elokuva on kielletty jonkin ikäisiltä. ; Tähän liittyen olen hieman huvitellut ajatuksella jossa jokin elokuva saisi korkean ikärajan olemalla pelkästään häiritsevä. Siis ei sillä että se sisältäisi häiritsevää väkivaltaa tai häiritsevää seksiä. Vaan koska se olisi häiritsevä. En ole keksinyt miten tämän voisi tehdä.

Kuitenkin tavallaan elokuva nimeltä "Teeth" menee tässä aika lähelle. Siinä on väkivaltateemaa ja seksiteemaa. Mutta ne on kuitenkin kuvattu kohtuullisen laimeasti, lähinnä rajaamalla tapahtumia ruudun ulkopuolelle. ; Elokuva on periaatteessa vakavia sävyjä sisältävä kohtuu hyvin asiaansa argumentoiva kauhukomedia jossa teinitytöllä on hampaita muuallakin kuin suussaan. Elokuva käsittelee ns. vagina dentataa. (Hikipedia suomentaa käsitteen klassisesti muotoon "hammaspillu". Se tuskin lienee akateeminen suomennos.)

Elokuvan alussa päähenkilö kuuluu kristilliseen seksistä pidättyväiseen uskontoon. Hän pitää neitsyyttä arvokkaana. Aluksi puolustetaan myös sitä että seksuaalivalistuskirjoihin laitetaan tarroja joita laitetaan ennen kaikkea naisten sukuelimiä kuvaavien sivujen päälle kun taas penis saa olla peittämättä. Tätä perustellaan sillä että nainen on luonnostaan siveä ja vaatii suojelua kun taas mies on seksuaalisesti aktiivinen. Tästä lähtökohdasta sitten etäännytään.

Elokuva käytännössä läpikäy monia sellaisia tilanteita joissa naiset ovat vaginoinensa haavoittuvassa tilanteessa. Osansa saavat niin deittiraiskaajat kuin kovakouraiset gynegologitkin. Kuin myös sellaiset jotka iskevät naisia alkoholin ja iskemistaitojen voimilla vaikka tietävät että he ovat antaneet uskonnollisen valan joka on heille hyvin tärkeä ja merkityksellinen.

Prosessissa korostetaan miten perinteisesti vagina dentata on nähty ongelmana jonka joku sankari päihittää. Tämä sopii kulttuuriin jossa naisen sukuelimiä piilotellaan ja korostetaan neitsyyttä. Lopuksi korostuu kuitenkin se, että vagina dentata pureskelee miehisiä elimiä vain jos he ovat asiattomia. Ja näin ollen ei ole mitään valloitettavaa ja voitettavaa. Paitsi omat huonot käytöstavat.

Elokuva onkin läpeensä seksualismoralistinen, mutta hieman perinteisestä poikkeavalla tavalla.

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Valtavuutta

"Helsingin Sanomissa" oli haastateltu pornografiaa tutkivaa Susanna Paasosta Hän oli aloittanut uransa tutkimalla saamaansa spam -postia. Aiheen tutkimattomuus oli ollut ällistyttävää. "Se oli 1990-luvulla netin suosituinta sisältöä ja yksi harvoista, josta kuluttajat silloin maksoivat verkossa. Silti aihetta välteltiin tiedemaailmassa. Siitä oli olemassa kansainvälisesti vain muutama tutkimus." Hän esittelee pornografialle erikoisen ulottuvuuden. Kielen. "Huomasin, että kielen avulla tuotetaan liioittelua kuviin, joissa ei ole mitään kovin dramaattista. Miehen elintä kutsuttiin valtavaksi ja kolossaaliseksi ja naisia pikkuruisiksi. Liioittelusta ja näyttävyydestähän pornossa on kyse." Eli "rivous" syntyy kuvien sisällön sijaan sillä miten sitä mainostetaan tai kutsutaan. Sama korostuu myös suorituksissa : "...tietyt asennot eivät ole suosittuja siksi, että seksi tuntuisi niissä erityisen hyvältä vaan siksi, että asento on näyttävin."

Olen itsekin nähnyt pornografialla hyvin läheisen suhteen komediaan. Sillä molemmissa näytellään korostetusti. Tragedia ja muut vastaavat lajityypit luottavat usein hienovaraiseen näyttelemiseen. Mutta pornografiassa ja komediassa eleet, liikkuminen ja tapahtumat ovat liioiteltuja. Samaa tietenkin korostaa sekin että pornon käsikirjoitus on hyvin pinnallista ja sex ex machinoiden täyttämää. Esimerkiksi pornoelokuvassa vieraissa käyminen voi olla piiloteltava nolo asia. Mutta sitten kun petetty saa asiasta tietää, tilanne ratkeaakin kolmen kimpalla.(Tämä ei ole tragediaa eikä realismia ainakaan.)  Näin ollen kykenen tunnistamaan Paasosen tekstistä paljon omia huomioitani ; Porno liioittelee mutta ei usein ole hauskaa vaan tylsää. Näin ollen pornografia on karkeasti sanoen ilveilyä, jopa ihme ilveilyä.

Samoin pornoa koskeva arvokeskustelu ei ole yllättävää. "Kärjistäen pornon rintamalinjat voi vetää näin: Vastustajien mielestä porno on naisiin kohdistuva väkivallan muoto. Puolustajien mukaan kyse on fantasiasta, itseilmaisusta ja sananvapaudesta." Kiinnostavaa on kuitenkin ajatella sitä että yhteiskunnan pornoistuminen ei ole kovinkaan ilmiselvää. "...keskustelussa sekoitetaan usein seksin näkyvyys ja seksismi. Vaikka seksiä on esillä enemmän kuin aikaisemmin, perinteinen seksismi on Paasosen mukaan vähentynyt." Nykyään kauhistellaan miten pornoa on parin klikkauksen päässä. Mutta sitten toisaalta "Vielä 1970-luvulla perhelehti Hymyn kannessa poseerasi yläosattomia naisia, ja 80-luvulla nuortenlehden fanijulisteessa Samantha Fox oli tissit paljaana. Tyttökalenteri toimiston seinällä oli tavallista, ja televisiosta tuli parhaaseen katseluaikaan Benny Hillin huumorisarja, jonka sketsissä päähenkilö ampui nalkuttavan vaimonsa saadakseen syliinsä niukkapukeisia nuoria sisäkköjä", Paasonen sanoo. "Enää seksismi ei ole yhtä hyväksyttyä.""

Hankaluuksia kuitenkin tulee mieleeni, jostain muualta. Perimmiltään siitä että
Genre on kuitenkin hyvin hajanainen. "Porno on populaarikulttuurin lajityypeistä hajanaisin ja sisältää valtavasti alalajeja." Tässä ongelma tiivistyy siihen että miten tunnistetaan porno josta puhutaan. Asia ei ole mitätön. Esimerkiksi minun nuoruudessani pidettiin historiasta kiinnostuneille sopivana kertomakirjallisuutena Untinen-Auelin kivikausiromaaneita. Niiden kieli on kuitenkin tönkköä, kirjasarjan mary sue -sankaritar kohtaa hyvinkin tyypiteltyjä ja tyyliteltyjä tilanteita ja kirjasarjaa on taatusti käytetty masturbatorisena apuna. Voidaan aivan oikeasti kysyä että onko porno tietyn tyylistä siksi että jos sillä nähdään jotain muita ansioita niin sitten se luokitellaan johonkin muuhun genreen. Esimerkiksi pornoelokuvista tuttuja tapahtumia sisälläpitävä Lars von Trierin "Nymph()maniac" voisi jostakusta olla pornografinen mutta suuri osa elokuvia seuraavista pitää sitä taide-elokuvana. (Minulle se on vääristyneen mielen tuottama taide-elokuva. Enkä tiedä onko vääristynyt mieli kiinnostava ja tarpeellinen lisäkriteeri vai ei.)

