Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Pölypäät : Eli skientismin naurettavuudesta

ISON -komeetta on ollut hieman kuten elämä. Siltä odotettiin suuria, sitten sen pelättiin hajonneen auringon ohituksessa ja sitten ollaan varovaisesti sillä kannalla että siitä on ehkä jotain pientä jäljellä. Tämä mediamyllytys on tehnyt komeetasta suositun. Ja tämä ei miellytä kaikkia. "Ilta-Sanomien" ISON -uutisen kommenttipuoli kertoo, mistä on kysymys. "Kyllä ihmisiä jaksaa kiinnostaa yksi kivimurikka, joita nyt sinkoilee avaruudessa sinne tänne lukematon määrä. Ihan naurattaa miten tähtitieteilijät ovat innoissaan. Luulevatko he saavansa siitä selville miten ja milloin kaikki on alkanut ja mikä on elämän tarkoitus?"

Tämäntapainen asennoituminen on varsin tavallista tiedehalveksuntaa.
* Se korostaa enemmän sitä, että tiede ei käsittele aidosti tärkeitä kysymyksiä. Tärkeys määritellään vastaukseksi kahteen selvään kysymykseen. On erikoista ylipäätään väittää että tärkeät asiat olisivat pakosti vastaus näihin kysymyksiin.
* Taustavaikuttimeksi asetetaan sitten uskonto jonka jostain syystä väitetään ratkaisevan nämä aidosti tärkeät kysymykset, vaikka mitään perusteltua syytä tälle ei olekaan. Tosiasiassa uskonto ei koskaan ole selittänyt miten se, että olemme koneita tuo meille arvoa. Päinvastoin, intelligent design tekee meistä koneita. Nähdäkseni eksistentiaalisesti koneen voi rikkoa mutta eläimen tappaminen on tätä vakavampi aktio.
* Se korostaa että harvinaisuus olisi jotenkin tärkeämpi asia kuin yleinen. Toki minäkin voisin korostaa, että niitä ihmeparanemiskertomuksia on niin netti pullollaan, että ihmettelen miksi jotakuta jaksaa kiinnostaa levitellä niitä facebookissa. Että jos niitä tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa niin sitten. Tämä muistuttaa myös siitä, että tosiasiassa hyvin monesti vasta jos asia on riittävän yleinen, sitä ylipäätään kannattaa tutkia ilmiönä.
* Lisäksi tässä hämmästyttää se, että tavallisesti kristinusko ja muut uskonnot ovat korostaneet, että luontoon tutustuminen olisi Jumalan kädenjälkeen tutustumista. Tässä lausunnossa tarkkaan katsominen poistaa mysteerin. Tämä nähdäkseni heijastelee hyvin aikamme muutoksia. Siinä missä klassisesti on ajateltu monistisesti että järki tuottaa säännönmukaisuuksia, ollaan siirrytty ylenmääräistä dualistisuutta harjoittavaan malliin jossa asiat ovat joko naturaalisesti tai supernaturaalisesti selitettyjä.

Oman näkemyksen pikaesilletuomisen jälkeen on kuitenkin valaisevaa peilata ihmisten tiedeasenteita ja asettaa niille jonkinlaisia viitekehyksiä.

Lausunto sai kohtuullisen paljon kommentteja. Niistä löytyy monia hyvin erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat hyviä. Ja niitä kaikkia yhdistää se piirre, että ne moittivat tämänlaista ignoranttia asennoitumista. Itse asiassa voidaan sanoa että "hyvän" minimimääritelmä on tästä lähtien se, että tämänlaisia laukova ihminen ei saa kannatusta ja komppausta ideoilleen. Kenties hän jossain vaiheessa oppii ymmärtämään, että hänen ei pidä hävetä mielipiteidensä esittämistä vaan itseään. Mitä useampi sanoo jotain sen tapaista että "Naura vain. Minä nauran tuollaiselle turhanpäiväiselle pessimismille. Taivaankappaleita tutkimalla voidaan todellakin saada selville tietoa maailman synnystä, mutta tämä komeetta kiinnostaa varmasti myös sen vuoksi, että kyseessä on erittäin vaikuttava luonnonilmiö. Jos sinä et siitä innostu, niin se ei varmaankaan kiinnosta ketään. Tämä kiinnostaa moniakin. Elämän tarkoitus muuten on olla kiinnostunut asioista. Kiinnostavat ihmiset ovat kiinnostavia. Välinpitämättömät taas todella tylsiä." sitä parempi paikka maailma on inhimillisten ihmisten elää ja olla.

On toki hyvä tunnustaa, että komeettojen tarkastelussa on pieni annos maailmanlopun sävyjä. Ja tässä on oltava olla hieman hurtilla asenteella. Komeetan ratojen ennustaminen ei tarkoita samaa kuin kyky estää tuho. Siksi tähtitiede voi tuottaa syviä "Kassandran kriisejä" sillä tavalla mitä Lars von Trier kuvasi "Melancholia" -elokuvassa. Osa näkee että tuholle ei voida tehdä mitään, mutta tieto tästä voi olla hyvä viimeisten päivien suunnittelun kannalta. Osa näkee että on kenties minimaalinen mahdollisuus tehdä jotain jos tiedetään asiasta, ilman tietoa ei ole edes tätä. Osa on sitten vaikeatulkintaisempia, kuten maailmanlopun tunnelmissa oleva lausunto : "On se kuulkaas sellaista, että noita kokkareita lentelee tuolla tämän tästä. Kyllä tässä tuuria on ollut kun vähän aikaan ei ole tellus ottanut pahempaa osumaa. Hyvä kuitenkin, että meillä on niitä heeboja, jotka jaksavat tuijotella taivaalle öiseen aikaan teleskoopit tanassa. Saadaan sitten vähän etukäteen vihiä, jos osumaa olisi tulossa. Ehditään laittaa kypärät sitten päähän. Kyllä jämpti on niin."

