Näkemysten validoinnista ja joron jäljillä juoksemisesta

Katsoin elokuvan "The Good, the Bad, the Weird". Se on korealainen pseudowestern. (Alkuperäinen nimikin on "좋은 놈, 나쁜 놈, 이상한 놈"). Se viittaa rakenteeltaan hyvin paljon ns. spagettiwesterneihin. Ja suuri osa elokuvan vitseistä meneekin ohi jos ei ole lajityypin ystävä. (Esimerkiksi kun Weird lopussa kysyy Goodilta miksi hän joutuu kaivamaan, hän jatkaa "ainiin, siksi että jaamme voitot 60-40 kuten sovimme". Joka viittaa "Hyvät, Pahat ja Rumat" -elokuvan hirsipuusopimukseen että sen lapiokohtaukseen jossa oli kahdenlaisia ihmisiä. Elokuvassa on vastaavia alluusioita hirvittävän paljon. Ja tämän vuoksi pidinkin siitä. Arvostan alluusioita enemmän kuin moni. Ja lasken niiden huumoriarvon varaan enemmän kuin kenties pitäisi.)

Elokuva ei ole hirveän hyvä. Ei toki huonokaan. Sen perusrakenne on kuitenkin kiinnostava. Kaikki lähtee siitä kun Bad saa tehtäväkseen hankkia tietyn laukun. Weird sattuu ryöstämään tämän samaisen laukun ikään kuin sivutuotteena. Good taas metsästää rikollisia ja Badistä on suuri palkkio (ja Weirdistäkin pieni).

Kartta ei muutoin olisi kovin merkityksellinen. Mutta Weird tietää kartan olevan tärkeä koska muutenhan Bad ei häntä niin innolla jahtaisi. Bad taas tietää että koska hänen käskettiin ryöstää jotain ja tämä kiinnostaa jotakuta muutakin, kartan on oltava erityisen haluttava. Lopuksi, kun asiaan tulee poliittinenkin mutka, armeijatkin astuvat mukaan kuvioihin koska jos vastarintaliike saa kartan haltuunsa, se saa sen avulla hirveästi resursseja. Ja tälle mahdollisuudelle ei haluta antaa tilaa.

Loppujen lopuksi kaikki kuluttavat hirvittävästi resursseja kartan jahtaamiseen. Bad menettää koko rosvojoukkonsa. Armeija kuluttaa valtavasti resursseja. Loppukohtauksessa annetaan jopa tilaa sille että koko aarretta ei edes ole olemassa. Ja lopulta se paljastuu käytöstä poistetuksi öljylähteeksi. Eli hyödykkeeksi jota ei voi vain napata mukaan. Tämä taas ei ole sen tyylistä omaisuutta jota liikkuvaa elämää harrastava voisi kantaa mukanaan. Kulta ja raha ja vastaava olisivat käteviä. Mutta öljy pitäisi pumpata. Edes haaveissaan maltillinen Weird ei hyödy tämänlaisesta koska hän haaveilee maatilasta jossa hoitaa sikoja, lehmiä ja hevosia. (Ja jos häneltä kysytään että siinäkö todella kaikki, niin kertoo että okei, ei hän niin vaatimaton ole, ehkä tilalla on koiriakin.) Elokuva myös loppuu tavalla jossa jollain tasolla kaikki kuolevat pitkitetyssä meksikolaisessa shootoutissa jossa kaikki ampuvat kaikkia rei'ille ihan hirveitä määriä. (Kunnes aivan lopuksi Weird ja Good ovat elossa ja Good jahtaa Weirdiä. Koska "syyt".)

Kaiken kaikkiaan elokuva käsitteleekin sitä miten ihmiset validoivat mielipiteitään. Weird esimerkiksi iloitsee siitä että Bad jahtaa häntä koska ilman tätä hän ei voisi olla varma että kartan merkitsemässä paikassa todella on jotain. (Hänellä on siitä vain hyvin vähän tietoja koska se on kirjoitettu venäjäksi jota hän ei osaa. Hän saa tulkattua siitä muutamia sanoja, taholta joka osaa vain niukasti venäjää.) Bad luottaa samoin pankinjohtajan tärkeyteen ja toimeksiantajansa omistamiin tietoihin. Tietoihin joiden tarkkaa sisältöä hän ei tunne.

Samanlainen järjestelmä on tietenkin tuttu kaikille. Me teemme arjessa päätelmiä vajavaisin tiedoin ja todistein. Luotamme ja levitämme juoruja. Perustamme uskontoja tai liitymme sellaisiin. Koska aarre tarjoaa unelmia tai oikeastaan unelmien täyttymistä. Tai ne ovat sisällöltään sellaisia että ei ole ikää kuin varaa ohittaa sitä mahdollisuutta että jos ne olisivatkin oikeassa kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Ja niin kauan kuin näin on, ei voida olla varmoja siitä että kaikki tuhlaavat resursseja joron jäljille. Ja että voittajakin menettää niin paljon että on voittonsa jälkeen huonommalla tolalla kuin ennen koko härdellin aloittamista. (Puhumattakaan niistä jotka panostavat, pelaavat ja häviävät. Eli kaikki muut kuin voittajat.)

"Firefly" ja yhteiskuntajärjestys

Joss Whedonin "Firefly" -sarja on niitä harvoja scifisarjoja joita olen kiinnostuksella seurannut. Syynä on varmasti se, että se ei teknisesti ottaen ole avaruusoopperaa jota "Babylon 5" tai "Star Trek" tarjoavat. Se on lähempänä westerniä.

Sarjaa pintapuolisestikin tarkastellen huomaa että sarjassa on mielenkiintoinen joukko ihmisiä. Lisäksi siinä näyttää olevan jonkinlainen kiinnostus rotujenvälisiin avioliittoihin ; Kapteenilla on vipinää itämaalaistyylisen kurtisaanin kanssa. Arjalaisen vaalea lentäjä taas kimppaa tummahipiäisen amatsonin kanssa. Mutta ennen kaikkea alusta yhdistää kapinamielisyys Allianssia kohtaan. Yhteiskunnasta kerrotaan sen verran että takana on ollut "sisällissota" joka on kattanut monia planeettoja. Kapinalliset ovat hävinneet joten kyseessä on ollut sota jonka lopputuloksena on suuri Allianssi. Sota on ollut "geopoliittisesti" yhdistävä sota jossa on estetty fragmentoituminen.

Mutta tällä kaikella on erikoisenpi puoli. Whedon on nimittäin kertonut saaneensa inspiraatiota sarjaan montaa eri kautta. Ja kuin sivulauseessa mukaan on livahtanut kirjoja joissa käsitellään Amerikan Yhdysvaltojen sisällissotaa. Eikä mistä tahansa näkökulmasta. Etelävaltiolaisten näkökulmasta. Western sopii tähän ajankohtaan ja näkökulmaan paremmin kuin hyvin.

Modernin ajan patriootti ajattelee hyvin usein vapautta hyvin samalla tavalla kuin mitä Whedon sarjassaan esittää. Jäsenet ovat mielipiteiltään auktoriteetinvastaisia. He eivät luota keskushallintoon vaan haluavat ajaa omia asioitaan paikallisesti. Ilman että jokin allianssi puuttuu asiaan. Tässä kulmassa helposti unohtuu ketkä muut olivat tämänlaisella asenteella liikenteessä. Etelävaltiolaiset. Orjuusajatus on melko monelle vastenmielinen. Ja siksi pohjoisvaltiolaisuus on monille tärkeä osa Amerikkalaisuutta.

"Firefly" on kuitenkin ovela sarja. Sitä katsova voi itse asiassa nähdä että sankarit ovat hauskoja tyyppejä. Mutta että itse asiassa he eivät ole objektiivisia raportoijia. Heidän näkökulmansa on biasoitunut. Peräti tavalla jossa sivustakatsoja voi nähdä että se ei oikeastaan vastaa tapahtumia kovinkaan hyvin. Tätä ei tietenkään yllätä. Joukko koostuu rikollisista. Joista monet ovat veteraaneja jotka ovat olleet hävinneiden puolella. Ja tämä näkökulma saa heidät ohittamaan, kerran toisensa jälkeen, sen mitä sarjasta voidaan nähdä.

Useimmiten ongelmia ei ole Allianssin kanssa. Allianssilla on suuria aluksia. Niissä uhataan korkeintaan vankeudella. Niissä epäiltyjä haastatellaan ja kuulustellaan ennen tuomitsemista. Paikallishallinnollisilla alueilla ongelmia on sen sijaan koko ajan. Milloin omenaa kuoriva rikollispomo yrittää leikata itsensä irti diilistä tuliasevoimalla vain muutaman dollarin tähden. Ja milloin ruoka-aarre yritetään varastaa ostotilanteessa kaunaisen harpun kostajan toimesta heti perään. Milloin paikallinen hullu kiduttaja leikkelee miehistön jäsenistä irti korvallisen dollareita. Ja olipa kerran -planeetalla kidnapataan ihmisiä ja yritetään polttaa lääkärin hullu sisar noitana roviolla. Ja jos mitään tämänlaista ei ole, paikallinen rikas hankkii laseraseita ja yrittää ampua ison kasan huoria hengitä vain muutaman äpärän tähden. Muuna aikana sitten vaihtoehtoina on tulla hirtetyksi korkealle tai olla nopea tai kuollut kun kaksintaistellaan kuka on nopein miekan vetäjä.

Nämä kaikki ongelmat eivät ole pahaa allianssia. Nämä kaikki mainitut ovat pahoja paikallishallittuja yhteisöitä joissa on yksi feodaalityylinen herra. (Tarkemmalla katsomisella Allianssiplaneetoilla ongelmia tuottaa suuryritys. Siniset kädet eivät ole Allianssia vaan edustavat Allianssin valtakunnassa suuresti mainostavaa ja myyvää suuryritystä.) On melko ilmiselvää että Whedon on tehnyt tämän tahallaan. Tässä maailmassa valtatyhjiö täyttyy. Ja jos sitä ei hoideta huonosti toimivalla kylmällä, mekaanisella ja joustamattomalla etatismilla se hoidetaan julmalla paikallisdiktatuurilla. Ja jotenkin maailma näyttää oikaesti toimivan näin.

Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda

"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

Kuinka ei ole relevanttia määritellä tietokonepelejä "lineaarisiksi" ja "hiekkalaatikkopeleiksi"?

Ensimmäiset pelit joista olin tietoinen olivat hyvin vahvasti ns. lineaarisia pelejä. Sellaisia kuin "Super Mariot", joissa kentät olivat suoraviivaisia vasemmalta oikealle eteneviä ja joissa oli kentät numerojärjestyksessä. Tai "Bubble bobblen" kaltaisia joissa läpäistiin kenttä ja päästiin seuraavaan. Ja ne olivat siistejä.

Sittemmin tutustuin myös sen tyylisiin peleihin kuin "The Legend of Zelda". Peli oli itse asiassa ilmestynyt jo 1986, joten tämä peli oli teknisesti ilmestynyt ennen kuin olin koskenut ainoaankaan tietokonepeliin, mutta tutustuin niihin vasta tätä roimasti myöhemmin. Sen spesiaalina oli avoin maailma jossa ei ollut kovinkaan paljoa määrättyä. Sen linnatkin oli suunniteltu siten, että kenttiä saattoi käydä lähes missä järjestyksessä tahansa. (Vapausasteisuuden tälle asteelle ei olla sitten palattu myöhemmissä Zelda -peleissä.) Ero tuntui hyvin oleelliselta. Ja nykyaikana ei-lineaariset "hiekkalaatikkopelit" ovat valtavan suosittuja. Sellaiset pelit kuin "Skyrim", "Assassins Creed", "Red Dead Redemption" ja vastaavat kuuluvat omiinkin suosikkeihini.

"Red Dead Redemptionin" pelaaminen oli tässä suhteen jokseenkin silmiäavaava kokemus. Sillä olen aiemmin pelannut "Outlaws" -nimistä peliä joka on hyvin samantapainen 3D -maailmassa tapahtuva länkkäriammuskelu. Mutta "Outlaws" oli vahvemmin sidoksissa lineaarisiin peleihin. Siinä oli erilaisia lainsuojattomia joita sitten sai metsästää jossain määrin vapaaseen tahtiin ja tämä avasi kenttäksi tuon kyseisen lainsuojattoman lymypaikan, joka oli sitten suoritettava.

Kun sitten mietin mikä on se kaikista suurin ero "Red Dead Redemptionin" ja "Outlawsin" välillä, päädyin jokseenkin siihen että "Outlaws" päästää tehtävän ratkaisun jälkeen suoraan seuraavaan tehtävään. Kun taas "Red Dead Redemptionissa" on kuljettava tehtävien välillä. Kun suoritat vaarallisen haasteen, joudut kulkemaan hyvässä lykyssä puolen Meksikon läpi päästäksesi seuraavaan. Ja tässä välissä on random encountereita, yleensä paljon.

