Näytetään tekstit, joissa on tunniste maailmankuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maailmankuva. Näytä kaikki tekstit

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.


Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.
Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.
Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä
Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

Viitteet
Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)
Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

tiistai 16. huhtikuuta 2019

Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Kulttuurien romahtamisesta - eli yksinkertaisempien aikojen haikailusta

Yhteiskuntien romahtamisesta puhutaan usein ja paljon. Tämä liitetään usein kahteen asiaan;
1: Infrastruktuurin ja saavutusten taso; Viitataan etenkin muinaisiin kulttuureihin, joiden valtakautena tuotettiin asioita ja jotka ovat lakanneet olemasta. Valtakuntien johtajat ovat hävinneet, usein sodassa, alueet on valloitettu ja rakennusten ja vastaavien tekeminen ovat vähentynyt.
2: Arvopohjan taso; Romahtamista liitetään etenkin nykyään ajankohtaisiin arvojen muutokseen. Jos menneisyydestä puhutaan, niin se tehdään sitä kautta että se on relevanttia koska se rinnastuu suoraan nykyaikaan.

Usein näitä rinnastetaan yhden suhde yhteen. Vaikka monilla tavoilla voidaan sanoa että jälkimmäinen tarkoittaa vain sitä, että ihmisten arvot ovat muuttuneet jonkin verran ja että tämä ei usein tarkoita mitään kovin pahaa. Kun taas usein ymmärrämme, mitä tarkoittaa kun puhutaan vaikka Rooman valtakunnan romahtamisesta; Renessanssin hienous oli tavallaan siinä, että yhteiskunta saatiin kohoamaan lainaamalla korkeakulttuurista joka hoiti asioita paremmin kuin sitä edeltävä kulttuuri.

Tässä mieleen tulevat esimerkiksi transsukupuolisten kritiikissä nousevat argumentit joissa korostuu tautologisuus; Selitetään kehäisesti, että transsukupuolisten oikeudet lisäävät transsukupuolisuutta joka on tietenkin paha jos ja vain jos ensin oletetaan että koko asia on paha in first place.

Kun puhutaan yhteiskuntien romahtamisesta puhutaan usein ideologioista ja niiden muutoksista. Huomio on keskittynyt mielipiteisiin ja identiteetteihin. Ja nämä muuttuvat huonoiksi lähinnä sanan romahdus kautta. Termillä on negatiivisia konnotaatioita. Mutta loogisesti muutos on paha jos ja vain jos muuttunut arvo ensin oletetaan pahaksi. Romahdus -termi pitää siis sisällään, välittää tai ainakin synnyttää maailmankuvallisia piilo-oletuksia joita ilman anntuista lähtökohdista ei seuraisi annettua johtopäätöstä.

Tässä kohden kannattaa kenties katsoa Joseph Tainterin näkemyksiä yhteiskunnasta.

Tainter näkee että yhteiskunnissa ei vain vaihdeta kulttuureita tai kansalaisia. Vaan että ne nimenomaan romahtavat. Tämä on se perusta jota hän haluaa sitten selittää. Ja tässä yhteydessä hän lähestyy asiaa siten, että hän määrittelee mitä yhteiskunta ja sen romahtamienen tarkoittavat. Yhteiskunnissa hän ottaa keskiöön yhteiskuntien kompleksisuuden. Joka taas tarkoittaa sitä, että hän tulee myös määritelleeksi yhteiskunnille tehtävän tai roolin.

Yhteiskunta on kompleksi kun siinä on paljon monenlaista toimintaa, spesialisoitumista joka on hallittu. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan kompleksisuudesta saadaan kuva katsomalla sitä, miten laaja keskushallinto sillä on, miten monia erilaisia instituutioita ja organisaatioita siinä on. Eli mitä keskitetty valta pystyy ylläpitämään. Tämä tulee tietenkin asteina. Jotkin yhteiskunnat ovat hyvin yksinkertaisia, toiset mutkikkaita ja useimmat kehittyvät ja taantuvat asteittain.

Tainterille yhteiskunnat ovatkin ongelmanratkaisuorgansaatioita jotka tuottavat etuja yhteiskunnan käsenille. Jotta yhteiskunta on elinkykyinen, sen on tätä kautta tavallaan unohdettava kokonaan ajatu siitä, että kansalaisten ei pidä miettiä mitä yhteiskunta voi tehdä heille, vaan mitä he voivat tehdä yhteiskunalle. Yhteiskunta on jokin jonka avulla voidaan tuottaa etuja ja ratkaista kansalaisten elämään liittyviä ongelmia. ; Josta seuraa se, että yhteiskuntien voidaan sanoa romahtavan kun se läpikäy merkittävän tai erityisen nopean saavutettujen etujen menettämisen. Toisin sanoen yhteiskunnan romahdus on laskeva yhteiskunnan kompleksisuuden suhteessa sen omaan entiseen kompleksisuuteen. ; Yhteiskunnan romahdus näkyy kun sen monenkirjavuus katoaa.

Otan Tainterin näkemyksen nyt omaan käsittelyyni.

Kompleksisuus-romahdus -malli on minusta hyvin kiinnostava. Sillä se vastaa hyvin ihmisten intuitioita siitä, miten yhteiskunnan romahdus vaikuttaa. Mutta samalla se pakottaa siirtämään huomioita pois identiteettikeskeisistä syistä. Se alleviivaa huomaamaan, että ne ovat itse asiassa hyvinkin täysin eri asia. Vaikka ihmisten intentioissa nämä esiintyvät erottamattomina. Jota ne suoraan sanoen tuskin ovat.

Demonstroin helpon ja tutun esimerkin kautta. Jos mietitään Rooman valtakunnan romahdusta;
1: identiteetti- ja maailmankuva -skaalalla voitaisiin ajatella, että Rooman valtakunta romahti arvojen rappeutumisen vuoksi ja sitten sen korvasi uusi voitokkaampi kulttuuri. Kristinusko. Tässä määritteissä yhteiskunta romahti koska vanha uskonto ja elämäntavat vaihtuivat. Uskonto ja elämäntapa as romans know it muuttui.
2: Kuitenkin Tainterin määritteissä tämä ei itse asiassa koske Rooman valtakunnan romahtamista oikein mitenkään. Koska kun 313 vuoden jälkeen kristillisyys alkoi saamaan parempaa jalansijaa, Rooman valtakunnan kompleksisuus Tainterin määritteissä oli varsin korkealla. Ja itse asiassa kompleksisuuden romahtamisen päähetket tapahtuivatkin nimenomaan siihen aikaan kun kristinusko oli valtakunnan keskususkonto.

Populaari ajatus selkeästi rajattavasta, yksittäisenä tapahtumana näyttäytyvästä romahduksesta on virheellinen. Kun Odovakar vuonna 476 syöksi vallasta keisarina esiintyneen Romulus Augustuluksen ja julistautui kuninkaaksi, ei kyseessä ollut tuolloin elossa oleville ihmisille jokin mullistava rajapyykki ja aikakauden päätös. Rooma oli ryöstetty ja hävitetty jo moneen kertaan, ja itäinen keisarikunta pysyi vielä vuosisatoja merkittävänä alueellisena vaikuttajana. Ajatus rappiollisista roomalaisista, jotka yksinkertaisesti ryyppäävät ja vulgaariepikuroivat valtakuntansa historian roskatynnyriin homostelemalla, on selvästi epätosi.

Joku voisi tietenkin tehdä tässä kuten jotkut ovat joskus tehneet. Historiantutkijoiden sittemmin hylkäämän Edward Gibbonin mukaan roomalaiset menettivät valtakuntansa ajauduttuaan henkisesti rappiolle. Gibbonin mukaan ennen niin karaistuneet roomalaiset tulivat ylellisen elämän ja kristinuskon myötä heikoiksi ja naismaisiksi. Tätä Gibbonilaista ajatusta saattaa itse asiassa löytää nyky-Suomesta erinäisten uusnatsien parista. En kuitenkaan näe tätä kovin hyvänä argumenttina. Sillä se tarrautuu liiaksi ajatukseen yhtenäisestä kulttuurista.

Katsotaan tätä asiaa.

Rooman valtakunnassa voidaan nimittäin havaita, että se oli varsin monipuolinen. Ja yksi tämän tunnuspiire oli se, että ihmiset voivat ratkaista monenlaisia ongelmia. Henkiset ja hengelliset ongelmat saatettiin yksilöidä ja tarjota räätälöityä palvelua. Monijumalaisuus on tässä näppärä keino tarjota eriytettyä ongelmanratkaisua joka, sen sijaan että tarjoaisi ratkaisun joka ratkaisee keskivertojen tyyyppien keskiverrot ongelmat, niin myös harvinaisemmat ja triviaalimmat ongelmat tai toiveet saadaan toteutettua. Tämä nousee aika helposti Tainterin yhteiskunnan kompleksisuuskäsityksestä, ikään kuin sivutuotteena ja automaattisesti.

Tainterin oppi puhuu kulttuurisesta monimutkaisuudesta hyvin kiehtovalla tavalla. Siinä esimerkiksi kaupankäynti ja monenlainen taide kertovat kompleksisesta yhteiskunnasta. Hän puhuu romahduksen yhteydessä myös siitä, että kompleksisuuden romahduttua asiat voivat nopeuttaa alamäkeä. Logiikka on helppoa ymmärtää vaikkapa sitä kautta, että jos meillä on laaja tieverkosto joka mahdollistaa vapaan ja monipuolisen kaupankäynnin, niin sen ylläpitäminen vaatii resursseja. Ja jos teiden huoltoon ei enää jostain syystä ole varaa, se alkaa haittaamaan kaikkea liikkumista ja kaupankäyntiä. Matkat kestävät kauemmin ja kalustoa hajoaa nopeammin. Joten yhdessä osiossa epäonnistuminen helposti laskee kompleksisuusastetta – eli johtaa huonommin ratkaisuihin ongelmiin - muuallakin. Jos moni taho ei toimi yhtä hyvin ja osa kuljetusasioista menee konkurssiin koska ei voi tavoittaa asiakkaita, tai osa jää palvelujen ulkopuolelle koska siellä ei ole tietä, on kyseessä yksilöiden kokema ongelma joka ei saa ratkaisua.

Kompleksisuutta voidaan tavallaan lähestyä erikoisella esimerkillä. Lindybeigellä on miellyttävä video todellisesta ihmisestä, John Rentonista. Renton ajautui ”pääkallonmetsästäjien” joukkoon elämään. Ja tässä oli kysymys kulttuurista jolla oli hyvin erikoinen suhde tuotantoon. Ihmiset tiesivät miten oleelliset asiat tehdään. esimerkiksi aivan jokainen osasi tehdä kanootin. He ihmettelivät miten Renton oli niin salaileva että ei paljastanut heimolaisille raudan salaisuutta. Syynä oli se, että Renton ei tiennyt raudan salaisuutta mutta konsepti ei mahtunut heimolaisten mieleen. Heidän yhteiskuntansa oli niin yksinkertainen, että se mahti melko lailla sellaisenaan jokaisen yksilön mieleen. Ja siksi ei tarvita spesialisteja ja eriytyneitä ammattikuntia. ; On selvää että kulttuuri-identiteettimaailmassa kaikki on kivan relativistista. Erilaisia mutta samanarvoisia mutta kilpailevia. Ero on lähinnä vallassa ja voittamisessa. Mutta Tainterin kompleksisuusnäkökulmasta tämä kulttuuri on selvästi kaiken kaikkiaan melko yksinkertainen. Länsimaisessa kulttuurissa on yleensä ollut erilaistumista. Naulan tekijöillä on omat raudan salaisuutensa, samoin heillä jotka valmistavat laivoja. Tainter, joka osasi toimia merimiehenä, osasi jotain jota yksikään näistä kolmesta tahosta ei osannut. Joka ammattikunnalla oli omat salaisuutensa. Ja ilman muuta yhteiskuntaa he eivät pysty vain valjastamaan kaikkia salaisuuksia - kenties jopa eivät edes omaa salaisuuttaan - jos joutuvat autiolle saarelle.

Mutta se on kuitenkin kasvanut voimakkaasti Renessanssiajan jälkeen. Leonardo da Vinci pärjäsi yleisnerona. Ja kulttuurin ”laaja tunteminen” oli siihen aikaan mahdollista. Nykyaika taas ei selvästi ole yksilöiden. Tarvitaan spesialisteja. Nykyaikana pärjätäkseen pitää erikoistua. Ja voimakkaasti. On turhaa kuvitella, että yksi yksilö osaisi kaikkea.

Kuitenkin samalla aika moni haikailee ajatusta siitä että ”minä tiedän meidän kulttuurin”. Joka sidotaan yksinkertaiseen yhteen uskontoon ja joihinkin perusarvoihin jotka ovat samat kaikilla. Tämä voidaan nähdä jonain jolla ihmiset hallitsevat kompleksisuutta ja vähentävät ymmärtämättömyyteen liittyvää stressiä. Mutta tämä kulttuurinen lohtu on itse asiassa yhteiskunnan yksinkertaistamisen haikailua.

Tainterilainen instituutioiden monipuolisuus yksinkertaisesti laskee kulttuuriset saavutukset ja monipuolisuuden arvoiksi tavalla jotka johtavat siihen että monokulttuurista haaveilevat vähentävät kompleksisuutta. Erikoista kyllä myös EU -vastaisuus saa Tainterin käsittelyssä aika selkeästi tietynlaisen kuvan. Sekin on selvästi askel kohti vähemmän kompleksia yhteiskuntaa.

