Onko Suomi älyllinen maa?

Mielenfilosofiassa on nähty paljon vaivaa mind–body-ongelman parissa. Tämä on hyvin aivokeskeistä ajattelua. Se käsitelee sitä, mikä on ruumiillisten (erityisesti aivojen) tilojen ja tietoisuuden suhde. Tämä voidaan nähdä laajemman ongelman erityistapauksena. Tällöin kysymys on se, mikä on ylipäätään tietoisuuden paikka ja rooli materiaalisessa maailmassa. (Luonnollisesti ihmiset vastaavat tähän hyvin eri tavoin. Jopa sieluun uskovat katsovat usein elävänsä fysikaalisessa todellisuudessa. Ja hekin tätä kautta usein ottavat kantaa tähän ongelmaan.)

Tässä jonkinlaisia ääripäitä edustavat;
* Panpsykismin kannattajat. Tässä lähtökohtana on, että tietoisuus on maailman syvätason ilmiö. Ei siis jotain joka redusoituu johonkin, vaan johon kaikki muut asiat redusoituvat. Materia on enemmän tietoisuuden muoto kuin tietoisuus materiaalin organisoitumisesta johtuva sattuma.
* Panteismi, jossa on jo astetta Jumalaisempi sävy. Sellainen, jossa itse Kaikkeus on kokonaisuutena tietoinen ja tätä voidaan pitää Jumalana. Eli kokonaisuus on tietoinen.

Oikeasti mainitut seikat eivät ole keskenään ristiriitaisia. Itse asiassa jotkut suorastaan ajavat panteismiin panpsykismipohjalta. Tai toisin päin. Tällöin henkenä on usein se, että kokonaisuus ja osat olisivat jotenkin syvästi ja essentiaalisesti samanlaisia. Olenkin ottanut aiemmin kantaa tähän ajatteluun. Enkä pidä sitä uskottavana. Olenkin pitänyt klassista sieluajattelua ja essentiaalista ajattelua ongelmana ihan sitä kautta että siinä on omituisia ongelmia; Kuten se, että ongelmien selitys jää joko "tyhjäksi oletukseksi" tai muodostaa "homunculus -ongelman" ja ikuisen regression. Toisaalta panpsykismiä vaivaa mielestäni sekin, että sillä on hieman ironinen suhtautuminen asioihin. Siinä käy helposti niin että perusteet sille miksi esimerkiksi alkeishiukkaset olisivat älykkäitä perustuvat siihen että niiden tietynlainen reagointi keskenään nähdään tietoisuuden mallintamiseksi. Ja tätä kautta nämä mallit nojaavat siihen että asiat ovat laskennallisia. Kalkyylin ja tietoisuuden suhde on haasteellinen jo tietokonemetaforassa, saati tässä yhteydessä.

Mutta kenties on syytä miettiä tematiikkaa, kaikesta huolimatta.

Olen ymmärtänyt että panpsykismin viehätys on siinä että tietoisuuden synty tai olemassaolo fysikaalisessa maailmassa ei ole panpsykistille ongelma. Hänen näkemyksensä pohjalta ei luonnossa ole ei-tietoisen ja tietoisen välillä selvää rajaa. Luonnon ilmiöthän ylipäänsä muodostavat jatkumon, luonnossa ei ole ”aukkoja”. Sen sijaan jos ajattelee että tietoisuus on ei-tietoiseen redusoituva, joutuu väkisinkin katsomaan, että tietoisuus on jollain tavalla "emergentti". Maailmaan tavallaan ilmaantuu uusi ontologinen ominaisuus koska osat toimivat yhdessä eri tavalla kuin erikseen. (Aivan kuten vesi on huoneenlämmössä nestettä vaikka sen osaset, vety ja happi sellaisenaan ovat kaasuja.)

Olenkin nähnyt asian melko vahvasti siten että kokonaisuuden osien toiminta on tärkeää tietoisuuskysymyksessä. Osien luonteella ei sen sijaan ole niinkään paljoa merkitystä. Tämä korostuu kun katsoo miten kommentoin Blockin ajatuskoetta kiinalaisista jotka matkivat hermosolua. ; Katsoin, että se että koossa on kasa kiinalaisia jotka kansalaisina muodostavat kiinan valtakunnan ei ole tietoinen. Mutta jos kiinalaiset todella onnistuvat imitoimaan aivan tarkasti hermosolun toimintaa tietoisissa aivoissa, niin he voisivat muodostaa superentiteetin joka olisi tietoinen. Ja tämä tietoisuus vaatii näiden simulaatioon osallistuvien kiinalaisten ymmärtämystä aivan yhtä vähän kuin meidän aivomme tarvitsee sitä että jokainen yksittäinen hermosolu tietää miten kokonaisuus on tietoinen. (Eli ei.)

Tämä rakennekeskinen näkemys johtaa tietenkin arkijärjellä ajatellusti tavalliseen kokonaisuuteen. Eli siihen että Suomen kansalaiset eivät muodosta mitään tietoista Suomea vain siksi että Suomen kansa on määritelmällisesti jotain joka koostuu Suomen kansalaisista. (Ja otetaan otettuna vielä sekin että Suomen kansalaisilla todellakin on tietoisuus.) Osien luonne ei siirry väistämättä. Näin ei-tietoisista alkeishiukkaista voi muodostua ei-tietoinen tiili. Tai tietoinen ihminen. Ja nämä tietoiset ihmiset voivat toimia planeetalla joka ei ole sen tietoisempi kuin tiilikään. Ja elää universumissa joka ei ole tietoinen.

Tähän lähestyminen on kuitenkin haasteellista. Sillä ylipäätään jopa ihmisten kohdalla ongelmana on se, että meillä on erityinen pääsy omaan yksityiseen tietoisuuteen ja vähemmän muiden tietoisuuteen. Ja tätä kautta moni jopa selittää että sellaiset asiat kuin rakkaus ovat tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa. (Itse näen, että tutkimus on haasteellista ja epätäydellistä mutta ei tarkoita samaa kuin tiedon totaalinen poissaolo. Joten tietoisuus ei tältä osin eroa siitä että mietitään induktioita siitä mitä käy ihmisille joiden päähän pudotetaan korkealta pianoja.)

Tässä korostuukin se, että panpsykisteillä ja panteisteilla tuntuu olevan enemmän selityksiä sille, miksi tietoisuuskentistä ei saada tietoa. (Tässä voidaan verrata vaikka siihen että gravitaatio on todisteiltaan makrotason ilmiö jota ei oikein nähdä yksittäisissä atomeissa.) Selitys todisteiden puutteesta ei ole todiste olemassaolosta. Tätä kautta selitys on melkoisen epätyydyttävä. Tietoisuutta vain eläimillä ja ihmisellä näkevä voi helposti korostaa että tässä katsotaan liikaa osia ja oletetaan että jos "isossa kokonaisuudessa on ominaisuus" niin se voitaisiin perustella sillä että sen osasilla on tämä sama ominaisuus sellaisenaan. Toisaalta reduktionismin puolesta puhuu sekin että tietoisuus ilmenee ihmisillä asioilla jotka liitetään tunteisiin, kokemuksiin ja tavoitteisiin. Ja näihin liitetyt "markkerit" - ne piirteet joit tekoälyillä yritetään simuloida - lakkaavat olemasta kunhan sen osakokonaisuuksia leikellään pois. Emergentistin on helppo selittää miksi lobotomia vaikuttaa ihmisiin tietyllä tavalla. Ja miksi pään murskaaminen lekalla näyttää lopettavan tietoisuuden. Tämä muutos on haasteellinen selitettävä jos osilla olisi yhä tietoisuusominaisuus.

Tätä kautta mukaan saadaan panpsykismissä paljon keskusteltu kombinaatio-ongelma. Jos ajatellaan vaikka niin että on kasa perusoliota, jotka muodostavat yhdessä suuremman olion. Jokaisella perusoliolla on – panpsykismiä seuraten – oma kokemuksellinen perspektiivinsä. Suuren olion kokemuksellisuus koostuu sen muodostavien perusolioiden kokemuksellisuudesta. Muutokset esimerkiksi lobotomian tai pianon päähän pudottamisen jälkeen viittaavat siihen että suurella oliolla on taas oma, erillinen kokemuksellinen perspektiivinsä ja siihen liittyvä fenomenologinen laatu. Eikö suuri olio koe pikemminkin joukkoa pieniä kokemuksia kuin yhden summautuneen kokemuksen? Haasteena on selittää kuinka kokemukset voisivat summautua niin että kokonaisuus olisi kuin yksi olemuksellinen tietoinen kokonaisuus.

Toki tämä panpsykistien haaste on miellyttävä sen rinnalla mitä täydet ei-reduktionistit selittävät. Jos nimittäin ajattelemme että kvaliat eivät ole mitenkään mallinnettavissa, eli mikään määrä simulaatiota ei voi tuottaa tietoisuutta, ollaan toki ensialkuun vahvalla pohjalla siinä mielessä että jokainen tietää että ilmeet eivät ole tunteita. (Vaikka ne liittyisivätkin yhteen.) Heikoilla ollaan siinä että jos tekisimme täysin aivojen jne. muun materiaalisen tietoisen olennon kaltaisen kohteen, se ei olisi tietoinen. (Koska mikään määrä simulaatiota ei voisi tuottaa aitoa tietoisuutta.) Josta päädytään siihen että jos otamme tietoisen ihmisen ja tästä siirrämme tarkasti hermosolu kerrallaan atomeja toiseen paikkaan, lopulta käsissämme olisi purkamisen jälkeen koostetu "Theseuksen laivamainen" filosofinen zombie. Ja ilmassa keikkuva kvalia joka ei redusoidu mihinkään. Kuten siihen aiemmin olleeseen aivoon ja ihmiseen jonka täydellinen mutta kvaliaton sähkökemiallinen klooni on vieressä filosofisesti zombieilemassa...

Tätä kautta uskallan vihjata että Suomi ei ole maana tietoinen entiteetti. Rajat on keinotekoisesti määrätty. Se, että Suomi koostuu suomalaisista perustuu enemmän ihmisten sopimiseen kuin siihen että kokonaisuus noudattaisi osiensa ominaisuuksia ja rakentaisi näin suuria superälykkäitä entiteettejä. Tämä on varmasti helppoa hyväksyä. Etenkin nykyhallituksen aikana.

Päänsiirto

Viime päivinä keskustelua on herättänyt italialainen kirurgi, jonka mukaan ihmisen päänsiirrot ovat mahdollisia muutaman vuoden sisään. Tämä on luonnollisesti kätevää niille jotka ovat sattuneet halvaantumaan kaulasta ylöspäin.

Yllä oleva oli luonnollisesti vitsi. Ja se on sitä siihen asti kunnes se ei ole.

Lääketiede on siitä erikoinen, että nykyään voidaan tehdä kaikenlaista. Lääketieteessä voidaan sanoa, että proteesit ja elinsiirrot ovat molemmat kehittyneet minun elämäni aikana valtavasti. Proteesien kohdalla voidaan sanoa, että monet periaatteessa esteettiset ja kosmeettiset proteesit ovat korvautuneet funktionaalisilla. Esimerkiksi jalkaproteesia voi nykyään käyttää ajattelun voimalla. Samoin elinsiirtojen avulla voidaan tehdä toiminnallisia käsiä. Tällä on merkittävä vaikutus monin elämään.

Kaikkea ylläolevaa kuvataan kuitenkin jonain jossa ihminen saa käden tai jalan. Toisin sanoen ajatellaan että ihminen saa uuden käden ja uuden jalan. Ei että jalka saa uudet muut ruumiinosat. Pää tuntuu kuitenkin intuitiivisesti oleellisemmalta. Mutta filosofisesti tämä intuitio vaatii jotain erityisiä perusteita. Mitenkään a priorisesti ilmiselvä asia se ei ole. Ajatus täytyy voida oikeuttaa jotenkin.

Ajatus on erityisen relevantti, sillä lääketiede kehittyy asiassa nopeasti. Kenties innovaatiot jopa tuovat uusia ominaisuuksia joita ei ole aiemmin osattu käsittää. Ja sitten toisaalta nykylääketiede tuo eläväksi sellaisia ajatuskokeita joita ennen on pidetty pelkästään keinotekoisina ja kuvitteellisina, ikään kuin asioiden määrittelyä helpottavina. Onhan jopa Descartes "Meditations on First Philosophy" -teoksessaan käyttänyt ensimmäistä karkeaa versiota "aivot maljassa" -mahdollisuutta. Ajatuskoe on sittemmin kehittynyt ja muuttunut klassikoksi, yleensä juuri ajatuksena siitä että aivot maljassa saavat itselleen ärsykkeiden kautta jonkinlaisen simuloidun valetodellisuuden.

