Kompetenssitesti

Tulin miettineeksi annettavuuskysymyksiä ja keskustelua ja onnistuin luomaan omaan käyttööni riittävän hyvän testin. Testin siitä onko mielekästä kuluttaa aikaa kyseisen ihmisen kanssa keskusteluun aiheesta. Kysymys on siitä onko tästä ihmisestä jotain opittavaa. Moni toki haluaa valita keskustelukumppanikseen niitä joiden kanssa on helppo päästä pätemään. He voivat haluta tässä testissä epäonnistumista. Mutta itselleni ihmiset ovat välineitä filosofiseen projektiini tai huvituksenkohteita. (Joten järisytän maailmaani mielelläni joskus, kunhan sitä ei tapahdu liian usein.)

Jos keskustellaan jostain aiheesta, tulisi ilman googlen apua tai muuta vastaavaa tuottaa lista jossa on 10 tutkimusta tai keskeistä tutkijaa juuri siitä aiheesta. Tässä ei ole aikarajaa, eikä niiden tarvitse tulla "lonkalta". Että jos parin minuutin miettimisellä saa tuollaisen listan aikaan niin se riittää.

Tässä ei riitä että mainitsee jotain "kiinnostavia blogeja" tai "tyyppejä joilla on omasta mielestä kivoja mielipiteitä". Nämä tosin voivat tuottaa viittauksia joissa on tutkimuksia joten varmasti näiden seuraamisesta voi olla apua tässä haasteessa selviämisessä. Vaan on mainittava nimenomaan vertaisarvioituja tutkimuksia tuottaneita tyyppejä tai tuotoksia.

Tässä en sano että namedroppaus on tärkeämpää kuin konseptit. Ne eivät ole. Konseptit ja niiden rakenne ja tuntemus ovat oleellisempia osia taitoja. Mutta tämänlaisessa muistiinpalautustestissä yritetäänkin mitata epäsuorasti sitä tietomäärää joka takana todennäköisesti on. ; Kun tein asian parissa vaatimattomia testejä itselläni eri aiheista, huomasin että konseptilistoista tulee helposti paljon pidempiä kuin nimi-tutkimusöistoista. (Sitä voi listata ties mitä aidosti relevantteja juttuja kiinalaisesta huoneesta jne. mielenfilosofiassa. Mutta Chalmersin tapaisia nimiä tulee vaikeammin.) Toisin sanoen ihmiset muistavat todennäköisesti toisia asioita helpommin. (Esim ihmisten kasvot muistetaan keskimäärin useamin kuin nimet.) Ja siksi toisten takana on keskimäärin isompi taustatietoaineisto. (Jos laitetaan luettelo jossa pitää muistaa onko tavannut tyypin ei ole sama asia luetella nimiä kuin muistaa kasvoista.) Tämä on tärkeähkö asia.

Tämä ei ole kovin vaativa testi. Ja sen selvä heikkous on se että siihen voi harjoitella. Varmasti jo yhden iltapäivän aikana voi ulkoladella 10 kohdan listan pysyvään muistiin. Mutta jos sen sijaan asian hengessä menee kirjastoon ja antaa sille aiheelleen 40 tuntia harjoittelua on varmaa että luku väliaikaisesti nousee yli 10. Ja pitkällä jänteellä nousee ehk 2-3 yksiköllä. (Kunnon asiatekstikrjoissa on usein useita viitteitä joka sivulla joten lähteiden määrä teoriassa nousee hirmu isoksi. 10 vaatii suunnilleen sen että joku vajaa prosentti jää helpohkosti haettavissa olevaan pysyvään muistiin.)

Tässä kohden ei testata aihetta, vaan sitä onko yksilöllä potentiaalia sanoa siihen mitään kiinnostavaa. Joten esimerkiksi jos rokotefani osaa Wakefieldin hän saa 1 yksikön eikä se riitä mihinkään. Mutta jos tämänlaisia aiheesta kuitenkin julkaisseita puoskareita saa kasaan sen 10kpl niin rokotehörhönkin kuuntelu on aivan järkevää. Hän on sentään asiaan relevantilla tavalla paneutunut.

Tämä erottelu on siitä hyvä että se erottaa "olen kuluttanut paljon aikaa asian parissa" siitä että todella on harjoitellut sitä. Miekkailunopettajani Guy Winsdsor on pitänyt relevanttina sitä että ei vaan käy tunneilla vaan harjoittelee päämäärätietoisesti. Harjaannustunnit eivät ole vain sitä että olet haaskannut asian kanssa paljon aikaa. Harjaannus tulee siitä että miettii mitä tekee.

Toki tässä on se että voi olla taitava pistooliampuja vain sillä että harjoittelee sitä ampumista. Mutta ilman referenssejä ei asiasta silti voi keskustella. Joten näissäkin asioissa testi toimii : Se katsoo onko sinulla annettavaa keskusteluun aiheesta. Se on joskus eri asia kuin se osaako toimia asian kanssa hyvin. (Olet harjoitellut päämäärätietoisesti vaikka pistooliammuntaa, etkä siitä keskustelua. Onneksi olkoot hyvästä ratkaisusta. Mutta...)

Tässä mielessä jokainen voikin haastaa itsensä vaikka nyt siitä omasta pakkomielteen/mielenkiinnon kohteestaan. (Joita jokaisella toivottavasti on, ne tekevät elämästä mielekästä helposti.) Että jos puhut vapaudesta ja autonomiasta ja itsenäisyydestä niin tuleeko mieleen jotain kansainvälisen oikeuden oikeudentutkijaa joka käsittelee vaikka valtion itsenäisyyttä tai sitä mitä vapaus ja itsenäisyys tarkoittavat määritelmällisesti? Osaatko terrorismiaiheisia tutkimuksia vaikka profiloinnista?

Yllättävän usein voi vastaan tulla se, että osaa enemmän kuin luulee. Joskus tulee vastaan sitten niitä juttuja joissa huomaa että aikaa onkin haaskattu hukkaan, mitään referenssejä ei oikein tule.. Tässä mielessä sitä voi testata itseään ja jos huomaa että ei osaa, on tulos "ei osaa vielä". Sen voi korjata menemällä kirjastoon. (Kirjasto on siitä hyvä että jos lukee ei-omakustannekirjoja niin tietomäärä kasvaa nopeammin kuin siinä että vierailee messevissä helppolukuisissa kiinnostavien tyyppien blogeissa. Sanon näin vaikka pidänkin sellaista. Jos unohdetaan messevyys, helppolukuisuus, kiinnostavuus ja persoonallisuus.)

Intelligent Designiä on yhä vaikeampaa erottaa kreationismista

ID on siitä hauska teoria että se ei ole keksinyt uusia tieteellisiä konsepteja sitten Dembskin "No Free Lunch" -teoksen. Sen näkyvyys on hyvin pientä. On tavallaan hauskaa seurata, miten kreationistit tuottavat yhteistyöprojekteina silloin tällöin kirjoja. Mutta ne ovat yhä populaarimpia, suuremmalla fonteilla kirjoitetumpia, ohuempia ja sisällöltään toisteisempia. ; Dembski ja Behe sentään kirjoittivat paksuja ja vaikeita teoksia joissa he hioivat klasissia kreationistiargumentteja niiden parhaimpaan mahdolliseen muotoon.

Tästä kenties vahvin esimerkki on Douglas Axen "Undeniable: How Biology Confirms Our Intuition That Life Is Designed". Teos on jotain joka selvästi alleviivatusti korostaa sitä että se on käytännössä täysin ja peittelemättä perinteinen kreationistiteos. Kirja ei ota kantaa maan ikään joten voidaan sanoa että se osuu johonkin joka voi olla joko YEC tai OEC -kreationismia. Mutta se on selvästi nimenomaan perinteistä kreationismia.

Douglas Axe ei teoksessaan itse asiassa tunnu edes yrittävän peitellä tätä. Kirjassa ei ole uusia argumentteja. Sen sijaan se on tyylillisesti ja filosofisesti paitsi yksinkertaisempi niin myös selvästi paluuta kohti perinteistä kreationistista kirjoittelua. Se on ohut kirja jossa on pilakuvia ja kevyttä tyyliä. Ja lisäksi teos on avoimesti kristusta evankelioiva. Axen teoksessa luoka on alleviivatusti ja eksplisiittisesti kristittyjen Jumala. Ei Behehenkistä saivartelua siitä että Jumala voisi olla avaruusolento. Tämä on kiinnostavaa koska ID -yhteisö on perinteisesti korostanut että ID ei ole uskontoa koska se ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan.

Toisaalta perinteistä kreationismia muistuttaa myös lähestymisessä käytetty tiedonfilosofia; ID saattoi joskus kevyesti sanoa että evoluutio on maailmankuva. Ja että kyseessä on maailmankuvien taistelu. ID:llä oli perinteisesti hyvin postmoderni ydin. Phillips Johnson käynnisti itse asiassa ID -liikkeen melkolailla sen ajatuksen perusteella että darwinismia dekonstruoitiin. Axe on sen sijaan perinteinen kreationisti. ; Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota, eli aivan kuten 1980 -luvun kreationistimateriaalissa. Huomattavaa on myös se, että tieteenfilosofia on ehdollistunutta muutenkin hyvin kiinnostavalla tavalla. Axen teos on sarjakuvilla levitetyä asenteilua jota on totuttu tapaamaan evankeelisessa kreationistimateriaalissa. Toisaalta tässä on tuttua paluuta siihen että evoluutio on massiivinen salaliitto. (Eli aivan kuten esimerkiksi Kent Hovindilla.) Evoluutio ei siis ole vaan maailmankuva vaan ilmiselvästi väärässä oleva asia. Sellainen jonka väärässäolo on ilmiselvää kaikille joita ei ole täysin aivopesty.

Toisaalta jos Behe ja Dembski ja ID korostivat sitä että demarkaatio-ongelma on vaikea ja haastava ja tässä on erimielisyyttä, Axe pitää kysymystä helppona. Hänen ajatuksensa on se, että intuitio on tieteentekoa. Axen tiedonfilosofia on kuvattavissa lyhyellä suoralla lainauksella ; "We tend to overlook two key facts. One is that everyone validates their design intuition through firsthand experience. The other is that this experience is scientific in nature. It really is. Basic science is an integral part of how we live." Intuitio on tietenkin päätynyt myös teoksen nimeen. Tämä tieteen määrittely on hyvin lähellä sitä mitä YEC -kreationisti Ken Ham on käyttänyt vuosia materiaalissaan. Axe sanookin suoraan että kreationismin suosio on todiste siitä että se on tieteellistä. "Because everyone practices common science, public reception of scientific claims is arguably the most significant form of peer review. For professional scientists to assume that public skepticism toward their ideas can only be caused by public ignorance is just plain arrogant." Itse olen toki huvittunut koska suurin osa tieteestä on hyvinkin epäintuitiivista. Ja lähes kaikkeen löytyy denialismia joka on suositumpaa kuin (ID)kreationismi nykymaailmassa...

Oikeastaan ainut asia jota Axen kirja todistaakin on se, että ID on nykyään yhä vahvemmin kahta asiaa (1) huonoa tiedettä kun kreationismin kansansuosio katoaa ja katoaa vähintään samaa tahtia kuin ID -kirjallisuuden aivojen rasittavuustasot (2) ID on nimenomaan vakaumuksellista kreationismia jota yritettiin myydä myydä jonain muuna strategisena vetona poliittisista syistä kun esimerkiksi haluttiin vaikuttaa evoluution ja luomisopin opettamiseen kouluissa.

Nämä asiat tosin tiesin jo ennen kirjan avaamista. Ja Axen oman kirjan logiikan mukaan tämä on vähintään ironista. Hän nimittäin korostaa että uskottavuusarviointi on ihmisillä niin verissä että evoluution voi tuomita ilman että osaa evoluutioteorian konsepteja tai osaa sen teorioita tai edes ymmärtää niitä matemaattisia sääntöjä joilla esimerkiksi populaatiogenetiikkaa mallinnetaan. Axen logiikalla tämä oli tietoa. Toki kun tuomitsen kirjan näin joku voisi tuomita tämän intuitioni asennevammaksi. Mutta tälle tielle ei kannata mennä. Koska sen kanssa Axen tämä teoskin edustaisi pelkkää asennevammaa evoluutioteoriaa kohtaan. Asennevammaa joka johtuu siitä että evoluutioteoria ei sovi yhteen sen kristillisen maailmankuvan kanssa jota uskomaan hänet on tietenkin aivopesty, koska muutenhan hän tietenkin ymmärtäisi että se on lähtökohtaisesti naurettava...

Nil sapientiae odiosius acumine nimio

Seuraan "Areiopagia". Se on kiinnostava paikka. Toki sen näkökulma on selvästi uskonnon puolesta millä tavalla tahansa joka vaikuttaa älylliseltä. Ja tätä kautta joskus sinne ilmestyy tekstejä jotka ovat heikompia kuin toiset. Tällä kertaa viittaan tekstiin joka on hyvän ja huonon tuolla puolen. Se on omituinen. Teksti on otsikoitu "tieteen taantumus". Sen kirjoittaja William Wilson on insinööri. Ei tieteenfilosofi eikä teologi. Ja tämä kyllä näkyy.

Tekstin ongelman voisi tiivistää "Nil sapientae odiosius acumine nimio" (Mikään ei ole viisaudelle yhtä vihamielistä kuin liiallinen oveluus.) Se on paikoitellen erinomaisen älykäs ja hyvin rakennettu. Mutta sen sisällä olevat argumentit eivät kanna siihen viestiin ja asenteeseen mitä sillä yritetään ajaa. Tekstin jännitteet voi tunnistaa ja purkaa kun huomaa että pitää keskittää huomio siihen mitä milloinkin tarkoitetaan kun puhutaan tieteen taantumuksesta. Joskus taantumus on skientismiä jossa (1) maallikko tai joku luottaa tieteelliseen metodiin liian vahvasti, toisinaan (2) sitä mitä tiedeyhteisä tekee ja lisäksi (3) se on tieteen periaatteet ja metodit ja niiden luotettavuus tiedonhankintamenetelmänä. Teksti yrittää tehdä asennemuutosta nsimmäiseen, se moittii ja argumentoi toista kohtaa vastaan ja periaatteessa sympatiseeraa kolmatta. Eikä tiedosta että ensimmäisen luottamuksen takana on enemmän mielikuva siitä että kolmas on luotettavaa. (Kokonaisuudessa tieteeltä selvästi odotetaan luottamusta ja jotain joka tuo vahvasti mieleen juuri kirjoittamani tekstit positivismin, arkijärjen ja kristinuskon omituisista suhteista.)