Mutta siitä huolimatta on hyvä muistaa että komeetta on estettinen. Ja itse muistan, että edellinen kunnon kokoinen komeetta, Hale-Bopp, oli miellyttävää katsottavaa. Ei voi sanoa että näitä maahan näkyviä komeettoja olisi kovin usein. Uskovaiset kehottavat ihailemaan kedon kukkiakin, ja niitäkin on sentään miljoonia ja ne tulevat esiin joka vuosi. "Kyllä minua ainakin kiinnostaa, että nähdäänkö tämä komeetta silmin maasta." Ja jos ihminen kiinnostuu harrastelijateatterista, kahvikuppien maalaamisesta, kalastuksesta, kukkien tuijottamisesta tai ateistipaskiaisten käännytysjulistamisesta internetissä, niin niihin on liitetty yleensä kohteliaisuussäännöt. Skientisteillä näitä sääntöjä ei jostain syystä ole suojanaan. "Entä kerrotko mistä ilmiöstä tai harrastuksesta sinä innostut, ja mitä luulet saavasi siitä irti, niin saavat mahdollisesti muutkin nauraa." Onkin hyvä muistaa, että miksi esimerkiksi minua on helppo pitää vihaisena. Siksi, että perusoletukseni kontaktista ihmisten kanssa on osin muotoutunut siitä, että tämänlaisia halveksivalla horse laugh -asenteella pyöriviä ihmisiin törmää toistuvasti. "Mitäs huvittavaa siinä on jos jotakuta kiinnostaa tutkia maailmankaikkeuden toimintaa? Tekisi ihan hyvää kaikille nykypäivän lampaille, jotka ottaa elämäntehtäväkseen ruikuttaa."

Tällä on suurta inhimillistä arvoa, joka ei ole ollenkaan irrallaan esimerkiksi yhteiskunnan toimivuudesta ; Tiede edistää asioita, ja kiinnostus on usein myös yllättävillä tavoilla hyödyllistä. "Ihmisen yksi oleellinen luonteen ominaisuus on uteliaisuus ja tästä johtuen asioiden tutkiminen ja tarkastelu. Juuri tämä on johtanut ihmiskunnan kehitykseen. Nyt sinun on helppo nauraa tutkijoiden mielenkiinnolle, mutta ilman näitä ihmisiä jotka ovat kaikista asioista uteliaita ja jotka tekevät uusia havaintoja ja keksintöjä, istuisit viluisena ja aliravittuna karhuntaljassasi ja värisisit kylmästä jossain luolassa. Eikä sinua varmaankaan silloin naurattaisi mikään. On täysin järjetöntä nauraa tutkijoille ja tiedemiehille, joiden ansiosta koko ihmiskunta tuhansien vuosien kuluessa on kehittynyt nykyiselleen."

Lisäksi on syytä muistaa, että tieteellisesti komeetta ei ole kiinnostava esteettisesti. Se on tutkimuskohde, josta saadaan tietoa jota ei aikaisemmin ole ollut. Ja tätä kautta voidaan jopa testata hypoteeseja. Jos ei ihan universumin alkuun mennäkään, niin aurinkokunnan alkuun edes. Komeetta voi tarjota tieteellisesti kiinnostavaa tietoa joka yltää pitkälle yksittäisen komeetan ominaisuuksia pidemmälle. "Ihmiskuntaa kiinnostaa oman aurinkokuntamme syntyhistoria. Siihen lisävalaistusta voi tuoda aina kaukainen kappale, joka tänne yllättäen "purjehtii". Kyllä näytelmä on varmastikin myös ilmiönä mielenkiintoinen kulkeehan komeetta hyvin läheltä aurinkoa, mikä antaa lisämaustetta kokkaukselle. Mistä muuten tiedät, että kysymyksessä on kivenmurikka, ennen kuin tutkit asiaa? Tavallisesti komeetat ovat pääosin jäätä. Jos komeetta säilyy pääosin ehjänä, se voi olla muutakin materiaa kuin vettä." Esimerkiksi "Tieteen Kuvalehdessä" kerrottiin miten ISON kiinnostaa koska komeetan pyrstön käyttäytymiseen liittyy tällä hetkellä pieniä tieteellisiä auki olevia kysymyksiä. Magneettimyrskyjen ja plasmavirtausten vaikutuksista on erilaisia teorioita joita voidaan yrittää koetella ja selvittää mikä niistä on osuvin. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä että komeetta olisi tutkimuskohde, vaan myös siitä että komeetan häntä on tavallaan "mittari". Kysymys on siitä miten asiat liittyvät yhteen. On turhaa luulla että kysymys on pelkästään tästä yhdestä ja tietystä komeetasta. "Ensinnäkin mitä tuon murikan koostumus ei ole tarkalleen tiedossa siksi se myös kiinnostaa tutkijoita. Tuo murikka voi kantaa mukanaan jotain todella mielenkiintoista. Ehkäpä jopa jotakin sellaista josta voi kehittyyä niin älykästä elämää joka osaa etsiä vastauksia mistä tulevat, missä elävät ja minne ovat menossa. Toki joukossa saattaa ola myös niitä yksilöitä joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä ymmärtämään miksi näillä asioilla on merkitystä."