Ja kun asia ei enää ole vain leikkiä, siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä on aidosti mietittävä jotenkin. Tämä on tärkeää, sillä tosiasiassa irtopäitä on käytetty testimateriaalina empirian kehittelyn historiassa, ja usein nämä tavat maistuvat enemmän tai enemmän epäeettisiltä.

Otan tähän jäsentelyapuvälineen.

Hannu Kiuru kertoi reaktionsa juuri tähän päänsiirtoajatukseen. Minusta se on ... päätön. Se on suoraan sanoen lähes päinvastaista mieltä kanssani lähes kaikkeen. Mutta siinä on sentään oleellisimmat kysymykset. Siksi joudun ottamaan epämiellyttävän pitkän lainauksen, jotta koko idea tulee varmasti oikein. Kiurun ajatus menee seuraavalla tavalla.

"Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat henki, sielu ja ruumis. Ja Jeesuksen mukaan pää on ruumiin pomo, sillä pää ruokkii muita jäseniä. Ruumiin jäsenet ovat samanarvoisia keskenään, vaikka niillä onkin erilaiset tehtävät. Käsi ei voi sanoa jalalle, että häivy, ei sua tarvita. Tai silmä korvalle, että heippa vaan, nähdään taas. Toisaalta jos jokin jäsenistä viettelee ihmistä, niin poikki vaan. Parempi rampana taivaaseen kuin kaikki jäsenet tallella helvettiin. Kun Johannes Kastajalta katkaistiin pää, hän kuoli heti. Voi olla, että syväjäädytykset eivät päänsiirto-operaatiossa auta kuin yhden hetken. Mutta yrittänyttähän ei laiteta. Toisaalta jaksan epäillä moista ideaa: Mitä hyötyä siitä on? Monihan suhtautuu kroppaan kuin kyse olisi pelkästä aivojenkantotelineestä. Yhdistä älykön pää ja Muskeli-Masan kroppa: Nehän olisivat aina riidoissa keskenään kuin kissa ja koira. Jos minun pääni onnistuttaisiin siirtämään johonkin nuoren Adoniksen kroppaan, niin mitä minä tekisin 60-vuotiaan ajatuksilleni? Entä eikö siinä pään irrottamisen yhteydessä sielu pääse vilahtamaan karkuun? Ja kun kuolen, kenenä minut siunataan? ”Lepää rauhassa, Hannun pää ja Taavetin ruumis!” Ja mitä minun pitäisi tietää ruumiini entisestä käyttäjästä ja hänen elämästään? Kenen sukulaisia kutsutaan hautajaisiin? Siis lyhyesti: Antakaamme kuolleittemme haudata kuolleemme! Seuratkaamme me vain Jeesusta, joka menee eteenpäin kuin mummo lumessa."

Mitä tästä voi sanoa?

Kiurun kuvauksessa
1: Ihminen on ensinnäkin kokonaisuus. Siinä päänsiirtoon suhtaudutaan jostain syystä tavalla joka kieltäisi esimerkiksi käsille tehtävät elinsiirrot. Niidenkin kohdalla sama "lepää rauhassa" -dilemma toteutuisi. Kuitenkin samanaikaisesti Kiuru tosin toteaakin, että tämä kokonaisuuargumentti on melko heikko. Sillä kyllähän Raamattu selvästi sanoo että käsi voi sanoa jalalle että tätä ei tarvita. Sillä kyllähän on käden tarpeen irrota kuin mennä koko ruumiin Helvettiin.
2: Toisaalta Kiuru on sielunsa kanssa hyvin abstrakti. Hänestä on ikävää ajatella ruumista aivonkantotelineenä ja miettii sielun erkanemista. Mutta samalla hän esittää vahvasti naturalistis-reduktiivisia ajatuksia. Jos sielu todella jotenkin irtautuu päänsiirtoleikkauksessa, niin päänsiirto tuottaisi kenties jonkinlaisia filosofisia zombieita joilla olisi kaikki ihmisen käytösmallit mutta ei sielua. Ja sitten hän selittää miten adoniksen ruumis ohjailee vanhan miehen päätä. Mikä kyllä aivan oikeasti herättää ajatuksia siitä että onko esimerkiksi sukurauhasilla kuinka paljon merkitystä käyttäytymiseen. - Uskoisin että Kiurulla on tässä jopa sellainen ajatus ihmisen ruumiillisuudesta jonka minäkin voin hyväksyä. Ihminen ei ole pelkästään aivonsa, käytöstä voidaan redusoida myös umpieritykseen. Ja toisaalta vanha mies voi olla siveä jos hänellä ei ole vetreää ruumista jolla panna.

Miksi tästä oli minulle hyötyä?

Hannu Kiurun ajatus kokonaisuudesta on mielenkiintoinen. Sen voisi jopa pinnallisesti palauttaa Leibnizin lakiin (Leibniz's law). Eli lakiin jonka pohjalla on valtava määrä metafysiikkaa. Etenkin teististä metafysiikkaa.

Leibnizin laki toimii tavalla joka on hyvin kiinnostava ja jonka johtopäätökset jotka sitä kautta syntyvät tässä päänsiirtoaiheessa ovat sellaisia että Kiuru niitä tuskin hyväksyy. Ne tosin voivat olla haasteellisia monille muillekin. Itsellenikin ne ovat vieraannuttavia. Mutta "vakuuttuneisuus" ja "vieraantuminen" eivät ole sama asia kuin se, että näkemys olisi huono, väärä tai epätosi. Sillä let's face it, ihmiset ovat monesti yhtä aivottomia kuin päänsiirtoa odottava poloinen. Siksi on syytä aloittaa alusta. Mitä Leibnizin laki perimmiltään tarkoittaa.

Voimme ottaa sen peruskaavana:
x = y→VF(Fx ↔ Fy) Sellaisenaan tuo ei tietenkään valaise kovin paljoa. On kenties syytä korostaa että se määrittelee identiteettiä. Mutta mitä identiteettiä?
1: Kenties helpointa on lähteä siitä että identiteetti ei tässä yhteydessä tarkoita kvalitatiivista identtisyyttä (qualitative identity). Mikä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että se ei toimi samalla tavalla kuin silloin kun identifioimme jonkun kuuluvaksi johonkin ryhmään, eli jossa identifioimme vaikkapa hiekkalapion hiekaksi tai miekan miekaksi. Eikä sellaista identtisyyttä jolla identtiset kaksoset ovat keskenään identtisiä. Kysymys ei siis ole samanlaisuudesta, analogisuudesta johtuvasta samaan ryhmään kuulumisesta.
2: Sen sijaan kysymys on siitä milloin asia on sama. Ei samanlaisuudesta vaan samuudesta (numerical identity). Toisin sanoen Leibnizin lain ytimessä on se, milloin asiat ovat synonyymejä. Jos jollain asialla on kaksi nimeä, ne ovat sama asia. Hieman kuten Bruce Wayne on Batman, eivät identtiset kaksoset vaan sama henkilö.

Toisin sanoen Leibnizin lailla tavoitellaan asiaa jossa ihminen on sama itsensä kanssa. Ja se lähestyy tätä määritelmällisesti. Jos otamme asian x, voimme huomata että tällä on piirteitä. Jos asia on sama sen kanssa, silläkin on tämä piirre. x=x. Epäanalogia ei sopisi yhtälöisyysmerkkiin. Joka johtaa siihen että käytännössä aivan kaikki x ominaisuudet ovat siirrettävissä x:ään jos ne ovat sama asia.

Tähän asti tämä on melko ilmiselvää. Sanomme vain että asia on sama kuin se itse. (Captain Obvious, to the rescue!) Mutta Leibnizin laki jatkaa periaatetta eteenpäin. Jos asioissa on epäanalogisuuksia, minkäänlaisia, ne eivät ole sama asia. Eli jos x on pyöreä, soikiomainen ja 20 senttiä pitkä ja meillä onkin jotain joka on vain 12 senttiä pitkä, se ei ole sama asia.

Ja tämä tietyti toimii jos meillä on x ja y ja meidän täytyy selvittää ovatko ne sama asia. Näin ollen identtisyys (identity) tarkoittaa erottamattomuutta (indiscrenibles). Josta saadaan se miksi periaatetta kutsutaan nimityksellä (identity of indiscernibles).

Leibnizin laki lähestyy asiaa tavalla joka ei sisällä empiiristä elementtiä. Se on sidottu pelkästään asioiden määrittelyyn. Siksi se on luonteeltaan deduktiivinen. Ja lisäksi se on sisällöltään houkutteleva. Siksi ei ole ihme että moni pitää sitä tärkeänä ja hyvänä periaatteena. Kvanttimystiikkaa ole tämä ei. Periaate on ... periaatteessa ... helppotajuinen, ja se on myös intuitiivisella tavalla järkeenkäypä. Ei siis ihme että periaatetta käytetään paljon metafysiikassa.

Mutta.

Leibnizin laki iskee terävästi moniin asioihin. Jos ajattelemme vaikka päänsiirtoa, tulee mieleen ainakin se, että siinä esitetään helposti, että ihminen on yhtä kuin tietoinen minänsä ja ajatusprosessinsa jotka ovat sama kuin hänen aivotoimintansa. Tässä viitataan hyvin syvästi identtisyyteen. - Ja kuten Hannu Kiuru ja urheilijankropan siirto kertoivat, tämä ei ole välttämättä koko totuus.

Filosofit voivat miettiä että onko ihminen sama jossain mahdollisissa maailmoissa? Jos David Deutchin kvanttifysiikan mukaan toimiva monimaailma on tosi, ja jokainen valinta ja seuraus todella tapahtuu jossain ja jokaisessa muutostilanteessa universumi "jakautuu" erilaisiin maailmoihin, niin olenko se todella minä joka on niissä toisissa universumeissa tekemässä niitä erilaisia ratkaisuja? Leibnizin laki sanoo asian suoraan. Ei.

Asia on siitä huolestuttava että jo yhdellä pornosivulla käyminen voi muuttaa kohdallani 12 senttisen 20 senttiseksi ilman että koen että sen identiteetti minusta mitenkään muuttuu. (Tosin joku feministi voisi nähdä että tämä muutos on hyvin relevantti ja että 20 senttinen on itse asiassa jonkinlainen naista vahingoittava ja esineellistävä ase.) Jollain toisilla pornosivuilla muutos voi tietysti olla päinvastainen ja kitistävä. En silti koe tässä eroa. Tosin mielialani muuttuu erilaiseksi, joten jotain eroa tässä tapahtuu. Mutta jotenkin ajattelen että minulla on erilainen mielentila, en että muutun joksikin toiseksi jolla on kanssani epäanaloginen piirre. (Leibnizin lain mukaan feministit ovat tavallaan oikeassa, minusta todellakin tuhoutuu eräs minuus heti jos minulle tulee erektio pornosivujen ääressä.)

Siksi jos ihmiselle tehdään päänsiirto, voidaan todella ajatella että hänen identiteettinsä tuhotaan (numerical identity). Toki asia on siitä pahempi että jos ihmiselle tehdään kehonsiirto, hänen ruumiinrakenteensa muuttuu ja häntä voidaan kohdella eri tavalla. Itse asiassa jos ajatellaan identiteettiä siinä mielessä että se on jotain jonka avulla ihmiset tunnistavat meidät tiettyyn ryhmään kuuluvaksi (qualitative identity), voidaan päätyä jopa elokuvan "Face/Off" -tunnelmiin. Siinähän rikollinen ja poliisi läpikäyvät kasvojensiirron ja ihmiset kohelevat heitä kuin he olisivat kasvonsa, eivät sinä mitä he "oikeasti ovat". (Tässä elokuvassa ei tosin oleteta että kasvojensiirto tuhoaisi oikean ihmisen, he ovat vain epäanalogisia.)

Jossain määrin tästä seuraa se lupaamani häiritsevä lopputulos.