Tekstissä on toki vahva ydin josta olen hyvinkin samaa mieltä.

Lähden positiivisen kautta. Wilsonin pääteesi ilmenee hyvin ensimmäisessä rivissä. "Tieteen ongelma on, että suuri osa siitä ei yksinkertaisesti ole tiedettä." Ja tässä kohden hän kuvaa tiedeyhteisöä jonain joka ei noudata tieteen ihanteita. Tämä teema on hyvä asia mietittäväksi.

Wilson aloittaa tekstin vahvasti. Hän viittaa Open Science Collaboration -projektiin, jossa yritettiin toistaa psykologiassa olleita kokeita. Kirjoitin siitä itse viime vuonna, kun kirjoitin psykologian toistettavuuskriisistä ; Suuri osa julkaistuista tutkimuksista on sellaisia, että niitä ei saada toistettua muualla. (Itse näen että rahoja ja aikaa tai kiinnostusta tutkia "samaa" ei ole. Ihmisiä kiinnostavat uudet paradigmat, jotka ovat ristiriidassa entisten löydösten kanssa. Jo tehdyn uudelleentutkimus saa helposti "nollatutkimuksen" leiman.) Sama on sitten havaittu muuallakin. "Lääketeollisuudessa on ääneenlausumaton sääntö, jonka mukaan puolet kaikesta akateemisesta biolääketieteen tutkimuksesta osoittautuu lopulta vääräksi, ja vuonna 2011 ryhmä Bayer-lääketehtaan tutkijoita päätti tutkia säännön todenperäisyyttä. He tarkastelivat 67 tuoretta lääkekehitysprojektia, jotka perustuivat esikliiniseen syöpäbiologian tutkimukseen. Ryhmä ei kyennyt toistamaan julkaistuja tuloksia yli 75 prosentissa tapauksista."

Wilson kertoo nokkelasti siitä miten tämä voi johtua "tapettivaikutuksesta" eli siitä että alkuperäinen tutkimus on ollut oikein mutta uudessa tutkimusjärjestelmässä on ollut jokin muuttuja eri tavalla. (Josta vitsaillaan että vaikutus voi johtua vaikka tutkimushuoneen tapetista. Wilson selvästi haluaa osoittaa tällä sanavalinnalla että hän ei halua nojata tähän vaihtoehtoon.) Toinen on sitten se missä hän pitkästi tarinallistaa John Ioannidisin tilastomatemaattista oivallusta. "Kuvitellaan, että niityllä on satayksi kiveä. Yhdessä niistä on sisällä timantti, joten on onni, että sinulla on 99 prosentin tarkkuudella toimiva timantinetsintälaite." ... "Millä todennäköisyydellä tuon kiven sisällä on timantti?" ... "Vain yksi niityn sadastayhdestä kivestä todella on timantti. Kojeellamme on kyllä hyvin suuri todennäköisyys ilmoittaa oikein, että se on timantti. Mutta timantittomia kiviä on paljon enemmän, ja vaikka kojeella onkin vain prosentin mahdollisuus väittää jotain niistä virheellisesti timantiksi, niitä on sentään sata. Jos siis heiluttelisimme tunnistinta jokaisen niityn kiven yläpuolella, se antaisi keskimäärin kaksi hälytystä – yhden oikeasta timantista ja yhden tavallisesta kivestä, joka laukaisi väärän lukeman. Jos tiedetään ainoastaan, että hälytys on saatu, nämä kaksi mahdollisuutta ovat suunnilleen yhtä todennäköisiä. Mahdollisuus todella löytää timantti kiven sisältä on siis noin 50 prosenttia."

Tästä sitten tehdään suora selvitys luottamusväliin. "Ensiksikin monilla tieteenaloilla pidetään käytännössä hyväksyttävänä, jos väärien positiivisten määrä jää yhteen kahdestakymmenestä. Naiivisti ajatellen tilanne kuulostaa lupaavalta: selvästikin vain viisi prosenttia tieteellisistä tutkimuksista julkaisee väärän positiivisen tuloksen. Ajatusvirhe on kuitenkin täsmälleen sama kuin kuviteltaessa, että pelkkä etsintälaitteen älähdys antaa timantin löytymiselle 99-prosenttisen varmuuden. Todellisuudessa käytäntö merkitsee, että hyväksymme viiden prosentin mahdollisuuden sille, että jotain lukemattomista tutkijoiden harkitsemista vääristä oletuksista pidetään virheellisesti totena. Tällaisella päätöksellä on huomattavan haitallinen vaikutus oikeiden tutkimusten suhteelliseen osuuteen."

En pidä siitä miten "tapettivaikutus" ohitetaan vaihtoehtona retorisesti. Mutta on kuitenkin hyvä syy uskoa että tutkimuksissa on julkaisuharha. Ensinnäkin kyyninen suhtautumiseni P -arvoon voidaan kaivaa esiin blogini syövereistä. Ja lisäksi jos jotain ilmiötä ei havaita, siitä ei tehdä tutkimusta. Lisäksi ihmisten, myös tiedemiesten, ajatteluun tulee oikoteitä. Ja niissä on hyvä huomata että jotkin tilastotieteelliset virheet ovat odotettavissa ja jopa yleisiä. Tilastotieteen monet asiat eivät sovi mielikuviimme. (Kts. vaikka profilointi ; Olemassaoleva korrelaatio islamin ja terrorismin välillä ei ole hyödyllinen koska terroristeja on vähän ja ei-muslimeita on paljon. Syy on oleellisesti sama kuin Ioannidisilla.) Voinkin tässä mielessä hyväksyä täysin argumentin siitä miksi nykyjärjestelmssä eri tutkimusryhmien käyttö itse asiassa todennäköisesti pahentaa tätä ongelmaa "Kuvitellaan, että kolme tutkimusryhmää tutkii jotakin ilmiötä. Kun koko aineisto on analysoitu, yksi ryhmä julistaa löytäneensä yhteyden, mutta kaksi muuta ryhmää ei ole havainnut mitään mainitsemisen arvoista. Jos oletetaan kaikkien kokeiden oma tilastollinen todistusvoima suureksi, tuo yksinäinen positiivinen löydös on lähes varmasti näennäinen. Mutta mitä tapahtuu, kun tulee aika julkaista löydökset? Negatiiviseen tulokseen päätyneet ryhmät eivät ehkä edes vaivaudu kirjoittamaan olemattomasta löydöksestään. Tieteellisiä palkintoja, tutkimusapurahoja tai vakituisia virkoja ei viime kädessä jaeta niille, jotka vain raportoivat, ettei kuviteltu yhteys luultavasti ole todellinen. Vaikka raportit kirjoitettaisiinkin, niitä ei luultavasti hyväksyttäisi julkaisuun."

Toisin sanoen useiden tutkimusryhmien käyttö ei varmistakaan että havaittu korrelaatio on tosi. Sillä toistettavuus vaatii sitä että negatiiviset havainnotkin tiedotettaisiin. Tätä ei kuitenkaan tehdä. Näin ollen prosessi jopa lisää todennäköisyyttä "väärille positiivisille". Jos useista tutkimusryhmistä yksi saa väärän positiivisen, se julkaistaan. Ja mitä useampi tutkimusryhmä tekee tutkimusta sitä todennäköisemmin edes yksi niistä saa em. väärän positiivisen. Voinkin alleviivata Wilsonin sanoman ; "satunnainen kontaminaatio, tahallinen petkutus ja tiedostamattomat ennakkoasenteet vaikuttavat tuloksiin herkästi, kuten aiemmin käsiteltyihin lääke- ja yhteiskuntatieteisiinkin."

Sitten siihen mistä en pidä.

Wilsonin tekstissä on pohjasävy. Siinä käsitellään skientismiä. Joka on välistä sitä että maallikot luottavat tieteeseen. Välistä se on sitä mitä tiede on oikein tehtynä prosessina. Ja kolmas näkökulma on se että tiede on sitä mitä tiedeyhteisö tekee.

Wilsonilta tulee lausuntoja. "...tiedettä ylistetään miltei kaikkien kysymystemme ratkaisijana. Luotamme yhä enemmän yhä huonompaan tieteeseen ja tämä on suuri ongelma" ... "Jos tiede ei ollut valmistautunut urakeskeiseen väenpaljouteen, se oli vielä huonommin valmistautunut Tieteen Kultin kukoistukseen. Kultti liittyy ilmiöön, jota kutsutaan ”tiedeuskoksi”. Näillä molemmilla on taipumus kohdella tieteellistä tietomäärää pyhänä kirjana tai uskonnottomana ilmoituksena, joka tarjoaa yksinkertaisia ja lopullisia ratkaisuja syviin kysymyksiin." ... "Parhaimmillaan tiede on inhimillinen hanke, jolla on yli-inhimillinen päämäärä: havaita luonnon järjestyksessä säännönmukaisuuksia ja huomata näiden säännönmukaisuuksien seuraukset. Olemme nähneet esimerkin toisensa jälkeen siitä, kuinka hankkeen inhimillinen osatekijä vahingoittaa ja vaurioittaa sen edistystä epäpätevyyden, petkutuksen, itsekkyyden tai ennakkoluulojen kautta." ... "Kun kulttuurin virtaukset yrittävät esittää tieteen jonkinlaisena uskonnottomana pappisvaltana, tieteilijät tuppaavat unohtamaan, että heidät on veistetty samasta kierosyisestä puusta kuin muukin ihmiskunta ja he vaarantavat väkisinkin tekemänsä työn."

Nämä ovat se syy miksi teksti on julkaistu Areiopagissa. Kysymys ei ole tieteenfilosofiasta tai tiedeyhteisön korjaamisesta. Kysymys on arvovaltakamppailusta. Wilson moittii tiedeyhteisöä koska hän näkee että ihmiset tekevät väärin kun luottavat liikaa tieteeseen ihanteena. Tiedeusko eli skientismi on hänestä ongelmallista, koska tiedettä tekevät ihmiset ja tiedeyhteisö ei ole luottamuksen arvoinen.

Argumentaatio on varmasti tuttua uskonnon puolelta. Ja siellä Wilson torjuisi samanlaisen ajatusprosessin suoralta kädeltä. Areiopagikin pitäisi tämänlaista varmasti liikaa yliyksinkertaistavana ja epä-älyllisenä. Sillä uskonnossakin on uskovaisia jotka luottavat hyvin vahvasti siihen että jokin Pyhä kirja tarjoaa heille yli-inhimillistä viisautta. Lisäksi on olemassa kristittyjen yhteisö ja papit. Ja kuulemani mukaan se, että uskonnon johtajat tekevät pahuuksia on jotain jonka perusteella ei voi tuomita uskontoa. Sillä papit eivät noudata uskontoaan kun tekevät pahuuksiaan. Tämänlaista ajattelua ei hyväksytä.

Itse asiassa uskovaisilla on ollut parin viimeisen vuoden aikana jonkinlainen muoti toistaa Peter van Inwagenin ajatuksia. He korostavat että skientistit ja ateistit kiinnittävät tarpeettoman paljon huomiota siihen kärsimykseen, mikä on seurausta kristillisten yhteiskuntien epäoikeudenmukaisuuksista. (Ristiretket, inkvisitio, noitavainot ja Tapio Puolimatkan persoona.) Tausta-ajatuksena on, että parempi aikakausi koittaa, kun kristinuskoa vähennetään ja otetaan tilalle jotain muuta. Inwagen taas korostaae ttä tasapuolinen tarkastelu edellyttää kuitenkin sitä, että kiistan molempia osapuolia arvioidaan samoilla kriteereillä. Ei ole perusteltua verrata maallistuneen ajattelun ihanteita kristillisten kulttuurien reaalitodellisuuteen. Molempien yhteiskuntien reaalitodellisuutta pitäisi verrata keskenään. Ei pidä verrata toisen ideaaleja toisen raakaan arkitodellisuuteen.

Ja juuri tämän aionkin tehdä. Kun lukee Wilsonin lausuntoa, hän tietenkin kirjoittaa tätä sillä asenteella että olisi parempaa jos maallikot luopuisivat tiedeuskosta ja ymmärtäisivät että hyvä tiede on ylilunnollinen projekti johon tarvitaan myös Jumalista asennetta. Tämä on myös tekstin heikkous. Hän haluaa selvästi vastustaa ns. skientismiä. Mutta jos hänen tekstinsä selvästi näyttää että nykyinen tiedeyhteisö ei monin paikoin tee tiedettä sanan täydessä mielessä, niin hän ei demonstroi mitenkään että tästä seuraisi se että skientismi olisi väärässä tai kriisissä. Hän olettaa että ongelma olisi se, että maallikot ja muut luottavat liikaa tiedekulttiin. Mutta kenties ongelma onkin siinä että he eivät harjoita riittävän suurella pieteetillä tiedettä ja sen metodeja. ; Se mikä kritisoidaan metodilla ja jonka kautta voidaan suoraan saara myös keinot siihen miten virheet voidaan korjata metodilla, niin sen sijaan että yritetään korjata tiedettä haetaan oikeutusta maailmankuvalliselle muutokselle.

Ja että vaikka tiede onkin hyvä projekti jota teemme Jumalan meille antamilla järjillämme niin skientisti mokaa tämän projektin jos nojaa liikaa inhimillisyyteen ja inhimillisiin tekijöihin. Ei ole tavatonta puolustaa uskontoa haukkumalla skientismiä skientismin ongelmista. Aivan kuten ateismin kohdalla on yleistä oikeuttaa ateismi vain haukkumalla kristittyjä. Usein vastapuoli tajuaa että tämä on liian pitkälle viety päätelmä. Mutta toisaalta tämä vastpuoli ei hyväksy sitä että moittimisprosessi on kuitenkin ns. "hyvä alku".

Kun mietitään uskontoa, sielläkin on omat Sokal -kriisinsä. (Wilson viittaa Sokal -tyylisiin kriiseihin tekstissään.) Argumenttivirheitä pursuilevia asioita saadaan julkaistua vain siksi että niissä on pohjasävy joka tuntuu uskovaisilta kivalta. Uusateistien tai skientistien moittiminen on näiden Sokal -livautusten osa sofistikoituneiden teologien julkaisuihin pääsemistä. Ja kenties jopa niin että Wilsonin oma teksti on julkaistu Areiopagilla jokseenkin samoista syistä. Uskontoa ja teologiaa tehdään inhimillisin voimin. Ja skientismiä moititaan usein aivan yhtä asenteellisesti. Uskonnolle vaaditaan luottamusta heppoisimmin ehdoin kun taas "tiedekulttilaisiin" kohdistetaan vaatimuksia ja epäluuloja.