Jossain mielessä pornografia voidaan tiivistää joksikin "josta tiedetään kun nähdään". Ja tätä voidaan lähestyä kahta kautta. Ja nämä keinot ovat itse asiassa keskenään päinvastaisia.
1: Jos asiaa lähestytään fenomenologisesti tai kokemuskeskeisesti, pornografia tiivistyy suurin piirtein siihen että pornografia on jotain johon menettää kiinnostuksensa sen jälkeen kun on lauennut. Jos pornografian tehtävänä ja tarkoituksena on kiihottaa, tämä on hyvä tapa lähestyä sitä mikä on "onnistunutta pornoa".
2: Jos asiaa taas lähestytään muutoin, esimerkiksi analyyttisesti, niin voidaan ajatella että hajanaisena genrenä pornoa pitää kenties lähestyä samalla tavalla kuin kauhugenreä. Kauhua on ollut vaikeaa määritellä. Ja tässä hedelmälliseksi lähestymistavaksi on nähty kauhuksi nähtyjen toistuvien piirteiden luokittelu. On syntynyt "ostoslistametodi" jossa kauhua on se, että lainaa esteettisiä piirteitä, goottilaisia symboleita, tietynlaisia tapahtumapaikkoja ja aikoja, hirviöitä, säikyttelyefektejä ja vastaavia. Kun niitä lainaa riittävästi, syntyy kauhua. Pornon kohdalla listalle voikin päätyä vaikkapa airbrushattu kuvamaailma, tietynlaiset väriskaalan muuttelut. (Joku BDSM -dominaporno vaatii erilaisen värikäsittelyn kuin softcore mutta näitä ei ole kovin älyttömästi.) Samoin huvittavista kliseistä kuten "nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen rinnoilleen" yhdessä näytettyihin laukeamisiin (joita klassiset elokuvat ja todellisuus käyttävät harvoin. Harva sitä vetää kiivaan panon jälkeen ulos vain voidakseen laueta päivänvalossa iholle). Pornon "ostoslistasta" syntyy helposti melkoisen koominen, absurdi tai surreaali.

Tekoälyn voitto on lähellä!

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Facebookin mainokset tarjosivat minulle vaihtoehtoa "osta tyylikäs naisten katetri". Jeesus. Tuossa on nyt sellainen kombinaatio jota en halua mieleeni. Sanakolmikko on sellainen että kykenen juuri ja juuri ymmärtämään kaksi sanaa. Ja olipa kolmas sitten mitä tahansa niin kokonaisuus on jotenkin särkevä. Lopputulos on aina sama, mutta särkevyys on kuitenkin eri. Ja etenkin "Tyylikäs" on se sana joka iskee johonkin, syvälle.

Kaupallisuus on kohta huonompi ja kauhistuttavampi stand-up -koomikko kuin minä ikinä!

Dumpattu

"Helsingin Sanomien" kulttuurisivuilla oli läpikäyty Frankensteinin hirviötä. Se nähdään usein skientismistä varoittelevana ; "Traagisen tarinan, jonka päätteeksi tohtorin luoma hirviö kostaa tiedemiehelle tämän ylimielisyyden. Frankensteinin tarina on niin tunnettu, että sitä voi jo pitää modernina myyttinä luonnontieteen rajoista." Tämä maagisten golemien ja tekoälyllisten tappajarobottien ytimeen asetettu tarina ei kuitenkaan ole koko totuus. Ja itse asiassa tämäkin on enemmänkin jotain joka on saatu aiheesta tehdyistä elokuvista. Kirja on hieman erilainen kuin elokuvat. Juttu lainaa tämän sijasta toisenlaista tulkintaa Merete Mazzarellalta. "Mary Shelley ei edes kutsu Frankensteinin luomusta kirjassaan hirviöksi, vaan Olennoksi. Kun tohtori näkee Olennon, työnsä tuloksen, se iljettää häntä, ja luoja ajaa pois luomuksensa. Olento pakenee ja yrittää löytää paikkansa ihmisten maailmassa. Se ei koskaan löydä sitä. Ihmisille hän on hirviö. Mazzarellan mukaan Olento on kuin hylätty lapsi, joka katkeroituu aikuisten maailmalle. "Enkö minä siis vihaisi niitä jotka kammoksuvat minua?", Olento kysyy. Kun Olento hylätään, hirviö syntyy."

Tulkinta on siitä kiinnostava, että usein kun sanotaan "Frankenstein" mieleen tulee juuri hirviö. Frankenstein on kuitenkin kirjoissa - ja onneksi valtaosassa elokuviakin - hirviön luoja. Tämä tulkinta luo kuitenkin vahvaa tilaa siihen että tosiasiassa tohtori Frankenstein on itse se Frankensteinin hirviö. (Jopa ilman niitä ajatuksia joissa hänen luomansa mekaaninen Olento olisi eräänlaista skitsofreniaa, hänen pimeimpien puoliensa heijastuma.) Tietyllä tavalla voidaan jopa ottaa vain tämä teema keskiöön. Siitä nimittäin saadaan irti lainaus "Samalla, kun kirja seuraa Olennon yritystä olla ihminen, se piirtää tarinan siitä, kuinka tohtori Frankensteinista itsestään tulee hirviö. Ei siksi, että hän olisi ollut tieteen sokaisema, vaan siksi, että hän hylkäsi Olennon. Kuin isä, joka hylkää lapsensa."

Tämän voi irrottaa kirjantulkinnasta ja ottaa tästä ajatuksen. Tämä ilmapiiri voidaan liittää melko hyvin siihen miltä ateisti näyttää ilmeisen monien uskovien silmiin. (Sanoo kirkon virallinen kanta tähän sitten mitä tahansa.) On helppoa nähdä että ateisti olisi hylännyt sielunsa, jotenkin vajaa homo religiosus joka on siksi hirviömäinen. On helppoa nähdä ateisti hirviönä.

Mutta kenties onkin jännittävää ajatella asiaa siltä kannalta että teismi olisi totta. Hyvin moni ateisti ei selkeästi saa mitään kontaktia mihinkään Jumalaan. Moni uskovainen kertoo kuinka heillä on ollut erilaisia vaikeita kausia jolloin Jumala ei ole heidän rukouksiinsa vastannut. Minun silmiini, näin hieman sivusta katsoen, taas näyttää melko ilmiselvältä että suurimmalla osasta ateisteilla ei ole koskaan mitään muuta kokemusta ollutkaan. Osa on yrittänyt, osa ei ole kokenut tätä edes tarpeelliseksi.

Onko tästä teistisestä kulmasta oikein syyttää Jumalan luomusta hirviöksi? Vai olisiko niin että on oikein kutsua hirviöksi sitä joka heittää ihmisiä heiltä lupaa kysymättä maailmaan - ja peräti minkälaiseen maailmaan - ja sitten vain hylkää heidät sinne ilman vastakaikua. Perimmiltään yksikseen.

Paskin. Työviikko. Ikinä

"Five Night's at Freddy's" on kauhugenren peli. Toki sitä vaivaa se ongelma että se ei periaatteessa ole kauhua kovin syvällisellä tavalla. Se kun nojaa lähinnä yhteen kauhuefektiin ; ns. jumpscare on oleellinen osa kauhugenreä. Ja sillä saa aina aikaan reaktion. Mutta se on kauhugenrelle samaa mitä pieruvitsit ovat komedialle. Peli on siis teknisesti klikkailupeli jossa on yksi halpa kauhutemppu joten sitä kutsutaan kauhuksi.

Paitsi että ei. Pelin ideana on selvästi myös kutkuttaa uncanny valleyta. Pelin hirviöt ovat mekaanisia robotteja jotka vaikuttavat elävän ja toimivan tavoitteellisesti. Peli leikkii elävän ja kuoleman välimaastossa. Ja tekee tämän hyvin monella tavalla. Söpöt ja neoteenisilla piirteillä varustetut robotit ovat maatuneet iljettäviksi. Mutta tavalla jossa alkuperäisestä muodosta on aavistus.

Ja kunnon kauhun lajityypin tapaan ytimessä on epätietoisuus jossa lähinnä vihjataan syvemmästä vaarasta mutta ei paljasteta lisää. Peli lisääkin kuvioihin paljon vihjeitä. Tarkkaavainen löytää seiniltä lehtileikkeitä jotka avaavat kokonaisuutta. ; Itse asiassa on järkyttävää miten minimalistinen itse peli on. Ytimessä on yksi valvontahuone, muutama kamera ja hyvin ovien sulkemista ja avaamista. Ja virran valvontaa. Ja kaiken tämän takana on hirvittävästi vaikeasti löydettävää tietoa joka ei vaikuta pelissä selviämiseen mitenkään. Tietoa ei siis kerätä pelitaitojen kehittämiseksi vaan siksi että ne avaavat tarinaa. Joka on sisällöltään epäselvä mutta kaiken kaikkiaan selvästi hyvin tarkasti mietitty.