Kaikki ylläoleva vihjaa siihen että Leibnizin laki on hyvin haastava. Nimittäin se sanoisi että ihmiset eivät itse asiassa ole mikään identiteetti (numerical identity). Sitä kuitenkin käytetään joskus kun ajatellaan ihmisyyttä. Kuitenkin elämämme on täynnä epäanalogisuutta. Pelkästään se, että käyn vessassa pitää sisällään suuria muutoksia. Vaaka punnitsee minut "ennen" ja "jälkeen" eripainoiseksi. Lisäksi päästäkseni vessaan minä vaihdan lokaatiota, joka on sekin ominaisuus. (Kaksi samannäköistä kuulaa jotka ovat vierekkäin ovat Leibnizin lain mukaan erillisiä esineitä, koska niillä on eri paikka.) Pidemmällä aikavälillä muutokset ovat dramaattisempia. Aineenvaihdunta ja solujen kuolema ja jakautuminen johtavat siihen että ruumiinrakenne muuttuu. Pituus muuttuu vauvasta eteenpäin runsaastikin. Olemme eräässä mielessä Theseuksen laivoja jotka hukkaavat identiteettinsä koko ajan.

Joko minuus kestää vain aavistuksenomaisia hetkiä tai sitten Leibnizin laki on virheellinen. Silloin ei ole mitään syvää minuuden identiteettiä joka ylipäätään siirtyisi hetkestä toiseen. Joten Kiuru on siinä mielessä oikeassa että päänsiirto voisi tuhota sielun, koska jatkumossa jotain karsiutuu ja aivan eri taustahistorian käynyt erillinen asia yhdistyy siihen. - Olemme fysikaalisessa mielessä sitä mitä syömme, joten "Lepää Rauhassa, Tuomo, sekä Mansikki jonka etuneljännestä hän söi viime viikolla..." Valitettavasti tämä sielu tuhoutuisi joka tapauksessa.

Toisaalta myös laajempi identiteettiajattelu (qualitative identity) on ikävä.
1: Se koskee helposti vain tunnistettavuutta. Moni kuitenkin ajattelee että on epäreilua jos jokin sinun kanssasi riittävän analoginen saisi sinun tunnuksesi. Se kun jossain määrin tekisi Tuomosta, Hannusta ja muista jonkinlaisen brändin, jonkin sellaisen jolla ihmiset tunnistetaan tietylle nimelle samaan tapaan kuin kakkulapiot, miekat tai runebergin tortut. Tarvitaan vain riittävä analogisuus ja sopivat kriteeriattribuutit.
2: Se on joko epämääräinen tai virheellinen.
     2.1: Jos määritelmä on epämääräinen, miten suhtautua vaikka identiteetin varastamiseen. Jos joku näyttää riittävästi minulta ja saa henkilöpaperini, ja osaa luetella äitini tyttönimen, niin muuttuuko hän todella minuksi muussakin kuin juridisessa mielessä, peräti sellaisella tavalla että juridiikassakin tätä pidetään petoksena. Jos itsen määritelmä joustaa liiaksi, riittävän taidokas identiteettivarkaus varastaa todella myös minuuden. Tämä tuntuu epäeettiseltä että epäintuitiiviselta.
     2.2: Jos minä käyn kasvojensiirtoleikkauksessa, parturissa, tai vaihdan uskontoni kristitystä joksikin muinaisuskoiseksi goottimystikkopakanaksi, tapahtuu paljon epäanalogisuuksia. Ja jos identiteetin määritelmä on liian tarkka, nämä muutokset pitäisi todellakin nimetä jonkinlaiseksi uudelleensyntymiseksi. Eli joksikin jossa vanha minä todella tuhoutuu ja vaihtuu aivan uuteen joka aloittaa puhtaalta pöydältä. Tämä tuntuu epäintuitiiviselta että eettisesti riittämättömältä, koska ainakin minusta on sika tärkeää että pahat teot eivät jää rankaisematta.

Itse asiassa näenkin että nämä molemmat viittaavat siihen että on väärin puhua identiteetistä minuuden synonyymina. Molemmat lähestymistavat ovat virheellisiä. Minuutta ei saa määrittää kummankaan identitteettimallin mukaan. Sillä perimmiltään identiteetti ei muutenkaan ole se mitä sinä olet, vaan enemmänkin jokin liehuva lippu jota heilutat muille. Näin ollen se, teetkö itsellesi päänsiirron - tai toimitko kuten hyvä kristitty tekee ja revit alaruumiisi kaulasta alaspäin alas ja heittä liekkeihin koska on parempi että vain ruumis palaa kuin että koko ruumis palaa helvetissä - on irrelevanttia minuutesi kanssa. Kukaan, en minä eikä edes Hannu Kiuru pastorin superauktoriteetillaan voi tulla sanomaan milloin sinä et enää ole sinä ja milloin uudelleensynnyt. Hautajaisiinkin voidaan kutsua sitä kautta keiden kutsuminen miellyttää ja kuka sinne haluaakin tulla.
1: Mikä on muutenkin järkevää. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, joten kenties sinne tulevat ne jotka ovat olleet päänsiirretyn ihmisen kavereita tämän siirron jälkeen, kenties ruumis viehättää ja tämän ystävät ovat tutustuneet "päähänkin". Kenties pään kanssa on ollut hauskaa ruumiista riippumatta.

Tämä antaa tietenkin paljon tilaa kaikille jännittäville ihmiskokeille. Sellaisille joihin liittyy miellyttävä määrä verta ja irtopäitä. Sillä vain tämänlaisessa maailmassa on ihmisiä jotka aidosti tekevät yhtään mitään. On perusteltua nähdä ihminen muistin varassa pelaavana jatkumona, olipa tämä sitten perimmiltään solipsistinen konstruktio tai ei.

---

Erektioni ja lepotilani mitat ovat keksittyjä. Olen toki monesti rivomielisyyteen ja muuhun siveettömyyteen asti rehellinen - sekä empiristi. Mutta rajansa kaikella mittailullakin. Hävettävät tosiasiat saavat peittyä mairittelevampien tosiasioiden vierellä.

Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.

Aavistus kauheudesta

Stephen King on luokitellut erilaisia kauhun tapoja. Yksi niistä kuvaa irrationaalista kauhua, joka on sofistikoitunein kauhun muoto. "Terror, when you come home and notice everything you own had been taken away and replaced by an exact substitute." On olemassa ihmisryhmä joka elää juuri tämänlaista elämää. Capgrasin oireyhtymässä ihminen uskoo että hänen omaisensa on korvattu näitä teeskentelevillä huijareilla. Näin ollen heidän kokemuspiirinsä tuntuu lähinnä joltain johon on totuttu "invasion of the body snatchers" -tyylisistä kauhuelokuvista.

Sairautta ei liitetä suoraan kasvojentunnistukseen, he siis muistavat ja tietävät miltä heidän omaisensa näyttävät. Mutta tunnesidos on vääristynyt. V. S. Ramachandran onkin kuvannut että oireyhtymässä "tutut kasvot ovat läsnä, mutta persoona ei". F. Frazer ja J. M. Roberts tekivät oireyhtymän parissa tutkimusta ja raportoivat mm. että oireyhtymään liittyy konfabulointia. Vääristynyt kokemus selitetään pois, ja viittaamalla joihinkin piirteisiin keksitään mitä vain jolla roolia esittävä paljastuu "oikean henkilön" hyvin tuntevalle. Koko ajan ajatus soluttautujista on Capgrasin syndroomaisille aivan luonteva. Osa selittää kopiot pahantahtoisilla soluttautujilla, mutta joskus ihmiset suhtautuvat "impostereihin" positiivisesti. Tiedetään jopa henkilöstä joka koki että hän oli naimisissa usean eri miehen kanssa, ja että vain hän kykeni erottamaan nämä toisistaan. Konfabuloinnissa ei siis aina ole kauhuelementtiä, eikä lajityypiksi kelpaa edes "Mission Impossible" -tyyliset agenttielokuvat. (Anteeksi vain Stephen Kingille.)

Asiaan liittyy kuitenkin myös hahmontunnistuksellinen puoli. ; Capgrasin oireyhtymässä ihmisillä on vaikeuksia tunnistaa itseään peilistä ja valokuvista. Heille elämä on vähän kuin internetissä levinneessä valokuvassa jossa pojalla on silmät kiinni mutta tämän peilikuvalla silmät auki. Että jotain kieroa ja mahdollisesti pahaenteistä sillä peilin kaksoisolennolla on meneillään. (Kuva ei tiemmä ole väärennös vaan johtuu tiemmä kameran valotusajasta. Tai sitten...) Tämän vuoksi he usein haluavat jopa poistaa peilit kodeistaan. (Tosin niin minäkin tekisin jos toisella puolella olisi itseni paha kaksoisolento jolla on paha goatee kuten minullakin.) ; Syyksi on arveltu sitäkin, että heidän hahmontunnistuksensa on ylitarkka. He tunnistavat ihmisen "siksi tietyksi" vain yhdestä tietystä kulmasta. Näin näköaistimukset jotka pitäisi luokitella samaan luokkaan koetaankin "jotenkin oleellisesti epäanalogisiksi". ; Tämä on arkielämässä ilmiselvyys mutta tosiasiassa se mitä valokuvista ja tietotekniikasta on opittu, niin hahmontunistus on yllättävän vaikeaa ; Häiriöt tämäntapaisissa asioissa ovat siis jopa tavallaan odotettavissa.
*: Ja ihmiset tosiasiassa ovat kolmiulotteisia kappaleita jotka peräti tuovat syvää henkeä ja uusia vaikeustasoja vanhaan kunnon Theseuksen laiva -paradoksiin. Ihmisten atomit vaihtuvat koko ajan ja me myös vanhenemme. On tavallaan erikoista että tunnistamme itsemme ja toiset läheiset ihmiset samoiksi ihmisiksi ylipäätään. Tähän vaaditaan hyvää hahmontunnistusta. ; Joku sellainen jota Kari Enqvist kutsuisi "finnifilosofiksi" voisi jopa kysyä että onko Capgrasin oireyhtymässä tavallaan kysymys siitä että todellisuus nähdään enemmän sellaisena kuin se on ja vähemmän sellaisena kuin se on kätevää. (Itselläni on tosin, vähän Peircen asenteella, immersiivinen suhde todellisuuteen ja minulla ei ole Caprgrasia. On kätevää, kenties jopa "tervettä", elää luokitellen ihmisiä identiteetteihin jotka ovat vähintään kohtuullisen pysyviä. Joten hieman samassa, joskin astetta härömmässä, hengessä kuin Enqvist mennään.)
*: Aistien mukautuvuus on toki muutoinkin vallitsevaa koska jos esimerkiksi katsomme ovea joka on sivuseinällä, on ihmeellistä miten koemme oven samaksi oveksi. Sillä yhdessä kulmassa avoinna oleva ovi voi olla täysi neliö kun taas kiinni se näyttää vinoneliöltä. Ja kun vaihdetaan oven katsomiskulmaa niin ovea ei edes tarvitse liikuttaa niin se tekisi eri kuvion. Tätä on helppoa katsoa ottamalla valokuvia ja katsomalla ja viivaamalla minkälaisia muotoja valokuvassa on. Ihmisen mieli muuttaa ja vääntelee näitä hahmoja melko hyvin ja näkee kohteet samaksi kappaleeksi. Ja näin tunnistamme hahmoja. (Joskus jopa liian hyvin joka johtaa esimerkiksi "kuin kaksi marjaa" -vitsilajityyppiin.)

Kuitenkin jonkinlaisen kalpean aavistusken Capgrasin syndroomasta saattaa kuitenkin saada. Kun katsotaan miten tietotekniikkaa on käytetty apuna kun on rakennettu rekonstruktio Mona Lisasta joka ei katsokaan siitä totutusta kulmasta vaan se nähdään suoraan edestä. Ainakin minun silmiini kasvokuva näyttää aidolta. Mutta jotenkin omituisesti se ei ole kuitenkaan se oikea Mona Lisa. Kuvassa on jopa jotain häiritsevää (ainakin minulle). Kuva näyttää Mona Lisalta mutta silti ei voi välttää tuntemusta siitä että jotain kieroa petosta kuvassa on, mutta sitä ei voi suoraan kuvasta sanoa mikä siinä on väärin. Tämä tunne on Capgrasin syndroomassa sitten omista läheisistä ja omasta peilikuvasta. Joka ikinen päivä.

Pieni ajatus ; Vahva identiteetti

Missä nimen merkitys?

Ihmiset ovat synnynnäisiä "poliitikkoja" ja "lakimiehiä". Emme kovin synnynnäisiä "tiedemiehiä" tai "filosofeja". Toimintamme, joskaan eivät intentiomme, ovat taitavia voittamaan sosiaalisesti väittelyitä. Usein repivän debatin kohdalla kysymys on kuulumisesta, ei kuulemisesta. Keskustelu on useimmiten tekosyy, jotain jolla ihan muunlainen toiminta oikeutetaan.