Tiede on "kivenmurikoiden", esimerkiksi planeettojen, tutkimuksellaan vaikuttanut laajasti maailmankuviin ja iskenyt jopa teologiaan asti. Elämän tarkoitusta hengelliseltäkään pohjalta lähestyvä ei voi ohittaa tältä osin tiedettä. Sillä vaikka kuinka selitetään että tiede ei voi käsitellä uskonasioita, niin silti on kuten Ilkka Pyysiäinen on esittänyt ; Valtaosa modernista uskonnosta on dogmiensa, maailmankuviensa ja tulkintojensa kohdalla joutunut reagoimaan tieteeseen. Koska uskonto jäsentää maailmaa esittäen väitelauseita tai skenaarioita jotka koskevat maailmaa, sen luonnetta ja ihmispsykologiaa. "Eiköhän tämä ole sitä niinsanottua tieteellistä kiinnostusta. Voidaan esimerkiksi testailla erilaisia hypoteeseja. Näistä ehkä klassisin esimerkki on Einsteinin teorian varmistus auringonpimennyksen aikana. Kyllähän niitä auringonpimennyksiäkin on ties kuinka paljon, mutta ei kuitenkaan niin usein että tälläinen testailu ei olisi kiinnostavaa tai tärkeää. Samoin on tutkittu venuksen ylikulkua ja tätä kautta on saatu selville luonnonvakioiden sisällöstä. Tosin tieteellä on myös vaikutuksia tulkintoihin ; Tilanne on täysin verrattavissa Galilein tilanteeseen jossa aiheena oli aurinkokeskisen maailmankuvan testaaminen. Tällä oli jopa teologisia implikaatioita ja esimerkiksi itse Luther oli näiden teologisten seikkojen vuoksi kovasti aurinkokeskisyyttä vastaan.Näissä kohden onkin aina sellainen olo, että olisiko vihastumisen syy sittenkin se, että tämä osuu jotenkin arkaan paikkaan? Onhan evoluutiokin arka paikka monille uskovaisille nykyaikanakin.Kiinnostavaa onkin, että luonnonvakioiden selvittely higgsin hiukkasesta "pölypallojen" tutkimiseen on liitoksissa antrooppisen periaatteen ymmärtämiseenkin, esimerkiksi todennäköisyysarvioihin. Jolla taas käsitellään universumin synnyn kaltaisia konsepteja. Uskonnot ovat halanneet tässä mysteeriä."

Lonkoeroälykkyyttä

Vierailin - oikein muiden kustantamana - Helsingin "Sea Lifessä". Siellä oli mustekala. Sillä on "näyttelyesineenä" varmasti ärsykkeitä, mutta vietin jonkin verran aikaa sen kanssa leikkimiseen. Melko harvat ihmiset jaksavat, osaavat - tai kehtaavat - innostaa mustekalaa. Siksi mustekalat noin yleensä leikkivät ja innostuvat satunnaisesti. Tai kun hoitaja tulee paikalle. "Sea Lifen" henkilökunta osasi valaista minua siitä, että suuri osa kaloista on ehdollistunut paikan työntekijöiden paidan väriin. Ne tietävät minkä värinen paita tuo ruokaa. (Minun paitani ei ollut tätä väriä.) Mustekalakin tunnistaa hoitajat. Ja enemmän.

Mustekala ei kuitenkaan näytä kovin kummoiselta. Ne ovat kuitenkin kohtuullisen älykkäitä olentoja. Ne rakentelevat, käyttävät jonkin verran työkaluja ja osaavat suunnitella tulevaisuuteen tavoitteellisesti. "Suddenly it jetted out directly to a small rock about two meters away, tucked it under its spread arms and jetted back. Going out three times more in different directions, it took up three more rocks and piled the resulting barrier in front of the entrance to its den. It held them in front with several arms and went to sleep. This didn't look like random action, but planning."

Mustekalojen älykkyys on yllättävää. Esimerkiksi se, mitä olen sammakoista oppinut, on se että ne eivät vaikuta kovin järjen jättiläisiltä. Ja ne sentään ovat selkärankaisia. Mustekala on älykäs vaikka se evolutiivisesti lähisukua kaikenlaiselle hyvin idioottimaiselle. "These are mollusks, after all - cousins to brainless clams and oysters, passive filter feeders that get along just fine, thank you, with a few ganglia for central nervous systems." Osa tästä itse asiassa voi olla harhaa. Sammakoilla on muutamia helposti testattavia refleksejä jotka johtavat niiden omituiseen käyttäytymiseen. Mustekalan kohdalla vastaavaa illuusiota ei kuitenkaan ole. Niiden älykkyys on sellaista itseäänmainostavaa sorttia. Mustekalojen kanssa on vaikeaa olla tekemisissä ilman että niille olisi pakko antaa nimi. Ne ovat selvästi uteliaita ja fiksuja. ; Tässä kohden koenkin ihmetystä Aristoteleen edessä. Hän nimittäin piti mustekaloja typerinä otuksina. Mutta tietysti tämä ei ollut Aristoteleen vahvaa aluetta. Hänen ajatuksensa esimerkiksi naisten älykkyydestä ja sen puutteesta olivat vihjeitä siitä että toisten kognitiivisten kykyjen arvioiminen ei ollut hänen bravuurinumeronsa.

Aina kun puhutaan älykkyydestä, antroposentrismi nousee helposti ilmoille ; Älykkyys nähdään vain ihmiselle ominaisena. Ja kun puhutaan eläinten älykkyydestä ongelmana on antropomorfismi, jossa eläinten älykkyys sovitetaan ihmisten älykkyyden kanssa samanlaisiksi. Siksi ei pidä yllättyä että Turingin testi on pohjimmiltaan inhimillisestä sosiaalisesta älykkyydestä selviämistä. Turingin testi olisi todennäköisesti huono tapa tunnistaa vaikka avaruusolentojen älykkyyttä. Algoritmien arviointiin se voi toimia kuitenkin tätä paremmin, koska selvästi Turingin testin esilletuoma tulos kuitenkin viittaa relevantisti jonkinlaiseen / yhdenlaiseen älykkyyteen.

