Feministien ristiriitaisesta suhteesta tieteen valikointiin

Jotkin asiat ovat melko selviä. Ja yksi niistä asioista on se, että feministit eivät yleisesti ottaen pidä evoluutiopsykologiasta. Ja toisaalta evoluutiopsykologit eivät pidä feminismistä. Tämä saa joskus vandalistisia ulottuvuuksia, jos muistetaan vaikkapa sitä miten sosiobiologi Wilson kasteltiin ja miten evoluutiopsykoloiaa ympäröi vihapostin, maineenlokaamisen ja vandalismin harrastamista. Ja evoluutiopsykologian puolella kirjoitetaan usein kritiikkiä naistutkimusta kohtaan.

Tämä on itselleni vähän hämmentävä asia, koska olen tavallaan tullut toimeen sekä feministisen puolen että evoluutiopsykologisen puolen kanssa. Tavallaan. Siis niin kuin minä nyt oikeasti olen ilman debattia ja riitaa missään. Mutta suhteellisesti sanoen olen ollut molemmissa piireissä kohtuu pienin konfliktein.

Nähdäkseni perusaskeleen siihen miksi konflikti ylipäätään on on se, miten Jukka Hankamäki kuvaa kiistakysymystä. Hankamäen filosofia on fenomenologista ja siksi niinsanottua naturalismia vastaan. Hän korostaa sitä että evoluutiopsykologit, esimerkiksi suomalaiset Tammisalo ja Jussi K. Niemelä eivät tavallaan osu oikeaan. Mutta hän korostaa että feminismi on poliittista. Mutta silti hän näkee että feminismi on vahvan poliittista.

Oma suhtautumiseni on tavallaan se, että feminismi puhuu pääasiassa gender -sukupuolesta kun taas naturalistit puhuvat sex -sukupuolesta. Ja jos kuvataan sosiaalista sukupuolta, (gender), se on tietenkin etiikan tapainen aihe johon liittyy politiikkaan vivahtavia taustaoletuksia tai vähintään asioita joihin reagointi on . Biologinen sukupuoliero taas voidaan ottaa ruumiillisena tosiasiana jossa on sitten biologialle tyypillisesti paljon poikkeamia jotka tekevät asioista tilastollisia.

Mutta tämä perusaskel jättää osia tavallaan piiloon. Sillä jos katsoo feministejen juttuja ja keskustelee heidän kanssaan, mukaan tulee usein vahva kokemus siitä miten feminismi on sisäisesti jännitteistä tai peräti suoranaisen ristiriitaista.

Tätä tunnelmaa kuvannee esimerkiksi tilanne, jossa feministiltä ensin olettaa sitä, että hän hylkäisi ajatuksen että ihmisluonnetta voitaisiin tiivistää tieteellä saattaa sitten selittää toisissa konsepteissa että patriarkaatti olisi empiirisesti todistettu asia ja miten olisi myös on empiirisesti todistettu, että rasismi on juurtunut hyvin syvälle meihin jokaikiseen.

Samaa tunnetta olen saanut kun olen jutellut erään feministisen antikvariaattorin kanssa. Hän dissaa evoluutiopsykologiaa mutta pitää evoluutiosta ja psykologiasta. Ja tässä usein on sellainen asia, että hän vaikuttaa melkein enemmän vihaavan evoluutiopsykologiaa nimenä kuin yksittäisiä sen sisällä tehtyjä tutkimuksia. Koska hän näkee että evoluutiopsykologia on sateenvarjotermi jossa on kaikenlaista tutkimusta ja jos sen tekee hyvin voi sitä siirtää normaalin psykologian puoleen. Hän näkee evoluutiopsykologian poliittisena ilmiönä jossa on vaihtelevantasoista tiedettä joka tukee tiettyä agendaa.

Samoin olen törmännyt feministeihin jotka ovat toisaalta selittäneet miten ihmistä ei pidä lokeroida, mutta jotka sitten jonkinaikaisen keskustelun jälkeen voivat sanoa että esimerkiksi heidän on helppoa uskoa että olen jotenkin biologisesti virittynyt alastomiin naisiin. Tosin tässä saattaa tulla heti perään keskustelua kulttuurista, esimerkiksi siitä miten jos kulttuurissamme olisi normaalimpaa kulkea vähemmin vaattein niin olisin todennäköisesti tottunut asioihin paremmin.

Ei ole tavallaan ihme, että on vaikutelma jossa intersektionaalisen skenen parissa tapahtuu valikoivaa vetoamista tieteeseen. Ja että tämä mukailee sitä normaalia kaavaa joka on itselleni tuttu esimerkiksi evoluutiokritiikistä; Ideana on juuri se, että on tavallaan tilannekohtainen mittari jossa vastapuolen teorioita moititaan säätämällä epistemologia vaihteelle jossa kuvataan miten lopullista tietoa ei voida saavuttaa. Ja tätä kautta voidaan torjua erilaisia teorioita jotka mallintavat ”miksi pojat ovat poikia ja sovinistiseksi tulkittu käytös onkin vahvasti biologista” samalla kun he hyväksyvät että ”ihmiset ovat tutkimusten mukaan kaikki rasisteja joten ’en ole rasisti’ heitto on huonoa itseymmärrystä”. Joissa on mielenkiintoisesti erilainen suhde sekä tutkimuksen lopputulokseen että siihen mitä sen varasta voidaan päätellä. Että onko jonkin asian luonnollisuus kahle joka sitoo normatiiviseen käytökseen vai onko se jokin joka nimenomaan velvoittaa kontrolloimaan käytöstä jotta se ei ajaudu siihen ”Luonnontilaan”.

Tässä voisi katsoa pikaisesti muutamia yleisiä syitä sanomisten ristiriitaisuuksiin. Yksi on se, että on yksinkertaisesti cherry pickaava. Eli ”tieteenfilosofian sinänsä oikeassaolevat ja tunnetut epistemologiset ongelmat” ovat tärkeitä kun todistetaan että vastapuolen teoriat ovat ”väistämättä puutteellisia”. Ja miten sitten omien näköemysten mukaisten kohdalla ”se on tiedettä”. Itse olen suoraan sanoen ohittanut tämän totena mutta irrelevanttina koska (1) ne koskevat ihan kaikkea joten se ei ole erotuskriteeri ja (2) katson mieluummin vain sitä kumpi sitten on paremmin toimiva tutkimusohjelma tai muuten sellainen suodatintesti, että syntyy ero eri teorioiden välille; Eli toinen selviää testistä ja toinen ei. Nämä kertova laadusta.

Toinen asia on tietenkin mielipiteenmuutos. Jos ihminen muuttaa mielipidettään, se voi näyttää ristiriitaiselta. Toisaalta joku voi leikitellä ajatuksilla ja ainakin oma vlogini on taatusti sisäisesti ristiriitainen videosta toiseen koska minun ideani ei ole tuottaa mitään koherenttia teoriaa kaikesta ja esitellä sitä. Sen sijaan ideani on tuottaa juttuja joiden sisäinen logiikka on jotenkin kiinnostava – joskus jopa siten että video metarakenteena kaatuu omien esittelemiensä periaatteiden mukaisesti tavalla jonka vain fiksu huomaa. En usko että mielipiteenmuutos ja leikittely on kovin yleistä. Mutta silti avaisin vielä yhden kanavan joka saattaa selittää miksi kannanotot voivat olla ristiriitaisen oloisia.

Intersektionalismi on muuten siitä hauska termi, että se esiintyy netissä lähinnä intersektionalismin kritiikkinä. Varsinkin suomeksi näkyy että aika harva feministi itse liputtaa sitä. Tästä syntyy vähän sellainen tunnelma että kun lukee kritiikkiä aiheesta, ja kritiikki sanoo että termiä on viime vuosina toistettu paljon, niin se näyttää olevan enemmän niin että intersektionalismista ovat puhuneet sen kriitikot aika kovalla innolla. Tämä on mielestäni hyvin kuvaava piirre koko asiassa. Toinen huomattava asia on se, että monet naiset ja periaatteessa feministitkin ovat korostaneet että ”uusi intersektionalistinen feminismi” ei ole hyvä. Tämä on hyvä tiedostaa koska feminismi esitetään usein jonain monoliittina joka jotenkin yksiselitteisesti on jotain jota on helppo vastustaa tai sitten se on "epämääräinen" ja tätä kautta kaikkea muuta kuin siistiin onelineriin mahtuva tiivistelmä joka kuvaa koko liikkeen.

Itselläni syvin vastustus feminisissä koskee toisen aallon feminismiä. Ensimmäisen aallon feminismiä saatettaisiin tarvita nykyäänkin. Tämä on sitä Simone de Beauvoir -porukkaa joka vaati äänioikeutta ja muita vastaavia oikeuksia. Toisen aallon feminismissä taas oli Luce Irigarayn tyylisiä hahmoja jotka korostivat miten naiset ja miehet ovat oleellisesti erilaisia. – Tämä on hauska piirre koska monesti Irigaray esiintyy feminismikritiikissä ja tästä saadaan aika vahva yhteys siihen miten hän kuitenkin on tavallaan samaa mieltä tästä sukupuolisuuskysymyksestä. Intersektionalismissa ideana on se, että on katsottava asioita monesta eri näkökulmasta. Ja tässä on selvää että ei voida rakentaa pelkän naiseuden varaan mitään yhteistä rintamaa. Ihan sen vuoksi että jos valkoinen nainen taistelee lasikattoa vastaan ja miettii miten pääsee johtotehtäviin, voi tummaihoinen nainen taistella olemassaolon oikeutuksestaan. Itse näen että aika monen valkoisen feminismin taistelu intersektionalismia vastaan johtuu siitä että he ovat tavallaan samassa asemassa kuin perinteisiä sukupuoliarvoja tukeva mies. Sillä jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, intersektionalisti huomauttaa myös siitä että maahanmuuttajataustaisen naisen euro on vielä tätäkin pienempi joten tämä asia kohtaa naisten sisäistä konfliktia jopa enemmän kuin valkoihoisen miehen ja valkoihoisen naisen palkkakuilu. Valkoisesta naisesta tulee tällöin tavallaan ”uusi mies”. Mieleni iloitsee aina kun näen jotain tämäntapaista. Ironia viehättää.

Tämä leimautui esiin aika vahvasti siten että monen muuttujan kautta ratkaisuista tulee hyvin erilaisia. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään, koska islamiin liittyy kättelemättömyystapoja. Lisäksi intersektionalismi on irtautunut perinteisestä sukupuolinäkökulmasta niin että se ei tavallaan ole enää naisliike vaan laajempi ihmisoikeusliike. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten vaikeaa Naisasialiitto Unionin sisällä on ollut niinsanotun transkysymyksen kanssa. Jos on tottunut toisen aallon feminismin sisaruusnäkökulmaan jossa on ilmoilla joskus ihan suora sukupuolten sota tematiikka, on taatusti hankalaa jos pitää puolustaa ihmisiä jotka muuntautuvat sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi. Sellainen onkin sotkenut monien pasmoja. Nyt kun ei enää murreta sukupuolinormeja ja sukupuoleen sidottuja kahleita vaan hämärretään itse sukupuoltakin.

Ja tämä on tavallaan se ensimmäinen puoli. Intersektionalistinen feminismi ei ole naistutkimuksen synonyymi. Intersektionaalinen feminismi on enemmänkin ihmisoikeusliike. Se on puhtaasti poliittinen suuntaus. Ja tätä kautta on tavallaan ymmärrettävää miksi feministit voivat puhkoa autonrenkaita evoluutiopsykologeilta. Heille kysymys ei ole tieteen teorioista vaan käytännön elämästä. Ja tässä haasteena on se, että molempi puolista tavallaan ajattelee että ”tosiasia” ja ”käytännössä asioiden oleminen” ovat heidän puolellaan. Tiedemies näkee että totuus on tieteen teorioissa ja vastapuoli että totuus on siinä elämässä jota eletään ja koetaan joka päivä.

Tätä kautta näkisin että jos joku Niemelä olkiukottaa feminismiä kun puolustaa sex -sukupuolta tajuamatta että vastapuoli käyttää gender -keskittämistä niin tässä tulee vastaan sitten se näkökulma jossa ollaan vielä syvemmin puhumassa ihan eri asioista. Eli tässä ei vain selitetä perusteltua tiedenäkökulmaa joka ei osu lainkaan kritiikkinsä kohteeseen vaan johonkin olkiukkoon. Vaan kysymys on tavallaan siitä että ei ymmärretä kontekstoida koko asiaa laajemmin oikein. Filosofi tai loogikko voisi puhua tässä yhteydessä kategoriavirheistä päivätolkulla. Ihmisoikeusnäkökulmasta näen että on tavallaan helppoa ymmärtää monta asiaa. Sillä esimerkiksi uskonnottomuutta vastaan käydään hyvinkin samantapaisilla jutuilla kuin feminismiä. Jos olet uskonnoton, on ihan tavallista että joku sosiologi Martti Muukkonen tulee kertoilemaan teidän suljetuille palstoillenne miten tiede todistaa että vakain yhteiskuntajärjetys syntyy uskonnon varaan koska joku Max Weber on niin määritellyt.

Itse näen että tätä vastaan voi tietenkin puolustautua selittämällä miten Weberin teoriat eivät ole falsifioitavissa. Mutta tämä on käytännön tasolla aika triviaalia koska Muukkonenkin oli vain kuvaamassa miten hän on auktoriteetti ja tyhmempien pitää niellä hänen viisautensa ilman keskustelua. Tietona ja Totuutena. Ja tässä yhteydessä jos vastapuoli käyttäytyy epäasiallisesti, on se tavallaan mukamas voitto näille uskonnon yhteiskuntaulottuvuutta korostaville.

Mutta tässä on tavallaan unohtunut se, että monelle voi tilanne olla se, että jos yhteiskunta tallaa joka päivä niin mikä onkaan se intressi ylläpitää sitä omalla kärsimyksellään? Vastaan tulee vahvat asiat utilitarismista, jossa yksi ongelma on se, että onko esimerkiksi oikein ostaa monien hyvinvointia jos se tarkoittaa joidenkin syvää sortamista ja isoa määrää kärsimyksiä. En ole oikein ymmärtänyt miksi ihmeessä pitäisi totella jotain falsifioimattomissa olevaa Weberiä jos se lopettaa uskonnonvapauden ja tuottaa omaan elämään lähinnä hirvittäviä kärsimyksiä joiden rinnalla oma itsemurha vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta. Kristityt eivät ole kertoneet minulle vakuuttavaa argumenttia miksi juuri minun olisi oikein uhrautua ja uhrata ainutkertainen elämäni jotta heidän yhteiskuntansa ei mullistuisi. Että miksi tämä yhteiskunta on arvokkaampi minulle kuin minä.

Tässä voisin sanoa jopa niin että intersektionaalisuus selvästi pelottaa. Ja se johtuu siitä että vaikka vähemmistöt ovat aina määritelmällisesti marginaalissa niin vähemmistöjä on yhteensä hyvinkin paljon. Intersektionaalisuuden ehkä tunnetuimmasti vähän liittyvä tunnusmerkki ja symboli - erilainen LGBT+ -lipusto jossa on paljon eri kirjaimia ja lisää niitä tuntuu aina tulevan – ei ole mikään yksittäinen monoliitti. Jokainen kirjain on tavallaan oma lobbausryhmänsä. Ja kun niitä on tarpeeksi niin valkoihoinen keski-ikäinen kristillinen heteromies huomaa että hän on tarkastimääriteltynä itse asiassa aika pieni joukko. Käsite on, ironista kyllä, tilastotieteellinen. Jos tarkastellaan vain yhtä piirrettä, se on usein sellainen että siinä on selvä enemmistö ja sitten vähemmistöjä. Mutta jos tarkastellaan useita muuttujia samanaikaisesti, on yhä harvinaisempaa ja harvinaisempaa että ei vain yksi vaan ne kaikki ovat sitä yleistä. Vanha kikka jolla kaikista saadaan yksilöitä on ottaa tarkasteluun riittävän monta muuttujaa. Jokaisella on jokin erikoinen piirre, joka tekee heistä poikkeuksellisia. Esimerkiksi minulla on maine tyyppinä jolla on pienet kädet. Valkoihoinen keski-ikäinen heteromies on helposti vähemmistöä pienikätisyyden ja uskonnottomuuden kohdalla. Jolloin havaitaan että ”Keskivertoja” on tavallaan hyvin hyvin vähän.