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten kunnioitamme itsessämme ja muissa vahvaa identiteettiä. Sitä ei toki usein kutsuta tällä nimellä. Mutta kutsumme helposti mielipiteidenvaihtajia "takinkääntäjiksi". Ajattelemme että mielipiteen vaihtaminen ei olisi hyvä asia. Siksi moni perussuomalainen on pettynyt Timo Soiniin, kun hän on vaihtanut "Missä EU siellä ongelma" -lauseen hokemisen EU:n sisällä vaikuttamiseen. Hänet koetaan tuulihatuksi ja jonkinasteiseksi jenginpetturiksi.

Identiteetti jota tässä tarkoitan on tietysti hyvä määritellä. Useinhan identiteetti on määritetty (a) metafyysisesti siten että identiteetti on se joka tekee minusta tai sinusta saman persoonan kuin minuutti sitten. (b) eksistentiaalisesti ajtellaan että identiteetti tekee jatkuvan elossaolon merkitykselliseksi. Siinä on pysyvyyttä, arvokkuutta ja jotain joka tekee elämisestä persoonallista ja elossaolemisen arvoista.

En kuitenkaan lähde suoraan tälle tielle. Sillä;
1: Pidän metafyysistä identiteettiä petollisena. Jos asiaa lähestytään samuutena voidaan sanoa että identiteetti on jotain joka tekee asiasta X saman kuin kohde Y on jossain toisessa ajassa. X ja Y ovat identtisiä jos ne ovat sama asia. Tämänlainen ns. numeerinen identiteetti on kuitenkin liian tiukka. Ja kaikissa muissa muodoissaan identiteetti muuttuu samantapaiseksi ongelmaksi kuin Theseuksen laiva. Jos laivaa korjataan ja siitä vaihdetaan osia, onko se sama laiva? Identiteetti onkin usein lähinnä analogisuutta ja identifioitavuutta. Vain jonkinlaisesta obsessiivista häiriötä sairastavan megadogmaattisen ihmisen voi kuvitella pysyvän sellaisena, että he eivät muuttaisi mielipiteitään yhtään mistään. (Usein terveet ihmiset sen sijaan muuttavat, korjaavat ja täydentävät mielipiteitään suojellakseen maailmankuvaansa, vähintään assimilaatiolla ja joskus harvoin akkomodaatiolla.)
2: Jos identiteetti taas sidotaan merkitykseen, syntyy helposti tilanne jossa identiteetti on pelkkä naamio. Se et ole sinä, vaan jokin mielikuva jota mainostat ympärillesi itsestäsi.

Siksi se, mikä oikeastaan jää jäljelle on se, että identiteetti on omaelämänkerralinen muisti. Se, millä kerromme itsellemme tarinan elämästämme. Tässä on aivan luontevaa että tässä tapahtuu muutosta ja kasvua. Sillä hyvä tarina on jotain jossa muutos on oleellinen osa myös sitä merkitystä joka elämästä saadaan. Yleensä ihmiset heijastavatkin identiteetissä liikaa sen ei-psykologisia versioita ja tällöin identiteetissä korostuu muuttumattomuus ja oman sosiaalisen kerhon korostaminen.
1: Koska omaelämänkerrallinen muisti on aina subjektiivinen tarina - ja useimmiten itselle hivelevän optimistinen ja ylitsevuotavaisen myönteinen tarina - voi olla hyvä avata selitystä tarinankerronnallisten elementtien kautta. Sankarin ja päähenkilön määritelmät ovat toki vähintään joustavia, mutta yhtenä piirteeksi voidaan määrittää se, sankari ei opi ja muutu tarinan aikana. Hän on ongelman ratkaiseva heeros ja hyveellinen alusta loppuun. Päähenkilö sen sijaan kasvaa tarinan aikana. Näin ollen mitä enemmän ihminen kykenee akkomodaatioon ja mitä vähemmän dogmaattinen hän on, sitä parempi päähenkilö hänestä tulee. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä olla niin kovasti oman elämänsä sankareita, että assimilaatiokin on monelle saavutus.

Minäkin kannatan vahvaa identiteettiä, mutta se on niin erilainen että nämä muut identiteetin versiot vaikuttavat jopa jotenkin sen antiteesiltä. Muiden identiteettien muodot ovat sellaisia että en ymmärrä miksi niitä pitäisi jotenkin tukea ja kunnioittaa. Dogma ei ole periaatteellisuutta ja niissä pitäytymistä. Se on sitä että jääräpäisyys määritellään hyveeksi etenkin silloin kun se on idioottimaista. Soini sai minulta kunnioitusta vasta kun hän näytti kykenevänsä muuhunkin kuin samojen hokemien toistamiseen kuin rikkinäinen levy.
1: Enemmänkin. Minulle ihminen on aidosti persoona vasta kun hänen identiteettiään ei voi korvata yksinkertaisella algoritmilla joka toistaa valikoituja kliseitä. Yllättävän harva ihmislajin edustajaa. Hikipedian "Persoonallinen Jumala" toki pelastaa heidän arvonsa, koska se muistaa kertoa että "Englannin kieli soveltuukin modernin teologian käyttöön, koska siinä person merkitsee yksinkertaisemmin henkilöä, mikä mahdollistaa Isä Jumalan täsmällisen kuvauksen oppia vaarantamatta: person without a personality. Itseään kunnioittavan amerikkalaisen kielinationalisen protestanttikristityn tulisi pitää tämä mielessään." Ilmeisesti osittain siksi, että asialla on tarvetta laajemminkin kuin pelkästään tässä tietyssä teologisessa yhteydessä. Ja rehellisesti sanoen tarvetta tälle huomiolle olisi paljon myös "uskovaisten jengin" ulkopuolella.

Mielen kloonit ; tekoäly ja yksilöllisyys

Usein tietoiseen tekoälyyn suhtaudutaan lähtökohtaisen väheksyvästi. Tällä en tarkoita sitä, että tunnustetaan aihetta koskevat tämän hetken ongelmat. Sen sijaan korostan sitä, että lähtökohtaisesti ajatellaan että ongelmat ovat väistämättä, itse tietoisuuden luonnetta koskevia (ontologinen este) sen sijaan että emme vain tiedä ja osaa tällä hetkellä riittävästi (epistemologinen este). Ja että tekoäly johtaa tietoisuuden halveksintaan, jossa ihminen on "vain biologinen kone". Tätä asennetta heijastaa "golem -perinne" jossa kone imitoi elämää, ja lopulta syöksee tekijänsä tuhoon.

Ihmisten, joiden on helppo hyväksyä jonkinlainen Älykäs Suunnittelija ihmisen taakse ja joista tämä jotenkin ylentää ja antaa jämerää merkitystä ihmisen elämään näkevät että suunnittelu redusoi koneeksi ja johtaa tekijänsä tuhoon. (No, toisaalta kyllä sille Jumalallekin kävi syntiinlankeemus kun Hänen tekemänsä koneet kapinoivat. Että siinä mielessä.) Ja siksi moni ottaa "Terminaattorin" ja "Frankensteinin hirviön" tarinat vakavasti.

Mutta jos ohitamme -  luultavasti perimmiltään sielua koskevat esteet joiden taustahenkenä on se että ihmisellä toisin kuin roboteilla on sielu - päädytään sellaiseen aiheeseen kuin ns. mind uploading. Tämän suhde tekoälyn tietoisuutta koskien on erilainen. Sitä pidetään mahdollisena. Mutta sen eettisyys ei silti välttämättä ole ilmiselvyys. (Se on tässä suhteessa joustavampi kuin ajatus jossa sanotaan samanaikaisesti että "sitä ei voi tehdä" ja "sen tekeminen on epäeettistä" joka johtaa kombinaationa pieneen filosofiseen kulmakarvojen kohotteluun.)

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on aiheesta hieno teksti, jossa kuvataan tapoja joilla aihetta on lähestytty. Alaa jaotellaan ja lähestytään hyvin suurilla linjoilla kokonaisuutta kunnioittaen. Mietinnän aiheena on katsoa mitä sanotaan ja vetää päätelmiä siihen mitä ei sanota. Ja huomiona on, että mielen siirtoa lähestytään kolmella tavalla. Ja että jaotteluna on on line-off line ja bottom up-top down. Ja kun nelikenttää tarkastellaan, ei mind upload -lähestymistavoissa käytetä top down+on line -malleja. Mietinnässä onkin se, minkälainen tämä puuttuva nelikentän ruutu voisi olla. Tämä on mielestäni valtavan kiehtovaa aivokarkkia, mutta keskityn tässä blogauksessa hieman banaalimpaan. Eli niihin malleihin joita on perinteisesti käytetty.

Lisäksi käytän tätä hieman muuhunkin kuin "pelkästä kopioimisesta" puhumiseen. (Joka olisi varmasti aivan riittävän sofistikoitunutta jotta "pelkästään" -sanalla olisi negatiivisia konnotaatioita.) Laajennan ajatusta esimerkein myös yleisempään. Siihen että jos siirretty tietoisuus ei olekaan kopio vaan erilainen. Laajennan asiaa sivuraiteille, sillä vaikka blogaus onkin hieno, en saa omaa lystiä kääntämis - kopioimistyöstä.

Etsi-Korvaa

Ensimmäinen on, monille Esko Valtaojan kirjoista tuttu, ajatus siitä että jos meillä on ihmisaivot, jotka ovat toiminnallinen kokonaisuus ja korvaamme siitä osia vaikka metallisilla vastineilla jotka toimivat samalla tavalla, ei ihmisen tietoisuus tuhoutuisi kun osia korvataan toisilla. Tämä on line+bottom up -malli on varsin vakuuttava siinä mielessä, että se vihjaa siihen että jos uskoo että aivot ovat tietoisuuden rakentaja, niin tietoisuus voidaan rakentaa mekaanisesti.

Sieluun uskova ei tämänlaisesta tietysti vakuutu. Syynä on se, minkä moni on oppinut toisesta filosofisesta osienvaihtoajatuskokeesta. Nimittäin Theseuksen laivasta. Siinä ajetaan laivalla jota korjataan. Jokainen osa tulee lopulta vaihdetuksi. Joku kuitenkin ottaa vanhat osat talteen ja kokoaa toisen aivan samanlaisen laivan rinnalle. Theseuksen laivassa on korostettu kahta tapaa (a) sitä, että analogisuus ei ole identtisyyttä. Silloin korostuu että laivan materiaali ei ole sama vaan samanlainen. (b) Toinen korostaa identiteettiä, jolloin puhutaan laivuudesta jatkumona. Tällöin korjattu laiva voi olla Theseuksen laiva jos identiteetti sidotaan nimeen. Toisaalta jos korostetaan että osien kokonaisuus on syvin olemus, se voi olla alkuperäinen. Ja on mahdollista että molemmat laivat ovat ehtoja Thsesuksen laivoja.

Tietoisuuden kannalta tämä sitoutuu siihen käsitelläänkö tietoisuutta tietoisuusjatkumona, tietynlaisena, kenties dynaamisena rakenteena vai identiteettinä. Kaikki nämä käsitteet ovat kaikille jollain tavalla tuttuja, mutta samalla filosofisesti pirullisen epäselviä ja epämääräisiä. Kun aivoa korvataan toisilla osilla, on se samalla joukko, joka muuttuu identtisestä analogiseksi. Ja toisaalta se on yksi identiteetti joka on toiminnallinen kokonaisuus. Identiteetti on tarkastelunäkökulmassa - sopimuksenvarainen tai jopa immateriaalinen - käsite, kun taas osien attribuutit ovat materiaalisia ja varsin selvärajaisia.

Jos ajatellaan että tietoisuus olisi kokonaisuudessa, tämä osista kokoaminen tuhoaa uskottavuutta. Jos katsotaan vaikkapa "Shadowrun" -roolipeliä, tai "deus ex:human revolution" -tietokonepeliä, niissä on esillä ns. androideja. Androidit eivät ole täysin robotteja. Heillä ihmisosia on korvattu funktionaalisilla vastineillaan. Selvästi myös tietoisuuden muuttaminen koneelliseksi on näiden maailmassa mahdollista. Androidien maailmaan liittyy deus exässä tiettyä epäluuloa. Ja shadowrunissa teknologian ymppääminen osaksi extended phenotypeä laskee aina humanityä. Ja tekee näin jopa silloin kun ei korvata havainnointia ja aivotoimintaa, vaan vaihdetaan vaikka jalka koneelliseksi. En viitsi redusoida tätä vammaisdiskurssiiviseksi kannanotoksi, vaan viittaan siihen että selvästi moni näkee että ihmisyys on kokonaisuus jossa osien vaihtaminen on sitä että "identtinen" muuttuu "vain analogiseksi". En tosin tiedä miten nämä ihmiset tulevat toimeen kun huomioidaan se, että aineenvaihdunnan vuoksi heidän hermosolujensa hiiliatomit korvautuvat toisilla, analogisilla mutta ei identtisillä, hiiliatomeilla.