Itsellänikin kävi juuri näin. Koin jotenkin että mustekalan uteliaisuus olisi jonkinlaista leikkisyyttä. Eli siinä olisi sosiaalinen ydin. Kuitenkaan mustekala ei ole koira - vaikka niiden älykkyys onkin esimerkiksi "Sea Lifen" esitteiden mukaan samalla tasolla. Tai oikeastaan tässä kohden kyseessä on enemmän mainoslause jonka takana on ärsyttävä harha, jota voisi paremman nimen puutteessa kutsua "yhteismitallisuusharhaksi". Siinä ajatellaan yhden älykkyyden ja sen määrän kautta ja arvioidaan sitten ihmistä, koiraa ja mustekalaa keskenään.

Vertailu on kuitenkin jotenkin syvässä ihmisissä eikä se ole aivan täysin väärin. Ja esimerkiksi Jacques-Yves Cousteaun kertomia mustekalakokemuksia kirjassa "Octopus and Squid: The Soft Intelligence" voidaan pitää opettavaisina, vaikka ne pitävätkin sisällään lajien välistä vertailua. Jossa korostuu että mustekala voi olla jopa koiraa fiksumpi. "When one thinks of how long it takes to teach a dog something as simple as sitting up or shaking hands, one must admit that an octopus learns very quickly; and that above all, it teaches itself. We did not show it what to do. With a dog, it takes months of patient work before the animal will do what one wants it to do. The difference between a dog learning and an octopus learning is the difference between training an animal and allowing an animal to exorcise its intelligence in determining the means to be used to overcome an obstacle in certain circumstances." Kysymys onkin siitä että yhtäläisyysmerkkejä ei pidä vetää liian pitkälle. Ne kertovat jotain ja ne asettavat tulokset kontekstiin jotka ovat tavallisen ihmisenkin ymmärrettävissä. Mutta liika on liikaa ; Carl Zimmer kirjoittaakin mukavasti siitä että miten mustekalojen älykkyyttä arvioidaan erilaisilla lähtökohdilla. Ihmisenkaltaisuus harhaanjohtaa ja ajaa älykkyysosamääräkeskeiseen ajatteluun "Octopuses can learn, they can process complex information in their heads, and they can behave in equally complex ways. But it would be a mistake to try to give octopuses an IQ score. They are not intelligent in the way we are - not because they're dumb but because their behavior is the product of hundreds of millions of years of evolution under radically different conditions than the ones under which our own brains evolved."

Koira on sosiaalinen ja leikkisä. Mustekalan uteliaisuus johtuu siitä että ne ovat uteliaita ja puuhaavat kaikenlaista silloin kun mitään sen hetkistä ongelmaa ei ole ratkaistavana. Tämäkin voi määrittyä leikiksi, mutta ei sosiaaliseksi leikiksi. Mustekala on utelias ja ratkaisukeskeinen. "An octopus is very different from a mammal. It only lives about two years. It has much less opportunity to gain and use intelligence than an elephant, which has a 50 year lifespan and three generations of a family to lead and learn from. Still, bees learn about flower locations from other bees, and they live only a few weeks as adults. However, an octopus is also not social; Humphrey (1976) suggested that intelligence has evolved to solve social dilemmas. The young octopus learns on its own with minimal contact with conspecifics and no influences of parental care or sibling rivalry. However, the octopus has a large brain with vertical and sub-frontal lobes dedicated just to storing learned information (Wells, 1978): it has the anatomy for a robust, built-in intelligence." Mustekalan kognitio on toki  vakuuttavaa ; Se ottaa vastaan aistiärsykkeitä ja käsittelee niitä (deduktion, induktion / yhdistelyn, muuntelun, redusoinnin) keinoin, kokeilee niitä, arvioi lopputuloksen, tallentaa saadut tulokset muistiin. Ja palauttaa muistot tarvittaessa ja sopivassa tilanteessa myöhemmin käyttöä varten.

Kun mustekalat ovat niin fiksuja että ne oppivat labyrintteja, oppivat vihjeitä ja muistavat aiemmin oppimiaan ratkaisuja, ja että ne ratkovat ongelmia kohtuullisen nopeasti, oppivat nopeasti ja lyhyillä harjoitteluajoilla ja muistavatkin oppimansa, voidaan aivan hyvällä sydämellä sanoa että näillä mielikuvastossamme lähinnä alaikäisiin japanilaisiin koulutyttöihin tunkeutuvilla elikoilla on kykyjä joihin esimerkiksi itse en oikein tahdo taipua ; Mustekaloilla tuntuukin kokeiden valossa olevan esineiden manipulointi ja "maantieteelliset taidot". Ne oppivat mitä on missäkin ja löytävät reittejä ja asioita. Itse taas tarvitsen moniin peleihin "kartanlukijan" ja olen myös legendaarinen eksyjä ; Annoin Linnanmäelläkin sukulaistytön viisauden valaista tietä ja suunnistimme hänen osaamisellaan. (Mikä on kenties hieman huvittavaa jos miettii sitä että yritän kuitenkin puhdetyönäni vääntää myös maantietoon liittyvää filosofiaa, ja kannustaa ihmisiä kohti tätä väheksyttyä ulottuvuutta.) Olen kuitenkin sen verran itsekeskeinen että en usko että tämä on vakuuttava todiste siitä että mustekalat olisivat kaiken kaikkiaan ihmisiä - tai edes minua, ihmislajin kohtuullisen vaatimatonta edustajaa - fiksumpia.

Mysteerilaatikko

"Penn&Teller:Bullshit!" -sarjan Area 51:tä koskevassa jaksossa tarkasteltiin alueeseen liittyviä salaliittoteorioita. He huomauttivat aluksi että heillä oli sillä kerralla poikkeava näkökulma aiheeseen. Avaruusolentojakin voidaan käsitellä tieteellisinä väitteinä. Mutta kyseisen jakson näkökulma ei toistanut tätä sarjan jo kaluamaa tematiikkaa vaan astui psykologisoinin maaperälle. ; Tätä perusteltiin myös sillä, että Area 51 on armeijan salainen tukikohta, johon liittyvien väitteiden varmistaminen ja kumoaminen tapahtuisivat katsomalla laatikkoon. Koska tämä ei ole mahdollista, on asia ratkottava muuta kautta.