Tässä idea tulee varmaan hyvin esiin toistetusta Niemöller -sitaatista jossa kerrotaan että ”ensin ne tulivat hakemaan sosialistit enkä sanonut mitään koska en ollut sosialisti” Ja joka päättyy siihen, että sanotaan että ”sitten he tulivat hakemaan minut eikä ollut ketään puhumaan puolestani”. Itse näen että esimerkiksi monokulttuuriasemassa olleen kristinuskon tämänhetkinen kriisi on siinä, että he kokevat olevansa laajakirjoisen hyökkäyksen kohteena eivätkä ymmärrä että he ovat itse rakentaneet koko ongelman. He ovat ärsyttäneet liian montaa eri vähemmistöä ja kuvittelevat että kiusatut jotenkin olisivat anteeksiantavia eivätkä yhtään vihaisia. Konservatiivista rationalismiaan puhkuvat saattavat yrittää henkiä jotain tyyntä joka on heille rationaalisuudenkorviketta. Kuten sanontoja siitä miten ”ei pidä korjata jotain jos se ei ole rikki”. Kuitenkin tosiasiassa jokainen vihainen vähemmistö on tavallaan juuri se signaali siitä että asia on rikki. Ja kun pieniä vikoja on riittävästi voidaan huomata että esiin nousee kysymys siitä miksi enemmistön pitäisi totella vähemmistöä – eli kaikkien muiden kuin eliittiin määrittäneen ”mukamaskeskiarvossa” olevaa tyyppiä joka ei kuvaa itseään yhdellä piirteellä vaan klimppinä ”keski-ikäinen valkoihoinen kristillinen lihaa syövä heteromies”.

Tavallaan ihmisoikeus – ei siis tiedetasolla - intersektionaalisessa mallissa valkoihoinen keski-ikäinen ateisti saattaa olla kovakin vihollinen juuri siksi että heitä ei hittojakaan kiinnosta ottaa päähänsä kristillisestä pajavasarasta jonkin Weberiläisen yhteiskunnan selkärangan säilyttämisteorian vuoksi johon ei itse edes usko.

Tässä voidaan jopa puhua psykologisista tiloista. Ja ne ovat tavallaan tärkeä asia. Valta-asemasta on helppoa leikkiä rationaalista ja coolia. Koska aika ei mene yhteiskunnan perusrakenteiden rattaisiin murskautuessa voi esitystyyli olla rauhallinen ja moni sekoittaa tämän samaksi kuin se että asia on hyvin perusteltu. Tässä olisi otettava huomioon sekin, että jos sitten kuluttaa päivänsä vaikka siihen että joutuu mukamas oikeuttamaan omaa ei-kristillistä vakaumusta jollekin mukamas tenttioikeuden saaneellekristitylle ääliölle niissä ikiaikaisissa ja samoissa ja miljoona kertaa vastatuissa kysymyksissä, niin siinä saattaa olla huomattavasti suurempi ponnistelu jo siinä että ei traumareaktioissa ala huutamaan kurkku suorana. ; Ero lienee helposti ymmärrettävä. Sillä monin paikoin lungius on vaihtanut puolia. Jos moni ihmettelee miten ”ennen moralisteja olivat kristityt ja nykyään liberaalit” niin siinä saattaa olla totta toinen puoli. Normistossa valtaapitävä on vallassa määritelmällisesti siten että heidän arvonsa ovat yhteiskunnan normaalit arvot. Samalla huomautan myös että konservatiivit ovat innolla huutamassa sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja leikkivät pikku kapinallisia. Ja käyttävät tässä hyvinkin niin aggressiivista kieltä että ei ole ihme että juttua pidetään ”vihapuheena”. Koska kysymys on juuri siitä emotionaalisesta stressistä mikä tulee yksinkertaisesti siitä että joka ikinen päivä koet että et kuulu joukkoon ja jossa yhteiskunnan monille näkymättömät käytänteet hierovat arvojasi hietaan joka ikinen päivä. Minä kyllä tiedän miltä tämä tuntuu. Ja se saa ärhäköitymään. Tavalla joka ”normien mukaan eläville” vaikuttaa yliampuvalta ja triviaalilta koska he eivät tavallaan edes huomaa normeja koska he ovat heille ne helpot käytänteet joiden mukaan syntyy jouheva arki heille itselleen.

Tässä on kenties jopa havaittu että SJW:istä suuttumisessa on piirteitä joissa feministit ovat ensin ärsyttäneet keskenään tavallaan erillisiä piirejä kuten evoluutioteorian kannattajia, nörttimiehiä, inceleitä uusateistipiirejä ja monia muita. Koska sitten nämä ovat aikalailla painuneet yhteiseen rintamaan. Ei ehkä kannata vinoilla liian monelle vähemmistölle. Eikä kyse tavallaan ole koskaan argumenteista vaan siitä että on voimakas kokemus joka tiedetään todeksi ja tätä sitten tuetaan millä tahansa joka tukee tätä. (On esimerkiksi turhaa etsiä mitään kovin syvää tiedettä Incel -piirien pseudoevoluutiopsykologisista arugmenteista. Ja sanon näin nimenomaan tyyppinä jolla on aika paljonkin kunnioitusta moniin evoluutiopsykologisiin tutkimuksiin.)

Ja tässä huomautan että ongelma saattaa oikeasti olla jossain muussa kuin siinä että ”ei hyväksy tiedettä”. Eli esimerkiksi validi tutkimus saattaa nousta poliittisessa ilmapiirissä esiin hyvin omintakeisella tavalla. Evoluutiopsykologiaa dissaava antikvariaatinpitäjäkin saattaa uskoa, että tutkimuksessa on löydetty jollekin käytöspiirteelle heritabiliteettia. Mutta hän pitää ongelmana sitä että evoluutiopsykologian parissa tästä tulee helposti vankila ihmisille. Eli syntyy esimeriksi tarina jossa ”on luonnollista että miehet ovat tälläisiä”.

Samalla kuitenkin unohtuu se, että aivan tieteenfilosofiankin mukaan heritabiliteettia kuvaa sellaiset jännittävät piirteet kuin tilastollisuus ja kontekstisidonnaisuus. On nimittäin ihan tiedettyä että kelpoisuusaste on, paitsi aste eli jo sinänsä relativistinen siinä mielessä että asia on osittain ympäristöä ja osittain biologiaa, myös sellaista että kelpoisuusaste ei ole vakio vaan tietynsuuruinen tietyssä ympäristössä. On esimerkiksi tavallista että hyvissä ravinto-olosuhteissa koon ja painon ja pituuden vaihtelusta isompi osa selittyy perimällä – kaikista tulee niin pitkiä kuin geeninsä sallivat. Mutta huonoissa oloissa se kuka saa eniten ruokaa selittää populaatiossa mitatut erot eniten. Surullista on vielä sekin että tosiasiassa heritabiliteetti on tilastollinen ilmiö myös siinä mielessä että heritabilitteetti ei ole sama edes yksilöstä toiseen. Se on ennusteena vähän kuin jokin arpajaislippu jolla on kerrottu voiton odotusarvoa malliin ”joka kolmas arpa voittaa”. Mutta tosiasiassa jokin arpa voi silti 100% olla voittoarpa ja toinen 100% häviöarpa. Joten esimerkiksi homoseksuaalisuuden kelpoisuudesta saadaan aikaan hyvin mielenkiintoisia juttuja. Ja nämä usein hukkuvat kun maallikko tulkitsee evoluutiopsykologiaa ”tieteenä” ja alkaa huitomaan vaikka ideologista juttua siitä miten homoja koskeva avioliittolaki mullistuu jos homous ei olisikaan geneettistä.

Tästä saa itse asiassa hauskan vilkauksen jos miettii miten viime päivinä on keskusteltu homogeenitutkimuksesta. Sen tulkinnoissa on kyllä minun silmiini viuhunut miten ”evoluutiopsykologiaa” heitetään maallikkotasolla tavoilla joissa ei ainakaan biologian ja heritabiliteetin ymmärtäminen paista. Tuomas Aivelo kirjoitti aiheesta minusta kiehtovasti ; Hänen huomionsa on nimenomaan siinä mitä tulkintoja tutkimuksesta on tehty. Ja ennen kaikkea siitä että se ei ole jäänyt tulkintoihin vaan siihen miten tutkimuksesta on viestitty ja mitä poliittisia juttuja sen pohjalta on haluttu vetää. Nämä ovat selkeästi poliittisia. Tulkinnat nähdään usein tieteellisinä vaikka tosiasiassa ne ovat jotain jotka ottavat tiedettä ja sitten soveltavat sitä johonkin jossa on mukana arvokannanottoja, sellaisia jotka eivät siinä kulloinkin viitatussa tutkimuksessa ole todistettuja. (Tai muuallakaan.)

Itselleni kiinnostavaa oli se, että tilastollinen analyysi tehtiin tavalla jossa toinen tulkintaviitekehys saattaa hyvinkin antaa eri tulokset. Ja miten kuitenkin näyttää että homous ei lähinnä ole yhden geenin juttu kuten silmien väri vaan monen eri geenin yhteisvaikutusverkosto kuten ihmisen pituus. Ja miten silti joku homo voi olla 100% geneettisesti määräytynyt ja jollekulle homolle se on ollut 100% valinta koska tässä havaitaan asiat sellaisella tavalla. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Jopa arkijärkiseti tajuaa että jos puhutaan homoudesta, osa voi puhua siitä että tuntee vetoa samaa sukupuolta oleviin. Tai sitten siihen että on harrastanut seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nämä eivät ole mitenkään identtinen asia. Osa voi hillitä himonsa ja olla kaapissa. Toinen saattaa taas kokeilla homoseksiä heterona ihan vaikka kokeilu- tai haastemielessä. Ja samoin itse näkisin että jos joku harrastaa aktiivisesti ja toistuvasti seksiä on jotenkin ”vähän eri asia” jne. Asiaan on kuitenkin keskusteluissa tartuttu hyvin laajakirjoisesti ”homot on”. Eikä yksityiskohtia ole sillälailla tarkasteltu. Mikä ei tarkoita että kyseenalaistaisin tutkimuksen ja sen tuloksen. Kysymys on siitä mitä siitä voidaan sanoa. Nämä ovat metodologisia kysymyksiä. Ja ne ovat tärkeitä. Monille tärkeintä on heittää yksiselitteisiä onelinereitä ja kuvitella että se on tieteen todistamaa. Ja tässä ilmapiirissä metodologinen saivartelu saattaa vaikuttaa ”tieteen vastustamiselta”.

Tämä ongelma tavallaan alleviivaa sen, että on tavallaan virhe edes olettaa että evoluutiopsykologiaa lainaava normatiivinen kaveri josta on tärkeää poliittisesti vastustaa feminismiä ja ajaa tietynlaista ”rationaalista yhteiskuntajärjestystä” olisi oikeasti halukas – tai edes kyvykäs – keskustelemaan koko tiedeasiasta. Tämä virhe on hyvin oleellinen. Ja esimerkiksi itse koen vahvasti että tein vakavan virheen kun nuorempana debatoin kreationismia ja Intelligent Designiä vastaan niiden argumenteista käsin. Koska se oli poliittis-uskonnollinen liikehdintä ei heitä saa keskusteltua pois asiavirheistään. Sen sijaan tehoja tuli siitä kun aloin kertomaan kokemuksiani siitä miten he ovat ihmisinä vastenmielisiä ja miten he vainoavat muita. Olen tehnyt pitkiä analyysejä siitä miten Puolimatkan argumentit ovat ristiriitaisia. Mutta jos pitää katsoa mikä tehoaa niin on se tosiasia että Puolimatka lähti vainoamaan Eric Piankaa ja syytti tätä aivan tuulesta temmatulla väitteellä siitä että Pianka mukamas yritti tappaa suurimman osan ihmiskunnasta ilmalevitteisellä ebolalla. Koska ihmisoikeus. vapaus ja oikeudenmukaisuusjutuissa ei ole kysymys argumenttianalyysistä vaan aseet ovat enemmän eettisiä ja sosiologisia. Eli vaikka olenkin tehnyt varmasti suomen laajipiin kuuluvan – ellei peräti suomen laajimman – ID -ajatuksia ja argumentteja kritisoivan sivuston niin kuvaan ID:tä nykyään lähinnä sosiologisesti. Esimerkiksi sitä kautta minkälaisia ammattijakaumia ja taitoja heidän eliittijengissään on tilastollisesti.

Itse näen että on aika selvää että kelpoisuusasteet ja käytös ovat jotain jossa miehen seksuaalinen tuijottelu voi olla biologista tavalla jossa turtuma avoimessa pukeutumiskulttuurissa olisi silti mahdollinen – ja se muutoskin kenties osittain genetiikasta johtuva. Ja silti tärkein viesti on se että tutkimustulos ei tarkoita että ”pojat ovat poikia, antaa tuijottaa vaan” vaan se voi olla myös viesti siihen että ”koska naiset, kenties osittain biologisista ja ehkä paikoin kulttuurisista siveysopetuksellisista syistä” pitävät tämänlaista vastenmielisenä on kannattavaa vähän miettiä mihin ne silmät naulitsee. Eli vähän samanlainen juttu joka saa feminismin innostumaan jos haluaa vastustaa rasismia jota löytyy sitten erilaisissa testeissä. Jotka sitten tehdään samantapaisilla tavoilla kuin vaikkapa tuo homouden tutkimus.

Toki tätä löytyy muualtakin. Jos esimerkiksi katsoo sitä miten on reagoitu tutkimuksiin joissa homouteen löytyy geneettinen komponentti, niin heritabiliteettiluonnetta on yleisesti hyväksytty. Jopa minun blogini kommenttihistoriassa on väännetty aiheesta sitä kautta, että jos homoudella on heritabiliteetti niin eheytyshoidot voivat silti olla perusteltuja koska niissä osa voi eheytyä. Tämä muistuttaa siitä että normatiivisuus astuu mukaan. ”Mitä pitää tehdä”. Ja se on selvästi jotain joka tätä kautta kykenee ilman sisäistä loogista ristiriitaisuutta rakentamaan ajatuksen jossa teoriassa vaikka ominaisuuksilla oli yhtä suuret heritabiliteettiasteet, niitä voitaisiin käsitellä hyvin eri tavalla. Yhtä käsitellä ”synnynnäisenä piirteenä jonka avulla on soveliasta heittää ihmisiä armeijaan” ja toinen olisi silti ”jokin jota pitää eheyttää jotta edes yksi pelastuisi”. Tämä on jännite. Mutta se ei ole ristiriita. Ja tätä samaa löytää varmasti feminismistäkin.

Toki tämä ei tarkoita sitä, että eräitä elämänhistoriani ärsyttävimpiä keskustelujani on ollut se, kun yritin kuvata eräitä evolutiivisia käytöstutkimuksia eläimillä. Ja ne sattuivat käsittelemään seksuaalista antagoniaa. Tässä yhteydessä tutkimuksen sijaan keskusteltiin siitä ovatko vai eivätkö ole minun motiivini jotain sukupuolten välistä konfliktia leipovaa. Kun aihe nyt vaan on se, että sukupuolten erilaistuminen mahdollistaa eri geenien sammuttamisen ja aktivoimisen niin että uros voi ohjata kalsiumia sarvienkasvattamiseen ja naaras panostaa sitten imetysjärjestelmään sillä samalla kalkilla. Ja juuri siksi että uros ei joutu maitoa erittämään, se voi pukata niitä sarvia tavallaan helpommin. Ja toisaalta; Aina sitä löytyy myös niitä feministejä joista ”naturalismi” on kauheus ja joille kritiikinkorvikkeeksi kelpaa argumentin sijaan se, että sanoo taikasanan ”reduktiivinen”. Joka tarkoittaa että ”samaa kuin väärä”. Ymmärrän toki tunteen osittain koska minullekin monesti ongelma on jos joku käsittelee ominaisuuksia ”essentiaalisesti”. En tässä yhteydessä aina jaksa toistaa sitä samaa siitä miten takana on metodinen kysymys jossa ongelma ei tule ”väärästä ideologiasta” vaan siitä että tilastollisia ominaisuuksia – kuten heritabiliteettia - käsitellään tavalla jossa keskiarvosta tulee jakaumankin korvike.