Ne kaikki yhdessä kertovat selvästi jotain. Ja ne ovat hyvin tarkalla pieteetillä kerrottuja. Mutta kokonaisuus jää silti hyvin arvoitukselliseksi. Tätä arvoituksellisuutta on sitten paikattu erilaisilla pelaajien teorioilla. Joita pelille onkin paljon. Tämä on oikeasti peli jossa on valtavaa debattia siitä tapahtuuko "Five Night's at Freddy's 2" ennen vai jälkeen ykkösosan tapahtumia.

Minulla on kokonaisuutta koskeva teoria jota en tiedä sellaisenaan löytyvän muualta. Olen tässä keskittynyt lähinnä siihen mikä useimmissa teorioissa on vaikeaa tai jätetty pois kuvioista. Nimittäin "The Bite of '87". Tämän selittäminen kuitenkin vaatii kannanottoa moniin skismaattisiin debatteihin. (Kuten siihen onko 2 -osa ennen vai jälkeen.) Joten on kenties tarpeellista kuvata ensin pelin maailmaa tarkemmin.

Juonireferointia.

Ykköspelissä olet yövahti nimeltä Mike Schmidt joka istuu valvontahuoneessa. Ravintolan nimi on "Freddy Fazbear's Pizza". Yöllä, eli työvuorosi aikana, ravintolassa ei ole ihmisiä eikä varkausyrityksiä. Kaikki uhka tulee ympäriinsä kävelevistä neljästä robotista. Jotka on alun perin tehty ilahduttamaan pizzerian lapsivieraita. Virallisen selityksen mukaan ilman tätä kuljeskelua robotit menisivät rikki. Tämä ei tietenkään tunnu vaaralliselta vaan tylsältä työltä.

Ainut kommunikaatiovälineesi ovat entisen vartijan antamat ohjeet jotka on nauhoitettu. Ne alkavatkin optimistisesti "Hello, hello? Uh, I wanted to record a message for you to help you get settled in on your first night. Um, I actually worked in that office before you. I'm finishing up my last week now, as a matter of fact. So, I know it can be a bit overwhelming, but I'm here to tell you there's nothing to worry about. Uh, you'll do fine. So, let's just focus on getting you through your first week. Okay?" Tai siis oikeastaan ainoastaan ne ohjeet jotka saat ennen kuin tämä vartija syödään elävältä. Se siitä optimismista. Neljännen päivän viesti kun pitää sisältään hyökkäysääniä ja kokonaisuudessaan seuraavasti "Hello, hello? Hey! Hey, wow, day 4. I knew you could do it. Uh, hey, listen, I may not be around to send you a message tomorrow. It's-It's been a bad night here for me. Um, I-I'm kinda glad that I recorded my messages for you uh, when I did. Uh, hey, do me a favor. Maybe sometime, uh, you could check inside those suits in the back room? I'm gonna to try to hold out until someone checks. Maybe it won’t be so bad. Uh, I-I-I-I always wondered what was in all those empty heads back there. You know... oh, no" jonka jälkeen mekaaninen huriseva ääni kertoo säröisti jotain jota moni arvelee lainaukseksi Paramhansa Yoganandan "Autobiography of a Yogi"sta. Ääni on vaikeasti kuultavaa eikä jokaista sanaa kuulu, mutta pidän tätä osuvana. Tauot ja säröt sopivat puuttuviin sanoihin. Kuvaavaa on että kohta kuvailee biomekaanista elämää, sitä miten teknologia voisi olla elossa. Sitten kaiken vaivan jälkeen saat potkut. Syiksi luokitellaan syitä kuten "tampering with the animatronics", "general unprofessionalism" ja "odor". Lisäksi hän saa toki palkan viikolta, yhteensä 120,50$. Tämä on jossain määrin kuvaavaa. Potkut tuntuvat kohtuuttomalta ottaen huomioon työn sisältö. Onkin hämmästyttävää miksi hän ylipäätään palaa tekemään työtään.

Tässä pelissä lehtileikkeet kertovat että pizzerian taustalla on ollut viisi kadonnutta lasta. Lehtileikkeet paljastavat että tekijä saatiin pian kiinni mutta ruumiit ovat hävinneet. Tämä on kakkososan tarjoamiin tietoihin yhdistettynä herättänyt paljon erilaisia teorioita siitä että oliko rikollisia yksi vai useampia (joihin viitataan osuvasti pink man&purple man) ja siitä onko kiinni saatu rikollinen aito syyllinen. Suosittu teoria on että ykköspelin robotit syövät puhelimella ohjeistaneen vartian koska hän on ollut osallisena näissä. Kun tämä kadonneiden ruumiiden salaisuus yhdistetään tietoon siitä että pizzerian asiakkaat ovat valittaneet siitä että robotit löyhkäävät kauhealta antaa melko turvallisen arvauksen siihen suuntaan että kadonneiden lasten ruumiit on sullottu robotteihin. Ja kenties näiden lasten haamut sitten vaikuttavat. Ei ole yllättävää että pizzerian taloudellinen tila on heikko ja uutiset korostavat miten pizzeria elää vaikeaa aikaa.

Ensimmäisenä päivänä hän myös kertoo siitä teorialleni tärkeästä seikasta, eli ns. vuoden 1987 puremasta. "So, just be aware, the characters do tend to wander a bit. Uh, they're left in some kind of free roaming mode at night. Uh...Something about their servos locking up if they get turned off for too long. Uh, they used to be allowed to walk around during the day too. But then there was The Bite of '87. Yeah. I-It's amazing that the human body can live without the frontal lobe, you know?"

Kakkospelissä on sitten toinen vartija, Jeremy Fizgerald, samassa työssä. Paikan nimi on sama, mutta huoneita on enemmän. Hän saa myös ohjeita samalla tavalla nauhoitteena entiseltä. Tämän puhelinäänen ääni on sama kuin ykkösosassa. Jeremy Fizgerald eroaa siten että hän näyttää jotain pelon merkkejä. Mutta toisaalta hän selvästi on palautteen mukaan ("Welcome to the family") muutoin kompetentimpi työntekijä. Ja hän pitää työtilansa paremmassa järjestyksessä Molemmissa peleissä pelataan hahmoa joista ei paljasteta mitään. Itse asiassa vartijoiden nimetkin selviävät palkkakuitista. Oman teoriani kannalta tärkeä "Bite 87" ei ole mainittu tässä osassa. Oma näkemykseni on se, että syynä on se, että peli tapahtuu vuonna 1987. (Palkkakuitti sanoo suoraan 11-12-1987) Ja pelin lopussa puhelinmies kertoo että Jeremy siirretään päivävuoroon ja että pian olisi tulossa syntymäpäiväjuhlat. On luultavaa että hän on osallisena tapahtumissa. Kakkospelissä on myös uudenlaisia robotteja. On vanhoja robotteja jotka näyttävät samalta kuin ykköspelin robotit. Ja hienoja ja teknisiä joihin on asennettu ohjelma joka tunnistaa seksuaalirikollisia. (Melko erikoinen detalji johon palaan myöhemmin.) Jos pelissä selviää bonuspäivän saa tietää että tämä pizzeria ollaan sulkemassa. Ja että nämä uudet robotit toimivat virheellisesti ja ne tuhotaan. Ja että vanhat robotit otetaan jälleen käyttöön.

Sitten siihen varsinaiseen teoriaani.

