1990 -luvulla elettiin aikaa ennen kuin uusateismista tai muusta uskonnottomuudesta tuli muotia. Se oli modernia aikaa joka näytti mitä hyvää kristillinen monokulttuuri saa aikaan. Siihen aikaan evankelis-luterilainen kirkko oikeutti itseään valtavilla rippikoulussakäymisprosenteilla ja jäsenmäärillään. Silloin ei ollut henkenä se nykyinen eropiikkiä pelkäävä tapa jossa keskitytään kirkostaeroajien leimaamiseen ja argumentaatioon siitä, että ei ole lainkaan olemassa perusteltua tai hyvää syytä erota kirkosta koskaan missään ikinä.
Tämä oli saatanapaniikkiaikaa. Se oli hyvin erikoista. Olen itse kasvanut Järvenpäässä. Kaupungissa joka on ei-maalaisessa Etelä-Suomessa. Kaupunki, jossa on huomioitava esimerkiksi se, että paloittelusurmassa mukanaollut Terhi Tervashonka oli minua vuotta vanhempi ja kävi samaa koulua kuin minä kävin. Tämä tietenkin vaikutti ilmapiiriin ja siihen millä tavalla kaupungin uskovaiset kohtelivat ihmisiä.
Elettiin aikaa jolloin Poliisi tutki Ville Valon saatananpalvontayhteyttä. Saatanapaniikkia kylvettiin laajemminkin tiettyihin musiikingenreihin. Päivi Niemi kierteli kouluilla, ja koulumme sivistyneempiä oppilaita huvitti se että hän ei kysyttäessä osannut erottaa että mitä eroa on saatananpalvonnalla ja satanismilla. Evankelisluterilainen kirkko otti osaa ja valisti koululaisia demagogisella pelotteluvideolla "Saatana kutsuu minua". Sama koski montaa muutakin asiaa, kuten roolipelaamista. 1998 iltapäivälehdet vetivät lööppejä siviilipalveluksen ja saatananpalvonnan yhteydestä kun Eero Soinio meni esittämään lausuntoja joista Soinio sitten joutui vastaamaan oikeudessa.
Sukupolveni ihmisillä onkin tuosta ajasta muistoja. Käytännössä uskonnottomien piirissä jokaisella tuohon aikaan eläneellä tai nuorena olleella on jonkinlaisia muistikuvia asiaan liittyen. (Olen kysellyt tästä asiasta, koska se on sydäntäni lähellä.) Uskovaiset triggeröityivät roolipeliharrastuksesta tai Dimmu Borgirin keikoista. Ville Valo -kohun aikainen Provinssirockin muistetaan, ennen kaikkea siitä miten uskovaisia oli valtavia määriä. Oli ristitakkisia herroja ja teebusseja. Megafonin kanssa huutelijoita tavattiin myös ja voidaankin sanoa että todistetusti uskovaisista oli tuolloin enemmän riesaa ja vaivaa kanssaeläjilleen kuin saatananpalvojista.
Saatanan nuoret
Koska olen itse ollut tätä "Saatanan nuorisoa", esitän sen minkälainen kokemus elämästä on saatu tätä kautta. Kun puhutaan saatanapaniikista tai mistä tahansa uskovaisten harrastamasta kiusaamisesta, sitä kuvaa hyvin voimakas post hoc -rationalisointi. Toisin sanoen ideana on ollut se, että ensin on uskottu ilmiön olevan totta ja sitten se on sidottu tiettyihin ihmisiin ja ulkonäköpiirteisiin ja vastaaviin. Ja tämän jälkeen on sitten kerrottu ja haettu väen väkisin mitä tahansa että nämä olisivat edes jotenkin uskottavia tai mahdollisia. Tämänlaisen edessä puolustautuminen on hyvin hyvin vaikeaa.
Otan tästä esille liberaalimaineisen lukioni uskonnon ja filosofian opettajan, sattumalta myös juuri minun rippikouluopettajani ja Järvenpään seurakunnassa muutenin toimineen Seija Aarron. Elettiin loppuvuotta 1999. Hän soitti nykyisen puolisoni äidille. Syynä oli se, että hänestä nykyisen puolisoni ei pitäisi olla ystävänä toiselle ystävälleni. Hän ei tarvinnut todisteita. Hänen ei tarvinnut soittaa yhteiselle ystävälleen itselleen. Hänelle riitti tiedoksi se, että ystäväni pukeutui tummiin, pelasi roolipelejä ja oli ollut kiinnostunut pakanauskonnoista ja niihin liittyvistä kirjoista. (Pääasiassa koska niistä saa hyvää materiaalia roolipeleihin.) Yhteisellä ystävällämme oli depressio ja hän tekikin vuoden 2000 vaihteessa itsemurhan. Hän oli wiccasta kiinnostunut gootti ja päihteistä etäällä pysyvä "streittari".
Mielenkiintoista tässä oli tietenkin se, että Seija Aarto leikki usealla identiteetillään prosessissa. Toisaalta hän soitti auktoriteettina, eli pappina ja opettajana. Toisaalta häntä rajoitti tässä yhteydessä muun muassa se että nykyinen puolisoni oli tuossa vaiheessa juuri sen ikäinen että koulutuksessa opettajan vastuusuhde ei ole enää oppilaan vanhempiin. Nämä kiellot kierrettiin sillä että asiaa lähestyttiin ikään kuin samalla ei-auktoriteettina, jonkinlaisena huolestuneena ystävänä ja kansalaisena.
Tämänlaiset filosofiset erot eivät kiinnostaneet Seija Aartoa. Kuten ei myöskään tapaukseen liittyvien nuorten mielenterveys. Olin ollut aktiivinen seurakuntanuori. En silti saanut sitä kautta mitään tukea tämäntasoisessa kriisissä. ; Ja koska Seija Aarrolla oli aktiivinen osansa aiheen parissa - tätä oli toki alustanut myös vihamielinen suhtautuminen Magic The Gathering -korttipeliin rippikouluaikana - oli teiniminälläni sellainen luulo että hän edusti jotenkin oleellisesti kritittyjen viisaiden kantaa.
Tilanne "hieman räjähti" moniin eri suuntiin. Sellaisiin suuntiin jotka ovat Seija Aarron tietämyksen ulkopuolella, vaikakkin ne ovat miltei suoraan sidoksissa niihin poreisiin joita juuri hän omassa identiteetissään ja nimessään . Oman itsemurhayrityksen ja erinäisten muiden vastaavien jälkeen tämä näkyi esimerkiksi siten että kun lukion jälkeen päädyin töihin, pomoni oli saanut varoituksen siitä että tietääkö hän minkälainen vakaumus minulla on. En tiedä tämän varoittelijan nimeä tai identiteettiä. Ja silloinen pomonikin oli tarjonnut varoittelijalle lähinnä naurua. Mutta tämä kertoo taustalla olevasta asenteesta.
Asenne taas oli sellainen että se tuo mieleen "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin oikeudenkäynnin, etenkin hänen siinä pitämänsä "puheen". Siinä hän korosti olevansa syyllinen siihen että hän oli kääpiö. Ja kun hänelle kerrottiin että se ei ole se miksi hän on oikeudessa, hän korosti että hän on nimenomaan sen vuoksi oikeudessa. Hän oli silmätikku ja siksi häntä epäiltiin. Jos hän olisi joku muu kuin kääpiö häntä olisi puolustettu ovelammin ja varat olisi kenties käytetty jonkun toisen, viattoman, mustamaalaamiseen.
Saatanapaniikissa kun oli jännittävästi kyse juuri siitä että siinä ei tuomittu tekoja vaan ei-tekijöitä. Prosessi meni jokseenkin sillä tavalla että jotkin teot liitettiin ideologian ominaisuuksiksi tavalla jossa teot ja tapahtumat olivat ideologian odotettava seuraus ja siitä irrottamaton ominaisuus. Ja sen jälkeen tätä ideologiaa alettiin näkemään sielläkin missä sitä ei ole.
Kävi niin että mitä erilaisemmat harrastukset ja ulkonäköpiirteet nähtiin indikaattoreina saatananpalvonnalle ja se taas nähtiin indikaattorina jollekin muulle. Ja oikomalla tästä saatiin aikaan kunnollinen noitavaino joissa nuorten itsemurhatkaan eivät olleet poissuljettuja asioita. (Tässäkin tapauksessa niitä on mainittu 2. Se, että olen niin paska että en saa edes henkeä itseltäni ei ole Seija Aarrolle ansioksi tai lieventävä asianhaara hänen puolustuksekseen.) Kun ihminen haluttiin tuomita häneen kiinnitettiin myös enemmän huomiota. Ja näin normaali ja yleinen piirre oli hänen kohdallaan jokin joka huomattiin samalla kun sitä ei huomattu jonkun toisen kohdalla. Josta tietenkin seuraa juuri se, että ihmsiä tuomittiin jostain muusta mutta oikeasti tuomion syynä oli se, että he olivat "kääpiöitä" tai jostain muusta vastaavasta syystä silmätikkuna.
Olen itse ollut niitä ihmisiä joiden mielestä oikeusvaltiot nojaavat siihen että esimerkiksi murha on murha riippumatta motiiveista. Varkaus on teko. Kaikki mistä tuomitaan ovat sitä että ihminen on toiminut ja tehnyt jotain. Ei sitä mikä ideologia hänellä on ollut oikeuttamassa tätä tekoa. Motiivi on siis murhassa murhaajan selvittämisessä oleva apuväline eikä se jolla ihmisiä tuomitaan. Siksi intohimorikoksena tehty murha on murha jossa intohimo ei ole se josta tuomitaan.
Aiheista toisiin.
"Seurakuntalainen" suhtautuu asiaan siten että vuonna 2010 siinä esitettiin kysymys siitä että katosiko Saatananpalvonta. Tosiasiassa se, että saatananpalvontaa nähtiin joka paikassa on muuttunut tässä todisteeksi että ilmiö on kadonnut. Monet leppoisammat uskovaiset taas ovat kuin ilmiö olisi jotain jota ei olisi tapahtunut. Ilmiö kuitenkin katosi lähinnä toisesta syystä. Nykyäänkin saatanayhteyksiä yritetään nähdä. Anneli Aueriin kohdistuneet saatananpalvontarinnastukset olivat perusteiltaan yhtä vakaalla pohjalla kuin 1990 -luvun saatananpalvontarinnastukset. Ja niihin liitetty herrasmies Keijo Ahorinta oli itse asiassa merkittävä vihanlietsojademagogi 1990 -luvulla saatanapaniikin aikana. Saatanapaniikkia ei ole koska huomio on keskittynyt muihin vihan, inhon ja epäluulon kohteisiin.
Samalla näistä kertominen nähdään "ikivanhana juttuna" josta pitäisi päästää irti. Tosiasia on että Seija Aarto ei saanut teoistaan mitään seuraamuksia. Hän jäi taannoin eläkkeelle ja esitti eläkkeellesiirtyessään mainintoja siitä miten nuorten parissa liikkuminen on pitänyt hänet nuorekkaana. Nuorekkaana tavalla joka näyttäytyi lähinnä mustiin pukeutumisena. Eli pukeutumisella jonka kaltaisella hän itse tuomitsi sittemmin itsemurhan tehneen ystäväni, mutta häntä itseään ei tietenkään tuomita samalla tavalla kuin hän itse muita on tuominnut. (Vaikka hänet pitäisi tuomita. Ei pukeutumisen vaan tekojensa ja niiden seurausten vuoksi.) Hän on aktiivisesti jättänyt vastaamatta kun olen ottanut häneen yhteyttä näissä asioissa, esimerkiksi facebookissa. Hän on päässyt pälkähästä tasolla jossa moni korostaa että asia on jo ikivanha. Minä, kuten varmaan aika moni muukin saatanapaniikkiin törmännyt, taas odotamme että milloin se rangaistus hänelle oikein koittaa. Asiahan on jo "ikivanha" joten syytä olisi ollut jo.