Eli jos feministi vaikuttaa ristiriitaiselta, hän saattaa oikeasti ollakin tiedeignorantti asenneääliö joka valikoi faktoja sen mukaan mikä hänelle itselleen sattuu kulloinkin ideologisesti sopimaan. Tai sitten hän on muuttanut mieltään. Mutta syynä voi olla myös se, että sinulla on liian vähän muuttujia tai kritisoit olkiukkoversiota vastustajastasi. Kategoriavirheet saattavat tanssia puolellasi niin metaisesti että ristiriidat aukeaisivat jos vain osaisit purkaa omia väärinkäsityksiäsi. En usko että feminismiä voidaan kuvata yhtenä liikkeenä. Se on ennen kaikkea ihmisoikeusliike jota kuvaa se, että jopa ne LGBT+ -vähemmistöjen eri kirjaimet ovat omia pikkuliikkeitään ja ovat tavallaan vain kulkemassa yhteisellä autolla kohti samaa lopputulosta. Siksi ristiriitakokemukset eri feministien kanssa voivat johtua eri syistä. Tärkeää on oivaltaa, että kaikki on kauheaa. Ja usein tiede on jotain jota sovelletaan tai nähdään sovellettavaksi poliittisesti tavalla jossa ei ole oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä se tutkimus metodinsa pohjalta tarkoittaa.

---

Viitteet:
Yle, ”Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana”
Edward O. Wilson, ”Naturalist” (1995)
Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo, ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” (2006)
Jukka Hankamäki, ”Filosofiset viuhahdukset” (2007)
Apu,”Suomeen on syntymässä Feministinen puolue. Se edustaa uudenlaista feminismiä, joka joidenkin perinteisten feministien mielestä pettää naiset. Uuden feminismin näkökulmasta taas perinteiset suomalaiset feministit edustavat itse sortajia.”
Kaiken Takana on Loinen, ”Homogeeniä ei löytynyt, koska sitä ei edes etsitty”
Helsingin Sanomat, ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama suku­puoli – ”Se on enemmän pituuden kuin silmien värin kaltainen asia””

Rasismin analyysiä

Nykyään keskustellaan paljon siitä ovatko maahanmuuttokriitikot rasisteja vai eivät ole. He ovat monenkirjava joukko jossa varmasti on seassa montaa mieltä olevaa ja jo tässä mielessä ajatus siitä että joukko kategorisesti olisi tai ei olisi rasistista on omituinen.

Tätä asiaa onkin hyvä lähestyä analyyttisesti. Viittaan tässä analyyttiseen filosofiaan. En mihinkään mannermaiseen filosofiaan jolla on paha kaiku maahanmuuttokriitikoiden joukossa. Vaan ihan siihen miten määritelmiä käytetään.

Määritelmät ovat viittaussuhteita. Kun meillä on jokin määritelmä, se viittaa jonkinlaiseen kohteeseen. Tällä kohteella on kuvaus. Määritelmä koostuu attribuuteista, joista osa on siihen liitoksissa olevia ominaisuuksia. Ja osa on sellaisia ominaisuuksia että ne ovat tälle asialle erityisen ominaisia. Sellaisia että jos tämä asia puuttuu ei voida järkevästi viitata siihen tällä termillä. Nämä ovat kriteeriattribuutteja.

Analyyttinen filosofia on sitä että haetaan kuvauksia ilmiöille ja asioille. Ja sitten nämä ominaisuusjoukot viittaavat johonkin ja näille määritelmäsisällöillä tehdään deduktiivisia päätelmiä.

Usein keskustelussa on kommentteja joissa maahanmuuttokriitikot korostavat että he eivät ole rasisteja. Ja että vastapuoli on tyhmä. Tässä usein nousee esiin se että he tarkoittavat rasismilla sitä että rotu ja etninen tausta olisi erityisen oleellinen. He korostavat että suuri osa vihaa islamia. Eli ihmisiä syrjitään heidän uskontonsa eikä heidän rotunsa vuoksi. Tässä he näkevät oleellisen eron siinä mielessä että ideologiaa voi vaihtaa kun taas rotu on synnynnäinen.

Toki, koska joukko ei ole homogeeninen vaan mielipidekirjoa on, on huomattava että osa tosiasiassa on rotukysymyksessä rasisti siinä mielessä että he kategorisoivat ihmisiä rodun mukaan. He kertovat että afrikkalaiset ovat geneettisesti huonompia. Vedotaan siihen että he ovat geneettisesti matalamman älykkyysosamäärän tyyppejä tai sellaisia joilla on soturigeenejä ja muuta yhteyttä väkivaltaisuuteen. ; Nämä ihmiset sanovat olevansa ei-rasisteja kahdesta syystä;
1: He kokevat että nämä ovat biologisia tosiasioita ja tätä kautta he eivät olisi rasisteja. Rasismi nähdään tällöin ideologisena ja tälle vastapainona olisi objektiivinen rotuoppi jossa toiset vaan menestyvät huonommin. Eräässä mielessä voidaan kuitenkin nähdä että nämä ihmiset perustelevat miksi ovat rasisteja ja uskovat että rasismi on järkevää.
2: Toisaalta moni kokee että älykkyysosamäärä ja aggressiivisuus ovat ominaisuuksia muiden joukossa. Rodut ovat erilaisia mutta samanarvoisia. Tässä on taustalla paljon samaa mitä on monilla jotka katsovat olevansa tasa-arvon kannattajia vaikka heistä naiset ja miehet ovat biologisesti erilaisia ja esimerkiksi naiset geneettisesti tyhmempiä. ; He näkevät että miehellä ja naisella olisi erilaiset roolit. Tämä tietenkin eroaa hyvin monen ajatuksesta siitä mitä tasa-arvo tarkoittaa ja tässä mielessä heidän mielipiteensä näyttää monille hupsulta. Mutta heille itselleen se on perusteltu ja rationaalinen. He eivät koe olevansa rasisteja koska he eivät vihaa ulkomaalaistaustaisia geneettisesti erivärisiä ihmisiä.

Ja tosiasiassa heissä on vielä kolmaskin tyyppi. He ovat etnillistäneet rasisminsa. Tosiasiassa he näkevät että islamilaiset tunnistetaan syntyperän ja ihonvärin mukaan. Eli koska islaminuskoisiin liittyy korrelaatteina tiettyjä ominaisuuksia niin nämä ovat mukana. Tätä kautta ei ole tavatonta törmätä islamkriitikkoon joka puhuu ihmisistä niin että he moittivat maahanmuuttajia jotka ovat peräisin sellaisilta Afrikan alueilta jotka ovat kristillisiä ja jotka ovat itse kristittyjä. ; Tosiasiassa he tunnistavat rodulla vakaumusta ja pitävät näitä yhtenä ja samana.

Tässä on huomattu että maahanmuuttokriitikotkin käyttävät useita hieman erilaisia ajatuksia siitä mitä rasismi tarkoittaa. Niitä yhdistää tietynlainen keskittyminen etnisyyteen ja ihonväriin ja vastaaviin. Kun he sanovat että he eivät ole rasisteja he viittaavat tähän rasismin määritelmään. Siksi heitä ei heistä saisi sanoa rasisteiksi. He eivät katso olevansa rasisteja koska heidän viiteryhmänsä ei käytännössä koskaan vaikkapa halua kielloin estää rotujen tai kulttuurien sekoittumista ja vaikka erirotuisten avioliittoja.

Tämä on tietenkin mainiosti sisäisetsi koherenttia. Mutta kun katsotaan mitä kriitikot tarkoittavat kun he puhuvat maahanmuuttokriitikoista rasisteina, on katsottava mitä he tarkoittavat. Analyyttisessä filosofiassa on totuttu siihen että sanomaa lähestytään, ei sanavartaloiden, vaan nimenomaan määritelmäsisältöjen kautta. Määritelmäsisällöt keskustelevat ja sanavalinta ja termivalinta on eräässä mielessä vain ”puhdasta retoriikkaa” jolla ei ole oleellista arvokasta sisältöä argumentaatioon.

Ja tässä kohden rasismi onkin sisällöltään hyvinkin erilaista. Tällöin käytössä voi olla esimerkiksi se rasismin määritelmä jota käytetään YK:n rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan rotusyrjinnällä tarkoitetaan: ”kaikkea rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, syntyperään tahi kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jonka tarkoituksena tai seurauksena on ihmisoikeuksien ja perusvapauksien tasapuolisen tunnustamisen, nauttimisen tai harjoittamisen mitätöiminen tai rajoittaminen poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella, sivistyksellisellä tai jollakin muulla julkisen elämän alalla.”

On selvää että YK:n rasismin määritelmä on yleisesti käytetty. Henkilöt jotka puhuvat rasismista tässä määrittein eivät keksi omia sanoja tai muuta vastaavaa. Selvää on että islamkin kuuluu tässä etniseen alkuperään. Ja esimerkiksi puheet erilaisesta sosiaaliturvasta ja maahanmuuttajille suotavista erilaisista lisävelvollisuuksista ja vähennetyistä vapauksista ovat maahanmuuttokritiikissä tavallisia.

Analyyttisessä filosofiassa sanottaisiinkin että henkilö joka sanoo että maahanmuuttokriitikoita moittivat ovat väärässä ja vetoavat omaan erilaiseen rasismin määritelmäänsä tekevät kaksi oleellista päättelyvirhettä ; He eivät katso mitä vastustajat tarkoittavat. He laittavat sanoja heidän suuhunsa. Tämä tapahtuu siten että he ensin tekevät ekvivokaatio -päättelyvirheen jossa he heittävät oman rasismimääritelmänsä vastapuolen rasismimäärittelyn sijaan. Ja tässä prosessissa syntyy olkiukko -päättelyvirhe jossa vastapuolen sanoman sisältö muuttuu erilaiseksi kuin mitä sanojat ovat tarkoittaneet.

Voidaankin nähdä että maahanmuuttokriitikoista aika monet ovat sekä rasisteja että eivät ole rasisteja. Toki jokainen määritelmä erikseen katsoen he joko ovat rasisteja tai eivät ole rasisteja. Ja yhden määritelmän sisällä he eivät ole rasisteja ja ovat rasisteja samanaikaisesti. Mutta samalla selviää että kun kriitikot puhuvat yhdellä rasismin määritelmällä ja puolustajat toisella rasismin määritelmällä molemmat voivat olla oikeassa yhtäaikaisesti.

Syy on ihan se että käsitteet ovat abstraktioita, määritelmäsisällöt ovat kohteen kuvauksia. Kun ajattelemme kissaa ei meidän päässämme ole mitään kissaa vaan ajatus siitä minkälaisia kohteita kissat ovat. Määritelmäsisältöjen muuttuessa se mitä sanottu asia tarkoittaa muuttaa muotoaan. Koska kysymys ei ole retoriikasta vaan määritelmien sisällöistä. Määritelmä on symboli joka viittaa sisältöönsä. Ei itse asia. ; Se onko käsitteellä sitten jokin viittaussuhden jossain ideamaailmassa tai ihmisestä riippuvaisessa todellisuudessa on kysymys joka on tämän asian ulkopuolella. Eli se on eri kysymys jonka tulokset eivät muuta tätä käsiteltävää asiaa mitenkään.

Tässä on takana aikamoinen asennevammaongelma. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäistä. On selvää että määritelmiä valitaan muista kuin objektiivisista syistä. Niitä valitaan ideologisesti. On selvää että maahanmuuttokriitikot eivät halua olla rasisteja koska rasismilla on huonoja konnotaatioita. Toisaalta on selvää että vastapuolella on vastaavia poliittisia syitä valita sellaisia määritelmiä joissa vastapuoli olisi rasistista juuri näiden samojen syiden vuoksi. Kysymys termien valinnasta on poliittinen. Ja kun niihin liittyy valtaa ei tietenkään haluta joustaa omasta määritelmästä tai nähdä että vastapuolella on erilainen määritelmä käytössään. Koska tämän käyttäminen tuhoaa oman puolen perusargumentit. Esimerkiksi sen että ”ei olla rasisteja.”

Tämä onkin tavallista. On tavallaan motivoivaa yrittää valita sanoja siten että syntyy mielikuvia siitä että vastapuoli edustaisi vaikkapa ekstremismiä. Onkin hyvä katsoa viittauksen kohteita ja miettiä että mitä näkmä ihmiset todella sanovat. Tämä on hyvin kuvaavaa kun puhutaan militanteista ateisteista. Esimerkiksi bussien kyljessä ollut mainos joka sanoi mm. että ”Jumalaa tuskin on olemassa” koettiin militanttina ja julistavana ateismina. Vastaava Biblian mainos herättää lähinnä haukotuksia eikä ajatusta siitä että kristityt olisivat jotenkin militantteja ja ateismia vastustavia ja ateismin tuhoa haikailevia. ; Tässä mielessä onkin valaisevaa huomata miten esimerkiksi uskovaisten sosiologimestari Martti Muukkonen on keskustellut kanssani uskonnosta siten että hän korosti uusateistejen olevan militantteja. Humanisti-relativistiset vihreät ateistit joita voi moittia idunsyöntihippeilystä ja My-Little Pony -faniudesta esiintyivät ranskan vallankumouksen kontekstissa jossa viimeisten pappien suoliin hirtetään ihmisiä.

On hyvä aina katsoa minkälaisen määritelmän henkilö valitsee. Se ei ole neutraalia. Jos vastapuolta halutaan helposti määritellä ääriliikkeisiin ja mukaan liitetään aggressivisia ja liioittelevia ilmaisuja on selvää että heillä on asenne. Asenne jonka vuoksi he valitsevat juuri sen määritelmän eivätkä jotain toista. Heillä on mielipide valmiina ja termin valinta tehdään sen mukaan mikä parhaiten ajaa sitä agendaa joka tiedetään ennalta. Lopputulos ja tuomio on päätetty ennalta. Päättelyä ei tehdä premisseistä johtopäätökseen vaan ensin valitaan mitä mieltä ollaan ja sitten argumentit valitaan jälkikäteen tukemaan tätä asennetta.

Olen itse hyvin turhautunut tämänlaiseen määritelmistä sotimiseen. Sellaisen havaitseminen on analyyttisen filosofian ystävälle helppoa. Ja tämänlaiseen keskustelutapaan sortuva on hoopolija joka taipumattomana huutaa omaa asiaansa kykenemättä edes ymmärtämään vastustajansa argumentaatiosisältöä. Ja asiallisen rationaalisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen määritelmäsisältöjen tunteminen. Jos ei tähän kykene, ei ole mitään keskustelua jota käydä.

Osa toki uskoo että ihmiset voitaisiin valistaa järkeviksi mutta itse olen tässä kohden aika kyyninen. En koe lainkaan kiinnostavaksi tai tarpeelliseksi kunnioittaa näitä ihmisiä tai heidän sanomisiaan. Argumentaatio ja logiikka ovat taitoja ja osa tekee sitä hyvin ja toiset ovat huonoja. Surkea argumentoija on surkea argumentoija ja tämä on se jolla hänen annoksensa keskustelulle punnitaan.

Kuitenkin itselläni on tähän jokin ratkaisu. Sen perustana on se, että ihmisten kanssa debatoidessa pitäisi käyttää tämän toisen ihmisen määritelmiä jos se on mahdollista. Ei pysytellä omassa jargonissaan. Toisaalta tätä voidaan hämmentää. Esimerkiksi transpoliasioissa olen tavannut tehdä niin että käytän aina ”sosiaalisesti väärää” kieltä. Eli kun tietyissä ryhmissä halutaan puhua sukupuolenvaihdoksesta niin heidän kanssaan puhun sukupuolenkorjauksesta. Ja jos joku puhuu sukupuolenkorjauksesta puhun vaihdoksesta. En muuta mielipiteitäni. Tämänlainen ravistelee omaa retorista silmää ja estää lukkiutumista oman ideologian pikkukuplaan jossa ei kyetä näkemään että ”hei, ehkä se vastapuoli ei väitä että kannatan rotusegregaatiota ja heittäessäni kategorisia ei me olla rasisteja -heittoja olen lähinnä argumentaatiokyvytön roskainen ääliö joka luulee mielipiteenvapauden olevan argumentinkorvike niin että asia muuttuu järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.” Mikä on tietenkin mainio asia jos haluaa olla väärässä ja tyhmä.

Olen huomannut että ”syytät meitä rasisteiksi” on ammattivastaus. Itse vältän rasismi -sanan käyttöä. Olen toki tässä nojannut siihen että käytän aikalailla sellaista arkista rasismin määritelmää mitä maahanmuuttokriitikot käyttävät. Sen sijaan puhun syrjinnästä jolla on maahanmuuttokriittisillä arkijärkisellä kielellä useimmiten pelaavien maailmassa sisältö. Syrjintä ei välitä onko eriarvoinen asenne tehty rodun vai uskonnon vuoksi.