Jostain syystä Areiopagi ei ole kertonut yhdessäkään tekstissään siitä miten Ioannidisin argumentti on hankala nimenomaan uskonnolle. Jos kristillinen usko ja viisaus on jotain niin sitä että siinä luotetaan muutamaan silminnäkijään. Silminnäkijään joilla on ollut motiiveja nähdä asioita joillain tavoilla. Jeesuksen ylösnousemus nojaa silminnäkijäkertomuksille. Joissa tärkein perusta on hokea sitä että silminnäkijät ovat yksilöinä luotettavia. Tämäkin on kenties optimismia. Mutta entä sitten vaikka he tunnistaisivat ylösnousemuksen 99% varmuudella? Historian varrella on lukuisia kuolleiksi luultuja. Ja huijauksia ylösnousemuksesta. Näitä on ollut historian varrella niin paljon, että joku niistä varmasti saisi luottavaisilta ihmisiltä väärän positiivisen, tämä saa huomiota ja on turhaa selittää että "miksi tämä tapahtui juuri Israelissa", koska tärkeys on tullut vasta tässä huomionsaantitilanteessa ; Arkiajattelussa huomio keskittyy liikaa siihen että katsotaan miten juuri tämä yksilö ja juuri tässä yhdessä paikassa. Samalla unohtuu että vertauskohde on kaikki kaikkialla historian aikana joka paikassa olleet ylösnousemuksen väärentämiset ja aidot ylösnousemukset. Joissa huijauskia on paljon koska niihin pystyy kuka vaan. Ja aidoiksi väitetyt ylösnousemuket ovat ainutkertaisen harvinaisia ja poikkeuksellisia myös uskovaisten itsensäkin mielestä. Wilson ei kuitenkaan kirjoiat siitä miten meidän ei pitäisi luottaa näihin silminnäkijälausuntoihin. Lisäksi silminnäkijäkertomukset ovat varmasti kerätty Raamattuun siten että on etsitty niitä joilla on ollut tarinoita. Ei ole kirjattu jokaista mahdollisesti kulmilla ollutta joka ei ole sattunut huomaamaan mitään mitään. Wilson ei kaiva pohjaa kristinuskolta vaikka toisaalla tämä analyysi tuottaakin "lähes varmasti näennäisiä löydöksiä".

Wilsonin tekstin vahvin osa on sitä miten hän analysoi miten tiedämme tieteellisellä metodilla lähes varmasti että jokin asia on jollain tavalla. Tämä vaatii sen että tieteellä voi siis saada tietoa. Ilman tätä skientismikritiikki ei oikein onnistu kun emme tiedäkään että tiedeprosessissa olisi jokin pukki. ;  Moittiessaan tiedeyhteisöä käytetään tieteellistä metodia. Tässä havaitaan toki ristiriita sen kanssa että tiedeyhteisö ei monin paikoin täytä tieteen ihanteen vaatimuksia. Mutta samalla tullaan tunnustaneeksi että tiede toimii. Hieman samaa voidaan nähdä ateismin ja moraalin suhteessa. Jos ateisti moittii että kristityt ovat moraalittomia, hän viittaa moraalihyveisiin ja demonstroi että uskovaisten tekojen tai uskonnon pyhän kirjan ja tämän moraalihyveen välillä on ristiriita. Mutta ristiriita katoaa jos moraalisuuskonsepteista luovutaan. Toisin sanoen ateismi ei onnistu prosessissa nihilistisenä. (Tämä ei tarkoita että ateisti olisi nihilismiä. Tavallaan päinvastoin. Se demonstroi tälläisissä kohden olevansa ei-nihilismiä.) Wilsonkin nojaa tässä siihen että tieteellinen perustelutapa on luotettava ja antaa hyvinkin varmaa tietoa.

Jos tieteen ongelma on tosiasiassa siinä että tiedeyhteisön tuotoksissa on liian vähän tiedettä (materiaalia joka erottaa tieteellisen ajattelun arkiajattelusta) on uskonnon ongelmana se, että siinä on liikaa uskontoa (materiaalia joka erottaa uskonnollisen ajattleun arkiajattelusta) ; Uskonnon dogmeja kun ei voi kyseenalaistaa tai falsifioida, toisin kuin monia toistettavuuskriisiin jääneitä tieteen erehdyskiä. Papit ja uskovaiset ovat usein sekoittaneet mielessään sen että koska ihmisistä moni luottaa heihin ja on uskovainen, että tämä tekisi heistä jotenkin sellaisia että heillä on jokin tieto tai viisaus hyvyydestä. Ja tätä kautta he ovat oikeuttaneet monia monia pahoja asioita. Ajatus oman uskonnon moraalisuudesta voi johtaa vaikka mihin. Mutta uskonnossa ei ole jarruja näille. Uskonnon ydin kun on luottaa Jumalaan ja tämän Pyhään Kirjaan.

Sillä uskonnolla on ongelmana se, että se ei varmista mittareidensa luottamusvarmuutta. Se itse asiassa on siitä ongelmallinen että sen kohdalla on hyvin vaikeaa puhua mistään mitä kautta se tuottaa tietoa tai viisautta. Skientismi on puutteellista -lausuntoa hokiessa unohtuu että pitäisi osoittaa että uskonto suoriutuisi asioista paremmin. Tai edes yhtä hyvin. Kaikki kuitenkin näyttää siltä että uskonnolla on samat ongelmat kuin tieteenkin puolella. Miinus se, että sillä ei ole tarjota mitään vaihtoehtoisen tietämisen tapaa jonka avulla se voisi saada tietoa siitä onko jokin löydös todennäköisesti tosi tai epätosi. Jos Wilsinin skientismikritiikki on jotain joka voitaisiin teoriassa ratkaista hankkimalla kehittämällä tiedettä enemmän skientistiseksi - ottamalla suurempia tiederahoituksia ja valtaa ja tätä kautta vaatimalla myös negatiivisten korrelaatioiden havaitsemista, pyytämällä vahvempaa toistettavuutta -  ei uskonnolla ole ongelmiinsa vastaavaa korjaustapaa. Se kun ei kykene todentamaan monin paikoin sitä että onko sen saamat havainnot tai viisaudet saatu lainkaan luotettavalla tai epäluotettavalla menetelmällä. Emme saa informaatiota, tietoa siitä miten asiat ovat todennäköisemmin kuin eivät, koska emme saa havaittua vaikka toistettavuusprojekteilla että uskonnon konseptit olisivat lähes varmasti vääriä ja tätä kautta hylättävä.

Tyhmyystestaamisesta ja valhelivauttelua

Alan Sokal loi hyvin tehokkaan viestin saadessaan postmoderniin julkaisuun hömppäartikkelin. Hänestä on jopa tullut jonkinasteinen symboli joka osoittaa postmodernismin höpöluonteen. Ja läpimeno myös söi uskottavuutta hyvinkin tehokkaasti. Selvästi tämänlainen kampanjointi kannattaa.

Valeartikkeleiden livauttamista onkin käytetty yhtenä testaamiskeinona. Ja joskus siitä syntyy hauskoja tuloksia. Esimerkiksi tuoreesti julkaistu tutkimus "Maternal kisses are not effective in alleviating minor childhood injuries (boo-boos): a randomized, controlled and blinded study" meni läpi lääketieteellisessä lehdessä. Toki otsikko ja aihe on omituinen. Mutta tieteessä aihe ei määrää naurettavuutta ; Periaatteessa tätä on mahdollista tutkia. Ja tuloksetkaan eivät ole hirveän yllättäviä. Kuitenkin itse tutkimusmetodi oli sekä huono, että se itse asiassa rikkoi lääketieteen eettisiä rajoja. Siinä esimerkiksi tarkoituksellisesti vahingoitettiin lapsia. Harva kuitenkaan nostaa tästä tulkintaa, että lääketiede olisi roskaa siksi että tämä valejulkaisu meni läpi. Sen sijaan eetikot nousivat varpailleen siitä miten epäeettisiä piirteitä tapauksessa ja julkaisun puolusteluissa oli.

Kuitenkin tässäkin voidaan nähdä että tässä jollain tavalla koeteltiin vertaisarvioinnin laatua. Ja tätä käytetään jotta se olisi jatkossa kenties parempaa. On noloa jäädä kiinni tällaisen julkaisusta eikä mikään "se oli niin selvää ironiaa että päästin sen läpi" -selitys mene läpi. (Kännissä ja läpällä näyttää toimivan myös julkaisijoilla jotka eivät tuota huumorilehtiä tai PS -politiikkaa.)

On kuitenkin jotain johon en lähtisi.

Kun katsotaan nykyistä vain maahanmuuttokritiikille intoutunutta uutisointia, ollaan takaisin ajassa jolloin informaationkulku oli heikkoa. Silloin juorut ja huhut olivat uutisten korvikkeita. Nykyisin sosiaalinen media kierrättää keksittyjäkin juttuja. Ja journalismia ei eroteta huhusta kun luotetaan siihen kaveriin joka levitää asioita omaan feediinsä. Toisin sanoen jos journalistit ovat ansainneet meriittejä tekemällä tarkkaa ja dokumentoitua työtä ja lehdet keränneet mainetta olemalla luotettavia, nojaa tämä juoru-uutisointi siihen että uutisen levittäjään luotetaan. Lukijasta on tullut uusi auktoriteetti ja tiedon oikeudellisuuden takaaja.

ESS:ässä oli artikkeli siitä miten Suomessa olevat vaihtoehtomediat toimivat. Niihinkin oli livautettu höpöisiä artikkeleja jotka olivat menneet sukkana läpi. Yhden näkökulman levittämiseen keskittyneet uutislehdet ja muut vaihtoehtomediat eivät nosta viesteissään esille sitä kenties muut mediat eivät kerro niitä asioita mitä he kertovat koska nämä asiat eivät ole totta, ja näkökulmaa levittävät jutut menevät suoraan läpi kulkematta faktantarkistuksen kautta. Tästä tehty tulkinta on toki oikea "Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa." Nämä julkaisut ovat itse asiassa siitä hyvä että moni luulee että propagandaa tehdään tahallisella valehtelulla. Kun mukana on omaa asiaa ajavia tosiuutisiakin, ei kyseessä ole pelkkä valehtelu. ; Tosiasiassa juuri mikään propaganda ei ole pelkkää valehtelua vaan siinä on enemmänkin kysymys siitä että agendan mukaista tuotantoa päästetään läpi riippumatta siitä ovatko ne totta. Valehtelussa on kyse suorasta epätotuudesta. Propagandassa valikoidut totuudet ja valikoidut näkökulmat tosiasioihin takaavat enemmänkin sen, että näillä julkaisuilla on vapausasteinen suhde todellisuuteen. Tämä johtaa siihen että jos kirjoitat feikkijutun joka menee näihin läpi, niin tosiasiassa olet vain toiminut heille sisällöntuottajana.

Vaihtoehtomediat ovat ylittäneet parodiahorisontin. Ei niitä voi enää Sokaloida. Niissä on Poen lain henki niin vahvana, että jopa Sokalointi vahvistaa näihin tahoihin luottavien uskoa lehteen.

Teaser

Panu Raatikainen nosti tietoisuuteen Pekka Himasen "Sinisen kirjan" laadunvarmistukseen liittyvän kokeen. Siinä otettiin huomioon se, että kirjaa ei ole vertaisarvioitu, mutta toisaalta arvion tekeminen voi olla vääristynyttä koska Himasen kirjaan on liitetty vahvoja ennakko -oletuksia. On selvää että ne vaikuttaisivat jossain määrin arvosteluun. Siksi olikin tehty niin että Himasen teoksesta oli käännetty osia englanniksi ja esitelty englantilaisille ammattifilosofeille. Lopputulos ei ole mairitteleva. Arvioissa Himasen epäillään olevan keskinkertainen filosofian opiskelija,  innokas filosofian harrastaja, ehkä teologi, jonkun muun kuin filosofian ammattilainen. Lopputulos oli se, että filosofit, jotka ovat yleensä eri mieltä johtopäätöksien suhteen olivat yksimielisiä tuotoksen laadusta.

Tämä kertoo melko vahvatsi siitä että kirja ei ole laadukas. Se on vähän kuin antaisi kymppitonneja rahaa minulle siitä että kirjoittaisin tätä blogia. (Jokunen kymppi tai satanen kuussa voisi olla oikeudenmukainen palkkio - jos tämä siis olisi työ.)

Kuitenkin Himasen suhteen on tapahtunut jotain muuta. Ja se ei ole filosofista vaan sosiologista. Tämän ottaa esiin Jari Sarasvuo. Hän kuvaa Himasen kohtelua suomalaiselle kulttuurille tyypilliseksi. Ja hän näkee suomalaisen kulttuurin kiusaamiskulttuurina. Siinä ei riitä että asia tuodaan esiin, vaan häpeätuomion saanut tulee nokkia matalaksi. "Minua järkytti perusfiksujen ihmisten kyvyttömyys erottaa kritiikin oikeutusta hekumasta, joka syntyy tilaisuudesta haavoittaa jonkun identiteettiä. Henkilöön keskittyvä sosiaalinen pahoinpitely aiheuttaa kohteessaan identiteettistressiä. Identiteettistressi tarkoittaa rasitusta, joka kohdistuu ihmisen henkilöön, persoonaan ja maineeseen. Identiteettistressi heikentää terveyttä ja todennäköisesti tappaa, ainakin niin on luettavissa useista suurista väestötutkimuksista. Kriisissä käy niin, että tunteet käyttävät ihmistä ja ihminen alkaa ajatella tunteillaan järjenkäytön sijaan." Suuttumus rahanvetämisestä on tietysti ymmärrettävää, mutta se tapa jolla se tehdään on liioiteltu. ; Mika Sipura nostaa tämän kiusaamisteeman esiin jääkiekkovertauksella. Jääkiekossa väkivalta ja taklailu ovat jotain josta seuraa edes pelikieltoja ja potkittua hyysätään. (Sosiaalinen) Media sen sijaan jatkaa taklailuaan niin kauan kuin kohde on elossa tai kunnes väsytään tai tulee muuta potkittavaa. Hän sanoo asiat oleellisimmin ; "Kyllä Himaselle voi sanoa että teit muuten paskan raportin, mutta seuraavan lauseen kuuluu olla jotain tällaista: "Yritetään uudelleen, minä autan". Ei minulla tosin olisi Siniseen kirjaan mitään annettavaa, ei edes valkoiseen." Eikä muuten ole valtaosalla moittijoistakaan. Jos heidän blogitekstinsä, mielipidekirjoittelunsa tai fanittamiensa intellektuellien lehtiartikkelit nostettaisiin vastaavalla tarkkuudella moitteen piiriin, arviot olisivat surkuhupaisia. Himanen näyttäisi tässä seurassa luultavasti supernerolta ja laadun jättiläiseltä. Mutta tämän esiintuominen ei tietysti ole "asiallista". Kuulemma.