Moni esimerkiksi voi huomata että Olen halunnut elää elämää jossa teen omat virheeni ja minut tuomitaan tekojeni ja niiden odotettavissa olevien seurausten ja toteutuneiden seurausten mukaan. Sen sijaan olen kokenut että minut tuomitaan kunniattomaksi esimerkiksi pelkän uskonnottomuuden perusteella ; Uskonnottomuus nähdään lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Nähdään että sen odotettavissa oleva seuraus on moraalikato ja pahuus. (Joka jostain syystä näyttää ilmenevän siten että moraalikatoiset liberaalit moraalirelativismissaan ajavat homoseksuaalejen ihmisoikeuksia ja vaativat lepsuutta ja hyysäämistä ties keille ihmisille. Konservatiivien kovimpia riesanaiheita taas tuntuvat olevan YK:n ihmisoikeuksiin liittyvät asiat ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset.)
Sitä joutuu aina ikään kuin perustelemaan kantansa jotta ei olisi epäilty. Ja kun on epäilty niin mikä tahansa tavallinenkin asia tai tapa on tuomittava. Jos uskovaisen paheellisuus on sitä että "jokainen on syntinen" on minun paheellisuuteni uskonnottomuuden syytä.
Tämä on hyvä pitää mielessä esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Moni tuomitsee islamismin. Ja islamismi tunnistetaan ihonväristä tai pukeutumisesta. Ei enää puhuta siitä mitä kukakin tekee. On selvää että ulkonäköpiirteet tai synnyinmaa tai vanhempien synnyinmaa muuttuu "indikaattorin indikaattoriksi". Ja tässä prosessissa unohtuu vain se mistä kaikessa aidossa oikeudessa on kysymys. Ei siitä "uskooko oikeaan Jumalaan" tai onko ihmisellä jokin muu oikea mielipipde. Vaan siitä mitä tämä ihminen tekee. Toiminta on kiinnostavaa ja tärkeää. Intressit ja ideologiat eivät ole se jonka pohjalta ihmiset tuomitaan.
Kyllä minä toki epäilyn tunteen ymmärrän. Itsekin koen oloni epävarmaksi ja uhatuksi joka ikisen kerran kun näen jossain Soldiers Of Odin -lippikseen pukeutuneen tai megafonikristityn. Mutta minä en ole kuitenkaan lähtenyt sotimaan näitä ryhmittymiä vastaan kategorisesti. Olen vain käskenyt että he pitävät väärintekijänsä kurissa. Että heidät tuomitaan tekojensa mukaan sen sijaan että keksittäisiin oikeutuksia tai tekosyitä tai muita kiemurteluja. Identiteetti ei saisi suojella heitä millään tavalla. Sillä aidossa oikeudessa kysymys ei ole siitä mihin jengiin tekijä kuuluu. Vaan siitä mitä hän on tehnyt, mitä sen seuraukset ovat ja miten hän korvaa aikaansaamansa vahingot korkojen kera.
Odotan maailmaa jossa armon ja ideologiakeskeisen "kunhan usko oikein" -epäoikeudenmukaisuus korvataan oikeudenmukaisuudella jossa tunnetaan rankaisu, kompensointi, tekojen odotettavissa olevat seuraukset sekä niihin liittyvän velan ja koron käsite. Ja jossa kannustetaan vapaaehtoisesti ihan itse maksamaan nämä hinnat nimenomaan täytenä ja mielellään itse ilman yhdenkään valtaa pitävän oikeuslaitoksen toimesta.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aarto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aarto. Näytä kaikki tekstit
perjantai 1. heinäkuuta 2016
tiistai 15. heinäkuuta 2014
Orava näyttää persettä ; Eli Montaignelainen paskalinko
Sellaisenaan tämänlainen kommentti edustaa tietysti vastenmielistä asennevammaisuutta. Koska kommentoija ei mitenkään kuulu "vakiolukijajengiin" tämänlainen on vähän sama kuin kävisi haukkumassa tuntemattomien ulkonäköä, pukeutumista ja tyylitajua. Tässä mielessä kommentin epäargumentatiivisuus itsessään kuvastaa sitä miten ulkonäköön tarrautuminen on helposti ns. pinnallisuutta. Kun ei ole substanssiosaamista, jää jäljelle laatuargumentti. Mallia "oot kuitenkin läski". Tässä kohden en voikaan sanoa muuta kuin että kommentoija marssi blogiini komentelemaan ihan itse ja proaktiivisesti. Itse olen toki häijy ja julma kusipää, mutta pyrin olemaan tätä ns. reaktiivisesti. Ja suoraan sanoen tämä tekee minusta omilla mittareillani ns. paremman ihmisen. Mikä ei ole niinkään oman hännän nostoa kuin enemmänkin oman epätäydellisyyden korostamista ja tätä kautta jos häntä nousee niin se nousee vain sen takia että voisin ns. näyttää helpommin persettä.
Mutta niin nautinnollista kuin tämä onkin, saan tästä viestistä irti monta teemaa joilla pystyn sanomaan paljon. Ne tuovat asiaan myös sen argumentatiivisen ulottuuvuden joka kommentoijalta puuttui.
"lukukelpoista"
Viitatessaan lukukelpoisuuteen ja väritykseen päästään siihen että kysymys on pragmaattinen. Kuinka helposti tekstistä saa selvää. Tällöin on kysymys käytettävyydestä. Ja tässä kohden ihminen joka tietäisi minusta ns. yhtään mitään voisi hieman heristää mieltään. Sillä työskentelen alalla jossa ollaan usein tekemisissä käytettävyystutkimusten kanssa. Tällöin pitäisi nousta sellaisia kysymyksiä kuin (a) Onkohan kertomani käytettävyysasia jokin jota blogisti ei ole kuullut aiemmin? (b) Onkohan käytettävyysasiani sittenkin enemmän mielipiteeni vai fakta? (c) Ovatkohan käytettävyyspuutteet tarkoituksellisia?
Yleisenä pääsääntönä todellakin on että tumma tausta ja vaalea teksti ei ole optimaalinen. Mutta mikä on kuitenkin huomattavaa, on se, että se ei ole itse asiassa mikään aivan kaiken ylittävä käytettävyysvirhe. Käytettävyydessä tarkkaillaan usein kontrastia. Ja musta ja valkoinen ovat kontrastissa. Olisin voinut ottaa esimerkiksi kirjavan kuvan ja laittaa sen päälle tekstiä ilman että kuva peittyisi. Näitä on netti pullollaan. Värimaailma ei toki ole ihanteellinen mutta se ei ole superspesiaalin huono.
Tämä kysymys sisältää toisen kysymyksen. Nimittäin sen, kenen käytettävyydestä on kysymys. Ja nähdäkseni blogini käytettävyys tältä osin on täydellinen. Nimittäin itselleni. Oma havaintojärjestelmäni on erikoisella tavalla anomaalinen. Minulla on heikko latentti inhibitio. Ja äärimmäisen pieni työmuisti. Tämä tarkoittaa sitä että "ihanteellinen käytettävyys" eli esimerkiksi uuden suomen blogit tarkoittaa minulle päänsärkyä. Huonoina päivinä se vastaa tunnetta kun aivot heitetään raastimeen. Jos teitä vituttaa musta pohja ja vaalea tausta, niin maistelette vittu minun arkea ja minä en tästä käy vittuilemaan tuntemattomille.
"tekotaiteellista"
Tämä käsite on jotain johon mielestäni tiivistyi vahviten kommentoijan ansiot. Moni saattaa pitää tätä lähinnä koristeellisena pilkkasanana, mutta mielestäni tämä oli hyvä ja osuva lausunto. Se nimittäin kertoi siitä että kommentoija oli oikeasti tiedostanut visuaalisien piirteiden takaa jotain johon yllättävän harva on kiinnittänyt huomiota.
Ensimmäinen asiahan on se, että blogini saa todellakin melko usein palautetta siitä että musta tausta ei ole hyvä. Mutta se yleensä jää vain tähän. Siinä ei mietitä sitä miksi se ylipäätään on musta. Tämä on luonnollisesti tärkeä kysymys. Sillä jos blogi on vain huolimattoman näköinen, se kertoisi siitä että kirjoittajaa ei kiinnosta panostaa ulkoasuun lainkaan. Tällöin visuaalisuuskysymykseen väliintorppaaminen ei kuitenkaan ole kovin perusteltua. Jos blogisti ei välitä ulkoasusta, hän tuskin on kiinnostunut siihen panostamisesta. Sen sijaan jos näkyy että blogisti on jotenkin panostanut ulkonäköön, niin oikeastaan silloin ja vain silloin visuaalinen puoli on syytä nostaa esiin.
Tämä kommentoija kuitenkin selvästi mietti asiaa siltä kannalta että musta on valikoitunut jostain syystä. Ja sehän on todellakin valikoitunut syystä.
* Lukiossa minulle - vai "meille"? - filosofiaa opettanut Seija Aarto kirjoitti tekstit sellaisille kalvoille joissa tussi syövytti kalvon päälle vedettyyn kerrokseen reiän. Tällöin piirtoheitin veti tumman taustan ja vitivalkoisen valosta koostuvan tekstin. Tämä on jäänyt hyvin vahvasti visuaalisesti mieleeni ja on värittänyt omalta osaltaan varmasti kaikkea mitä minussa on "pikkufilosofia". On aina syytä muistaa juurensa.
* Musta on myös synkkä väri ja joka on blogiani yhtään lukenut tietää että suhtaudun sen verran pessimistisesti maailmaan ja ihmisiin että Schopenhauer vaikuttaa rinnallani hilpeältä. Tässä maailmankuvassa vaalea tausta on yhtä sisältöönsopivaa kuin värikkäät kukkaset Hannibal Lecterin suumaskiin.
Toinen asia on se, että kommentoija näkee kuitenkin enemmän kuin pelkästään sen että blogini ei ole visuaalisesti vain ruma, vaan harkitusti ruma. Hän näkee heti oleellisen muotoseikan. Jos mietitään mitä on "tekotaide" törmätään siihen että se on väistämättä samantapaisessa suhteessa "taiteeseen" kuin "pseudotiede" on "tieteseen". Eli tekotaiteessa ilmoilla on taiteen muotoa josta puuttuu sisältö joka tekee taiteen. Ja jos ihan rehellisesti katsotte tämän blogin ulkoasua, se koostuu kitchistä. Kitch on propagandataiteelle tyypillinen valikointi juuri sen takia että se on loppujen lopuksi harmitonta ja vaaratonta. Kitch on pääasiassa pelkkää muotoa vailla sisältöä. Siksi kitchistä saa helposti mukavaa. Kitch rakentuu tunnistettavista muodoista joten se sisältää kliseitä ja konventioita joita on myös helppo hallita propagandassa.
Tämä huomio kitchiydestä on kommentoijalta oleellinen ja tosi. Ja se on aika vaikeaa tehdä. Sillä kitchini on kitchiä hieman samalla tavalla kuin natsien uniformut olivat kitchiä ; Tavallisesti tekotaiteelliseksi kitchiksi nähdään feminiininen ja sievä symboliikka jossa kliseiset kukkaset ja perhoset ja eteeriset maisemat ja pastellisävyt tuovat tietyn asenteen. Minun ja natsien koristelu taas koostuu macho bullshit -kliseistä jossa musta on hyvin oleellinen.