Toki tässä oli muitakin eroja, kuten grafiikan hienous ja tarinan pituus ja sen yksityiskohdat. Mutta nämä ovat enemmänkin periaatteellisia eroja jotka johtuvat teknologian kehittymisestä. "Red Dead Redemptionin" juoni on itse asiassa yllättävän lineaarinen ; Sinulla on tietyt juonta edistävät tehtävät jotka on tehtävä jotta pääsee eteenpäin. Nämä ilmenevät peräti klustereina, jossa esiin putkahtaa muutama. Ja nämä saa sitten tehdä haluamassaan järjestyksessä. Ja kun kaikki ne on tehty, avautuu seuraava klusteri. Vapaus on tältä osin melko mitätöntä. ; Tämän ns. "pääjuonitason" lisäksi on tietysti sivutehtäviä joilla on usein jokin sisäinen juoni. Nämä ovat kuitenkin siitä erikoisia että niillä ei ole oikein mitään vaikutusta itse päätarinaan. Ja niitä koskeva vapaus onkin enemmän sitä muotoa että ne saa tehdä jos haluaa, mutta pakko ei ole.
1: Ja tämän lisäksi on satunnaisia tapahtumia joihin voi ottaa osaa, mutta joiden merkitys on korkeintaan muutama piste fame -mittariin. Niitä ei edes lasketa sivutehtäviksi eikä niihin liity varsinaista tarinankerrontaosuutta. Ammut rosvot ja uhreja ja rosvoja katsellessa joku joko jää tai ei jää henkiin. Ilman että oikeastaan mikään maailmassa muuttuu tämän lopputuleman seurauksena. Pelastetut uhrit eivät palaa kiittämään eivätkä pakoon päässeet konnat palaa kostamaan.

Tämä tiivisti mieleeni sen tyylisen ajatuksen, että tarinankerronnallisuus on itse asiassa hiekkalaatikkopeleissä täsmälleen yhtä kahlittua kuin lineaarisissakin peleissä. Niissä on toki tarina, usein ihan hienokin. Mutta tämä tarina on itse asiassa pääasiallisesti sen tyylinen että se on hyvin lähellä elokuvaa. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä että tarinankerronnassa ei ole oikein opittu käyttämään hyväkseen tietokonepelien erikoisluonnetta. Ja tämä johtaa syviin ongelmiin.

Itse asiassa näkisinkin että hiekkalaatikkopelien vahvuus on niiden tarjoama vahva immersio. On helppoa kokea ja liikkua kun kokemusta häiritseviä "kohtauksia" ei ole. (Maailman tapahtumat eivät "katkea" kun tehtävä suoritetaan.) Niiden syvä heikkous on sitten se, että ne ovat täynnä niitä piirteitä jotka lineaarisissa peleissä todettaisiin "hemmetin typeriksi ratkaisuiksi". Tietokonepelien tarinankerronnassa syviä ongelmia on se, että usein tarinaa johdetaan eteenpäin siten, että väliin asetetaan täysin keinotekoisen oloisia tehtäviä. Esimerkiksi jos tarinan pääjuoni vaatii että saat jonkin esineen, tämän esineen valmistaja sitten vaatii sinua pelastamaan kissoja tai juoksemaan hänelle esineitä jostain muualta. Ja kun olet suorittanut tämän kasan näitä sivutehtäviä on itse asiassa vaikeaa muistaa miksi ihmeessä tätä esinettä haluttiin in first place. Tehtävät ovat tapahtumia, eivät jotain jotka varsinaisesti edistäisivät juonta.
Nähdäkseni oma lempipelisarjani "Assassins Creed" tarjoaa tästä maksimaalisen hyvät esimerkit. Niissä pelaaminen on hienoa ja niissä on mielenkiintoiset tarinat. Mutta ne ovat epäonnistuneet tarinankerronnan tietokonepelillistämisessä. "AC3" joka sijoittui yhdysvaltain sisällissotaan oli hyvin kirjanomainen peli jossa oli minimaalisesti häiriöelementtejä. Tarinaa oli helppo seurata, mutta itse pelaamisesta jäi uupumaan jotain. Se on ikään kuin äärilineaarinen peli jossa on hyvin näennäinen kartta jossa voi siirtyä melko vapaasti paikasta toiseen. Näin tarina ei sisällä hiekkalaatikkopelaamiseen yhdistettävää vapauden tunnetta. Ja tämä on selvä haitta. Siitä huolimatta että tarina oli itsenään mielenkiintoinen ja hyvin suunniteltu. "AC4", joka taas sijoittui merirosvojen maailmaan, teki toisen ääripään virheen. Sen pääjuoni on melko tiivis ja siinä on paljon hahmoja. Mutta maailma on täynnä tähän pääjuoneen vaikuttamattomia sivutehtäviä ja pieniä paikkoja. Ja tämän takia on käytännössä mahdotonta ensimmäisellä kerralla muistaa edes tarinan oleellisia hahmoja, saati että muistettaisiin mitä he edustavat ja tekevät ja miksi heidän kanssaan nyt pitikin olla liitossa tai vihoissa.

Toki monissa hiekkalaatikkopeleissä on yritetty murtaa tarinan lineaarisuutta. Yleisin keino tähän on se, että rakennetaan vaihtoehtoisia loppuja. "Skyrim" on hyvä esimerkki siitä miten pääjuoni ei oikeastaan tunnu pääjuonelta koska maailma on käytännössä täynnä tekemistä. Monien tehtävien sisältämät valinnat ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta triviaaleja. Joten ne ovat enemmän pieniä maailman sisällä olevia tarinoita, kuin joitain joilla olisi oikeasti vaikutusta maailmaan ja siihen mitä siinä tapahtuu. 

Ja asia on tässä kohden vielä huolestuttavampi : "Skyrimin" maailman vapauden puute ilmenee vahvasti heti jos on "kompletitionisti", eli jos pelaa pelejä siten että haluaa suorittaa mahdollisimman paljon tehtäviä. Tällöin paljastuu varsin helposti se, että peli on täynnä tehtäviä joiden ainut vapaus on siinä että ne saa joko suorittaa tai jättää suorittamatta. Ja jäljelle jää tämän jälkeen vain muutama tehtävä joissa on oikeasti mahdollisuus valita suuremman linjan asioista. Kompletitionisti, jolla ei siis ole sisäistä vapautta jättää sivutehtäviä tekemättä kokee tämänlaisen maailman aina hyvin samanlaisena. Muille kaikkien nyanssien näkeminen voi toki vaatia useamman läpipeluukerran.
1: Itselleni ongelma ei ole niin suuri, koska pelaan tarinoita läpi. Tosin koska olen huono pelaaja, joudun hankkimaan hahmoille kaikkia mahdollisia etuja, joten olen hyvin pitkälti kompletitionisti joka jättää ne pääjuonen viimeistä tilannetta vaikeammat sivutehtävät tekemättä. Ihan sen takia että munchaaminen on välttämättömyys.

"Skyrim" paljastaakin että hiekkalaatikkopelejen ongelma on tavallaan siinä että ne liiaksikin simuloivat elämää. (Joskin äärimmäisen väkivaltaista ja murhanhimoista sellaista.) Oikeassakaan maailmassa kaikilla teoilla ei ole suurisuuntaisia vaikutuksia lopputulokseen. Tämäkin luultavasti parantaa immersiota, mutta se samalla myös latistaa tarinat. On tavallaan erikoista että suurisuuntaisten muutosten tekeminen tapahtumiin ei näytä olevan vallalla edes niissä peleissä joissa on hiekkalaatikkorakenne ja vaihtoehtoiset lopetukset. Näissäkin tehdään samoja tehtäviä joissa sitten päätetään hieman eri tavalla. Muutokset koskevat demoja.

Olisi kuitenkin ihan mielenkiintoista törmätä sellaisiin peleihin jotka muistuttaisivat niitä vanhoja "luo oma tarinasi" -kirjoja. Niitä joissa sai valita "hyppääkö sivulle 15 vai 37". Ja joissa jokainen vaihto johti aivan erinäköiseen jatkovalintaan ja lopputuloksena maailmakaan ei näyttänyt samalta. (Esimerkiksi meriseikkailussa yhdessä linjassa saattoi olla avaruusolentoja ja toisessa haita.) Tämänlaisessa ratkaisumallissa jokainen valinta vaikuttaisi tarinaan ja tätä kautta voitaisiin luoda hyvinkin mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Ne innostaisivat - etenkin sen jälkeen kun on hämmästellyt monissa peleissä olevaa välidemomaista luonnetta, jossa välidemoa välistä keskeytetään jotta pelaaja painaisi jotain nappia jotta demo jatkuisi. (Tätä ilmeisesti tehdään koska kyseessä on peli. Jos haluan tehdä tämänlaista ostan huonosti toimivan DVD -soittimen joka menee automaattisesti pauselle satunnaisin väliajoin. Että paina taas playta. Ei se ole interaktiivisuuden lisäämistä vaan sitä että DVD -soittimessa on vika.)

Vilpi

"Mielenkiintoisesti nyt ollaan tilanteessa, jossa viestin esittäjä merkitsee enemmän kuin viestin sisältö. Sosiaalinen media – myös blogit – on erikoisasemassa. Uskottavuuden rakentamiseen menee kymmenen vuotta. Minulta on kysytty joskus, mitä järkeä on kirjoittaa ilmaiseksi ”itsenäistä” blogia. Vastaan aina: tämä. Siis nyt käsillä oleva tilanne. Ainakin osa lukijoista ymmärtää, että tässä kirjoitettu ja tästä ilmenevät erehdykset ja virheet ovat lähtöisin kirjoittajasta, eivät Moskovasta."
(Jukka Kemppinen, "hybridisota")

Tämä on 5000 julkaistu blogitekstini. Mikä vaatii useamman vuoden verran vähintään kohtuullisen pakkomielteistä kirjoittamista. Tai kuten joku voisi sanoa, päämääräsuuntautunutta harjoittelua. Otin tässä esille lainauksen Jukka Kemppisen blogauksen joka käsitteli juuri sitä mitä kunniallisia tekosyitä ihmisillä voisi olla blogien pitämiseen. Ja miten blogeihin suhtaudutaan.

Puhun niin totta kuin osaan?

Mielenkiintoista kyllä Kemppisen teema oli vilpittömyys, ei totuus. Tavallisesti näitä käsitteitä liitetään yhteen, mutta Kemppinen näkee että asiat eivät ole sama asia. Ytimeen ei nousekaan totuusarvot vaan intressit. ; Rehellinen ihminen ei siis ole sellainen joka puhuu Totta sanan filosofisimmassa mielessä, vaan nimenomaan ihminen joka puhuu kuten ajattelee. Nähdäkseni juuri tämä tekee blogeista samanaikaisesti hienon että huonon median.

Omalta kannaltani on tärkeintä että tämä tarjoaa hienon mahdollisuuden sekä päteä että epäonnistua julkisesti. Tosin tämä on vaatinut jotain joka melko vahvasti poikkeaa Kemppisen ajatuksesta. Olen nimittäin säännöllisen epäsäännöllisesti tehnyt juttuja joiden johtopäätöksistä olen vahvastikin erimielinen. Olen pyrkinyt tekemään näille hyvän keissin. Aivan sen vuoksi että muutoin maailmankuva saattaisi sumentaa näkemyksiä. Eli omat intressit ohjaisivat asioita. Olen oikeuttanut tätä itselleni sellaisella tekosyyllä että tämä ajaisi sen filosofisen totuuden asiaa. Mutta kuten  Kemppinen huomauttaa, tämä on vaatinut jonkinlaista petosta. Ajatusta siitä että en ole aivan rehellinen. Sillä totuus ja rehellisyys, jos eivät ole synonyymejä, eroavat toisistaan tässä kohden "symmetrisesti".

Blogiani seuranneet ovat joka tapauksessa varmasti tulleet tutuiksi sekä persoonani särmistä että säihkeestä. (Ja ne jossain määrin liittyvät yhteen, joka tekee blogistani briljantin. Mutta ei siinä mielessä missä sana "briljantti" yleensä nähdään, vaan siinä teräväreunaisessa mielessä.) On melko varmaa että yleisnäkemys mielipiteistäni on kuitenkin tullut selväksi.

Toki olen blogissani pyrkinyt myös olemaan vilpitön sanan laajemmassa mielessä. Jos ei filosofisessa niin ainakin juridisessa mielessä. Vilpitön mieli kun on esimerkiksi sopimusoikeudessa käsite jossa ongelmatapauksissa ja virhetilanteissa puhutaan sanoilla "ei tiennyt eikä hänen pitänytkään tietää". Eli jos epäonnistun siihen olisi ollut vähintään kelpo syyt. Tämä on tietysti ihanne ja tavoite, ei jokin joka välttämättä on toteutunut. Tämän rajallisuuden tunnustaminen on jotain joka johtaa toiseen termiin. Harjoitteluun.