Tässä mielessä, määritelmällisesti, voidaan sanoa mitkä tahot vastustavat yhteiskunnan kompleksistumista ja mitkä tahot vastustavat sitä. Uskonnonvapaus ja sananvapaus lisäävät kulttuuriin mielipidekirjoa. Jota monet pitävät kulttuurin taannuttamisena, koska yksilöiden yhtenäisyys ja kopioituvuus ovat heille kulttuurin perusyksikkö.

Viitteet:
Joseph Tainter, ”The Collapse of Complex Societies” (1988)
Edward Gibbon, ”The History of the Decline and Fall of the Roman Empire” (1788)
Lindybeige, ”The White Headhunter”

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tieteisuskokritiikin rajoista ja konteksteista

Looginen empiristi Hans Hahn kävi spiritistisissä istunnoissa. Toinen looginen empiristi Otto Neurath moitti häntä taantumuksellisuudesta. Kolmas looginen empiristi Wittgenstein taas moitti Hahnia koska spiritismissä tulleet viestit olivat tylsiä. Tämä muistuttaa siitä, että empirismi ei itse asiassa a priori ota kovin selvää kantaa paranormaaleihin ilmiöihin. A posteriori sitten aika paljonkin. Nykyajan maailmassa moni uskoo että empiristi torjuu suoralta kädeltä supernaturaalin. Mutta tämän takana ei ole oikeastaan muuta kuin sanojen vääntely; Ajatus siitä että naturaalin vastakohta on supernaturaali. Paranormaalit ilmiöt voitaisiin kuitenkin hyvinkin periaatteellisella tavalla havaita. Tätä vain ei tapahdu.

Ja tästä seuraa erikoinen tilanne. Koska kaksi ajatusta sekoittuu keskenään. Syntyy ajatu siitä että tiede on umpimielistä, vaikka umpimielinen helposti löytyy siitä joka ei tee tutkimiusta joka pakottaa hänet a posteriori olemaan tilanteesta riippuen erimielinen. Syntyy narraatio jossa perussävynä on että "Kyllähän minä tieteestä tykkään vaan en tieteisuskosta". "En vastusta tiedettä vaan sitä että skientismi on mennyt liian pitkälle".

Niinhän sitä kuulee. Kaikessa. Mukaanlukien nimenomaan aihealueet jossa skientismi ei ole mennyt riittävän pitkälle. (Rokotekattavuus, ilmastonmuutoskysymys...) Nimenomaan skientistejähän ei kuunnella "juuri missään" jos on erimielisyys. (Eli tiede kelpaa validoimaan mitä halutaan mutta se ei sanan täydessä mielessä vaikuta niin paljoa kuin toivoisi.) Mitä tähän enää voi sanoa? Että Ai teistä skientismi menee liian pitkälle? Minusta se ei mene riittävän pitkälle. Esimerkiksi minä joudun lukemaan tietoa mallia "varo kahdeksaa pikkuhousumokaa" jostain naistenlehdistä. Koska skientismi ei ole vallannut alaa riittävästi niin että saisin lukea tästä popularisointeja "Tieteen kuvalehdestä" tai "Tieteessä tapahtuusta".

Mutta esimerkkini on hyvin tärkeä. Sillä usein höpöuskomukset ovat näennäistiedettä tai pseudotiedettä. Ja ne sekoittavat hyvin vahvasti pakkaa nimenomaan sitä kautta että sen koko tuotantologiikka kasvaa kaiken tuon yllämainitun ympärillä. Ja se tulee toimeen vain niin kauan kuin asioita ei oikeasti katsota tarkemmin.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että mitä pidetään mahdottomana tutkia ja mitä pidetään mahdollisena tutkia. Ja mikä on maailmankuvallista. Perusongelma on tavallaan alleviivaava; Näennäistieteilijä samanaikaisesti rakentaa tarinaa kilpailevista koulukunnista joista vahvempi sortaa toisinajattelijaa. Ja tässä korostetaan hyvin vahvasti sitä että koulukuntakysymyksissä on kysymys maailmankuvista. Tätä tavataan usein jopa korostamaan sillä että tiede ei kykene ratkaisemaan maailmankuvien ongelmaa. Joko kaikki tieto on maailmankuvallista tai sitten a priori tämä aihe on määriteltu sellaiseksi että mikään tiede koskaan missään ei voi niitä selvittää.

Tässä on hyvä miettiä Kuhnia. Kuhn on moittinut vahvasti Popperia joka näki aika selvän rajan tieteen ja ei-tieteen välille. Popperilla oli myös ajatuksia falsifioinnista ja korroboraatiosta jotka korostavat että tiede oppii sitä kautta että falsifioivat testit ampuvat huonoja ideoita pois ja toisaalta sitten antaa korroboraatiota niille jotka eivät ole falsifioituneet. Ja näin tiede edistyy.

Kunh oli kova Popperkiriitikko, mutta Kuhn itsekin esitti, että erimielisyys ei oikeastaan koskenut näennäistieteen ja tieteen rajaa vaan muita kysymyksiä. Tätä ei ole välttämättä tiedostettu kun maailmakuvakiistaa ja vainonarraatiota muutetaan akateemiselta kuulostavaksi käyttämällä Kuhnin termiä paradigma.

Asian ydinero on siinä että kun Popper puhuu tieteestä, tarkastelukohde on teoria. Yksittäinen teoria kumoutuu, yksittäinen teoria on testin perusyksikkö ja tieteen pienin yksikkö. Maallikot usein ajattelevat että hypoteeseja testataan, mutta Popperilla on nimenomaan niin että teoriasta nostetaan esiin hypoteeseja joiden kautta luodaan testijärjestelmä jolla testataan teoriaa. Hypoteesia ei testata, se on vain looginen rakenne joka nostetaan teoriasta. : Kuhn näki, että teoriat kytkeytyvät toisiin teorioihin ja syntyy erilaisia paradigmoja joiden sisällä tutkijat ymmärtävät toisiaan ja toistensa käsitteitä. Eri paradigmojen kanssa vastaava ei oikein onnistu. Kuhnille paradigmat olivat yhteismitattomia. Siksi kun paradigma vaihtuu tapahtuu yleensä paljon muitakin asioita; Koko tutkimisen konseptointi muuttuu hyvinkin laajasti. Kuhnin mallissa mielenkiintoista on se, että huonoa paradigmaa ei korvata paremmalla vaan ne ovat yhteismitattomia. Väitteitä ei voi verrata toisiinsa. Ja näinollen hänelle paradigmanmuutos ei koske mitä tahansa maailmankuvaa. Kuhnilla on selvästi teorioita jotka ovat vain huonoja. Ja sitten on sellaisia jotka ovat vain aivan eri näkökulma jäsentää samanarvoisia asioita. Tieteen paradigmaa ei siis Kuhnilaisessa mielessä voi puhua jonain jossa Totuus voittaa. Tieteen edistymistä voitiin puhua vain paradigman sisällä. Kun paradigman teorioita hiotaan. Kuhnin ja Popperin kiista koski siis ennen kaikkea sitä, että jos maailmankuvanmuutos aurinkokeskiseen maakeskistyyteen oli Popperille tiedettä edistävä asia, Kuhn näki että episyklien kanssa pelaavat tuottivat laskennallisia malleja jotka kuvasivat samaa ilmiötä yhtä tarkasti, mutta oleellisesti erilaisista näkökulmista. Molemmat olivat esimerkiksi loogisesti ehyitä sisäisesti ja ne mittasivat asioita ja korjasivat teoriaa havaintojen niin vaatiessa.

Imre Lakatos otti tähän asiaan kantaa kiinnostavasti; Hän ei puhunut paradigmoista vaan tutkimusohjelmista. Hänellekin tutkimusohjelmissa on aina kysymys teoriaa suuremmista kokonaisuuksista. On ydinteorioita ja metodologioita. Tämän vuoksi yksittäisiä teorioita ei oikein mitenkään falsifioida. Koska vikaa voi korjata monella tavalla. Lakatos kiinnitti huomiota siihen että edistys tapahtuu nimenomaan sitä kautta että tiiviin ytimen ympärille kertyy muutakin tauhkaa. Ja tällä tauhkalla on tietynlainen perustelurakenne. Ja tutkimusohjelman hedelmällisyys heikkenee tämän tauhkan vuoksi. Lakatos puhui apuoletuksista ja niiden korjauksista. Toisin sanoen kriisissä oleva teoria korjaa virheitä monesti siten että se tuottaa erilaisia ad hoc oletuksia. Nämä sitovat teorian havaintoihin mutta samalla kärsii teorian ennusvoima. Ja kun teoria ei enää sano että ”asia on todennäköisemmin näin kuin toisella tavalla ei” se ei enää tuota asetelmia joita voitaisiin koetella. Eli heikko tutkimusohjelma on vain loogisesti ehyt mutta sen avulla ei voi tutkia mitään. Sen jäsenet keskittyvät suojelemaan teoriaa eivätkä tekemään tutkimusta. Näin ollen maailmankuvan muutos voisi Lakatokselle olla Totuuden voitto.

Nyt on konseptuoitu riittävästi. Sovelletaan.

Kun tarkastellaan pseudotieteellisiä väitteitä ne voivat olla hyvin monenlaisia. Usein kyseessä on näkemys josta ei itse asiassa käydä kiistaa tiedeyhteisön sisällä. Ne tuottavat eivät ollenkaan tai hyvin vähän tutkimuksia. Tällöin ei oikeastaan voida tavallaan puhua edes tieteen paradigmojen välisestä kinasta sanan täsmällisimmässä mielessä.


Valta on siitä kiinnostava asia että sehän ei kerro totuudesta mitään. Voidaan ajatella että valta-asemaan voi liittyä tiedollisuutta koskevia ongelmia kahta päälinjaa pitkin
1: Hegemonistinen arrogantti tiede heikentää vuorovaikutusta. Kritiikki on helppo ohittaa. Tämä voi jarruttaa edistystä.
2: Militantti antihegemonisti taas on toisinajattelija toisinajattelijuuden vuoksi tai ideologi sodassa kun tiede ei anna hänelle mieluisia tuloksia. Tässä ongelmana on myös jo hankitun tiedon menettämisen riski; On helppoa luoda karrikarityrisoituja hyökkäyksiä joissa lähinnä pilkataan ja syytetään vallitsevaa tieteenalaa.

Tämä siirtyminen tiedolliselta tasolta toimijoiden intressitasolle on hyvin tärkeä huomattaa. Sillä se ei ole tiedollinen vaan tutkimuseettinen kannanotto. Sitä kuitenkin käytetään monesti nimenomaan episteemisten argumenttejen sijaan. On täysin mahdotonta että samanaikaisesti maailmankuvat olisivat aina maailmankuvallisia ja tätä kautta akateeminen vapaus ja mielipiteenvapaus koskisivat teoriaa. Ja sitten samanaikaisesti myös että maailmankuvien väliset erot olisivat jotenkin tiedettyjä niin että toiset olisivat parempia kuin toiset. Joko ytimessä on paradigma jolloin tutkimusohjlemat ovat yhtä hyviä ja voidaan puhua erilaisista näkökulmista joilla on erilaiset loogiset sitoumukset. Tai sitten voidaan puhua tiedosta ja totuudesta jossa toinen näkemys on tiedetysti ja tieteellisesti parempi kuin toinen.

Onkin aina syytä kysyä että onko tämä asia jotain joka oikeasti tiedetään tieteellä vai onko se tieteen tutkimuksen ulkopuolella vai ei. Koska muutoin huomaat että vaikka ensin tyyppi puhuu miten asiiaa ei voi tutkia, voi seuraavaksi väittää että tieteellisesti on havaittu että he ovat oikeassa. ; Ja toisaalta jos he puhuvat maailmankuvallisuudesta jonain ylittämättömänä asiana niin sieltä kuitenkin jostain putkahtaa se ajatus siitä että maailmankuvien välinen ero on ero totuuden ja valheen välillä ja että tämä ero on tiedetty ja tieteellinen. ; Väistelyssä huomiota herättääkin taktinen asioiden väistämättä jonkinasteiseen selvittämättömyyteen vetoava maailmankuvallisuusneutraalius yhdistettynä intressikeskeiseen vainoargumentointiin ja sitten samalla korostetaan miten asia on oikeasti tiedetty ja maailmankuvallisuudesta on turhaa puhua koska esimerkiksi evolutionisti joka ei ole kääntynyt kreationistiksi kreationistien aineistoon tutustumisen jälkeen voi olla vain rahan vuoksi valehteleva, seurauksia pelkäävä tai muuta sillä tavalla että maailmankuvallisuus ei tässä kontekstissa enää olekaan neutraaliutta jolle on annettava tilaa koska ilman oletuksia ei selvitä vaan sitä että joku on todistetusti väärässä mutta pitäytyy väärässä mielipiteessä koska rakastaa ideologiaansa.