Kirjoittaja ei kuitenkaan selkeästi ole tutustunut riittävän syvällisesti siihen miten monien ironisten kiemuroiden tasolle aivan standardinomaisesti käperryn. Tarkalleen ottaen olen ottanut ulkoasuuni vaikutteita äärioikeistolaisista piireistä. Ja rehellisesti sanoen tämä on ollut itsetarkoituksellista. Sillä rakastan sitä että saan rakentaa erilaisia kontrasteja. Tekstien sisällöthän vaikuttavat melko liberaalivasemmistolaisilta. Muoto on kuitenkin oikeistokonservatiivista. Ja oleellisinta onkin se, että kumpikaan puoli ei ole läpeensä väärä. En ole puhtaasti liberaali, en vasemmistolainen, en oikeistolainen. Olen oikeastaan melko puhtaasti ainoastaan konservatiivinen. Mutta minulla on paljon liberaaleiksi miellettyjä mielipiteitä siksi että kotimaamme poliittisessa diskurssissa konservatiivin eetos on aikaa sitten korvautunut viittaamaan tiettyyn mielipidesettiin. Itse taas nojaan määritelmiin ja ajatusasenteisiin joten jos kutsuisin itse itseäni joksikin muuksi kuin konservatiiviksi, se tuntuisi itsestäni väärältä. ~ Tosin jos en kutsuisi itseäni konservatiiviksi se kenties vähentäisi tiettyjä väärinkäsityksiä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mutta jos keskiverto ihminen on paska filosofiassa, niin ei sen pitäisi olla minun ongelmani, eikä minun mielestäni pitäisi ruveta tekemään huonoa filosofiaa vain siksi että muutkin tekevät.
Nähdäkseni blogini on pakko sisältää tämänlaisia vahvasti ristiriitaisenoloisia viestejä. Kuitenkin tarkemmassa tarkastelussa tämä tarkoittaa itse asiassa sitä että tämä blogini ei nimenomaan ole "tekotaiteellinen" vaan enemmänkin "ei-taiteellinen". Sillä jos haluaisin antaa itsestäni taiteellisen kuvan käyttäisin juuri nimenomaan muunlaatuisia kliseitä kuin mitä nyt käytän. Sillä jos haluaa vaikuttaa kultturellilta on lainattava eri kliseitä. Sen sijaan että teeskentelisin yläluokkaista, lainaisin sen kuluneita konventioita ja kutsuisin itseäni taiteilijaksi käytänkin hyvin matalalle arvostetun ja pöljänä pidetyn alakulttuurin latteita kliseitä.
Ja jos joku on lukenut blogiani sanotaan nyt vaikka edes yhden blogauksen, tietää sen että tämä on hyvin tärkeä osa tätä blogia. Teksteissäni on itsetarkoituksellisesti sivistyssanoja ja kirosanoja ristikkäin. Jos haluaisin vaikuttaa intellektuellilta älyköltä voisin tehdä tämän varsin helposti siivoamalla pois kaikki kirosanat. Kun "jumalaudan" ja "saatanan idioottipaskiaisen" jättää pois tai antaa niille konnotaatioiltaan siivotumman, poliittisesti korrektimman, paketoinnin, viestin saisi vaikuttamaan paljon älykkäämmältä. En tee tätä joten joko olen idiootti joka ei tiedosta sitä mitä tämä kirosanojen ja vastaavien käyttö tekee. Tai sitten teen tämän tahallani. (Ja koska kirjoitan tästä blogaukseen ... ergo.) Eli toisin sanoen vaikka "tekotaiteellisessa" onkin jotain ideaa jo, sekin lässähtää vajaaksi.
"jos sinulla on asiaa"
"Asiahan" voidaan määritellä hyvin monilla eri tavoin. Itse koen että minulla on paljonkin asiaa. Siis siinä mielessä, että mietin asioita ja ruodin niitä. Sen sijaan jos ajatellaan että "asia" on asiaa siinä mielessä missä jokin innostunut lapsi vaikka kertoo uusista sukistaan vierailulle tulevalle, niin minulla ei ole asiaa. Moni ajattelee että asia on viestinnällistä, jotain jonka tarkoitus on ns. jakaa asioita laajasti muiden ihmisten kanssa. Jos minusta yhden asian sopii oppia on se se, että pidän ihmisistä - en vain jaksa heitä. En ole "sosiaalinen". Minua ei kiinnosta jakaa asioita muiden ihmisten kanssa.
Toki tiedostan että kommentoija on varmasti ajatellut yleisestä yksityiseen. Usein blogeja kirjoitetaan "nrsistisesi" (ilman "a"ta). Tällöin ideana on kerätä hovi jonka keskiössä on itse. Tällöin ideana on jakaa ajatuksia jotta muut voisivat näppärästä kopioida niitä. Tällöin ideana on jakaa asioita muiden kanssa jotta muut reagoisivat niihin ja saisit sosiaalista feedbackia. Minun egoni ei tarvitse muita ihmisiä.
Julkisuudella onkin minun kohdallani aivan toinen merkitys. Se on harjoittelu.
* En voi ylikorotaa sitä miten vahva analogia julkisella bloginkirjoituksella on sen kanssa miten miekkailukoulullamme motivoidaan oppilaita päämääräsuuntaiseen harjoitteluun sillä että harjoittelut ruksitaan ilmoitustaululla näkyvään ruudukkoon. Se, että tulee tunnille ajoissa, harjoittelee joko 1½ tai 3 tuntia kokonaan ja sitten rastii tauluun joko 1 tai 2 rastia merkitsee sitä että sitä tulee harjoiteltua enemmän kuin ilman tämänlaista. Muutoin sitä miettisi että "vastahan sitä kävi". Keksisi tekosyitä. Blogini on julkinen sen takia että näen että olen harjoitellut taas. Tässä tärkeänä, kenties yllättävänä, auktorinani on myös "maatalousopintojeni perusharjoittelupaikkani isäntä" Markku Jaskari. Hän selitti että hyväksi tulee kun joka päivä oppii jonkin uuden asian, vaikka vain yhden. Blogin primääritarkoitus on olla julkinen näyttö siitä että tänäkin päivänä olen oppinut sen yhden uuden asian ainakin. Ilman julkisuutta minun olisi jossain määrin helpompi vain lähteä kaljalle tai tuijottaa tietokoneelta pornografiaa.
* Toinen asia on se, että harjoittelu ei voi olla itseensäkäpertyvää. Filosofiassa tämä uhka on vielä erityisen suuri. Mutta tosiasiassa moni tuntee "takapihasotureita" jotka ovat itseopettaneet itselleen youtube -videoiden avulla konsistentteja fundamentaalisia tekniikkavirheitä joiden poishiomiseen menee hirvittävän paljon aikaa. Filosofi taas helposti käpertyy presuppositionistiseen kuplaan. Siksi blogin ideana on myös se, että saan sopivaa palautetta. Toisin sanoen että saan ihmisiä joilla on uusia asioita joita en ole aiemmin muualta saanut. Ja saan tuttuja asioita joita en ole tässä yhteydessä osannut. Pääsääntönä ihanteeseen on sama kuin miekkailussa. Eli että homma olisi niin vaikeaa että ei voi sortua toistoon ja tylsyyteen. Mutta ei niin vaikeaa että olisi turhautunut.
Kommentoija on siis tässä kohden oikonut. Klassisessa retoriikassa kun tiedetään että viesti on kohdistettava siten että on viestin sisältö, jolla on viestin kohde jolla taas halutaan jotain tiettyä asiaa.
* Minun blogini ei kuitenkaan ole kovin poliittinen. En tavoittele suuria lukijamääriä. Joten suosionhakumenettelyt voidaan unohtaa. Ja minua ei pätkääkään kiinnosta lukeeko joku ääliö minun blogiani vai ei. Jos hänellä ei ole minulle mitään uutta opetettavaa, miksi helvetissä jaksaisin kiinnostua jostain yhdestä numerosta jossain abstraktissa blogin lukijamääräcounterissa?
* En yritä vaikuttaa kehenkään, silloinkaan kun aihe on poliittinen. Tämä näkyy esimerkiksi siitä miten homoasian kliseisyys on minulle turhauttavaa, enkä mieti asioiden poliittista etenemistä niinkään paljoa. Asialla joko on filosofis-argumentatiivinen minulle uusi kulma. Tai ei ole. (Ja jumalauta parasta olisi olla jos minun aikaani yrittää haaskata toisteisen paskanjauhamisen seuraamiseen, sellaisen joka etenee yhtä rivakasti kuin se saatanan kuivuessaan halkeava maali sen vitun laiskan naapurin betoniseinässä.) Jopa usein toistamassani kirkkokritiikissä pidän tärkeänä sitä, että asetan ehtoja lähinnä omalle jäsenyydelleni. Ja jos asiat eivät miellytä niin minä yksilönä ja ihmsenä pyydän kirkkoinstituutiota ja siinä työskenteleviä vetämään käteen ihan yksinään. Turhaumani ovat henkilökohtaisia, enkä välitä jos jotkut epäkiinnostavat ihmiset (~lue "käytännössä valtaosa ihmiskuntaa") tekee kanssani saman tahi eri ratkaisun.
Toisin sanoen blogini ei ole retorisella tasollaan epäonnistunut. Se on itse asiassa toista asiaa. Se on etäännyttävä. Peräti taktisesti etäännyttävä. Ja tältä osin se toimii helvetin hyvin. (Minulla on kognitiotieteestä akateemista koulutusta. Tältä osin voin vihjata että tiedän melko tarkasti mitä teen ja miksi. Joten mikään havaintopsykologiaan neurologiaan lähdeviittaamaton väitelause ja kommentti ei yksinkertaisesti vakuuta muusta kuin siitä että kommentoija on niin perseestä että kommentoi aiheesta ja asiasta johon ei jaksa sitten panostaa. Mikä on minun silmissäni kuolemansynti.)
Tarkalleen ottaen tekstini on, itse asiassa usein muotoilua ja ihan lauserakennetta myöten jossain jonka ymmärtämiseksi voisi olla tarpeen rakentaa analogia uncanny valley:yn ; Uncanny Valley on erikoinen ilmiö joka liittyy luotaantyöntävyyteen. Jos robotti näyttää vähän ihmismäiseltä, se on viehättävämpi kuin robotti joka ei ole ihmismäinen. Mutta jos robotti on hyvin lähellä ihmismäinen, ilman että se kuitenkaan kykenee imitoimaan ihmistä täysin, se koetaan luotaantyöntävänä ja vastenmielisenä. Kun suunnittelin blogini pääsääntöistä ilmiasua mietin sellaisia asioita kuin "otan käyttöön comic sans -fontin" ja "käytän lainauksissa (nykyisen vaaleansinisen sijasta) vaaleanpunaista". Ne olisivat olleet toki yksinään etäännyttäviä, mutta kokonaisuus ei olisi ajanut tavoitteitani. Blogini ulkoasun luotaantyöntävyys on asetettu hyvin huolellisesti tiettyyn hyvin herkkään tasapainopisteeseen. (Se on itse asiassa jossain määrin hieno, mutta tämä unohtuu koska se on luontaantyöntävä. Tämän vuoksi se voi näyttää jopa rumalta.)
Tarkoituksenani ei ole nimittäin häätää kaikkia lukijoita. En hae erikseen lukijoita mutta en erikseni myöskään aja heitä väkisin pois. Sen sijaan haluan että joka pysyy blogissani pystyy luopumaan Kahnemanin heuristiikan intuitiivisen, nopean kohtuullisen ja miellyttävän systeemi 1 käytöstä, ottamaan hitaan, työlään mutta tarkan systeemi 2 käyttöön. Ja nauttimaan tästä. Moni kärsii tästä. Blogini lauserakenteet, asenteet ja kaikki on asetettu siihen että jos lukee tekstiä on pakko keskittyä tekstiin. Jos et pysty keskittymään tekstiin, huomiosi herpautuu muualle etkä saa mistään tolkkua ja pääsi tulee kipeäksi. Tämä tukee sitä että blogini syvällinen teema on se, että samanaikaisesti (a) valtaosa ihmisistä oppii hyvinkin syvää filosofiaa työllä ja harjoittelulla (b) valtaosa ihmisistä on laiskoja intuitioiden ja ennakkoluulojensa täyttämiä paskoja joiden mielensisällöstä on haastavaa löytää mitään arvostettavaa.