Harjoittelua?

5000 on siitä mielenkiintoinen luku, että jos minulla menisi blogauksen tekoon keskimäärin 2 tuntia, olisi pelkästään blogini tuottanut minulle maagisen 10 000 aktiivista harjoittelutuntia. Tosiasiassa blogaustekstini vaatima työmäärä vaihtelee hirvittävästi. Osan kirjoitan "on the fly". Osa on ollut työläämpiä.

Tosin tässä on hyvä huomata että viimeaikainen tutkimus on paljastanut että Gladwellin luku ei ole niin maaginen kuin miten se on nähty. "The 10,000 hour rule seems to have entered into the common lore about success: it's a nice idea, that hard work will actually pay off. And no peer-reviewed study has so far succeeded in toppling that catchy message." ... "new study undertook the largest literature survey on this subject to date, compiling the results of 88 scientific articles representing data from some 11,000 research participants. Practice, they found, on average explains just 12 percent of skill mastery and subsequent success." Joskin artikkeli korostaa että mestarit ovat aina myös harjoittelleet. "In the world of classical music it seems that the winners of international competitions are those who have put in something like 25,000 hours of dedicated, solitary practice – that’s three hours of practice every day for more than 20 years." Siksi onkin kenties järkevämpää korostaa että lahjakkuus ei riitä mihinkään ilman harjoittelua, mutta kaikista ei saada mitä tahansa pelkällä harjoittelulla. Tässä vaiheessa voi sitten jo kenties hahmottaa että onko minusta ylipäätään kunnolliseksi blogaajaksi.

Ulkoinen muisti.

Kuitenkin joka tapauksessa tästä blogista on tullut jonkinlainen muistipankki. Ja tälläisenä sen piirteet ovat hyvin erikoisia. Kemppinen puhuu kymmenestä vuodesta luottamuksenrakentamista. Itselläni vuosia on tässä kohden huomattavasti vähemmän. Mutta jo näiden vuosien aikana on tapahtunut jotain joka on äärimmäisen relevanttia.

Nimittäin se, että olen käyttänyt melkoisen paljon lähteitä. Ja tapanani on ollut linkittää muihin teksteihin ja ottaa niistä lainauksia. Ja tämä on jossain määrin tärkeää. Sillä blogini on paljastunut elinvoimaisemmaksi kuin monet näistä käyttämistäni lähteistä. Ajatus on jossain määrin huvittanut minua. Mutta tavallaan sen ei pitäisi huvittaa. Asia konkretisoitui kun kokosin vanhoista linkkivarastoistani ja muistilapuistani pidemmän blogauksen uuden suomen blogiini. Kun kirjoitin "tuskakeskiviikkooni" Piankasta, huomasin että monet nettiuutiset aiheesta ovat jo pyhkiytyneet. Valtaosa linkeistäni tarjosi "error 404":ää. Piankan tapauksesta, pääasiassa vuodelta 2006, on kulunut vain muutama vuosi. Ja silti jouduin pääasiassa linkittämään siihen mitä oli jäljellä. Google löysi onneksi muita linkkejä. Jotka olivat usein blogeja ja keskustelufoorumeita joissa oli linkkejä niihin samoihin minun varastoissani oleviin linkkeihin joita ei enää ole.

Nettilehtien bittivarastot ovat rajallisia. Mitään keskusvarastoa ei ole. Tässä mielessä internetin löydettävimmät ja säilyvimmät materiaalit ovat helposti jotain muuta kuin ammattijournalistien aineistoa. Tämä on johtanut datatyhjiöön jossa blogistit toimivat kansakunnan muistina.

Toki joku voi muistuttaa että tosiasiassa tämä ei ole aivan sama asia kuin se, että nykyajasta syntyisi tulevaisuuden historiantutkijoille suuri informaatiotyhjiön aika. Ja he olisivat siinä mielessä oikeassa että tosiasiassa lehtien varastoja on esimerkiksi kirjastoissa ja varmasti myös jossain lehtitalojen kellareissa. Yliopistotkin kasaavat lehtien sisältöjä esimerkiksi mikrofilmeille. Ja tämä johtaa siihen että esimerkiksi Pianka -casen tiedot ovat jossain saatavilla ja näin lähteet ovat periaatteessa tarkistettavissa. Tämä tarkistusprosessi on varmasti tuttu minun ikäisilleni ihmisille. Muistan ajan jolloin kouluesitelmiä tehtiin käymällä kirjastoissa ja koluamassa tomuisia varastoja.

Oleellista tässä kohden on kuitenkin tiedostaa että työn määrä on oleellisesti erilainen. Pianka -casen tarkistaminen googlella on helppoa. Ja tämä takaa sen että moni googlaa mutta vain harva koluaa kirjastoja. Ja näin tieto ja virallinen totuus muuntuu hyvinkin sellaisiksi kuin blogistit sen kertovat.

Tämä on siitä erikoista että olen usein linkittänyt "kotimaa24:n" aineistoon. Kotimaan blogistanissa on kuitenkin tapahtunut suuria mullistuksia. Suuri osa linkkaamastani keskustelusta olisi kadonnut bittiavaruuteen jos en olisi copy-pastennut sieltä aineistoa omaan blogiini. "Kotimaa" on kuitenkin pitkäikäinen, arvostettava ja merkittävä toimija. Joka ei ole yksi ihminen vaan instituutio.

Minä taas olen lähinnä puolihullu blogisti jonka ainoat miltei kunnialliset tekosyyt internetpätemiseen ovat jotain "totuuden" ja "rehellisyyden" tavoittelua. Joista molempien kanssa tehdään kompromisseja. Tavalla jossa tätä on vaikeaa kieltääkään. Ja silti se, mikä näkyy uskontokeskustelun lähihistoriasta ei valtaosin löydy enää mistään kotimaan kaltaisilta alkuperäislähteistä - blogauksia ja kommentteja ei joka ikistä mitä luultavimmin säilötä mihinkään yliopistojen datapankkeihin - joten se mikä niistä jää on se mitä minä ja muut blogistit ovat pitänyt relevanttina ja kiinnostavana sitaatteihin asti. On selvää että tältä pohjalta objektiivista kuvausta tapahtumista on hyvin vaikeaa muodostaa. Blogisti on kenties vilpitön ja osallistuva, ja lainauksetkin ovat aitoja. Mutta totuus. Se on joskus ensimmäinen joka menee. Sillä rehellisyys ei tarkoita intressittömyyttä, vaan sitä että intressit ovat omia eivätkä jonkun instituution virallista kantaa.

Röllinlöllin.

Ei ihme että nykyään informaatiosodankäynnissä on relevanttia puhua trolliarmeijoiden olemassaolosta, siitä ovatko ne mahdollisia ja todellisia. Ja kuinka vaikutusvaltaisia ne ovat. Trollit nähdään usein pelleinä ja huomiohuoraajina, mutta ilmiössä on vakavampiakin puolia. Trollit, yksittäiset blogaajat ja lobbarit voidaankin liittää oleellisesti Nassim Talebin "Antihauras" -kirjan opetuksiin. Hän on kuvannut sitä miten suuret yksiköt ovat johtaneet siihen että ideologinen pelleily ja pelaaminen on hyvin kannattavaa. Suuret yksiköt ovat tehneet esimerkiksi lobbareista kannattavia.

Pienemmissä yksilöissä lobbaajia tarvittaisiin enemmän kun jokaisen segmentin päätöksentekijöitä tulisi houkutella laajakirjoisesti. Kun yksiköt ovat suurempia on helpompaa ja kannattavampaa saada näille päätöksentekijöille lobattua. Vaikutettavia ihmisiä on vähemmän ja vähemmän on tässä mielessä lobbaajalle enemmän (potentiaalia). Tämän vuoksi nykyisin pseudotieteetkin lobbaavat suuresti. Ja tämä on niille menestyksekäs strategia. Suuria vaikuttajia voi nousta. (Joskin suurin osa yritelmistä toki epäonnistuu.) Näkyvyys ja rahat voivat olla hillittömän suuria. (Kun taas yrittäminen on kohtuullisen halpaa koska lobbareita ei tarvita paljoa. Kenties sellaiseksi voi ryhtyä vaikka yksin.)

Ja mikään ei ole niin suuri paikka kuin internet. Potentiaalisia lukijoita on hirvittävästi. Toki valtaosa blogeista saa vain muutaman lukijan. Ja jo oma melko vaatimaton 50 lukijan julkisten lukijoiden listani on itse asiassa keskiarvoon nähden harvinainen tilastopoikkeus. Mutta periaatteessa häntää voisi olla teoriassa miljooniin lukijoihin asti. Tämä on hyvin vaikeaa vallan ja vastuun kannalta. Pienessä blogissa on helppoa leikkiä, mutta toisaalta valtavan suurella blogillakaan ei ole merkittävästi isompia vaateita. Kaikki redusoituu lukijoiden lähdekritiikkiin. Ja mitä enemmän lukijoita on, sitä varmempaa on että jollakulla lukijoista lähdekriittisyys ei ole riittävällä tasolla.

Itseäni tässä kaikessa murehduttaa kuitenkin eniten raha-asiat. Itse olen kirjoittanut-röllännyt maailmankuvallisesti ja ilman. Ja tehnyt ahkeraa työtä ns.pro bono. Samanaikaisesti työllä on potentiaalista taloudellista arvoa yllättävissäkin määrin. Kulmaa voidaan ottaa vaikkapa Venäjän palkatuista trolleista. "Työstä maksetaan venäläisittäin paljon, 2 200 euroa kuussa. Toimintaan käytettäneen tänä vuonna 7,5 miljoonaa euroa. Työsarkaa riittää, sillä 80 prosenttia kansainvälisten nettisivujen Venäjää koskevista kommenteista on negatiivisia." Toki palkka ansaitaan. "Trollin työnä on kirjoittaa päivittäin 50 yleisökommenttia, ylläpitää kuutta fiktiivistä Facebook-profiilia, joihin on kirjoitettava kolme juttua ja osallistuttava kahteen uutiskeskusteluun päivässä. Ensimmäisen kuukauden jälkeen trollilla tulee olla 500 Facebook-seuraajaa. Tältä odotetaan myös kymmentä Twitter-tiliä, joista on lähetettävä 50 twiittiä eli viestiä 2 000 henkilölle päivässä. Esimies arvostelee trollin työn. Plussaa saa viestien "autenttisuudesta"." Kaikki palaa jälleen Kemppisen autenttisuuteen. Ja siihen miten trollit ovat vähän kuin epäautenttisia blogisteja jotka näyttävät autenttisilta.

Toisaalta juuri tuosta valehteluosiosta heille sitten maksetaankin. Sillä rehelliset blogistit tuskin saavat työstään penniäkään. Mutta ei tämä hämmästytä. Vähän kuten Sergio Leonen "Vain muutaman dollarin tähden" kuvasi alussaan "Kun elämällä ei ollut arvoa oli kuolemalla joskus hintansa." Kun postmodernina aikana kyse ei ole totuudesta vaan intresseistä, on valehtelulla joskus hintansa. Ja kenties korkein hinta maksetaan siten että valehtelijatrollipropagandisti tulee töihinsä ja saa kuulla miten hän saa tehdä maansa parhaaksi työtä jolla on tarkoitus.

Valehtelijoita, Huijareita ja muita Ylpeitä Amerikkalaisia

"It's wanting that gets so many folk in trouble."
(John Marston, "Red Dead Redemption")

Olen viime päivinä pelannut "Red Dead Redemption" -peliä. Sen pelisysteemi on sen verran vaikea, että puolisoni on vinoillut minulle siitä, että hän tietää mistä pelin nimi tulee. Siitä kun kuolee, ja saa ruutuun punaiseksi väritettyjä kuvia. Eteneminen on ollut hitaahkoa, mutta tällä hetkellä koen pelanneeni sitä riittävästi sanoakseni siitä jotain.

"Cracked" pitää peliä esimerkkinä naisvihasta. Tulkinta on ymmärrettävä. Pelissä on todellakin esimerkiksi daameja hädässä, joka sitten oikeasti vain haluavatkin ryöstää sinulta hevosen ja ratsastaa sillä tiehensä. Mutta mielestäni syy ei ole sovinismi. Vaan jokin aivan muu.

Jotkin outoudet, kuten
ilmassa leijuva postilaukku
jonka läpi voi ratsastaa
ovat kuitenkin glitchejä.