Kopioi-Liitä

Toisessa mallissa puhutaan suoraan skannaamisesta. Tässä off line+bottom up -mallissa osia ei vaihdeta vaan mittaustulokset siirretään. Siinä missä androidi tuhoaa biologista materiaalia, kuten hermosoluja, kopioimalla ei rikota mitään. Tämän kohdalla puhutaan siis Theseuksen laivasta, jonka joku näkee ja rakentaa itselleen samanlaisen.

Tämänlaisen toiminnan kohdalla laivoille annetaan helposti uusi nimi. Tämä on sinänsä erikoista, että filosofisesti ei ole ilmiselvää että jos Theseuksen laivaa ei korjattaisi osa kerrallaan vaan rakennettaisiin suoraan uusista osista, että tämä olisi mitenkään erilainen. Samat osat tekisivät loppujen lopuksi saman kokonaisuuden. Alkuperäisen kannalta eroa sitten on. Sen kohdalla alkuperäisessä Theseuksen laivassa on purkamisen ja uudelleenkokoamisen prosessi ja tässä mallissa ei ; Osa Theseuksen laivan mysteerisyydestä voikin johtua siitä että kokonaisuuden jatkumo on tärkeä ; Vaikeus syntyisi siitä että alkuperäinen laiva on purettu eikä siitä että vanhaa on korjattu. ; Jos aivoista vaihtuu hiiliatomi toiseen, jatkumo ei kuitenkaan katkea. Identtisyyden sijasta katsottaisiinkin ikään kuin verkostoa jossa analogisuutta siedettäisiin kunhan "enemmistö osista olisi kimpassa". Tässä mallissa osien vaihtaminen olisi aivan validia tietoisuuden vaihtamista. Sen sijaan samojenkin osien purkaminen ja uudelleenkokoaminen ikään kuin "aloittaisi alusta". (Riippumatta siitä että kopioidulla olisi täsmälleen samat muistot kun ajatuskokeessa kopiointi kuitenkin on täsmällistä ja täydellistä.)

Kuitenkin jos tietoisuutta kopioidaan tällä tavalla, tuntuu että olisi oikein käsitellä kopiota erillisenä persoonana. Tai sitten ei. Tämä ongelma konkretisoutuu vahviten teleportaatiota koskevissa ongelmissa. Jostain syystä jos katsomme teleportaatiota ja vertaamme tätä kloonaamiseen, nähdään ensimmäinen hyväksyttävänä ja jälkimmäistä ei. Ensimmäinen nähdään analogisena matkustamisen ja jälkimmäinen ihmisyyteen kajoamisen kanssa.

Teleportaatiota ei nähdä moraalisesti ongelmallisena edes silloin kun se tehdään tavalla, jossa ihmisen tiedot mitataan ja siirretään valon tai muun informaatiosäteen avulla toisaalle ja vastaanottaja kokoaa uuden ihmisen kvanttitila kerrallaan. Mutta jos lähtijää ei tuhota prosessissa, kopioiminen aivan samalla tavalla koetaan epäeettisenä. (Teleportaatiolaitteen suunnittelijaa siis jossain mielessä kannustetaan murhaan.)

Tämä johtuu ihmisen mieltymyksestä yksilöllisyyteen. Eräässä mielessä tämä voi johtaa siihen että tietoisuus voidaan liittää ajatukseen siitä että ei ole toista samanlaista. Näin ollen tekoälyn tietoisuuden mittariksi voikin päätyä muu kuin toiminnallinen samanlaisuus, tai kyky selvitä kognitiivisista haasteista tai Turingin testistä. Kysymys voi redusoitua jopa siihen että onko kohde uniikki vai onko siitä kopio. Olisi siis aivan eri asia tappaa tekoäly josta on kopiot tuhannella tietokoneella - se voisi olla jopa eettistä yksilöllisyyden puolustamista. Mutta viimeisen kappaleen tuhoaminen tästä samasta tekoälyohjelmasta olisikin sitten murha.

Tässä mielessä jos ihmisen mieli skannataan ja kopioidaan koneelliseen maailmaan, kloonia pitäisi joko kohdella omana persoonana tai pitää sitä jotenkin moraalittomana kloonina. Ei ole väliä siirretäänkö malli koneellisena vai biologisena. Tämä voi johtaa oleellisiin eettisiin mietintöihin. Kuten siihen, onko "Star Warsin" maailma epäeettinen kun siinä laitetaan selkeästi älyllisiä, ja käytökseltään jopa viehättäviä, olentoja esimerkiksi taistelualusten ohjausyksiköiksi. Ihmiset laittavat robotit sotimaan omia sotiaan. Usein tätä pidetään eettisempänä kuin elävien ihmisten laittaminen sotaan (jota sitäkin katsotaan usein sormien läpi juuri ja juuri niin vähän epäeettisenä että niin voidaan tehdä joskus). Ja tätä kautta voidaan miettiä onko uniikkiudellakaan väliä vai onko kysymys todella vain siitä, että koneilla ei voisi mitenkään olla sielua vaikka ihmisillä voi.

Tarkkaile-Imitoi

Kolmas malli, top down+off line, perustuu siihen että yritetään matkia suoritteita. Tässä maailmassa unohdetaan toimintaperiaatteet. Siinä missä ensimmäisessä mallissa korostetaan että korvattava rakenne toimii samalla toimintaperiaatteella, tässä ei pidetä tätä välttämättömänä. Tietoisuus nähdään siis jonkinlaiseksi päältäväksi ominaisuudeksi jonka voisi kopioida jonkin toisenlaisen ja toisella toimintaperiaatteella toimivaan tilaan ilman että tämä kohde muuttaa identiteettiään.

Ajatus voi tuntua omituiselta, mutta nykyisessä teknologiassa käytetään melko paljon tämäntyyppisiä ratkaisuja ; Konvertoinnissa ja pakkaamisessa kohdetta muutetaan oleellisesti ilman että tämän "päältävä sisältö" muuttuu. Tietyllä tavalla tämä on hieman kuin selittäisi että ihmisen tietoisuus on koodattu biologiaan C++ ja tämä ohjelmisto sitten vain konvertoidaan vaikka Qbasicille. Tämä muunto vain koskisi sitten laitteistoa. Tämä on jossain määrin vaihtoehto.

Tämä johtaa helposti siihen että tietoisuus redusoituu toiminnaksi. Aihepiiri osuu vahviten filosofisten ajatuskokeiden klassikoihin. Tietoisuutta käsitellessä Searlen kiinalainen huone, että filosofisen zombien käsite osuvat tähän mielenlatausmalliin erityisen oleellisesti.

Tietoisuuden määritelmissä Turingin testissä korostetaan suoritetta. Sitä, että jos ei erota algoritmin tuotosta ja ihmisen tuotosta toisistaan, on algoritmi älykäs. Näin ollen ei olisi aivan mahdotonta ajatella että jos algoritmin tuotosta ei voisi mitenkään erottaa henkilön itsensä tuotoksesta, algoritmi olisi jollain syvällisellä tasolla sama persoona. Moni voi viitata toimintaperiaatteen oleellisuuteen, vaikka kiinalaisen huoneen hengessä, ja sanoa että ihmisen tietoisuus olemassaolosta on asia jota imitoivalla koneella ei ole. Mutta osa filosofisen zombien parissa olleista ratkaisutavoista korostaa että tietyssä määrin tietoisuuden ja reagoimisen välinen yhteys on niin syvä että olisi mielivaltaista väittää että ympäristöön reagoiva ei olisi jollain tavalla tietoinen ympäristöstään. Tämän hyväksymisen jälkeenkin kysymys muuntuu siihen onko ihmisen ja tätä imitoivan välillä jokin aste-ero.

Reflektiivisiä mietteitä:

Sellaiset elokuvat kuin tekoälyyn rakastumista käsittelevä "her" tai ihmiseksi hamuavasta robotista kertova "bicentennial man" viehättävät itseäni. Niissä viitataan mahdollisuuteen, jota haluaisin pitää ... mahdollisuutena. Koneista pelottelevat elokuvat näen toki nekin arvokkaina muistutuksina siitä että tieteen soveltaminen teknologiassa ei ole pragmaattisuutta vaan aina perimmiltään eettisiä kysymyksiä. (Olisi kornia sanoa että "kysymys ei ole rakenteellisesta vallankäytöstä vaan käytänteistä", suunnilleen samoista syistä.)

Etenkin bicentennial man korostaa kuoleman ja yksilöllisyyden merkityksellisyyttä. Laajentaisin tämän ihmisyydestä tietoisuuteenkin. (Joka on tietääkseni varsin epäsuosittu ja korni ajatus.) Syynä ei ole kenties jopa suisidaalinen vastentahtoisuuteni ikuista elämää kohtaan. Tai ainakaan vain se. Syynä on se, että jos katsotaan aivojen, ihmisen persoonan, toimintamme - tai oikeastaan minkä tahansa tason - kautta elämä on prosessi. Jotain muuttuu koko ajan. Näin tietoisuuskin vaatisi muuttumista.

Kuoleman korostamisessa tässä on kysymys enemmän ajallisuudesta. Tietyssä määrin jopa Intelligent Designin kannattajat ovat oikeilla linjoilla puhuessaan entropiasta. Eivät siinä mielessä että evoluutio rikkoisi sitä, vaan siinä mielessä että tietoisuus vaatii sitä että energia virtaa systeemin läpi (vaikka aine kiertäisikin). Tällä on hyvin syvällisiä yhteyksiä ajallisuuteen, sillä fysiikassa ajan ihmeellisyyttä - siis sitä että aika kulkee eteenpäin mutta ei taaksepäin - on selitetty sitä kautta että entropia on prosessi joka näyttää samanlaiselta molempiin suuntiin. Ajasta siis tulee jossain mielessä entropian gradientti.

Tämä muistuttaa vähän sitä kun teologit ovat korostaneet että Jumala on liikkumaton liikuttaja, on korostunut se, että muutos vaatii selityksen. Ja muutos on materiaalista. Jos muutos on materian ominaisuus ei mikään materiaalinen systeemi voi olla muuttumaton (ainakaan ennen entropiamaksimin saavuttamista). Teologit ovat korostaneet että Jumala ei tarvitsisi syytä koska immateriaalisessa systeemissä ei tapahdu muutosta ja Jumala on puhdas aktuaalisuus. Minä vain en ajattele immateriaalisia ja mielen lataamista mahdollisuutena käsittelevässä kontekstissa tämä on tietysti lähes välttämätöntä. (Sielu -konsepti ja sen taakse oletettu eimateriaalinen ja eimekanistinen perusta on pääsyy siihen miksi mind uploadin mahdollisuus kielletään suoralta kädeltä.)

Minusta shadowrunin esitys ihmisyyden turmeltumisesta vaikuttaa epäuskottavalta. - Jos androidius tekee pahaksi se johtuu joko siitä että kopioituminen ei ole riittävän analogista, tai sitten siitä että kopioiminen on tarkkaa ja ihminen saa uusia kykyjä.
1: Ero ei olekaan ihmisyyden rapistumisessa vaan siinä mitä voidaan tehdä. Minun maailmassani puujalka ei tee merirosvoa pahaksi, vaan se rosvoaminen jonka yhteydessä jalat ovat katkenneet.
2: Androidien pahuuden kohdalla on kuitenkin pakko huomioida se, että jos toimintaperiaate ei ole samanlainen se voi todella turmella tietoisuutta. Näin ollen toiminnassa olevat konemaisuudet voivat todella tarkoittaa että suorituskykyinen androidi onkin menettänyt ihmisyyttään.