Jos laatikkoon kurkkaaminen
johtaa aaltofunktion romahtamiseen
ja kissa on joko elossa tai kuollut
niin onhan se ennen kurkistamistakin.
Siksi on rationaalista vain väittää että kissa
on elossa ja unohtaa se kuollut vaihtoehto.
Sillä kuollut kissa on surullinen asia.
Kyllä tässä nyt pitää kvanttifysiikka muuttaa!

Psykologisessa kulmassa keskityttiin uteliaisuuteen. Penn ja Teller käyttivät vertauksena laatikkoa jonka sisältöä ei paljasteta. Uteliaisuus saa mielen kehittämään erikoisia ratkaisuja. Suojatussa laatikossa jonne ei mitenkään saa kurkistaa voidaankin kuvitella Hitlerin aivot. Kiistäminen vahvistaa näitä mielikuvia. Area 51 on tämänlaiselle näkökulmalle kätevä, koska siinä on totuus, aivan varmasti on. Mutta sitä ei päästä tarkistamaan. Uteliaisuus ja mielikuvitus täyttää tyhjät tilat helposti. Tätä teemaa tuki myös sarjaan saatu psykologi, joka selitti, miten salaliittoteorioissa sysäyksenä on helposti juuri se, että osa ihmisistä kestävät huonosti mysteereitä. He täyttävät aukkoja - ja he täyttävät niitä mielikuvitutsa kiihottavilla vaihtoehdoilla. (Avaamaton laatikko on aina sisällöltään jännempi kuin avattu.) Ja tälle sitten kehitellään mitä parempia voi olla syitä, joilla perutellaan miksi tämä mielikuvitusta kiihottava vaihtoehto on mahdollinen. Ja tämän jälkeen kriitikoilta vaaditaan sitä mihin ei pystytä - eli laatikkoon kurkkaamista.

Psykologi oikein korosti että tähän ei aja mikään tyhmyys. Ja että monesti salaliittoteorioissa sosiaalinen vertaistuki ja ystävien kansa oleminen merkitsevät enemmän.

Harppileikkiä:
Sekä ympyrän neliöintiä
Että kulman kolmijakoa
Että alkeemista mystiikkaa.

Mielestäni tämä oli hauska kulma katsoa asioita. Samalla korostui se, mitä olen itsekin korostanut. Eli crank jolla on höyrähtäneitä ideoita ei yleensä ole tyhmä. He voivat olla hyvinkin älykkäitä. Älykkyys voi jopa iskea vastaan sillä älykäs osaa saivarrella potentiaaliset kumouksetkin tehottomiksi. Tämänlaista ad hoc -selitysten generoimista on vaikeaa välttää - ja vaikka joskus ad hoc -olettaminen on asiallista niin jossain vain helposti ajaudutaan sen ylikäyttöön. Ja silloin syntyy jotain jonka voisi sanoa olevan filosofialle samaa mitä kulman kolmijako harpilla ja viivottimella tai ympyrän neliöinti ovat matematiikassa. Tai ikiliikkujat fysiikassa ; Ne on osoitettu mahdottomiksi, mutta aina löytyy yrittäjiä. ; Nähdäkseni kulman kolmijako harpilla ja viivottimella on itse asiassa mitä mainioin vertaus. Sillä sen avulla ei päästä tulokseen, mutta sen avulla saadaan likiarvoja. Ja nämä likiarvojen haut muodostavat kauniita ja harmonisia muotoja. Niissä on innostavaa voimaa ja estetiikkaa, vaikka ne ovat samanaikaisesti myös pseudorationaalista ajan haaskaamista.

Tällä alustuksella voisin jopa sanoa että on virhe että uskontoa - etenkin jumaluusopillista teologiaa - verrataan taikauskoihin joissa maailmaa yritetään hallita samalla tavalla kuin vaikka horoskoopeilla, uhrausrituaaleilla, yrityksillä tehdä lyijystä kultaa elohopeaa höyrytelemällä alkeemisin keinoin tai opettelemalla loitsuja. Tämä kattaa vain hyvin pienen osan uskontoa. Kenties osuvampaa onkin verrata sitä salaliittoteorioihin. Molempia yhdistää vankka halu nähdä intentioita yhteensattumissa ja tapa "jakaa kulmaa kolmeen osaan harpilla ja viivaimella".