Kirjoitin kauan aikaa sitten kevyesti siitä miten westerneissä on surreaalisia piirteitä. Tämä pitää paikkaansa. Tässäkin pelissä maailma tuntuu olevan jotenkin outo. Se tunnelma alkaa jo pelin alkudemossa. Ja se tuntuu vaivaavan kaikkea. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä miten pelatessa helposti yllättyy. Vaaran henkeä lisää se, että vastaan tuleva uhka on aina vieras. Peli on täynnä outoa. Mutta sellaisella hyvin omituisella tavalla josta ei aluksi osaa sanoa mikä.

Syynä onse konsepti josta hipsterit puhuvat koko ajan, mutta jota harvemmin ymmärtää kukaan. Kysymys on kenties keskustelluimmasta ja vaikeimmasta yksittäisestestä perustyylistä. Ironiasta. Sanokaa minua westernpeliä puoleen väliin jurnuttaneeksi köppäkynneksi, mutta jokainen yksittäinen tehtävä, sivutehtävä ja valtaosa yksittäisistä randomencountereistakin noudattavat yhtä ja samaa kaavaa. Se ei ole pelkästään ironista, vaan ironista hyvin tarkalla, spesifillä ja äärimmäisen klassisella tavalla. Dictionary.com kuvaa tätä "Situational Irony" tilannetta varsin hyvällä määritelmällä : "Irony involving a situation in which actions have an effect that is opposite from what was intended, so that the outcome is contrary to what was expected."

Siksi pelissä on esimerkiksi sivutehtävä jossa yrität auttaa vanhaa naista pääsemään naimisiin, ja saat selville että hänen kaipailemansa mies on ollut jo vuosia haudassa. Siksi kun aviomies haluaa sinun poimivan kukkia, päädyt teelle mökkiin jossa on vain tämä vanha mies ja tämän loppuun asti mätänemässä oleva vaimo. Siksi kun tien sivussa nainen pyytää apua ja sanoo että tarvitsee kyytiä, hän varastaa hevosesi. Damsel ei ollutkaan in distress, vaan odotuksiasi hyväksikäyttävä aktiivinen toimija. (En kykene näkemään tätä naisvihana, vaan näen että suuri osa naisten tasa-arvoasiaa on monissa tapauksissa juuri sitä että tunnustetaan että naiset paitsi ovat kusipäitä niin myös voivat toimia kusipäisesti kuten miehet ovat tavanneet keskenään tehdä. Ei tälläistä voi oikeuttaa välinearvona jollekin muulle vaan itseisarvona.) Suurimmassa osassa tehtävistä on jonkinlainen twitch.

John Marston onkin siitä erikoinen tapaus, että hän elää jossain määrin postmodernissa maailmassa. Konventiot eivät toimi. Mutta siellä missä neuvot ei auta, kartta kuitenkin pätee ja tuulista on lähinnä ulkona. John Marston selvästi ymmärtää tämän maailman luonteen.

Hän on itse asiassa varsin filosofinen hahmo, jopa yllättävän filosofinen ottaen huomioon että kyseessä on ns. "hiekkalaatikkopeli". Ja niiden kohdalla filosofisuus on vaikeampaa kuin lineaarisessa kerronnassa, jossa tarinan ja dialogin voi asettaa selkeästi tiettyyn kohtauskeen joka on ennen yhtä asiaa ja toisen jälkeen. ; Toki esimerkiksi aivan alkuun laittamani lainaus voisi olla buddhalaisuudesta, mutta sekin kuvaa kyllä lähinnä maailman ironisuutta. Sellaista voi odottaa ihmiseltä joka seuraa esimerkiksi unelmiaan ja Californiaa jalan tavoittelevaa elämäntapataiteilija Samia. Joka, kuten arvata saattaa, muuttuu ensin matkan edetessä hulluksi ja sitten kuolleeksi. Sam onkin yritteliäs ihminen jolla on visio, jonka eteen hän tekee työtä ja jonka eteen hän riskeeraa ja panostaa paljon. Ja sitten tämä visio on jotain, jota hän paitsi ei saavuta, mutta jonka hän myös menettää ennen loppuaan. Ja silti sen tavoittelu on tuhonnut aivan kaiken. (Perheen ja mielenterveyden menetyksen kenties kestää. Mutta mitä tapahtui Samin huuliharpulle?)

John Marston elää tämän hämmentävän maailman sankarina. Ja siksi ei pidä ihmetellä että hän sanookin lukuisissa tilanteissa lauseen "If you say so." Se on samalla kohtelias siinä mielessä että hän ei aktiivisesti debatoi omituisia ihmisiä ja tilanteita kohtaan. Mutta siinä on kuitenkin myös annos aivan klassista skeptismiä. Tämä skeptisyys näkyy toki hitusen esimerkiksi aiemmin esilletuomassani kukkienkeruutehtävässä. Vaikka hän tietää sen mitä vanha ukko ei, eli että hänen rakas vaimonsa on varsin vainaa, hän ei paljasta tätä julmaa salaisuutta vaan kieltäytyy "vaimon tekemästä piirakasta" sanomalla kohteliaasti "I gotta go; I have an appointment with planet Earth." Melko alleviivaavaa ja vihjaavaa. (Jos olisin englanninkielinen sanoisin "blatant".) Maailmalla on kuitenkin perimmäinen luonne.

Tämä näkyy siinä miten Marston kohtelee ihmistä jota hän auttaa ja joka on tärkeässä osassa tarinaa. Mies jonka kanssa Marston työskentelee on käärmeöljykauppias Nigel West Dickens. Kirjaimellisesti että kuvainnollisesti käärmeöljykauppias. Marston kuvaa huijaria varsin kovasanaisesti eikä oikein ota vakavasti sitä kuinka monet ovat ihastuneet moderniin lääketieteeseen, etenkin kun sairastuneet kuitenkin saavat toivoa. Mutta toivo ja hyvät intentiot ovatkin tässä maailmassa se pahin asia.

Kaiken kaikkiaan pelin maailma on "jollain tavalla monikulttuurinen". Marston on itse asiassa jossain mielessä jotain joka yleistyi laajemmin vasta 1960 -luvulla kun antropologi Clifford Geertz käsitteli heimoja muunakin kuin kuriositeettina. Tämä oli siitä tärkeä muutos että esimerkiksi vieraan kulttuurin uskontoja voitiin katsoa maailmankatsomuksina eikä pelkästään hassuina taikauskoina jotka olivat triviaaleja ja typeriä, jotain josta saa hauskoja knoppeja. Mutta joka lähinnä demonstroi oman kulttuurimme vähemmän primitiivisiä ja ylivertaisia piirteitä. Mielestäni onkin hyvä huomata että meidänkin kulttuurissamme on odotuksia ja ihanteita jotka eivät vastaa todellisuutta vaikka uskommekin niihin ja olemme jäsentäneet ne maailmankuvaksi ja vaikka olemme nivoneet niihin paljon kulttuurisia työtunteja.

Marston on toisaalta minulle vielä miellyttävämpi hahmo sen takia että hän ei sentään pidä kaikkia totuuksia yhtä pätevinä. Se, että kulttuurien uskonnot, kannat yliluonnollisesta - joku minua häijympi sanoo tähän jopa että kaikki luonnontieteiden ulkopuolella oleva, mutta olen tässä hitusen joustavampi ja sallin monet humanistiset ja pehmeätkin tieteet vielä mukaan - ovat kaikki melko huonosti perusteltuja ja tätä kautta niitä tuleekin kohdella samanarvoisina muiden kulttuurien uskomusjärjestelmien kanssa. : Mutta että se, että hellimme perustelemattomia asioita ja odotamme maailmasta asioita jotka eivät siinä tapahdu, ne ovat yhtä hyviä ei todellakaan tarkoita samaa kuin se, että joka ikinen asia olisi tämänlainen heikosti perusteltu asia. (Tai vähintään se ei ole yhtä huonosti perusteltu asia. Kaikki uskomukset voivat todellakin olla huonoja. Mutta eivät yhtä huonoja.) Oma varmuus jostain asiasta voi tietysti johtaa tuntemukseen siitä että jos tämä asia pettää, niin sitten pettää koko maailma.

Mutta Marston on sitten tämän asetelmansa vuoksi siinä tilanteessa että hän joutuu tiedostamaan että vaikka papparaisen elämä pyörii vaimon ympärillä, vaimo on silti objektiivisesti ruumis. Ja tässä kohden hänen eettinen ratkaisunsa on miettiä se, tuleeko tämä objektiivinen tosiasia myös paljastaa ukolle jonka henkilökohtainen illuusio todellakin romahtaa tämän yhden pienen asian pettäessä.

---

Ehkä minunkin pitäisi debatoida vähemmän ja ottaa enemmän tapaamisia planeetta maan kanssa?

Lopun alku ; Tarina vailla loppua

Fanart -konsepti perustuu siihen, että kirjan, televisiosarjan, elokuvan tai vastaavan henkilöhahmoille kuvitellaan elämää joka ylittää varsinaisen teoksen rajat. Monen mielestä tämä on varsin typerää. Että ei pidä miettiä vaikka sitä, mitä sankareille tapahtuu kirjan jälkeen. Sillä hahmoilla ei ole elämää teoksen ulkopuolella.

Pelkkä muistutus fanartista antaa tälle tulkinnalle arvokkuutta. Mutta muutoinkin on hyvin perusteltua pitää teosta "omana kuplanaan". On turhaa miettiä miten "kaunis ystävyys" jatkuu "Casablancan" päätteeksi. On turhaa miettiä mitä "Tuulen viemään" Scarlett O'Hara tekee "huomenna olevana uutena päivänään". Ja ennen kaikkea kun "Once upon a time in West" -elokuvassa soperrus-muristaan jostain yhdestä päivästä, tiedetään että tämän päivän tuleminen murtaisi elokuvan ajaman tunnelman. Jatkon ajattelu selvästi pilaa näiden elokuvien sanoman.

Sadut itse asiassa rakentavat jo kliseillään selkeän satutilan ; "Olipa kerran" ikään kuin avaa eskapistisen kuplan toiseen todellisuuteen ja "Elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" sulkee sen. Tätä rakennetta käytetään usein niissä tarinoissa joissa sankari ratkaisee konfliktin. Silloin henkenä on ikään kuin korostaa, että seikkailu on se mielenkiintoinen vaihe, ja sen jälkeen tarkkailijan mielenkiinnon voi siirtää jonnekin muualle. Jäljellä ei ole enää ainakaan mitään kiinnostavaa. Tämän vuoksi elokuvien loppuun tarvitaan erityisiä häivytyskohtauksia ; "Viimeisessä mohikaanissa" konflikti päättyy ja tarina loppuu varsin pian lopputaistelun - loppukaksintaistelun, eli parhainta mallia olevan - jälkeen. Ja jos asia jäisi vain siihen, ratkaisu tuntuisi tarinankerronnallisesti samalta kuin seinää päin juokseminen parkourissa. Elokuvan lopussa katsellaankin hieman vuoristomaisemaa ja kuunnellaan musiikkia, jotta päästäisiin ikään kuin astettain ja lempeän ohjatusti irtautumaan elokuvan maailmasta.

Joskus lopunjälkeisen miettiminen on kuitenkin oleellista. Joskus elokuvan koko idea on siinä, että elokuva ikään kuin virittää miettimään myös lopun jälkeistä aikaa. ; "Unkurissa" oli sitten siitä toisenlaisesta lopettamistavasta. Ja nimenomaan westernien yhteydessä. "yksi parhaita on tietysti clint eastwood. hän on yleensä hiljainen, juro ja tympeä, joka ei etsi ongelmiin yhteiskunnallisia ratkaisuja, vaan antaa järeän revolverin pyhittää keinot ja tarkoituksen. eastwoodissa on muutenkin jotain perushämäläisen lohdutonta; paksu siivu vähäpuheista jurottajamiestä, jonka tunnevammaiset tunnustukset typistyvät tyhjiksi tuijotteluiksi tai jäyhiksi murahduksiksi. silti on aina äärettömän mieltänostattavaa, kun hän pyyhkäisee pahan voimat maan päältä ja katoaa taivaanrantaan." Hyvin usein lännenelokuva poistuukin konfliktin ratkeamiseen. Näen että poistuminen voi tarkoittaa sitä, että lännensankari on eräässä mielessä muuttumaton. Vapauden ideaalia ei voi kahlita. Klassisesti lännemies onkin vapaa indiivi.