Näkisinkin että näennäistieteen tunnistaakin siitä että
1: kun en episteemisistä perusteista puhutaan, niin se puhuu maailmankuvista ja sorrosta. Eli siirtyy episteemiseltä tasolta kommentoimaan intressejä ja niihin liittyviä salaliittoja. Siirtyy aiheesta keskustelijoihin. Samalla se kuitenkin toisaalla usein korostaa miten kilpaileva koulukunta on kakkaa, eli itse asiassa tutkimusalan sisäisen falsifiointi ja korjausprosessivaatimuksen alla.
2: Toinen huomio on tietenkin se, että usein näennäistiede ei tee kunnon tutkimusta. Se panostaa enemmän viestintään ja julkiseen debatointiin. Itse asiassa skepsiksen puolelle tulevia asioita seurailleena olen huomannut että pseudotieteilijät haluavat väkeä vastapuoleksi joihinkin julkisiin debatteihin mutta eivät oikein halua kuvata tutkimusprosesseja joiden avulla voitaisiin koetella asioita. Näkyvyyttä haetaan akatemian sijaan myös tavallisesta kansasta.
+: Siksi mieluummin puhuisinkin siitä, että vallan sijaan pitäisi käyttää tiedolisia kriteereitä jos haluaa puhua muusta kuin vallasta. Eli vaikka totuudesta tai tiedosta tai siitä miten asiat ovat ja mitkä maailmankuvat ovat epätosia. Totuus joka on sortajan kädessä on silti totuus. 2+2=4 ei muutu epätodeksi vain sillä että minä sanon sen ääneen. Kreationismi on epätosi vapausasteisesti sen tosiasian kanssa että Tapio Puolimatka on moraalisesti kyseenalainen ihmisperse, joka otti osaa Eric Piankan vainoamiskampanjaan.

Aina kun tutkimusohjelma ei ole paradigma vaan yksittäinen teoria, aina kun se kuvaa mieluusti sitä miten tiedemaailma vainoaa sitä – eli sillä on selitys tutkimuksen vähyydelle mutta ei tutkimuksia – syntyy aika jouheva päätelmä. Aina kun sen alan seuraaminen vaatii sitä että seuraa poliittisia uutistahoja tai blogeja. Saa aikaan aika vahvan yleiskuvan.

Ja pahinta on että pseudotiede ei ole tavallaan tässä se kritiikkini ydin. Vaan se on paljon laajempi. Useinhan ajatellaan että tieteellä on hirveästi merkitystä ja valtaa. Mutta oikeasti sitä arvostetaan hyvin taktisesti valikoivalla tavalla. Ja pseudotieteilijät menevät tässä vain pari askelta pidemmälle kuin suunnilleen jokainen meistä.

Viitteet:
Thomas Kuhn, ”Logic of Discovery or Psychology of Research?” (1970)
Thomas Kuhn, ”The Structure of Scientific Revolutions” (1962) [suom. ”Tieteellisten vallankumousten rakenne”]
Imre Lakatos, ”Science and Pseudoscience” (1947)

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Miten vaihtaa aihetta ja näkökulmia keinoja kaihtamatta?

Sain kuulla Ben Shapiron lyhyestä teoksesta jonka perusideana on antaa ohjeet vasemmistolaisten tuhoamiseen. Tämä on argumentaatiokirja. Ja se on lyhyt. Lyhyys ei tietenkään ole kaikki, pituuden sijaan on katsottava miten sitä käyttelee. Tai siis tarkemmin. Teos on Tavallaan argumentaatiokirja. Shapiro kertoo miten vasemmistolaisia vastaan olisi debatoitava ja miten. Hän kertoo 11 sääntöä joilla on itse asiassa yhteinen viitekehys; Niin sanottu framing ; Shapiron koko pääargumentti tässä kirjassa on keskustelun kehystämisen kontrollointi. Freimaus.

Ajatus keskustelun käsittelystä framingin avulla on toki vanha ja klassinen. Itse tutustuin aiheeseen kun ID -kreationismi oli nousussa. Silloin Nisbet ja Mooney esittivät että tieteen popularisoijien tulisi freimata puheensa jotta pseudotieteilijöiden ja kreationistien olisi mahdollisimman helppo hyväksyä se. Tällöin framingissa korostettiin asennetta jossa väärässäolevaksi lyttääminen ja muu vastaava tuottaa vain suuttumusta eikä käännytä puolelle. Siksi tehokkaampaa olisikin olla ystävällinen. Esimerkiksi kreationisteja tulisi valistaa maalaamalla kieltä mahdollisimman ystävälliseksi heille niin että puhuttaisiin heidän ehdoillaan eikä haastettaisi heidän maailmankuvaansa kuin niin vähän kuin on ehdottomasti välttämätöntä. Kanta josta hän sittemmin ymmärrettävästi luopui kun tajusi että ihmisiä ohjaa maailmankuva niin vahvasti että eihän he käänny millään rationaalisella prosessilla.

Shapiron kirjassa framing on kuitenkin hieman toisenlaista. Se on sitä että jos vastapuolen kritiikki koskee jotain näkökulmaa tai aihetta, niin näitä argumentteja ei lainkaan tule käsitellä. Oikeistolaisen ei pitäisi koskaan väitellä vasemmistolaisen kanssa, vasemmistolaisen ehdoilla, vaan on onnistuttava nopeasti kääntämään väittelyn suunta oikeistolaisen maailmakuvan raameihin. Näin pakotetaan vasemmistolainen keskustemaan oikeistolaisen omien käsitteiden ja kehysten kautta. Shapiron koko temppu onkin siinä että miten jos kritiikki koskee aitaa, aletaan puhumaan aidanseipäistä. ; Aiheen rajaus, sallittujen näkökulmien rajaaminen ja oikeistolaisten käsitteiden käyttäminen ovat oleellisia.

Tästä helppo esimerkki on homoseksuaalit. Jos vasemmistolainen puhuu homojen parisuhteesta ja siitä miksi haluaa vastustaa homojen parisuhteita, pitää alkaa puhumaan lasten oikeuksista ja siitä miten homoparin elämään adoptoidun lapsen elämä menee pilalle. Shapiron kirjan ohjeista löytää koherentin tausta-ajatuksen joka sanoo että ei pidä lainkaan keskustella kysytystä, eli joko kertoa että miksi vastustaa homojen parisuhteita tai toisaalta kertoa miten sitten oikeasti ei vastusta homojen parisuhteita. Näihin meneminen kun ohjaa kaiken vasemmistolaisen viitekehykseen. Näin konservatiivi ei tietenkään joudu käsittelemään oman ajattelunsa hankalia puolia jotka ovat yhteiskunnassa tappiolla ja hyvin vähän kannatusta saavia. Ja joissa on myös konservatiivien sisällä kiistoja ja skismoja aiheuttavia näkemyseroja ; Iso osa konservatiivisesta oikeistosta kun oikeasti vihaa homojen parisuhteita ja toisaalta osa oikeistosta näkee että ne eivät ole ongelma. Näin ollen ei jouduta ajamaan näkemyksiä joille ei ole puolustajia tai synnytetä sisäisiä skismoja maailmassa joka on niin erikoinen että perinteinen oikeisto ja konservatiivius ovat muuttuneet epämääräisiksi ja on tavallaan kätevämpää puhua siitä miten on iso joukko ihmisiä joita yhdistää keskenään syvästi ristiriitaisilla ja skismaisilla tavoilla ajatus vasemmistolaisuudesta jota tulee vastustaa..

Lopputulos on loogisesti selvä. Shapiro kannattaa red herringin ja olkiukon käyttämistä keskustelun ydinmehuna. Tämä debatti on selvästi täysin hylännyt tieteellisen ja valistuksellisen ihanteen jossa rationaaliset ihmiset keskustelevat ja jossa taustalla olisi objektiivinen totuus joka voitaisiin selvittää käsiteanalyysillä.

Framing ei tässä ole myöskään enää yritys saada toista ymmärtämään omaa viitekehystä. Shapiro elää maailmassa jossa vastapuolta ei voiteta puolelle vaan nimenomaan päihitetään. Vastapuolen keskustelua sammutetaan siten että ohjataan puhe eri viitekehykseen niin että missään muualla kuin Shapiron kannattajien omassa viitekehyksessä puhuminen onnistuu missään. ; Tässä ilmapiirissä ei falsifioida vasemmistoa tai voiteta vasemmistoa paremmilla argumenteilla. Ilmapiiri on itse asiassa tuttu kulttuurirelativistisista piireistä joissa puhutaan Wittgensteinilaisista kielipeleistä. ; Jossa eri maailmankuvia ei kumota vaan sen sijaan puhutaan erilaisista viitekehyksistä joiden välillä on vain valtapeliä.

Jos Nisbet ja Mooney olivat sinisilmäisiä valistusihanteen sokaisemia sillanrakentajia on Shapiro sitten hyvin kyyninen ja siltoja polttava hahmo. Heitä yhdistää kuitenkin sama psykologinen konsepti. Framing. Ja tämä on hyvin kiinnostavaa koska tämä perusta kuitenkin tekee heidän taustatyölleen paljon yhteistä. Joka on tietenkin tilanne huomioiden aika erikoinen asia.

Shapirolla kikat ovat erilaisia tapoja käyttää freimaista. "Keino salakuljettaa valta niin että puhutaan minun määräämistä aiheista minun määräämistä näkökulmista ja minun määrittelemin termein". Ja jossa ei haeta vastapuolen kääntymistä vaan "voittoa ja tuhoamista”. Tämä on tavallaan erikoinen asia koska itse olen tosiaan elänyt kulttuurissa jossa framing on rauhanomaisuuden, diplomatian ja huumorin lähteenä ; Itselleni tyypillinen tapa vittuilla on itse asiassa sekin framingkeskeistä; Tapananihan on pilkata vastustajaa hänen omien sanojensa ja arvojensa kautta ; Pilkkaa rakentaessani tärkeää ei ole se kannatanko itse maskuliinista mieskuvaa, tärkeää on se että vastapuoli on demonstroinut pitävänsä miehekkyysasioita tärkeänä. Joten neitimäisyysperusta tehoaa häneen paremmin kuin jonkun toisen maailmankuvasta ja jonkun toisen mielipiteistä nouseva vinoilu. Yhteisen pohjan sijaan menen suoraan hänen oman systeeminsä kautta.

Esimerkiksi "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin miellyttävyys ja toisen asemaan asettautuminen ja huumori on tehty pääosin framingin avulla; Hän tavallaan ymmärtää tahallaan väärin toisten viestimät viitekehykset ja saa tätä kautta sosiaalista valtaa tilanteisiin. Shapiro muistuttaa kuitenkin enemmän ”Pikkusormea”.

Lähteet:
Ben Shapiro, ”How to Debate Leftists and Destroy Them: 11 Rules for Winning the Argument” (2014)
Matthew Nisbet & Chris Mooney, ”Framing Science” (2007) [http://science.sciencemag.org/content/316/5821/56.summary]
Charisma on Command, ”Game of Thrones: How Power Really Works” [https://youtu.be/6NQiHtbpa8s]

torstai 7. syyskuuta 2017

Naturalistien outo maailmankuvallinen matematiikka..

Olen seurannut useamman vuoden Mark Chu-Carrollin blogia. Hän kirjoittaa aika usein ns. "Cantor Crankeistä". Eli ihmisiä jotka kyseenalaistavat Cantorin näkemykset äärettömästä. Tämä on kiehtovaa koska Cantor antoi äärettömän käsittelle täsmällisen, matemaattisen merkityksen, mikä on suuresti vaikuttanut nykyaikaisen matematiikan kehitykseen. Cantorin määritelmä ja siihen liittyvä matematiikka osoitti, että äärettömyydellä on eri asteita. Tämä kaikki fasinoi matemaatikkoja ja matematiikkafaneja. Ääretön ei ole numero. Ja ääretön ei ole myöskään yksi asia. On useita erilaisia äärettömiä.

Olen ajatellut että Cantor-Crankeryssä on usein takana nimenomaan crankeillä usein oleva suuri ego ja se että Cantorin tulokset ovat paikoitellen varsin epäintuitiivisia. Tätä kautta Cantor-Crankit ovat muostostaneet mielessäni lähinnä "suuret toisinajattelijat" jotka ajattelevat arkijärjellä. En ollut ajatellut että tällä olisi mitään ideologisia kytköksiä juuri mihinkään. Vieläpä sellaiseen piiristöön joka on minulle jokseenkun tuttu. Vaikka en tätä ryhmää pidä hirveän fiksuna, en odottanut edes heiltä Cantor Crankeyden tapaisia juttuja. Tämä muistuttaa siitä nyrkkisäännöstä että vaikka yleensä ihmisiä ei kannata aliarvioida on joitain ihmisryhmiä joissa on merkittävä määrä yksilöitä joita ei yksinkertaisesti mitenkään voi aliarvioida.

Mark Chu-Carroll on kuitenkin kohdannut sen minkä olisi kenties voinut arvata muutoinkin. Cantor ärsyttää jos on tietynlainen näkemys äärettömästä. Ja ääretön taas sidotaan usein eri asioihin ideologisella taustalla. Tällöin sitä ei niinkään määritellä matemaattisesti. Chu-Carroll onkin ollut tilanteessa jossa hänen kommenttilaatikkoonsa ollaan tultu sillä aenteella että Cantorin matematiikan on oltava uskonnonvastaista ja Jumalaa vastaan. Ja tässä ei tehdä niin kuin he yleensä tekevät; Jos jokin matemaattinen todistus osoittaa Jumalan olemassaolon on matematiikka ehdotonta ja täysin läpivarmaa. Tässä he näkevät että Cantorin todistus salakuljettaa pahaa materiaalista maailmankuvaa. "There is only one infinity, and that is God." Eli perspektiivi oli se että Cantor yritti korvata taivaallisen maallisilla numeroilla ja filosofialla.