"voi miettiä"
Kaiken kaikkiaan blogini ymmärtäminen vaatii sen, että olen Montaignen humanismia arvostava skeptikko ja renessanssi -ihminen aikana jolloin renessanssista on useampi vuosisata ja jolloin generalisteja ei oikeastaan tarvita mihinkään.
Blogini on, jumalauta, keravalaisen kylähullun tuotos. Vieläpä sellaisen keravalaisen joka on aikaisemmin asunut Korsossa. Ja vaikka mies on poistunut Korsosta, ei Korso ole poistunut miehestä. Syvä suhteeni itseen ja auktoriteettiuteen on se, että jokainen järjestelmä joka päästää minut johtotehtävään on perustavalta luonteeltaan jollain tavalla niin rikki että en kykene luottamaan siihen. (Mikä ei estä minua tekemästä asioita. En luota esimerkiksi ihmisiin. Ja käyn silti julkisilla paikoilla. Ja internetissä.)
Ja jos katsotaan niin maailmani on aika synkkä. Tai oikeastaan Montaignen tapaan puhun tiettyä sievistelyä vastaan ; Montaignen mukaan elämää ei voi ymmärtää - eikä ihminen voi olla viisas - jos hän ei ymmärrä että paska kuuluu pakettiin. Jos maalaustaiteeseen maalataan virkapuvussa pönöttävä setä, tämä kuvaa hyvin kapeaa osaa ihmisyydestä. Ja tämä on mielestäni vialla valtaosassa filosofiaa. Ja valtaosassa blogikulttuuria. Suosio ja miellyttävyys nousevat esille. Pitää puhua hienoin sanoin, ja välttää karkeuksia. Pitää käsitellä arvostavasti muiden ajatuksia ja välttää epäkohteliaisuuksia.
Tällä on hyvin tärkeä ja syvä vaikutus skeptikkouteeni. Jokainen tietää että moi'in hyvin karkealla kielellä esimerkiksi monia pseudotieteitä. Näiden tarkoituksena on kuitenkin lähinnä hioa "huonoa hyvää makua". Eli sitä että kykenen erottamaan hyvän argumentin ja analyysin puutteellisesta ja virheellisestä. Tässä on väistämätöntä että joskus tulee vastaan paskaa. Ja silloin pitää sanoa että se on paskaa. Sillä ei sitä pidä poiskaan kätkeä. Paska kuuluu pakettiin joten jotkin asiat ovat paskoja.
Monen ihmisen looginen päättelykyky, tieteellisten asioiden tunteminen ja vastaava on hyvin heikolla tolalla. Ja tämä ei estä heitä kommentoimasta - päin vastoin, Dunning-Kruger effect saa heidät varmuuteen ja he päätyvät antamaan twittertasoisia statementteja ikään kuin asiantuntijalausuntoina ympäri internettiä. Kun tämänlaiseen törmää on turhaa väittää tuotosta konvehdiksi vain siksi että siihen on heitetty koristeeksi jotain retorista tinapaperia ja oikeanvärinen tausta ja teksti. Ja auktoriteetinnäköinen pönötyskuva valkoisessa takissa (á 9€).
Harvan on kuitenkaan vaikeaa tajuta sitä että en ole siivoamassa paskaa. Moni ajattelee että latistan ihmisyyden skientistiseen kuplaan välittömästi kun sanon että jokin on paskaa. Mutta tosiasiassa menen toiseen äärimmäisyyteen. Olen blogissani hyvin toistuvasti korostanut sitä, että ihminen ei ole kovin järkevä, eikä ennen kaikkea muuta mieltään rationaalisin argumentein. Kuvaan itseäni myös usein negatiivisiksi miellettävin kuvauksin. Esimerkiksi itsetunnustan itseni kusipääksi. Näillä korostan sitä että paska paitsi on olemassa, niin myös kuuluu pakettiin. Valtaosa ihmisen välisestä kommunikaatiosta on paskaa. On hyvä näyttää sen olemassaolo. Ja tässä pseudotieteilijät ovat erinomaisia demonstraatioiden rakentajia.
Tämä johtuu siitä että vaikka en arvostakaan ihmistä, en hänen argumenttiaan enkä mitään muutakaan. En edes välitä mitä heille tapahtuu. (Ja usein jopa toivon heille hyvää loppuelämää, kunhan se on lyhyt ja/tai muualla kuin missä itse olen.) Niin kutenkin jäljelle jää jotain. Tämä on se asia jota hyvin harva tiedostaa. Moni redusoi arvostettavuuden noihin edellämainitsemiini. Ja ajattelee että kritiikki on samaa kuin sensuuri. Etenkin jos halveksii kritisoidun kohteen asennemaailmaa ja argumentteja ja kaikkia vastaavia piirteitä. ~ Mutta ei. Paska kuuluu pakettiin ja jos sensuuriajatus olisi kohdallani tosi niin asenteeni ei esimerkiksi saisi minua vakavasti miettimään mitä sanottavaa jostain yhden lauseen pinnallisesta kommentista voi saada irti. Paska on osana pakettia. Ja sitä kautta minullakin on lupa kasata oma osani inhimillisen älyllisen kommunikaation soppaan.
Ja ilmeisesti tälle on tilaa. Sillä jos lukijamääriin vetoaminen olisi tarpeen, niin kerron nyt sen verran että tässä blogissa on ollut useita satoja tuhansia lukijoita. Egoni miltei mainostaa että blogillani on "lähemmäs miljoona" lukijaa. Mutta se olisi makuuni väärällä tavalla brassailevaa. Väitän että blogiini kommentin jättänyt "luettavuuden asiantuntija" ei itse ole rakentanut blogia jolla olisi tätä blogia laajempi lukijakunta. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että vaikka valtaosa ylläolevasta unohdettaisiin. Niin siltikin tilanne olisi se, että jos tavoittelisin mahdollisimman suurta suosiota, minun ei kannattaisi hakea suosituksia tai ohjeita tältä kommentoijalta. Sillä hänellä ei ole näyttöä ja resumeeta siihen että hänen sanomansa olisi asiantuntevaa ja toimivaa. Ja tämänlaiset asiat merkitsevät soveltamispuolella vain aivan kaiken täysin kaikessa.
Itse asiassa blogini suosio on ällistyttävä. Kun katsoo sitä määrää mitä olen tehnyt tietoisia ratkaisuja jotka nimenomaan vähentävät lukijamääriä, on hyvin jännittävää että moni ihan oikeasti on niin kiinnostunut että kaikesta vaivasta huolimatta haluaa lukea näitä juttuja. Se on minulle hyvin imartelevaa. Olen osa inhimillistä kulttuuria, olen paskansuoltaja muiden joukossa. Siinä voi nostaa häntää ja vääntää kikkareen.
* Toki hyvää mieltä tuottaa myös se, että henkilö joka ei "selvästi kuulu kohderyhmääni" siinä mielessä että hän ei herätä kiinnostustani eikä sympatiaani, vaan ärsytyksen ja vittuuntumisen, ilmoittaa erikseen että ei halua lukea blogiani. Sellainen kertoo että etäännytysmenetelmäni toimivat oleellisella ja syvällisellä tavalla oikein. Mitä vähemmän tuollaisia, sitä vähemmän tylsistymisestä johtuvaa ärsytystä.
* Blogissa lukijamäärää lasekee mm. se, että en tee lyhyitä blogauksia. Se, että en tee niitä kolme kertaa viikossa. Se, että en tee niitä jostain yhdestä tietystä aiheesta tai teemasta. Ja se, että tiedetysti blogit jotka kombinoivat asiablogausten ja puhtaasti huumoritarkoituksellisten viestien välillä eivät oikein menesty. Samoin kuin se, että vaikeustasoni on pahinta mahdollista sorttia : Se on liian vaikeaa normitallaajalle mutta liian pinnallista ammattifilosofeille. Se, että Ja ne lukemattomat muut detaljit joista osa löytyy jo aiemmin tästä tekstistä. Voisin kirjoittaa näistä lisääkin mutta tämä tarpeettomasti paisuttaisi tätä blogausta monisivuiseksi kirjaksi.
Eli kaiken kaikkiaan kommentoija oli oikeassa. Paitsi että hän ei ymmärtänyt miksi teen blogia, kenelle sitä teen ja miksi siinä on mitäkin ratkaisuja. (Ja sen sijaan päätti oikoa, olettaa ja päsmäröidä.) Hänellä ei ollut käsitystäni blogini isojen linjojen filosofiasta - saati että osaisi soveltaa niitä käsittelyssä olevaan aiheeseen. Hän ei myöskään tarjonnut keskustelulle oikein mitään muutakaan, mukaanlukien hyvät tavat, tuntemuksen aiheen kannalta oleellisesta retoriikan perinteen ja käytettävyyden asiasisältöjen hallinnasta. Hän kuitenkin toi esille oleellisia sanoja joiden ympärille voi rakentaa jotain sisältöä. Paskan ympärille saa rakennettua kauniin paskakukkasen. Kun vaan näkee vähän vaivaa. Kyllä tämänlainen ihmisyyteen kuuluu. Ja siksi se ei saa olla filosofille vierasta. Ei edes harrastajalle. Mikä ei tokikaan tarkoita sitä että en toivoisi että kommentoija haistaisi paskan. (Kuvainnollisen paskan. Tai itse asiassa mielellään konkreettisenkin, jos vastaan tulee, mutta se ei ole välttämätöntä.) Ja mieltäni lohduttaa se, että hän luultavasti haistaakin, sillä sen tyyppisiin asioihin varmasti törmää jos kovin yleisenä tapana on se, että käy kokeilunomaisesti piereskelemässä vastatuuleen.
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Naama pitkällä (pareidolatry)
Rippikoulussa käydessäni rippikoulunopettajani Seija Aarto näytti eräänlaisena keventävänä välipalana valokuvan joka oli otettu Jeesuksesta. Kuva oli mustavalkoinen ja se koostui lähinnä erilaisista tummista pilkuista. Jotkut näkivät tässä Jeesuksen kasvot. Itsekin kykenin näkemään sen, kun ensin oltiin annettu vihjeitä. Joukossa oli yksi tai kaksi jotka eivät kyenneet hahmottamaan Jeesuksen kasvokuvaa kyseisestä pisteiden rykelmästä. ; Aarto kertoi kuinka hän ei ollut aluksi huomannut itsekään kasvokuvaa, mutta sitten kun hän oli huomannut sen, oli kokemus ollut mainittavan voimakas. Hieman kuin suomut olisivat pudonneet silmiltä. (Tämä oli luultavasti kuvainnollista kieltä joka ei viittaa piilolinsseihin.)
Tämä tarina oli jollain tavalla vetoava. Tämä ei yllätä, sillä uskovaisilla on paljon erilaisia pareidoliapohjaisia kertomuksia joita he pitävät tärkeänä. "Research Digest" viittaakin tuoreeseen tutkimukseen jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen taipumus pareidoliaan, mutta että uskovaisilla ihmisillä tämä on selkeästi voimakkaampi kuin muilla. Uskovaiset näkevät muunlaisia ihmisiä helpommin "kasvoja joita ei edes ole".
Teologiassa tämänlaista lähestymistapaa ei yleensä arvosteta. "Filosofien Jumala" kun on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi antropomorfistinen ja pareidoliaa käyttävä Jumalakokemusten hakeminen näyttäytyykin helposti lapsellisena, epäsofistikoituneena. Samanaikaisesti jos pitää kuvata uskoa ja se mikä vakaumuksellisilla ihmisillä on mielessään, on hyvä huomata että juuri tämä on se joka ihmisiä vetoaa. Esitänkin suoraan että "Filosofien Jumala" ja "sofistikoitunut teologia" itse asiassa rakentaa Jumalakäsityksen joka ei oikeastaan mitenkään aidosti liity esimerkiksi siihen mistä kristinuskovat tekevät ja uskovat. Valtaosa kristityistä ja heidän jumalasuhteistaan on "filosofien jumalaan" heijastettuna pelkkää taikauskoa.