Näkisin kuitenkin että on tilaa myös sille toiselle kulmalle. Revolverisankari edustaakin siinä vapauden sijasta villeyden ideaalia. Hän on toimija joka purkaa sivistynyttä maailmaa kohtaavia ongelmia. Henkenä on tällöin se, että sivistynyttä yhteiskuntaa - tai ainakin yhteisöä - uhkaa jokin barbaarinen voima joka ei tottele sivistyneen maailman kielipeliä. Lännenmies taas pelaa barbaareiden kanssa samalla menetelmästöllä, ainoastaan paremmin ja viattomia vahingoittamatta. ; Siinä missä aseseppä voi lopettaa miekantaonnan - mitä tuhlausta - ja ryhtyä aurasepäksi, on revolverimiesten taidot hyvin kontekstisidonnaisia. Taidoilla ei ole mitään osaa tai arvoa sivistyneessä vakaassa yhteiskunnassa. Lännenmies on siis myös osaton ja osaamaton. Häntä tarvitaan konfliktin purkamiseen ja ratkaisemiseen, mutta tämä ratkaisu tekee sankaristakin turhan. Ilman vihollista lännenmies on korkeintaan antisankari, hän näyttäytyy paheiden pesänä.

Tästä onkin henkevämpää astua vielä syvemmälle. Poistuuhan myös Kuningas Arthur ja Väinämöinenkin näyttämöltä. He kuitenkaan eivät oikeastaan pura ongelmaa. Päin vastoin. Heitä kuvaa se, että he lupaavat tulla takaisin, kun tarve on taas kova. Poissaolo on väliaikaista. Maailmassa ikään kuin vallitsee välirauha. Jos sekään.

"Bonuskaupungissa järjestetään suuret hautajaiset kun Lauri Kenttä kuolee. Lauri asetetaan kylmään holviin. Siellä hän saa nukkua maailman loppuun saakka. Manan majoilla surulliset henget vaeltavat autioita rantoja. Pahasti pitkästynyt supermies murtautuu ulos kuoleman valtakunnasta. Styx -virta on halvinta ylittää uimalla. Kolmantena päivänä Lauri Kenttä nousee kuolleista ... 26 vuotta aiemmin Matti Hagelbergin ongelmat alkavat, kun hänen huulensa jäätyvät maitotonkkaan."
(Matti Hagelberg)

Kuitenkin ongelmallisin lopettamistyyppi löytyy "Raamatusta". Tämä ei yllätä koska tässä tarinassa koko voima kumpuaa siitä että kaikki merkittävä tapahtuu vasta kirjan loppumisen jälkeen. Arjessa Jeesuksen imitaatio johtaa What Would Jesus Do -kysymykseen. Mietitään miten Jeesus ratkaisisi ongelman. Merkittävin osio rinnastetaan elämään kirjan ulkopuolella. Ja tietysti se ihan ehdottomasti kaikista tärkein osio tapahtuisi elämän jälkeen, kuolema olisi oman tarinan loppu ja se tärkein tapahtuisi oikeasti vasta sen jälkeen. Koko konsepti perustuu lopun kadottamiseen ja levittämiseen. Ilman laajentamista lopun ulkopuolelle jää vain tarinakupla jossa ei juurikaan mitään sisältöä edes ole. ; Jopa maailmanloppuprofetiat voidaan nähdä jonain jossa maailmanloppua odotetaan iloiten siksi että kristinuskon koko idea on laajentaa merkitys loppunsa ulkopuolelle.

Jeesus on erikoinen. Hän samanaikaisesti ratkaisee ongelmat, poistuu että lupaa tulla takaisin. Tästä syntyy helposti hyvin omituisia tunnelmia. Unkurin kommenteissa tätä puolta valaistiin seuraavalla tavalla ; "jos ajattelee raamatun tapahtumia pelkkänä tarinana, näkee kertojan ongelman: miten juoni voisi jatkua tästä, upean pääsiäisdraaman jälkeen? eihän kuolleista noussut sankari voi jäädä elelemään meidän muiden joukkoon ja joskus kuolla luonnollista kuolemaa. miten tällaisen tarinan saa loppumaan? sankarin on noustava hevosen selkään ja lähdettävä pois. elokuvissa tässä kohdin seuraa lopputasaantuminen: kerronnan rytmi rauhoittuu, aurinko laskee ja musiikki alkaa enteillä loppua."

Loppu on tarinankerronnallisesti toimiva. Mutta se valitettavasti kuoleentuu välittömästi jos tarinaa aletaan ikään kuin elämään omassa elämässä. Tarinankerronnallisesti Jeesuksen puute on siinä, että;
1: Ristinkuoleman jälkeen ylösnoussut ei voi vain jäädä elämään kuollakseen sitten joskus. Tämänlaisen esimerkin kanssa hänestä tulisi jonkinlainen supersankari. Kenties Deadpool. Deadpoolkin kykenee regeneraatio -ominaisuuksiensa avulla palaamaan hyvin brutaalista murskautumisesta. Sarjakuva on tehnyt tästä jopa jonkinlaisen tyylikeinon. Esimerkiksi Deadpool saattaa pudota pitkiin piikkeihin ja kiivetä piikeistä ponnistellen työläästi ylös. Tarinankerronnallisesti Jeesus ei tee mitään sellaista nähtävissä olevaa superihmettä, mitä Deadpool tai muut supersankarit eivät olisi tehneet monta kertaa. Tai puolijumalat ennen häntä. Jeesuksen poistumaa selvästi tarvitaan, koska vasta se tekee hänestä Jumalisen hahmon eikä vain jotain maagikkoa. Vasta ylösnousemukseen liittyy väite siitä että muutkin ihmiset voivat tehdä mitään samanlaisia ihmetekoja kuin hän itse on tehnyt.
2: Poistuva sankari taas yleensä poistaa konfliktin. Mutta kuten jokainen kristitty tietää, Saatana on maailmassa ja syntiä pitää varoa joka päivä. Poistuva sankari, joka nousee hevosen selkään, on ongelmanratkaisija joka on hoitanut ongelmat pois. Kun ihmiset on pelastettu he eivät enää tarvitse pelastajaa. Kristinopin ytimessä on taas se, että Jeesus on pelastanut jollain sellaisella tavalla, että tarvitsemme vielä pelastusta ja elämme uhassa joka ikinen päivä. - Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että Jeesus ei ole ihmiselämän kannalta mikään pelastaja vaan enemmänkin suojelija.

Jeesus on siksi poistunut, kuten tarinankerronta vaatii. Mutta odottamisen tunne on kova ja täät kautta tilanne on jotenkin antiklimaattinen. Unkurissa asia kuvattiin näin "muistan yhden kohtauksen, jossa jeesus ristiinnaulittiin, ja minä jäin siihen käsitykseen, että jeesuksen piti vain piipahtaa taivaassa ja tulla heti kohta takaisin. hän sanoi menevänsä edeltä järjestämään asioita. mutta mehän olemme odottaneet jo kaksi tuhatta vuotta. juoni muistuttaakin niitä kertomuksia , joissa mies sanoo vain käväisevänsä kioskilla. veisi samalla loton. kortti tulee sitten etelä-amerikasta."

Once upon a time in Nazi-occupied France

Televisio tarjosi Tarantinon "Inglorious Basterds" -elokuvan. Elokuvan, jossa juutalaisista koostettu joukkio tuhoaa natseja. Tarantinon muun tuotannon pohjalta voisi olettaa että kyseessä olisi elokuva kostosta. Tämä juutalaisteema suorastaan huutaa jotain sellaista tilien tasaamista joka annettiin "Kill Bill" -sarjassa buddhalaisuuden ja karman tematiikalle.

Tarantino on kenties ymmärtänyt, että juutalaiset eivät ole buddhalaisia. Tai sen, että juutalaiset kostamassa natseille on liian alleviivaavaa. Tai sen, että yhden ja saman tematiikan toistaminen ei ole tehokasta. Siksi kyseinen elokuva käsitteleekin identiteettiä. Ja sen lopputulemassa on jopa antikostamisen sävyjä. Kosto on tarinapohjalla pinnalla, mutta se ei oikeastaan tee tätä elokuvaa ymmärrettäväksi.

Identiteetti on näytös

Tämä näkyy vahvana stereotypioiden purkamisena. Basterdsejä kuvaa vain julma ja raaka väkivalta. Väkivalta joka ei ole pelkästään tehokasta vaan myös ennen kaikkea sadistista. Hahmojen ympärille kehitetään tarpeetonta piinaamista. Esimerkiksi ajatus Karhujuutalaisesta rakennetaan pelottelulla - ja tietysti sillä, että hän hakkaa sotavangiksi saatuja antautuneita miehiä muusiksi pesäpallomailalla.

Perinteisessä elokuvassa natseista on tehty tietynlaisia hyvin stereotyyppisiä hahmoja. Näiden sijaan elokuva tekee Hitleristä ja Göbbelsistä vakiosymboliensä ympäröimiä pellejä. Perinteisin natsistereotyyppi on laitettu Basterdseihin.

Ja natsihahmoja pääseekin edustamaan miltei romanttinen tarkka-ampuja josta on tehty elokuvatähti. Hahmo, josta on tehty yllättävän kompleksi. Hän on samalla monia ihmisiä tappanut, elokuvatähti joka näyttelee itse itseään, sinisilmäinen kohtelias rakastaja, traumatisoitunut sotilas joka ei kykene katsomaan omasta elämästään tehtyä elokuvaa, rehti mies, joka kuitenkin on valmis tappamaan vaikka naisen jos tämä estää häntä.

Landa on tosin ilmiselvä kammotus.
Tämä on selvää jo alkukohtauksessa,
jossa hän puhuu paskaa oravista.

Ja ennen kaikkea SS -upseeri Hans Landa, jossa stereotyyppistä natsia on pelkästään hänen etunimensä ja keskitasoa oleva sotilasarvonsa.; Landa toki vertaa juutalaisia rottaan, mutta samalla hän itse identifioituu juutalaiseksi. Hän päinvastoin korostaa, että rotta on tehokas olosuhteissa joissa rotta joutuu elämään. Ja hän menee tätä pidemmälle. Hän näkee että kaikki hyöty mitä hänestä on natseille johtuu siitä että hän ajattelee kuin juutalainen. ; Hän ei ole dogmaattinen saksan haukka, vaan mukautuva juutalaisrotta.

Hahmojen valintojen tarkoituksena on luoda mahdollisimman voimakasta moraalista dissonanssia. Basterdsit ovat toimintaidentiteetiltään sitä mitä natsien julmuuteen usein liitetään. Elokuvan natsit taas ovat natseja pelkästään koska heihin on liitetty natsiestetiikkaa. Basterdsien toimintaa ei kuvaakaan "oikeutettu kosto". Elokuvan katsoja ei välttämättä huomaa tätä, jos hän häikäistyy paketista sisällön sijaan.

Nähdäkseni Tarantino tekee tietoisen ratkaisun tehdessään Basterdsien johtaja Aldo Rainesta sadistisen paskiaisen, joka on lisäksi aivan ignorantti saksalaisia kohtaan. Saksan armeijanan ei tarkoittanut samaa kuin natsi -statusta, että natsismi ei ollut koko saksan väestön kannattamaa ja että sotilaatkaan eivät olleet dogmaattisia ideologisteja ja vapaaehtoisia, vaan sotaan velvoitettuja. Stereotypiointi on tässä elokuvassa keinona johonkin johon sitä ei tavallisesti käytetä. Se on jotain, jolla katsojaa ravistellaan.

Tämä oikein ylikorostuu elokuvan loppukohtauksessa, jossa Landa merkitään otsaan piirretyllä hakaristillä. Sillä elokuva tuo muutamaan otteeseen esiin sen, että Basterdsit pitävät siitä että natseilla on uniformu. Siitä heidät tunnistaa. Siksi vaikka moni voisi ajatella että toiveena olisi että sotilas luopuisi sotilasidentiteetistään ja polttaisi sotilaan uniformunsa, Basterdsien logiikka ei perustu natsien identiteetin muuttumiseen vaan sen kätkemiseen. Siksi otsaan kaiverretaan puukolla syvä hakaristi, jotta natsin tunnistaa natsiksi vaikka tämä pukeutuisi ja puhuisi kuin tavallinen hyvä ihminen ja käyttäytyisi sen mukaisesti. Basterdseille natsi on se jolla on hakaristi otsassa. ; Nähdäkseni Tarantino näin tehdessään vittuilee -mikään vähemmän alatyylinen sana ei sovi kuvaukseksi - melko suurelle osalle yleisöään jotka nauttien katsovat juuri tätä elokuvaa.

Pieniä huomioita kielestä.

Elokuvassa on paljon "kielen kääntämistä". Elokuva peräti alkaa kohtauksella jossa Landa saapuu ranskalaiseen kylään ja lausuu hyvällä ranskalla että hänen ranskankielensä on ruosteessa. Hän pyytää kohteliaasti, että talon omistaja olisi avulias, ja säästäisi Landan tankerokielen tuottamasta häpeästä ja vaihtaisi englannin kieleen. Ajatus siitä miksi saksaa puhuva kielitaitoinen natsi puhuisi ranskalaisen torpparin kanssa englantia, kieltä jota kumpikaan ei jaa, on omituinen ja se tiettävästi vinoilee elokuvakulttuurille.