Suurimmalle osalle kristityistä Cantorin näkemys on yhtä suuri ongelma kuin evoluutioteorian hyväksyminen. Kahdella tavalla; Suurille massoille kumpikaan ei ole mikään ongelma. Esimerkiksi Chu-Carroll on itse uskonnollinen juutalainen joka puolustaa Cantorin näkemystä ja evoluutiota fundamentalisticrankejen kritiikkejä availlen. Ja sitten ovat ne fundamentalisticrankit joilla on kova tarve vastustaa molempia koska ilmeisesti heidän näkemyksensä on niin virheellinen että se on kaikkialla suojattava kritiikiltä. Ja kritiikki tuppaa olemaan suosittua tiedettä, logiikkaa ja matematiikkaa.

Tämä on osana sitä että kristityillä muodostuu USA:n kristillisissä yksityiskouluissa varsin sisäänpäinlämpiäviä kuplia. Koulutus on siellä paikoitellen hyvin hämmentävää. Tähän liittyen aiheesta on kirjoitettu melko kuvaavasti. Itse kristillisen koulun käynyt reagoi kristilliseen Cantorin matemaattisen todistuksen dissaamiseen siten, että se taipuisi varsin helposti yleisesti käytettyyn sabluunaan. "If you're raised in Christian fundamentalist culture, all of that—every last bit—absolutely reeks of modernism. It's easy to see how somebody at A Beka would look at set theory and conclude that it's really just modernist propaganda. To them, set theory is just a step on the road to godless atheism. Add in the historical fact that Georg Cantor's ideas weren't terribly popular at first, and they can easily create a narrative where true math is being suppressed so that false, modernist math can corrupt the minds of children." Tämä muistuttaakin että aina kun puhutaan "maailmankuvallisuudesta" ja "intresseistä" ollaan postmodernin ytimessä. Ja tässä ytimessä ei yleisesti ottaen sanota että vastapuolen argumentit olisivat vääriä tai virheellisiä. Niissä kun puhutaan asian sijaan asiasta uskovista. Tätä kautta ne pitäisi aina kohdata pelkällä naurulla ja ad hominemilla. Sillä tämä henkilöön käyminen tuntuu todellakin olevan se yleinen sabluuna jossa "ismeistä ja sen seuraajista puhuminen" korvaa näkemysten kritiikin hyvin usein. Ja näitä esitetään jonkinlaisina älyllisinä argumentteina. Itsekin tykkään pilkata ihmisiä. Mutta en leiki että tämä on jotain älyllistä analyysiä. Se on sellaista vittuilevaa terävyyttä joka vaatii juoksevaa mieltä. Mutta ei tieteellistä mieltä. Kreationisteilla nämä kaksi tuntuvat menevän yhteen.

Kuten viittaamani kirjoittaja alleviivasikin, kysymys on yleensä nimenomaan siitä että fundamentalisti ei ole tyhmä vaan hänellä on koherentti ja toistuva ajatusrakenne. Joka nojautuu viholliskuvan varaan. Kristityn on oltava tietynlainen koska muuten hän on "postmoderni", "moderni", "kommunisti" tai muu vastaava paha vihollinen joka voi mennä ja tappaa kaikkia koska moraali on suhteellista. Jumalan kyseenalaistaminen millä tahansa asialla on siksi kytköksessä uhkaan ja vaaraan jossa tuhoutuu yhteiskunta ja murhatuiksi tulevat kanssaihmiset. Heillä on sisäisesti koherentti asenne, jossa koko ajan on uhkaa. Ja tätä mielentilaa voi järkyttää mikä tahansa. Myös ajatus siitä että matemaattisen määrittelyn mukaan äärettömiä on useita erilaisia.

Tässä tietenkin korostuu että "uskonto aikaansaa uskontovainoa". Että "homot saa tulla avoimesti kaapista mutta uskovaisia pilkataan ja heille nauretaan". Näen että tässä kohden esimerkiksi Cantor Crankit eroavat homoseksuaaleista sitä kautta että homoseksuaalisuus koskee moraalia ja sitä mitä saa tehdä. Cantor Crank taas väittää virheasioita siitä miten matematiikka toimii. Jos joku hölmöilee faktojen tai numeroiden kanssa, hän on epä-älyllinen. Ja virheitä on turhaa oikeuttaa "mielipiteinä" tai "makukysymyksinä". Nauran homoille heti kun he väittävät että 1+1=2 on virheellinen koska siinä on heteronormatiivisia dogmia.

torstai 17. elokuuta 2017

Rasistien denialismia

Monesti on syytä olla varovainen kun käyttää "rasisti" -sanaa. Tällä kertaa varovaisuuteen ei ole tarvetta. Sillä aiheena on valkoista ylivaltaa kannattavien puuhastelut. He ovat avoimesti rotuopillisia. He uskovat että eri alueilla on erilaisia geenejä ja että nämä populaatiot ovat sellaisia että osa on tyhmempiä kuin toiset.

Tässä he usein pitävät keskiarvoista, älykkyysosamäärätutkimuksista ja geeniasioista. Koska näiden avulla rasismi ei ole vain ideologia vaan tieteellinen fakta. Tämä on tietenkin tärkeää jos on rasisti. Ja näiden erojen kannattaminen ei tätä kautta ole todiste siitä että nämä ihmiset eivät ole rasisteja. Kuten se ei ole kenenkään kohdalla.

Koska tämä tietynlaatuinen tieteestä pitäminen on kuitenkin suosiossa, ei ole ihme että he itse ovat menneet geenitestailun alueelle. Scientific American onkin huomauttanut että tähän liittyy jännittäviä ilmiöitä. "...many are disappointed to find out that their ancestry is not as “white” as they’d hoped. In a new study, sociologists Aaron Panofsky and Joan Donovan examined years’ worth of posts on Stormfront to see how members dealt with the news. It’s striking, they say, that white nationalists would post these results online at all. After all, as Panofsky put it, “they will basically say if you want to be a member of Stormfront you have to be 100 percent white European, not Jewish.” But instead of rejecting members who get contrary results, Donovan said, the conversations are “overwhelmingly” focused on helping the person to rethink the validity of the genetic test."

Aatetovereita ei haluta hylätä. Vielä vähemmän omaa ideologiaa jos itse on saatu epämiellyttävä tulos. Siksi jos tulos osuu oikeaan, se on geenitestien tuomaa tiedettä. Mutta jos se ei ole, ei testaamien ole pätevää. Puolustautumisissa kiinnostavaa on se, että tässä puolustukseksi kelpaa mikä tahansa joka tukee omaa maailmankuvaa ; Osa kritiikeistä on tieteellisesti kolhoja - selitetään että tulokset ovat tilastollista kohinaa koska he eivät ymmärrä mitä mittaustarkkuus tarkoittaa. (Se, että jossain on prosentteja ei tarkoita että tulos heittäisi hirveästi.) Osa niistä on itse asiassa ihan valideja, sellaisia joita tiedemiehetkin käyttävät kun he kritisoivat tämänlaisia geenitestejä. ; Tärkeää on se, mitä argumentti ajaa eikä se miten hyvä se on. Kiinnostavaa onkin se, että jos nämä asialliset geenitestikritiikit olisivat riittävän tehokkaita, ne kyseenalaistaisivat koko rotuopin. Mihin valkoisen rodun ylivertaisuuteen uskovat tietenkään eivät halua mennä.

Tämä on itse asiassa mielestäni malliesimerkki siitä miten erilaiset denialistiset ilmiöt syntyvät. Ei denialistit vihaa tiedettä. Siksi he muotoilevat näkemyksensä tiedettä hipoviksi. Ihmiset haluavat kuitenkin enemmän olla oikeassa kuin olla tieteellisiä. Ja se onnistuu sillä että korostetaan oikeassa olemisen tunnetta itselle enemmän kuin sitä että oltaisiin oikeassa ja tieteellisiä. ; Kaikki itseä uhkaava data rationalisoidaan pois erilaisin argumentein. Eikä tässä mietitä onko argumentti pätevä. Koska rationaalisuuden tunne tulee sillä että sanotaan jotain joka on muotoiltu argumentiksi.

Denialismin takana ei ole tiedeviha vaan identiteettikriisi. Kognitiivinen dissonanssi jonkin tieteellisen tai teknisen asian kanssa. Siksi ei ole sattumaa että hurskaat kristityt ryhtyvät kreationisteiksi. Tai autoilua rakatavat oikeistolaiset liberaalivihaajat alkavat vastustamaan ilmastonmuutosta. Tai rasistit alkavat painimaan väärien geenitestiensä kanssa.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Ryösö kalastelee; Intellektuaalisella tasolla alempitasoinen mies

Manu Ryösö on kirjoittanut blogissaan tekstin joka on ilmiselvä vastine kirjoittamaani kritiikkiin. Tämä on sinänsä asiaankuuluvaa, että tuotostani on luettu hämmentävänkin paljon. Näin ollen siihen reagointi on ymmärrettävää. Hän ei toki mainitse minua nimeltä tai saati linkitä aineistoon niin että lukijat voisivat varmistaa että kritiikki osuu kohteeseensa. Mutta kyseessä onkin Manu Ryösö. Hänenkaltaisiltaan on turhaa olettaa linkittelyä vääriin mielipiteisiin.

Hänen asenteensa on mielenkiintoinen. Hän esittää esimerkiksi että ”Uskonnottomia ihmisiä ei ole olemassakaan; eikä filosofia ole oma itsenäinen tieteenalansa, vaan edustaa parhaimmillaankin vain johdanto-opillisia kysymyksenasetteluja kuin teologian renkinä!” Tässä hän toki selittää sen verran että uskonnolle on useita määritelmiä. Ja hänen asenteensa onkin varsin elitistinen sillä tämän jälkeen hän viittaa apologiawikin uskonnollisuuden määritelmään ja vetoaa että jos joku kutsuu itseään uskonnottomaksi hän ei voi puhua totta.

Mikä on erikoista koska kysymys ei ole siitä "haluammeko olla uskonnottomia". Vaan siitä olemmeko uskonnottomia niillä uskonnon määritelmillä joita uskonnottomat tarkoittavat puhuessaan siitä että ovat uskonnottomia. Ryösö tunkee ulkopuolelta maailmankuvallisen "oikean määritelmän" joka vaatii ensimmäisen filosofian olemassaoloa. Ja päättää asian uskonnottomien puolestakin. Tämä vaatii jotain aivan ainutlaatuista.

Tämä on hyvin kiinnostava kysymys. Koska vaikka annettaisiin kuinka paljon löysää, niin Ryösö on itse asiassa syvemmissä vaikeuksissa.

Koska useimmiten on ajateltu että tosiasiassa teologia on yksi filosofian osa-alue. Ryösön suhtautuminen onkin kuin suoraan keskiaikaisesta maailmanjärjetyksestä jossa esimerkiksi yliopisto-opiskelu oli jäsennetty siten että teologia olisi kruunu.

Ryösön kommentti on seuraava ”Tämä on monille liian kovaa puhetta. Moni haluaisi olla neutraali ja uskonnoton. Tämä on kuitenkin mahdotonta. Meitä länsimaisia ihmisiä vaivaa kreikkalaisilta peritty eksistenssiongelma. Luulemme, että voimme vain olla ja filosofoida kuin katsomosta käsin, mutta siinä petämme itseämme.”

Tässä ulkopuolisnäkökulmassa hän viittaa siihen mitä esimerkiksi kannattamani Quine kutsuu ensimmäiseksi filosofiaksi. Ja tässä olen Ryösön kanssa samaa mieltä. Quinen näkemys oli että on hylättävä ensimmäiset filosofiat. Ajatukset siitä että voitaisiin tietää lopullisesti kaikki. Ryösö jättää kuitenkin tiedostamatta, että tosiasiassa juuri Quinelaisuus on hyvä syy irtautua Ryösön kannattamista fundamenteista eli perususkomuksista; Itse asiassa voidaan nähdä että foundationalismi on eräänlainen ensimmäisen filosofian jäänne. ; Koherentismi ja reliabilismi jäävät Ryösöltä käsittelemättä vaikka juuri ne ovat kannanottoja siihen miten muuten ensimmäisestä filosofiasta irtautuminen tulisi tehdä.

Kun ajatus lopullisesta totuudesta on tullut, on haluttu välttää relativismia mutta on haluttu pitäytyä ehdottomuuksissa. Foundationalismi on dogmaattisuutta ja tästä irtautuminen on järkevää. Ryösö asettaa tämän ainoaksi vaihtoehdoksi täydellisen tiedon ja neutraaliuden. Joka on hyvin väärä oletus. ; Itse asiassa jos tämä voitaisiin tietää meillä olisikin keino saada lopullista tietoa ja tällöin me voisimme hylätä ajatuksen siitä että tarvittaisiin kyseenalaistamattomia a priori oletettuja maailmankuvallisia premissejä. Jotta voisimme tietää että tietoteoreettinen foundationalismi on ratkaisu siihen tosiasiaaan että emme voi välttää maailmankuvallisuutta meillä pitäisi olla varmaa tietoa.