Kuten ylläolevasta voi arvailla, kannatan näkemystä jossa kakkososa edeltää ykkösosaa ajallisesti. Jos ei muutoin niin sen vuoksi että kouluttava vartija ei vain kuulosta samalta vaan on sama henkilö. Tämä on hyvin yksinkertainen selitys sille miksi puhelinmies kuulostaa samanlaiselta vaikka hän onkin kuollut 1 -osassa. Samalla selittyy miksi juuri ne vähemmän tekniset robotit ovat ykkösosassa eivätkä ne teknisesti hienommat kakkososan. Ja talousvaikeudet selittävät sen miksi ykkösosassa on pienemmät tilat kuin kakkososassa. Tällöin aikajana on hyvin pakotetusti seuraava: Alussa oli pieni yhden robotin pizzeria jonka nimi oli "FredBear's Family Diner". Tämän aikana hirveä tapaus jossa "purple man" kaappaa lapsen. Omistaja vaihtui ja robotteja tuli lisää. "Freddy Fazbear's Pizza" nimellä uusi yritys saikin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siitä tuli suosittu ravintola. Tässä paikassa joku purki vanhan Freddyn ja pukeutui tähän ja kaappasi viisi lasta jotka katosivat. Rikoksesta kohistiin mutta firma pysyi pystyssä. Pizzeria laajentui uuteen paikkaan. Ne varustettiin seksuaalirikollisten tunnistusohjelmalla jotta aiempi tragedia voitaisiin välttää. Tässä paikassa pelataan pelin kakkososassa. Ja siellä tapahtui "The Bite of 87". Ja firma oli saavuttanut sen määrän katastrofeja että se joutui siirtymään uuteen paikkaan (jossa ollaan ykkösosassa) ja tässä vaiheessa oli miltei konkurssikypsä. Ja se suljettiinkin hamaan tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Hyvin suositun teorian mukaan puhelimella ohjeistava vartija olisi jotenkin sekaantunut lasten kaappaamiseen. Hän olisi "purple man". Tätä pidän melko uskottavana. Moni uskoo että Fizgerald olisi "The Bite 87"in uhri. Ja suositun teorian mukaan Mike Schmidt taas on myös osallistunut rikokseen, eli olisi "pink man".

Kaikki nämä teoriat ovat ymmärrettäviä mutta kokonaisuuden kannalta näen että vain ensimmäinen noista on oikein. Katson että on järkevämpää ajatella että ykköspelin vartija olisi nimenomaan "Bite 87:in uhri". Sillä Fizgeraldin sitoo puremaan vain aihetodisteet, se että hän on ollut paikalla. Peli ei paljasta että ketä robotti puri tai mikä roboteista puri. Mutta se paljastaa seuraukset. Ne ovat uskottavat jos uhri on nimenomaan aterioimaan tullut lapsi. Työntekijän kohdalla asiaa olisi kenties voitu piilotella.

Todisteet tästä liittyvät moneen osaseen.
1: Osittain minimipalkkaan, tai oikeastaan summaan joka saattaa olla alle minimipalkan. USA:ssa vartijat ovat alipalkattuja mutta alennusta näihin annetaan vammautumisen voksi. (Kakkososassa vartija saa täsmälleen minimipalkkaa. 30 työtuntia ja 100,50$. Pelin tekijä on ollut tässä kohden selvästi pedantti.)
2: Mutta vihjeet tähän suuntaan ei jää tähän. On nimittäin selitettävä "Golden Freddy". Peleissä on videoilla nähtävissä neljä robottia. Näiden lisäksi on kuitenkin extrakuolema. Kakkososassa se on itkevä nukke joka on liitoksissa siihen ensimmäiseen kaapattuun lapseen. Koska ykkösosa tapahtuu uudessa paikassa, se on jotenkin katkaissut sidoksen tähän nukkeen. Ykköspelissä on sen sijaan "Golden Freddy". Joka on suositun teorian mukaan hallusinaatio. Ja minun teoriani mukaan se myös on sitä.
3: On melko paljon viitteitä siitä että Bite 87 on nimenomaan karhurobotin, Freddyn, aikaansaannos. Syynä tässä on se että sen naamassa on itse asiassa nähtävissä rusehtava kädenjälki. Kuin joku olisi painanut sitä vasten verisen kätensä kauan kauan sitten. Tämä selittäisi miksi Schmidt hallusinoi nimenomaan karhusta joka hyökkää. Ja jonka robottia ei koskaan nähdä missään. Se on traumaattinen kokemus aiemmasta, silloin siistimmästä, karhusta.
4: Schmidt on myös peloton mutta ei kovin koherentti toimija. Hänen hallusinointinsa, alle minimipalkalla toimimisensa ja muut vihjaavat vahvasti että hän ei ole mikään kovantasoinen rikollinen joka kykenee seuraamaan lasten ravintolaketjua vuosia, tehdä useita rikoksia ja tehdä tämän kaiken jäämättä kiinni. Katsonkin että Fizgeralt on todennäköisemmin "pink man" kuin Schmidt. On vielä mahdollista että Fizgerald on syytön. Mutta on lähes varmaa että Schmidt on pureman uhri. Siksi hän ei kykene tekemään kunnolla edes vartijan hommiaan, on järjestelemätön, epäkoherentti, hallusinoiva ja täysin peloton. Koska hänellä on aivovamma etuotsalohkossa.
5: Viides asia on se, että lapsia on kadonnut viisi. Robotteja on neljä. Koska ruumiita ei ole löytynyt voi syitä olla monta. Kenties ne eivät ole kuolleita. No, olen itse melko varma että neljä onkin. Ne on todellakin sullottu robotteihin, joita ei ole koskaan siivottu, kuten pelin tarjoama informaatio kertookin. Kuolleet lapset kummittelevat roboteissa. Moni uskoo että "Golden Freddy" on se viides lapsi joka sitten iskee kummitusmuodossa. Näin luvut tietenkin saadaan täsmäämään. Mutta itse pidän tätä hallusinaationa, kuten melko suosittu teoria asiasta sanookin. ; Ja tästä päästäänkin pelin varsinaiseen teemaan. Peli on selvästi jonkinlainen tarina kostosta. Pelaaja voi ihmetellä miksi Schmidtiä kohdellaan epäreilusti työpaikassa. Mutta kenties robotit eivät oikeasti yleensä ole vaarallisia. Kenties ne ovat vaarallisia syistä. Robotit kostavat. Jos mietimme miksi he haluavat tappaa puhelinmiehen, on syynä tietenkin se että hän on "purple man" joka on vuosia toiminut pizzerian liepeillä. Miksi sitten purra lasta? Jos tämä on se viides lapsi joka on selvinnyt elossa mutta ei kerro kokemuksistaan. Samasta syystä robotit voivat haluta tuhota hänet ykkösosassa. Fizgerald olisi siis vaikeuksissa, kenties hän on saanut ystävänsä "purple manin" suositteluja ja saanut suhteillaan töitä. Ja tämän palautteen avulla häntä kehutaan työntekijänä. Kenties kummitukset muistavat eivätkä pidä seksuaalirikollisesta joka ei ole jäänyt kiinni eikä ole siksi rekistereissä. Kenties Fizgerald onkin "pink man".

Hyvän mielen joulukomediaa koko perheelle

"Yksin kotona" -elokuva on jouluelokuva. Se sijoittuu joulun aikaan. Sitä myös esitetään yllättävissä määrin USA:ssa jouluisin. Kyseessä on kuulemani mukaan jonkinlainen perinne. Ajatus on ällistyttävä koska Suomessa joulupäivän klassikoihin kuuluu sellaisia elokuvia kuin "Lumiukko". Joka ei todellakaan ole "Yksin kotona".

Pinnallisesti tarkastellen elokuva korostaakin perhettä. Aluksi pieni Kevin riitelee perheen kanssa, sitten hän jaa yksin ja vaikeuksiin. Ja lopuksi perhe palaa kotiin. McCallisterien Perhe jopa iloitsee Kevinin näkemisestä. Elokuvan tarkempi analyysi paljastaa kuitenkin, käytännössä väistämättä, jotain hieman yllättävää.

Jos katsotaan elokuvan alkuosiota, siinä korostuu se miten Kevin riitelee sisarustensa kanssa, on vanhempiensa tiellä. Eikä kukaan ole huomaavinaan häntä. Tämä kulminoituu riitaan. Seuraavana aamuna tulee kiire kun perheen äiti ja isä nukkuvat liian pitkään. Kevin unohtuu kotiin. Perhe muistaa hänet vasta lentokoneessa. Sitten taloon iskevät murtovarkaat Harry ja Marv, tunnetuin seurauksin. Lopuksi perhe palaa takaisin, on innoissaan Kevinistä korkeintaan muutamia kymmeniä sekunteja. ja sen jälkeen he hajaantuvat eri suuntiin ja Kevin jää yksin siihen eteiseen. Äiti puhuu iloisesti sisaruksille ja poistuu jutellen ostoksista. Isä koskee Kevinin olkapäätä ja poistuu paikalta. (Katsokaa vaikka!)