Tunnetusti korostan myös sitä että filosofiseen zombieen liitetyt ongelmat ovat jonkinlaisia pseudo-ongelmia. Joten olen selvästi suoritusta korostava. Silti kopioiden määrällä tuntuu olevan itselleni suuri merkitys. Ja näin ollen voidaan päätyä jopa siihen että inhimillinen tietoisuus - tietoisuuden spesifi alaluokka joka minulla oli tässä piiloaiheena, oman itsen kopioimisen ja tietoisuuden laajimman käsitteen välillä -  määrittyy varsin omintakeisesti. "Jos se selviää Turingin testistä, ei mene tajuttomaksi EMP -pulssissa, ja jos siitä ei ole kopioita, sitä tulee käsitellä kuin se olisi inhimilliseti tietoinen." Näin "Star Wars" -elokuvista tuttu R2D2 selviää testistäni paremmin kuin abortoitava sikiö. Ja siksi R2D2 koskisivat myös ihmisoikeudet eri tavalla kuin sikiötä ja sen rikkominen on pahempi asia kuin ei vielä tietoisen abortointi. Osa pitää tätä varmasti näkemykseni heikkoutena. Minulle tämä tulos on, kuinkas muutenkaan, vahvuus.

Erottautuminen, eriytyminen ja yhteys

Jerry Seinfeldillä on sketsi joka käsittelee urheilujoukkueiden kannattajia. Hän huomautti, että urheilujoukkue on itse asiassa hyvin muuttuva konsepti. Urheilijat vaihtavat joukkueesta toiseen, ja joukkueet voivat jopa vaihtaa kaupunkia. Ja jos oman joukkueen rakastettu pelaaja siirtyy toiseen joukkueeseen, tätä aletaan vihaamaan vaikka tämä on sama henkilö ja ihminen. Pohjimmiltaan vain yksi asia pysyy samana ; Pelipaita. Ihmiset haluavat että heidän pelipaitansa voittavat toisen joukkueen pelipaidat.

Urheilujoukkueiden fanittamisessa ei siis olisi kovin paljoa mitään järkeä. Mutta tämä tietysti sopii urheilun muuhunkin henkeen. Sehän koostuu täysin keinotekoisesta ja absurdista merkityksestä. Ihmiset ovat päättäneet melko mielivaltaisia sääntöjä joilla tehdään melko mitättömiä asioita ja tästä tehdään urheilulaji joka sitten symbolisoituu elämää suuremmaksi. Pelipaidan rakastaminen sopii tähän maailmaan jossa juhlitaan sitä että "meidän joukkue voitti" vaikka tosiasiassa joukkue voitti ja toiset vaan katsoivat.

Sitä voisi sanoa että Seinfeld puhui identiteetistä. Se kulminoituu yleensä tarkemmassa tarkastelussa jonkinlaisiksi yksittäisiksi piirteiksi, jotka paljastuvat yleensä yllättävän pinnallisiksi. Kuitenkin näkisin että asiaa voidaan miettiä sen vastakohdan, yksinäisyyden, kautta. Tätä voidaan lähestyä maantieteellisen kliseen avulla. Usein yksinäistä tai itsellistä ihmistä verrataan saareen.

Heideggerin maailmassa ihminen elää aina yhteiselossa. Ihminen joka on elossa aina kysymys kanssamaailmasta (Mitwelt). Hänestä yksinäisyys voi vaivata vain ihmistä joka ymmärtää samanlaisuutensa suhteessa toiseen ihmiseen. Hän kuvasi tätä irtiolemisen kautta. Toisten kohtelu kuin he eivät eksistoisi on merkityksellistä vasta kun tajutaan että nämä ovat tietoisia yksiköitä. Näin ollen (a) saaret eivät tunne yksinäisyyttä eikä (b) kukaan ihminen koe yksinäisyyttä suhteessa saareen. Vasta kun tiedostat ajatuksen siitä että kohde on tietoinen, ja koet itsekin olevasi tietoinen, voit olla etäällä tässä. Lopputuloksena toinen esiintyy kuin hän ei eksistoisi, ja juuri tämä puute tekee kokemuksesta eriyttävän. Näin ollen toisen kanssa oleminen (Mitdasein) rappeutuu epävarsinaiseksi keskenään olemiseksi (Uneigentlichkeit).

Tämä iskee tietysti vahvasti Heideggerin vastustamaa Descartesin ajattelutapaa vastaan. Descartes kun yritti tehdä puhtaasta ja eriytetystä subjektista ytimen. Toiset ihmiset olivat skeptisen epäilyn alla ja sielusta oli tehty olio. Heidegger näki että tämä korosti lähinnä minäkeskeisyyttä ja sen vetovoima perustui egoistisiin taipumuksiimme. Heideggeristä emme projisoi itseämme muihin ihmisiin ja koemme ulkoisen maailman itsemme ulkonaolevaksi. Ja miltei mikään ei ole puhtaasti pelkkä itsensä. Ihmisen kokemusmaailmassa jopa irrallinen kirja voi paljastua merkittäväksi koska kirja voi olla esimerkiksi lahja toiselta ihmiseltä ja näin tämä heijastelee muitakin suhteita kuin pelkästään itseään.

Heidegger vastusti myös oman itsen erikoislaatuisena näkemisen jos se ilmeni erilaisuudentavoitteluna. Sillä hänestä Rousseaun amour-propre oli hänestä huono tapa elää. Se kun johti paitsi piirteiden havaitsemiseen, niin myös vertailuun. Sitä ollaan erilaisia tai samanlaisia kuin toiset ihmiset. Ja tämä johtaa pyrkimyksiin joko olla samanlainen, parempi, huonompi tai vain erilainen. Ihminen joka vertaa itseään "kehen tahansa ihmisiin" (Das Man) muuttaa elämän epävarsinaiseksi emmekä enää ole "yhdessä vaan keskenämme".

Itse näkisin, että ihminen ei ole saari, vaan pahempi kuin saari. Sillä nähdäkseni ihmiset yrittävät paitsi elää toistensa kanssa, niin he myös yrittävät elää jollain tavalla merkityksellistä elämää. Ja tässä Jerry Seinfeld on oleellinen. Vaikka hän on koomikko eikä filosofi - tai kenties juuri sen vuoksi - hän näytti että ihmiset kiinnittävät huomiota pinnallisiin piirteisiin. Ja oikeasti ihminen ei tarvitse Jumalaa elääkseen merkityksellistä elämää - siihen riittää jalkapallo.

Nähdäkseni Descartes oli tavallaan oikeassa. Toisen ihmisen syvin ydin on salattu. Heidegger oli oikeassa siinä että ihminen ei tunne projisoivansa omia mielikuviaan toisesta ihmisiin kun hän on heidän kanssaan. Mutta tosiasiassa tälläinen projektio tapahtuu käytännössä väistämättä. Ihmiset ovat kasa attribuutteja. Ja jostain syystä meille on vain opetettu että nämä asiat ovat "pinnallisia". Kaikki ihmisen merkityksellisyyttä koskevat analyysit rappeutuvat tämän perusoletuksen vuoksi pinnallisiksi. ; Sillä tässä kohden meillä on ongelma ; Emme oikeasti voi tehdä sitä mitä kristityt mainostavat. Eli "vihaamme syntiä mutta rakastamme syntistä". Sillä syntisyys ja ennen kaikkea vakaumus on heillekin vähän kuin pelipaita. Ensin ihminen on dissattu, mutta jos hän kääntyy kristityksi hän on heti kaveri jonka uskonratkaisua kehutaan positiivisesti ja vuolaasti. Sama ihminen sai buuaukset edellisellä viikolla. Kysymys on täsmälleen samasta kuin siinä, mitä käy kun suosikkijoukkueen pelaaja vaihtaa joukkuetta.

Ihmisen ydin on kenties mysteeri ja erillään ihmisten ominaisuuksista ja piirteistä, mutta kaikki kanssakäyminen jonka voimme tehdä toisten kanssa tapahtuu niiden kautta. Muuta keinoa ei ole. Päättelemme toisen toiminnasta hänen persoonallisuustyyppimme ja projisoimme mielikuviamme ja päättelemme havaintojen ja oman itsen projisoinnin ja muista ihmisistä ihmisten kanssa kanssakäydessä saatujen aistimus-kokemusten kautta saatujen kautta yhteenvedon joka on kätevä nimitys. Vaikkapa se, että joku on "kusipää". Tämä on tietysti samanaikaisesti syvin tuntemuksemme että jonkinlainen kokemus-järkeily-omasta itsestä projisoinnin summan kautta syntynyt analyysi.

Kaikki mitä voimme käsittellä ja käsittää toisessa ihmisessä ovat attribuutteja. Tunteemme ovat suhteessa näihin, koska muutoin tunteillamme ei olisi kohdetta. Ja kun yritämme karsia toisen ihmisen ulos näistä olemme ongelmissa. Ajaudumme vanhaan empiristejä vaivaavaan paradoksiin joka koskee appelsiineja. He miettivät että kun appelsiinista poistetaan väri, maku, paino ja itse asiassa kaikki vuorovaikutus ominaisuudet, niin mitä on se appelsiinius näiden kaikkien ominaisuuksien takana. Hyvin suosittu ratkaisu ongelmaan on sen toteaminen mielettömäksi. Ei ole mitään ideamaailmassa killivää appelsiinin ideaa. Kun poistat ominaisuudet, poistat väistämättä itse appelsiiniuden. (Ominaisuuksia ei tosin edes voi poistaa ilman niiden taustavoimien poistamista, koska ne aikaansaavat vuorovaikutukset. Mitä on appelsiini ilman heikkoa voimaa ja ainetta?)

Lisäksi ihmiset tarvitsevat vertailua - nimen omaan eriyttäviä identiteettejä - kokekseen itsensä yksilöiksi että kuuluakseen johonkin tiettyyn joukkoon. Ja tämä johtaa aina "pinnallisuuteen" jollain tasolla. Tämä näkökulma voi itse asiassa johtaa siihen että esteitäkin on monenlaisia. Tämän hetkinen maailma tuntuu keskittyvän ns. vihapuheeseen. Siinä joku toinen ihminen kuin sinä "eriytyy saarelle" ja polttaa sillat. Hän ei hyväksy jotain toisen ihmisen ominaisuutta. On kuitenkin olemassa toinen tapa ajautua erilleen. Se on sitä että toinen rakentaa sillan ja kutsuu yli, mutta mennäksesi sen yli joutuisit myymään itsesi. Nähdäkseni vasta tämä on kunnollista yksinäisyyden tunnetta. Edellinen on vain vihattuna olemista. Sitä että ei voi tulla ja tehdä vaikka toiset sallivat, kenties jopa pyytävät.

Kopioitu Minuus

"Help, help! I was accidentally copied in your pirated DVD. Scotty, Beam us out!"

 "Star Trekin" teleportaatiolaite perustuu ajatukseen jossa ihminen ja hänen tietoisuutensa voidaan kuvata datana joka siirretään paikasta toiseen. Tietoa käytetään hyväksi kun teleportattava henkilö rakennetaan uudestaan. Tämäntapainen teknologia vaatii ns. fysikalistisen mielen. Sen ytimessä on itse asiassa kopioitavuus. Tätä voi olla vaikeaa huomata, koska teleportaatiossa mieli rakentaa helposti siirtymän paikasta A paikkaan B. Kuitenkin se on enemmänkin sitä, että kopioidaan A, tuhotaan A, siirretään informaatio A:sta paikkaan B ja puretaan sinne uusi kopio A:sta. Teleportaatio ja kopioituminen ovat tässä suhteessa hyvin samanlaisia.

Näkisin että fysikalistinen näkökulma on relevantti. Moni voi älähtää, että tämä on metafyysinen epävarmuuskysymys. Nähdäkseni tämä on kuitenkin hyvä lähtökohta ajatuskokeelle. Lisäksi tämä on "periaatteessa mahdollista" juuri sellaisessa mielessä joka antaa fysikalistiselle tietoisuuskäsitykselle yllättävää voimaa ; Metafyysisestä epävarmuudesta huolimatta siihen liittyy piirteitä jotka tekevät siitä empiirisesti testattavan. Ontologisien oletuksien seurauksena syntyy tavoitteita käytännön sovelluksista, jotka antavat evidenssiä fysikalismille - ei vältätmättä suoraa ehdotonta todistusta mutta tukea siitä että oletukset ovat totuudenmukaisia. Tosin tätä intoa latistaa se, että periaatteellinen testattavuus on abstrakti ilmiö, ja asia ei kuitenkaan ole nykyteknologialla testattava. Mutta ajatuskokeissa tärkeintä lienee se, että sitä ei ole osoitettu mahdottomaksi samalla tasolla kuin ikiliikkujia, ja se on kuitenkin yhteensopiva kaiken sen kanssa mitä tiedämme.
1: Korkeintaan siitä tietäminen on asetettu kyseenalaiseksi. Moni mielenfilosofinen ongelma painiikin sen kanssa että fysikalistisen mielen kohdalla asia voi tapahtua mutta emme voisi tietää siitä. Fysikalismia ei falsifioida, vaan siirretään empirian ulkopuolelle. Tämä on sinänsä hupaisaa, sillä usein fysikaalisuus synnyttää mielikuvan suorasta havaittavuudesta. Näin ei ole.