1: Tässä on tosin omituinen kaksoisstandardi. Sillä pareidolia ja antropomorfismi ovat "sofistikoituneiden teologien" käsittelyssä naurettavaa taikauskoa jos ja vain jos he ovat vastaamassa uskontokriitikon näkemyksiin jossa (a) uskonnollisuudelle haetaan selitystä psykologiasta Raamatun ja Herran Ilmoituksen ulkopuolelta (b) kritisoidaan jotain uskonnollisten tapaa tai tekoa tai ideologiaa jossa pohjalla on tämänlainen psykologinen efekti. "Sofistikoituneet teologit" eivät jostain syystä osaa olla niin koherentteja että moittisivat että "juoskaa vittuun kirkosta, te taikauskoiset". Jos puhe kohdistetaan uskovaisiin ei pareidoliassa tai muussa olekaan yht'äkkiä mitään väärää, moitittavaa, naurettavaa tai epäkristillisyyttä tai mitään muutakaan mikä ei kirkkoon ja uskoon nasakkaasti kuuluisi. Eli ilmeisesti nämä eivät kuulu uskontoon jos ja vain jos ateisti sattuu kritisoimaan niitä.
Moni näkee tämän siten että teologit todella oppivat jotain. Itse näkisin enemmänkin niin että "jumalatodistusteologit ja heistä haarautuneet teologiasuuntaukset" eivät ollenkaan kykene tarttumaan käsittelemäänsä ilmiöön. Tämä ei tietysti yllätä koska he ovat valinneet lähtökohdakseen premisseihin perustuvan rationalistisen lähestymistavan, jonka ongelma on vanhastaan ollut se, että se on kyennyt rakentelemaan koherentteja maailmanselityksiä joiden ainoa vika on se, että ne eivät oikeastaan kuvaa kohdettaan.
Toki vastapuolellakin on ongelma. Monille ateisteille pareidolia on jotain joka viittaa siihen että uskovaisuus on ikään kuin mielisairauden jonkinlainen lievämuotoinen ilmentymä. Toisaalta kaikki pareidolian tutkimiseen liittyvä onkin tavattu helposti nähdä hyvin loukkaavana. Pascal Boyer ja muut vastaavat uskontoa psykologian kautta lähestyvien kohtaamaa vastarintaa on kuvattu hyvin hänen kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat", jossa psykologia nähdään uskonnollisesti eineutraalina. (Samoista syistä miksi toiset näkevät psykologian poliittisena. Eli koska puurot ja vellit menevät sekaisin.) Kuitenkin psykologia selittää sen, että minkä kautta ihmiset uskovat Jumalaan ja minkälaiseen Jumalaan he uskovat. Ja millä ehdoin he ovat valmiita uskomaan Jumalaan. (Boyerin kirjaa lukiessa vahvana teemana on se, että usein se mitä ne tosiasiassa ovat, eroaa aivan selkeästi siitä mitä ihmiset kertovat.)
Asiassa on kuitenkin pieni yksityiskohta ; Psykologia kuitenkin antaa induktiivista tukea sille, miksi ihmiset uskovat Jumalaan riippumatta siitä onko tämä olemassa vai ei ole. Uskovaiset eivät tämänlaista selitystä tarvitse, se ei ole heille kiinnostavaa. Ateisteille tämänlaiset ovat elinehto. Näin ollen vaikka data sopiikin sekä ateismiin että teismiin saumattomasti, korroboraation kannalta ateistien teoria vahvistuu jokaisen pareidolian kaltaisen ilmiön kohdalla (pikkuriikkisen) mutta uskovaisille vastaavaa muutosta ei tapahdu.
Tämä tarina oli jollain tavalla vetoava. Tämä ei yllätä, sillä uskovaisilla on paljon erilaisia pareidoliapohjaisia kertomuksia joita he pitävät tärkeänä. "Research Digest" viittaakin tuoreeseen tutkimukseen jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen taipumus pareidoliaan, mutta että uskovaisilla ihmisillä tämä on selkeästi voimakkaampi kuin muilla. Uskovaiset näkevät muunlaisia ihmisiä helpommin "kasvoja joita ei edes ole".
Teologiassa tämänlaista lähestymistapaa ei yleensä arvosteta. "Filosofien Jumala" kun on pelkkää aktuaalisuutta. Siksi antropomorfistinen ja pareidoliaa käyttävä Jumalakokemusten hakeminen näyttäytyykin helposti lapsellisena, epäsofistikoituneena. Samanaikaisesti jos pitää kuvata uskoa ja se mikä vakaumuksellisilla ihmisillä on mielessään, on hyvä huomata että juuri tämä on se joka ihmisiä vetoaa. Esitänkin suoraan että "Filosofien Jumala" ja "sofistikoitunut teologia" itse asiassa rakentaa Jumalakäsityksen joka ei oikeastaan mitenkään aidosti liity esimerkiksi siihen mistä kristinuskovat tekevät ja uskovat. Valtaosa kristityistä ja heidän jumalasuhteistaan on "filosofien jumalaan" heijastettuna pelkkää taikauskoa.
1: Tässä on tosin omituinen kaksoisstandardi. Sillä pareidolia ja antropomorfismi ovat "sofistikoituneiden teologien" käsittelyssä naurettavaa taikauskoa jos ja vain jos he ovat vastaamassa uskontokriitikon näkemyksiin jossa (a) uskonnollisuudelle haetaan selitystä psykologiasta Raamatun ja Herran Ilmoituksen ulkopuolelta (b) kritisoidaan jotain uskonnollisten tapaa tai tekoa tai ideologiaa jossa pohjalla on tämänlainen psykologinen efekti. "Sofistikoituneet teologit" eivät jostain syystä osaa olla niin koherentteja että moittisivat että "juoskaa vittuun kirkosta, te taikauskoiset". Jos puhe kohdistetaan uskovaisiin ei pareidoliassa tai muussa olekaan yht'äkkiä mitään väärää, moitittavaa, naurettavaa tai epäkristillisyyttä tai mitään muutakaan mikä ei kirkkoon ja uskoon nasakkaasti kuuluisi. Eli ilmeisesti nämä eivät kuulu uskontoon jos ja vain jos ateisti sattuu kritisoimaan niitä.
Moni näkee tämän siten että teologit todella oppivat jotain. Itse näkisin enemmänkin niin että "jumalatodistusteologit ja heistä haarautuneet teologiasuuntaukset" eivät ollenkaan kykene tarttumaan käsittelemäänsä ilmiöön. Tämä ei tietysti yllätä koska he ovat valinneet lähtökohdakseen premisseihin perustuvan rationalistisen lähestymistavan, jonka ongelma on vanhastaan ollut se, että se on kyennyt rakentelemaan koherentteja maailmanselityksiä joiden ainoa vika on se, että ne eivät oikeastaan kuvaa kohdettaan.
Toki vastapuolellakin on ongelma. Monille ateisteille pareidolia on jotain joka viittaa siihen että uskovaisuus on ikään kuin mielisairauden jonkinlainen lievämuotoinen ilmentymä. Toisaalta kaikki pareidolian tutkimiseen liittyvä onkin tavattu helposti nähdä hyvin loukkaavana. Pascal Boyer ja muut vastaavat uskontoa psykologian kautta lähestyvien kohtaamaa vastarintaa on kuvattu hyvin hänen kirjassaan "Ja ihminen loi Jumalat", jossa psykologia nähdään uskonnollisesti eineutraalina. (Samoista syistä miksi toiset näkevät psykologian poliittisena. Eli koska puurot ja vellit menevät sekaisin.) Kuitenkin psykologia selittää sen, että minkä kautta ihmiset uskovat Jumalaan ja minkälaiseen Jumalaan he uskovat. Ja millä ehdoin he ovat valmiita uskomaan Jumalaan. (Boyerin kirjaa lukiessa vahvana teemana on se, että usein se mitä ne tosiasiassa ovat, eroaa aivan selkeästi siitä mitä ihmiset kertovat.)
Asiassa on kuitenkin pieni yksityiskohta ; Psykologia kuitenkin antaa induktiivista tukea sille, miksi ihmiset uskovat Jumalaan riippumatta siitä onko tämä olemassa vai ei ole. Uskovaiset eivät tämänlaista selitystä tarvitse, se ei ole heille kiinnostavaa. Ateisteille tämänlaiset ovat elinehto. Näin ollen vaikka data sopiikin sekä ateismiin että teismiin saumattomasti, korroboraation kannalta ateistien teoria vahvistuu jokaisen pareidolian kaltaisen ilmiön kohdalla (pikkuriikkisen) mutta uskovaisille vastaavaa muutosta ei tapahdu.
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
Vääristä syistä
Ensimmäinen osallistumishenkinen kontaktini "filosofiaan filosofian nimellä" tapahtui yläasteella. Koulussamme oli valinnaisten aineiden joukossa vapaaehtoinen kurssi (1kpl) filosofiasta. En oikeastaan tiennyt mistä asiassa on kysymys. Filosofialla oli hieman etäinen rooli ; Sanan olin toki kuullut ja että se on jotenkin ovelaa ja viisasta.
Valitsin kurssin pääasiassa siksi, että kurssiin kuului ulos koulurakennuksesta menemistä, filosofisia retkiä lähikahviloihin. Lisäksi pidin kurssin opettajaa, Timo Laulajaa, huumorintajuisena opettajana, joten päädyin kurssille kahvinhimon ja huvituksenhaku mielessäni. Joku voisi sanoa että olin kurssilla ns. totaalisen vääristä syistä. Mutta sen ajan koulunkäyntini oli yleisesti ottaen tätä. ~ Kouluaineet siihen aikaan kun olivat kahdenlaisia. Niitä joissa pärjäsin hyvin ja joiden eteen minun ei tarvinnut tehdä työtä ; Matemaattiset ja humanistiset aineet olivat minulle äärimmäisen helppoja, jopa tylsistymiseen asti ; Tuntui että läsnäolo riittää ja saa sopivan hyvän numeron pelkästään sillä. Ja niitä joiden kanssa pärjäsin huonosti ja oikein mikään määrä työtä ei tuntunut tekevän muutosta, esimerkiksi kaikki kieliaineet ja liikunta olivat minulle totaalisen vaikeita. Koulu oli yleisesti ottaen rooliltaan minulle "jotain". Asennevammaa minulla ei opettajien mukaan ollut, halusin vain päästä kohtuu hyvään tulokseen minimaalisella määrällä työtä. ~ Ajattelin että filosofia olisi minulle helppoa, ainakin verrattuna siihen että ottaisin vaikkapa ranskan kielen. Valintana filosofiankurssi ei ollut ilmiselvä, mutta se oli kuitenkin varsin johdonmukaista laiskan laskelmoivaa minua.
Kun kävimme kahviloissa, ei minussa tapahtunut mitään erityistä viisauden kasvua. Filosofisimmat kysymykset mielessäni pyörivät enimmäkseen sellaisten kysymysten kuten "Saako samaan hintaan santsikupin?" ja "Onko jälkiruokia X viellä jäljellä?" Suosikkireissuni oli filosofinen retki "Kahvila Maireaan" (sittemmin konkurssissa), jossa oli erikoistarjous jonka mukaan tietyllä rahamäärällä sai juoda kahvia niin monta kuppia kuin halusi. (Join 12 kuppia, kisasimme erään toisen filosofian kurssilaisen kanssa.)