Tässä kohden vastaan tulee tavallaan klassinen agnostikkoja koskenut vanha ongelma

Jos kannanotto on että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa, ja pitää tätä ehdottomuutena, esittää varmaa tietoa Jumalasta. Tätä seuraa paradoksaalisuutta. Itsekin toki olen agnostikko mutta en tässä muodossa. Näen että meillä ei tällä hetkellä ole tietoa Jumalasta. Sen sijaan näen että Jumalasta voisi teoriassa saada helpostikin tietoa. Vanhassa Testamentissa on paljon sellaisia tapahtumia jotka olisivat itselleni varsin vakuuttavaa evidenssiä Jumalasta.

Ryösön kohdalla ironista onkin se, että hän näkee foundationalismin vaihtoehtona relativismin. Eikä näytä ymmärtävän että heti kun olettaa vaatimuksen kaiken maailmankuvallisuudesta on ottanut relativistisen kannan. Tässä mielessä tietoteoreetikkoa voi naurattaa kun Ryösö esittää, että

”Osa filosofeista on silti pyrkinyt rakentamaan teorioita, joiden mukaan kaikki fundamentaalinen olisikin tulkinnallista ja suhteellista. Joku puhuu kielipeleistä, joku merkityksen katoamisesta, joku postmodernismista. - Näin jotkut kuvittelevat perustelevansa itsensä vapaaksi siitä, että jokaisella meistä on tietyt uskonvaraiset fundamentit (kestävät tai kestämättömät).”

 Ja jatkaa, että

”Harva em. teorioita kyhäilevä taitaa kuitenkaan huomata, että kaiken määritteleminen suhteelliseksi on sekin varsin perustavanlaatuinen uskonvarainen väite (fundamentaalinen yritys). - Niinpä siis nämäkin “näppärät” kaverit päätyvät tietynlaiseen usko-suhteeseen todellisuuteen nähden… He vain yrittävät piirtää kuvaa absoluutista, joka näyttää ei-absoluuttiselta. Lopputuloksena on vain filosofia, joka tekee itsensä älyllisesti impotentiksi!”

Tämä tekee koko hänen lausunnostaan sisäisesti ristiriitaisen tavalla jossa kritiikki on suoraan hänen omassa kirjoituksessaan. Se, että noinkin lyhyt blogaus on sisäisesti ristiriitainen tavalla joka esittää omaan rakenteeseensa merkittävän päättelyrakenteen sisällään samalla kun teksti on asenteellinen ja haukkuva toki tekee Ryösön kuvauksesta varsin osuvan itsekuvauksen.

Ryösö väittää että ei voi olla varmaa tietoa ilman foundantteja. Kuitenkin hän väittää että uskonnottomia ei ole ja että kukaan ei voi välttää Jumalakysymystä. Vaikka tämä vaatisi varmaa tietoa. Samoin hän kommentoi varmana tietona että olemme maailmankuvallisia. Ja toisaalta hän esittää varmana tietona että jokaisella on foundantteja. Ja kuvittelee ilmeiseti olevansa kovinkin näppärä. Vaikka itse olen korjannut laadukkaampia virheitä ala-asteelaisten filosofiaesseistä.

Ryösön ajatus maailmankuvallisuudesta ja sen suhteesta foundationalismiin on mielenkiintoinen. Hän väittää että se on vakuuttavaa ja suoraa tietoa. EI vain tulkinta vaan sellainen että on väistämättä suhde Jumalaan. Hän tekee non sequitur päättelyvirheen jo siinä että väittää että foundationalismin ollessa tosi se tarkoittaisi että kaikilla olisi samat ja tietyt foundantit.

Hän kirjoittaa suoraan ”Emme pääse Jumala-kysymystä pakoon.”

Foundationalismin ollessa tosi voidaan nähdä että ihmisillä on joitain perususkomuksia. Se mitä nämä uskomukset ovat on jotain johon ei oteta kantaa. Eli vaikka foundationalismi olikin tosi, ei siitä voitaisi päätellä että mukana olisi väistämättä Jumalaa koskeva oletus. Kaikkiin aiheisiin ei tarvitse foundationalismissa ottaa kantaa. Todellisuusnäkemys kun keskittyy siihen mitä pitää relevanttina. Vaikka voimme tietysti kuvitella uusia ideoita ja ajatella että ihmiset joko uskovat niiden olemassaoloon tai eivät usko, niin tämä ei kuitenkaan ole sama kuin että niistä jotenkin tulisi foundantteja ja osa maailmankatsomusta.

Tässä mielessä voidaan toki pehmentää asiaa siten että meidän kulttuurissamme Jumalaa tuputetaan joka paikkaan ja sillä on vahva osa siinä mitä ajatuksia meidän mieleemme syydetään. Tämä ei kuitenkaan tee tästä uskomuksesta yleisinhimillistä välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä. Evolutionismia tunnetusti halveksiva Ryösö voitaisiin ajaa tilanteeseen jossa korostetaan että jos hän on olemassa ja foundantit ovat väistämättömyys niin sitten evoluutioteoria on jotain jota vastustamaan kreationisti nousee. Ja tätä kautta esimerkiksi Ryösön pahastuminen muiden autonpuskureiden darwin -kaloista on osoitus siitä että evoluutioteoria on osa hänen käsiteverkkoaan ja että hänellä on evoluutioteoriaa koskeva foundantti. Tunteenomainen ja tätä kautta vain maailmankuvallinen perususkomus.

Ryösökin varmasti ymmärtää että tässä kohden hänen evoluutiovastaisuutensa voi olla sivutuote muista perususkomuksista. Eli evoluution epätotuus on seuraus siitä että hän olettaa muita asioita kuin evoluutiota koskevia asioita. Ja toisaalta vaikka kulttuurissamme evoluutioteoria onkin jokaisen mielessä niin on selvää että voitaisiin kuvitella kulttuuri jossa evoluutioteoriaa ei tunneta tai siitä ei välitetä. Tai jossa evoluutioteoria olisi yhtä epäkiinnostava kuin flogistonteoria nykymaailmassa. Jo yksikin näistä kohdista johtaa siihen että evoluutioteoria ei olisikaan foundantti. Ja vastaavat voidaan tehdä Jumalakysymykselle.

Ryösön ongelmana onkin se, että hänen foundationalisminsa nojaa postmodernin maailmankuvallisuusopin varaan samalla kun se teeskentelee ylittävänsä sen. Kaikesta on maailmankuvallisuutta paitsi siitä että Jumalakysymystä ei voi välttää ja että kaikilla on oltava puhtaasti a priori perususkomuksia. Kulttuurisuus ja maailmankuvallisuus heijaavat muutenkin ongelmiin joita Shackel esiintoi postmodernismissa. ; Se, että jokin on maailmankuvallista nähdään samana kuin kaiken relativismi ja tätä kautta pitää ottaa kantaa maailmankuvallisiesti asioihin ilman että mukana olisi millään tavalla objektiivisuutta. Tämänlainen virheily on tietenkin odotettavaa kun filosofiaa halveksiva ja sitä selvästi ei-osaava leikkii ja mestaroi teologipohjalta ymmärtämättä edes kritiikkinsä kohdetta tai itseään ja omia ajatuksiaan ja niiden sisällön suhdetta toisiin itsensä kannattaimiin asioihin sen paremmin. Ryösö ei tunne itseään eikä kriitikoitaan eikä filosofiaa. Ja kuvittelee että muut ovat älyllisiä impotentteja ja jotenkin renkeinä hänen ideologialleen.

Mutta tartun vielä lisää Ryösön väitteeseen.

Se nimittäin näyttää että tosiasiassa ihminen voi varsin hyvin ja ilmiselvästi ottaa kantaa todellisuuteen ilman että ottaa kantaa foundantteihin. Ryösön ajatus onkin siitä hyvä että on selvää että hän ottaa kantaa tiettyihin asioihin. Mutta ei toisiin. Hän ei itse asiassa ota kantaa niihin asioihin joihin otin kantaa siinä tekstissä johon tuo on aika selvä vastine. Ryösön ajatus on erikoinen.

”Toisinaan uskonnottomuuden utopiasta haaveilevat filosofit väittävät, ettei kaikkien tarvitse ottaa kantaa perimmäisten asioiden syvimpään olemukseen (fundamentteihin). - Ehkä tältä voi joskus tuntua, mutta tämä on kuitenkin vain haihtuvaa päiväunta...Vaikka on toki mahdollista, että jopa ihmiskunnan enemmistö pyrkii väistämään elämän peruskysymyksiä, se ei kuitenkaan tee meistä kenestäkään uskonnollisesti/maailmankatsomuksellisesti puolueetonta… välinpitämättömyys, pakeneminen ja torjuntakin ovat aina kannanottoja. - Lisäksi on huomioitava myös tiedostamattomat katsomuksemme. Ne ovat usein niitä vaarallisimpia!”

Ryösö näkee foundationalismin vaihtoehtona tietorelativismin tai verifikaatiokeskeisen positivismin tai ignoranssin. Argumentaatio muuten on hieman sama kuin mitä löytyi lasten vitsaamisen puolustamisesta. Ajateltiin että jos lapsia ei saa pahoinpidellä kasvatusmielessä niin sitten lapset olisivat ilman kasvatusta vapaassa kasvatuksessa jossa he voivat tehdä mitä tahansa. Kun vaihtoehtona on se, että kenties kasvatus voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin piiskalla.

Kuitenkin Ryösön ongelmalle on ollut vastaus jo hyvin kauan.

Se on itse asiassa ollut alkujaan lähtoisin Popperin falsifikationismista. Verifikationistisessa mallissa ajateltiin että voitaisiin rakentaa metafysiikaton tieto. Tämä osoittautui vääräksi. Ja tämä on se syy miksi maailmankuvallisuuskysymys on relevantti. Täysin todistettu ja objektiivinen ensimmäinen filosofia on mahdoton.

Tässä perussyynä oli induktion ongelma. Induktioita ei voida lopullisesti todistaa. Popperilla oli kuitenkin tähän liittyen varsin näppärä ajatus. Hän huomasi että induktion voi kumota deduktiivisesti yhdellä vastaesimerkillä. Falsifiointi nojaa tälle modus tollens -rakenteelle. Tieteessä olevat deduktiot eivät tuottaneet ongelmia mutta induktioiden kohdalla oli vaikeaa. Ja Popper onnistui ratkaisemaan tämän. Moni hoopo joka valittaa siitä että falsifiointikriteeriä ei voi falsifioida ansaitsevat sen pilkan jonka Popper tiettävästi on sanonut. Kun Popperilta kysyttiin että miten hän falsifioisi falsifiointikriteerin hän haukkui kysymyksen. Tämä ei tietenkään ole ihme. Sillä falsifiointiperiaate ei ole induktio vaan se nojaa deduktiorakenteelle.

Popperin ajatus oli että teorioita on kahdenlaisia;
1: Niitä joita voidaan kumota modus tollens jossain testirakenteessa.
2: Asioita joita ei voida kumota jotka eivät ole edes väärässä vaan ovat 100% uskomuksenvaraisia.

Näissä falsifiointitesteissä teoria joko kumoutuu tai ei.
1: Kumoutuvat falsifioituvat varmasti.
2: Testin kestävät korroboroituvat ja ne ovat mallia ”ehkä tosia”.

Tästä seuraa se, että jokaista tieteessä olevaa induktiota voidaan testata vähintään yhden kerran. Tätä kautta voidaan nähdä että 100% selvittämättömyyttä ei tarvitse tehdä puhtailla oletuksilla. Quinen käsiteverkko nojaakin juuri siihen että ei ole mitään ensimmäistä filosofiaa. Joka ikinen maailmankuvassa oleva oletus voidaan heittää roskiin tarpeettomana. Oletuksenvaraisuus laimenee siten että hyvässä käsiteverkossa ei olekaan yhtään ainutta täysin testaamatonta induktiota Ne eivät ole foundantteja. Ei ole välttämätöntä luottaa yhteenkään 100% uskomuksenvaraiseen asiaan. Ja tätä kautta foundationalismi ei ole väistämättömyys. Ja tämä ei vaadi sitä että ignoroitaisiin tai ei oltaisi kiinnostuneita joistain asioista. Päin vastoin; Kiinnostusta ja ignoraation välttämistä on niin paljon että mitään ei hyväksytä pelkästään siksi että se rapsuttaa pappien ilmeisesti jalkojen välissä olevia Jumalallisia valtarakenteita.

Toisin sanoen lopullisen varmuuden saavuttamattomuus ei johda siihen että olisi pakko tehdä täysin testaamattomissa olevia perususkomuksia. ; On täysin mahdollista rakentaa käsiteverkko jossa jokaista induktiota on testattu vähintään yhden kerran. Tämä on toki täysin eri asia kuin että koko käsiteverkko olisi 100% objektiivinen. Mutta tämä on mahdollista tehdä ilman foundationalistisia perususkomuksia.

Ne eivät myöskään ole alistavassa suhteessa toisiinsa niin että toiset olisivat renkejä. Yhdelläkään ei ole ehdotonta paikkaa käsiteverkon kaapin päällä. Koska se vaatisi ensimmäistä filosofiaa. Näköalaa josta katsoa. Tai oikeastan ovat. Sillä Duhem-Quinen teesi voidaan nähdä jonain jossa se miten paljon tiede hyödyttää muita aloja on tärkeä. Tässä mielessä filosofia tuottaa teologeille kysymyksiä joilla on arvoa teologeille sitä kautta että he vastaavat niille. Teologia ei sen sijaan hyödytä vastaan. Ja tätä kautta teologia on loisimissuhteessa. Ja tätä kautta huonompaa.