Itse väitän että tässä kaikessa on paljon oireellista. Sellaista joka ei sovi perhe-elokuvaan. Ei edes kenties kaikkein aikojen väkivaltaisimpaan lastenelokuvaan ja koko perheen komediaan. Riitelyssä ja unohtelussa on jotain oireellista. Jos mietitään perhe-elämää, sukat, housut, avaimet, passi ja matkalaukku ovat sellaisia joita unohdetaan kiireessä. Ei lapsia. Perhe näyttää kohtelevan Keviniä hyvinkin nuivasti. Selvästi häneen ei ole samanlaista tunnesidettä kuin muihin lapsiin. Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen "miksi". Tästä voidaan generoida melko nopeasti kaksi perushypoteesia:
1: Kevin on itse asiassa kaltoinkohdeltu lapsi. Johon vuosien hylkääminen on jättänyt jälkensä. Tämä saa hänet kohtelemaan väkivallattomia murtovarkaita hyvin julmasti. (Murtovarkaathan vierailevat talossa selvittelemässä asioita. He voisivat hyvin ottaa perheen panttivangiksi tässä kohden. Sen sijaan he haluavat odottaa että kaikki menevät lomamatkalle!) Kevin on ns. häiriintynyt sosiopaatti.
2: Kevin on synnynnäisesti kieroutunut psykopaatti. Siksi hänen perustapansa olla muiden kanssa on sen luonteista että hänen kanssaan ei haluta olla. Sisarukset välttävät hänen tekosiaan koska niihin liittyy usein itsekkäitä strategioita.

Tässä avuksi voidaan ottaa "Psychology todayn" artikkelin "How to Tell a Sociopath from a Psychopath" kuvaamia merkkejä. Siinä nimenomaan erotetaan se miten psykopaatti on biologinen ja sosiopaatti kasvatuksen luomaa. Ja kerrotaan että näillä on muutakin eroa kuin syntymekanismi. Että ne ilmenevätkin hieman eri tavoilla. Niillä olevat yhteiset piirteet osuvat Kevin McCallisteriin todella hyvin. "A disregard for laws and social mores". Kevin mm. varastaa varsin sujuvasti tilanteen niin vaatiessa kaupasta. Check. "A disregard for the rights of others" Kevin käyttää kaikkea eteensätulevaa strategisesti hyödykseen, riippumatta omistussuhteista. Hän manipuloi muita, esimerkiksi viatonta pitsalähettiä. Check. "A failure to feel remorse or guilt". Ottaen huomioon Kevinin teot, normaali lapsi voisi traumatisoitua, mutta hän naureskelee ja hymyilee. Check. "A tendency to display violent behavior" Katso koko kyseinen elokuva ja laske murskatut pallit ja kolahtaneet kallot. Check. Tämä toki vasta validoi että Kevinin ajatteleminen psykopaatti-sosiopaatti -linjamalla on järkevä. Se ei kerro kumpaa tyyppiä hän on.

Artikkeli kuvaa sosiopaatteja hermostuneiksi, häiriintyneiksi, tyypeiksi. Kevin ei ole tämänlainen. Hän on päinvastoin hyvinkin cool, tilannetajuinen, joustava ja karismaattiselta vaikuttava pikku nappula joka ihastuttaa sosiaalisilla taidoillaan jopa pelottavan naapurin sedän. Tärkein kohta tämän elokuvan tulkinnan kannalta on se, että "Any crimes committed by a sociopath, including murder, will tend to be haphazard, disorganized and spontaneous rather than planned". Tämä on melkolailla Kevinin vastakohta. Koko elokuva on itse asiassa tribuutti lapsen kekseliäisyydelle ja suunnittelutaidolle.

Psykopaatti on sitten jotain aivan muuta. "Psychopaths, on the other hand, are unable to form emotional attachments or feel real empathy with others, although they often have disarming or even charming personalities. Psychopaths are very manipulative and can easily gain people’s trust. They learn to mimic emotions, despite their inability to actually feel them, and will appear normal to unsuspecting people. Psychopaths are often well educated and hold steady jobs. Some are so good at manipulation and mimicry that they have families and other long-term relationships without those around them ever suspecting their true nature." Näkisin että Kevin on nimenomaan psykopaatin arkkityyppi. Kevin on säälimättömän julma, ylimääräistä väkivaltaa ja muuta vastaavaa käyttävä. Ja katumaton. Mutta kuitenkin hellyyttää varomattomat, kuten naapurin pelottavan lapiosedän ja tämän perhe-elokuvan katsojat. Tätä kulmaa puoltaa sekin että McCallisterit eivät kohtele kaikkia lapsiaan samalla tavalla. Kevin jää yksin kotiin ja häneen suhtaudutaan muutoinkin jotenkin eri tavalla. Tämä viittaa siihen että välttelyyn olevat syyt johtuvat Kevinistä. Eikä niinpäin että Kevinin kaltoinkohtelu olisi tuottanut hänenkaltaisensa pikkuriviiöihmishirviön.

Kun elokuva on ilmestynyt 1990 -luvulla, on elokuvan valmistumisesta kulunut jo parikymmentä vuotta. (Mikä tuolla tavalla ilmaisten saa minut tuntemaan oloni todella vanhaksi.) Ja on kenties kiinnostavaa miettiä mitä Kevinistä on voinut tulla. Mieleeni tulee vertailukohtia. Sellaisia kuin "Saw" -kauhuelokuvasarjan sadistisia ansoja rakentava Jigsaw. (Kauhu on yllättävän usein lähellä komediaa.) Tai sitten tosielämän Macaulay Culkin. Jompi kumpi tämäntyyppisistä kohtaloista on uskottava tuolle talosta tappoansan kyhäävälle nassikalle.

Että Hyvää Joulua! HouHouHou!

Hoikkamiehen kosto

Lapset piirtävät mitä lapset näkevät. Näin ollen näin talonyhtiömme pesutuvassa kuvan, jonka esittämää kohdetta minun ei tarvinnut hakea kaukaa. Ei tarvinnut mennä peiliä edemmäs. Tai edes sinne asti. Se on minusta tavallaan tosi hieno. (Siis siltä osin missä se ei ole jollain tavalla loukkaava.)

Jätän tarkemmat kuvan tulkinnat syrjään. En ole aivan varma onko kuvassa keskellä päätä suu, nenä vai mikä. (Jos kuva olisi minun piirtämäni se olisi v-päisyyden symboli, mutta en usko paikallisia lapsia niin tiedostaviksi.) Olisi toki viehättävää innostua psykoanalyysistä. Voisi olla kiehtovaa ottaa Kübler-Rossin (surun vaiheita vähemmän tunnettu näkemys) siitä että lapsien piirustuksissa olisi näkyvissä merkkejä heidän alitajunnastaan. Raajojen epäsuhtaisuudesta ja mittasuhteista ja vastaavista haetaan ties mitä. Pitkistä käsistä voisi päätellä vihaa, pitkänomaisista ruumiinsuhteista pelkoa tai riittämättömyyttä ja vastaavaa. Mutta useat kuvan epäsuhdista johtunevat kuitenkin piirtämisen kohteesta.

Olin kuitenkin huvittunut assosiaatioista joita kuva itselleni toi. Nimittäin eräs kuuluisimmista modernin ajan kummituskertomuksista, creepypastoista, kertoo hahmosta nimeltä slender man. Ja rehellisesti sanoen, jos vetäisin päähäni valkoisen sukkahousun ja muutoin pukeutuisin siistiin pukuun, niin ruumiinsuhteeni tekisivät minusta ulkoisesti erinomaisen Slender Manin.