Lukiossa tilanne ei ollut hirveän paljon parempi. Siellä tarjolla oli yksi pakollinen kurssi filosofiaa. Kävin sen, enkä ottanut edes jatkokurssia. Tämän kurssin aikana olin sentään kypsynyt sen verran että älysin pysyä aiheessa - valitettavasti tärkeänä roolinani oli myös kysyä arkielämän pohjalta provokatiivisia kysymyksiä aiheisiin. Opettajamme Seija Aarto - jonka vaikutus minulle on suuri, mutta samalla tavalla hajanainen, epämääräine, omituinen, pelottava ja kaksijakoinen kuin opettaja Severus Kalkaroksen rooli "Harry Potter" -sarjassa - joutui kohtaamaan minulta esimerkiksi sellaisia kuin "Mikä on filosofian merkitys kun filosofiaa ei voi syödä eikä myydä?". Tämä kysely oli asianmukaista, koska filosofia jonka olin oppinut näytti varsin omituiselta, filosofian arvon tuhoavalta ; Miksi ihmeessä pitäisi ottaa huomioon joku Humen ajatus induktion ongelmasta, jossa henkenä näyttää olevan äärimmäinen paranoija ; Kenties menenkin aamulla jääkaapille jossa kananmuna näyttää kananmunalta, mutta elämänkokemukseni mukainen oletus sen ravitsevasta voimasta onkin katkennut ja se onkin verrannollinen arsenikkiin, tappavaan myrkkyyn. Ihmettelin että miksi tämänlaista saivartelua pitäisi ottaa mitenkään vakavasti.
Joku voisi jopa sanoa että tuohon aikaan kävin koko lukiota vääristä syistä. Lukio oli vain jotain "joka kuului käydä kun olin aika hyvä koulussa" ja koska siitä sai ylioppilaslakin. Ja lukio oli tietysti myös kätevä ihmisten kokoontumispaikka. Joten siellä oli paljon (a) kavereita (b) tyttöjä (c) tyttökavereita.
Varsinainen akatteemisen saivartelun, filosofian, arvostus "kasvoi minulle" vasta melko pitkästi lukiota pääsemisen jälkeen. Voidaankin sanoa että osasin kontekstoida osaamani, Humen saivartelun lokeroiminen kysymykseen "mikä on tietoa" muutti koko suhtautumistapaani ; Induktion ongelman kysymys ei enää ollut leikkiä vaihtoehtoisilla fantasiamaailmoilla vaan siinä oli kysymys perustelun metodiikasta, ehdottomuudesta ja ehdoista. Oikeastaan vasta tämän jälkeen olin tiellä josta minulla ei ollut paluuta.
Kuitenkin voidaan sanoa että alkulähtökohtani olivat monella tavalla parempia kuin se, mitä nyt voidaan pitää kypsänä. Sillä eräässä mielessä filosofia on aluksi ponnistanut elämästä. Ihmiset ovat jo ennen Sokratesta kysyneet ja ihmetelleet asioita. Vastauksia (edes vääriä sellaisia) saadakseen he ovat joutuneet turvautumaan jonkinlaiseen filosofiaan. Näille ihmisille filosofia oli väline ja välineenä tarpeellinen. Filosofia on ollut "elävää". Nykyään filosofia taas on helposti "erkaantunut arkitodellisuudesta" jonka vuoksi se ei enää ole samalla tavalla "elossa ja elävää", se kuvataan nykyään jonain jota akateemiset ihmiset kirjoittavat akateemisille ihmisille. "Filosofian filosofian nimellä" kulkeva vaikutusaluekin on tässä vaihtunut ; Filosofia ei enää ole tieteiden äiti, vaan teologian pikkupiika ja tiedemaailman silloin tällöin liikaa viinaa juova renki.
Ennen filosofia oli sitä, että kysyttiin "onko kuoleman jälkeen elämää?" nyttemmin se on sitä että kysytään "onko filosofian jälkeen elämää?" ; Kokemusmaailmallisesti filosofian rooli on muuttunut sen veran paljon, että on syytä rinnastaa filosofiaa elämäntapana elävään ihmiseen ja akateemista filosofiaa muumioon. Ne näyttävät yllättävän paljon samalta, mutta niissä on tästä analogisuudestaan huolimatta valtava ero ; Jos vaikkapa Sokrateelta - tai tarkemmin "etenkin häneltä" - oltaisiin kysytty, että mihn tarvitaan filosofiaa joka on irtautunut arjesta ja elämästä, hän olisi ihmetellyt, koska filosofian koko oikeutus tuli hänelle siitä että se oli mukana arjessa ja elämässä. ~ Jos hänelle oltaisiin esitetty että tulevaisuudessa filosofiksi kutsutaan ihmistä, joka on ulkolukuna opetellut sokraattisen metodin tunnuspiirteet, hän olisi kenties jopa ihmetellyt että mikä ihmeen metodi se on. Ja tämän jälkeen hän olisi mahdollisesti piinannut vastaajaa erilaisilla horjuttavilla kysymyksillä ja naureskellut ajatukselle tätä kautta.
Tässä mielessä olin kenties filosofisesti kypsimmilläni yläasteella ja filosofisesti luovimmillani lukiossa. Nyt minulla on tarjota vain "kypsyneitä ajatuksia" jotka mitä ilmeisemmin "kypsyttävät" ties keiden ihmisten mieliä, yleensä ei tosin sivistymiseen vaan ärsyyntymiseen.
Kirjoittaja on epävarma siitä, missä määrin hän harjoittelee (ei harjoita) yhä filosofiaa vääristä syistä ; Ehkä filosofia ei kiinnostaisi minua, jos filosofeille ei sallittaisi omituisuuksia, nimenomaan sellaisia omituisuuksia joita tavallinen ihminen - ja etenkin skientisti - joutuisi vakavasti puolustelemaan erikseen.
Valitsin kurssin pääasiassa siksi, että kurssiin kuului ulos koulurakennuksesta menemistä, filosofisia retkiä lähikahviloihin. Lisäksi pidin kurssin opettajaa, Timo Laulajaa, huumorintajuisena opettajana, joten päädyin kurssille kahvinhimon ja huvituksenhaku mielessäni. Joku voisi sanoa että olin kurssilla ns. totaalisen vääristä syistä. Mutta sen ajan koulunkäyntini oli yleisesti ottaen tätä. ~ Kouluaineet siihen aikaan kun olivat kahdenlaisia. Niitä joissa pärjäsin hyvin ja joiden eteen minun ei tarvinnut tehdä työtä ; Matemaattiset ja humanistiset aineet olivat minulle äärimmäisen helppoja, jopa tylsistymiseen asti ; Tuntui että läsnäolo riittää ja saa sopivan hyvän numeron pelkästään sillä. Ja niitä joiden kanssa pärjäsin huonosti ja oikein mikään määrä työtä ei tuntunut tekevän muutosta, esimerkiksi kaikki kieliaineet ja liikunta olivat minulle totaalisen vaikeita. Koulu oli yleisesti ottaen rooliltaan minulle "jotain". Asennevammaa minulla ei opettajien mukaan ollut, halusin vain päästä kohtuu hyvään tulokseen minimaalisella määrällä työtä. ~ Ajattelin että filosofia olisi minulle helppoa, ainakin verrattuna siihen että ottaisin vaikkapa ranskan kielen. Valintana filosofiankurssi ei ollut ilmiselvä, mutta se oli kuitenkin varsin johdonmukaista laiskan laskelmoivaa minua.
Kun kävimme kahviloissa, ei minussa tapahtunut mitään erityistä viisauden kasvua. Filosofisimmat kysymykset mielessäni pyörivät enimmäkseen sellaisten kysymysten kuten "Saako samaan hintaan santsikupin?" ja "Onko jälkiruokia X viellä jäljellä?" Suosikkireissuni oli filosofinen retki "Kahvila Maireaan" (sittemmin konkurssissa), jossa oli erikoistarjous jonka mukaan tietyllä rahamäärällä sai juoda kahvia niin monta kuppia kuin halusi. (Join 12 kuppia, kisasimme erään toisen filosofian kurssilaisen kanssa.)
Lukiossa tilanne ei ollut hirveän paljon parempi. Siellä tarjolla oli yksi pakollinen kurssi filosofiaa. Kävin sen, enkä ottanut edes jatkokurssia. Tämän kurssin aikana olin sentään kypsynyt sen verran että älysin pysyä aiheessa - valitettavasti tärkeänä roolinani oli myös kysyä arkielämän pohjalta provokatiivisia kysymyksiä aiheisiin. Opettajamme Seija Aarto - jonka vaikutus minulle on suuri, mutta samalla tavalla hajanainen, epämääräine, omituinen, pelottava ja kaksijakoinen kuin opettaja Severus Kalkaroksen rooli "Harry Potter" -sarjassa - joutui kohtaamaan minulta esimerkiksi sellaisia kuin "Mikä on filosofian merkitys kun filosofiaa ei voi syödä eikä myydä?". Tämä kysely oli asianmukaista, koska filosofia jonka olin oppinut näytti varsin omituiselta, filosofian arvon tuhoavalta ; Miksi ihmeessä pitäisi ottaa huomioon joku Humen ajatus induktion ongelmasta, jossa henkenä näyttää olevan äärimmäinen paranoija ; Kenties menenkin aamulla jääkaapille jossa kananmuna näyttää kananmunalta, mutta elämänkokemukseni mukainen oletus sen ravitsevasta voimasta onkin katkennut ja se onkin verrannollinen arsenikkiin, tappavaan myrkkyyn. Ihmettelin että miksi tämänlaista saivartelua pitäisi ottaa mitenkään vakavasti.
Joku voisi jopa sanoa että tuohon aikaan kävin koko lukiota vääristä syistä. Lukio oli vain jotain "joka kuului käydä kun olin aika hyvä koulussa" ja koska siitä sai ylioppilaslakin. Ja lukio oli tietysti myös kätevä ihmisten kokoontumispaikka. Joten siellä oli paljon (a) kavereita (b) tyttöjä (c) tyttökavereita.
Varsinainen akatteemisen saivartelun, filosofian, arvostus "kasvoi minulle" vasta melko pitkästi lukiota pääsemisen jälkeen. Voidaankin sanoa että osasin kontekstoida osaamani, Humen saivartelun lokeroiminen kysymykseen "mikä on tietoa" muutti koko suhtautumistapaani ; Induktion ongelman kysymys ei enää ollut leikkiä vaihtoehtoisilla fantasiamaailmoilla vaan siinä oli kysymys perustelun metodiikasta, ehdottomuudesta ja ehdoista. Oikeastaan vasta tämän jälkeen olin tiellä josta minulla ei ollut paluuta.
Kuitenkin voidaan sanoa että alkulähtökohtani olivat monella tavalla parempia kuin se, mitä nyt voidaan pitää kypsänä. Sillä eräässä mielessä filosofia on aluksi ponnistanut elämästä. Ihmiset ovat jo ennen Sokratesta kysyneet ja ihmetelleet asioita. Vastauksia (edes vääriä sellaisia) saadakseen he ovat joutuneet turvautumaan jonkinlaiseen filosofiaan. Näille ihmisille filosofia oli väline ja välineenä tarpeellinen. Filosofia on ollut "elävää". Nykyään filosofia taas on helposti "erkaantunut arkitodellisuudesta" jonka vuoksi se ei enää ole samalla tavalla "elossa ja elävää", se kuvataan nykyään jonain jota akateemiset ihmiset kirjoittavat akateemisille ihmisille. "Filosofian filosofian nimellä" kulkeva vaikutusaluekin on tässä vaihtunut ; Filosofia ei enää ole tieteiden äiti, vaan teologian pikkupiika ja tiedemaailman silloin tällöin liikaa viinaa juova renki.