Tämä jälkimmäinen osa on kiinnostava. Sillä Ryösön ja muiden foundationalistien näkemys on se, että
(1) Maailmankuva on todellisuuden perimmäisiin asioihin kantaaottava katsomus.
(2) Ei ole mahdollista rakentaa täysin todistettua kannanottoa maailmasta.
(J) Ihmisten maailmankuvissa on jotain oletuksenvaraisuutta.

Josta he vetävät jatkon siitä että tämä tapahtuu siten että otetaan joitain täysin todistamattomia 100% tutkimuksen ja tiedon ulkopuolella olevia perususkomuksia jotka ovat täysin maailmankuvallisia. Ja että tämä tarkoittaa uskonnollisuutta. Ja että uskonnollisuuteen liittyy väistämättä Jumalakysymys.

Eli sinänsä pätevästä loogisen positivismin kumoutumisesta vedetään jonnekin joka ei vastaa edes niihin Ryösön vähättelemiin filosofisiin perustason kysymyksiin joita filosofia alustaa. Ryösön teologia ei toisin sanoen edes ansaitse renkiään. ; Voisi sanoa että hän on toki omien kriteereidensäkin nojalla älyllinen impotentti. Mutta tämä ei haittaa koska ei kukaan haluaisi nussia hänen kanssaan. Ja että Ryösö saa seksiä vain raiskaamalla. Tosin impotenttinsa vuoksi hän on älyllisesti alempitasoinen mies ja hieman kuin oliiviöljy; Rasvainen ja Extra virgin. (I'll whip him so bad, they'll make a virgin meringue. It is quite certain that he is never going to bang.)

Tämän vuoksi en voi lopettaa tätä juurikaan paremmin kuin lainaamalla Ryösöä. Ryösö sanoo ”Heprean kielessä vain Jumala eksistoi, eli on olemassa riippumattomana subjektina. - Me kaikki luodun todellisuuden edustajat toimimme suhteessa häneen… emme siis varsinaisesti koskaan vain “ole”. Sen sijaan me joko aina palvelemme tai vastustamme Luojaamme… ajatuksin, sanoin ja teoin… jopa nukkuessamme mielenliikkeemme suuntautuvat kauniilla tai rumalla tavalla! Tästä johtuu se, että kaikki katsomuksellisuutemmekin kiertyy aina tavalla tai toisella uskonnollisuuteen (kuten edellisessä blogissani rohkeasti väitin).”

Tämä on totta jos ja vain jos Jumala on tosi ja olemassa. Toisin sanoen kysymys on presuppositionistinen; Ryösö ei osoita että Jumala olisi olemassa mutta hän tulkitsee maailmaa sen kautta ja pitää huomioitaan jonain jotka on siirrettävissä ateisteihinkin. Jos ei niin sitten tämä on irrelevanttia. Jumalakannanottoa ei voida tehdä maailmankuvattomasti. Kuitenkin Ryösö esittää sen varmana tietona. Nojaten relativistiseen ajatukseen siitä että maailmankuvallisuutta ei voi välttää ja että jokainen on foundanttejemme vanki.

Rohkeus ja huonous ei ole synonyymejä. Ryösön filosofiointi on tyhmänrohkeaa. Hän on toki epäkunnioittava mutta hän luulee että pahastuminen on ymmärrettävää kun puhuu epämiellyttäviä totuuksia. Ongelmana on se, että tosiasiassa hänen väitteensä eivät ole totuuksia vaan jotain jotka hänen halveksumansa filosofia havaitsee hyvin täysin oletuksenvaraiseksi. Eli hänen kanssaan samanmielisyys vaatii maailmankuvallisia oletuksia. Kun hän esittää niitä ehdottomuuksina jotka pätisivät kaikkiin tavoilla joita ei voisi välttää. (Joka vaatisi näköalapaikkaa ja ensimmäistä filosofiaa jonka hän itsekin kiistää järkevänä mahdollisuutena itsepetoksellisuuden ulkopuolella.) Hän on ilkeä ja sisäisesti ristiriitainen joten hänen argumenttinsa ei ole enää edes maailmankuvallinen. Sillä eri maailmankuvat ovat sentään sisäisesti koherentteja tulkintamalleja. Sisäisesti ristiriitainen malli ei ole edes sitä. Ryösön malli on siis asenteellinen mutta ei edes maailmankuvallinen.

Toki tyhmänrohkeutta löytyy sellaisilta ihmisiltä jotka ovat Dunning-Kruger -efektin läpitunkemia ja tottuneet olemaan valtaapitäviä instituutiossa jolle on annettu näkyvyyttä, mainetta, kunniaa ja rauha olla ilman relevanttia kritiikkiä. Ryösön filosofia onkin sidottaissa ennen kaikkea siihen keitä hän halveksii koska he eivät suostu tottelemaan häntä itseään ja nuolemaan Ryösön ruskeaa reikää kieli pitkällä joka hetki. Siitä tässä on kysymys. Että Ryösö pahastuu darwinkaloista ja haluaa että kaikki on paitsi maailmankuvallista niin myös sellaista että kaikki valitsevat maailmankuvallisuudellaan kuten Ryösö haluaa. Ja tämä on epämiellyttävä totuus jota toisella tavalla toiveajatteleva Ryösö kenties ei arvosta. Mutta hän on niin huono että ei liene mikään ongelma asian totuudelle jos hän ei myötämielinen ole.

Ryösölle teologia on kuningas. Ja hänen tapansa kohdella renkiä vihjaa siihen että renki on kohtelias kiertoilmaus maaorjille. Kuitenkin hänen vertauksensa on osuva. Teologia ja Jumalakysymys ovat juuri kuten monarkia. Aikaansa elänyt, usein mielivaltainen, julma. Ja jos ei olisikaan niin on nykyaikana tarpeeton, parhaimmillaan yhteiskunnat nykyään ovat monarkioita joissa monarkeilla on vain symbolista krumeluuriarvoa. Mutta ei mitään muuta.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Ryösöviljelyä; Miten "ateismin harhat" ovatkin lähinnä uskovaisen asennevammoja

Manu Ryösö on korostanut että ihminen on uskonnollinen olento, homo religiosus. Hän sanoo tämän asian suoraan seuraavalla tasolla; ”En voi mitään tosiasioille. Ihminen on aina uskonnollinen olento. Mukanamme seuraa aina tietty maailmankatsomus, ihmis- ja jumalakuva. Voimme toki yrittää kätkeä tämän ominaispiirteemme akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse, mutta pinnan alla me kuitenkin aina tukeudumme uskonnollisiin/maailmankatsomuksellisiin fundamentteihimme.”

Hän siis sanoo että ihminen on homo religiosus, tämä on fakta ja että maailmankuva tarkoittaa sitä että maailmankuva antaa vastauksia kysymyksiin jotka pitävät sisällään ihmis- ja jumalkuvia. Kielenkäyttö jossa tätä kielletään ja joissa on asia-argumentteja ja akateemista kieltä ovat keino kätkeä tämä.

Tässä onkin paljon asioita joihin filosofi voi tarttua. Ryösö ei toki ole hyvä filosofi. Mutta hän tekee tässä banaalin avoimesti sellaisia virheitä jotka toistuvat modernissa uskontokeskustelussa. Ja ne ovat banaaliutensa vuoksi helppoja huomata. Niistä tulee sitten esimerkkejä. Niiden avulla voidaan tunnistaa vastaavat virheet ja niiden virherakenteet silloinkin kun uskovainen kätkee niitä akateemisesti korrektien asia-argumenttien taakse.

Ensimmäinen ja syvällisin huomio on siinä että Ryösö ottaa kantaa erittäin vahvaan tieteenfilosofiseen ongelmaan ja väittää sitä ratkaistuksi. Kysymys on kiinnostava ja tärkeä ja itse asiassa minulla on siihen liittyvä videokin. Viitatessaan fundamentteihin hän puhuu peruskokemuksista ja perususkomuksista. Tämä vaatii sitä että nojataan foundationalistiseen näkemykseen. (Tai mahdollisesti foundationalismiin jota on koristeltu reformoidun epistemologian reliabilistisilla mausteilla samalla tavalla kuin Tapio Puolimatkalla. Erot näiden välillä ovat pieniä ja viehättänevät vain kaikista nipoimpia tieteenfilosofeja.) Tälle vaihtoehtoisia ajatuksia ovat esimerkiksi koherentismi ja reliabilismi. Ryösön asenne taustaoletuksista on tässä mielessä hyvin mielenkiintoinen. Hän tarvitsee foundationalismin paikkaansapitävyyttä voidakseen rakentaa ajatuksen siitä että ihmisillä olisi aina oltava dogmaattinen maailmankuvallinen premissistötausta, valittu ydin ja lähtökohta. Itse, Quinelaisena koherentistina, tiedostan että jo tämä tarkoittaa sitä että Ryösöllä on tuskin mitään mahdollisuuttakaan esittää relevanttia kritiikkiä minun suuntaani. Kritiikin kohteeksi tulevat tätä kautta ”foundationalistiset naturalististit”. Tämä tietenkin helpottaa minun tehtävääni koska asiat koskevat vain muiden ihmisten maailmankuvien analyysiä ulkopuolisena. Minulla ei ole henkilökohtaisia tunteita laitettavaksi tälläiseen peliin.

Mutta jatketaan Ryösön sanomisten analyysiä.

Toinen Ryösön virhe on aika helppoa todeta jo muutamasta esimerkistä. Se toistuu. Mutta otan käsiin yhden helppotajuisimmista. Kun Ryösö kuvaa vihreää liikettä hän korostaa että ”Vihreä liike taas lähestyy mielestäni panteismia (jumaluus on kaikessa ja kaikki on jumalallista). - Luin hetki sitten uutista, että ko. liikkeen sisällä saatetaan kokea jopa hyttysten syöminen pahennukseksi. Jos eläin- ja kasvikunta nousee ihmisen ja hänen Luojansa rinnalle (ja jopa ohi), käy toteen Raamatun sana: ”nuo, jotka ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen ja kunnioittaneet ja palvelleet luotua enemmän kuin Luojaa...(Room.1:25).”

Tämä on kiinnostava. ”Mielestäni lähestyy” on mielenkiintoinen suojaus. Ryösö korostaa että kaiken takana on uskonto joten hänen argumenttinsa vaatisi vahvempaa asennetta. Sanavalinta on vihje. Vihje siitä että Ryösö tosiasiassa tuntee tätä lähestymistapaa koskevat kritiikit. Tämä ei yllätä. Sillä moitteen ydin löytyy jo Platonin teoksista.

Kun Platonin dialogeissa "Laajempi Hippias" Sokrates puhuu kauneudesta, hän kohtasi Hippiaan. Kun Hippiaalta kysyttiin mitä kauneus on, hän antoi tästä esimerkkejä. Osoitti sormella ja sanoi että tuo ja tuo kohde on kaunis. Sokrates korosti että tämä ei ollut vastaus. Hän antoi asioita jotka olivat kauniita mutta hän ei perustellut mitä kauneus on. Hippias keksii tässä sitten esimerkiksi sellaisia väitteitä kuin että kulta tekee asioista kauniita. Sokrates kuitenkin huomaa monia asioita jotka ovat kauniita vaikka niitä on tehty muista materiaaleista. Jopa kauniiksi kehuttu Athenen patsas on tehty norsunluusta. Muitakin vastaavia ehdotuksia löytyy mutta Sokrates totesi ne kaikki sellaisiksi että ne eivät ole yleispäteviä.

Tällä dialogilla on syvä yhteys Ryösön asenteeseen. Tarkalleen ottaen kysymys on vertauksista. Ja vielä tarkemmin analogioista. Analogiat ovat yhdenlaisia induktiivisia päätelmiä. Mutta niillä on valtava heikkous verrattuna induktiivisiin päätelmiin joita korrelaatioiksi kutsutaan. Korrelaatioissa on nimittäin mahdollisuus modus tollens -rakenteeseen. Yksi vastaesimerkki voi tuhota hyvän yleistyksen. Tästä esimerkkinä on se että kun Hippias on miettinyt kauniita asioita hänen mieleensä on varmasti tullut useitakin kauniita kultaisia kohteita. Tästä hän on luonut vahvistusharhaisen teorian kullan ja kauneuden yhteydestä. Ja tästä on syntynyt teoria siitä mitä kauneus on. Yksi Sokrateen vastaesimerkki – vaikka se olisi yhtä yksinkertainen ja vain vähän Hippiaksen näkemyksestä poikkeava kuin kaunis norsunluupatsas – riittää kumoamaan koko teorian. Analogioilla ei ole tätä ominaisuutta, ainakaan yhtä ehdottomasti. Tieteessä falsifiointiperiaatteen idea on juuri se, että siinä induktio voitaisiin deduktiivisesti kumota modus tollens. Analogisissa päätemissä vastaavaa ei voida tehdä. Tätä kautta analogioilla on kaikki ne induktion ongelmat jotka muillakin induktioilla. Mutta ilman niitä etuja joita korrelaatioiolla on. Ei siis ihme että luonnontiede nojaa korelaatioihin eikä esimerkiksi Ryösön suosimiin assosiatiivisiin "mielestäni ovat samanlaisia" -käsienheilutteluvertauksiin jotka ovat enemmän asenteen kuvauksia kuin asian todistamista. Ja tämä ei ole asiaton herjaus. Ryösö ei ole kohtelias tyyppi ja käyttää pejoratiivisia sanoja kuvatessaan ateisteja. Hänen perustelujensa huonous ja ihmisenä olemisen paskuutta hänessä on jotain joka on paitsi "samalla mitaööa syytös". Se on jotain joka minun on helppo todistaa.