Mutta se on myös enemmän. Se kuvaa natsin kohteliaana. Ja se ottaa esille kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Elokuva, jossa natsit puhuvat yllättävän vähän saksaa on tietysti ideana riemastuttava, jos aiheena on identiteetillä sotkeminen. Toki kohtaus paljastaa Landan kielitaidon. Joka taas on tärkeää kun loppupuolella elokuvaa Aldo naamioituu italialaiseksi. Hänellä on ilmeisesti elossaolleista Basterdseista laajin sanavarasto, mutta hänen ääntämisensä oli eeppisen huonoa, huonompaa kuin sillä Basterdsilla joka ei osannut sanaakaan italiaa. Elokuvan katsoja tietää jo siinä vaiheessa kun Aldo sanoo valeidentiteettinsä nimen ääneen, että Landa tietää tämän olevan soluttautuja.

Italia oli valittu sen takia, että Basterdsit olivat joutuneet kellarissa vaikeuksiin sen takia, että heidän saksankielessään oli puutteita. "Omituinen murre" muuttui tiedustelutilanteeksi jossa vaarantui paljon. Basterdsit eivät osannet edes tilata shampanjaa narahtamatta, koska heidän viittomakielensä ei ollut saksalaista. Siksi oltiin valittu italialaisuusidentiteetti - luotettiin että natsit eivät osaisi kumpaakaan.

Pieniä huomioita identiteettipelistä.

Elokuvassa yllättävintä on se, että vaikka Basterdsien julmuus alleviivataan ja alustetaan, elokuva kiemurtelee kuitenkin enemmän tiedustelutasolla. Ihmiset selvittävät toisistaan sitä mitä nämä ovat. Tätä tehdään hyvin metatasoisestikin.

Esimerkiksi kellarissa Basterdsit pelaavat peliä jossa he yrittävät arvata mikä kuuluisa elokuvahahmo he ovat. Tämän selvittämisessä on sitten erilaisia strategioita jotka paljastavat itse pelaajasta hyvinkin paljon. Samalla Basterdsit ovat naamioituneet natsisymboleilla, ja he leikkivät natsi-identiteetillä, ilmeisesti kuitenkaan muuttumatta natseiksi vaikka heillä onkin yllä natsisymboliikkaa. Soluttautumisessa on tietysti jo itsessään kysymys identiteetin varastamisesta.

Kaksoisagentti Bridget Von Hammersmark on sinänsä erikoisessa tilanteessa, että hän on samalla hahmo ja kulttuurinen idoli natseille. Samalla hän haluaa kuitenkin tuhota natsit. Toinen hahmo, itse omaa sotilassuoritustaan itse itseään elokuvaan näyttelevä Fredrick Zoller, on tietysti identiteettinsä kanssa "äärimmäisen metainen". Tositapahtumiin perustuva elokuva ei välttämättä ole tosi, ei vaikka henkilö näyttelisi "itseään".

Natsien ensi-illan teatteriinsa puoliväkisin saava elokuvateatterin omistaja on nimensä vaihtanut "entinen juutalainen" (jos näin voidaan sanoa). Talon alta selviävä juutalaistyttö Shosanna Dreyfusin on muuttunut nopeasti ranskalaiseksi Maximillianiksi joka kykenee vakavalla naamalla juttelutilanteessa sanomaan, että hän on ranskalainen ja että hänen maassaan ohjaajia kunnioitetaan.

Juoni ja tiedustelu.

Itse elokuvan pääjuoni, vapaalla olevien natsien joukkomurhaaminen/salamurhaaminen/joukkotuhonta elokuvateatteriin, koostuu kahdesta toisistaan tietämättä tapahtuvista suunnitelmista. Basterdsit haluavat räjäyttää sen, kun taas elokuvateatterin omistaja haluaa polttaa natsit elokuvateatterista löytyvällä nitraattifilmillä. (Samalla kun valkokankaalta tulee maanista kostonhimoista mielipuolisuutta jossa hän lupaa natseille kuolemaa.)

Henkilöiden identiteetit ovat monella mutkalla ja totuus paljastuu vasta lopuksi - jos sittenkään.

Identiteettien tunnistaminen toisissa ja itsessä, tähän liittyvä "tiedonetsintä" ja kaikki muu korostuu etenkin Landan toimissa. Basterdsit eivät osoita samanlaista nerokkuutta.

Hän selvittää kuka valehtelee ja tekee ristiviittauksia todisteiden kautta selvittääkseen totuuden ; Esimerkiksi kuuluisa saksalainen naisnäyttelijä havaitaan kaksoisagentiksi vain siksi että tämä selittää jalkansa kipsille syyksi vuorikiipeilyn. Jonkin joka on mielikuvissa saksalaista, mutta jota kukaan saksalainen ei oikeasti tee ; Selitys murtumalle onkin Basterdsien antama. (Ja oli ilmeisesti löytänyt tähän puuhaan vuoren jostain Pariisin tienoilta.)

Juonen kannalta kiinnostavaa onkin, että Landa nähdään alusta asti vastavoimana joka voisi paljastaa kaikkien juonet. Tosiasiassa hän paljastaakin ne. Hän paljastaa Dreyfusin jo hänen kanssaan pikkuhentusia syödessään. Basterdsin paperinohut italialaisrooli avautuu italiaa sujuvasti puhuvalle sosiaaliselle miehelle välittömästi. Hän kuitenkin ryhtyy tekemään peliä jossa panoksena on koko sodan loppuminen.

Suunnitelma menee siis syvemmälle kuin pelkkään identiteettien tunnistamiseen. Myös niiden vaikutus tunnustetaan ja niitä osataan hallita. ; SS -natsi tunnistaa yksilöiden arvon ja tiedostaa että kourallinen korkea-arvoisia symbolisia natseja lopettaa sodan - toisin kuin ties kuinka monien ihmisten kuoleminen rintamalla, ties kuinka monen sadan vihollisen ampuminen kirkontornista, ja ties kuinka monen juutalaisperheen teloittaminen ranskalaisten talojen lattioiden alle.

Siksi tarinaa seuratessa onkin ennakkotunto että pommi-isku ei onnistuisi. ; Hitlerin käyttäminen elokuvassa vihjaisi että tuhoa ei olisi tulossa. Sillä Hitler ei ollut mikään Abraham Lincoln, joka kuoli elokuvateatterissa. Historiallisuus on kuitenkin red herring, sillä elokuvan natseilla on vain natsi-identiteetti. Muut piirteet, kuten ä historiallinen osuvuus, eivät yksinkertaisesti ole tärkeitä. Siksi Hitlerin murha saattoi tapahtua. "Elokuva ei perustu tositapahtumiin" vaikka siinä on kuinka historiallisia henkilöitä, natsismin ja toisen maailmansodan tematiikan kautta kautta tietty aika. Ja Pariisin kautta tietty paikkakin. Identiteetti tarvitsee näitä vain koristukseksi.

Ja jos kenties isku onnistuu, niin tuplasuunnitelma tuntui tarpeettomalta joten ajatuksena oli, että toinen suunnitelmista veisi Landan huomion ja se toinen onnistuisi tämän red herringin avulla. Lopputulos on karumpi. Molemmat suunnitelmat onnistuvat. (Ja Hitler kuolemalla kuolee.) Josta seuraa omituista elokuvan klassiselle uhrautumistematiikalle. Useinhan itsemurhaiskua perustellaan välttämättömyydellä. Ne Basterdsit jotka olivat jääneet pommiensa kanssa elokuvateatteriin räjähtivät turhan kuoleman redundanttien suunnitelmien risteämisen vuoksi.

Reines paljastaakin lopussa ignoranttiutensa koristellessaan Landan hakaristillä ; Hänelle natsi on natsi on natsi. Muut eivät kykene tunnistamaan identiteettejä ja olennaisia symboleita. Reines on sodan loppumisen jälkeen sotarikoksen tekevä sadisti, joka tekee tekonsa vaikka se ei ole käskyjen mukaista vaan niitä vastaan. Joka tietää että saa satikutia mutta että on saanut sitä ennenkin, eikä välitä. Se, että tekee makaaberin ja julman teon, ja kehuu sitä mestariteoksekseen tekee tästä apassi-juutalaisista natsintappajista todellakin "kunniattoman paskiaisen". Ja kyllä. Se sanotaan jo otsikossa. Vähän samaan tapaan kuin niissä italoweterneissä jonka kuvastoa Tarantino lainaa elokuvassaan ; Tässä leimana vain ei ole hyvä, paha tai ruma..

Koska voidaan

Glasgown museolla on laaja kokoelma erilaisia aseita. Yksi niistä on metsästysmiekka (hunting sword) noin vuodelta 1680. Se on kaiken kaikkiaan mestariteos ; Terää on kullattu, ja terä on koristeltu kauniisti. Siinä on miekan terässä, lähellä kahvaa, pyöritettäviä numerolevyjä. Numerolevyt näyttävät ykköset, kymmenet, sadat, tuhannet ja kymmenet tuhannet.

Tämänlainen voisi ihmetyttää, mutta on hyvä huomata, että 1600 -luvulla aseisiin alkoi kertymään kaikenlaista hyvinkin yllättävää. Esimerkiksi samaisella Glasgown museolla on 1590 -luvulle ajoitettu ase, joka on kirves. Sen teräosa on tosin reijitetty ja ajettu kahvaan ja siihen on liitetty lukkokoneisto niin että siinä on myös pistooli. Muutoin lähinnä "Final fantasy" -universumista tuttuja gunswordejakin tehtiin; Terän lapepuolelle voitiin laittaa tuliase. Nämä eivät olleet niinkään hyödyllisyytensä vuoksi rakennettuja. Niillä osoitettiin varakkuutta.

Näin ei pidä ihmetellä numerokoneistoa itsessään. On syytä miettiä mitä se tekee ; Virallisesti tämän koneiston selitys on mysteeri. On arveltu, että se olisi jonkinlainen matemaattinen tai tieteellinen lisälaite. Nähdäkseni nämä selitykset ovat ylimutkikkaita. Sillä nähdäkseni numeronäyttö on tehty varsin yksinkertaista tarkoitusta varten. Brassailua varten. Koko kyseinen esine on statusesine statusesineen vuoksi. Ja numeronäytölle voidaan nähdä hyvinkin tuttu funktio.

Kun katsotaan länkkäreitä, niissä esiintyy silloin tällöin klisee jossa aseen kahvaan viilletään lovi aina kun on surmattu vihollinen. Näin lovien täyttämä kahva olisi näyte siitä että henkilö on mahtava gunslinger. Samaa henkeä löytyy myös "Gangs of New York" -elokuvassa jossa moukarin kahvaan piirretyt lovet pitävät kirjaa siitä montako ihmistä on tullut hakattua hengiltä. Samoin vartijana ollessani tiedän että muutama ihminen sielläkin kerää tämäntapaista kirjanpitoa pampunkahvoihinsa ; Että monessako tappelussa ollaan oltu. Tässä on yksinkertaisesti jotain yleisinhimillistä - sellaisella äärimmäisellä macho bullshit hengellä.

Minusta on hyvinkin uskottavaa, että kyseisen metsästysmiekan numeronäyttö on juuri tätä varten. Toki luvut kymmeneen tuhanteen asti voivat tuntua liioittelulta. Mutta jos asiaa katsotaan maskuliinisuuden ylikorostamisen -hengessä ja joku sanoo että "eikö kymmenet tuhannet ole liikaa?" niin se, että siihen vastaa "ehkä sinusta!" Niin kyllähän siinä on jo itsessään jotain coolia. Toki, koska kyseessä on nimenomaan metsästysmiekka, kyseessä eivät välttämättä ole surmatut vihollis-ihmiset vaan saadut saaliit. Tietääkseni tällä rintamalla saadut saalisluvut ovat helposti monta kertaluokkaa suurempia. En siis pidä aseen numeronäyttöä niin mysteerisenä.

Hei Tontoukot hyppikää

En kuulu siihen sukupolveen että olisin kuunnellut "Yksinäisen ratsastajan" kuunnelmia. Tiedän toki sen verran että Yksinäinen ratsastaja ei paradoksaalisesti ole yksinäinen, vaan hänellä on aina seuranaan Tonto. Tästä parivaljakosta on jopa tehty elokuva jota en ole vielä nähnyt. Tämä voi olla iloinen uutinen sillä kaikkien tietojen mukaan elokuva ei ole menestynyt kovin hyvin. Ehkä enää liian harva kuuluu sellaiseen sukupolveen että tuntisi yksinäisen ratsastajan.