Tämä kiusaamisteema ei yllätä. Tämä on jotain joka on ollut uskontokritiikkini pohjalla aina. Esimerkiksi Pirkko Jalovaara -keskustelussa on ollut yllättävä piirre ; Jalovaaran kritiikissä on usein toistunut teema, että on täysin oleellista näpäyttää uusateisteja. Esimerkiksi rajuimmat riehunnat karsineen PR -uskonpuhdistuksen käynyt kotimaa -blogistokin sanoo : "Hengellisyyden saralla toisella laidalla ihan siellä ääripäässä ovat teknisrationaaliset uusateistit, joista jotkut ovat ihan ihme nipottajia." Joka on aiheeseen täysin liittymätön aihe - siis jos ei oteta mukaan sitä että he ovat tienneet Jalovaarasta ja kritisoineet kirkkoa ja tätä kritisointia on pidetty ja torjuttu suoralta kädeltä "epäosuvana" joka ei vastaa sitä tietoa ja kokemusta jota kirkossa valtaa pitävät asiantuntijat ja uskovaiset kohtaavat päivittäisessä arjessaan. Kysymys on juuri samasta ilmiöstä. Identiteettiä kutsutaan latteaksi hedonismiksi, vajaaksi ihmisyydeksi. Lupa - jopa mahdollisuus - onneen ja onnellisuuteen kyseenalaistetaan. Ja tärkeää on tietysti löytää joku Tapio Puolimatka sanomaan - suvaitsevaisuuden, moniarvoisuuden ja pluralismin nimissä peräti - että rationaalinen ateismi on sisäisesti mahdoton asenne ja asema. Ja sitten riviuskovat komppaavat tätä ja tästä seuraa Himaslainen identiteettivaino. On ikään kuin oikein ja jopa velvollista tuottaa nämä asiaankuulumattomat lauseet. Koska ne ovat merkki siitä omasta identiteetistä ja siitä että ollaan tietyllä puolella tiettyjä henkilöitä ja suuntauksia vastaan. ; Ihmisten on hyvin vaikeaa erottaa sitä että mikä on asiallisen kritiikin ja sillä hekumoinnin ero. Koulukiusattuna minun ei ole vaikeaa tunnistaa rakennetta ja strategiaa. Puolimatka onkin kiusaamisen ammattilainen, siis ei opetusalan ammattilaisena vaan kiusaajana. "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirja ei ole muuta kuin erimielisten kyykyttämistä joka on tehty sivistyssanoin.

Tosin on huomattava, että tosiasiassa hyvin harva ihminen on Himasen ja vastaavien kohdalla aktiivikiusaaja. Suurin osa on sivustakatsojia jotka joko hurraavat kiusaajalle. Tai jotka katsovat hiljaa sivusta eivätkä tee mitään ja puolusta maassamakaavaa. Emme ole kiusaajakansaa vaan sääliökansaa. Olemme liian passivisia, latteita ja omiin asioihin keskittyneitä edes ollaksemme kunnolla ilkeitä.

Valtioneuvoston kanslian tilauksen meriitit

Pekka Himasen "Sininen kirja" on ollut isomman kohinan takana. Kirja ei todennäköisesti olisi kiinnostanut juuri ketään ellei siihen olisi liittynyt rahoituspuolen omituisuuksia. Aluksi keskustelu pyörikin tämän tiimoilla. Sitten kirjan laatua moitittiin, pääteemoina ilmaisun ympäripyöreys ja sisällön mitäänsanomattomuus ja uniikkiuden puute, ja se että aineistoa oli vain käytetty eikä perinteiseen akateemiseen tapaan oltaisi tehty itse tutkimusta alalta johon viitataan. Ja nyt on siirrytty käsittelemään Himasen meriittejä.

"Helsingin Sanomat" nosti esiin Long Playn käsittelyn joka korostaa sitä että Himasella ei ole vertaisarvioituja tuotoksia. Eli tutkimus oltiin tilattu ihmiseltä jolla ei ole akateemisia meriittejä. Toisaalla Helsingin Sanomissa Esa Saarinen korosti että akateeminen menestys voidaan laskea muutakin kautta. Hän korosti että Himanen on hyvin tunnettu ja hänen kirjoihinsa on viitattu runsasti akateemisissa yhteyksissä. Ja koska Himanen on soveltava filosofi, hän ei tietysti ole samanlaisessa suhteessa tutkimuskohteeseensa kuin klassinen luonnontieteen tutkija. Jukka Hankamäki korostaa samoin sitä, että tämänlainen vertaisarviointimeriitteihin tuijottelu on väärä kulma aiheeseen. Hän näkee että Himasen kohdalla ongelmat ovat rahoituseettiset. Ja peräti tietyllä tavalla ; Väärin ei ole se, että soveltavalle pohdinnalle annetaan rahoitusta että vain perustutkimukselle. Se voi olla jopa viisautta. Sen sijaan ongelmana on se, että Himanen saa ilman kilpailutusta yksin koko potin tässä asiassa on sitten se isompi vaikeus. ; Meriittejen sijaan Himasen pääongelma on myös se, että Sinisessä kirjassa on hyvin vähän sisältöä. Ongelmana ei siis ole Himasen menneisyys vaan juuri kyseisen tuotoksen laatu.

Itse olen toki "niitä vertaisarvioinnin kannattajia". Toki olen tietoinen että vertaisarviointi ei ole ongelmatonta, se on enemmänkin "good start" ;
1: Esimerkiksi pseudotieteiden kohdalla vertaisarviointi on noussut puheeksi vallan ja intressin kautta. Tavallisesti taustalla on syytös siitä että tiedemaailma sortaa toisinajattelijoita. Se muistuttaa että vertaisarviointi on itse asiassa kilpailija-arviointia jossa väärää koulukuntaa edustava tutkimus voidaan torpata. Arvioijalla on "kaikki valta niin maan päällä kuin norsunluutornissakin". Kääntöpuolena on ID -julkaisuskandaali jossa Stephen Meyerin tuotos sai vertaisarviointileiman "tiskin alta kaveriarviointina". ID -myönteinen tutkija Richard Sternberg - joka ei edes ollut spesialisoitunut alaan jota Meyerin tutkimus käsitteli - vain päästi sen läpi, vaikka alan asiantuntijat sitten löysivätkin siitä alkeellisia vääristymiä ja virheitä aivan perusasioissa. ID:läisten oli vaikeaa tunnustaa että tässä oli taustalla juuri se sama ongelma jonka he muutoin aina toistuvasti ja helposti näkevät vertaisarvioinnista. Sternberg on kokenut vainoksi sitä että näitä intressejä ja hänen aiempia yhteyksiään Meyeriin on kaivettu esiin. Tämä muistuttaa puolin ja toisin siitä, että vertaisarviointi ei ole lopullinen leima laadusta, se on vain "good start".
2: Moni sekoittaa myös vertaisarvioinnin jonkinlaiseksi pysyväksi gloriaksi joka takaa myöhemmänkin laadun. Pseudotieteissä standardina onkin se, että heillä on "nokkamiehinä" jokin akateemisen tutkinnon saanut. Ihmiset ajattelevat että professori ei voisi olla väärässä. Toisaalta tunnetaan ns. "Nobel Disease", jossa nobelin saaneet tiedemiehet ajautuvat tutkimaan ja kannattamaan jotain jota voidaan pitää epäonnistumisena. Tämä muistuttaa että menneisyys ei ole tae tulevaisuudesta. Se, että taustalla on akateemisia meriittejä on sekin "good start".

Himasen kohdalle sovellettuna vertaisarviointeihin ja meriitteihin tuijottaminen on nähtävissä toista kautta. Se on jotain jolla on ollut merkitystä kun rahoitusta on määritelty. Eli se koskee tilaa ennen kuin teos on kirjoitettu. Nämä ovat kilpailutusta ja rahojenjakoetiikkaa koskevia kysymyksiä. Ne eivät käsittele tuotoksen laatua. Ja tässä kohden onkin erikoista, että vaikka rahanjaosta kohistaan, puheenaihe tuntuu olevan kovin fiksoitunut epäoleelliseen. Otsakkeissa toimijana on säännönmukaisesti yksin Himanen, ei esimerkiksi "Valtioneuvoston kanslia". Himanen nähdään valtioneuvoston sätkynukkena mutta jotenkin hän ei sitten olekaan se joka "vain totteli käskyjä" vaan joka on nimenomaan yksipuolisesti vastuussa.

Meriitit ovat muotoseikkoja jotka paljastavat asioita. Mutta ne paljastavat asioita valtioneuvoston toiminnassa. Kuitenkin se, että työstään palkkaa saava Himanen nähdään korruptoituneena tahi muunlaisena ryöstäjänä tuntuu olevan pääsijalla. Vaikka onkin niin että Himanen ei ole jättänyt itseään kilpailuttamatta. Tuotoksen laatu on jokin josta Himanen on tietysti vastuussa. Mutta meriiteistä puhuttaessa ollaan tämän asian kohdalla sivupoluilla. Tuotoksen laadun määrää tuotoksen laatu. Kutsukaa minua vanhoilliseksi valistushenkiseksi taantumusidiootiksi, mutta olen kuvitellut eläväni maailmassa jossa argumentin laatu eikä argumentoijan persoona ratkaisevat. Olen elänyt maailmassa jossa ad hominem, eli argumentaatio jossa jokin argumentti tuomitaan huonoksi ja tutkimus vääräksi viittaamalla tutkijan habitukseen tai maailmankuvaan. (Sen sijaan jos tutkimus on huonoksi analysoitu, voidaan sen jälkeen aivan asiallisesti miettiä että miksi näin on ja tällöin intressit, tutkijan maailmankuva ja vastaavat ovat relevantteja. Mutta vasta tällöin.)

Ihmiset ovatkin ajautuneet ad hominem -maailmaan jossa Himasen humalassa koirien päälle astumisesta nostetaan meteli ja että  Himasta pidetään korruptioroistona. Ja näitä pidetään jotenkin oleellisina argumentteina kun käsitellään sitä että hänen kirjansa on huono. En pidä Himasen kirjaa laadukkaana. En myöskään pidä Himasen persoonasta. Ne ovat kuitenkin irrelevantteja. (Tosin on myönnettävä että olisin tuskin itsekään lukenut kirjaa ilman kohuja. En ole syytön itsekään.) Näkisinkin että Himas -skandaali opetti asioita valtioneuvoston kanslian tilausmenettelyistä. Ja näitä ongelmia voitaisiin oikeasti purkaa. Tässä mielessä Himasen henkilön repostelu on kuitenkin red herring, joka ajaa huomion syrjään pääasiasta. ; Sanotaan näin että jos minä olisi valtioneuvostossa töissä ja käsissä olisi tämänlainen skandaali, niin aivan taatusti kannstaisin siihen että huomio siirrettäisiin pois asiasta.

Se, että vikaa haetaan yksilöstä estää meitä hakemasta sitä yhteiskunnasta. Se, että tartumme Himaseen innolla ja jätämme muun puolen käsittelemättä tarjoaa perimmäisille kössijöille mahdollisuuden toistaa virheensä. He ovat kritiikin ulkopuolella ja oppivat korkeintaan sen, että jos he tekevät jonkun virheen, joku toinen, yksilö, saa kantaa seuraukset. Himaskritiikistä intoutuneet antavat yhteiskunnan rakenteissa olevan ryönän jatkaa olemassaoloaan. Sillä heitä kiinnostavat oireet, eivät sairaus. Onhan se ad hominem tietysti sosiaalipornoa ja siksi viihdyttävämpää.
1: Osa voi olla huolissaan Himasen mielenterveydestä. He voivat miettiä sitä että miten Himaspolo kestää kaikki moitteet, haukut ja repostelut. Varmasti julkinen vastustus on ikävä ja rankka asia. Mutta uskon että Himanen on kritiikkiin tottunut, luotan siis Himasen psyyken vahvuuteen tältä osin. (Jos sen haluaa kannustavana nähdä.) Ja sitäpaitsi kirjapalkoilla saa perkeleesti terapiaa, joten kenties rahoista osa menee sitten kompensoimiseen ja oikeus tältä osin hieman toteutuu. Minua ei kuitenkaan motivoi sympatia tai empaattinen ihmisyydennäkeminen Himasessa. (Valitettavasti olen sen verran kyynistynyt että nämä tunteet ovat itselleni hieman vaikeita.) Tunnen kuitenkin ihmisiä jotka niitä tuntevat ja niihin kykenevät. Ja heille Himasen repostelu on tietenkin myös vastenmielistä. He muistuttavat minulle siitä että "sosiaalipornolijoilla" ei siis ole ihmisyyttä eikä tilannetajua. Ei järkeä eikä humaaniutta. He ovat kristillisen närkästyskulttuurin hedelmiä, asioita paheksuvat mutta korjaustoimista pois jääviä sivustakatsojasääliöitä ja muuta kammottavaa ihmisryönää ja -saastaa.

"strategisesti väärässä"

Smile - I'm toxic

Robert Kurzban nostaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa esiin sen, miten tieteenteko ei ole yhtä siistiä kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Sivulla 120 hän selittää miten ideaalitilassa julkaistu tutkimus on argumentti. Ja miten tiedemiesten tulisi lukea tutkimuksia siten että arvioidaan johtopäätösten loogisuus ja evidenssin vakuuttavuus ja relevanttius perustellulle asialle. Kokeetkin tulisi miettiä sillä tavalla että kilpailevat koulukunnat antaisivat eriäviä tuloksia ; Eli tehtäisiin testejä joissa teoriat tuottavat eriävät ennusteet, sen sijaan että vaikkapa yritettäisiin saivarrella miten jo olemassaolevat havainnot voidaan sovittaa ristiriidattomasti siihen omaan mieliteoriaan. ~ Vaikka ihanne on tämä ja se opetetaan ihmisille, niin kuitenkin tekojen tasolla hyvin usein tilanne on juurikin toisin. Näkyvyys tulee sillä että esimerkiksi korostetaan oman näkemyksen uutuutta. Kun asiansa esittää ainutlaatuisena ja omana oivalluksena, tästä saadaan mainetta. Ongelmana on tietysti se, että usein ihmisillä on ideoita jotka ovat modifikaatioita jo aiemmin keksityistä ideoista. Näin ollen "uutuus" on hyvin usein katsojan silmässä. Keskustelu siirtyy tätä kautta helposti myös muiden syyttelyyn jossa korostetaan sitä miten ollaan uniikkeja vainottuja toisinajattelijoita. Kritiikki on aina vain osoitus siitä että on marginaalisen ainutlaatuinen ajattelija.