Ennen filosofia oli sitä, että kysyttiin "onko kuoleman jälkeen elämää?" nyttemmin se on sitä että kysytään "onko filosofian jälkeen elämää?" ; Kokemusmaailmallisesti filosofian rooli on muuttunut sen veran paljon, että on syytä rinnastaa filosofiaa elämäntapana elävään ihmiseen ja akateemista filosofiaa muumioon. Ne näyttävät yllättävän paljon samalta, mutta niissä on tästä analogisuudestaan huolimatta valtava ero ; Jos vaikkapa Sokrateelta - tai tarkemmin "etenkin häneltä" - oltaisiin kysytty, että mihn tarvitaan filosofiaa joka on irtautunut arjesta ja elämästä, hän olisi ihmetellyt, koska filosofian koko oikeutus tuli hänelle siitä että se oli mukana arjessa ja elämässä. ~ Jos hänelle oltaisiin esitetty että tulevaisuudessa filosofiksi kutsutaan ihmistä, joka on ulkolukuna opetellut sokraattisen metodin tunnuspiirteet, hän olisi kenties jopa ihmetellyt että mikä ihmeen metodi se on. Ja tämän jälkeen hän olisi mahdollisesti piinannut vastaajaa erilaisilla horjuttavilla kysymyksillä ja naureskellut ajatukselle tätä kautta.
Tässä mielessä olin kenties filosofisesti kypsimmilläni yläasteella ja filosofisesti luovimmillani lukiossa. Nyt minulla on tarjota vain "kypsyneitä ajatuksia" jotka mitä ilmeisemmin "kypsyttävät" ties keiden ihmisten mieliä, yleensä ei tosin sivistymiseen vaan ärsyyntymiseen.
Kirjoittaja on epävarma siitä, missä määrin hän harjoittelee (ei harjoita) yhä filosofiaa vääristä syistä ; Ehkä filosofia ei kiinnostaisi minua, jos filosofeille ei sallittaisi omituisuuksia, nimenomaan sellaisia omituisuuksia joita tavallinen ihminen - ja etenkin skientisti - joutuisi vakavasti puolustelemaan erikseen.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Uran alku.
Lasken itseni filosofian harrastajaksi. Näin ei ole aina ollut. Tälle asiantilalle on siis jokin muutosjatkumo. Itse lasken sen ajattelutavan sijasta tunteeksi siitä että harrastaa kyseistä asiaa. Ja tälle on tietty piste.
Se ei ollut lapsena. Lapsena olin toki outo. Pilkoin marjoja. Tosin osasin lukea ennen kouluun menoa, mutta mitään "Miinan ja Manun aapista" monimutkaisempaa en ollut miettinyt. Ala -asteella purin mutaa vapaaehtoisesti ja pakollisesti. Olin enemmän "Luonto" kuin muuta. Tosin jotain lähtökohtaa alkoi olemaan, koska yksi opettaja jonka nimi on jäänyt valitettavasti unholaan, selitti kuinka olen "kävelevä tietosanakirja". Osasin tunnistaa lintuja. Pelailin shakkia epämääräisen huonolla mutta nousujohteisella menestyksellä. Filosofisinta teoissani oli Jim Davisin "Karvinen" -sarjakuvien fanittaminen.
Se ei ollut yläasteella, vaikka osallistuin silloin vapaaehtoiseen filosofian kurssiin, jota piti Timo Laulaja. Muistan kurssin melko hyvin. Osallistuin sen tiimoilla jopa paneelikeskusteluun, johon kaikki kurssin käyneet eivät osallistuneet. Vapaaehtoisesti ylimääräistä. Olin kuitenkin pikemminkin "outo vitsimies". Luin kaunokirjallisuutta, lähinnä klassikoita. Pidin venäläisistä kirjoista. Tätä sitä saa, kun elää ilman tietokonetta. Vasta tässä iässä sammakoiden kaivelu lakkasi kiinnostamasta. Lapsettaminen lakkasi, kypsä en ole vieläkään.
Se ei ollut myöskään lukiossa. Otin sielläkin filosofiaa. Lukion filosofiasta minulla ei ole mitenkään erityisen hyvää kuvaa. Sain ihan kelpo numeron osaamatta mitään, ymmärtämättä mitään. Tai kuten silloinen filosofian opettaja Seija Aarto sanoi lukion lopussa että ajatteluni oli siinä vaiheessa kehittynyt huimasti. Tämä tarkoittaa tietysti lähinnä sitä että menneisyys ei ollut kovin kehuttava. Se, jolla kiitettävän numeroksi vedin. Lukioaikana elin pikemminkin kunnon nörtin elämää, tietokoneita, pelejä, koodaamista, roolipelaamista ja muuta vastaavaa. Paitsi että sotkin siihenkin vääränlaisia elementtejä, kuten tyttöjä ja tappelua. Lisäksi minulla oli tuolloin vahva kiinnostus kasveihin; Tarkalleen ottaen käyttötapoihin. Jos suomessa kasvaa kasvi, joka on myrkyllinen tai huumaava, niin tiesin siitä. Tämä viimeisin on tietysti tavallaan nörttiä, tavallaan ei. En ole koskaan oikein osannut olla tyylipuhtaasti mitään.
Se ei tullut armeijassa, vaikka siellä myös alan kirjallisuus oli lukulistallani. Kyllä sielläkin oli iltaisin turhaa aikaa lukea. B -miehenä alkupuolella, ennen "tiettyjä vaikeuksia tietyn päällystön henkilön kanssa" oli aikaa melko paljon. Aamulla herätys 6:lta, syömään 12 ja iltavapaa 18. Turhaa aikaa, jona kukaan ei valvonut. En laskenut itseäni filosofistiseksi. Toki kävin erikoisia teologisia keskusteluja aseistakieltäytyjien kanssa. Osa niistä oli ihan mukaviakin. Luin jopa Riku "Riksa" Rinne -tuotantoja, jotka olivat tietenkin loistavaa viihdettä. Olin kuitenkin pääasiassa outo vitsimies.
Töissä filosofisimmat tekoni olivat siinä kun eräälle bingossa huijauksesta ja suosimisesta syyttänelle loukkaantuneena opetin tilastomatematiikkaa. Luultavasti hän ymmärsi oppini, koska hän ei sen jälkeen pelannut. Se oli virhe. Olin erikoinen, mutta en mitenkään laskenut itseäni filosofistiseksi. Kokeilin tässä vaiheessa jopa shamanismia, toki ilman huumeita. Se ei ollut kovin filosofista. Se jäi lyhyeksi.
Muutoksen hetki oli se, kun tein pyynnöstä kirja -arvostelun. Aiheena oli Richard Pinin ja Wendy Pinin "Elfquest" -sarjakuva. Kirjoitinkin aiheesta jonkinlaisen läpikäynnin. Kun palautin englanninkielisen juttuni, sain vastaukseksi sitä että se ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Että normaalisti arvioidaan piirrosjälkeä, kokoa, mielipiteitä siitä onko kirja hyvä vai ei. Ja muuta vastaavaa. Jostain syystä Jännitteiden ja kahtiajakojen Aristoteelisen telos -näkemyksen kautta tarkasteltuna ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Tämä kuitenkin pistettiin koeluontoisesti kyseiseen harrastajien lehteen. Siitä oltiin pidetty, ja sainkin tehdä niitä sitten useita lisää. Pääsin kirjoittelemaan pelon filosofiasta ja siitä kuinka Faustin ja kaaosteorian yhteyden kautta yksi kirja on kannesta kanteen ymmärrettävissä tietyillä tavoilla. Pääsin kirjoittelemaan teemojen etsimisestä, rasismista ja muusta erikoisista asioista. Osoitin että sarjakuvien lukemisen ei tarvitse olla pintaliitoa. Lisäksi teinit saivat repertuaariinsa argumentteja jotka puolustavat sitä miksi on fiksua lukea tarinoita joissa hilluu vähäpukeisia haltioita. Vasta tässä vaiheessa ajattelin että ehkä tässä on se mitä olen.
Myöhemmin olen tietysti laajentanut asioita muun muassa muutamalla avoimen yliopiston (hinnaltaan) arvokkailla filosofian kursseilla. Mutta ne eivät olleet se käännekohta. Ne olivat seuraus, ei syy.
Tärkeinto on tietysti huomata, että olen ollut internetissä jo nörttikaudella. Heittänyt epämääräisen vaihtelevalla tasolla juttuja vaihtelevista aiheista. Se on tietysti ollut eräänlaista harjoittelua. Sen rooli on kuitenkin aina ollut vain sivujuonteena. Se on paikka hämmentää ja heittää testipalloja. Sekä tietysti vittuilla ihmisille.
Se on aina tärkeää. Lähes yhtä tärkeää kuin brassailu.
Ehkä tämä kaikki kuitenkin johtuu eniten siitä että olen aina ollut outo vitsimies.
Se ei ollut lapsena. Lapsena olin toki outo. Pilkoin marjoja. Tosin osasin lukea ennen kouluun menoa, mutta mitään "Miinan ja Manun aapista" monimutkaisempaa en ollut miettinyt. Ala -asteella purin mutaa vapaaehtoisesti ja pakollisesti. Olin enemmän "Luonto" kuin muuta. Tosin jotain lähtökohtaa alkoi olemaan, koska yksi opettaja jonka nimi on jäänyt valitettavasti unholaan, selitti kuinka olen "kävelevä tietosanakirja". Osasin tunnistaa lintuja. Pelailin shakkia epämääräisen huonolla mutta nousujohteisella menestyksellä. Filosofisinta teoissani oli Jim Davisin "Karvinen" -sarjakuvien fanittaminen.
Se ei ollut yläasteella, vaikka osallistuin silloin vapaaehtoiseen filosofian kurssiin, jota piti Timo Laulaja. Muistan kurssin melko hyvin. Osallistuin sen tiimoilla jopa paneelikeskusteluun, johon kaikki kurssin käyneet eivät osallistuneet. Vapaaehtoisesti ylimääräistä. Olin kuitenkin pikemminkin "outo vitsimies". Luin kaunokirjallisuutta, lähinnä klassikoita. Pidin venäläisistä kirjoista. Tätä sitä saa, kun elää ilman tietokonetta. Vasta tässä iässä sammakoiden kaivelu lakkasi kiinnostamasta. Lapsettaminen lakkasi, kypsä en ole vieläkään.
Se ei ollut myöskään lukiossa. Otin sielläkin filosofiaa. Lukion filosofiasta minulla ei ole mitenkään erityisen hyvää kuvaa. Sain ihan kelpo numeron osaamatta mitään, ymmärtämättä mitään. Tai kuten silloinen filosofian opettaja Seija Aarto sanoi lukion lopussa että ajatteluni oli siinä vaiheessa kehittynyt huimasti. Tämä tarkoittaa tietysti lähinnä sitä että menneisyys ei ollut kovin kehuttava. Se, jolla kiitettävän numeroksi vedin. Lukioaikana elin pikemminkin kunnon nörtin elämää, tietokoneita, pelejä, koodaamista, roolipelaamista ja muuta vastaavaa. Paitsi että sotkin siihenkin vääränlaisia elementtejä, kuten tyttöjä ja tappelua. Lisäksi minulla oli tuolloin vahva kiinnostus kasveihin; Tarkalleen ottaen käyttötapoihin. Jos suomessa kasvaa kasvi, joka on myrkyllinen tai huumaava, niin tiesin siitä. Tämä viimeisin on tietysti tavallaan nörttiä, tavallaan ei. En ole koskaan oikein osannut olla tyylipuhtaasti mitään.
Se ei tullut armeijassa, vaikka siellä myös alan kirjallisuus oli lukulistallani. Kyllä sielläkin oli iltaisin turhaa aikaa lukea. B -miehenä alkupuolella, ennen "tiettyjä vaikeuksia tietyn päällystön henkilön kanssa" oli aikaa melko paljon. Aamulla herätys 6:lta, syömään 12 ja iltavapaa 18. Turhaa aikaa, jona kukaan ei valvonut. En laskenut itseäni filosofistiseksi. Toki kävin erikoisia teologisia keskusteluja aseistakieltäytyjien kanssa. Osa niistä oli ihan mukaviakin. Luin jopa Riku "Riksa" Rinne -tuotantoja, jotka olivat tietenkin loistavaa viihdettä. Olin kuitenkin pääasiassa outo vitsimies.