Silti, kaikesta huolimatta, kyseinen elokuva on onnistunut suututtamaan kristityt fundamentalistit. Syynä on se, että Tontoa on käsitelty heistä raivostuttavalla tavalla. Kai se on raivostuttava, kun raivoa on syntynyt. Mutta tiemmä osa kristityistä on sellaisia että heille raivoa syntyy melkein mistä vaan. Tontolle suuttuminen on seurausta monesta elementistä. "the fact that the Indian character "Tonto" is not a Christian has upset some Christian conservatives." Kyllä. Lännenmiehen paras kaveri voi olla vain kristitty. Tämä on toki sinänsä uskottavaa että lännen aikaan karjapaimenet olivat kristittyjä. Ja jos he ovat kuin nykykristityt, he eivät tule toimeen keidenkään muiden kuin kristittyjen kanssa. Mutta toki tuohon aikaan intiaanit olivat monesti pakanoita. "Christian Film and Television Coalition is also upset that the U.S. government is portrayed as "bad" and the army is show killing Indians, which is historically accurate." On kammottavaa että pakanoiden kohtelua näytetään sellaisena kuin se tapahtui.

Tämä on tietysti elokuvasensuuria. Kristillisyys ja sensuuri iskevätkin usein yhteen. Toki monesti tässä puhutaan sananvapaudesta ja uskonnonvapauden puolustamisesta. Mutta tilanne on juuri sama kuin mikä on keskiverron perussuomalaisen kristityn kanssa ; He nimellisesti vastustavat ennen kaikkea poliittista korrektiutta ja sensuuria. Mutta silti heillä on hyvin tarkka näkemys siitä mitä on soveliasta ja eisoveliasta sanoa kristityistä.

Tästä pientä esimakua täytyy hakea niinkin kaukaa kuin omsta blogistani. Ja niin kaukaa kuin parin tunnin takaa. Teknisesti kirjoitus oli hieman tavanomaisella vinoilullani koristeltu selitys siitä miten kasvikirjaan oli laitettu keltamatarasta tietty lausunto. Selitykseksi paljastui katolisen kirkon tapa yhdistää paikallinen uskonto omaan oppiinsa.

Tässä kommentoija oli pahastunut samaan tapaan kuin kristityt olivat pahastuneet "Yksinäiselle ratsastajalle" ; "Ei kristinusko ole se pahin asia tänä päivänä, vaan vieläkin se sama vanha vihollinen: Islam. Ristinritareita tarvitaan vieläkin, puolustamaan meitä vääräuskoisilta. En viitsi sanoa mitä mieltä olen niistä kantasuomalaisista jotka ovat innolla tuomasssa Islamia Suomeen." Valitettavasti tekstini ei sanonut missään että kristinusko olisi suurin ongelma. Tämä väite on siis joko olkiukko tahi muu syytös. Minulla on sellainen tapa että minuun ei syydetä asiattomia syytöksiä. Asiallisille syytöksille on tilaa aivan tarpeeksi kaikissa minun luonnevioissani ja hoopouksissani. Asiattomuuksiin meno on vain osoitus laiskuudesta ja tyhmyydestä.

Kommentoijan paha mieli on ymmärrettävissä sillä toin blogauksessani esille osan Suomen historiaa. Suomen kristillistämisessähän on ollut monia vaiheita. Itse kristinusko saapui Pohjoismaihin varsin rauhallisesti. Sama koruseppä saattoi tuottaa eri uskontojen symboleja samalla valupohjalla. Yhdessä oli Torin vasaraa ja Valkokristuksen ristiä. Suomeenkin kristinusko saapui vailla miekkalähetystä. Sitten tuli katolistaminen jossa miekkalähetyksellä olikin sitten isompi rooli. Esimerkiksi voi mennä Janakkalassa "Pyhän Laurin lähteellä" ja lukea siellä paikan päällä historiankirjoista siitä miten juuri siinä paikassa katoliset aivan konkreettisesti tappoivat-murhasivat paikallisia hämäläisiä vain siksi että nämä eivät suostuneet kasteelle. Luterilainen kirkko sitten teki sen mitä luterilaisuus nyt on tehnyt. Hyökkäys kohdistui vääräuskoisten pyhiin paikkoihin. Ja kuten tiedettyä, voi vaikkapa tutustua Jan Guilloun "Noitien asianajaja" -kirjaan ja suomalaisen noitavaiohistorian "Synnin palkka on kuolema" -kirjaan niin tietää että Suomessa oli nimenomaan luterilaiseen aikaan vahvoja noitavainoja. Luterilaiset pesevät usein käsiään vastuuta ja mielikuvissa noitavainot liitetään katolisen kirkon inkvisiitioon. Mutta etenkin nyt kun Vatikaanin arkistot ovat julkistuneet monin paikoin, tiedetään että inkvisiitio oli mainettaan parempi. Ja oikestaan se mikä tekee juuri protestanteista pahempia on se että heillä ei ole inkvisiitiota. Inkvisiition koko ideana oli tarjota oikeudenkäynti. Protestanttiset kulttuurit ovat harrastaneet lynkkausta. ; Tämä on juuri sitä historiaa Suomalaisille mitä Tonto on amerikanintiaaneille. Ja Amerikanintiaanienkin karun kohtalon takana näyttää olevan juuri sama yhteinen vihollinen. Vihollinen nimeltä kristinusko.

Siitä että tämän asian nostaa esiin pahastutaan. Että pitäisi puhua islamista. Tämä "ei riittävän paha kristinusko" -argumentti voidaan sitoa joko fatwakateusteemaan, jolle olen blogissani toistuvasti nauranut. Tai sitten se voidaan liittää siihen "priorisointi -idiotismiin" johon olen blogissani aiemmin viitannut. Nostan tässä nyt muistutukseksi sen, että olen niitä uskontokriitikoita joista islam ei ole mitenkään erityisasemassa. Olen itse asiassa hyvin samoilla linjoilla kuin tuoreesti edesmennyt Jaakko Wallenius josta Jussi K. Niemelä muistaa kertoa "on the problems Islamic fundamentalism posed for liberal democracy and secular society. The issues we wanted to tackle were, among other things, women's rights, the rights of sexual minorities, freedom of speech and religion, and of course the harsh treatment of atheists and secularists under Sharia." ... "to treat Islam like any other religion, that is, we began to criticise it despite the danger of being labelled as far-right bigots and racists. Of course, from the context of our writings, any decent person could immediately see that we were neither. Nevertheless, there had just emerged some nasty nationalist bloggers who demonised Islam and Muslims, so we had to tread carefully indeed. We didn't want to spread any hate or intolerance, quite the opposite." Jos minulta kysytään, islamilla on yllättävän läheinen osa kylmän sydämeni vihan loistetta. Mikään kulttuuri joka sallii lasten ympärileikkauksen tai haluaa tappaa apostaatikkoja tai kannattaa kuolemanrangaistusta ei ole ihmisen kulttuuri. Maailmassa on harvoja yhtä paljon pahaa tuottaneita uskontoja ja ideologioita kuin ns. "desert dogmat" kristinusko, islam ja juutalaisuus. Natsismi ja stalinismi ja Pol Potin ja kumppaneiden harjoittama kommunismi olivat kammotuksia, mutta nekään eivät kestäneet tarpeeksi kauaa yltääkseen näiden tasolle.

En siis suinkaan vähättele islamin merkitystä tai vaarallisuutta. Vähättelen toki islamin merkitystä sen selittämiseksi miksi kotimaiseen kasvikirjaan koristellaan kasveihin liittyvää kansanperinnettä tavalla jossa keltamataraa kohdellaan siten kuin kohdellaan. Jos tätä ei ymmärrä, se on voivoi, itku ja kyynel. (Ei tosin minulla.) Kannataisi kenties tietää mihin kommentoi ja tutustua esimerkiksi kommentoimansa blogin sisältöön ennalta. Kun aloitin netissä, monissa paikoissa oli suosituksena tutustua vuoden ajan paikkaan kunnolla ennen isolla laidalla aktivoitumista. Tämä on mielestäni hyvä ohje, joskin liioiteltu. Se toki toi siinä määrin sopivaa ja asiaankuuluvaa viestiä, että ei kannata odottaa toisilta kiinnostusta omiin näkemyksiin jos itse ei jaksa vaivautua ottamaan selvää toisten näkemyksistä. Että ei se voi olla yksisuuntaista että saa vaan tulla huutelemaan puskista, tietämättä yhtään mihin huutelee ja mihin kontekstiin huutaminen olisi asetettava jotta se olisi osa asiallista kommunikaatiota. En voi sanoa ohjeeksi kuin tervettä järkeä ja toivoa että "Raks ihminen älä ole typers". Aika usein joutuu pettymään koska terve järki tyystin puuttuu juuri niiltä joilta sitä tässä toivotaan.

Tosin Suomen mittapuulla on ehdottomasti tärkeää puhua lestadiolaisista. Tuoreesti on valitettu siitä että lestadiolaisista puhutaan liian negatiivisesti. Että se on leimaavaa. Kuitenkin tässä on takana se, että lestadiolaiset ovat tehneet samanaikaisesti kaksi asiaa (a) tehneet vakavia rikoksia - jos esim. pedofilia ei mielestäsi ole vakava rikos, älä koskaan hanki lapsia, älä mielellään myöskään hengitä -  ja ennen kaikkea salailleet niitä (b) kieltäytyneet ihan itse puhumasta medialle millään tavalla jolloin heidän oma positiivinen kantansa jää pois. ; Lestadiolaiset ovat tulleet hikipediasta tutuksi. He halusivat sensuroida heitä koskevaa artikkelia hyvin vahvasti. Sensuuri kuuluu kristilliseen kulttuuriin. Hoidimme asian siten että korostimme tekstin faktuaalisuuspuolta. Tämä on tietysti turhaa, koska kyseessä on huumorisivusto. Mutta hoidimme asian niin. ja se oli kiva tapa hoitaa ongelma. Se on vähän sama kuin sanoisi fundamentalistikristitylle että "Yksinäinen ratsastaja" oli loukkaava sellaisella faktuaalisella tasolla. Että jos tuntuu pahalta, kyseessä ei ole mustamaalaus vaan ikävien tosiasioiden esilletuominen. Että hyvää päivänjatkoa vain sinnekin päin.

Suomen kulttuurissa kristittyjen harjoittama uskonnollinen väkivalta on salattu aihe. Itse olen kohdannut niin roolipelivainoihin liittyvän saatanapaniikin kuin kreationistin tappouhkailun jonka syy on pelkästään siinä että kannatan evoluutiota. Minulle on aivan turha tulla sanomaan että minulla on prioriteetit päin persettä ja että en keskity oikeisiin ja realistisiin olemassaoleviin uhkiin. Goddamit ainut syyni aloittaa itsepuolustuslajien harjoittelu johtui tarpeesta. Tarpeesta jota eivät luoneet islamistit - niin kammottavia kivityksen kannattajasovinisteja kuin ovatkin - vaan arvon veli kristityt. Joiden pahoihin tekoihin hyvät kristityt eivät ritarillisesti tule sankaroimaan ja pelastamaan. Sillä heitä ei kiinnosta pelastaa lasta raiskareilta, kun pitää pelastaa maailmaa islamin abstraktimmalta ja ideologisesti kristityn pirtaan paremmin sopivammalta uhalta.

Itse asiassa oli huvittavaa että moittijani nosti esiin tarpeen ristiretkeilijöihin suomessa. Nähdäkseni on ensinnäkin huvittavaa nostaa esiin ristiretken ritarit. Se, mitä keskiaikaisen miekkailun monivuotisena harrastajana olen oppinut, on se mitä data kertoo ristiretkistä ja ritareista. Moni ihminen tuntee ritarit vain tarinana. Ritari oli nykyajan mittapuilla "christian fundamentalist terrorist". Tämäkin on historiallinen fakta. On huvittavaa ensin valittaa että kristinusko ei ole uhka ja sitten tuoda esiin miten ihailee noita ihastuttavia historiallisia välittäviä hahmoja jotka pukeutuivat loisteliaisiin metallipukuihin ja jotka matkustivat niin motivoituneina että he kulkivat tuhansia kilometrejä jalan ja hevosella ihan vain auttaakseen niitä pieniä raukkoja siellä Jerusalemin alueella. Etenkin kun näitä ristiritareita riittää. Jussi K. Niemelä blogasikin hyvin tuoreesti siitä miten suomessa on "vastajihadisteja", joiden elämän ydin näyttää olevan salaliittoparanoija mallia pseudotiede.

Tätä jengiä en ole juurikaan ottanut puheeksi. Sillä se pelottaa minua oikeasti. Äärioikeisto Suomessa voi kaasuttaa 80 homoa/homomielistä ja tehdä teon joka on Suomen lain mukaan ampuma-aserikos. Ja sisäministeri Päivi Räsänen tarjoaa kiitokseksi ymmärrystä koska kyseessä oli kamala kristitytä loukkava pride -provokaatio. Äärioikeisto voi Suomessa hyökätä Dan Koivulaakson äärioikeistolaisuutta koskevaan kirjanesittelyyn väkivaltaisesti. Ja tämä tapaus tulkitaan siten että Koivulaakson ei pitäisi kertoa tuollaisia valeita koska ei täällä mitään väkivaltaista oikeistoa ole, vaan pelkästään niitä vaarallisia islamisteja.