Tässä kohden PR -työ ajaa asiaa. Sitä ollaan väärässä, mutta tavalla josta on hyötyä. Jos tämänlainen ihminen ajattelee olevansa ainutlaatuinen toisinajattelija hän on "strategisesti väärässä". Hän tekee virheen tai ylitulkinnan, mutta tämä hyödyttää häntä, koska tämä ohjaa sekä muiden käyttäytymistä että omaa käyttäytymistä.

Monet "anti-intellektuellit" tietävät nämä ongelmat. Kuitenkin Kurzban huomauttaa että tämänlainen vahvistuu tieteen populariosinnin puolella. Hän ottaa tässä kohden esimerkiksi Stephen Jay Gouldin. Kurzban selittää sivulta 123 lähtien sitä miten Gould oli nokkela, mutta samalla hän harjoitti juuri ylläolevan tapaista startegiaa aivan uskomattomissa määrin. Hänestä Gould oli Lewontinin kanssa keksinyt aivan oikean ja hyvän idean evoluution sivutuotteista. Ja sitten Gould ajoi tätä yhtä asiaa koko elämänsä ajan ja syytti että muut eivät hyväksyneet sitä. ; One trick ponius ei tietysti itsessään ole ongelmallista, jos idea on hyvä ja oma. Mutta Gould boostasi tätä hyvin erikoisella tavalla. Gould nimittäin syytteli muita siitä että he ohittivat tämän hänen hienon ideansa. Ja yllättävän harvoin he tekivät niin. Kurzban viittasi että Gould toistuvasti syytti evoluutiopsykologeja "a failure to recognize that even the strictest operation of pure natural selection build organisms full of nonadaptive parts and behaviors." Tämä oli tietysti hyvä muistutettava mutta siinä oli pieni ongelma "That's all well and good, expect that evolutionary psychologists already believed what Gould was trying to "persuade" them about." Kurzban tuo jopa esille viittauksia joissa Gould on kritisoinut tekstejä joista löytyy sellaisia lausuntoja joissa asia oli huomioitu ja sitä oltiin peräti kannatettu "Not only it is clear that they think that there are by-products, but they cite Gould and Lewontin's paper and even use their metaphorical term."

Syy tähän ei ollut se, että Gould olisi ollut tyhmä tai tahallisesti valehdellut ja olkiukottanut. Kurzban lähestyy asiaa sitä kautta mitä mielen toiminnasta tiedetään. Hän korosti että Gould saattoi olla vain kiireinen mies. (s. 124) "I think it is not that unlikely that Gould selectively read or skimmed the source he was critiquing - I'm sure he was busy guy - and the press secretary to his brain maintained a representation of the ignorance of the interlocutors that was "justified" by the limited information it received. He remain strategically wrong, and his reputation in the public never really seemed to suffer." Eli Gouldilla oli yleiskuva siitä miten tietyt suuntaukset ajattelevat. Ja tämä skeema toimi yleistaustana. Kiireisenä miehenä hän ei varmasti ole analysoinut kovin tarkasti kaikkia tutkimuksia joihin hän on vastannut. Syynä on ihan se, että kun tutkimuksia on lukenut paljon, on niissä kuitenkin paljon samaa ja toistoa. Tätä kautta on helppoa silmäillä aihe puolihuolimattomasti läpi ja peittää aukot omalla päässä olevalla mielikuvalla. Päässä olevaa mielikuvaa kritisoidusta teorista muutetaan vasta kun muutostarvetta oikein hierotaan naamaan. ~ Ja tässä kohden Gouldilla oli kissanpäivät. "Gould was able to retain his statuses as a prince of biology because it didn't actually matter that he was wrong. A peculiar fact about becoming famous is that it brecomes less relevant if you're right. When you write for a small community - say, of scientists - it's hard to be  strategically wrong because most of your readers are in a position to correct you. And they often will. But once you write to larger audience, things change, and press secretary modules reflect that fact. Gould was writing for a lay people, who propably quite reasonably assumed that people in Gold's sights actually wrote what Gould said they wrote. As long as no one did any checking, he could spin whatever tales he wanted"

Tämä muistuttaa siitä että tieteen  popularisoinnin kohdalla on tavallista että kirjoittajat joustavat tiukan tieteellisistä normeista. Koska yleisö muuttuu, sen ajatellaan jopa oikeuttavan joustamiseen. Idean selkeä esittäminen eiammattilaisille ei siis tarkoita sitä että asioita esitetään ja muotoillaan yksinkertaisemmin, vaan katsotaan että muutokset saavat olla muutakin kuin retorisia. Monesti sanotaankin että tieteen popularisointiteokset ovat kirjoja joista selviää vahviten mitä mieltä tutkijat itse ovat alastaan ja asioista. Syy on se, että mukaan vuotaa mielipiteilyä.

Koska yleisö luottaa tieteen popularisoijaan, tästä tulee auktoriteettisempaa mielipiteilyä. Tieteen popularisointi ei toki tuo auktoriteettia tieteessä mutta se tekee auktoriteettia ja mainetta yleisessä elämässä sitten sitäkin enemmän ; Gouldin kohdalla tilanne onkin siitä mielenkiintoinen että jos tieteellisiä ansioita mitataan, niin esimerkiksi Maynard Smith on paljon vahvemmin tiedettä edistänyt evoluutiobiologi. (On hyvä vertailla saman alan sisällä, koska silloin alan trendikkyys ei selvitä suosioeroa.) Kurtzban kuvaa asiaa siten että "Gould beats Maynard Smith in a GoogleFight nearly 10 to 1."

Luonnollisesti pseudotieteet ratsastavat juuri tällä efektillä. Heille toisinajattelijamaineen saaminen ja julkisuuteen vuotaminen ovat itsetarkoituksellisia. Syynä on juuri se, että he tietävät että kun he markkinoivat teoksiaan yleisölle joka valmiiksi kannattaa heidän ideaansa - vaikka he muka ovat niin uniikkeja ajattelijoita niin "tavallinen kansa" tai osa siitä tuntuu aina tietävän saman jo valmiiksi - he tietävät että tekstin lukutapa ei ole ihanteellinen, eli siinä tarkistettaisiin perustelujen loogisuus ja tarkistettaisiin että faktat ovat oikein ja vihollisiakaan ei olkiukoteta. He tietävät että kun kirjoittaa pseudotiedekirjan, niin tästä aiheesta kiinnostuneet käyttävät sitä oppimateriaalina eikä jonain jonka laatua tulisi epäillä tai varmistella. ~ Näin ollen pseudotieteilijät nojaavatkin siihen että teksti on intuitiivista, eli vastaa yleisön odotuksia. Mitä vähemmän se kertoo uutta asiaa ja mitä enemmän se väittää yksityiskohtia, sen parempi. Koska tämän jälkeen intuitiivinen ajattelutapa tuntuu samalta kuin tieteellis-looginen perustelu. Ja yksityiskohdista - tosista, cherry pickatusti valikoiduista tai jopa olkiukotetuista - tulee vain ulkoaopeteltavia faktalistoja joita fanit pänttäävät päähänsä kuin tietokilpailukysymyksiä ja kokevat että tämä pänttääminen tarkoittaa samaa kuin opiskelu ja paneutuminen ja asian miettiminen.

Tämä pitkähkö alustus on tärkeä muistutus joka koskee korostetusti esimerkiksi blogeamista. Tietyllä tavalla blogien suhde lähdekritiikkiin ja kritiikin laatuun elävät hyvin omituisessa maailmassa. Ei nimittäin ole tavatonta, että jos teet työlään ja lähteitä käyttävän kritiikin, saat vastaukseksi jotain sen tapaista kuin "en tiennytkään että täällä vaaditaan noin tieteellistä tasoa" tai selitetään että "tämä on vain blogi" tai "minulla on lupa mielipiteisiini - älä ota asioita aina niin vakavasti." Tässä on luonnollisesti totta sen verran että blogi ei ole tieteellinen julkaisu eikä ole mitään vaatimusta sille että blogausten tulisi täyttää jotain tieteellisiä kriteereitä. Kuitenkin moni näyttää käyttävän tätä "lupaa olla huono" siten että erimieliset ohitetaan sillä että "sanomallasi ei ole merkitystä koska liian hyvä kritiikki". ~ Toisaalta blogeissa lähteistäminen johtaa helposti siihen että lukija ei tarkista niitä. Tämä antaa mahdollisuuden väärinkäyttää lähteitä. Toisin sanoen riskinä on jopa se, että tästä "luvasta olla huono" tulisi jopa "velvollisuus olla huono". Toisaalta blogeja aivan selvästi myös luetaan siten, kuin Gould. Eli lukijalla on usein selkeä idea siitä mitä toinen sanoo ja tätä skeemaa pidetään mielessä kun sitä kritisoidaan.

Tämä on erityisesti tuonut ongelmia minun jutuissani, sekä blogissa että muualla maailmassa. ; Erityisesti joskus kun olen moittinut kaikkia tahoja, on ihmetelty kummalla puolella olen. Tässä kohden jos olen käyttänyt tiukkoja sanavalintoja, on ajateltu että tämä tarkoittaa sitä että olen oikeasti erityisen vahvasti jommalla kummalla puolella - enkä siis vain äksy siitä että usein paasatut vastapoolit ovat molemmat idiootteja. (Sovinistit ja telaketjufeministien kinassa puolenottaminen jommasta kummasta näistä on nähdäkseni aina virhe.) Ja jos olen tehnyt tämän varovaisin sanankääntein niin sitten tämä on nähty saivarteluna jossa asiaa punnitaan puolin ja toisin mutta mitään päätöstä ei tehdä - siis vaikka päätelmä olisi juuri se että jonkun debatin molemmat puolet ovat huonosti perustellulla pohjalla.

Joskus livahdukset ovat ymmärrettävämpiä. Esimerkin tälläisestä saanee Elina Keräsen lausunnosta aikaisemmassa kiusaamipoleemisnoinnissa Hän sanoo "En tajua. Miten niin muka ei voisi rangaista ja auttaa yhtä aikaa? Vankilatuomiokin on sekä rankaisua että auttamista: vapaudenriisto plus normaalielämässä kiinni pitäminen opiskelujen ja työnteon kautta. Sinun rakentamassasi maailmassa näyttää olevan niin, että kiusattu on jotenkin absoluuttisen hyvä ja kiusaaja on absoluuttisen paha ja tulee aina olemaan." Tämä on erikoista kun koko kyseinen blogaus oli juuri sitä, miten rangaistus ja auttaminen eivät ole poissulkevia, ja että siksi ei pitäisi nykymalliin ohittaa kiusaajien rankaisemista kun pitää keskittyä heidän auttamiseensa. Ja kun koko muu blogaushistoriani kiusaamisten ja vaikeuksien seurauksista on korostanut sitä että vaikeudet eivät jalosta ihmisiä, tee heistä parempia, vaan että se nimenomaan tekee heistä huonompia ihmisiä, ja että kiusatuille rakennetaan aivan perätön marttyyrinkruunu josta tehdään enemmänkin velvoite kuin arvostus, koska kiusattujen rooli tiivistyy hierarkiseen sääliin, ei tasa-arvoiseen myötätuntoon, saati kunnioittamiseen.

Keräsen skeemana olikin aivan taatusti miettiä mitä ihmiset yleensä ajattelevat tässä yhteydessä ja olettaa että minäkin ajattelen juuri kuten "kaikki muut". Tämä "laiskuus" on tietysti ymmärrettävää, koska Keräsellä, kuten Gouldillakin, lienee muutakin tekemistä kuin tutustua kritiikkinsä kohteeseen hirmu syvällisesti. Hänellä oli mielessään skeema, ja hän seurasi sitä koska tekstissä ei puolilukien pompannut esille mitään sellaista joka olisi pakottanut harkitsemaan muuta. ; Tämä "Laiskuus" oli sitä että hän oli strategisesti väärässä. Hänellä oli kokemuksen synnyttämä mielikuva siitä miten aiheesta kirjoitetaan. Ja koska ihmiset eivät ole luovia - itsekin olen vähemmän luova ja omaperäinen kuin mitä itseäni rapsuttelen, koska aivan kuten 80% ihmisistä minäkin kuvittelen olevani keskivertoa parempi - hän oletti että tekstini noudattaa keskusteluperinteitä.
1: Osa on selittänyt että filosofiaa voi harjoittaa jos ja vain jos tutustuu ajatteluperinteisiin, koska sitten niistä voi vapautua jos enää haluaa. Tässä kohden niistä todellakin voi tulla kahle, koska ne muodostavat mallin jota ajatusten pitäisi muka noudattaa ja sitten niistä ei enää edes kykene vapautumaan.

Hän oli selkeästi tutustunut itse tekstiin koska hän huomasi "omituisuutta" ajattelussa ja oletti että kyseessä on virhe, sen sijaan että se olisi heijaste siitä että hänen skeemansa ajamastani asiasta olisi väärä. Eli hänestä oli luontevaa ajatella että on todennäköisempää että minä olen ajattelussani epäkonsistentti kuin se, että hänellä on väärä perusoletus siitä mitä mieltä minä olen. Kurtzbanin eräs päähuomio on että jokainen ihminen ajattelee näin, joten ei tästä sen enempää. Siksi haluaisinkin hieman rapsuttaa hänen suuntaansa ja nostaa esille sen, miten hän on näppärästi tiedostanit bloggaamiseen ja laatuun liittyviä ongelmia : [Hän reagoi Tahoon X:, joka en jostain syystä ole minä, liittyen] "huuhaahöpötykset perustuvat joskus johonkin teoriaan joko vahingossa tai tahallaan. Koska hän on pelkkä bloggaaja, häneltä ei voi vaatia lähdeviitteitä, testituloksia, riippumattoman tahon arviointia, kontekstin vaikutusten osoittamista falsifiointia tai muuta mitkä liittyvät oleellisesti tieteelliseen psykologiaan."

Oikea tapa ei tietysti ole valittaa että "vaadimme parempaa keskustelua" vaan tehdä kritiikki joka on laadukkaampi ja perustella asiat juuri sillä, että toisin kuin bloggajaa esittää niin voin esittää monia asioita huomioivan falsifioitavissa olevan näkemyksen joka väittää juuri muuta kuin mitä intuitiopohjainen selityksesi väittää. Mutta tässä kohden on hyvä muistaa että väittäminen on helppoa. Tämänlaisen kritiikin rakentaminen vaatii työtä ja tutustumista aiheeseen laajasti. Sinä aikana kun kritisoi yhtä intuitiopohjaista mielipiteilyä ja etsii siihen lähteet, ehtii ahkera huuhailija kirjoittaa monta uutta juttua. ; Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. Mutta yksi hullu ehtii väittämään vielä enemmän. (Ja esittämään vielä useammin että näiden väitteiden hylkääminen kertoo ideologisesta vainoamisesta.)