Tämä on kätevää. Koska kun islamkriitikko haluaa rajoittaa muslimejen asumista ja toimintaa, he usein korostavat heihin liittyviä riskejä. Tästä saadaan argumentteja miksi heistä heidän syrjimisensä on asiallista ja järkevää toimintaa. Mikä alleviivatusti todistaa sen että he syrjivät.

Tässä tausalla on yksinkertaisesti se, että rasismissa ja muissa viitataan usein taustaintentioihin. Itse olen kuitenkin seurausetiikan kannalla. Tätä kautta monet kysymykset ovat muille relevantteja. Mutta minulle ne näyttäytyvät retorisina ja epäkiinnostavina asioina. Jos joku sanoo että hän ei ole rasisti, minua kiinnostaa se että mitä se muuttaa. Mikä muiden kohtelussa muuttuisi jos hän olisi rasisti; Olisiko juridinen kohdistaminen mitenkään erilaista? Maahanmuuttokeskustelussa on selvää että kohde olisi sama. Maahanmuuttajista puhuttaessa uskonto ja rotu ovat sivutuotteita jotka eivät muuta käytänteitä. Samoja ihmisiä kohdellaan samalla tavalla.

Rasismi on intentio joka on usein pään sisällä. Emme voi oikeasti olla varmoja valehteleeko ihminen joka viittaa moittivansa uskontoa. Kun käytännön eroa ei ole, on kysymys pelkästään luottamisesta. Nähdäkseni tämänlaiseen ei ole mitään syytä. Ihmiset voivat valehdella.

Toisaalta näissä puheissa korostuu sekin että puhutaan miten ihminen itse tietää onko hän rasisti. Tässä korostetaan että ihminen itse olisi se taho joka parhaiten tietäisi mitä hän on. Eikä esimerkiksi hänen ympärillään oleva ihminen voisi tietää tätä.

Tämä asenne on siitä erikoinen että se näkyy käytännössä testattavalla tavalla. Kun esimerkiksi uskovainen puhuu siitä miten kristityt eivät vainoa homoja tai mustaihoisia, he viittaavat usein omaan kokemusmaailmaansa. He eivät itse koe kiusaavansa. He eivät näe kun heidän lähipiirinsä kiusaa. Näitä asioita voi kuitenkin melko helposti testata testeillä joita nämä ”me ei vainota” -kristityt eivät koskaan tee. Sitä voi maskeerata itsensä niin että näyttää uskottavasti homoseksuellilta tai tummaihoiselta. Sitten menee kadulle ja käyttäytyy normaalisti. Ja menee sitten niihin paikkoihin joissa vaikka fundamentalisteja tai maahnmuuttokriitikoita on. (Ei tavallista paremmin vaan normaalisti.) Kun tätä on kokeillut voi tiedostaa monia asioita. Sitä voi ottaa itselleen vaikka roolin kristittynä afrikkalaisena ja katsoo että muuttuuko kohtelu asialliseksi tämän kuvitelman vuoksi. Vai huudellaanko silti perään.

Voidaan sanoa että eri määritelmillä on tässäkin erilainen suhde siihen kuka tietää mitäkin. Ja näissä korostuu se että intentiot ovat ihmisen sisäisiä asioita. Kun ihminen puhuu intentioista hän voi viitata omiin intentioihinsa ja hän tietää mitä hän itse on. Hän ei voi tästä kuitenkaan kovin helposti laajentaa mihinkään. Hänen kaverinsa voivat sanoa jotain mutta mitä heidän perimmäiset intentionsa ovat? Ne voivat olla tosia tai valehdeltuja lausuntoja. Toisaalta jos katsotaan että kokevatko ihmiset syrjintää valtarakenteissa ja normaalissa arjessa, ei ideologian kannattajalla usein ole siihen liittyvää kokemuspintaa. Hän ei esimerkiksi ole homona kristittyjen keskuudessa tai tummaihoisena valkoisten keskuudessa. Hän on kristitty joka kertoo homojen puolesta mitä homot kokevat ja eivät koe väittäen että hän tietää paremmin. Hän on valkoihoinen joka kertoo mitä mustat kokevat arjessaan ja elämässään. Ja väittää että se että hän tuntee lakipykälät, tuntee omat motiivinsa eikä näe maailmassaan kiusaamista ovat riittävät todisteet jotka takaavat että hän tietää mitä nämä toisenlaiset ihmiset todella kokevat ja eivät koe. ; Tämä ero intention ja kokemusten välill on se syy miksi kaltaiseni seurauseetikko pitää itseilmaisuja turhanpäiväisinä ja "vain retorisina". Siksi että olen valinnut tämänlaisen asenteen. Johon minulla itselläni on tietenkin syitä. Esimerkiksi olen kaunaistunut ja katkeroitunut siitä miten minua on kohdelleet kristityt ja miten olen saanut kuulla siitä miten kristityt ovat kategorisesti riskitön ja ystävällisten ihmisten uskonto vaikka relevantteja negatiivisia lieveilmiöitä. En väitä että tämä ei olisi poliittinen syy. Minä kuitenkin tiedostan tämän ja ymmärrän mitä vastapuoli tarkoittaa sanomisiillaan. Sillä ei ole itselleni merkitystä mutta ymmärrän että minä nyt en ole mikään maailman napa. Kun vastaava menisi kaikkien muidenkin ihmisten päähän, se riittäisi minulle. Tiedän että tämä olisi kuitenkin utopistista toiveajattelua. Ainut mikä minulle jää käteen on se että tiedän olevani tässä taitavampi kuin nämä joiden päähän ei mahdu.

Mielestäni tämä on ainut asia joka näissä on merkityksellistä. Kun määritelmätaistelu ja muut ovat jo paljastaneet että kysymys ei ole tietämisestä tai argumentoinnista vaan vallasta. Kun kysymys on ideologioiden poliittisen vaikutusvallan boostaamisesta, on katsottava vain sitä miten ihmisiä kohdellaan. Ja ”ei olla rasisteja” tai ”ovat rasisteja” on tässä jotain jolla on merkitystä vain jos se muuttaa käytöstä tai kohtelua jotenkin. Kaikki muu on naurettavaa retoriikkaa jossa huutaa asenne. Ja joka kertoo vain sen että tämänlaista keskustelua käyvä ja niitä pikkimielipiteitään blogailevat tyypit ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat potentiaalisesti vielä ilkeitäkin.

"Riita".

Teemu Laajasalo ja Robert Brotherus "riitelevät". Sitä on hauskaa seurata. Omalla kohdallani Brotherus edustaa sellaista kantaa joka vaikuttaa hyvin triviaalilta. Sellaiselta jossa puhutaan oikeuksista mutta näkökulmasta jossa ei ole ehkä kenties ns. koettu mitään.

Tämä on sinänsä ihmeellistä että Laajasalo on tässä mielessä käytännönläheisempi. Vaikka hän tuossa videossa yllä itse asiassa korostaakin pelkästään lakiin perustuvaa lähestymistapaa. Sellaista jossa ongelmissa pitäisi "mennä raastupaan". Eli jossa nykytilassa "ketään ei vainota".
1: Tämä on omituista koska ensinnäkin raastupa on rikkeen keveyteen nähden aika rankka tapa ratkaista kaikki vieläkin esiin putkahtavat ongelmat. Ja toisaalta opettajia ei haasteta mihinkään rikosoikeuteen ja sanktiot ovat pieniä. Ja koska Laajasalo ei ole omakohtaisesti koskaan törmännyt näihin rikkomistilanteisiin hän ei välttämättä osaa tiedostaa sitä että sääntöjä rikkonut opettaja mielellään kiemurtelee vastuusta kiistämällä mitään edes tapahtuneen. Ja ilman tallenteita tilanteesta se redusoituu sana vastaan sana tilanteeksi. Kiinnijäämisen riski on pieni, sanktion mahdollisuus vielä pienempi. On selvää että tilannetta käytetään hyväksi jos motivaattorina on viattomain pakanain lasten sielujen pelastaminen Taivaaseen. Laajasalon systeemi on vähän kuin ihmisellä joka sanoo että ketään yhteiskunnassa ei pahoinpidellä lain määritelmissä puitteissa koska se on laitonta. ; Lausunto on joko täysin epätosi tai triviaalilla tavalla tosi. Molemmissa tapauksissa se on tampioutta.

Laajasalo pelaa kaksilla korteilla.

Itseäni tuossa keskustelussa ihmetyttää enemmän Laajasalon erikoinen suhtautuminen neutraaliuteen. Hän viittaa aluksi tutkimuksiin joissa korostetaan että indoktrinaatio tai "aivopesu" tapahtuisi nimenomaan niissä konteksteissa joita myydään neutraalina. Ja että nämä opettavat vallitsevaan järjestelmään. Ja että vallitsevan järjestelmän kritiikki on tärkeää jotta saadaan äänioikeus naisille (mutta ei missään nimessä tietenkään Brotheruksen ajamia vapauksia uskonnosta). Otetaan tämä muistiin.

Kristinusko ja kristillinen opetus tässä kontekstissa ihmetyttävät hieman. Tässä kohden hänet olisi mielestäni hupaisaa laittaa Laajasalo keskustelemaan Weberistä. Sillä Weberin maailmassa juuri uskonto ja sen instituutiot ovat niitä yhteiskunnan vallitsevan tilan ylläpitäjiä ja jatkajia. Ilman uskontoa systeemi "romahtaa". Tässä mielessä Laajasalon "kritikointinäkökulma" eroaa esimerkiksi Martti Muukkosen kovasti ajamasta "uskonrakenteiden rikkojat yhteiskunnan eettisinä vapaamatkustajina" -asenteesta. Otetaan tämä muistiin jatkoa varten.

Lisäksi Laajasalon viittaus tutkimuksiin on jotain joka on siitä erikoista että hän esittää niitä kuin ne olisivat neutraaleja. Tässä voi syntyä erikoisia jännitteitä. Kenties tästä on tie ulos niin että vakaumusasiat eivät ole neutraaleja mutta tutkimus voi sellaista olla. Ottakaamme tämä vaihtoehto muistiin myöhempää tarkastelua varten.

Sitten Laajasalo nappaa seuraavan vaihteen päälle. Hän siirtyy puhumaan uskonnonopetuksen sijasta yleisestä uskontokulttuurista. Hän selittää että laissa on kivasti kirjattu että mikä on ja ei ole uskonnonharjoittamista. Että missä yhteydessä saa ja ei saa laulaa virsiä. Tämä on suoraan pykälissä eikä se ole hartaudenharjoittamista. Se on osa kulttuuria. Pistäkäämme tämä muistiin.

Nyt kaivakaamme muistejamme. Laajasalo vaihtaa näkökulmaa lennosta. On yhdet säännöt silloin kun puhutaan uskonnonopetuksesta tai ET:stä. (Joka ei ole neutraalia, kuten Laajasalo opettaa. Ja puhuu siitä miten lain kirjainta ei ilmeisesti koskaan rikota kun yleisesti uskontoa opettavat ja vakaumukselliset kristityt kertovat asioita ET:n tunneilla.)

Virret on määritelty laissa joka tekee niistä neutraaleja. Eli ei-vakaumuksellisia. Muualla neutraalina esittäminen on indoktrinaation pahinta juurta joka opettaa vakiintuneeseen järjestelmään. ("Perinne" on hieno sana mainita juuri tähän kohtaan, koska se ritualisoi tiivistyneitä vallitsevia asenteita ja arvoja.) Mutta uskonrituaalit koulussa ja yhteistilaisuuksissa ovat aivan eri asia. Ne ovat neutraali. Ne ovat hyvä. Ne eivät voi olla indoktrinaatiota koska ne ovat neutraaleja.

Itse näkisin että ainut keino kiertää tämä olisi kaivaa muistista se että vakaumusasioihin olikin se neutraali keino joka kelpasi Laajasalolle. Eli ne tutkimusmenetelmät. Entä jos uskonnonopetus muutettaisiinkin uskontotiedoksi joka toimisi jonain josta voisi sellaisenaan mennä yliopistoon harrastamaan uskontotiedettä. Tai voisi opetella vaikka sitä argumentaatioanalyysiä jossa selviää miten maailmankuvallisia sidoksia dekonstruoidaan kaikesta. (Mikä Laajasalon tutkimusmetodin lähtökohta sitten olikaan.) Tämän on voitava onnistua tai muuten joku voisi kyseenalaistaa sen että Laajasalon tutkimus olisi neutraali asiapitoinen fakta keskusteluun.

Laajasalon perustelurakenne onkin sisäisesti inkoherentti. Tämänlainen tilanne jossa perustelujärjestelmää vaihdetaan aina tilanteen mukaan kutsutaan domeenispesifisyydeksi. ; Siinä yhden kohdan argumentit ja perustelut muistetaan aina mutta ne unohtuvat toisessa kontekstissa. Ja tämä unohtuminen/puuttuminen johtaa siihen että muuten ilmitulevat ristiriidat jäävät esilletulematta. Tämänlainen on tavallista erilaisissa ideologioissa jotka harrastavat epäneutraaliuden lisäksi puutteellista älyllistä rehellisyyttä. Sellaiselle jolle kaksoisstandardit ovat aivan kelvollinen juttu. Ideologiaan fiksoituneiden kulttilaisten, torvien ja nuijien juttu. (Näiden sanojen ääneensanominen ei ole asiatonta koska eivät ne olleet sitä Laajasalonkaan suusta.)

PS.

Laajasalo puhuu neutraaliudesta ja sen puutteesta. Mutta itse hän ei sitä kyllä ole. Ensin hän haukkuu ensin Brotheruksen tuottamaa näkemystä sellaiseksi joka tuottaa nuijia ihmisiä. Mutta sitten kun ranska ei olekaan nuijamaa vaan sivistysmaa hän tekee ns. red herringin ja siirtää aiheen nuijuudesta siihen että ranskassa katoliset kirkot pärjäväät parhaiten. Kas tästä Lutherin haamu tykkää. Ranskassa olevien katolisten kirkkojen opetusmenetelmät ja kuritusmenetelmät Suomeen saman tien! Mutta Laajasalon lausunto olikin inkonsistentti. ; Itseäni huvittaisi tosin se, että sen pohjalta voitaisiin kuitenkin kenties rakentaa uskontosysteemi jossa olisi radikaali ydin : Ateistien lapset laitettaisiin evankelisluterilaiseen oppiin ja kristittyjen lapset ET:seen. Se itse asiassa viehättäisi!

Blonkkaaminen ja mitä se kuvaakaan

Kun katsotaan internetkäyttäytymistä, on erilaisia tapoja päätyä torjutuiksi. Tämä on ollut yleistä ja monesti ymmärrettävääkin. Jo sfnetin ajoilta tunnetaan "tervetuloa killfileen" -tyylisiä reagointeja. Laajempi mutta vähemmän valikoiva tapa on estää kaikki kommentointi. (Ja vielä tarkempi versio on deletoida saamansa kommentit joista ei pidä.)

Itselläni on kommentointi aina auki.

Minulta on usein kysytty että miksi. Kysymys on ymmärrettävä sillä palautteeni on usein kaikkea muuta kuin ystävällistä. Olen palautteen palautteelleni usein hyvin ilkeä. Mutta tässä onkin takana se, että jos joku ilmaisee avoimen mielipiteensä ja minä ilmaisen avoimesti oman mielipiteeni näistä en sensuroi yhtään mitään. Kaikki voivat sen sijaan nähdä sekä sen kommentin että sen siihen antamani reaktion. Ja arvioida omassa päässään että onko palaute ja palautteen palaute älyllisiä. Ja ovatko ne ylilyöviä emotionaalisesti. (Nämä eivät ole aina yksi ja sama. Älyllisyys on usein liitoksissa siihen että ei ylilyö, mutta poliittisesti epäkorrekti ja epäkohtelias lausunto voi silti joskus harvoin olla järkevä.) Ymmärrän myös että palautteen palautteet ovat osa sitä millä minut itseni tuomitaan, ymmärrettävästi. Ihmiset voivat sitten ihan arvioida haluavatko he antaa palautetta tämänlaiselle ihmiselle. Että maksaako vaivaa. Itse olen aina huutoetäisyyden päässä. Meno on raakaa mutta se antamani palautekaan ei ainakaan ole millään tavalla ennakkosensuroitua.
1: Saatan tosin joissain erikoistapauksissa torjua jonkun. Silloin syynä on yleensä eṕäargumentatiivinen onelinerfloodaus tai jokin vastaava. Jotain jonka epäloogisuuden tai argumenttien puutteen olen tuonut esiin. Ja jonka tekijä ei ole halunnut tehdä parannusta tässä asiassa. Olen siinä mielessä avoimesti elitistinen. Mielipide ei saa arvostusta vain sillä että sen sanoo ääneen. Ihminen ei persoonana saa kunnioitusta ennen kuin hän on kunnioitettava. Ihminen saa luottamusta vasta kun osoittautuu luotettavaksi. Nämä ovat poikkeuksia koska niiden määrä on vuosien nettihistoriani jälkeen laskettavissa kahden käden sormilla.