Tästä saa mietteitä vaikkapa katsomalla mysteerilaatikon heilahtamisesta uskontoaiheen parissa. Stephen Law ottaa käsittelyyn uskonnon tavan käsitellä kritiikiä. Sen, jossa ideana on se, että kritiikki ohitetaan sanomalla sitä irrelevantiksi. Tämä ei peräti ole sitä fundamentalismin suosimaa vaan koskee juuri sitä "sofistikoitunutta teologiaa". Kritiikki ohitetaan sanomalla "Ah, yes. You may indeed, have succeeded in showing that there’s no “God”, if that’s how you define him. But that’s not what sophisticated theists such as myself mean by ‘God’.” They then add, “What we’re talking about is, in truth, ineffable and beyond our comprehension. So you have not refuted my sort of theism."  Ja tietyllä tavalla tämä toimiikin ; "If what people mean by “God” is something indefinable, something beyond the grasp of our conceptual and linguistic apparatus, then obviously any criticism of theism based on the assumption that God is, say, maximally powerful, knowledgeable and good must miss its mark." Kyseessä onkin silmänkääntötemppu jossa "nyt sinä näet sen - nyt sinä et näe sitä" toimii automatisoituna. ; Voidaan sanoa että tämä on pohjimmiltaan semanttisella tasolla tehty Moving the goalposts -argumenttivirheeseen perustuva strategia. Law perustelee tämän sillä että tosiasiassa yksikään teologia ei käsittele Jumalaa tällä tavalla. Tämä määritelmä on tarkoitettu pelkästään kriitikoita varten. Käytännössä tästä tulee ongelmia koko uskontoilmiön ja teologian miettimiseen. Law ottaa tästä esimerkiksi Armstrongin joka ajaa yllämainittua ajattelutapaa. "Armstrong does at least succeed in rendering her brand of theism immune to the evidential problem of evil. If God can’t be described, then he can’t be described as, say, all-powerful, all-knowing and all-good. Armstrong seems to concede that the problem of evil would indeed constitute an excellent argument against the existence of a God of that sort. But that’s not the sort of God that, she claims, the vast majority of religious people down through the centuries, have believed in." ... "reading through Armstrong’s book, it becomes apparent her God is not quite so mysterious and ineffable after all. Indeed, Armstrong says that “God” is a symbol of “absolute goodness, beauty, order, peace, truthfulness, justice...”. Not only does Armstrong appear here to be effing the ineffable, it seems she also thinks she knows things about this indescribable transcendence of which “God” is the name. She knows not only that it is the sort of thing to which moral concepts apply, but also that the correct concept to apply is absolute goodness rather than, say, absolute indifference, or absolute evil. How is she able to know this?" Jumalasta koetaan ja tiedetään aivan helvetisti. Paitsi jos se on jotenkin kiusallista tai negatiivista, jolloin sen on pakko olla väärinkäsitys koska transsendentti Jumala ei mahdu mihinkään määritteisiin. Paitsi jos se on uskonnon puolella ja kehuvaa jolloin kevytkin jutustelu on asiallista ja humaanin innostavaa keskustelua johon pitää kannustaa kaikkia, koska se keskustelu on yleisinhimillistä. Paitsi uskontokriittinen joka on homo religiosus -ihmiskuvasta etääntymistä ja siksi epäautenttista olemista. Koska emme tiedä mitään Jumalasta ja hänen meihin kohdistuvista tavoitteista. Paitsi silloin kuin yht'äkkiä tiedämmekin!

Itse korostaisin että tämä korostuu uskontokeskustelun ollessa käytännöllisempi. Kaksinaismoralismi paisuu aivan leppoisissakin merkeissä. Ei tarvita mitään äärifundamentalistia. Normaali - jopa keskimääräistä liberaalimpi - uskovainen riittää. Tästä saa hyvän havainnon lukemalla "Kotimaan" blogista sitä miten uskovainen oli kokenut Uskontojen Uhrien Tuki RY:n vertaistukileiristä. "Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli. Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin - moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista." Tämä ei ole häijyn ihmisen reaktio. Ja itse asiassa juuri tämä tekee siitä hyvin pelottavaa. Sillä kirjoittaja jatkaa seuraavalla tavalla "Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta - ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille." Ja ongelma on todella tuossa itsessään leppoisalta vaikuttavassa virkkeessä.

Sillä sanavalinnat kertovat kaiken. Etenkin kun sanavalinta ei ole tämän yksilön lipsahdussammakko - en usko Freudilaisiin lipsahduksiin kovin vahvasti - vaan toistuva teema. Kun uskontokritiikkiä selitetään on olemassa selvä näkemysero. "Marginaalinen", "rajoittunut" ja "huonosti reflektoitu" ovat juuri niitä sanoja joita käytetään uskontokriitikoista. Law näyttää samaa ilmiötä teologiassa, mutta näin arkitajuisesti voinee huomata miten suuri tämä kaksoisstandardi nimittäin on. Jos joku uskoo vähällä todisteella tätä ei pidetä ongelmana tai tätä syytetä huonoksi reflektioksi. Uskovaisen heikolla perustelupohjalla ja pienellä miettimisellä otettu vakaumus hyväksytään koska uskonto ei kuulemma ole sillä tavalla taitolaji ollenkaan. Sitten kun on uskontokriitikko niin lähes mikään määrä teologian osaamisia ei riitä - koska uskovainen kokee että kun kriitikko debunkkaa argumentin niin että hän itse kokee kyseisen teeman eri tavalla. Tämä ei käsittele kritiikkiä tai kritiikin osuvuutta mitenkään vaan tässä alleviivataan vain oman kokemuksen erilaisuutta.

Kirjoittaja itse asiassa itsekin tajuaa jollain tasolla että erilainen tapa jäsentää asioita ei tarkoita laadullista eroa, vaikka tämä laatuero juuri tuntuu kumpuavan puheista. "Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin." Tässä väärinkäsitys on molemminpuolista, mutta vain ateisti on "militantti" ja "huonosti reflektoinut kritisoimansa teologian". - Näin siitä huolimatta että en ole itse vielä toistaiseksi löytänyt oikein ainuttakaan analyyttisellä otteella läpikäytyä uusateismin kritiikkiä joka todella käsittelisi uusateistien argumentteja olkiukottamatta niitä.

Ja tämä yhdistääkin teologian - ja salaliittoteoriat - taiteeseen. Systomykoosissa mietittiin taiteiden merkitystä.  Siinä esillenostetaan ns. korkeakulttuurisen taiteen ongelma. Se yrittää samalla olla tärkeää ja yleismaailmallista ja perustella että taide on kaikkien asia ja siksi tärkeä. Toisaalta se yrittää korostaa että taide avautuu vain hyvinkin harvoille. Ja tästä seuraa vakava ja ylitsepääsemätön ristiriita. "" ... "Sanotaan, että kaikkein parhaat taideteokset ovat sellaisia että enemmistö ei voi niitä ymmärtää ja että ne avautuvat vain valituille, jotka ovat valmentautuneet ymmärtämään noita suuria teoksia, mutta jos enemmistö ei ymmärrä, niin sille täytyy selittää, antaa sille ne tiedot joita se tarvitsee ymmärtääkseen. Mutta käy ilmi että sellaisia tietoja ei ole ja että teoksia ei voi selittää, ja sen tähden ne jotka sanovat että enemmistö ei ymmärrä hyviä taideteoksia eivät anna selityksiä vaan sanovat että ymmärtääkseen täytyy lukea, katsoa, kuunnella noita teoksia kerran toisensa jälkeen. Mutta se ei ole selittämistä vaan totuttamista. Ja totuttaa voidaan kaikkeen, kaikkeen huonoimpaankin." ... "Ylimpien luokkien taiteesta ei siis koskaan voikaan tulla koko kansan taidetta, sitä eivät ajattelevat ja vilpittömät ihmiset voi hiukkaakaan epäillä. Ja jos taide siis on tärkeä asia, hengen siunaus, kaikille ihmisille uskonnon kaltainen välttämättömyys, niin sen tulee olla kaikkien ihmisten käsitettävissä, jos siitä taas ei voi tulla koko kansan taidetta niin on kaksi vaihtoehtoa; joko taide ei ole niin tärkeä asia kuin annetaan ymmärtää, tai se mitä me sanomme taiteeksi ei ole tärkeä asia."