Hahmolle tietenkin kuvaillaan vuosisatainen historia, mutta se on hyvin uusi innovaatio. Slendermanin hahmon kehitti Eric Knudsen -niminen henkilö "Something Awful" -forumille taiteilijanimellä "Victor Surge". Vuosi oli 2009. (Suomen Wikipedia. Ju-ma-lau-ta., luotettavinta faktaa ikinä.) Se, että tiedämme hahmon syntytavan ei tietenkään sellaisenaan tee siitä yhtään enempää epätotta kuin vaikkapa Loch Nessin hirviöstä tai enkeleistä. Sen tekee olemattomaksi se, että se on fiktioksi kyhätty kauhutarina. Tämä vain ei ollut aivan selvää kaikille ja USA:ssa eräät lapset uskoivat Slender Maniin niin vahvasti että puukottivat ystäväänsä.

Oleellista on se, että Slenderman elää ajan ja paikan tuolla puolella. Ja kaappaa lapsia. Minun lapsuudessani peloteltiin että voitiin joutua "mustalaisen räkälaukkuun", mutta nykyajan lapsilla tilanne on sama. Paitsi ilman mustalaista ja räkälaukkua. Hyvää yötä, naapurin lapset.

Istukkaa äidin sylissä

Kirjoitin hieman aikaisemmin "elävistä nukeista". Se liittyi pieneen yritykseeni vilkuilla että mitä kaikkea erikoista tarjotaan leluiksi. Tosiasiassa lelut aiheena pitivät kuitenkin sisällään sen verran ... sanotaanko häiritsevää ... aineistoa että en yksinkertaisesti kyennyt pysymään alkuperäisessä aiheessani. Vaan oli ikään kuin pakko pilkkoa aihetta pienempiin palasiin. (Mielestäni valmiista jutusta tuli mielestäni ihan hyvä ja toivon että muutkin pitävät sitä kiinnostavana.)

Suuren määrän aineistoa päätin vain hylätä, joko redundanttina tai sitten sen vuoksi että se oli sen verran häiriintynyttä että se vaivaannuttaa jopa esimerkiksi minut. Mutta koska tämä aineisto on hieman kuten auto-onnettomuus, sitä ei kuitenkaan tavallaan voi olla katsomatta. (Tai kuten Nalle Puh sanoi eräässä vähintään kohtuullisen mielenvikaisessa sarjakuvassa ; "What was the hardest thing about seeing that child get hit by the car?" ... "My dick.")

Seuraavaksi kuvaamani ilmiö voisi vaatia Tom Cruise -sitaatteja. Sillä hän liittyy seuraavaksi käsittelemääni alakulttuuriin oleellisesti. Hänhän sai aikanaan melko runsaasti negatiivista julkisuutta sen vuoksi että hän valmistautui syömään vaimonsa synnytyksen jälkeen istukan. Mutta ei tästä sen enempää. Oleellista on, että istukka on monessa eri alakulttuurissa arvostettu. (Siis ihmisravintona). Sitä voidaan jopa suositella. Ja seurapiirien lisäksi asia on muodikas myös siinä tahossa jonka voisi luulla välttelevän sitä mitä rikkaisto tekee. Nimittäin luonnollisuudesta ihastuneet "luomumammat" ajavat mielellään istukan syömistä. Mamanatural oikein luettelee syitä miksi näin tulisikin tehdä.

Ja tosiasiassa minä en ole niin järkyttynyt. Koulutukseni on maatalousalalta, ja olen siis mm. kiskonut vasikkaa ja possua maailmaan. Luonnossa eläimet voivat myös vain syödä oman istukkansa. Ja miksipä ei. Sillä yllättävän moni eläin jota pidetään kasvissyöjänä on kasvissyöjä omituisella tavalla jossa "olen kasvissyöjä, paitsi silloin kuin ahmin lihaa". (Toisin kuin monet kasvissyöjät jotka ovat biologisesti sekasyöjiä mutta eivät syö lihaa koskaan, edes salaa. Koska se on heistä luonnollista. Kuten varmasti onkin, en ole vielä ainakaan itse keksinyt mitään tapaa harjoittaa yliluonnollista tai paranormaalia elämäntapaa.) Mutta istukan käyttötavat eivät jääkään tähän. Ihmismieli on tälläisissä hyvin kekseliäs

Järkytykseni kohde onkin nalle. Placenta Teddy Bear on valmistettu siten, että istukka kuivataan ja käsitellään ja sitten siitä leikataan ja muotoillaan nalle. Itse asiassa itse prosessointi ja toteutustapa ovat jossain määrin fantastinen asia. Jos mietitään sitä miten paljon tietotaitoa vaaditaan jotta istukasta saadaan validia käsityöainesta. Ja jos mietitään sitä ajatusprosessia jossa mietitään miten istukan varsin vähäinen pinta-ala saadaan leikattua ja muotoiltua, jotta siitä saadaan oikeasti nalle, niin minun mieleni hyytyisi tämän haasteen edessä. Mutta tarkka ja älykäs 3D -ajattelu sekä kemiallinen nerokkuus on tuonut meille eteemme lelun joka on taatusti henkilökohtainen, itse tehty ja kaiken puolin innovatiivinen. Ja ei, tämä ei ole vitsi. Arvostan sitä prosessointimäärää ja työtä jota tämänlainen haaste vaatii.

Toki jos joku erikseen kysyy, että "But is this not quite so cuddly creation cute or cringe-worthy?", niin saatan kyllä kyseenalaistaa projektin relevanssin ja hienouden. Mutta paha tässä on tietysti valittaa muille tekemisten prioriteeteista kun itse harjoittelee taitoa joka keskittyy kaksintaistelun käymiseen aikana jolloin kaksintaistelut ovat (a) laittomia (b) moraalittomia ja eiarvostettuja sekä ennen kaikkea (c) äärimmäisen harvinaisia. En siis vain harjoita shokkisensaatiota ja kauhistelua. Kyllä minun avomielisyyteni tämänlaisiin elämäntaparatkaisuihin taipuu. Kyllähän vanhemmat muutoinkin kouluttavat lapsensa oman maailmankuvansa omituisuuksiin. Ja tässä ei sentään vahingoiteta kenenkään ruumista, toisin kuin vaikka ympärileikkauksissa.

Sillä se mikä minua rupesi karmimaan, on ajatus siitä että miltä tuntuisi jos omana olisi tuollainen inhimillisten käsityötaitojen ihme. Ennen kaikkea se, että vaikka istukkanallesta on ohjeita ja kaavakuvia ladattavissa internetistä, niin ohjeista puuttuu yksi asia. Silmät. Nallelle ei ole laitettu silmiä. Ja jotenkin, jotenkin, se nalle kuitenkin tuntuu ... tuijottavan. Hyvää yötä, lapset. Tuudittakoot nettimeemi teidät uneen. Isona äiti sitten kertoo mistä on tehty se lelu mitä nyt suussanne imeskelette.

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Sielut jäässä

Pelailin kooltaan pientä peliä nimeltä "The House of The Frozen Souls". Se näyttää peliltä joka olisi 1990 -luvulla ollut hieno peli. Innovatiivinen ja uraauurtava.

Se on tehty hyvin karkealla pikselöitymisgrafiikalla. Se on kuitenkin 3D -seikkailupeli jonka lajityyppinä on survival horror. Vieläpä sitä sorttia joka perustuu pakenemiseen eikä taisteluun. Pelin ilmiasu huutaa '90 -lukua. Tätä korostaa jo pelin alussa oleva tekstiruutu, joka kertoo taustatarinan ilman välidemoja. Tekstimuodossa. Ja tämä on melko lyhyt. "There Was a school in northern Idaho. It was secluded from most civilization and consisted on many lodges. One day, a 6th grade class went to the school for a week. One boy going to the school arrived late. He arrived on the parking lot and ran off to find his cabin. For some reason the boy had a strong feeling that something wasn't right. Press spacebar to continue." Peli on siis innovatiivinen 90 -luvun peli jota pelaan nostalgiatripissä.

Paitsi että se on valmistunut Herran vuonna 2014. (Se on ilmestynyt syntymäpäiväni tienoilla.) Hirviöt jotka on tehty röyhkeällä pikseligrafiikalla huutavat jotain trumpetilta ja karjunnalta kuullostavaa sellaisella äänellä kuin se tulisi piipperin läpi. (Koska sinä muka olet viimeksi kuullut möyryämistä piipperin läpi?) Pelillä on valtava camp -arvo.