Tietysti mitään tämänlaista ongelmaa ei olisi jos ihmiset noudattaisivat sananvapautta ja soveltaisivat lähdekritiikkiä samanaikaisesti. Eli ihmiset voisivat kirjoittaa eri tavoin lähteistäen, ja tämä julkaiseminen sallittaisiin. Ja ihmiset sitten tarkistaisivat logiikkaa ja tutkisivat lähteitä ja tutustuisivat aiheeseen yleisemmin ja rakentaisivat tätä kautta arvion siitä miten relevantti jokin blogaus on tai ei ole. Ja noudattaisi sitten ajattelussaan sitä että vähemmän relevantit blogaukset eivät ole niin tärkeitä. Ongelmana on se, että ihmiset eivät ole tämänlaisia. Jopa tiedemaailmassa on näitä ongelmia. Ja ne ongelmat vain kasvavat sitä mukaa mitä enemmän mennään ruohonjuuritasolle mutuilemaan ja mielipiteilemään.

Nyökkäilijät (On kirjoitettu)

Sain edelliseen blogaukseeni seuraavanlaisen kommentin. "Lapsuudenkodissani uskonasioista liiemmälti kyseleminen saati kyseenalaistaminen oli ehdottomasti kielletty. Ja moni riviuskovainen saattaakin suorastaan pelätä akateemista keskustelua, jossa väitteet pitäisi perustella. Silloin joutuisi ajattelemaan ITSE, eikä toistelemaan valmiita mantroja. Mun nähdäkseni näiden johtavienkin uskisten argumentointi perustuu lähinnä vastapuolen sekoittamiseen, muinaisten kielikuvien viljelyyn, paisutteluun ja yleiseen jeesusteluun ja loppupeleissä ihan mihin vaan dramatiikkaan, jotta päästään POIS itse aiheesta. Koska eihän siinä mitään järkeä olekaan - heidänkään mielestä. Muuten siitä katoaisi se uskon aspekti kokonaan."

Tämä asennemaailma sopii osaan uskovaisista. Kutsun heitä "nyökkäilijöiksi". Heitä näkee jos käy erilaisissa uskontohenkisissä luennointitilaisuuksissa. Ja heidät erottaa jo ulkonäöltään ja käytökseltään. Etologin silmä voisi sanoa että konkreettinen fyysinen nyökkäily on sosiaalinen signaali joka kertoo samanaikaisesti omasta vakaumuksesta, ryhmään kuulumisesta että asenteesta keskusteluun ja yhteisöön. (Tässä asenne on ns. "alamaisuus" ja asenne kaksisuuntaiseen akateemissävyiseen asioita ruotivaan keskusteluun on ns. "olematon".)

Vaikka blogini onkin uskontokritiikkiä pullollaan, en yleisesti ottaen suhtaudu nyökkäilijöihin kovinkaan negatiivisesti. Yleensä kohdistan vaivannäköni joko "kiivailijoihin" (yleensä miehiä) tai joskus harvemmin "rescue rangereihin" (yleensä naisia). Nämä ihmiset ovat uskonhierarkiassa hieman arvostetumpien uskovaisten joukossa. Heillä itse asiassa on hieman taitoja ja kiinnostustakin. (En siis väitä että "uskikset on tyhmiä ja/tai asennevammaisia".)

Keskityn siksi selkeästi vain osaan uskovaiskenttää, syy on se, että en yksinkertaisesti nauti puolustuskyvyttömien ja epäaggressiivisten tyyppien hakkaamisesta.  Lisäksi yritän kannattaa "tuttumiehen" periaatetta, jossa keskustelua ei ajeta siihen että voitetaan siksi että itse osaa kikkailla paremmin logiikalla ja yleissivistyksellä. "Vastustaja pitää aina jollain tavalla kalibroida" jotta tilanne olisi lähtökohtaisesti reilu. Toki nyökkäilijät ovat usein innokkaasti toistamassa kuulemaansa ja itse asiassa internet on pullollaan nimenomaan heidän asioihin tunkemisiaan. (Ihan siksi että heitä on paljon. Taitavammat ovat vähemmistöä. Ja lähetyskäsky innostaa jokaista.) Ja tässä määrin olen joskus ottanut heitäkin käsittelyyn. Usein syynä on vahinko. He nimittäin ovat huonoja mutta toisaalta he imitoivat hyviä, joten kahden kolmen lauseen ajan voit pitää heitä järkevinä ihmisinä.

Kuitenkin nyökkäilijöissä on yksi piirre joka on tieteenfilosofisesti mielenkiintoinen. Se ei liity sosiologiaan tai hierarkiaan, vaan lähdekritiikkiin ja lähteiden käyttämiseen. (Ja siihen että nämä liittyvät toisiinsa mutta eivät ole sama asia.)

Tämän vuoksi heissä ikään kuin konkretisoituu se, että lukeneisuus ja oppineisuus ovat eri asioita myös silloin kun se käytetty lukeneisuus on vähäistä. Kun näille ihmisille sanoo "Think about it" se tarkoittaa samaa kuin (a) seuraa ennakkoluulojasi ja vakaumuksiasi äläkä missään tapauksessa kyseenalaista niitä, falsifiointi ja muu kriittisyysvaatimus on vaan jotain naturalistien turhaa pälätystä tai (b) opettele aikaisemmin sanomani erityisen tarkasti ulkoa ja toista sitä usein.
Koko ilmiön taustalla on se, että missä tahansa uskonyhteisössä suurin osa ihmisistä ei ole harjaantunut apologetiikkaan, teologiaan tai rationaaliseen ajatteluun. He ovat tässä mielessä "älyllisesti kolhoja", eli he eivät ajattele abstraktisti, ja ovat intellektuaalisilta ominaisuuksiltaan askeettisia. Eivätkä he oikeastaan edes tavoittele muuta.

Tämän yleisasenteen seurauksena nyökkäilijöiden suhde esitettyyn materiaaliin on pinnallista. He itse asiassa osaavat yleensä toistaa joitakin argumentteja mutta ne ovat heillä jääneet pelkäksi toistetuksi litanjaksi joka on opeteltu ulkoa, joten keskustelu asiasta ei onnistu. Litanja toki riittää silloin kun vastapuoli ei pistä hanttiin. (Eikä se yleensä pistä sillä tavallisen ihmisen argumentaatiotaidot ovat järkyttävällä tasolla. He osaavat toki tehdä sellaisia minun kykyni ylittäviä ihmeellisiä akrobaattisia suoritteita kuten suunnitella neljän hengen lomamatkoja ja ajaa autoa.)

Kun "nyökkäilijä" menee esitelmätilaisuuteen hän ei suinkaan mene miettimään argumenttien pätevyystasoa. He nyökyttelevät jos argumentaatio on oikeaoppista ja sen esittäjä on "professori se ja se". Kun professori sanoo, lausunnon logiikan sääntöjen noudattaminen on heistä jo arvioitu ja jos se on oikeaoppinen se on Tosi. Lopputulos ei siksi voi olla muuta kuin ulkoaopettelemisen arvoinen. "Nyökkäilijät" tallettavat lausuntoja muistiinsa toistettavaksi, koska he sekä pitävät sisällöstä että luottavat niiden esittäjään. On selvää että tämänlainen ihminen voi levitellä erilaisia kivoja sanojakin sisältäviä lausuntoja internettiin mutta he eivät kykene käsittelemään lausuntoihin kohdistunutta kritiikkiä. Miten voisivatkaan kun jos heidän eteensä tungetaan logiikan sääntöjen arviointitehtäviä, tai vaikkapa vain mekaanisenoloisia totuustauluntäyttämistehtävä, he ovat tilanteessa hämmennyksissä ja pihalla. Tämä tarkoittaa sitä että arviointeja ei edes halutessa voitaisi arvioida niiden logiikan pätevyyden kautta. Kun ei ole edes minimaalisia taitoja ei voi tehdä arviointiakaan niiden kautta. Siksi "nyökkäilijöiden" ytimessä on ehdoton luottamus lausujan oikeassaoloon.

Itse asiassa heillä luottamus korvaa lähdekritiikin.

Tosin lähdekritiikin soveltaminen on ylipäätään yllättävän omituista. Esimerkiksi suositteena on usein ajaa asiat primaarilähteen kautta. Eli pitäisi aina mennä alkuperäiseen lähteeseen. Näin ei kuitenkaan aina tehdä. Kenties noloin proseduuri jota käytetään yllättävän usein on "oikoa". Eli jos käyttämäsi lähde viittaa johonkin lähteeseen, luotat että tämä käyttämäsi lähde on lainannut sitä oikein ja vain laitat alkuperäisen teoksen lähteeksi. Umberto Econ kirjoittama kirja joka kouluttaa akateemisen tekstin kirjoittamiseen mainitseekin kirjallisuushistoriassa tapahtuneen mutkan jossa valtaosa ihmisistä lainasi teosta väärin koska kukaan ei jaksanut etsiä alkuperäistä teosta ja luotti vain siihen että tätä oli lainattu oikein. Kun lainatut lähteet olivat referee -teoksia (tieteilijöiden hyväksyttävän hyviksi arvioimia) ja moni muukin lähde viittasi samaan, oli tilannetta tietysti vaikeaa huomata. Vain harva akateemikkokaan näki tarpeelliseksi etsiä harvinaista alkuperäisteosta vain siksi että tarkistaisi jonkin asian jota kaikki oppikirjat opettivat ja toistivat samanlaisina.

Usein kommentoidaan jotakin lähdettä joka kommentoi toista lähdettä. Esimerkiksi ammattikorkeakoulussa juuri kukaan ei viittaa primaarilähteisiin vaan lähteinä käytetään kirjoja joiden lähteet voivat olla jopa tuntemattomia. Primaarilähteiden etsiminen on usein vaikeaa ja mahdotonta, joten luottamus laitetaan kirjoihin jotka on arvioitu hyviksi kirjoiksi alan asiantuntijoiden toimesta. Näin ollen lähdekritiikki tiivistyy esimerkiksi nyrkkisäännöksi jonka kuulun hoitoalan puolella käytetyksi ; "Käyttäkää lähteitä, mutta harkinnalla. Käyttäkää maalaisjärkeä - älkääkä lainatko mitään Tohtoritolosia." Yllättävän monelle koko lähdekritiikin idea hämärtyy tässä prosessissa. Lähde muuttuu usein auktoriteetiksi ja riittää että "on kirjoitettu".

Primaarilähteen käyttämisen varmistamisessa on kuitenkin perushenkenä se, että väitteiden oikeellisuus on periaatteessa mahdollista tarkistaa. Tämä voi tarkoittaa sitä että aina ei ole edes tarpeen mennä primaarilähteelle asti ; Usein riittääkin että saadaan riittävä luotettavuustaso. Jokin taso, jossa kriittinen vastarannankiiski voi esimerkiksi rakentaa koejärjestelmän ja testata että toteutuuko väitetty lopputulos. ; Useimmiten tämä periaatteessa riittää. (Esimerkiksi periaatteessa minä voisin rakentaa hiukkaskiihdyttimen ja tehdä toistoja joistain kokeista. Paitsi että minulla ei ole rahaa. Tämä ei tieteen kannalta oikeastaan ole lähteen ongelma vaan minun lompakkoni ongelma.)

Valitettavasti moni on etääntynyt siitä ajatuksesta että lähdekritiikki on tarkistamisen väylä. Se on jostain syystä muuttunut monien silmissä pelkäksi lausunnon auktoritarisoimiseksi. Kun joku on sanonut jotain, se on yht'äkkiä parempi lausunto kuin jos itse sanoisit niin. (Paitsi jos olet tarpeeksi kuuluisa ja fanitettu.) Se on sama kuin jos joku viittasi historiassa nasaaliäänellä sormi ylöspäin vispaten että "ON KIRJOITETTU!"

Siksi kun "nyökkäilijä" mainitsee nimiä jotka ovat sanoneet asioita he käytännössä harjoittavat name droppingia jolla he rakentavat auktoriteettiin vetoamista. Heillä ei ole lähdekritiikkiä, heillä on pelkästään lähteitä. Valitettavasti edes ammattikorkeakoulussa ei ratkaise pelkkä lähdelistan pituus, vaan tarvitaan lisäksi hyviä lähteitä ja olennaisia lähteitä ja varmoja lähteitä. Sekä ennen kaikkea niiden hyvää käsittelyä.

Ilman omaa arvioivaa ja  luovaa panosta ei ole (a) ammattitaitoista (b) filosofista (c) rationaaliseen keskustleluun perustuvaa asioiden punnitsemista joita taas vaaditaan aitoon keskustelemiseen asioista. Ilman tätä lausunto on korvattavissa äänitallenteella jossa äänitetään suoraa sitä heidän lähdettään. Näissä taas on sellainen hyvä puoli, että ne eivät nuku, niitä voi ladata nettiin jossa tuhannet voivat kuunnella niitä. Eikä taustalla pyörivä YouTuben -videoformaatteja pyörittävä algoritmi yritä napata itselleen kunniaa taitavuudestaan keskustelussa tai näe että hänellä olisi suuresti roolia tai merkitystä osallistumisessa. Ja vaadi että häntä pitää kunnioittaa ja kuunnella. YouTube -videoissa on play, paussi, ja sivun sulkeminen jotka takaavat sen että voit kuunnella juuri sen mitä haluat milloin haluat ja missä haluat.

On epäselvää selviäisikö ihmisnyökkäilijän uskontokeskustelu "Turingin testissä". On epäselvää voitaisiinko heidät korvata jollain puppulausegeneraattorin kaltaisella taktisia lauseita täyteen kopioiduilla algoritmeilla jotka reagoivat lähinnä joihinkin asiasanoihin osaamatta ollenkaan arvioida sitä konteksia jossa nämä asiasanat on esitetty.

Pieni ajatus ; Sanalliset tehtävät

Muistan kouluaikojeni matematiikan kokeista sen, että hyvin moni jännitti erityisesti sanallisia tehtäviä. Moni kun ajatteli että matematiikka jossa vain opetellaan kaavat on helpompaa kuin tilanne josta pitäisi osata eriyttää mitä kaavaa pitää soveltaa, etsiä sen kannalta oleelliset numerot oikein ja laskea vasta sitten. ; Itse en jännittänyt sanallisia, koska minulle vaikeinta oli opetella ne itse kaavat. Soveltamistehtävät sen sijaan olivat sellaisia että niistä sai pienellä miettimisellä irti sen tehtävän. Ja kun soveltaminen nähtiin vaikeampana, oli koetehtävätkin tietysti rakenteeltaan hieman muita helpompia.