Fysikalismissa, näkemyksessä jossa tietoisuus voidaan liittää fysikaalisiin elementteihin - kuten hermosoluihin, niiden yhteyksiin ja niiden erilaisiin varaustiloihin - kopioituvuus onkin käytännössä aina mukana. Tässä suhteessa tietoisuuden kopioiminen redusoituu tekniikan rajoitteisiin ; Me voimme korvata monia ruumiinosia keinotekoisilla vastineilla. Keinotekoiset raajat, elimet ja aistinelimet ovat teknisen kehityksen myötä muuttuneet mahdollisiksi. Esimerkiksi "alkeellisia huipputeknisiä" keinotekoisia verkkokalvoja osataan jo tehdä. Tekniikan kehittyessä nämä tulevat yhä laadukkaammiksi ja lääketiede on itse asiassa koko ajan menossa siihen suuntaan että monissa tilanteissa ongelmia korjataan keinotekoisella versiolla.

Tietoisuuden kohdalla tämä viedään vain eteenpäin. Kysymys onkin, miksi ei korvata kaikkea. Jos aivoista poistetaan neuroni joka korjataan sen teknisellä vastineella, ja tämä tehdään joka ikiselle aivosolulle, niin tietoisuus ja ihminen pysyvät ennallaan. ; Yksilökohtaiset erot olisivat kiinni "järjestyksestä". Osien kokonaisuus olisi se mikä tekee ihmisen. Osaset joissa on rakenteet ja "interaktiodynamiikan säännöt" että näiden järjestys suhteessa toisiinsa ovat kuvattavia piirteitä.

Persoonan teleportaatio - siis "minkä" siirto?

Tässä kohden kysymys muuttaa kuitenkin hieman muotoaan. Sillä on selvää että kopiointiohje tietoisuudesta ei ole tietoinen. Edes "Star Trekissä" informaatiopurske joka kuljettaa datan paikasta A paikkaan B ei ole tietoinen. Tietoisuus on olemassa vasta kun henkilö on uudelleenkasattuna. Informaatio kohteesta ei ole kohde. (Tai ainakaan välttämättä ei ole.)

Tässä kohden on hyvä miettiä mikä infrmaatiopurskeessa on erityistä verrattuna teleportissa matkustavaan ihmiseen. Teknisesti teleportaatiokone aivan selvästi kopioi Locken näkemyksen mukaisen persoonan ; Hänen mukaansa ihmisen olemassaolo - ja modernimmin eksistenssi - johtuu siitä että olemme kokevia olentoja. Olemme subjekteja jotka törmäävät tapahtumiin joista syntyy kokemuksia. Lisäksi meillä on muisti ja kokemus jatkuvuudesta ajan yli. Datavirta ei ole tietoinen koska sillä ei ole reseptoreja (aistinelimiä). Lisäksi se ei ole dynaamisessa suhteessa tapahtumiin ja historiaan. Se on passiivinen siirtymä joka on itse asiassa keinotekoista sovittua datavirtaa jossa on sen sisältö vasta kun on sovittu joku koodausstandardi joka mittaa, kopioi - ja ennen kaikkea purkaa - urhean avaruusseikkailijan.

Nähdäkseni Locken näkemys on erityisen rakentava siinä mielessä että siinä identiteetti ei ole muuttumaton möhkäle. Moni filosofinen ajatuskoe pelaakin sillä että jos meillä on muuttumaton minuus, voidaanko sellaista itse asiassa sanoa olevan olemassakaan. Locken mallinen tietoisuuskuva sallii suuretkin muutokset persoonassa. Yksilö ei joudu Theseuksen laivaongelman kautta identiteettikriisiin koska persoonaa ei ole sidottu pysyviin ja muuttumattomiin attribuutteihin, vaan kykyyn muistaa historia ja kykyyn reagoida nykyhetkeen. Siksi Locken mukaan voin olla minä vaikka olen aikaisemmin ollut kristitty ja nykyään en.

Teleportaatiota tietokoneeseen?

Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa vielä omituisemmaksi. Sillä teoriassa koko fysikalismi perustuu kopioituvuuteen. Itse asiassa yllättävän moni uskookin että ihminen voi muuttaa muotoaan kokonaan keinotodellisuudessa eläväksi simulaatioksi. Tämä ei tietysti nykyteknologialla onnistu, mutta moni ajattelee että tähän tulee muutos kunhan tekniikka kehittyy.

Ajatus voi tuntua omituiselta, sillä tietokone on mielikuvissa eloton ja kylmä ympäristö. (Tosin kun mietitään "vahvaa ydinvoimaa" ja muita maailmankaikkeuden perusvoimia, niiden kutsuminen "eläviksi", "lämpimiksi" tai "tietoisiksi" ei ole mitenkään ensimmäinen mieleen tuleva asia.) Ihminen informaationa assosioituu miltei väistämättä edellämainituksi teleportaation datavirraksi joka ei ollut tietoinen. Kuitenkin fysikalismissa myös maailma on simuloitavissa. Sekin voidaan korvata "keinotekoisilla analogioillaan". Tällöin maailmaa voitaisiin simuloida tietokoneella ja siitä tulevat muutokset voitaisiin laittaa alaohjelmien reaktioiden pohjaksi. ;Tämä tarkoittaa sitä että pelissä olisi alaohjelmia joissa on algoritmeja jotka mittaisivat ohjelmakokonaisuutta ja reagoisivat tähän. Teknisesti ottaen tämä ON reseptori tai reseptorin "keinotekoinen vastine". ; Joku voisi jopa kysyä että onko tämä edes vastine, sillä luonnonlakien kuvaus on perimmiltään matemaattinen yhtälö, joka on siis luonnostaan sellaista mallia joka sopii algoritmeihin. Tai oikeastaan. Voidaan sanoa että se on algoritmi. (Osa uskookin että maailmankaikkeus on esimerkiksi Jumalan tekemä simulaatio, eli tietokonevertaus olisi hyvinkin syvällinen tai ainakin hengellinen.)

Toki kopioiden kohdalla on tiettyjä ongelmia. "Star Trekissä" oletamme että siirtyjä on Picard koska tämä käyttäytyy tavalla jonka tunnistamme Picardiksi. Se näyttää samalta ja pukeutuu samalla tavalla. Suuri määrä analogisuuksia ei kuitenkaan tarkoita välttämättä mitään. Voi olla että tietoisuus siirtyy, mutta kysymys on siitä miten voimme varmistua tästä. Ja tämä on yllättävän vaikeaa. Ja se on vaikeaa vaikka fysikalismi olisi aivan ehdoton ontologinen Totuus!
1: Voihan olla että alkuperäinen Picard kuolee teleportaatiossa ja tästä synnytetän vain valju imitaatio joka onkin oikeasti Picardin filosofinen zombie - siis hahmo joka reagoi, toimii ja on toiminnoiltaan juuri kuten Picard, mutta joka ei ole tietoinen. Subjektiivinen puoli puuttuu vaikka objektiivinen pysy ennallaan.
2: Lisäksi muutos voi olla aluksi pieni mutta kasautuva. Näin ollen voi näyttää että siirtyjä on Picard. Mutta kenties jos voisimme seurata samasta paikasta lähtevää Picardia ja Picardin teleportoitua kloonia, niiden persoonallisuus kääntyisi hyvin erilaisiksi. (Tosin vaikka näin kävisikin niin sama vika voisi olla jos Picardia voitaisiin katsoa itsensä kanssa. Ei ihmisen kehityshistorian tarvitse olla deterministinen!) Kenties kone muuntaa pesoonaa vähä vähältä. Tai sitten päin vastoin, se peräti muuttaa persoonaa joustamattomammaksi. Tämä ainakin selittäisi monia piirteitä "Star Trekin" varsin kaavamaisesti käyttäytyvistä, stereotyyppisistä hahmoista ja maailmoista. Maailmassa jossa usein käy niin että androidi Data on tähtilaivan suurin persoona.

Funktionalismi = kopioituvuusteoria.

Itse asiassa ylläoleva voidaan tiivistää siihen että jos on mahdollista rakentaa vastine tietoisuuden elementeistä tai ympäristön elementeistä, niitä voidaan simuloida. Simulaatio on "keinotekoinen vastine", tai "analoginen simuloidun kanssa". Simulaatio uudelleentuottaa funktionaalisia yhteyksiä. Ja jos kokonaisuus voidaan kuvata riittävän hyvin "keinotekoisilla vastineillaan", niin voimme uudelleentuottaa ilmiöitä.
1: Jos simuloimme myrskyä, myrsky ei tietysti tapahdu oikeassa maailmassa, mutta keinotodellisuudessa se on vaikutuksiltaan hyvinkin samanlainen, ainakin jos se murskaa keinotodellisuudessa elävien tietoisuuksien algoritmiauton tai Habbo -hotellin tai mitä kaikkea ihmettä heillä siellä lieneekään. Gozillojen läpikävelyjäkin voi varmaan heille antaa antelias nörtti, jos on tällä paha ja tuhonhimoinen päivä.

Jos Locken tietoisuus tiivistyy neuronejen ja aistinelimien yhteisvaikutkseen, on mahdollita rakentaa tälläinen, kaikkine emergentteine piirteineen. Jos sekä mieli että maailma voidaan mallintaa, voidaan uudelleentuottaa mieli eibiologiseen väliaineeseen kuten vaikkapa riittävän tehokkaaseen tietokoneeseen. Tämä tarkoittaa samalla sitä että tämä voidaan tehdä monta kertaa.
1: Oikeasti ; Jos datan tallentaa, mikään ei estä tuottamasta tuhatta Kapteeni Picardia teleportaatiolaitteella. "Tähtiportti" -sarjan yhdessä jaksossa tämä on tärkeä ongelma. Sillä tähtiportti tallentaa matkaajat välimuistiin, joka pyyhkiytyy kun porttia käytetään uudestaan. Näin ollen jos tähtiportti kaatuu teleportaushetkellä se ei tuhoa matkaajia. Datan poispyyhkimistä pidetään kuitenkin tärkeänä että yksilöllisyys ei kokisi filosofista kolausta. Näitä traumoja "Tähtiportti" tarjoaa esimerkiksi jaksossa jossa SG1 -tiimi kopioidaan fyysisemmiksi androideiksi. He kokivat olevansa ihmisiä ja muistivat historiansa. He olivat vain joka ikistä yksityiskohtaa myöten koneita.

On kuitenkin vaikeaa sanoa että kopioituuko Locken persoonallisuus ; Sillä kun esimerkiksi eräässä "Star Trek" -jaksossa teleportaatiolaitteen toimintahäiriö kopioi Rikerin, he olivat eri paikkoihin siirryttyään aivan erilaisten kokemusten vaikutuspiirissä. Tämä johti yksilölliseen toimintaan. Klassinen analogisusuongelma muistuttaa siitä että fysikaalisilla kohteilla on aina vähintään yksi epäanalogisuus ; Ne voivat olla vaikka miten  samanlaisia, mutta ovat kuitenkin eri paikoissa. Aistinärsykkeisiin ja henkilökohtaiseen historiaan siirretty dynaaminen ja muuttuva Locken persoonallisuus johtaa siihen että kopioilla on kuitenkin itsenäinen ontologinen identiteetti. Kopiohenkilöistä voi tulla hyvinkin erilaisia. ; Itse asiassa on epäselvää, että "kopioituuko" Locken mieli oikeassakaan elämässä. Voi olla että se on vain emergentinä piirteenä nouseva kokemus joka johtuu siitä että on reseptoreja ja muisti. Muut osat kopioituvat ja Locken persoona vain rakentuu niiden pohjalta. Ja kenties juuri tämä on se syy miksi se on niin dynaaminen ja joustava.