Blokkaaminen on aina osoitus siitä että on valmis sensuroimaan jotain jollain ehdoilla. Kommentointioikeuden poistaminen antaa kenties hieman kategorisemman oikeutuksen asiaan. Mutta ihmisten ja aiheiden tai näkökulmien tai tyylien torjuminen sanoo että minkälainen käytös tai minkälainen ihminen ansaitsee kommentointioikeuden kanssaan. Ja tämä on suoraan sidoksissa keskusteluoikeuteen.

Blo(n)kkaaminen on "kyökkipsykologisesti" oireellista.

Usein tentattaessa torjumisen syiksi selitykseksi annetaan "olki joka katkaisee kamelin selän". Tai siis tätä selitystä annetaan silloin kun hyvää selitystä ei ole. Pienestä asiasta annettu blokki kertookin usein hyvin paljon ihmisestä. ; Esimerkiksi ainut asia joka Martti Muukkosesta täytyy tietää on se että kun hän blokkasi minut, hän selitti asian siten että olin siinä hänen "kamelin selän katkaisseessa kommentissani" niin henkilöönkäyvä. Tämä on tärkeä huomio koska hänellä on valtava ego. Hän kestää erimielisyyksiä kunhan ne eivät kosketa hänen persoonaansa. Joka on, suoraan sanoen sellainen että hän on niitä ihmisiä jotka kirkkoherraksi päästyään kuvaavat haastatteluissa itse itseään nöyriksi, keskusteleviksi ja pohdiskelijoiksi. (Tälläiset ihmiset eivät koskaan ole sellaisia.) 

En esimerkiksi arvosta Aidon Avioliiton Susanna Koivulaa joka Uuden suomen puolella blokkasi minut. Hän kannattaa virallisesti sananvapautta. Kun hän kirjoitti blogiinsa siitä miten liika palautteenanto hänelle on sananvapauden vastaista, nostin kommenteissa esiin sen miten hän itse usutti Aidon Avioliiton taisteluhiiret kommentoimaan minulle kun olin blogannut Uuteen Suomeen aiheesta. Hän ei huomannut malkaa ja olkea silmässä vaan sananvapaudellisesti blokkasi minut. Olen pitänyt tätä häneltä äärimmäisen pikkumaisena tempauksena.

Otan tässä kuitenkin esiin hieman toisen tilanteen.

En ole laskenut Jukka Hankamäkeä "vihollisiini". Päin vastoin, olen jopa kunnioittanut miestä. Hän on virallsiesti oikein erityisen kova mielipiteenvapauden ystävä jne. Kannattaa omien sanojensa mukaan myös poliittisesti epäkorrektia viestintää. Kirjoitin hänen populismitekstistään kommentaarin eilen. Ei mielestäni mitenkään raaka. Tänään kun menin uuteen blogitekstiinsä kommentoimaan näen että ei ole estänyt kommentointia kategoriesti : Viestejä tulee tekstiin. Mutta minut on blonkattu.

Mikä siis on liikaa Hankamäen egolle? Tämä. Teksti, joka alkaa Hankamäen kehumisella, ja vain täydentää hänen populismikuvaansa. TÄMÄ on se kritiikin taso joka katkaisee dialogisesta filosofiasta kirjoja kirjoittaneen tyypin keskusteluyhteyden. Blokkaus on myös ilmiselvästi hyvin uusi.

Sillä kun Hankamäki kirjoitti voimaannuttamisesta ja tässä jopa aivan kysyi mikä voimaannuttaa ihmisiä kerroin että miekkailu voimaannuttaa minua. Vastaukseni oli "On jostain syystä voimaannuttavaa kun miekkailussa olet tekemässä hienoa tekniikkaa ja toinen potkii haaruksiin ja heittää lantioheitolla lattiaan. Ja tämä toinen on 160 senttinen nainen." Hän on toki kommentoinut tähänkin "On jostain syystä voimaannuttavaa huomata, että kyseinen "160-senttinen nainen" esitti minua kukoksi orrelle, joten potku taisi osua tuomariksi pyrkivän omiin muniin. Ota pois puusilmä. Naisväkivallan ihastelulla ja tuomaripelillä tätä matsia ei ratkaista." En itse toki kokenut palautettani "naisväkivallan ihailuksi". Aivan samoista syistä kuin en pidä ylipäätään kamppailu- ja itsepuolustuslajejen harrastamista väkivaltana.
1: Kommenttini oli itse asiassa suoraan liitoksissa Hankamäen omaan teemaan. Hankamäki korosti miten halveksituista ja miehekkäiksi koetuista asioista ei saisi voimaantua. Oma esimerkkini oli samanaikaisesti hämmentävä sekoitus "aggressiivista maskuliinisuutta" että "feminiinistä hakatuksi" tulemista. Ja Hankamäki toisinti palautteessaan sitä vähättely-tuomitsemisasennetta jonka jokainen itsepuolustuslajiaktiivi todennäköisesti jossain vaiheessa törmää. Eli Hankamäen palaute oli itse asiassa kukkoilua jossa hän esitti itseään tuomaripeliin. Ja teki sen juuri sellaisella tavalla jota hän tekstissään moitti. Missä toisen voimaantumisen aito kokemus dissataan halveeraamalla tämä voimaantumisen kohde.
2: On toki hämmentävää jos tietämäni todellinen 160 -senttinen tyttö todella tuntisi Hankamäen ja olisi sanonut hänelle jotain juuri tämänlaista. Teoriassa se on mahdollista. Historiallisia miekkailijoita on sen verran vähän että aktiivit ovat tunnistettavissa melko pienistä vihjeistä. Esimerkiksi minä käytännössä lähes varmasti tiedän kuka "Takkirauta" on yksityishenkilönä siksi että hän harrasti purjehdusta ja historianelävöitystä ja hänellä oli kokemusta Liechtenauer -tyylin miekkailusta. Ihme jos ei noilla taustatiedoilla olisi jäljellä hyvin pieni määrä mahdollisia tyyppejä...

Voimaannutus voi sen sijaan tulla siitä että kysymys ei ole siitä kuka olet vaan mitä osaat. Jos mielikuvien hento kykenee niin miksi en minäkin taipuisi viimeistään joskus? No, näitä asioita en voi kertoa koska minut on torjuttu. Toki teoriassa blokkaus voisi tulla myös tästä, mutta ajallisesti näyttää siltä että torjunta on tullut nimenomaan tuon blogitekstini kirjoittamisen jälkeen.

Ja olisi tuosta miekkailukommentista torjuminenkin hyvin hyvin pikkumaista ja kaikkea muuta kuin dialogista.) Lausuntoni nähtiin aika poliittisena vaikka se oli lähinnä tosiasia siitä mikä minua nyt jostain syystä sattuu voimaannuttamaan. ; Oikeat syyt voivat olla mitä tahansa. Itse epäilen sitä että addrenaliini on ylipäätään hauska asia. Ja satun olemaan (1) heteroseksuaali (2) sadomasokisti.. Mutta en ole tästä varma. Kokemuksestani olen varma, teorioista en.

En ole itse asiassa yleisesti ottaen sitä vastaan että minut tai joitakuita muita torjutan. Olen yleensä ajatellut niin että olen sen verran ärsyttävä ja rasittava että jos joku ei halua olla kanssani tekemisissä, se on ymmärrettävää. Joskus sensurismi nimittäin on ymmärrettävää. Mutta kun Hankamäen suhde sananvapauteen ja keskusteluun on kirjoihin ja kansiin painetusti "dialogiaa" ja "poliittista korrektiutta sietävää dialogia" kestävä, niin hän on kuin selibaattilupauksen antanut mutta silti kuoripoikia paneva stereotypioiden katolinen pappi. Arvot ja käytös ovat niin epäsynkassa että itkettää. Hankamäen herkkyyttä katsellessa ei voi sanoa muuta kuin että "Voi jonkun toisen Herran Jeesuksen kristuksen Perse (jonka tiukka mutta vähäläskinen jälki on väitetysti Torinon käärinliinasta havaittavissa)!"

Kriisiviestinnän kohteet

Kun katsoo kirkon viestintää ateismista, voi huomata että viestintä ei ole kovin ystävällistä. Se on tavanomaisesti jotain sellaista josta aiemmin valitin piispa Seppo Häkkisen kohdalla. Muutenkin viesti on suunnilleen sama ; On Piispa Jari Jolkkosta selittämässä että ateistien moraali on vain lainaa kristinuskolta. "Uskonnottoman henkilön on Jolkkosen mukaan siis pakko hakea etiikkansa jostain muualta kuin epäuskosta." On sellaisia ihmisiä kuin Martti Muukkonen jonka mukaan yhteiskunta pysyy pystyssä uskonnolla ja ateistit ovat siksi joko uhka jatkuvuudelle tai vapaamatkustajia muiden yhteiskunnassa.
1: Näissä on hämmentäviä huonosti osaamisia. Olen jossain määrin huvittunut siitä miten kommenteista havaitaan että Sartren ajatus ulkoisien merkityksien menettämisestä ymmärretään mutta samalla korostetaan että vain tämänlainen ulkoinen merkitys voisi olla merkitystä. On selvästi luettu Sartren "Inhon" oksennuskohtaus mutta ei mietitty mikä oli merkityksen suhde ulkopuolisiin ja sisäisiin asioihin Sartren vankikuvauksessa. Jos kaikki merkitykset ovat sisäisiä miten mikään ulkopuolinen kuten Jumalan olemassaolo jotenkin onnistuisi ohittamaan tämän? Tämänlainen aivan suora asiavirheily ja faktojen puolivalikoiminen synnyttää sellaisia iskulauseita kuin "Ne jotka ymmärtävät Sartren filosofiaa tutkivat sitä akatemiassa, ne jotka eivät osaa, opettavat sitä kirkon viestimissä". Jos Dawkinsia haukkuu siitä että ymmärtää kristinuskon huonosti ja väärin, ei ehkä itse kannata tehdä vastaavia alkeellisia virheitä filosofiassa. Virheiden tekoon filosofiassa on nimittäin aina vaihtoehtoja. Itse olen tupannut kysyä että jos Humen giljotiini kieltää naturalistilta etiikan koska siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden tulisi olla, niin miten Jumalan olemassaolo sitten ohittaa tämän varsin klassisen is-ought -ongelman? Kaikki metaeettiset perustat kohtaavat samantyylisiä vaikeuksia. Ja kaikkeen vastaus on "mulla on fiiliksiä siitä että tämä meidän mielivaltainen premissointi toimii paremmin kuin teidän mielivaltainen premissointi".

Tälläisessä maailmassa viitataan usein hyviin ateisteihin. Mutta ne ovat aina jätetty abstrakteiksi tai muuten sellaisiksi että nämä eivät ole mitään käsinkoskelteltavia konsepteja. Jolkkosella voi olla ikävä vanhoja ateisteja, sellaisia joita ei enää ole olemassa. Mutta nykyajasta löytyvänä sellaista ei henkilöön isketä. Teemu Laajasalon "fiksuilla ateisteilla" on tietenkin mielipiteistö jonka hän itse määrää. (Esimerkiksi häpeä jos joku pesee turhalla kasteenpoispesurituaalilla jotain jossain turhassa joukkokokoontumisessa.) Nämä kunnioitetut ateistit ovat abstraktio joilla on suunnilleen samanlainen rooli kuin Päivi Räsäsen puheissa joskus pilkahtavat "homoseksuaalit ystävät" ; Maininnoissa lähinnä siksi että voidaan siivota ennalta pois kritiikki siitä, että vastustettaisiin asioita niin asenteellisesti ja jyrkästi kuin oikeasti vastustetaan.  ~ Erityisesti Piispa Jolkkonen ja Häkkinen ovat sanomallaan kertomassa aika suoraan sitä mikä on kirkon virallinen kanta tähän asiaan. Heidän kommenttinsa ovat kohtuu yleisiä, sanottu korkealla kirkollisella auktoriteetilla.

Tästä syntyy hyvin tietynlainen kuva. Kirkon viestintä ateismista ei ole koskaan ystävällistä. Ja ainut näkemäni ymmärrettävä selitys asiaan on se, että ateistit itse ovat kovin jyrkkiä myös. (Kaikki olisi mainiota jos tu quoque ei olisi argumenttivirhe. Valitettavasti se on.)

Kirkon viestintä onkin se, että ateistit ovat väärässä, eronneet kirkosta väärin syin (ja parhaimmillaan haukkuvat Häkkisen äidin lapsilleen antamaa kristillistä kasvatusta, eli röyhkeitä mummonkiusaajia. Tämänlainen äideistä pahastuminen olisi uskottavampaa jos Häkkinen itse ei haukkuisi jokaista ateistiäitiä lapsen heitteellejätöstä.) Ja kaiken tämän lisäksi ateismi on kuvattu aina heikkona ja huonona filosofiaa, sellaisena jossa ei voi mitään arvokasta sisältöä muuten kuin siten että se lainataan kristinuskosta. Tässä mielessä syntyy tilanne jossa kirkko laitetaan vastakkain "maallisen ja pinnallisen" elämäntavan kanssa. Tämä voi tuoda mieleen asioita joita nousi Alfa -kurssin mainoksen kanssa.

Tämä on kuitenkin vain puolitotuus.

Kirkon strategia on aggressiiivista mutta passiivista. Kirkko ei yleisesti ole kiinnostunut ateismista tai ateisteista. Aiheeseen palataan lähinnä kirkostaeroamislukujen yhteydessä. Ateismi, maallistuminen ja välinpitämättömyys kirkon jäsenyydestä ovat haasteita esimerkiksi Ilkka Luoman kannanotoissa. Tässä mielessä sävy on toki hyvä huomata. Etenkin kun se kattaa käytännössä kaiken ateismia koskevan viestinnän.

Mutta samalla on selvää että vaaditaan jokin poikkeustapaus että ateismi nostetaan esiin lainkaan. Tässä mielessä kirkon strategia eroaa vahvasti monien fundamentalistikristittyjen ja toisaalta aktivistiateistien lähestymistavasta. Heillä on asioihin, sanotaanko "perussuomalaisempi", suhtautumistapa ; He hakevat ennen kaikkea vastustajan jonka kritisoimisella korvaavat vähintäin jossain määrin sen oman sisällön laadun puutteet.. (Perussuomalaisissa oli pitkään sellainen puoli että ei ollut niin selvää että mitä he ajoivat. Sen sijaan oli sitäkin selvempää mitä he vastustivat.)

Toki tämä ei vielä tarkoita hirveän paljon. Olen nimittäin törmännyt usein ekumeniaa koskevaan mainokseen. Kirkossa tehdään usein yhteistyötä sellaisten uskontojen kanssa jotka ovat Häkkisen silmiin "pakanauskontoja". Tähän on vielä matkaa ateismin kohdalla. Ateismi on ilmeisesti olemassa vain sitä varten että on oltava vastustettava kohde silloin kun kirkko tarvitsee kriisiviestintää. Sellainen kohde jonka maailmankuvan latistaminen nähdään kunniakkaaksi sellaisella tavalla jota ei oikein nähdä minkään muun maailmankuvan kohdalle...

Ateistinen yhteiskunta ei voi onnistua kunhan vaan poislasketaan onnistuneet ateistiset yhteiskunnat

"Näytä minulle historiasta kungfutselaisuuden lisäksi yksikin ateistinen yhteiskunta, joka on kestänyt pystyssä 100 vuotta, niin perun puheeni."
(Martti Muukkonen)

Martti Muukkonen on pitkään häiriköinyt ateisteja loukkaavuudella. Hänen suuri väitteensä on että yhteiskunta tarvitsee arvopohjan jotta se pysyisi kasassa. Ja tämän arvopohjan täytyy olla uskonnollinen. Hän käyttää tässä pohjanaan Weberin teorioita. Jotka ovat siitä hankalia että Weberin ajatuksessa uskonto määrittyy yhteiskuntaa tukevan rakenteen pohjalla. Eli Weberillä jos jokin järjestelmä pysyy kasassa, tämä on uskontoa vaikka kyseessä olisi ateismi.