Se on kuitenkin melko hyvä metafora elämälle.

Pelissä hahmo heitetään hyvin vähäisin tiedoin maailmaan. Pelin taustaa ei selitetä. Ja ensimmäisissä pelikierroksissa kaikki mitä tapahtuu on se, että kuljet vähän matkaa eteenpäin, kuulet trumpettiäänen ja varsin pian tämän jälkeen kuolet. Sitten kaikki alkaa alusta. Maasto on karkeaa, ja näkyvyys on pieni koska valonlähteenä on vain taskulamppu. Ja joka kerran kun lähtee juoksemaan, taskulamppu menee pois päältä. (Ja mikä tärkeintä : taskulampulla ei voi puolustautua pelin hirviötä vastaan.) Pelissä kannattaa juoksennella pikseligrafiikalla tuotetuissa metsissä, koska vihollinen on siellä selvästi hitaampi. Tarjolla on myös laatikkomaisia rakennuksia, joissa on jopa karkeita huonekaluja. Ja usein niistä löytyy myös paljon punaista pikselimössöä, joka viitannee pelin verisyyteen.

Tarkkaavainen lukija saattaa löytää parkkipaikalta pikselimössöllä raapustetun epämääräisen ohjeen jossa kehotetaan keräämään 8 palloja. Ja niitä löytyykin eri puolilta pelimaailmaa. Missään ei kuitenkaan tunnu olevan mitään järkeä ja on hyvin kyseenalaista voiko peliä itse asiassa edes pelata läpi. (Minä en ole siinä onnistunut ja internetin yleensä pursuavat läpipeluuohjeetkaan eivät pelin loppuratkaisua ainakaan toistaiseksi tiedä.)

Eli juuri kuten elämässäkin. Ensin ei ole oikein mitään tietoja. Sitä tietää suunnilleen ikänsä ja sukupuolensa. Ja jos käy tuuri, tietää myös maantieteellisen sijaintinsa. Kaikki pitää oppia kokeilemalla. Maailma on arkisen kuorensa takana täynnä kuolemanpaikkoja ja vaaroja. Ja sitten kun saat tietoa, opit että sinun odotetaan tekevän varsin keinotekoisia ja päälle liimattuja tehtäviä, jotka joku on abstraktisti liimannut maailmaan ja päättänyt että tämä on se mitä tässä maailmassa pitää tehdä. Ja on vähintään kyseenalaista onko maailmassa tämän abstraktin tavoitteen oppimisen jälkeen mitään järkeä. Aina välistä sinulle karjutaan. (Ja julkisissa vessoissa voi olla kaikenlaista sotkua.) Joka tapauksessa peli loppuu siihen että kuolet, ja on hyvin kyseenalaista onko missään oikeasti tarjolla mitään loppuratkaisua mihinkään.

Siksi kenties parasta onkin se, että kuljeskelet ympäriinsä ja esimerkiksi katselet puita. Tätä tehdessä on parasta ottaa rauhallisesti, sillä ympäriinsä posottaessa ei näe mitään ja saattaa juosta pahki johonkin vaaralliseen.

Uusien pikkupelien eettinen tarinankerronta

Tietokonepelien tekeminen on usein kallista. Ja suosituimpien pelien tuottaminen vaatii hirvittäviä resursseja. Toisaalta vanhat pelimoottorit ovat edullisia ja tosiasiassa välttävän hienoja pelejä voi rakentaa vaikka autotallissa. Koska pelejä ostetaan ja pelataan paljon, niiden kohdalla on syytä muistaa se mitä Chris Anderson on kirjoittanut kirjassaan "The Long Tail". Siinä hän tarkastelee jakaumia ja huomaa että valtaosa markkinoista valtaosa täyttyy muutamalla suosikkituotteella, niin jäljellä oleva tilastollinen osuus on niin merkittävä että siihen kannattaa panostaa. Ideaa on sittemmin kehitellyt eteenpäin Taleb mustan joutsenen konseptillaan. Siinä tulevaa menestystä ei voi täysin ennakoida. Ja variointi takaa sen että joukkoon sattuu muutama positiivinen yllätys.

Otan tästä esille muutaman pienen budjetin pelin joka on menestynyt varsin hyvin. Ja joissa näkyy se, miten tietokonepelien maailma ei ole nykyisin kovinkaan pinnallista. Tai ainakin se on erilaista kuin voisi luulla niiden kaikista myyvimpien pelien kautta asiaa katsellen. Otan kaksi sellaista jotka mielestäni ovat ennen kaikkea eettisiä pelejä. Niiden ydin on hyvin humanistinen, eikä tehtävänä ole valloittaa-taistella. Ne ovat silti innostavia ja kiinnostavia pelejä. En siis ottanut pelejä pelkästään siksi että ne ovat pienellä budjetilla tehtyjä, vaan ne ovat myös jollain lailla innostavia.
1: Molemmat pelit ovat aika pieniä, ja jossain määrin ne ovat tämänkin vuoksi "nautittavan kokoisia". Peliarvioinneissa usein keskittään liiaksikin pelitunteihin. Halusinkin valinnoillani hieman jopa kritisoida tätä pelituntikeskeisyyttä.

Ensimmäinen mainitsemisen arvoinen peli on "Catherine". Se on uusi ja kohtuullisen pienikokoinen peli. Siinä on 9 kenttää. Se on siitä erikoinen peli, että se on parisuhdepeli miesnäkökulmassa. Ja se ei ole deittipeli. Eli peli on parisuhdepeli miehille. Ja kaikista pelottavinta on, että se toimii. Se ei ole siirappinen tai jotain joka oikeasti olisikin suunnattu naisille mutta jossa vain sattuu olemaan miespäähenkilö. Se on peleissä jotain sellaista mitä elokuvissa kutsuttaisiin "romanttiseksi komediaksi".

Se kuvaa pitkään seurustellutta Vincentiä jonka elämässä vaikuttaa kaksi naista, vakaa seurustelukumppani Katherine joka on sievä ja kunnollinen, sekä yllätyksellinen ja seksikäs Catherine. Itse peli etenee painajaisjaksoissa joita täydennetään arkikokemuksilla joissa Vincentin ystävät ja heidän kanssaan vaihdetut sähköpostit täsmentävät. Itse painajaisjaksot pitävät sisällään palikkakiipeilyä. Jonka jälkeen on vastattava erityisiin kysymyksiin jotka koskevat Vincentin omia haluja ja toiveita maailmasta. Nämä vaikuttavat karmamittariin.

Toki viestiä selkeyttää se, että painajaiset ovat demoninen juoni ja Catherinekin on succubus. Mutta peli kuitenkin antaa esimerkiksi aivan toisistaan poikkeavia lopetuksia. Tässä on onnellisia ja onnettomia ja keskinormaaleita lopetuksia. Ja osassa valitaan Katherine ja osassa Catherine. Peli antaa ratkaisuvaihtoehdoksi myös sinkkuuden. Ja peli ei alleviivaa että olisi oikein valita joko Katherine tai väärin valita Catherine. Onnellinen ratkaisu riippuu siitä mikä tulos karmamittariin on saatu ja kenet valitsee. Ja myös sinkkuuden valitsemalla voi saada onnellisen lopun. Kumppanin - tai sen puutteen - on vastattava enemmän omiin preferensseihin kuin johonkin ulkopuoliseen ideaaliin. Eri lopetuksista selviää miten omat halut ja toiveet vaikuttavat myös toisen osapuolen onnellisuuteen, joten lopullisessa valinnassa on kysymys myös hyvin syvällisestä vastuunkannosta.
1: "Catherine" on tässä kohden melko innovatiivinen. Se on niitä harvoja pelejä joissa hyvyysstatus vaikuttaa suoraan juoneen. Monissa peleissä etiikka on jollain lailla läsnä. Mutta niissä tehtävät eivät oleellisesti muutu. Sivuhahmojen heittämissä lauseissa tapahtuu siis lähinnä kuroisiteetinomaisia muutoksia ja päädyt tekemään samoja asioita. Tässä näin ei käy. Ja merkittävää on se että useissa peleissä joissa moraalimittari vaikuttaa tapahtumiin johtaa siihen että hahmo tekee tietyt valinnat. Tässä näin ei käy. Eli omat preferenssit tulevat ilmi pelin kuluessa ja tämän lisäksi on vielä valittava "oikein". (Mikäli sitten ei halua esimerkiksi kerätä kaikkia lopetuksia.)