Aikuisena sitten olen ihmtellyt kuinka ihmsiet menettävät sanallisten tehtävien kammonsa ; Heistä tulee jotenkin enemmän minun kaltaisiani. He pelkäävät enemmän kaavoja kuin soveltamista. Tämä on tietysti huvittavaa koska soveltaminen on aina mutkikkaampaa koska pitää keksiä mitä käyttää ja mikä on oleellista. Ja maailma ei tunne "tehtävänhelpotusjärjestelmää" joka kokeissa oli mukana.

Kuitenkin skeptikkona ei voi lakata ihmettelemästä sitä, miten ihmisiltä löytyy varmoja tiedettä koskevia kannantotoja. Niiden takana oleva tiede kun on soveltavaa, se käsittelee kaavoja. Soveltamisen oikeutus taas saadaan pohjimmiltaan käyttämällä kaavoja joita ihmiset itsessään esilläollessa usein kavahtavat. Hyvin monet ihmiset eivät kuitenkaan pelästy tekemästä kannanottoja tieteen teorioissa vaikka he pitäytyvätkin tekemästä kannanottoja niissä kaavoissa.

Kenties näin tapahtuu siksi että heille ei ole muistettu kertoa, että kaikki luonnontiedekannanotot ovat karkeasti ottaen juuri niitä koulussa kammottavia "sanallisia tehtäviä". Näissä "en osaa kaavoja mutta teen tiukkoja kannanottoja sanallisiin tehtäviin jotka soveltavat näitä kaavoja" -henkisissä arvioinneissa tyypillistä onkin se, että lähdettä käytetään usein argumentin korvikkeena. Kun ei haluta sanoa "kun minä sanon niin" niin sanotaan helposti "joku toinen sanoo niin". Tämä ei tietysti ole argumentatiivisesti yhtään sen parempi, jos ei voida perustella miksi tämä "joku toinen" on ehdottomasti parempi. Tässä auttaa yhtenä painoarvona vaikka tieteen vertaisarviointijärjestelmään luottamista. Ilman tätä joudutaan käytännössä joko laskemaan tai tekemään henkilökulttia.

Siksi tosiasiassa "sanallisia tehtäviä" ei suinkaan opita tekemään, eli matematiikan soveltaminen ei parane. Päin vastoin matematiikastakin usein unohdetaan sitä mikä koulussa on opittu. (Kadulla ei moni ihminen osaisi geometriaa jos vaan kysyisit.) Sen sijaan mikä tapahtuu on dunning-krugerin efektin realisoituminen. Se, että soveltamistaidottomuus menee ikään kuin uusiin sfääreihin. Ei enää tajuta että kyseessä on sanallinen tehtävä, joten ei kyetä näkemään omaa heikkoutta asiaan. ; Tässä onkin sitten aika surullinen sävy. Kun ei osata laskea, mutta on tiukka mielipide, onkin helppoa vain heittää koko sanallinen tehtävä viemäriin ja vain ottaa joku joka sanoo jotain mikä hivelee omaa maailmankuvaa ja sitten tehdä tämän lähteen erehtymättömyydestä dogma.

Tarina syyllisyydestä.

Katselin televisiosta ohjelmaa talouskriisistä. Sen takana oli erikoisia rakennelmia;
1: Esimerkiksi asuntojen kohdalla oli kysymys klassisesta pyramidihuijauksesta. Lainaa myönnettiin, jolloin ihmiset saivat asunnon jossa heillä ei ollut omaa rahaa kiinni. Lainoja niputettiin ja laitettiin pörssiin. Tilanne rakennettiin sellaiseksi että riskin ottaessa voitot olivat sijoittajan, mutta sijoittajalla ei ollut riskiä. Sijoittajat yhdistivät suuret voitot pieniin riskeihin. Riskit joutuivat vain muiden maksettavaksi. Asuntojen hinnat tietysti nousivat valtavasti, koska tarjoukset olivat isompia. Pankit vain vastasivat velkavipua kasvattamalla, jolloin tätä voitiin tehdä enemmän. Näin oikein kukaan ei maksanut konkreettisesti niistä taloista. Lopputulos oli se että isot riskit yhdistyivät yhä isoihin tappioihin. Samanaikaisesti riskejä naamioitiin ja kätkettiin arviointilaitoksilla. Ne antoivat konkurssiin menneillekin toimijoille "luotettavien" ja "hyvien" osakkeiden arvioita.
2: Vakuutuksien pörssittämisessä taas kävi niin että saman talon voi tavallaan vakuuttaa moneen kertaan monen eri toimijan kautta. Tämä on toki mukavaa jos mitään ei tapahdu. Talon palettua isku sitten vain onkin moninkertainen. Tämä taas on Nassim Talebin "Musta joutsen" -kirjassakin esitelty ilmiö ; Kasinot tietävät että koko kassan tyhjentäminen onnistuu jos panoksille ei aseteta ylärajaa ; Niputtaminen johti siihen että ylärajaa ei ollut ja jos lompakko loppui niin velkavipu mahdollisti sen, että yläraja ei tässäkään paukkunut. Talebin mukaan klassinen perinteinen todennäköisyyskuva ei tätä mahdollisuutta tuo helposti esiin, mutta se on silti huomionarvoinen, koska se muuttaa koko panostamisen ja pelaamisen luonteen ; Useaan kertaan voittaminen on tapahtumien todennäköisyyksien kertomista keskenään. Niputtamalla kaikki yhteen peliin syntyy tilanne jossa isot tappiot kasinollekin kasvavat ; Onhan tässä enemmän kiinni yhdessä pelissä. Kasinot ovatkin tienneet tämän, kantapään kautta. Ja siksi panoskatot ovat vakiotavaraa.

Talokuplan aikana moni käytti tilannetta hyväkseen ja osti talon johon heillä ei ollut mitään sidoksia koska omaa rahaa ei ollut kiinni. Ja niille jotka eivät tätä itse keksineet, itse presidentti Bush kertoi että tämä on hyväksi USA:n taloudelle ja osoitus siitä miten hyvin maalla menee. Näin moni osti lainalla hienon talon, jota heillä ei ollut kykyä maksaa. Eikä välttämättä haluakaan, kun uuden talon sai kivasti velkavivun ansiosta ilman sidoksia. Maksamatta jääminen ei maksanut mitään. Ja samanaikaisesti monet vakuuttivat juuri näitä lainoja koska ne oli niputettu yhteen ja ne olivat saaneet niitä luotettavaksi arviointeja. Näin moni vakuutus pinoutui ja näin oli likimain varmaa että epäluotettavuus toteutuu, eli "kasino joutui maksumieheksi" hyvin usein. Kokonaisuus tuotti lyhyen aikaa maksimaalisia voittoja 1% kaikista rikkaimmista. Tämän jälkeen yritykset menivät konkurssiin ja kansa kärsi. Hyötynyt 1% sai pitää jo lyhyen pyräyksen aikana koonneensa palkat ja optiot.
1: Tämä on malliesimerkki siitä miten käy kun luottaa näkymättömään käteen ja Nalle Wahlroosin rajoittamattomien ja minimaalisesti verottamattomien sikarikkaiden superhyväntekeväisyysmaailmaan. Niillä ei ole uskottavuuspohjaa. Haitat ovat suurempia kuin mitä hyväntekeväisyyteen laitetut miljoonat. Bill Gatesin kehuttu hyväntekeväisyys ei voinut estää taantumaa ja romahdusta. Ja jos systeemi toimisi, rajoitteista vapaa USA olisi näyttänyt utopian toteen. Dystopiaksi paljastui. Massimiesten tarinat on ymmärrettäviä koska he itse hyötyvät rahallisesti siitä että ihmiset uskovat näihin tarinoihin.

Suuret rahamiehet kertoivat että talojen hintoihin ei voi rakentua kuplaa ja että koskaan ennen talojen hinnat eivät ole maanlaajuisesti romahtaneet yhtäaikaisesti. Tosin tämä johtui siitä että ennen oli säätelyjärjestelmiä jotka estivät yllämainitut riskeillä ja lainoilla keinottelut. Systeemi oli olennaisilta osilta erilainen joten menneisyys ei ennustanut tulevaisuudesta oikein mitään.

Rakennetut tilanteet ovat sen verran tunnettuja "rahanimun ja tuhon kaavoja" että jokainen perusyleissivistynytkin ihminen liittää ne huijauksiin. Esimerkiksi pyramidihuijaus on tunnettu temppu aivan kuten ns. "nigerialaiskirjeetkin". Siksi voi olla vaikeaa ymmärtää miksi sitä ei ole huomattu. Yksi syy voi olla se, millä talouselämän pelurit selittivät asiaa; Että talouselämä on kompleksista. Jälkikäteen on helpompi huomata asioita. Nassim Taleb taas korostaisi vallitsevan taloustieteen huonoutta; Ennustukset ovat vääriä ja huonoja koska ne perustuvat pohjimmiltaan toimimattomiin konsepteihin. Dokumentissa taas epäiltiin että toiminta oli tavoitteellista. Tätä perusteltiin journalismissa ja poliisintyössä yleiseen keinoon. Eli rahan seuraamiseen ; Esimerkiksi taloustieteen professorit saivat palkkioita kehuvista teksteistä jotka kehuvat sitä rahoittajaa. Samoin riskien arvioinneista hyvistä yrityksistä sai suurempia palkkioita kuin huonoksi arvioiduista. Molemmista syntyy "oma lehmä ojassa" -tilanne, jossa hyvien arvioiden antaminen on kannattavaa koska siitä saa enemmän rahaa.

Dokumentin näkökulma rakentuu rikossarjoista tuttuun kaavaan "means, motive & opportunity". Eli tekijällä täytyy olla taidot ja kyvyt tehdä rikos, motiivi suorittaa teko ja mahdollisuus tehdä se. Rahamiehillä oli taatusti mahdollisuus suunnitella tämä, koska he olivat ajamassa rajoitteiden murtamista ja nykyisen systeemin rakentamista. Tai he vähintään käyttivät sitä hyväkseen. Raha taas toimii motiivina. Siksi heidän perustelunsa nojasivatkin kompetenssin kiistoon. He eivät osanneet ennakoida, eivät tienneet ja muuta vastaavaa kyvyttömyyden ilmaisua. Tämä voi toki ostaa heidät syyttömiksi. Mutta tämä näyttää toisaalta sen, että heidän tietotaidostaan ei varmasti kannata hirveästi maksaa mitään. Talousteoria näyttääkin olevan laitos jossa inkompetenssilla pääsee miljardiomistukseen ilman kykyä ja näkemystä. Tai sitten huijaamalla, jos se tuntuu todennäköisemmältä.

Taloustieteen kohdalla ihmisillä kuitenki näyttää olevan kykyä lähdekritiikkiin. He kykenevät ymmärtämään miksi pankkiirit ovat joko huijareita tai typeryksiä. (Jälkimmäistä jos ovat tosi tosi tosi hövelillä päällä. Tai koska he haluavat sanoa vain asioita jotka menevät lakituvassa asti läpi.) Kuitenkin pseudotieteiden kohdalla vastaavat järkeilyt tuntuvat katoavan.

Etenkin vaihtoehtohoidoissa mukana pyörii usein raha. Enkä tarkoita edes ylihintaisen veden myymistä homeopatiana. Vaan konsultointia. Raha pyörii tuotevalmistamisessa ja homeopaattien kouluttamisessa. Homeopaatti ei tienaa hirveästi, mutta se joka kouluttaa homeopaatteja ja konsultoi heitä sen sijaan tienaa paljon enemmän. On selvää että heillä on "oma lehmä ojassa". Normi homeopatiasta kuullut tai homeopaatiksi itseään kouluttava ei kuitenkaan helposti näe tätä. He näkevät vain pyyteettömiä pienituloisia homeopatiatuotteiden myyjiä. "Oma lehmä" nähdään homeopaattien piirissä kuitenkin helposti normitieteessä. Itse asiassa näiden "huijareiden paljastamisessa" tulee se viattomuuden leima jolla huomio siirretään pois siitä että homeopatiassakin on mukana taloudellisia intressejä.

Kreationismissa intressit ovat luonnollisesti ideologisia ja uskonnollisia. Eivät siis yhtä rahaan sidottuja. Näitä omia lehmiä on jostain syystä erityisen vaikea huomata. Kenties siksi että he syyttävät "evolutionisteja" siitä että he käyttävät tutkijanvaltaansa väärin.
1: Toki sielläkin jokainen menestyvä kreationisti kirjoittaa kirjan jota myy kaikille kaduntallaajille, yleensä hinnoilla joissa tuntuu olevan rasittavan paljon "pseudolisää" ; Verrattuna oikeisiin tiedekirjoihin kaupoissa hinnat ovat kaksin-kolminkertaisia. Syynä tähän on tosin yleensä pienemmät painosmäärät. Painokulut on peitettävä, joten tässä on käytännön syy, ei ahneus. Motiivi ei usein ole raha vaan ideologia itsessään.

Pseudotieteiden moitteet tuovat esiin toisenkin puolen. Tieteensosiologinen rakenne mukaantuotuna tieteilijät ovat tyyppejä jotka saavat palkkaa tuloksistaan. Vertaisarviointi saadaan muutettua sosiaaliseksi vallankäytöksi. Ja kun lääketieteessä on mukana raha, se on helppo tehdä kyseenalaiseksi. Evoluution kohdalla mukaan liitetään ajatus ateismin myymisestä, eli ideologisesta motiivista. Näin kaikki rakentavat tarinaa jossa ytimessä ovat keinot + motiivi + tilaisuus.

Tämä nostaa esiin sen, että pelkkä tieteensosiologinen lähdekritiikki ei helposti ole riittävää. Sillä saadaan aikaan epäilys, mutta lopullinen syyllisyys vaatii rankempia otteita. Näin TV -dokumenttikin onnistui vain herättämään epäilyksiä, mutta se ei onnistunut sitomaan tekijöitä suoranaiseen rikokseen. Teoreettiset konseptit (pyramidihuijaus ja kasinoiden panostusrajat) tosin paljastivat että kysymys on joko huijauksesta tai inkompetenssista. Tämänkin vaiheenpseudotieteilijät unohtavat. He eivät siksi pääse edes yhtä pitkälle kuin tämä TV -dokumentti. (Jonka taso ei vielä ihan riittänyt.) Ne eivät siis ole edes hyviä yrityksiä. Ne jäävät käytännössä vain narraation tasolle.