Töissä filosofisimmat tekoni olivat siinä kun eräälle bingossa huijauksesta ja suosimisesta syyttänelle loukkaantuneena opetin tilastomatematiikkaa. Luultavasti hän ymmärsi oppini, koska hän ei sen jälkeen pelannut. Se oli virhe. Olin erikoinen, mutta en mitenkään laskenut itseäni filosofistiseksi. Kokeilin tässä vaiheessa jopa shamanismia, toki ilman huumeita. Se ei ollut kovin filosofista. Se jäi lyhyeksi.
Muutoksen hetki oli se, kun tein pyynnöstä kirja -arvostelun. Aiheena oli Richard Pinin ja Wendy Pinin "Elfquest" -sarjakuva. Kirjoitinkin aiheesta jonkinlaisen läpikäynnin. Kun palautin englanninkielisen juttuni, sain vastaukseksi sitä että se ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Että normaalisti arvioidaan piirrosjälkeä, kokoa, mielipiteitä siitä onko kirja hyvä vai ei. Ja muuta vastaavaa. Jostain syystä Jännitteiden ja kahtiajakojen Aristoteelisen telos -näkemyksen kautta tarkasteltuna ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Tämä kuitenkin pistettiin koeluontoisesti kyseiseen harrastajien lehteen. Siitä oltiin pidetty, ja sainkin tehdä niitä sitten useita lisää. Pääsin kirjoittelemaan pelon filosofiasta ja siitä kuinka Faustin ja kaaosteorian yhteyden kautta yksi kirja on kannesta kanteen ymmärrettävissä tietyillä tavoilla. Pääsin kirjoittelemaan teemojen etsimisestä, rasismista ja muusta erikoisista asioista. Osoitin että sarjakuvien lukemisen ei tarvitse olla pintaliitoa. Lisäksi teinit saivat repertuaariinsa argumentteja jotka puolustavat sitä miksi on fiksua lukea tarinoita joissa hilluu vähäpukeisia haltioita. Vasta tässä vaiheessa ajattelin että ehkä tässä on se mitä olen.
Myöhemmin olen tietysti laajentanut asioita muun muassa muutamalla avoimen yliopiston (hinnaltaan) arvokkailla filosofian kursseilla. Mutta ne eivät olleet se käännekohta. Ne olivat seuraus, ei syy.
Tärkeinto on tietysti huomata, että olen ollut internetissä jo nörttikaudella. Heittänyt epämääräisen vaihtelevalla tasolla juttuja vaihtelevista aiheista. Se on tietysti ollut eräänlaista harjoittelua. Sen rooli on kuitenkin aina ollut vain sivujuonteena. Se on paikka hämmentää ja heittää testipalloja. Sekä tietysti vittuilla ihmisille.
Se on aina tärkeää. Lähes yhtä tärkeää kuin brassailu.
Ehkä tämä kaikki kuitenkin johtuu eniten siitä että olen aina ollut outo vitsimies.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Ajattelen. Olen. Teen.
"O-PE-TA-JA O-PE-TAA - JA VI-TUI-LEE"
(Vanha koululaisvitsi)
Filosofia(φιλοσοφία) sanana nousee kreikan sanoista (filia , sofia) , jotka tarkoittivat "viisauden rakastamisesta". Siksi olisikin olennaista tietää mitä viisaus on, jotta sitä voitaisiin rakastaa. Tähän on monenlaisia kannanottoja. Ja ne kaikki voivat olla oikeita, joskin eri tavalla. Kuvastan tätä esimerkillä omista lukioajoistamme. Opettaja kysyi meiltä mitä filosofia on ja miksi suuria filosofisia kysymyksiä kysytään.
Moni vastauksista oli melko tavanomaisia. Viisautta ja tietämistä ja ymmärtämistä palvottiin kuin koneen ja kiltin oppilaan tuleekin. Muutaman poikkeuksellisuuden lausui kuitenkin raggari, ja osassa oli huumoria joiden vuoksi ne muistaa. Muotoilen parista vastauksiesta (Toinen on erään Juhan ja toinen osa minun oma lausuntoni. Yhdistän ne, ja voitte sitten arvailla mitä olen joskus teininä yli 10 vuotta sitten sanonut.)
"Filosofia on turhaa koska sitä ei voi syödä eikä myydä. Suuria kysymyksiä kysytään, jotta niiden vastauksien keksijä voisi brassailla niillä kaikille tai ainakin myydä pari kirjaa."
Opettaja, Seija Aarto, ei pitänyt vastauksista, ja ainakin minä sain jälkeen päin hieman toruja. Mutta voin kuvitella että muutamat filosofit olisivat kenties jopa hurranneet lausunnoille. Lausunnoissahan ylimmäksi arvoksi nostettiin nimenomaan käytännöllisyys. Voidaan sanoa että tässä lähestytään perinteistä "viisauden kolmijakoa".
1: episteme tarkoitti teoreettista tietoa, todellisuuden periaatteiden ymmärtämistä.
2: techne taas tarkoitti teknistä osaamista, taitavuutta, kätevyyttä.
3: fronesis on käytännöllistä toimintaa.
Fronesiksen erityispiirre on, että se ilmenee oikeanlaisena käyttäytymisenä tietyissä tilanteissa. Se korostaa käytännön elämässä onnistumista, ja tästä seurauksena on onnellisuus (eudaimonia). Aristoteles korosti tämän peräti ihmisen suurimmaksi päämääräksi.
Tässä kohden on siis muistettava, että juuri millään antiikin filosofisilla koulukunnilla fyysinen ja henkinen eivät olleet toisistaan erillään. Käytäntö yhdistyi ymmärtämiseen ; Stoalaiset harjoittivat mielenlujuutta, ja jopa tyytyväisyyttä korostava, hedonistinen, epikurolaisuuden mukaan tärkeää oli nauttia elämästä sortumatta hillittömyyteen, joka johti siihen että epikurolaisen elämä suorastaan korosti tarpeettomien halujen ja mielitekojen, kuten terveydelle haitallisen ja siksi onnellisuutta suurissa linjoissa vähentävän mässäilyn, hallintaa.
Vastaavaa on tietysti havaittavissa myös muiden maiden kansoissa. Esimerkiksi japanilaiset yhdistivät filosofiassaan käytännön fyysiset suoritteet, kuten miekkailun, jousella ampumisen, kukkien asettelun ja teen keittämisen yhteenliittymäksi, joka korosti kaikkia kolmea "viisauden lajia". Käytännön toiminnasta, kuten lehtien lakaisemisesta, saattoi tulla ZEN -taide, jonka hallitseva mestari harjoitti henkistä ymmärtämistä.
Voidaan siis sanoa, että lukiolausunto korosti sitä että nämä eivät olisi ristiriidassa. Kirjoja myyvä henkilö söisi ja myisi filosofiasta saamiaan tuloksia, ei itse filosofiaa. Eikä ratkaisulla brassaileminenkaan ainakaan toistaiseksi ole tehnyt vastausta vääräksi. Ja pragmaattinen koulukuntakin korostaa nimenomaan käytännöllisyyden merkitystä tiedon ja merkityksen suuruusluokittajana. Olin siis jo lukiossa aivan oikeassa, ja ihan hyvässä, seurassa.
Voidaan siis sanoa, että olisin ansainnut paremman numeron. (Sain vain ysin. Kokeesta 9½, jota tuntikäytös alensi. Tuntiaktiivisuuteen ei aina kannusteta.)
(Vanha koululaisvitsi)
Filosofia(φιλοσοφία) sanana nousee kreikan sanoista (filia , sofia) , jotka tarkoittivat "viisauden rakastamisesta". Siksi olisikin olennaista tietää mitä viisaus on, jotta sitä voitaisiin rakastaa. Tähän on monenlaisia kannanottoja. Ja ne kaikki voivat olla oikeita, joskin eri tavalla. Kuvastan tätä esimerkillä omista lukioajoistamme. Opettaja kysyi meiltä mitä filosofia on ja miksi suuria filosofisia kysymyksiä kysytään.
Moni vastauksista oli melko tavanomaisia. Viisautta ja tietämistä ja ymmärtämistä palvottiin kuin koneen ja kiltin oppilaan tuleekin. Muutaman poikkeuksellisuuden lausui kuitenkin raggari, ja osassa oli huumoria joiden vuoksi ne muistaa. Muotoilen parista vastauksiesta (Toinen on erään Juhan ja toinen osa minun oma lausuntoni. Yhdistän ne, ja voitte sitten arvailla mitä olen joskus teininä yli 10 vuotta sitten sanonut.)
"Filosofia on turhaa koska sitä ei voi syödä eikä myydä. Suuria kysymyksiä kysytään, jotta niiden vastauksien keksijä voisi brassailla niillä kaikille tai ainakin myydä pari kirjaa."
Opettaja, Seija Aarto, ei pitänyt vastauksista, ja ainakin minä sain jälkeen päin hieman toruja. Mutta voin kuvitella että muutamat filosofit olisivat kenties jopa hurranneet lausunnoille. Lausunnoissahan ylimmäksi arvoksi nostettiin nimenomaan käytännöllisyys. Voidaan sanoa että tässä lähestytään perinteistä "viisauden kolmijakoa".
1: episteme tarkoitti teoreettista tietoa, todellisuuden periaatteiden ymmärtämistä.
2: techne taas tarkoitti teknistä osaamista, taitavuutta, kätevyyttä.
3: fronesis on käytännöllistä toimintaa.
Fronesiksen erityispiirre on, että se ilmenee oikeanlaisena käyttäytymisenä tietyissä tilanteissa. Se korostaa käytännön elämässä onnistumista, ja tästä seurauksena on onnellisuus (eudaimonia). Aristoteles korosti tämän peräti ihmisen suurimmaksi päämääräksi.
Tässä kohden on siis muistettava, että juuri millään antiikin filosofisilla koulukunnilla fyysinen ja henkinen eivät olleet toisistaan erillään. Käytäntö yhdistyi ymmärtämiseen ; Stoalaiset harjoittivat mielenlujuutta, ja jopa tyytyväisyyttä korostava, hedonistinen, epikurolaisuuden mukaan tärkeää oli nauttia elämästä sortumatta hillittömyyteen, joka johti siihen että epikurolaisen elämä suorastaan korosti tarpeettomien halujen ja mielitekojen, kuten terveydelle haitallisen ja siksi onnellisuutta suurissa linjoissa vähentävän mässäilyn, hallintaa.
Vastaavaa on tietysti havaittavissa myös muiden maiden kansoissa. Esimerkiksi japanilaiset yhdistivät filosofiassaan käytännön fyysiset suoritteet, kuten miekkailun, jousella ampumisen, kukkien asettelun ja teen keittämisen yhteenliittymäksi, joka korosti kaikkia kolmea "viisauden lajia". Käytännön toiminnasta, kuten lehtien lakaisemisesta, saattoi tulla ZEN -taide, jonka hallitseva mestari harjoitti henkistä ymmärtämistä.
Voidaan siis sanoa, että lukiolausunto korosti sitä että nämä eivät olisi ristiriidassa. Kirjoja myyvä henkilö söisi ja myisi filosofiasta saamiaan tuloksia, ei itse filosofiaa. Eikä ratkaisulla brassaileminenkaan ainakaan toistaiseksi ole tehnyt vastausta vääräksi. Ja pragmaattinen koulukuntakin korostaa nimenomaan käytännöllisyyden merkitystä tiedon ja merkityksen suuruusluokittajana. Olin siis jo lukiossa aivan oikeassa, ja ihan hyvässä, seurassa.
Voidaan siis sanoa, että olisin ansainnut paremman numeron. (Sain vain ysin. Kokeesta 9½, jota tuntikäytös alensi. Tuntiaktiivisuuteen ei aina kannusteta.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)