Itse sanoisinkin että ympyrän neliöintiin keskittyneet teologit jotka vaatiavat sofistikoituneeseen teologiaansa vastaamisen unohtavat tärkeän asian. Ei ole tärkeää voida rakentaa "mysteerilaatikko" sellaisessa muodossa että ei vain sanota että "voi olla mysteerilaatikko". Täytyy myös voida osoittaa että juuri tämä laatikko on olemassa ja relevantti. Sofistikoituneella teologialla ei ole arvoa ja mieltä. Jokainen salaliittocrank joka puolustaa omaa salaliittoaan - olipa tämä sitten mitä tahansa poliitikoiksi naamioituvista reptiliaaneista lehmiä kaappaaviin harmaisiin pikkumiehiin tai Jeesuskristukseen asti - on oppinut neliöimään ympyrää niin esteettisen nautinnollisesti, että hän on totuttanut itsensä omaan lempiasiaansa. Ja tässä vaiheessa käy juuri kuten sille Penn&Tellerin Area 51 -salaliittoteoreetikolle joka selitti että hänestä kiinnostus ja avoimuus kommunikaatioon vieraan planeetan älyjä kohtaan on merkki korkeammasta älykkyydestä. Ei siihen voi oikeasti sanoa mitään muuta kuin että niin meistä jokainen pitää hullutuksiaan mielikuvituksekkaan tahi muuten erityisen kyvykkään ihmisen tunnuspiirteinä. Koska ilman tätä luuloa ne eivät enää olisi hullutuksia.

Nähdäkseni uskontokritiikki käsitteleekin relevantteja puolia. Turhien puolien kohdalla sen tarvitsee vain viitata että ne ovat turhia puolia. Kuten Stephen Law joka selittää miten "sofistikoituneen teologian erimielisyys" pitää sisällään Moving the goalposts -argumenttivirheen jo ytimeltään ja että ne ovat siksi ja sen vuoksi älyllisesti täysin arvottomia saivarteluja. Jos ne pitävät sisällään tälläisiä, tekisi mieleni ehdottaa niille samaa kuin mitä Hume ehdotti. Mutta minä en suosittele. Sillä se olisi kauheaa vessapaperin haaskuuta.

Tasa-arvon nyrkkisääntö

"Gay marriage is inevitable because all the arguments against it crash on the rock of equality. This is between 2 people, not between them and governments or them and the church. When gay marriage is finally allowed, it will have an enormous effect on those who support it and absolutely no effect on those who oppose it."
(Journeyman Philosopher, "Gay marriage")

Yllä oleva lausunto on karkeasti suomentaen se, että homoavioliittoihin päätyminen on jotain joka tulee tapahtumaan koska kaikki sitä vastustavat argumentit romahtavat yksilöiden tasa-arvokysymykseen. Valtiot ja kirkot ovat instituutioita, ja sen vaikutuksissa on huomioitava se, että kun homoavioliitot tulevat voimaan se muuttaa tätä kannattavien elämää unsaasti mutta ei ole minkäälaista muutosta niiden elämään jotka ovat sitä vastaan.

On hyvä, että se keskittyy "mielensäpahoittajien" molemminpulisen valituskuoron sijasta konkreettiseen elämään. Homoliittojen vastustajien ympäristö ei muutu. Heitä ei pakoteta naimisiin samaa sukupuolta olevien kanssa. Se, jos joku pahoittaa mielensä siitä että joku muu on esimerkiksi jotain mieltä tai elää jonkinlaista elämää ei ole konkreettinen elämää koskeva muutos, vaan abstrakti asennevamma. Näitä ei yleensä kannata sekoittaa toisiinsa ; Jokaisella on yhä oikeus pitää homoseksuaalisuutta moraalittomana, laki ja omat ideologiset mieltymykset ovat tässä mielessä piirun verran eri asioita, vaikka ovatkin toki monessa paikassa yhteennivoutuneita. (Joskin voisi olla mielenkiintoista yrittää kieltää S -mallin mersut tai Ferrarit siksi että inhottaa se kun naapurilla on se eikä itsellä, ja tämän kateuden vuoksi pahoittaa moni mieliään. On periaatteessa ihan sama pahoittaako mieltään kateudesta vai kontrolloivasta ideologisesta pikkumaisuudesta.)

Tämä voi olla jopa yllättävää, koska hyvin usein jos nähdään että jokin asia on "jonkun toisen ongelma", se on peräti syy välttää siihen puuttumista. Ihmiset ovat yleisesti ottaen yllättävän haluttomia auttamaan lähimmäistään monissa tämänlaisissa tilanteissa. Mutta syynä on se, että tavallisesti nämä toisen ongelmat vaatisivat jotain muutosta omaan elämään, siinä pitäisi ottaa riskiä tai käyttää aikaa johonkin. Näin ollen kun asia halutaan jättää "jonkun toisen ongelmaksi" syynä ei ole hienotunteisuus ja kontrolloimisen välttäminen vaan se, että vaihtoehdossa on omaa panostusta. Näissä tilanteissa päteekin Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" -sarjan JTO (Jonkun Toisen Ongelmakenttä) joka tarjoaa käytännössä näkymättömyyden.