Lähdekritiikissä onkin siksi muistettava aina kaksi ääripäätä ; Sillä ei ole mitään väliä kuka sanoo, vaan mitä sanoo -ihanne on vastakkain "inkompetentin" ja "huijarin" kanssa. Periaatteessa oma lehmä ojassa tehty tutkimus voi olla ihan oikein tehty ja toimiva. Epäluottamus tutkimukseen tuleekin siitä, että onko tutkimus tehty valehdellen. Tässä on kaksi kohtaa ; Metodologia voi olla vajavaista, jolloin joitain asioita voi kätkeytyä. Huonosti tehtyä tutkimusta ei välttämättä tarvitse sisällöllisesti vääristää. Tulkinnat ovat vain liian heppoisesti vedettyjä "voi ollia". Tämän voi havaita konseptien tarkkailulla. Suora huijaus taas havaitaan toistettavuuden kriteerin kautta ; Jos toisistaan riippumattomat (eri tahojen rahoittamat) saavat samoja tuloksia, niin tulos on jo paljon epätodennäköisemmin valehtelua. (Vaaditaan salaliittoteoria jossa yhdessä päätetään miten kaikki valehtelevat. Salaliittoteorioiden taas on oltava isoja jotta ne voisivat toimia tässä. Ja laajat salaliitot jättävät jälkiä, joten näiden todistamisen pitäisi olla hyvinkin mahdollista.)

Toisin sanoen lähdekritiikki itsessään ei riitä. Mukaan on otettava myös tieteenfilosofian apuvälineet. Rikoksien selvittämisessä ihmisillä onkin kokonaisuuden katsomisen hallinta yllättävän hyvin näpeissä. Ilmeisesti poliisisarjat ovat opettaneet että sekä ihmisten motiivien arvelu että rikospaikalle jääneet konkreettiset tieteelliset evidenssit on otettava huomioon yhdessä. Vain näin saadaan hyvät tulokset ; Rikospaikalle tarkoituksella tiputetut harhaanjohdatukset vaativat sosiologiaa, mutta toisaalta jos tekijää ei voida sitoa rikospaikkaan vaikka DNA -evidenssillä, on hänen syylliseksi todistamisensa hyvinkin vaikeutunutta. "Ikävä tyyppi jolla on murhafantasia" ei ole vielä sama asia kuin syyllinen ja rikollinen. Sillä usein teko jää fantasian asteelle. Kokonaisuus nivoutuukin yhteen ja synnyttää käsiteverkoston.

Ilman kokonaisuutta saadaan vain "hyviä yrityksiä" - tai sitten ei edes niitä. ~ Tieteenfilosofia yksinään voi paljastaa että tulos on väärä, mutta ei onko tekijä huijari vai erehtynyt. Tieteensosiologia itsessään ei paljasta muuta kuin että tyyppi voi olla muutakin kuin täysin rehellinen mutta ei suoraan paljastaa että hän todella on epärehellinen huijari.

Jos ihmisten rikossarjantöllötystaitosetti saataisiin jotenkin siirrettyä pseudotieteiden arviointiin ja yleiseen skeptisyyteen, ei skeptikoilla olisi mitään hätää. Jostain syystä ihmisten taidot näyttävät kuitenkin olevan tilannespesifejä. Ja se, mikä saa ihmisen epäilemään "massimiehiä" kusettajiksi saa heidät nielemään esimerkiksi homeopatiapillerit sellaisenaan.

Merkitsemisen ihmeelliset hyödyt

Tieteellisessä kirjoittamisessa käytetyt metodit kirjataan ylös usein yllättävänkin tarkasti. Tämä voi sinällään olla yllättävää, koska peruskäsitteet ja perusmetodit on itse asiassa opiskeltu siinä vaiheessa kun ollaan tiedemiehiä, jotka taas ovat tietellisen tutkimuksen kirjoittamisen yleisö.(Popularisoinnit ovat yksinkertaistuksia joita ei tehdä tiedemiehille vaan maallikoille. Tämä yleisöero muuttaa sen mitä kirjoitetaan, yleisöllä on siis valtava voima käytettyyn retoriikkaan.)

Joskus tarkkuus tuntuu jopa väsyttävältä. Tuntuu houkuttelevalta vain katsoa mikä on tutkimuksen aihe, katsoa karkeasti perussysteemi, ohittaa suurin osa mekaanisesta ohjeistuksesta jonka reseptillä kokeen voi uusintaa. Ja lukea sitten johtopäätökset. Kuulemman mukaan moni ammattitutkija tekeekin näin, etenkin jos tarkoituksena on vain seurata alan kehitystä. He ovat lukeneet "kokeen rakennusohjeet" niin usein että heidän ei tarvitse panostaa siihen osioon hirmuisesti.

Kuitenkin tarkkuus on periaatteessa hyödyllinen, vaikka se kenties aliarvioikin yleisöä hieman. PZ. Myers nimittäin näytti miten erikoinen tilanne Intelligent Designin eräässä projektissa oli käynyt. Axe ja Gauger olivat ottaneet erään (toisten tekemän) tutkimuksen johon he tekivät metatutkimusta (tämä on tarpeeton kuvaus tottuneille, ID:läiset tekevät aina näin, eivät ilmeisesti vuosien supertieteensä kehittämisen jälkeenkään parempaan kykene).

Analyysissä oli vain yksi iso virhe. Se olisi toki osoitettavissa esiin normaalin tieteellisen keskustelun kauttakin. Virhe ei ole edes mutkikas tai vaikeatajuinen. Jos alakoululainen näkee että vaikka nobelistitiedemies laskisi 2+2=5 alakoululainen silti tietäisi että tässä supetiedemiesnobelisti teki laskuvirheen. Ja tätä asiantilaa ei muuta puheet vainosta. Mutta monesti asiat on helpompi huomata kun ne on kerrottu. Siksi vahingossa fiksukin voisi tehdä joskus pienen lipsahduksen.

Mutta jossain menee raja, jossa tämänlainen armeliaisuus ei ole enää mahdollinen. Itse asiassa on olemassa raja, jonka jälkeen tämänlaisen armeliaisuuden osoittaminen on idioottimaista idiotismin halaamista. Ei viisautta joka sietää typeryyttä vaan typeryyttä joka kannustaa typeryyteen vaikka tietää sen olevan typeryyttä.

Mutta oleellisemmalla tasolla esiinlaitto kertoo siitä miten koko keskustelu on itse asiassa käyty ennakkoon, jo ennen kuin Axen ja Gaugerin kirjoitusta oli edes alettu kirjoitettamaan. "The tactical error is that right there in the very first paragraph of their paper, Carroll, Ortlund, and Thornton point out the fallacy of what the creationists were doing." Koska meta-analysoituun tutkimukseen oli kirjattu tarkasti ylös se, mitä tehdään ja on lisäksi kerrottu enemmän ja kerrottu mitä tieteellisiä virheitä tällä on kierretty, johti siihen että viitattu paperi kumosi eksplisiittisesti paperille painettuna perustelujen kanssa täsmälleen sen, mitä kreationistit väittivät sen tarkoittavan ja kertoivat myös miksi näin on.

Ensin sitä voisi onnitella hyvin tehdystä tutkimuksesta, kun ennakkoon osaa huomata aukkoja joihin jotkut huonot lankeavat, on se jonkilaista viisautta. Mutta sitten tajuaa että tosiasiassa se, että tekstin esillelaiton jälkeen tähän samaan langetaan, se viittaa jo siihen että tämä huomio ei olekaan mikään tutkijoiden ansio. Vastakkain on jokin, jonka (1) tehtävänä on manipuloida ja valehdella niin että vaikka tutkimus suoraa näyttää että logiikka on huonoa, sitä käytetään silti koska luotetaan että ignorantti kansa nielee viitteitä tutkimatta asiantilan (2) analyysintekijät ovat niin inkompetentteja että heidän sisälukutaitonsa ei riitä tekstinymmärtämiseen ja neuroninsa eivät kykene suorittamaan edes yksinkertaista loogista implikaatiota, edes silloin kun siihen ohjataan kädestä pitäen tutkimuksen ensimmäisiin lauseisiin laittaen.

Ja koska se oli ensimmäisessä lausessa, se tarkoittaa sitä että jokainen joka on ottanut Intelligent Designin analyysin vakavasti ja tarkistanut lähteen ja logiikan ajatuksella, ovat taatusti huomanneet tämän asiantilan. Siksi voidaan sanoa että joka ikinen kreationistinen taho joka on kyseiseen Axen ja Gaugerin tuotokseen viitanneet, ovat joko inkompetentteja tai valehtelijoita. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ID :läisten omaa julkaisulaitosta "Bio-complexity", jonka he pistivät pystyyn, kun tiedemiesten vertaisarvioinnit eivät päästäneet heidän tutkimuksiaan läpi. He rakensivat siksi oman, joka hyväksyy ne joita tiedemiehet eivät. He pitävät tätä heidän omana vertaisarviointinaan, ja vähintään yhtä hyvänä kuin muidenkin tiedemiesten vertaisarviointia. (He ovat omien sanojensa mukaan visionäärejä ja uuden voittoisan paradigman esitaistelijoita, informaatiotieteen uusNewtoneita ja muutenkin hyviä veikkoja. Ja vaatimattomia ja nöyriä koska uskovat Jumalaan ja kaikkea. Siitä laatu.)

Tämä kyseinen Axen ja Gaugerin tutkimus oli läpäissyt vertaisarvioinnissa itsensä ID -guru Michael Behen seulan.
1: Tästä voimme päätellä miksi tiedemiesten tutkimuslaitokset eivät päästä ID -tutkimuksia läpi ; On selvää että tämänlaiset perusvirheet eivät mene luokkaan "hyvälaatuisia supertiedemiehiä vainotaan" vaan viittaavat siihen että "inkompetentti roska jätetään sinne minne kuuluu".
2: Tästä voimme päätellä miksi ID guru Michael Behen ID -tutkimukset eivät mene vertaisarvioinnissa läpi. Hän kenties osaa tehdä jotain muuta tutkimusta jossakin. Mutta tämä kyseinen aihe näyttää sumentavan hänen nerokkaan superälynsä oivalluskyvyn ja peruskiriittisyyden. Jopa lukutaidon.

Itse asiassa, olipa Axen ja Gaugerin tutkimuksia sitten kehunut kuka tahansa, näihin tahoihin kannattaa jatkossa soveltaa ns. tiukennettua lähdekritiikkiä. He eivät evidenlty osaa.

Pieni ajatus ; Full disclosure

Tietotekniikassa sanapari full disclosure kuvaa tilannetta, jossa järjestelmää pidetään muille avoimena. Näin ollen uskotaan että tietoturvaongelmat saadaan kehitettyä mahdollisimman hyviksi. Vastapuolella on esitetty näkemystä, että tässä annetaan arvokas salaisuus hakkereille, mutta tosiasiassa hakkerit ovat kuitenkin melkoisen hyviä kaivamaan tietoturvaongelmia itsekin esiin.
1: Ajatus on saanut kimmokkeita Claude Shannonilta, joka ei nojannut kryptografiassa ennen vallinneeseen salailumentaliteettiin. Shannonin mukaan on järjestelmiä joissa ei haittaa että "vihollinen tuntee ne". Eli tieto siitä, mitä salausmenetelmää on käytetty, ei tarkoita sitä että viesti voitaisiin purkaa. Shannon korosti sitä että vain avain ja mahdollisesti siihen liittyvä tai verrattava alkuluku tai satunnaisluku ovat salaisia. Salaisuus olisi siis enää "osittaista". Tämä oli varsin merkittävä ajatus. Tämä hypäys salausmenetelmiin ei kuitenkaan ole tämän jutun aihe. Tässä on kysymys vain tieteenfilosofiasta.

Avoin systeemin tarkastelu on tieteenfilosofisesti erittäin merkittävä asia. Sielläkin käytetään sanaparia full disclosure. Termi ei toki ole identtinen tietoturvallisuuskäsitteen kanssa. Mutta yllä olevalla analogialla voi olla asian käsitettävyyttä parantava vaikutus. Rakentamani aasinsilta samalta näyttävien (mutta sisällöltään hieman eriävien) termien kanssa toivottavasti kehittää ymmärrystä molempiin. Alkukankeutena aiheessa kun tuppaa olemaan se, että tieteenteossa arkijärjelle helpoin osuus on usein tutkimusprosessi itsessään. Ajatus logiikasta + kokeesta sopii jokaisen ihmsien mieleen. Tämä "Kriittinen tutkimus" on ideana se helposti tajuttava puoli. (Tosin esimeriksi logiikan kiemurat ja mittausjärjestelmien yksityiskohdat ovat opeteltavina asioina yllättävän työläitä. Mutta tausta -ajatus siitä miksi niitä käytetään ei vaadi erityistä selittämistä)

Kenties vaikeammin mieleentulevat piirteet ovat avoimuuteen ja julkisuuteen liittyviä. Voisihan sitä ajatella, että asia on luonnossa yhtä totta, riippumatta siitä, miten siihen liittyviä näkemyksiä levitetään. Kuitenkin avoimuus ja julkisuus liittyvät olennaisesti siihen, että tutkimuksesta yritetään tehdä mahdollisimman objektiivista. Taustalla on ajatus siitä että vääristyneitä näkemyksiä ja tulosten tulkintoja saadaan esiin ja karsintaan. Tätä kautta tieteenteossa onkin oelnnaista dokumentointi, joka jaetaan ja jota arvioidaan. Kun raportissa on metodologia, voi joku toinen, paitsi tarkistaa tutkimuksen logiikan rikkumattomuuden, eli katsoa että lopputulos on loogisesti pätevä, myös toistaa kokeen ja katsoa tapathuuko todellakin sen suuntaisia asioita kuin mitä tutkimuksessa väitetään. Kumpikaan näistä ei onnistuisi ilman julkisuutta.

Samalla kun asiat ovat avoimia, voidaan huomata että tieteessä tärkeää on myös se, että asioita päästään varmistelemaan laajemmin. Avoimuus ja julkisuus tarkoittaa sitä että joku voi jatkaa tutkimuksen ympäriltä ja testailla paitsi koetta itsessään, myös tutkia siihen liittyviä asioita. Tällöin voidaan puhua tutkimusohjelmasta. Tässä on hyvä huomata, että joku voi kasata ison kasan koottuja selityksiä, joita ei voida tutkia. Nämä eivät ole asioita jotka ovat julisen tarkastelun alla. Ne jäävät kauniimmillaan pelkästään ääneenlausutuiksi testaamattomiksi oletuksiksi ja mielipiteiksi asiasta, ne jäävät pohjimiltaan jonkinlaisiksi saivarteluiksi ja venkoiluiksi.