Toki pelissä itse peli on ärsyttävä. Palikoita kiivetään käytännössä ajastetusti. Toki peli selittää aivan suoraan miten tämä symbolisoi sitä että Vincent kasvaa aikuiseksi ja että palikoiden kiipeilyssä ei ole oikeaa tapaa, vaan tärkeintä on että sen tekee. Tämän suora kertominen on ärsyttävän alleviivaavaa ja halveksii pelaajien älykkyyttä. Ja muutenkin itse peli on tässä se vähiten kiinnostava osuus. Se mitä Vincent tekee päiväsaikaan on kiinnostavampaa. Tämä on hyvin epänormaalia peleissä. Toki painajaisjaksojen animointi ja lammasihmiset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Mutta kiipimispeliosuus on rakenteeltaan liian itseääntoistava ja kuitenkin stressaava ja vaikea.
1: "Assassins Creed" on suoraan sellainen että Desmond Niles ja arkitodellisuuteen palaaminen ovat niitä ikäviä hetkiä. Ja se virtuaalinen on missä kaikki kiva tapahtuu. "Catherinessa" tilanne on juuri toisin. Vincentin hauskoja ystäviä on "mukava tavata" ja palikkakiipeily on enemmän välttämätön paha.

"Among the Sleep" on 3D -peli jossa sankarina on vauva (ikä 2 vuotta). Vauva seikkailee pääosin kotona (ja hieman sen ulkopuolellakin). Hänellä on apunaan puhuva nalle. Pelimekaniikalta peli on kiinnostava, koska näkökulma on hyvin matalalla. Ja pelissä ryömiminen on nopeampaa kuin kävely. Pelin genre on myös survival horror. Ja vauvat eivät osaa puolustaa itseään. Tämä tekee pelistä hyvin samantyyppisen kuin "Amnesia" -pelisarja, jossa vihollisena olevat hirviöt ovat varman kuoleman paikka.

Kaiken kaikkiaan peli ei kuitenkaan ole hirveän vaikea ; Hirviön lähelläolon voi ennakoida ja sen välttäminen on melko helppoa. Hirviö ei ole myöskään proaktiivisesti vauvaa jahtaava, vaan lähinnä hirviö toimii opportunistisesti. Sen tielle ei pidä mennä. Ja tämän lisäksi pelissä on kohtuu yksinkertaisia puzzleja jotka ovat lähes seikkailupelimäisiä. Pelin voi suoraan sanoen pelata yhdellä istumalla alusta loppuun. Se ei ole hirveän vaikea eikä hirveän pitkä eikä kovin laaja. Mutta se on kiinnostava.

Kun pelin aloittaa pelissä viehättää se, miten se miten arkiset asiat vääntyvät surreaalisti. Tämä on tietysti ymmärrettävää koska vauvojen arkitodellisuus ei ole kovin kummoisella tasolla. Pelissä huomionarvoisaa on se, miten äitiä ja isää ei ole hädän aikaan löydettävissä. Ja peli tuntuukin siltä että vauva seikkailee kotona öisin kun vanhemmat nukkuvat. Apua ei olekaan kun ne vuoteen alla olevat hirviöt ovatkin yhtä tosia kuin ne puhuvat nalletkin. Ja vanhemmat eivät usko joten heistä ei ole apua.

Peliä pidempään pelatessa herää kuitenkin omituinen tunne. Pelissä kerätään hyviä muistoja, pääasiassa äidistä. Ja kun todellisuus selvästi vääristyy vauvan mielessä, syntyy väkisinkin ajatus siitä että tosiasiassa uhka ei olekaan yliluonnollinen. Koska äidin merkitys korostuu, ja isää ei ole nähtävissä missään koko pelin aikana (pelin ainut aikuiselta mieheltä kuulostava hahmo on puhuva nalle) syntyy väkisinkin ajatus siitä että hirviö on isä, joka kenties hyväksikäyttää lasta. Hyvät muistot sitten auttavat jatkamaan.

Pelin lopuksi paljastuu että tosiasiassa isälle on tapahtunut jotain. Peli ei suoraan kerro onko isä kuollut vai onko vanhemmille tapahtunut ero. Äiti on sitten yksinhuoltajuudessaan vajoamassa alkoholismiin. Hirviö onkin humalassa hoippuva äiti joka on yöpaidassa ja tukka sekaisin (niin että ne tulkitaan sarviksi). Peli on sinänsä humaani, eli se ei leimaa äitiä hirviöksi. Päin vastoin, hänen maailmassaan on liikaakin rakkautta ja se tavallaan on se syvin ongelma. Pelin jokaisessa vaiheessa vaikeammaksi ja karummaksi muuttuva maailma näyttää sitä kun "kulissit pettävät". (Sitä sanotaan näin vaikka tosiasiassa se on se elämä joka tässä pettää. Se mitä ennen pidettiin arkena ei enää pysy kasassa ja ihmiset pitävät tätä jonain totuuden ilmenemisenä.) Viimeisen kentän kohdalla äidin syvimpänä huolena onkin huostaanotto. Joko lapsi menee isälle tai sosiaalihuoltoon. Samalla äiti kuitenkin myös haluaa rauhaa vauvan tarpeilta, koska "äidillä on ollut rankka päivä" ja tässä vauvaa jopa uhkaillaan väkivallalla "jota kukaan ei halua".

Kun tämä selviää vasta aivan lopuksi, peli herättää hyvin paljon ajatuksia. Mörkö sängyn alla -tulkinnalle on jätetty koko ajan sen verran tilaa että peli voi olla "mielikuvitusta". Kun asia selkeytyy ei voi olla miettimättä sitä miten vauva ei voi mitenkään ymmärtää mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ja miten tottakai väkivaltaisessa ja alkoholismiin romahtavassa perhetragediassa genrenä on survival horror. Mitä muutakaan se voisi olla? Ja tottakai vauva on tälläisessä tilanteessa puolustuskyvytön. Samalla selviää miksi äitiä ei näy pelastajana yökohtauksissa. Se mitä pelissä jopa erikseen etsitään turvana onkin se hirviö jolta äidin vauvaa pitäisi suojella.
1: Samalla selviää miksi esimerkiksi vauvan omat piirustukset ovat niin näkyvässä osassa peliä. Niitä pidetään terapiamuotona. Samalla se, että hyvät muistot ovat nekin äidistä on tavallaan huojentavaa. Hirviömäisyydestä huolimatta tässä on selvästi humanistinen näkemys jossa pahuus on jotain terapoitavaa.

Peli huipentaa tämän lopetuksessaan joka on tarkoituksellisen kaksitulkintainen. Vauvan "surreaalit lasit" eivät paljastu mitä oikeasti tapahtuu. Mutta voimme tulkita siihen kaksi pääteemaa.
1: Ensimmäinen on onnellinen loppu. Äiti toki viimeisessä vaiheessa repii vauvan hyvän ystävän nallen palasiksi, ja jopa lyö vauvaa. Mutta vauva kulkee ovelle ja valoon jossa on isän ääni. Tästä voidaan tulkita se, miten vauva päätyy vihdoin isänsä hoitoon.
2: Toinen vaihtoehto on se, että isä on oikeasti kuollut. Ja lopuksi niin käy myös vauvalle. Tätä tulkintaa suuntaa se, että nallen ääninäyttelijä on myös isän ääninäyttelijä. (Isää ei näytetä eikä kuulla muussa vaiheessa peliä kuin lopuksi.) Tällöin nalle voidaan tietysti nähdä joksikin jota kautta edesmennyt isä auttaa vauvaa sellaisella konkreettis-paranormaalilla tavalla. Joka tapauksessa nallen hajoamiskohtaus, yhdessä sen kanssa että nalle on pelin lopuksi rikkinäisenä äidin ainoana lohtuna viinipullon kanssa, on elämää suurempi asia sen jälkeen kun nallen kanssa on pelattu koko peli miltei läpi.