Kun Ryösö viittaa hyönteissyöntiä välttäviin ihmisiin, hän osoittaa sormella ja sanoo että se on uskontoa. Tämä on asenteena kiinnostava. Hän osoittaa sormella ja sanoo että tämä on esimerkki siitä. Kuitenkin hän on osoittamassa ja argumentoimassa siitä että kaikki on uskonnollista. Miksi tämä sitten on uskonnollista? Vihjeitä löytyy tietenkin panteismiajatuksesta.

Ryösön näkemystä on pakko kuvata vertauksia sisältävänä assosiaatioketjuna eikä argumenttina. Assosiaatioketju menee suunnilleen näin ; Panteismissa uskotaan että kaikessa on sielullisuutta -> Osa panteisteista onkin ajautunut välttämään hyönteisten syömistä -> nämäkään eivät syö hyönteisiä -> he ovat panteistisen kaltaisia. ; Tämä päätelmä ei ole loogisesti validi koska samoihin johtopäätöksiin voi päätyä useitakin eri reittejä. Ja tästä päästään analogiisin päätelmiin ; Ryösön assosiaatioketjulla on argumentaation voimaa vain jos se muotoillaan analogiseksi päätelmäksi. Tällöin perustelurakenne on seuraava;

A:lla on piirre X. (Panteisteilla hyönteissyöntikielto)
Myös :B:llä on piirre X. (luonnonsuojeluliike on ottanut kantaa hyönteissyöntiin)
A:lla on piirre Y (Panteismi on uskonto)
Joten myös B:llä on piirre Y (Luonnonsuojelukin on uskonto)

Tällä on syvä yhteys Hippiaan esittämään kulta-kauneus -teoriaan. Tarkalleen ottaen Ryösö on perustelurakenteiltaan itse asiassa juuri kuten Hippias. Ja hänen teoriansa ovat osuvuudessaan yhtä kattavia ja vakuuttavia kuin Hippiaan teoria siitä että kulta on kauneutta. (Eli eivät kovin.)

Kun puhutaan analogisista päätelmistä ongelmana on se, että on mielipiteenvaraista milloin ne ovat asiaa perustelevia ja milloin asiaa kumoavia. Sillä asioista voi rakentaa myös epäanalogioita. Samankaltaisuus ei myöskään useinkaan tarkoita samanlaisuutta ja tämän premissin varassa analogia nojaa silloinkin kun sitä ei olla kritisoimassa epäanalogioiden kautta. ; Tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun Ryösö rakentaa analogisen päätelmän, hän joutuu aina rakentamaan teorian siitä että mitä uskonto tarkoittaa. Tässä kohden joku voisi sanoa että jos sinulla on uskonnon teoria jossa luonnonsuojeluteoriakin olisi uskontoa se voisi olla vastaesimerkki sille että uskontoteoriassasi olisi oltava virhe.

Tämänlainen voisi mennä vielä tulkintaerimielisyydeksi. Eli Ryösö tekisi sallittavissa olevan maialmankuvallisen tulkintaoletuksen josta voi olla erimielinen mutta se olisi silti päätelmä. Onhan siinä analogian rakenne ja kaikkea joten päätelmä on tässä mielessä induktiivinen.

Mutta tässä ongelma tuleekin kontekstista. Ryösö osoittaa sormella tarkoituksenaan osoittaa että luonnonsuojelijoiden maailmankuvissa on uskonnollisuutta. Hän joutuu kuitenkin olettamaan asia on juuri tällä tavalla kun hän rakentaa analogiastaan validia. Tästä syntyy petitio principii -tilanne. Voidaan sanoa että kun keskustellaan siitä onko kaiken takana uskonnollisia perususkomuksia vai ei, käy niin että silloin kun analogisilla argumenteilla halutaan sanoa että asiat ovat samankaltaisia ja tätä kautta uskonnollisia, tehdään kehäpäätelmä. Sama tilanne käy kun yritetään sanoa että tilanne kuvaa sitä että tilanne olisi epäanaloginen eli luonnonsuojelun mukaantuleminen olisi todiste siitä että teoria uskonnollisuudesta ei ole osuva kun siinä uskonnoksi tulee mukaan asioita jotka eivät selvästi ole sellaisia.

Tämä tarkoittaa sitä että koko tämä argumentaatioviitekehys itse asiassa vetoaa eikä perustele. Se ei kerro mitään siitä kummalla tavalla asiat ovat. Tässä mielessä se saarnaa kuorolle ja on vetoavaa niille jotka siihen jo uskovat. Muille se ei ole mitään millä olisi merkitystä. Tämä tekee siitä asian perustelemisen kannalta täysin turhan ja väärän tien.

Tilanne muistuttaa jossain määrin ”profeetta Darwin” -tyylisiä heittoja joita kuulee. Tässä analogisuus, arvostus ja se että jonkin ihmisen nimi vedetään erityisen tärkeäksi, rinnastuu pyhiin opettajiin. Moni voisi nähdä että on syvä ero kunnioittaa ihmistä hänen keksimästään ideasta ja sillä että tätä pitää Jumalana tai Jumalan ehdottoman totuuden välikappaleena. Itse olen taipuvainen esimerkiksi olemaan evoluutioteorian kannattaja tavalla joka korostaa neutraaliteorian hienoutta. Tällöin esiin nousee Motoo Kimura joka itse asiassa on tunnettu siitä että hän korostaa että luonnonvalinnan sijasta tulisi korostaa esimerkiksi geneettistä ajautumista kun tutkitaan miksi elöryhmien geenialleelien frekvensseissä on sellaisia asioita kuin siinä on kun taas toisenlaisia ei. Itse voisin jopa nähdä että jos näin ei olisi on Puolimatkan itse omilla silmilläni näkemä uskovaisten parissa oleva syvä arvostus epäjumalanpalvontaa joka varmasti sotisi kristuksen oppeja vastaan. Mutta tämä tietekin voidaan nähdä myös tulkinnaksi tosiasiatilasta. Jossa yhden ihmisen ylpeys ja siihen liittyvä kunnioitus on mennyt egoismin ja ihmisenpalvonnan puolelle. Pointtini onkin tavallaan juuri tässä; Asia ei selvästi ratkea analogioita ja epäanalogioita kyhäämällä koska ne eivät selvitä kysymystä ”onko asia tavalla A vai tavalla B”. Johtopäätös on ujutettu jo analogian käytön taakse piilotettuihin premisseihin.

Tässä mielessä voidaankin muistaa se mikä koskee kaikkia analogioita. Analogiaa voidaan käyttää vasta kun meillä on käsissä jotain. Jotta voimme verrata asiaa B asiaa A:han ja nähdä että ne jakavat saman piirteen on meillä oltava se A josta tiedämme että se A on X. Tätä ei voi todistaa analogialla. On oltava jossain se jonka tiedämme olevan uskontoa ilman että tämä selviää sillä että me otamme analogian johonkin jonka tiedämme uskonnoksi. On oltava ensimmäinen johon verrataan. Tämä on voitava tehdä ilman analogista päätelmää. Ja näin ollen se että Ryösö käyttää analogiaa tarkoittaa että hänellä olisi oltava keino selvittää miksi panteismi on uskontoa. Analogiakeskeinen assosiaatioketju vihjaa tässä mielessä syvempään argumenttikatoon sen kohdalla että tosiasiassa luonnonsuojeluliikettä aika harva mieltää uskonnolliseksi. Kun taas panteismin kohdalla panteismin uskonnollisuus on melko selvä. Koska se vastaa niitä tiukkoja ja spesifejäkin uskonnon määritemiä joissa on ajatus biologian ylittävästä tietoisuudesta, universumin moraalirakenteesta joka on yli-inhimillinen ellei peräti supernaturaali ja vastaavasta. Luonnonsuojelijat jotka ajavat hyönteiskieltoa eivät ajattele että hyönteisten tietoisuus olisi jokin joka johtaisi luonnon kostotoimiin. Hyönteisten kärsimys on heille se itseisarvoinen paha, ei se että siitä seuraisi jotain karman lain kostoa.

Toki Ryösöllä on tässä kohden syvempikin ongelma; Kaikki panteistit eivät kiellä hyönteissyöntiä. Eivätkä kaikki luonnonsuojelijatkaan. Toisaalta hyönteissyöntikysymys oli siitä kiinnostava että Ryösö viittasi artikkeliin viittaamatta näiden luonnonsuojelijoiden omiin mielipiteisiin ja argumentteihin. Näissä argumenteissa korostettiin sitä että hyönteisten aivotoiminta on tutkimusten mukaan sen verran hienoa että ne kykenevät tuntemaan aitoa ja relevanttia tuskaa. ; Hyönteisiä ei siis jätetä syömättä siksi että kaikessa olisi jollain generaalilla tasolla jotain pyhyyttä vaan siksi että hyönteisten kohdalla on partikulaari tilanne, eli rajattu tila joka ei ole universumin tila vaan poikkeustapaus, aivotoiminta. Hyönteissyöntirajoitteita ja murheita voi toki yhä tältäkin pohjalta pitää epätosina ja huonoina. Mutta selvästi näiden argumenttien lähtökohta oli hyvin toisenlainen kuin mitä Ryösö viittasi.

Voidaankin nähdä että Ryösö Asian kokonaiskuva onkin kiehtova ; Vain harva panteisti kieltää hyönteissyöntiä. Samoin vain harva luonnonsuojeluliikkeen kannattaja ajaa tätä hyönteissyöntikieltoa. Ryösö vetää näistä kuitenkin kategorisia kuvauksia joissa kuvataan sekä panteismia että luonnonsuojelukieltoa. Vaikka hän on itse asiassa on lähinnä osoittanut sitä miten panteistit voivat olla luonnonsujeluasioiden kannalla. Hän ei edes tilastollisesti kuvaa sitä että tämä olisi yleistä. Hän kuvaa ideologista oikeaoppisuutta koskevan ideologiasisällön. Jota hän ei sido panteistien tai luonnonsuojelijoiden omiin sanoihin joka tarkoittaa isoa riskiä olkiukottamiseen; Kenties panteistien itsensä ei-kannattaman ideologiasisältöä koskeva teoria muuttuu kategoriseksi totuudeksi eikä Ryösöä kiinnosta sitä miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa panteismista kattaa panteisteja itsejään. Tai se miten laajaa prosenttiosuutta hänen teoriansa luonnonsuojelijoista hänen teoriansa luonnonsuojelijoista kattaa. Tai miten paljon näihin ajatuksiin on viitattu panteistien ja luonnonsuojelijoiden kirjoissa.

Tämä on tärkeää koska ainakin puhuessaan evolutionismista Ryösö nostaa esiin sellaisia asioita joita en koe kannattavani. Enkä koe tuntevani ketään joka olisi evolutionisti joka kannattaisi niitä. Olkiukottamisen mahdollisuus onkin tässä kohden luja. ; Ryösön näkemyksiä kuvaakin vahvasti se että niiden lähteet näyttävät olevan tahoja kritisoivien kristittyjen näkemykset näistä liikkeistä. Hän ei sitaatein ja tilastollisin todistein liitä ilmiöitä yhteen. Kun hän analysoi muiden ihmisten maailmankuvia ja niiden sisältöjä, Ryösöllä näyttää olevan hyvin suuri halu ohittaa heidän sanomansa asiat. Heitä ei kuunnella heidän omista ideologioistaan. Ei mitä mieltä he ovat ja miksi ovat. Sormella osoittava analogiat näyttävät olevan kaiken ytimessä.

Ryösön näkemys nivoutuu myös siihen miten hän määrittelee uskonnon. Tämä nivoutuu videoon jonka argumenttirakenteen olen videoinut jo aiemmin. Virheet jotka RYösö tässä tekee ovat juuri samat kuin siinä kritisoidut. Karkeasti; Uskonto tarkoittaa useilla tietynlaisia teistisiä oppeja joissa on ajatus siitä että jokin eettinen mekanismi kostaa pahat teot. Ryösö käyttää epämääräisempää uskonnon kuvaa jossa lähes mikä tahansa on uskontoa heti kun se ottaa kantaa asioihin joita Ryösö pitää uskonnollisina. Ryösö joutuu valitsemaan uskonnon määritelmistä mahdollisimman laajan, epätäsmällisen jotta se toimisi. Hyviä teorioita kuvaa se, että teoria rajaa tarkasti hyvin suppean tapahtumajoukon kaikista mahdollisista. Ja sitten jotenkin tähän spesifiin juttuun osutaan kerran toisensa jälkeen vaikka toisenlaisia voitaisiin kuvitella. Ryösön ”kaikessa on uskonto” taas perustuu siihen että hän enemmänkin kykenee luovasti luomaan mistä tahansa mielikuvia uskontoon.