Muukkonen sen sijaan vetää tästä erikoisen ekvivokaation jossa uskonto pitää yhteiskuntaa pystyssä ja tästä seuraa se, että ateismi ei voi pysyä kasassa. Hän viittaa tässä mielellään tuhoutuneisiin ateistisiin yritelmiin. Kuten esimerkiksi Neuvostoliittoon.

Nykyajan Tanskan ja Islannin mallit eivät kelpaa. Sillä vaikka yhteiskunnat ovat melko ateistipitoisia, ne eivät ole Muukkosesta pysyneet pystyssä riittävän kauan aikaa jotta niiden riskit olisivat ehtineet konkretisoitua. (Samaa perustelua voisi tietysti käyttää homoseksuaalejen avioliittolaeista. Muukkonen ei lähde tälle tielle koska hän pitää homoseksuaalejen avio-oikeuksista...) Tässä mielessä on hylättävä jopa melko pitkään pystyssä pysynyt Pohjois-Korea joka on epäeettinen mutta yhteiskuntana hämmentävän pysyvä. (Muukkonen puhuu yhteiskuntajärjestelmien pysyvyydestä ja yhteiskuntien säilymisestä kuten niin moni konervatiivikristittykin viitatessaan kulttuurievoluutioon. Tässä helposti unohtuu se, että pysyvyys ja eettisyys ovat kovasti erilaisia asioita monesti.)

Tässä kohden ongelmana on esimerkiksi survivor bias. Muukkosen ajatus yhteiskuntien säilymisestä vaatisi sen että kaikki erilaiset järjestelmät olisivat saaneet reilut koettelut. Tässä tilanteessa ongelmat ovat vastaavia kuin menestyneitä ihmisiä kuvatessa. Nassim Taleb on korostanut että menestyksessä raha ja menestys vaikuttavat helposti samalta kuin onnistuminen. Näin ollen esimerkiksi pörssikauppaa tekevät nähdään helposti taitavina silloinkin kun heidän onnistumisprosenttinsa ovat fluktuoineet kuin ne olisivat satunnaisia. Toisaalta monet strategiat pitävät sisällään riskin emmekä huomaa että samaa yrittäneet ovat monesti tuhoutuneet. Toisin sanoen menestys voi vaatia sen että kohtuu torjutaan.

Yhteiskuntien kohdalla ei voida sanoa että voidaan kiertää survivor biasin aikaansaamat vääristymät. Kyseessä ei ole tiukka fakta vaan melko löysä fakta. Muukkosen argumentaatio muistuttaakin sitä miten jos jossain kirkossa on rukousseinä johon tuodaan kiitokseksi palkkioita siitä että rukouksiin on tullut vastaus. Koska tässä näkyvät vain onnistumiset, riittää että moni on rukoillut. Koska missään ei ole epäonnistuneiden rukousten seinää, voi näyttää että rukous toimii edes joskus. Kuitenkin isokaan trinkettiseinä ei osoita että rukouksella olisi mitään vaikutusta vaikka sairaudesta parantumiseen tai köyhyydestä selviämiseen. (Jos asiaan haetaan argumentaatiota se täytyy hakea jostain muusta.)

Muukkosella on toki suurempiakin ongelmia. Hän cherry pickaa. Tämä näkyy hyvin alkuun laittamastani sitaatista. Tosiasiassa on paljonkin yhteiskuntia jotka ovat hämmentävän vakaita ja ateistisia. Muukkonen itse on huomannut että Kungfutselaisuudessa ei ole jumalia. Mutta koska tämä on vastaesimerkki joka falsifioi induktion "ateistinen yhteiskunta ei voi pysyä kasassa" hän suojelee teoriaansa ad hoc. Ajattelemalla että tämä ei ole riittävän hyvä. Samasta syystä buddhalaisuus, joka on paikoin teististä, paikoin agnostista ja paikoin ateistista, ei tietenkään missään nimessä kelpaa.

Näin ollen päädytään tietenkin siihen että jos Muukkoselle antaa vastaesimerkin, hän sanoo että vastaesimerkki ei kelpaa ja siksi pitäisi saada vielä yksi vastaesimerkki lisää. Tässä vaiheessa on selvää että kyseessä ei ole rationaalinen argumentointi. Mieleeni tulee rinnastukseksi lähinnä eräs keskusteluni kreationistin kanssa. Hänestä kirahvin kaula ei ole evoluution tuotos. Ja hän vaati että todistaminen vaatisi että tarjolla olisi vielä nykyistäkin pidempi kirahvin kaula. Ja kun sellainen löytyisi niin tietenkin sitä ennätyskaulaa pidempi pitäisi löytää seuraavaksi. Samoin okapiin päin mennessä piti aina löytää enemmän ja enemmän kauloja jotka olisivat näiden annettujen kaulojen pituuksien väliltä. Jokainen löydös toi kaksi uutta aukkoa. Kun vastaesimerkit eivät kelpaa, on selvää että hän valikoi tietyt esimerkit kuvaamaan kaikkea ateismia.

Onkin selvää että Muukkosen suhde ateismiin on sama kuin monien uusnatsien suhde rotuun. Rotuun voidaan liittää asioita jotka ovat vähintään jossain määrin tieteellisesti perusteltuja. Tältä pohjalta halutaan kuitenkin enemmänkin luoda stereotypioita roduista ja luoda perustaa sille että joitain ihmisiä voidaan kohdella tampioina tai väkivaltaisina uhkina tai jonain joka edustaa alempaa rotua jota saa kohdella huonommin.

Sheth onkin tämänlaiseen liittyen kuvannut sitä miten syrjintää usein halutaan sitoa tiettyihin valikoituihin tosiasioihin. Uusnatsien kohdalla on kiinnostavaa että rotua koskevat älykkyysosamäärätutkimukset ovat heistä kiinnostavampia kuin vaikka hiustenväriä koskevat kytkökset. Mukaan ei haluta sotkea blondien ja punapäiden välisten erojen tutkimusta. Tämä valikoituminen kuvaa asenteita kiinnostavasti. Samoin Muukkosen faktavalikointi ja näkökulmasyyläys ovat merkittäviä huomioita. Sheth kuvaakin sitä miten sortaminen vaatii sen että jokin ihmisryhmä tunnistetaan jostain ja se määritetään ongelmaksi ja uhaksi esimerkiksi yhteisön säilymiselle. Weberpohjainen sosiologia toimii Muukkosella samanlaisena savuverhona ateistien vastustamiselle ja heidän mitätöimiselle kuin mitä eri maanosien älykkyysosamääräerot merkitsevät uusnatseille.

Weber muuttuu Muukkosen käsissä joksikin jossa yhteiskuntien säilyminen ja siihen liittyvä hyötyajattelu ylittää kaiken. Hän jopa esittää että ateistit eivät ole empiristejä ja tieteen ystäviä. Että ateisteilta tulee tässä vaatia heidän rakastamaansa empiiristä näyttöä (joka ei selvästi voi olla Kunfutselaisuus tai mikään muukaan ateistinen toimiva yhteiskunta). Tässä sotkeentuu se, että teorian totuusarvo ei tarkoita samaa kuin että sen varassa oleva yhteiskunta pysyy pystyssä. Ateistisuuden empiriavaatimus koskeekin sitä että tulisi todistaa Jumalan olemassaolo. Tämä ja vain tämä vaatimus on ateismin empiirisyydessä. Jos Jumalaa ei ole empiirisesti todistettu ei sitä todista se että jokin yhteiskunta pysyy pitkään pystyssä. Egyptikin pysyi pitkään pystyssä riippumatta siitä olivatko sen kulttuurin uskomat jumalat tosia vai eivät. Empiirisyys -sanalla käyty ekvivokaatioleikki onkin jotain joka on Muukkosen kohdalla varsin paljastavaa.

Neutraliteettiharha-harha

Valomerkissä on teksti uskontovastaisesta vihapuheesta. Teksti on siinä tärkeä että kaikkia ihmisiä voidaan kiusata. Ja varmasti uskovaisakin kiusataan uskovaisuuden vuoksi.

Teksti on hyvin asenteellinen. Tekisi mieli yksinkertaisesti kääntää se ympäri.

Eli vaihtaa copy-paste -tyylillä uskonto ja ateismi ristiin. Teksti nimittäin yleistää ateismin ja uusateismin. Strategia on loogisesti perusteltu, sillä logiikassa johtopäätökset seuraavat premisseistä "mekaanisesti" niin että ei ole väliä mitä logiikan kaavan A ja B ovat. Yhtä tosista premisseistä seuraa yhtä tosia johtopäätöksiä.

Samalla se kuitenkin korostaa, että on asiatonta miten "Uskonnonvastainen vihapuhe rakentuu usein uskonnon negatiivisten vaikutusten ympärille ja yleistää yksittäiset epäkohdat koskemaan uskontoa ja uskovia yleensä". Uusateismi on tässä prosessissa yleinen keino. Uskovaiset puhuvat siitä klimppinä joka olisi suoraan "militanttia ateismia".

Takana on melko tavalla vahvasti sanakikkailu. Siinä käytetään pohjana sitä että kirkon ja valtion erottaminen ja muu vastaava sekularismi on nimetty "uskontojen kieltämiseksi" ja "Uskontojen kieltämistä toivova ei useinkaan ajattele loukkaavansa ihmisen oikeutta uskontoonsa." Näkemys on siitä kiinnostava, että sekularismi ei välttämättä ole uskonnonvapauden kieltämistä. Sekularismi koskee sitä miten ihmisiä voidaan osallistuttaa poliittisesti muiden ihmisten uskontoihin. Tällöin sekularismi korostaa ns. negatiivista uskonnonvapautta. Suomen uskonnonvapauslaki on tässä siitä kiinnostava että se huomioi uskonnonvapautena molemmat, niin negatiivisen uskonnonvapauden kuin positiivisen uskonnonvapauden. Siksi esimerkiksi ketään ei voi pakottaa osallistumaan islamilaisiin kumarteluihin viisi kertaa päivässä vaikka se on monille tärkeä uskonnollinen asia.

Sekularismi -sanan monimerkityksellisyys on siitä kiinnostava että Valomerkin teksti muistuttaa joidenkin englantilaisten kirjoitelmia. Siellä sekularismi on siitä kiinnotavaa, että Kuningatar on myös kirkollinen johtaja. Harva Suomessa sanoisi että politiikan ja valtion erottaminen tässä johtaisi uskonnonvapauden katoamiseen. Itse asiassa maassamme kansankirkon puolustajat usein korostavat että maassamme on uskonnonvapaus koska meillä ei enää ole valtionkirkkoa. Maassamme ei toki myöskään teloiteta jumalanpilkasta eikä meillä ole enää konventikkeliplakaattia. Jotka ovat olleet uskonnon politisoitumista. Näitä asioita voidaan pitää uskonnonvapauden lisääntymisenä vaikka ne ovat ytimeltään juuri sitä että uskonnoilla on ollut poliittista valtaa joka on otettu niiltä pois.

Sekularismi, joka on kiistämättä uusateismissa mukana melko vahvasti, on tarkalleen ottaen oppi jonka mukaan on oikein että ketään ei palkita tai rangaista vakaumuksensa mukaan eikä vakaumukseen liity erityisiä etuoikeuksia. Näin ollen sekularisti voi kieltää kirkkojen verovapauksia. Näin ollen sekularistit saattavat kieltää juutalaisilta rabbeilta ympärileikkauksen ja vaatia joko koko prosessin kieltämistä tai sitä että ympärileikkauksen tekee lääkäri sairaalassa eikä rabbi ties missä. Näin ollen sekularistit saattavat puuttua siihen että hallituksen juhlatilaisuuksissa on vain yhden uskonnon hengenmies puhumassa, eikä vastaavaa tilaa anneta muille vakaumuksille. Sekularisti saattaa tarttua siihenkin että yhden ja vain yhden uskonnon palvontatiloissa vieraillaan koulun kanssa ja vain tämän yhden uskonnon aamunavauksia ja lauluja kaikille yhteisissä juhlatilaisuuksissa.

Tämä unohtuu kun kirjoitetaan mallissa "Usein vihapuhe kertoo siitä, että uskonnon luonnetta ei ymmärretä. Ajatellaan, että uskonto olisi vain mielensisäinen vakaumus, jonka julkisen ilmaisemisen voisi kieltää." Sekularismi ei kuitenkaan tarkoita uskontojen tuntemattomuutta. Itse asiassa edes uskontojen kieltäminen ei vaatisi uskontojen tuntemattomuutta. Siksi näkökulma onkin juridinen ja eettinen ; Suomen laki ja ihmisoikeussäädökset määrittelevät uskontoon tiettyjä asioita. Nämä ovat irrottamattomia oikeuksia joita ei argumentoida vaan säädetään. Ne eivät ole faktoja vaan etiikkaa.

Kun puhutaan uskonnon kieltämisestä, on aina kysyttävä mitä tällä tarkoitetaan. Olen itse kysellyt uusateistejen kantoja siitä mitä uskonnon ja valtion erottaminen ylipäätään tarkoittaa. Ja kirjo on valtava. Kun halutaan estää uskonnon poliittisuutta, ei suinkaan usein olla kieltämässä uskontoa kovinkaan merkittävästi. Yleensä kritiikki iskee osallistuttamiseen. Eli siihen että uskontoa harrastetaan yhdessä sellaisessa tilanteessa jossa uskonnoton on läsnä. Ja hänen osallistumisensa pitää sisällään sen että hän joko pakotetusti ottaa osaa lauluun tai sitten paikalta poistuminen on tehty jotenkin sosiaalisesti kiusalliseksi. Sen sijaan moni vaatii jopa antisekulaariksi nähtäviä puolia. Esimerkiksi Sipilän vaikeneminen uskontoasioistaan on saatettu nähdä sekularistin silmiin ongelmana. Näin ollen se mitä sanotaan ja mitä sillä tarkoitetaan ovat hyvin hankalia. Olen toki tietoinen että osa haluaisi myös ihan suoraan tehdä uskonnosta laitonta niin että sitä ei oikein saisi tehdä edes kotonaan, varsinkaan omien lasten läsnäollessa. Näissä kohden voidaan puhua aidosti ongelmallisesta uskonnon kiusaamisesta joka rikkoo lakia vastaan. Valomerkin kirjoittajalla näyttää olevan aika vähän ymmärrystä siitä mitä sekularismi pitää sisällään. Ja tätä kautta hän luo yleistyksen jossa ateismi määrittyy tavoilla joka on artikkelin oman sisällön kautta varsin ironista. (Ironista on toki sekin että vaikka uusateistit ovat sekulaareja niin sekularismi ei itsessään ole samaa kuin ateismi. On mahdollista olla kristillinen sekulaari.)

Tilannetta voi valaista annetulla esimerkillä "Klassinen esimerkki uskonnonvastaisesta vihapuheesta on jopa Ylen Battle – loppu öyhötykselle -keskustelusarjaan liittynyt Ylen toimittajan verkkokolumni, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Ehkä tästä alkaa ateistin ristiretki uskontojen turmelemassa maailmassa. Kaikki uskonnot tulisi kieltää. Se on askel parempaan maailmaan." Tämä asemoidaan seuraavalla tavalla ;"Uskonnonvastaiselle vihapuheelle on ominaista myös se, että se yhdistää tarvittaessa eri uskonnoissa ja eri aikakausilla esiintyneitä epäkohtia. Se hellii usein käsitystä rationaalisesta ja moraalisesta ateismista vastakohtana irrationaaliselle ja epämoraaliselle uskonnolle."

Olen itse törmännyt useisiin kirkollisiin itseään liberaaleihin ihmisiin jotka eivät myöskään ajattele loukkaavansa ihmisten oikeutta uskontoonsa vaikka pitävätkin avoimesti ateismia uskontona ja ilmaisevat tätä näkemystä ääneen. Heillä taustalla voi olla esimerkiksi Max Weberin sosiologialla sävytetyt ajatukset siitä että yhteiskunta ei pysy pystyssä ilman uskontoa. Perustelurakenne on toki tässä hieman sama kuin millä monet rasistit lähestyvät rotuja sillä että taustalle voidaan nähdä biologista perustaa. Heistä tämä on tiedettä kuten Weber on monille sosiologinen fakta jonka kohdalla keskustelu on mallia "minä kerron faktat, pulinat pois".