Kloonistin

Jokainen ihminen pitää itseään erikoislaatuisena. Ja luultavasti sinäkin pidät. Koska olette mielestänne varsin kelpo veikko, voit vaikka päätyä miettimään sitä että sinua voisi samantien olla monta. Iloa täytyy riittää useille ja se olisi maailman parhaaksi koska olette varsin mainio olla olemassa. Kun olet varma siitä että on ehdottomasti parempi että olet kuin se vaihtoehto, päätät lopettaa olemassaolemattomuuttasi lisää. Ajatuksesi oli kaunistaa ja parantaa maailmaa, kun maailmassa riittäisi enemmän sinua. Ajatus ei ole huono.

Tämän ajatuksenne voimin sitten päädytte autotalliinne kokoamaan ihmeellistä keksintöä vanhoista ruohonleikkurien osista, naapuriltanne lainaamanne lehtipuhaltimen kappaleista ja työpaikalta osa kerrallaan kotiin muiluttaneesta akkuporakoneesta joka on yhä työpaikalla koska olet vain vaihtanut siihen varaosia osan kerrallaan. Kokoilun päätteeksi saat valmiiksi koneen joka surraa, raksuttaa ja keittää kahvia. Sekä on täydellinen kloonistin.

Nerokkuutesi hedelmä, kloonistin, on upea. Sen maalipinta kiiltää, ja tyylikkäät vauhtiraidat ja liekkikuvioinnit tekevät siitä tyylikkään näköisen. Laite sähähtelee ilmoille sinisiä valokaaria, dramaattisia sähköpurkauksia. Ja ennen kaikkea se kykenee kahdentamaan sinut täydellisesti ; Koko aivotilasi kopioituu niin että kopioinnin hetkellä ei vain rakennu karkeatasoinen ruumis, vaan aivotoiminnan vaiheetkin ovat sellaiset että molemmilla on täysin samat kvaaliat. Tällä omakeksimälläsi kloonistimella sitten kopioit itsesi, ylpeyttä onnistumisestasi puhkuen.

Mutta mitäpä tekisit kloonillasi? Ensimmäisenä olisi varmasti mukavaa jos klooni menisi puolestasi töihin. Koska tämä on hankalaa, kun kloonisi on itse asiassa myös sinä itse, päädytte rauhantahtoisina ihmisinä varmasti kompromissiin tasaväkisen painiottelun ja mustien silmien jälkeen. Käytte esimerkiksi vuoropäivin töitä. Näin vapaa-aikasi lisääntyy ja käytät puolet viikosta vaikkapa televisiontuijotteluun ja muuhun nyhjäilyyn. Idea tuntuu toimivan ensimmäiseen palkkapäivään asti, koska siinä vaiheessa huomaat että jaettu palkka on puolet palkasta. Samalla huomaat että kloonisi myös syö kuin possu, saman verran kuin sinä itsekin.

Et pidä tästä piirteestä ja siksi teetkin kloonistimen, joka liittää toiseen kopioon tuhoutumisjärjestelmän joka paukauttaa kloonin kasaksi kaasuja ja atomeja nappia painamalla. Nyt kykenetkin ohjailemaan klooniasi joka olet itse. Sille tuhonappi olisi murhauhkauskone ja pelon vallassa tämä kloonisi joka olet itse kävisi töissä joka päivä. Nyt vapaa-aikasi lisääntyy vielä entisestään ja kuitenkin palkastasi saamat hyödyt jäävät itsellesi täysimääräisesti koska voit aina paukauttaa kloonin atomeiksi kun sille tulee nälkä ja tehdä uuden kloonin.

Ainoana ongelmana on se, että kloonit jakavat täysin aivotilasi, joten ne ovat tietoisia siitä mitä olet tehnyt muille klooneille. Ne eivät toki osaa samastua itse orjuustilanteeseen koska he eivät ole kokeneet sitä koska se sinä itse joka teki töitä ei itse asiassa ollutkaan sinä. Mutta ne tietävät että uhkailu on enemmän kuin totta. Nehän tietävät tehneensä sitä itsekin. Tämä menneisyydessä ollut valta ei näitä klooneja luonnollisesti miellytä ja alatkin päässäsi pelkäämään sitä että ne suunnittelevat tuhoamistasi. Ja tiedät että kloonien päähän pälkähtää täsmälleen sama ajatus.

Tämäntapainen itsemurha ei sinua luonnollisesti kiinnosta. Siksipä keksit tehdä pieniä muutoksia. Teet kloonistimesta myös paikkasiirtimen. Nyt voit paikkasiirtää kloonit jonnekin suljettuun laitokseen vaikkapa polkemaan sähkögeneraattoreita tai mitä suljettujen paikkojen töitä sitten onkaan olemassa. Nämä ovat huonopalkkaisia töitä. Etuna on se, että esimerkiksi ne nyrkkipajat joihin kloonisi joutuvat ovat hyvin vartioituja ja ruokkivat nälkäpalkkatyöläiset. Joudut tekemään päätöksen siitä, jätätkö oman työsi ja elät nuivalla ½ palkalla. Vai jatkatko töissä ja tienaat 1½ kertaista palkkaa. Ensin päädyt ensimmäiseen vaihtoehtoon, mutta olet jo laiskistunut televisiosi ääressä, etkä saa tietysti tappouhattua itseäsi työintoon millään murhanapilla.

Nyt keksit että kätevintä onkin kenties tehdä useampia klooneja. Nyt voit jättää työsi. Päättelet ensin että 4 kloonia tuottaa mukavan palkan. Mutta raha houkuttaa ja pian huomaatkin että sinulla on 15 kloonia työssä. Ja pikku hiljaa määrä nousee tästäkin.

Lopulta päättelet että olet "kokeillut kloonistintasi" riittävästi. Ja teetkin kloonistimestasi teleportaatiolaitteena myytävän kaupallisen sovelluksen. Myyt edullisia matkalippuja ympäri maailmaa. Ihmiset käyvät matkoilla ja ulkopuolinen maailma ei tiedä että jossain maailman syvissä kuiluissa kasvaa valtava määrä klooniorjiasi joilla ei ole ihmisoikeuksia koska kukaan ei edes tiedä heidän olevan olemassa. Teleportaatiomatkustavat ihmiset eivät jaa klooniensa kokemuksia vaan tulevat turistimatkoiltaan matkakuulumisia ja hyviä kokemuksia pursuten. Kokemuksista suuri osa käsittelee sitä ihmettä, miten kaiken maailman tuotteet jalkapalloista kännyköihin ovat nykyään niin halpoja.

Et voi kuin hykerrellä käsiäsi. Eläisitkin tienesteilläsi ylellisessä talossa jossa tärkein vallanhalutrofeesi olisi punainen nappi, jota painamalla joka ikinen koskaan tehty klooni tuhoutuisi. Tiedät että sen painaminen murtaisi maailmantalouden, joten vaikka tekosesi joskus saataisiin tietoonkin - mitä toki yrität parhaasi mukaan estää - olisi sinulla siitä huolimatta kaikki valtit käsissäsi. Sormi punaisella napilla.

Tämänlaisia tekisit kanssaihmisille joista osa on peräti sinä itse! Välineellistäisit mukavuushalussasi ja riistäisit kaikkien kloonien työstä saaman palkan ahneisiin kouriisi. Eivät häpeän kyyneleet kostuta silmiäsi oman vääryytesi edessä! Siksi onkin hienoa että Teitä on vain yksi, että olet uniikki. Koska muutoin maailma näyttäisi pahalta. Tarkalleen ottaen yllättävän paljon samalta kuin miltä se nykyään näyttää.

---

Kenties kannattaa lukea aiheeseen liittyvä vakavampi juttu.

Ihmiset, joiden katoaminen ei (todistetusti) haittaa ketään.

Usein liian makaabereilla asioilla vitsailua pidetään epäsopivana. Tälläistä "vitsiä joille ei saa nauraa" voi laittaa vaikka Hikipediassa olevan "Kansanryhmät joiden katoaminen ei haittaisi ketään". Aiheen sopimattomuus on siinä, että kuolemalle ei saa nauraa. Eikä massatuhonnan hauskuutta ole osattu oikein arvostaa sen jälkeen kun natsikortista tuli muodikas.

"Unkurissa" kuitenkin mietittiin sitä, miksi asunnossaan kauan muumioituneet kuolleet aikaansaavat mediakohua. Ja miksi ihmiset pahoittelevat niin kovin. (Teksti näyttää että aihetta voi lähestyä tavanomaisesta poikkeavasta kulmasta ilman että se on loukkaava, vaikka aihe olisi näinkin kauhea.) "kuolleen kannalta pitkää aikaa hautaamattomana ruumiina ei kannata kauhistella. kuollut ei kärsi yksinäisyydestään. juuri se, ettei kukaan kaipaa kuollutta, osoittaa, ettei hän häiritse ketään kuolleena makaamalla. ongelmana ei siis ole, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. meitä kauhistaa kuolleen todennäköinen yksinäisyys silloin kun hän vielä eli. kuinka on mahdollista, ettei kukaan ole etsinyt häneen yhteyttä? emme tiedä syitä, emme syyllisiä emmekä muitakaan olosuhteita. eikä meillä ole oikeutta tietääkään: kuolleena makaaminen ei hävitä vainajalta yksityishenkilön intimiteettisuojaa."

Toki on erikoista että yhteiskunnassamme annetaan palstatilaa ihmisille, jotka yhteisö on todennut epäkiinnostavaksi, niin epäkiinnostavaksi, että hänen elossaoloaan ja kuulumisiaan ei kaivata vuositolkulla. Mutta luulenkin että kauhistelu ei liity niinkään ruumiseen samastumisesta, kuin siitä että tämä tarkoittaa sitä että ihminen on elänyt elämäänsä yksin ja eivälitettynä. Tämä tarkoittaa sitä että ruumis on muistutus ajasta kun kuollut oli vielä elossa. Ihminen on pahoillaan että tämänlaisia ihmisiä on, ja hän on tietyllä tavalla mukana kantamassa vastuuta tilanteesta. Hänhän elää yhteiskunnassa jossa tämä mahdollistetaan ja sallitaan.

Näin käykin niin että yksinäisyyttä vältetään kuolemanjälkeisellä kiinnostuksella, joka eräällä tavalla rikkoo kuolleen yksityisyyttä. Kun kiinnostus on ns. pahasti myöhässä, sille tuppaa käymään juuri näin ; kiinnostus muuttuu tunkeiluksi. Kenties kyseessä on kompensaatio, kenties vain uteliaisuus. Kuitenkin kuolleen asioita pengotaan.

Se, mikä ylläolevasta voidaan oppia muuttuu oikeastaan omituiseksi vasta kun sitä sovelletaan muuallakin. Tarkalleen ottaen arkeologiassa. Arkeologia on tieteenaloista se, jossa on omituisimpia eettisiä ongelmia, jotka tuntuvat kattavan likimain koko alan. Arkeologi joutuu ottamaan kantaa haudanryöstön ja tunkeilun kaltaisiin tekijöihin usein. Faaraoiden muumioiden tutkijat ovat tietyllä tavalla häiritsemässä hautarauhaa. Ja kun arkeologit esimerkiksi tutkivat legendaarista rautakauden ruumista, Ötziä, he joutuvat tavallaan ottamaan kantaa niihin muumioihin jotka ovat kotiinsa kuolleet ja unohtuneet.

Tällöin uteliaisuutta tietysit perustellaan tieteellisen tiedon janolla, eikä sillä tavanomaisella tiedonjanolla jota kutsutaan uteliaaksi kyyläämiseksi. Tieteellisen tiedon rooli on kuitenkin etupäässä subjektiivisuuden vähenemisessä ja jaettavuuden lisääntymisessä. Eli kun ollaan uteliaita sellaisen juoruilijan tavalla, joka tukee tarinansa dokumentaatiolla, jotta muutkin voivat ihan omin silmin tirkistellä ja tarkistaa asian, se muuttuu ikään kuin eettisemmäksi eikä vaan astetta kovemmaksi tirkistelyksi.

Kierointa on se, että minäkin uskon että arkeologi ei ole haudanryöstäjä-tirkistelijä. En vain oikein osaa perustella että miksi. - Ja tämä jos jokin joka kaivelee minunkaltaista mieltäni. (Toivon mukaan edes arkeologin lapiolla.) Sillä luulisi että joko kuolleilla on oikeuksia tai ei ole oikeuksia. Mutta kuitenkin rautakaudesta asti muumioituneen miehen tirkistely tuntuu jotenkin soveliaammalta kuin sen viisi vuotta kotonaan muumioituneen. (Tässä näyttää olevan jotain, jota ei voi ratkaista kuin Theseuksen laiva -ajatusleikkiin viitaten.)