Tämä on toki tuttua nykyajan konservatiiveilla. Esimerkiksi nähdään että maailmanloppukertomukset ovat uskonnollisia ja että ilmastonmuutokseen uskovat ihmiset jotka haluavat tehdä päästörajoituksia toistavat näitä uskonnollisia kertomuksia ilman Jumalaa ja että siksi kysymys olisi ilmastouskosta. Tosiasiassa voitaisiin ajatella että uskonnon sijaan nämä ihmiset olisivat utilitaristeja jotka pitävät ilmastonmuutosta todellisena ilmiönä ja haluavat estää siihen liitetyt ongelmat, massatuhot ja kuolemat. Ja että tämä ei ole samaa kuin uskonnollisuus. Samoin kuin säätieteilijää joka ennustaa tyypin 4 tornadoa ja siihen liittyvää veden nousua ja kaupunkia uhkaavaa tuhotulvaa ei pidetä maailmantuhon profeettana vain siksi että jostain löytyy uskonto joka korostaa tuhotulvien ja myrskyjen roolia jumalisen koston välineenä. Ja että tilanne ei muuttuisi uskonnoksi vaikka ilmastonmuutos – tai sääennuste – olisikin ensi viikolla tieteellisesti virheelliseksi paljastuva. Mutta tämä osio palautuu siihen analogiamyllyyn.

Toisin sanoen;

Ryösön argumentaatio onkin hyvin heikko;
* Hän rakentaa petitio principiin johtavia analogeja mutta ei perustele johtopäätöstään.
* Hän ei kuuntele kritiikin kohteita vaan luo heistä karkeistuksia ja olkiukkoja. Ei vaikka tunnetusti minimivaatimus asialliselle kritiikille on kritiikin kohteen tunteminen ja kritiikin kohteen argumenttien ja ajatussisältöjen kuvaaminen juuri sillä tavalla kuin tämä heillä on. Ryösö ei kuvaa ihmisten ajattelua ja löydä niistä perususkomuksia vaan hän väittää tietävänsä keinon tietää mitä ihminen todella tarkoittaa ja ei tarkoita. Tämä on toki perinteikästä ; Kristityt ovat hyvin usein väittäneet ties keistä joiden kanssa ovat erimielisiä ties mitä olkiukkoja. Näiden toistelu on sitten tehnyt näistä uskovaisten keskuudessa ikään kuin aidosti tosia. Kuin valehtelu ja vääristely muuttuisi Tästä oireellista on se että jos joku luo erilaisen perustelurakenteen hän kutsuu sitä akateemisilla termeillä kikkailuksi. Jostain syystä sivistyssanakikkailu on kuiteknin aito ja tosi kuvaus jos se johtaa Ryösön näkemykseen siitä että kaiken takana on nimenomaan uskonnollisia uskomuksia. (Jota ei tosiasiassa voi johtaa edes siitä että foundationalismi olisi tosi. Toki RYösö tässäkin maailmankuvallisesti taustaolettaa foundationalismin koska se on välttämätön ehto sille että hänen väitteensä olisi uskottava. Mutta valitettavasti foundationalismi on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Se että foundationalismi on tosi ei tarkoita että juuri uskonnolliset foundantit olisivat tosiasiassa kaiken takana.)
* Ryösö rakentaa hyvin epätäsmällisiä tarinoita. Joissa se että hän voi keksiä jonkin, minkä tahansa, yhteyden jossa kuvataan miten oikeaoppinen uskonnollinen voisi kannattaa samoja johtopäätöksiä muuttuu kategoriseksi väitteeksi siitä että kaikilla olisi nämä näkemykset eikä muunlaiset olisi mahdolisia.
* Ryösö myös rakentaa vahvistusharhakeskeistä asiaa. Hän uskoo että pelkkä kasa useita esimerkkejä toimisi. Hän ei muista tai huomioi vastaesimerkkimahdollisuuksien voimaa. Ryösö keksii miten uskonto voisi liittyä johonkin tai miten jostain maailman lukuisista uskonnoista edes yksi olisi jotenkin jollain tavalla analoginen jonkin kritiikin kohteen kanssa. Mutta hän ei tee sitä minkä hänen väitteensä vaatisi. Ryösö kun ei yritä todistaa että uskonnolla voidaan selittää mitä tahansa. Hän väittää että kaiken takana on uskonto. Tämä vaatisi narraatioiden luomisen sijaan sitä että hän todistaisi miksi on loogisesti ja psykologisesti mahdotonta olla muuta kuin uskovainen. Ryösö laskee uskontoa sisään analogeilla. Mutta ei todista mitään mahdottomaksi. Ja tämä on syvin ongelma. Mielestäni Ryösö on otettava vakavasti vasta kun hän osoittaa ilman maailmankuvallisia taustaoletuksia että uskonto on pakollinen taustaoletus kaikessa. Koska se on se mitä hän väittää. Oman perusväitteen todistaminen – eikä keskustelun hämärtäminen sillä että red herringillä johtaa keskustelua siihen että uskonnoilla voidaan rakentaa uskonnollinen perusteluketju jolla tulee samoja loppupäätelmiä aivan minkä tahansa yksittäisen mielipiteen kanssa – olisi rationaalisen keskustelun lähtökohta. Olen tiedostanut että Ryösön kohdalla tämänlainen odotus on kertakaikkisen tarpeetonta optimismia. Ryösön teoria kaiksita ihmisistä onkin tässä mielessä hauska; Se kuvaa selvästi häntä itseään. Hänen uskontonsa sävyttää kaiken mitä hän ajattelee. Valitettavasti tämä ei tarkoita että kaikki ihmiset olisivat samanlaisia asiattomia moukkia.

Kaiken lisäksi Ryösöllä onkin itse asiassa kaksoishaaste; Kun hän sanoo että ateistit ovat uskovaisia hän joutuu korostamaan sitä että ateisteilla olisi kokonainen maailmankatsomus joka määräisi paljonkin asioita. Nämä asiat tekisivät ateismista maailmankuvan sitä kautta että se ottaa kantaa ja selittää ympäristöä. Toisaalta Ryösö kuitenkin korostaa että ateismi ei ole tämänlainen. Hänen kirjoitustensa toinen teema on että ateismi olisi latteaa. Siitä puuttuu hänen mielestään nimenomaan kyky antaa näitä vastauksia. Tässä kohden korostuvat ateismin nihilistisyys ja arvotyhjiöys, joka ei ota juuta tai jaata kantaa moniin moraalikysymyksiin. Mutta jostain syystä kun ateismista tehdään uskontoa, niin tässä vaiheessa ateismi ottaa kantaa hyvin moniin asioihin.

Tämä jännite Ryösön eri tekstejen kanssa kertoo että hänellä on kritiikkinsä kohteena kaksi keskenään ristiriitaista ateismia. Kun kaikki aiemmin sanottu on kaivettu, on selvää että mikä tähän on syynä. ; Hän korostaa että ateismi on heikko ja lattea koska se ei anna vastauksia. Toisaalta hänen kritiikkinsä on täynnä erilaisia väitteitä jotka ovat hänen mukaansa ateismin ydinliemiä. Näistä päästään siihen että ateismilla olisi pakko olla paljonkin vastauksia. Ja ryösö pitää niitä latteina koska hän ei pidä tai arvosta niiden sisältöjä. Eli hän halveksii niitä kannattavia ihmisiä. Tämä on helppoa huomata. Hänen ateismikritiikeissään on esimerkiksi otsikoita kuten ”Ateismin ja narsismin yhteys”. Individualismia kutsutaan konnotaatioiltaan pejoratiivisilta synonyymeilta. Koska tätä kautta argumentaatioon saadaan livautettua mukaan epäargumentatiivista sisältöä, asenteita. On selvää että tämä on maailmankuvallista ja tätä kautta se voitaisiin ohittaa aivan kuten Ryösö itse ohittaa järkevyyden kaikista niistä ateistien mielipiteistä joita hän itse kutsuu maailmankuvallisiksi.

Tässä voidaankin huomata se miten Ryösö edustaa samaa jäsentelymaailmaa kuin Tapio Puolimatka. Tämä ei toki ole yllätys. Ryösö tunnetusti siteeraakin Puolimatkaa usein hyvin arvostavalla asenteella. Tämän ajattelun ytimessä on halveksuminen maailmankuvallisuus -termiä mahdollisimman monessa yhteydessä käyttämällä. Tämä on relativistista asennetta jota Puolimatka kutsuu mielellään plularismiksi hämätäkseen konservatiivisia seuraajiaan siitä mitä mielikuvia sana ”tietorelativismi” tuo mieleen. Tätä tehdään koska ei haluta korostaa että ei ole olemassa pluralismia ilman tietorelativistista argumentaatiopohjaa. Ja tiettyjä kikkoja halutaan käyttää ilman että tuodaan uskottavuutta väärille poliittisille tahoille. Puolimatkalla onkin hämmentävä kaksoisstandardi joka kattaa kaiken hänen tekemänsä työn. Se tekee hänestä läpitunkevalla tavalla sisäisesti ristiriitaisen. Puolimatka kannattaa Plantingan warrant -ajatusta jossa korostuu positivistinen tieto-optimismi. Mutta muutoin, esimerkiksi ID -myönteisissä lausunnoissaan, hän kyseenalaistaa tietoa ja vetoaa siihen että demarkaatiokriteereille ei ole saatu mitään mittaa ja ties mitkä tieteen vaateet ovat maailmankuvallisia.

Kun Ryösö ja Puolimatka puhuvat uskonnosta he korostavat kuin se olisi fakta. Ei maailmankuvaa. Jos tämä olisi mahdollista olisi tietenkin saavutetti keino saada objektiivista tietoa tavalla jossa me tiedämme sen olevan objektiivista tietoa. Jos tämä on olemassa, meillä olisi ei-maailmankuvallinen demarkaatiokriteeri. Ja sen jälkeen tieteen demarkaatio-ongelma olisi ratkaistu eikä maailmankuvallisuus olisi enää relevantti näkökulma. Ryösö ratsastaakin tässä kahdella menetelmällä jotka ovat keskenään ristiriitaisia. Josta päästään siihen jännittävään asiaan mitä me filosofiassa tiedämme; Erilaisia tulkintoja ja maailmankuvia on ja niitä voidaan pitää intellektuaalisesti perusteltuina järkevien ja rationaalisten ihmisten mielipiteinä. Ne ovat sisäisesti ehyitä ja ristiriidattomia. Nämä ovat tulkintoja joiden parissa voi olla maailmankuvallista rationaalista mielipide-eroa. Mutta jos maailmankuva on sisäisesti ristiriitainen se ei kuulu tähän joukkoon. Joku voisi sanoa että tämä tarkoittaa että ne ovat epätosia. Mutta tosiasiassa analyyttisempi filosofi voisi sanoa että se mahdollistaa senkin että jos nämä maailmankuvat ovat tosia, ne vaatisivat sen että logiikka, järki ja rationaalisuus eivät olisi keinoja totuuteen. Ne ovat tässäkin mielessä irrationaalisia.

Ryösö on asenteellinen ja argumentaatioltaan hyvin heikko. Hän kenties pitäisi parempia argumentteja pelkkänä asian peittelynä ja hämäämisenä. Toisaalta hän kyllä käyttää tätä samaa kapulakieltä yrittäessään selittää että ympäristöliike on, paitsi sellainen että siihen voi päätyä New Age -ajatuksisat niin myös sellainen että siihen voi päätyä vain New Agelaisista ajatuksista. Tämä on siitä kätevää että on selvää että hänen oma maailankatsomuksensa antaa hänen omassa päässään hänelle erityisen vallan. Vain Ryösö voi ottaa kantaa omaan vakaumukseensa. Mutta jotenkin hän itse kykenee sanomaan mitä toisten maailmankuva pitää tai ei pidä sisällään. Tämä tekee hänestä halveksuttavan ihmisen jonka kanssa argumentointi on mahdotonta ja joka ei siksi esimerkiksi ansaitsisi tätä vlogausta kritiikikseen. Olisi syytä pitää älyllisen keskustelun minimitaso jonka alapuolella oleva ei olisi edes hymähtelyn arvoista.

Kun Ryösö on kommunismin kohdalla huolissana että ”Muistamme, että kommunismi meni pieleen ihmiskuvassaan, koska pelkisti ihmisyyden vain taloudellisten/ympäristötekijöiden tuotteeksi.” hän itse näyttää latistavan ihmisen pelkän yhdenlaisen ympäristötekijän tuotteeksi. Ihmisen ympäristössä on monenlaisia asioita. Näistä uskonto on vain yksi. Uskonnon maailmankuva on vieläkin suppeampi kuin kommunistien – kommunistien joista en agnostisena evoluutioteorian kannattajana pidä yhtään. Kysymys ei voi tässä olla siitä että uskonto on joskus partikulaarissa tilanteessa Ryösöstä suhteessa sieluun ja Henkilökohtaisesti tunnettuun Jumalaan. Koska suurimmassa osassa uskonnoista kyse ei ole tästä. Vaan siitä että ihmiset ovat maailmankuvallisten foundanttejen varassa, nojaamassa perususkomuksiin. Jotka ovat oppineet kotoa uskonnollisessa kasvatuksessa. (Ja että ateismi ja kaikki muukin joka antaa vastauksia on määritelmällisesti uskontoa.)

Lähteet:
Platon, ” Ἱππίας μείζων” [suom. ”laajempi Hippias”]
Manu Ryösö, ”Usko ja politiikka” (27.06.2017)/
Manu Ryösö, Kotimaan blogi ”Ateismin harhat, osa 1-7” (29.05.2017- 14.06.2017)
Renessanssimies, ”Agrippan trilemma” [foundationalismista ja muista]
Renessanssimies, ”Ateismin ja uskonnottomuuden "uskonnollisuudesta"” [uskonnon määritelmistä]