Tässä keskustelussa oleellista on se, että ateismi nähdään joko moraalittomana tai sellaisena jonka metaetiikka on tyhjän varassa eli ateisti on moraalinen ateismistaan huolimatta ja että ateismi ei voi tukea heidän eettisyyttään. Lisäksi ateisteja pidetään hölmöinä tiedeuskovaisina. Tiedeuskoa taas pidetään ehdottomasti virheellisenä sellaisella tavalla joka tekee ateisteista moraalittomien lisäksi hölmöjä. Toki tässä on huomattavissa se että kritiikin kohde on yleensä looginen positivismi sellaisessa muodossa joka ei ole ollut relevantti tieteenfilosofian puolella toisen maailmansodan jälkeen. Skientistit ovat yleensä vähintään fallibilisteja ; Loogisen positivismin kumoutumiseen osallistunut Popper onnistuu kierämään loogisen positivismin ongelmat. Tämä tarkoittaa sitä että skientismikritiikki on olkiukko joka nojaa tiedenäkemyksen monimerkityksellisyyteen. Kun tiedekäsitysket ovat muuttuneet ajassa, on tietenkin helppoa tehdä ekvivokaatio.

Tästä ylläolevasta on on suoraan seurauksena se, että ateismi nähdään yhteiskunnallisena ongelmana joka olisi korvattava esimerkiksi julistuksellisuudella. Hyvä ja lempeä kristinusko nähdään vastakohtana irrationaaliselle ja militantille ateismille. Kokonaisuus on se, että ateismi on uskonto niin kauan kunnes puhutaan uskonnonvapauden mukanaan tuomista hyödyistä. Militantista uskonnosta kauhistuva uskova ei oikein ymmärräkään sekularismin mielipidekirjoa tai ole tutustunut uusateismin kirjallisuuteen. Jostain syystä uusateistin kriitikot eivät osaa tiiviisti lyhennellä ja luetella esimerkiksi Daniel Dennettin väitteitä. Ei vaikka hän on yksi neljästä uusateismin pääpromoottorista. Uusateismin kritiikkiä kuvaakin aiheen tuntemuksen puute. Ymmärrys on vielä jotain tätäkin vaikeampaa. Ja on varmaa että jos kritiikin kohdetta ei tunneta edes pinnallisesti, sen sisältöä ei voida kontekstoida, tulkita ja ymmärtää.

Tässä kontekstissa on ymmärrettävää, että ateistit nähdään jonain militanttina huonojen ihmisten joukkona jotka ovat muita kelvottomampia rakentamaan yhteiskuntaa. Ei ole tavatonta törmätä Martti Muukkosiin jotka kiertävät sosiologi-tietäjinä loukkaamassa ateisteja internetissä, selittämässä miten ateistit ovat yhteiskunnassa vapaamatkustajina. Ateisti ja ateismi ovat huonoja yhteiskunnalle. Ja tämän kannan esittämisestä ollaan ylpeitä. Ja tätä pidetään uskonnonvapauden puolustamisena, koska ateistit ovat uskonnonvapautta vastaan.

Ympäri kääntäminen on toki vasta puoli ongelmaa.

Esille nostetaan ns. neutraaliusharha. "Filosofian tohtori Heikki J. Koskinen ja piispa Seppo Häkkinen ovat kirjoittaneet neutraliteetti-illuusiosta. Neutraliteetti-illuusiossa ajatellaan, että katsomuksellisissa asioissa muka voitaisi olla neutraalilla maaperällä, mikä ei pidä paikkansa." Tätä pohjustetaan sanomalla  ”Uskonnottomuus on vakaumus muiden joukossa. Mikään vakaumus tai katsomus ei ole neutraali, vaan se sulkee toisenlaisen vakaumuksen pois.” Huttusen mukaan jos mitään uskonnollisuuteen viittaavaa ei julkisuudessa saisi olla esillä, silloin julkisuutta hallitsisi yksi ainoa eli uskonnoton vakaumus." "Sotilasvalasta luopumistakin on esitetty. Noin 95 prosenttia varusmiehistä antaa sotilasvalan, joka vannotaan ”kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä”. Vaihtoehtoinen sotilasvakuutus poikkeaa valasta vain siinä, että se vannotaan ”kunniani ja omantuntoni kautta”. ”Osa uskontokritiikistä jää pintapuoliseksi, jos kuvitellaan Jumala tai Luoja -sanan kieltämisen poistavan uskonnon. Esimerkiksi sotilasvakuutus voi sujuvasti nojautua Paavalin esivaltateologiaan, kunhan ei vain tätä J-sanaa mainita.”

Häkkinen unohtaa neutraaliusharhaa puolustaessaan sen, että jos hänen väitteensä olisi tosi se ei tarkoittaisi että risti olisi parempi kuin tyhjä seinä. Ristiä voitaisiin pitää ongelmallisena ja sen poistamista voitaisiin vaatia keskustelussa joka muistuttaa sitä keskustelua jonkatapaiseen Häkkinen itse on ottanut osaa. Seurakuntalaisessa hän pelkäsi pakanauskontojen vaikutuksia koulussa. Suhde sanavalintoihin on tässä yhteydessä hyvin erilainen kuin tässä Valomerkin jutussa oli ; Pakanallis-epäilyttävää oli kun "Kaikki lausuvat yhdessä: ’Kiitos tunnekoulusta, meillä oli mukavaa.’” Lukijalle jää epäselväksi, ketä lopussa kiitetään, opettajaa, toisia lapsia vai jotain tuntematonta jumalaa?”"Jos neutraaliusväite pitää paikkaansa, niin siinä tapauksessa tyhjä seinä on aivan yhtä poliittinen vakaumuksenilmaisu kuin ristikin. Näin ollen sekulaarien uskontosiivousten kieltäminen muuttuisi määritelmällisesti vakaumuksenkieltämiseksi. Koska ristiä tilaa laittamalla epäneutraalisti tuhottaisiin uskonnottoman vakaumuksen ilmaisu.

Näin ollen valtaosa "Valomerkissä" esitetyistä väitteistä olisivat hyvin kyseenalaisia. Kysymys ei voi ollakaan siitä että poistetaan vapaus uskontoon. Uskontoa ei korvata neutraalilla. Jos neutraalius on harhaa, ei uskonnonvapautta torjuta vaan kyseessä on kahden erilaisen maailmankuvan kilpailu. Risti seinällä sensuroi ja tuhoaa uskonnottoman tilan aivan yhtä tehokkaasti kuin seinän tyhjentäminen sensuroi kristinuskoa.

Toki on rehellisyyden nimissä sanottava että aika harva filosofi lähtee oikeasti mukaan tähän neutraaliusharhaan. ; Itse asiassa kun katsoo uskonon ilmaisutapoja, on ollut havaittavissa melko vahvasti sellaisia piirteitä että esimerkiksi "Suvivirren" kohdalla tilannetta pidetään täysin neutraalina. Tämä näkyy siitä miten korostetaan että se ei mitenkään ole symboli joka olisi uskonnonharjoittamista. Nähdään että Suvivirsi on perinne ja kulttuuria ja että tämä tarkoittaisi sitä että se ei ole uskonnonharjoittamista. Vapautta korostetaan siten että ihminen joko laulaa mukana tai ei laula ja että tässä olisi kysessä aito valinta. Tämä perustuu väitteelle että tilanne olisi oikeasti neutraali eikä ketään pakotettaisi olemaan läsnä jonkinlaisessa uskonnonharjoittamisessa. Mikäli Häkkisen-Koskisen linja neutraaliudesta pitäisi paikkaansa, ei tämänlainen tilanne olisi mahdollinen. Kuitenkin aika moni näyttää katsovan että tilanne on neutraali. (Tosin rehellisesti sanoen en usko että kovin moni pitää sitä oikeasti neutraalina. Sitä vain argumentoidaan sellaisena. Luottamukseni uskovaisten rehellisyyteen on vuosien kokemuksen valossa heikentynyt aika voimakkaasti.)

Kaikki filosofia on usein sellaista. Valomerkki ilmaisee tämän näkemyksen ilman sen vaihtoehtoja. Joka on kiinnostavaa, koska se kertoo että asenteellisuutta on ilmassa. Ja itse asiassa vasta-argumentiksi voidaan katsoa annettua sotilasvalaesimerkkiä. Jos Paavalin esivaltateologia saadaan sujautettua sotilasvakuutukseen niin että jokainen voi sen sanoa se tarkoittaa sitä että on olemassa symboleja joilla on monia erilaisia tulkintoja. Ja tätä kautta ei tarvitse riisua merkitystä. On selvää että uskonnottomalle sotilasvakuutus oman kunnian ja omantunnon kautta merkitsee jotain. Itse olin armeija-aikanani ateisti. (Se oli sellainen vaihe.) Ja kävin tästä huolimatta nimenomaan sotilasvalassa. Sotilasvakuutus olisi ollut mahdollinen. Mutta en ollut kovin sitoutunut ehdottomaan maanpuolustukseen. Mielestäni kotimaa ansaitsee puolustusta ehdollisesti. On oltava jotain puolustamisen arvoista. (Mielestäni tätä on.) Sotilasvala antoi minulle joustotilaa. Suhtaudun valoihin ja diileihin "suhteellisen vakavasti". (Joku pitää tätä puolta mielisairaan järkähtämättömänä.) Koska jonkun kaikkivaltiaan Jumalan kautta vannominen merkitsee huomattavasti vähemmän kuin kivien ja kantojen kautta vakuuttaminen. Ihan siksi että kivet ja kannot ovat esimerkiksi olemassa. ; Ateisti kokee saman vakuutuksen hyvin eri tavalla. Joten voidaan rakentaa moniarvoinen ympäristö. Tämä vihjaa siihen suuntaan että dikotominen ajattelu eri maailmankuvien kisana ei ole niin järkähtämätön kuin voisi luulla.

Tosin suuri osa yhteiskunnasta nojaa neutraaliuden hakemiseen. Ja tätä pidetään sairaaloissa. Sairaaloissa työskentelevillä on paljon erilaisia rajoituksia. Myös sairaaloiden värimaailma ja sisustus on hyvin säänneltyä. Tätä tehdään yleisesti neutraaliuden ja loukkaamattomuuden nimissä. Jos neutraalius on vain harhaa, niin tässä tapauksessa tämä on ideologista syrjintää.

Muuallakin tunnetaan vastaavaa ; Moni voikin ihmetellä miksi esimerkiksi epäkonventionaalinen pukeutuminen, tatuoinnit ja vastaavat voivat olla esteitä palvelualoille työllistymisessä. Ja miten lävistysten määrä ja pukeutuminen ovat siis osana laajempaakin "yleisen loukkaamattomuuden ja neutraaliuden" henkeä. Selvästi tässä on mukana alakulttuurien näkyvyyden sensurointi. Tämä on helppoa nähdä status quon mukaisuutena ja arvottavana. Kieltäminen on hyvin lähellä väheksyntää.

Sairaala onkin siinä mielessä sekulaari että uusateistipaidat ja burqat sopivat siellä huonosti käyttöön. (Sekulaari nimenomaan sanan täydessä mielessä koska ateismikin on saman rajoittelun alla.) Tässä on taustalla vahva ajatus siitä että valkoinen seinä nimenomaan on neutraali. Tilanne muuttuu ateistiseksi vasta kun seinälle laitetaan joku Josif Stalin tai joku muu vähemmän dramaattinen ateistien stara. Jos tämä pitää paikkaansa, Häkkisen neutraaliusteoria asettaa hieman eriarvoisia tilanteita vastakkain ; Tasa-arvoisesti kilpaileva tilanne olisi että seinällä olisi jokin ateistinen symboli tai kristillinen symboli. Ei se että seinällä on joko kristillinen symboli tai tyhjä seinä. Ateistinen symboli ei ole samanarvoinen tyhjän seinän kautta. Ja argumentissa tätä ei huomata koska taustalla on ekvivokaatioiden tanssi "uskonnottomuus" -käsitteen sisällä. Toisinaan se tarkoittaa ateismia tai antiuskontoa tai antiteismiä. Ja toisinaan se tarkoittaa vain uskonnon puutetta. (Tämä ristiriita toki selittää miksi Valomerkin tekstissä on niin vahvoja sisäisiä jännitteitä että alkuun laittamani etsi-korvaa -ehdotus on varsin relevantti.)

Näin ollen voidaan nähdä että alakulttuurien piirteiden rajoittaminen joissain julkisissa tilanteissa on kenties maailman tylsistyttämistä. Mutta se ei ole ihan sama asia kuin syrjintä. Siksi sairaaloiden tapa kieltää erilaiset uskonnolliset pukeutumiset ovat eri asia kuin koko kyseisen uskonnon kieltäminen. Eikä neutraaliusharha päde niin että tilanne ei muuttuisi epäneutraalimmaksi jos kaikki sairaanhoidossa työskentelevät alkaisivat pukeutumaan 100% kristillisesti. Ei siinä korvattaisi "uskonnotonta vakaumusta toisenlaisella vakaumuksella". Koska tyhjä tila on erilainen symboli kuin täytetty tila.

Voimme oikeastaan vain pyytää apua...

Suomessa on tarvetta sen tyylisille järjestöille kuin Uskontojen Uhrien Tuki RY. Tämä on, valitettavasti, fakta. He eivät ole toimettomia.

Erikoista tässä on tietenkin se,e ttä uskonnot ovat yleisesti ottaen hyväntahtoinen ilmiö joissa moraalisuus ja ei-pahan tekeminen ovat korkealla prioriteeteissa. Uskonnot ovat niitä joita voi pääasiassa kritisoida sitä kautta että se tuntuu monista liian heikosti perustellulta tai sisällöltään absurdilta.

Mutta silti niiden sisällä on ihmisiä jotka haluavat vahingoittaa toisia ihmisiä. Joko tarkoituksella tai sivutuotteena. Joko siksi että itse vahinko on tavoite. Tai koska moralistinen dogma on luonut heille hyvän tekemisen ajatuksen joka johtaa siihen että toisia ihmisiä tallautuu jalkoihin. Ja näistä ei välitetä koska tämä moralistinen periaate on tärkeämpi, Pyhempi ja arvokkaampi kuin yhdenkään ihmisen tai pienehkön ihmisjoukon elämä ja mielenterveys. Asiaa ei voi ilmaista mitenkään ytimekkäämmin tai kauniimmin.

Mutta mitä tehdä tälläisen kokemuksen jälkeen?

Valtaosalle uskovaisista nämä tilanteet ovat, kaikeksi onneksi, vieraita. He eivät samastu näitä tekoja tekeviin ihmisiin. He eivät suoraan aktiivisesti tee niitä. He vain ovat enemmän sivussa. Pitävät kenties jopa uskonnonvapauden kannattamisena sitä että eivät puutu joidenkin ideologioiden "sisäisiin asioihin". Ainakaan näihin asioihin ei tartuta ja niitä etsitä ja niihin puututa. Syyt voivat olla ties mitä muitakin kuin sanomiani, eikä minun tehtäväni oikeastaan ole niiden arvailu. Ei minun tehtäväni ole etsiä tekosyitä ja oikeutuksia miksi hyvä ihminen tekee tämänlaisia. Näyttää siltä että hyväntahtoiset ihmiset tekevät tämänlaista. Ja oletuksenani on että heillä on jokin oikeutus toimilleen. (Paree olisi.) Tämä oikeutus on kuitenkin lähinnä tekosyy. Tekosyy sille miksi juuri hän ei yksilönä ole käärinyt hihojaan ja tehnyt jotain.