En tiedä mitä tälläisiin pitäisi sanoa. Ehkä heitä ei vain voi ottaa vakavasti. Mutta kenties pitäisi.

Jäljillä

En ole oikein koskaan pitänyt elokuvien takaa -ajokohtauksista. Niitä ilmeisesti tehdään jännityksen ja vaaran tunnun tuomiseksi - ja silti niitä ei korvata miekkailukohtauksilla. Ne ovat siis jotenkin erittäin fundamentaalisesti väärin - ainakin siinä mielessä että ne eivät kolahda minuun.

Osassa elokuvista koko juoni on kuitenkin pelkkää takaa -ajoa. Ja niissä on sitten yleensä enemmän järkeä. Esimerkiksi "Ota kiinni jos saat" -elokuvassa huijarin ja tätä seuraavan etsivän suhde rakentuu kissa-hiiri -leikkiin jossa ei oikeastaan ole koskaan kysymys muusta kuin takaa -ajosta. Osassa länkkäreistä jahdataan rajan yli meksikoon pakenevia rikollisia ja niissä on joskus jopa jonkinlaitsa road movien henkeä. Takaa -ajoelokuvat ja road moviet ovatkin joskus hyvin vaikeita erottaa toisistaan ; "Thelma ja Louise" -elokuva lienee tästä kohtuu valaiseva merkki, eläminen ja vapaus vastaan kahleet ja takaa-ajetuksi joutuminen rinnastuvat vaikka näiden käsitteiden välissä onkin vahvoja jännitteitä. Takaa -ajavat poliisit ovat tuttuja myös komediallisemmassa "Blues Brothers" -elokuvassa joka koostuu roadmoviemaisesti erillisissä paikossa tapahtuvissa kohtauksissa ja joissa ajo pimeästä aamunkoittoon kaupungista toiseen aurinkolasit silmillä on yhtä takaa -ajoa ja murskautuvia poliisiautoja.

Sitten on sellaisia elokuvia kuin "Jäljittäjä" (2010). Satuin katsomaan elokuvan puolivahingossa. En ollut koskaan kuullut siitä eikä se ollut odotuksissa kovin kummoinen. Ja rehellisesti sanoen elokuvan juoni ei ollut filosofisesti hirvittävän kompleksi - eikä siinä ei ole edes aivan hirveästi tapahtumia. Mutta se on silti hieno elokuva.

Elokuvan arvot tiiistyvä vapauteen ja elämän arvostukseen, sekä syyllisyyteen ja syyttömyyteen ja niiden suhteeseen lakia kohtaan. Elokuvassa hahmot määräytyvät hyvin alleviivatusti valintojensa kautta ; Heidän hahmonsa saavat sisältöä vain tekojensa ja itsestään kertomiensa anekdoottien kautta. Ja kukaan ei oikeastaan voi varmistaa miten tosia nämä anekdootit edes ovat. Tämä on ratkaisuna onnistunut ja perussävyltään hyvin eksistentiaalinen.
1: Joku voisi kysyä että miten tämä eroaa mistään muusta elokuvasta. Kaikkihan redusoituu kohtauksiin. Useissa elokuvissa kuitenkin käytetään hahmojen päänsisäistä ääntä joka tuo ihmisen sisäpuolisen objektiivisen kuvan katsojalle. Tai ulkopuolista kertojarakennetta joka ikään kuin katsoo sankaria ulkopuolelta arvioiden tätä Jumalaperspektiivistä. Myös muut hahmot voivat määrittää hahmoa. Tässä elokuvassa kaikki tälläiset keinot loistavat poissaolollaan.

Elokuvan jäljittäjänä on Arjan Van Diemen niminen buurisodassa brittejä vastaan sotinut mies. Hän on osallistunut jonkinlaiseen sissisotaan. Hänen poissaollessaan hänen kotitilansa on poltettu ja hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet brittien keskitysleirillä. Van Diemen on tästä vihainen. Elokuvan alussa hän on jopa hivenen kostonhaluinen. Elokuvan alussa hän saapuu Uuteen Seelantiin. Jahdattava on Kereama, maori joka harrastaa seksiä prostituoidun kanssa armeijan tiloissa, joutuu kahakkaan jossa humalainen brittisotilas vahingossa surmaa toisen britin. Tästä kuolemasta tietysti syytetään Kereamaa. Van Diemenille luvataan 100 punnan palkkio maorin jäljittämisestä, 25 jos nappaa tämän kuolleena.

Johtava brittiupseeri haluaa tietysti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja surmatyön vahingossa tehnyt britti haluaa maorin hengiltä. Kereama taas tietää omakohtaisesti, että brittien kolonisaatiossa villi -ihminen on eriarvoinen ja että puolueeton tarkoittaa käytännössä sitä että kukaan ei ole hänen puolellaan. Onhan tapahtumalla silminnäkijöitä, muita brittejä, jotka komppaavat kaveriaan joka on tehnyt sen surmankin vahingossa.

Elokuva alkaa varsin klassisena takaa -ajoelokuvana jossa korostetaan sitä että Van Diemen on parempi jäljittäjä kuin se toinen palkattu jäljittäjä. Samoin maorin oveluutta korostetaan sillä miten hän osaa peittää jälkiään. Tämä alustus kuitenkin loppuu pian, ja Van Diemen ja Kereama ovat toki koko ajan tilanteessa jossa Kereama on karkaamassa ja Van Diemen on nappaamassa tätä kiinni. Mutta etäisyydet eivät kasva niin suuriksi että seuraaminen aloitettaisiin täysin alusta. Tässä elokuvan pisimmässä vaiheessa tärkeimmäksi osaksi nousee se, miten nämä miehet keskustelevat keskenään. Molemmat kertovat henkilökohtaisia anekdoottejaan toisilleen. Tässä prosessisa Van Diemen tietysti pikku hiljaa älyää että hänen seuraamansa mies ei ole murhamies : Hän ei anna Van Diemenin hukkua. Ja syyttömyyden korostaminen tapahtuu silloinkin - ja kenties etenkin silloin - kun tällä ei ole pakenemisen kannalta järkeä. Tämä korostaa sitä miten Kereamalle mana, hengelliseesti sävytetty kunnia on tärkeä ja oleellinen. Syyttömyydessä on takana koko ihmisyys ja itsekunnioitus.
1: Elokuvan molemmat hahmot ovat hengellisiä. Tämä ei ärsytä edes minua. Van Diemen lukee Raamattuaan, josta lähetyssaarnaajat ovat takoneet myös Kereaman päähän. Ja jos sivitys onkin tärkeää ja erottaa jalot villeistä, niin uudessa seelannissa ei ollut villejä. Van Diemen kertoo miten hän oli aluksi ollut perheensä kuoleman jälkeen vihainen Jumalalle, koska oli luullut tunteneensa tämän. Mutta että nykyään hän enemmänkin ottaa elämän sellaisena kuin se tulee vastaan ja luottaa siihen että voi näyttää Jumalalle miten on toiminut. Kereama taas on paussilla valaslaivalta Uudessa Seelannissa sen vuoksi että voisi hoitaa vanhempiensa kuolemaan liittyviä asioita kuntoon ja hoitaakseen manansa kuntoon. Hän tekee sen varsin vaikuttavassa luolassa jossa on seinällä jonkinlainen muinaisvalaan fossiili joka pitää esiin kalliosta. Minäkin palvoisin Jumalaa sellaisissa puitteissa. Darwinia palvoisin.

Toisaalta myös brittien kolonisaatiota ei nähdä täysin pahana. Van Diemen esimerkiksi kertoo miten hänen naapurinsa oli tappanut paikallisen hottentottivanhuksen siksi että tämä oli varastanut tältä ankan. Ruumis oli riippunut julkisesti puoli vuotta varoittavana esimerkkinä. Hottentotti oli ollut Van Diemenin tuttu. Mutta tämä ei ollut kostanut. Sen sijaan Van Diemen oli mennyt buurisotaan, jonka vapauden ja kunnioituksen hengen hän itse ilmaisee varsin kyynisesti. Hän puolusti hänen naapurinsa oikeutta lynkata ihmisiä. Van Diemenin tapa leikata taitavien brittisotilaiden etusormiakin paljastuu. Että näin hän tekee kunnioittamilleen ihmisille - miten asian laita on niille joita hän ei kunnioita. Tämä mutilaatio on kuitenkin kunnioituksen osoitus. Hän ei tappanut näitä brittejä vaan ainoastaan esti näitä tekemästä syntiä jatkossa.
1: Humanistisesta keskusteluelokuvasta ei toki ole kyse. Miesten suhde ilmenee ennen kaikkea vallan ja väkivallan kautta. Elokuvassa on kohtauksia laskien melko vähän väkivaltaa, ja se on melko suoraviivaista. Mitään superihmisiä ei ole. Mutta ilokseni voin sanoa että elokuvassa tähänkin on panostettu. On miellyttävää nähdä miten toinen yrittää jalkaheittoa ja toinen vastaa tähän. Maassa haetaan kolmipistelukkoa, mutta tästä irtaudutaan. Elokuvassa ei siis ole pelkästään tekniikka oikein, siinä siihen suhtaudutaan fiksustu. Se on mukautettu melko realistisesti joksikin jolta voisi näyttää jos kaksi paljon tapellutta ottaisi yhteen.

Lopupuolella elokuvaa Van Diemen päästää vapaaksi. Tavallaan kahteen kertaan. Ensin päästääkseen tämän hoitamaan hautausasian loppuun. Ja kun britit ovat kuitenkin ottamassa vankinsa, lavastaa tämän kuoleman. Elokuvan loppuratkaisu on hieno, koska siinä on sanomaa sen jokaisessa vaiheessa. Van Diemen kun ampuu ilmaan ja paiskaa Kereaman virtaan. Muut vakuuttuvat hänen kuolleen koska tämä makaa paikallaan ja Van Diemen ojentaa rätissä irtileikatun etusormen. Tässä vaiheessa katsoja vielä ajattelee että Kereama on kuollut, mutta että hän ei ole kuollut vihaamallaan tavalla, manan riistävällä hirttämisellä. Hän onkin rivien välistä pyytänyt itsemurhaa juuri ennen. Etusormi on kunnioituksen symboli.

Pian upseeri kuitenkin ajattelee että hänet on lavastettu kuolleeksi. He eivät viitsi tarkistaa ruumista ja etusormi vie huomion sivulle. Hän ei tietysti voi todistaa tätä, joten hän antaa Van Diemenille tämän 25 puntaa - tosin asiassa saattaa painaa sekin että hän on ollut buurisodassa ja mm. osallistunut Van Diemenin talon polttamiseen. Hän kuitenkin ilmoittaa hakuun jokaisen etusormettoman maorin. Hän kertoo tästä buurille, joka sanoo että kuolemaantuomitulle kaksi päivää elämää on paljon. Aivan loppukohtauksessa voidaan kuitenkin nähdä että Van Diemen onkin leikannut oman etusormensa, joten Kereama pääsee valaslaivalle harppuunoimaan. Hän on osoittanut kunniaa itselleen ja estää itseään enää tekemästä syntiä.

Elokuvan sanoma itsessään ei ole kovin kummoinen. Se on sitä keksilaatikkomallia. Mutta jotenkin tämä ei haittaa. Ei, vaikka tapahtumia ei ole niin hirveästi. Eräs huvittava piirre elokuvassa on se, että vaikka elokuvassa on paljon kaunaa ja kostonhimoa, ei syyllisiä oikeasti koskaan rangaista. Toisen britin humalassa surmannut ei joudu oikeuteen. Syyllisen Kereaman mainetta ei koskaan puhdisteta. Van Diemen ei saa Uudessa Seelannissa sitä kostoaan mitä hän on sieltä alun perin lähtenyt hakemaan - päin vastoin, hän lopulta luopuu koko kostamisen ajatuksesta ja on brittiupseerin kanssa niin hyvissä väleissä mitä se tuollaisissa taustoissa ja olosuhteissa on mahdollista. Myös elokuvan konna, oikea syyllinen joka haluaa Kereaman hengiltä, saa elokuvassa kaiken kaikkiaan hyvin vähän tilaa ja kohtauksia. Hän ei ole tarinan kannalta tärkeä.

Sillä tässä elokuvassa ei ole kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta - toisin kuin useissa taka -ajoelokuvissa. Tässä elokuvasa jahdataan ihmistä ja lopulta jäljitetään ihmisyys. Se onkin kenties kaikista ovelin jahdattava.