Itse asiassa moni ehdottaakin, että tulisi välttää tilanteita joissa ollaan uskontojen kanssa tekemisissä. Minua itseäni on jopa moitittu siitä, että jos uskontoihin liittyvät asiat ahdistavat niin paljon kuin ne tekevät, niin niitä tulisi välttää. Tämä ehdotus on periaatteessa hyvä. Joskus kaikista järkevintä on vain leikata yhteys, totaalisi ja raa'asti ja kyseenalaistamattomasti, niihin jotka tuovat elämään tuskaa. Valitettavasti tässä on sivujuonteena se, että tässä asenteessa uskontojen uhrin pitäisi jäädä hyvin tiukasti säänneltyyn sisätilaan. Uskontojen uhrien toimintaahan tässä ehdotuksessa rajoitetaan. Lisäksi se ei ole kovin helposti mahdollista. Sillä yhteiskuntamme ei ole ns. sekulaari. Itse asiassa sekulaariutta pidetään uskontojen ystävien puolella kammotuksena. Uskonnon poliittisuus paitsi myönnetään niin sitä pidetään usein jopa jonkinlaisena ihanteena. Tästä seuraa se, että jos haluaa välttää uskontoja niin se ei onnistu. Jos ei muuten niin joku tulee hieromaan sillä pahamaineisella "Suvivirrellä" pari kertaa vuodessa.

Kellariin meneminen ei siis ole oikeasti mikään vaihtoehto. Ei ole mahdollista säätää elämäänsä niin että uhkaavia tilanteita ei lainkaan syntyisi. Eräs toistuvista haasteista joita uskonnottomien ryhmissä on, onkin se että miten luoda alue jossa ei oltaisi liian vahvasti yheteisöllisiä mutta jossa olisi kuitenkin turvallinen tunnelma. Sellainen jossa voisi puhua asioista. Yleensä tätä sotkemaan tulee erilaisia hyväntahtoisia uskovaisia. Joskus jopa pahantahtoisia uskovaisia. Tämä hämmentävän yleinen uskovaisten into tunkeutua häiriköimään uskonnottomia ja uskontojen uhreja vihjaa siihen että mitään välttelyä ei tosiasiassa ole edes mahdollista tehdä.

Mutta ei uskontojen uhrin harjoittama osallistuminenkaan auta.

Sillä niistä on tullut rutiini. Voin kirjoittaa, helposti, vaikka joka ikinen viikko jotain tuskaista aiheesta. Ja aivan yhtä helposti moni voi ohittaa kaiken. Koska jos esitän näitä asioita, edustan väärää maailmankuvaa ja sitten jotenkin ihmeellisesti näillä tapahtumilla ei ole mitään väliä.

Toisto itsessään viittaa, että systeemi jota nyt harjoitamme ei toimi. Hyvä tahto, ajatukset ja rukoukset eivät ole tarpeeksi. Se ei ole tarpeeksi. Se ei ole riittävän hyvä. Käsittelytapa ei onnistu taltioimaan, tuottamaan ymmärrystä ja torjumaan vastaavia tapahtumia jatkossa. Se ei käsittele tilanteeseen tuottamaa tuskaa riittävästi, emmekä siksi koe riittävästi vihaa tai jotain muuta aktivoivaa negatiivista tunnetta tarpeeksi. Prosessi ei estä vastaavien tapahtumien tapahtumista uudestaan jossain muualla.

Kenties jotain tunnemme. Mahdollisesti syyllisyyttä. Sillä kun uskonnollinen väkivalta nousee puheenaiheeksi, tapahtumaan liittyvä tärkein keskustelunaihe näyttää olevan se, miten normaali maltillinen järkevä kristitty tai muu uskovainen ei ole syyllinen. Ja arvatkaa mitä. Tässä ollaan aivan oikeassa. Ongelmana on vain se, että tämä näkökulma ja lähestymistapa siirtää aiheen pois oleellisesta. ; Oleellinen on se, että uskontojen uhrien kokemat asiat ovat perseestä. Emmekä me tee yhtään mitään estääksemme niitä tapahtumasta uudestaan.

Ja jotenkin, matkan varrella, tästä on tullut rutiinia. Status quo ratkaisee asian tällä tavalla. Jotain tapahtuu ja yht'äkkiä uhri onkin asiasta pahastunut uskovainen, yleensä kristitty, joka sanoo "en minä". Se, että joku tekee jotain on rutiinia. Se, että kirjoitan siitä on rutiinia. Ja se miten asioihin reagoidaan. Se on etenkin rutiinia. Tavalla jota voisi pitää itseään suojelevana systeeminä joka vastustaa muutosta. Jälkipyykki on rutiinia, jossa tärkeintä on että hyvät kristityt saavat synninpäästön jota he eivät oikeastaan edes tarvitse.

Onko meistä tullut tunnottomia tälle kaikelle? Vai mikä onkaan se syy, jonka vuoksi emme mieti sitä, että yksittäisen hullun joka haluaa vaikuttaa toisiin ihmisiin kuin itseensä, voi saada itselleen vapauksia viedä toisilta ihmisiltä niin paljon vapauksia pois? Sen ei pitäisi olla niin helppoa. Siitä pitäisi tehdä mahdollisimman vaikeaa. Onko syynä tähän varovaisuuteen syyllisyys? Se, että kristityt häpeävät identifiointiryhmässään olevia ihmisiä ja sitä mitä he tekevät mutta jotka suuntaavat tämän, sinänsä omalla kohdallaan tarpeettoman, syyllisyydentunteen väärin? Sitä minä en tiedä.

Sen minä tiedän, että olemme maa jossa ei ole mahdollista muuttaa uskontojen vallankäyttösysteemejä senkään jälkeen kun niiden sisällä ollaan jääty kiinni siitä että siellä on tehty pahoja tekoja ja käytetty systeemiä joko tekemään mahdolliseksi tai ainakin helpommaksi kyseisen teon. Tai joita on käytetty piilottelemaan tekoja tai vaikeuttamaan kiinnijäämistä tekojen jälkeen. Tämän minä tiedän. Puhe siirtyy siihen miten näistä tiedottavat "vihaavat uskontoa" ja ovat asenteellisia. Kenties he ovatkin. Mutta ideologinsena propagandistina toimiminen on (a) vähemmän pahaa kuin nämä pahanteot uskontojen sisällä ja (b) yleensä on järkevää se että oma systeemi ei ole niin läpimätä että sen sisältä tarjotaan helposti ammuskasoja tämänlaisille demagogeille.

Kun puhutaan vaikka lestadiolaisten tai katolisen kirkon harjoittamasta pedofiilien piilottelussa, muistetaan hienosti että tekijät ovat sairaita ihmisiä. Samoin muistetaan hienosti että kaikissa ihmisryhmissä on sairata ihmisiä. Ja on ihan oleellisen totuudellista sanoa että jokainen ihminen joka tekee jotain tämänlaista on jotenin harvinaislaatuisella tavalla sairas, poikkeavalla tavalla paha. Riippumatta siitä millä tavalla tai millä ideologialla he oikeuttavat toimiaan.

Mutta toisaalta monissa muissa ihmisryhmissä tilanteita ei käsitellä samalla tavalla.

Emme voi katsoa vain harvinaisuutta vaan sitä miten esteettömästi nämä erityislaatuiset ainutlaatuiset lumihiutaleet pääsevät käyttämään valtaa. Ja miten heitä suojellaan tai ei suojella sen jälkeen kun he tekevät tekojaan. Siksi voimme nähdä että lestadiolaisten pedofiliakeskustelussa ei ole kysymys siitä onko keskimääräinen lestadiolainen pedofiili. Vaan siitä miten järjestelmä ei kannusta, vaan pikemminkin rajoittaa, pedofiilien ilmoittamista poliisille. Kaikki tähän liittyvät järjestelmät, kuten rippisalaisuus ja anteeksiannon konsepti jossa se uhri joka ei anna anteeksi on huono uskova, ovat osana tätä rakenteellista pahantekijän suosimista. Jonka jälkeen onkin puhuttava ihan muista asioista.

Siksi valtionkirkossakaan ei voida vedota keskimääräiseen uskovaisen kantaan tai keskimääräisen uskovaisen maltillisuuteen. On katsottava että mitkä ideologiset ryhmittymät saavat tilastollisia yliedustuksia ja aliedustuksia vallankäyttöön. Ja koska sääntöjen muuttamiseen tarvitaan 2/3 edustus, on katsottava sitä mitä järjestelmiä, olivatpa he miten marginaalisia tahansa, systeemi tukee.
1: Aivan kuten uudessa lukiojärjestelmässä on huomattava että systeemi on kuin tehty kreationisteille. Sillä lukion voi käydä läpi ilman ainuttakaan biologian kurssia. Mutta uskontoa tai ET:tä on pakko käydä. Toki järjestelmää ei ole tehty kreationistit ensi sijaisesti mielessä. Mutta tällä ei ole merkitystä koska he hyötyvät eniten. Peli pelataan heidän puolestaan ja tämä ei ole irrelevanttia. On itse asiassa erikoista että tuollainen pieni vähemmistö saa asiat toimimaan noin laajasti omaksi edukseen ilman runsasta yrittämistä. Tämä kertoo jotain oleellista taustalla olevista rakenteista. Jotka eivät ole uskonnollisesti neutraaleja.

Me tiedämme että uskovaisten johdossa on yliedustus eri tavalla luonnehäiriöisiä, esimerkiksi psykopaatteja. Ei siksi että uskovainen keskimäärin on sellainen, vaan sen vuoksi että mikä tahansa ihmisryhmä on heille houkutteleva. Ja uskonnon kohdalla puhutaan usein asioista ja kokemuksista joita voi väittää ilman että niitä voi testata ja tätä kautta kyseenalaistaa millään kovin helpolla tavalla. Voidaan sanoa että kun "narsisti ymmärtää uskonnon", alkaa tapahtumaan asiota jotka eivät ole kovin toivottavia. ; Lisäksi voidaan jopa nähdä että tässä on takana se, että uskonto tarjoaa, tai ainakin yrittää tarjota, arvokasta apua. (Moni taho taas ei edes yritä tai lupaa tai välitä.) Ja jos etsit mielenrauhaa, sinulla ei ole sitä. Joten mielenrauhaa tarjoavat uskonnot tuppaavat houkuttelemaan nimenomaan häiriintyneitä ihmisiä. Jotka ovat uskontojensa hyveiden antiteesejä.
1: Tähän voisi liittää vitsejä "rauhan uskonnosta" ja "rakkauden uskonnosta" ja huomata jotain. Mutta kenties tämä värittää asioita väärin, antaen kuvaa että vika on keskiverrossa uskovaisessa. Vaikka tosiasiassa vika on siinä miten uskonto systeeminä käsittelee poikkeavia uskovaisia.

Uskonnot eivät ole ainoita paikkoja joissa on ihmisryhmiä. Ja niissä on usein tehty ankariakin tarkistelutoimia. Voidaan itse asiassa kysyä että miksi uskonnollisilta johtajilta ei vaadita vaikkapa sitä että heidän olisi läpäistävä psykologiset testit jossa selviää että heillä ei ole mitään luonnehäiriötä kuten narsistista persoonallisuushäiriötä tai psykopatiaa.. Tämänlaisia rajoituksia voidaan vaatia muissakin tekemisissä joissa on valtaa toisiin ihmisiin.
1: Joskin tiedän että etenkin vanhoillisten uskonnollisten skene näyttäisi tämän lakivaatimuksen jälkeen oleellisesti erilaiselta. Sitä voisi moni harras kristitty hämmentyä miten moni uskonnollinen saarnamies ja hyvän ihmisen maineessa oleva lähtisi toisiin hommiin välittömästi.

Tai ehkä tuo minun ehdotukseni psykologisista testeistä ei toimi. Onhan mielenterveysongelmien luokittelu kuitenkin hankala aihe, jossa diagnoosi muuttuu helposti tuomioksi ennen tekoa. Se on kuitenkin yksi ehdotus. Jokin sellainen miten asiaa voisi lähteä korjaamaan. Monesti se on se mitä ensin vaaditaan ja sitten kun oikeasti ehdottaa jotain, tämän torjuminen on sitten se uusi aihe josta puhutaan.

Pitääkö uskontojen uhrien tehdä kaikki yksin ja keskenään?

Tämä on siitä kiinnostava asia, että itse olen ollut tilanteessa jossa se, että minusta tuli uskontojen uhri tarkoitti sitä, että;
1: Ensin koko tapahtumaketjua ei saanut tunnistettua edes yksittäistapauksena. Syntyy helposti sana vastaan sana -tilanteita. Ja tämän jälkeen kirkon mahdollisuus vaikuttaa asioihin on hämmästyttävän pieni. Lopputuloksena kaikesta työstä on helposti varoitus. Koska mahdollisuutta mihinkään varoitusta kummempaan ei kuitenkaan edes ole.
2: Sitten takana oleva ilmiö sattui olemaan sellainen että huomasin että minä ikään kuin jouduin esittämään lähteitä siitä mistä tämä toinen on saanut ajatuksensa. Tämä johti melko työlääseen prosessiin. Jossa vastaan tuli se, että ilmiöitä on ilmeisen vaikeaa tutkia koska kirkon tutkimuskeskus ei kovin aktiivisesti etsi uusia asioita. Koko tämä tilanne on kuitenkin nurinkurinen.
3: Tämän jälkeen maailma täyttyy kaiken maailman teoriassa hyväntahtoisista Martti Muukkosista, jotka korostavat että yksittäistapauksen todistaminen ja sen sitominen ilmiöön ei riitä. Kritiikki ei riitä koska täytyy esittää parempi vaihtoehto. Joka johtaa siihen että keskiöön nousee se, miten epäonnistunt yhteiskuntaratkaisu ateismi on tai ei ole.
4: Ja loppujen lopuksi kun tämä koko prosessi on käyty läpi on sinulla kulunut aikaa helposti 10-15 vuotta. Ihan siksi että mikään ylläkuvatuista ei ole päivän tai kahden takana. Ei. Niiden kaivelu vaatii hirveästi työtä. Tämä voi olla haastavaa jos uskontojen uhrina esimerkiksi tulee iskuja mielenterveyteen. Joka on itse asiassa enemmän kuin todennäköistä. (Esimerkiksi kun sain tappouhkauksia kreationisteilta, tämä meni itselläni "hitusen yli". Rajoitin ulkona liikkumisen ja sosiaalisen elämän minimiin ja elin maailmassa jossa kaikki vihaavat minua ja suuri osa vihaajista haluaa tappaa. Tämä oli tietenkin liioittelevaa. Mutta jos noissa tilanteissa ei jokin hajoa mielessä, ei ole itse jollain oleellisella tavalla terve.) Ja kun ihminen rypee "ikivanhoissa asioissa" onkin se seuraava opetus siinä, että vika siinä että hän on itse sairas kun ei osaa päästää irti näistä asioista mitä hänelle on tapahtunut joskus muinoin.

Ei. Minun ei ole tehtävä tätä kaikkea yksin tai omassa pienessä porukassa. Yksi ihminen ei voi tehdä tätä. Hän voi tehdä rutiininomaisia blogitekstejä jotka ohitetaan olankohautuksella tai kertomalla siitä miten viestintä on tehty väärin. Miten joko jotain tärkeää asiaa ei ole käsitelty. Tai jos on niin sitten käsiteltyjä näkökulmia on liikaa ja on kauhean vaikeaa jaksaa edes lukea tätä kaikkea. Miten on vaikeaa ymmärtää. (Yrittäkää itse elää siinä! Minulla meni ensimmäiset kahdeksan vuotta siinä että en edes ymmärtänyt että mitä minulle oikein tapahtui ja mistä ideologisisat syistä.)

Moni hyvä uskovainen varmasti haluaa että näitä ei tapahdu. Ennen kaikkea he eivät halua että nämä teot loisivat mielikuvia heidän omaan identiteettiinsä. Ja se, että jos asioille tehdään jotain niin sen tekee joku muu kuin hän itse. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että uskontojen uhrien olisi käytännössä tehtävä valtaosa itse ja keskenään. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tule koskaan johtamaan yhtään mihinkään. Jos heillä olisi valta he eivät olisi niin ankaran vallankäytön kohteita.

Se mitä ei voida kysyä on se ovatko kaikki uskovaset pahoja. Sitä ei voida estää että pahoja ja sairaita ihmisiä on kaikissa paikoissa joissa on ihmisjoukkoja, rahaa ja valtaa. Sitä ei voida estää että pahat ja sairaat ihmiset tekevät rahallaan ja vallallaan pahoja asioita. Se mitä voidaan kysyä onko pahoihin tekoihin nollatoleranssi ja suojellaanko heitä. Sitä mitä voidaan kysyä on se, mitä paljonmainostettujen hyvien ja humaanien kristittyjen parissa on tehty. Se mitä voidaan kysyä on se, mitä sinä olet tehnyt asian eteen vaikka tällä viikolla. Kenties tämä viimeisin on se kysymys joka jokaisen pitäisi kysyä itseltään joka ikinen viikko.