Homojen avioliittoja vastustaessa ei sen sijaan tarvitse kuin kokea moraalista ylemmyyttä. Siinä ei joudu käärimään hihojaan, panostamaan ja uhrautumaan ja heittämään itseään likoon. Sillä vaikka "jonkun toisen ongelmakenttä" joskus antaakin näkymättömyyden, "jonkun toisen asiakenttä" taas on sellaista joka tarjoaa täyden näkyvyyden ja kuuluvuuden jota paksut seinätkään eivät estä. (Ihmisten etiikka näyttää tässä kohden toimivan luonnostaan väärin päin. On mukavaa juoruta ja uteliaasti penkoa ja tuomita moraaolisessa ylemmyydessä mutta vaikeaa auttaa kun sille on tarvetta.)

Itse asiassa tämä "kenen elämää tilanne muuttaa" on hyvä nyrkkisääntö arvokeskusteluissa ja valtakeskusteluissa arvioidessa. Se näyttää onko kysymys valtarakenteen rakentamisesta vai vallitsevan eriarvoistavan kontrollirakenteen purkamisesta ; On selvää että ylläolevassa tilanteessa vastustavaa taistelua ei käydä omista oikeuksista. Se on siis määritelmällisesti puuttumista. Ja kirkkoon ja uskontoon vetoaminen ovat vain aukrotiteettiin vetoamista ja institutionalisoimista. Kun asiasta joka ei muuta omaa elämää mitenkään mutta joka vaikuttaa toisten elämään rajoittavasti, tehdään numero jostain joka on enemmänkin jonkun toisen ongelma.

Pintapuolisesti ajatellen asennoitumistavan voisi nähdä olevan puutteellinen : Voitaisiin nähdä että esimekriksi murhaaminen on yleensä "jonkun toisen ongelma", ihminen itse ei tee murhia ja on silti laittamassa murhaajia vankilaan. Tässä puolustuksena on kuitenkin se, että sitä kenen tahansa on periaatteessa mahdollista joutua murhatuksi. Näin asia vaikuttaa ihmisten elämään riskien tasolla ja he eivät puhu toisten puolella. Ihmisillä on "vapautta murhasta". Näin kontrollin näkeminen asettuu kenties oleelliseen rooliinsa.

Kätevyydestään huolimatta tämä nyrkkisääntö on hieman vaikea monissa kysymyksissä ; Esimerkiksi julkisten uskontorituaalien kohdalla vastakkai on se, että jossain on uskonnollinen tilaisuus. Näin sen poisottaminen muuttaa uskovaisten elämää, leikkaa pienen siivun heidän "vapaudestaan uskonnonharjoittamiseen". Uskonnottomilla taas on vastassa "vapaus uskonnosta" joka on suuruudeltaan identtinen. Molemmat voivat tietysti kotonaan harjoittaa ja olla mitä mieltä tahansa, joten on selvää että kysymys kohdistuu nimenomaan vain tähän tiettyyn tilanteeseen.

Lisäksi nyrkkisäännössä on monesti ongelmia. Esimerkiksi tämän nyrkkisäännön sisällä alaikäisten lapsien naimisiin laittaminen vertautuu hyvin voimakkaasti homoseksuaaleihin. Sen vastustajiin se ei yleensä vaikuta. Pedofiilien vastustajat selvästi muuttaisivat elämäänsä kun taas niiden vastustajien elämä ei muuttuisi. Näissä tilanteissa on selvästi sovellettava esimerkiksi Harm Principlen kaltaisia lisätyökaluja, joissa katsotaan aiheutuuko niistä vahinkoa jollekin osapuolelle. Lasten oikeus olla joutumatta pedofiilien kynsiin on lasten oikeus. Näin ollen nyrkkisäännössä on otettava huomioon muitakin kulmia kuin "puolesta ja vastaan", asiassa on kolmaskin osapuoli jonka toiminta muuttuu hyvin radikaalisti. Näin ollen päätös ei koske vain pedofiileja ja pedofilian vastustajia. (Homoseksuaalisuusargumentti on yksinkertaisempi koska siinä osapuolet ovat "kahden keskenään oleellisesti analogisen homon symmetrisiä" kun taas pedofiliatapauksessa siinä on "lapsen ja aikuisen epäsymmetria".) Tämä näyttää että nyrkkisääntö on karkea muistisääntö, jota on osattava laajentaa ja soveltaa uusissa konteksteissa.

Siksi uskoisin että tämä on työkalu jota voidaan käyttää monesti, mutta ei aina. Ja silloin kun sitä voidaan käyttää, se pitäisi ottaa erityisen vakavasti.

Sosiaaliporno

Yksi tärkeimmistä "sosiaalipornoksi" kutsutun ilmaisumuodon ytimessä on ns. kauhistelukirjallisuus tai kauhistelevat lööpit. Näissä esiin nostetaan traagisia tapahtumia ja elämänkokemuksia.

Tähän lajityyppiin ei yleisesti suhtauduta hyvällä koska siinä lukijan motiiviksi hyvin usein nousee (1) uteliaisuus ja halu työntää nenäänsä toisten privaattielämään (2) halu tuottaa omaan tylsään elämään viihdykettä toisten kärsimyksestä ja (3) halu korostaa omaa normaaliutta. Lukija toki korostaa tässä sitä että (1) tämä tutustuttaa elämän uusiin puoliin, ja näin on avarakatseista ja opettavaista ja toisaalta (2) antaa tunteita ja osoittaa lukijan täten olevan emotionaalinen toisista välittävä ihminen. Kuitenkin esimerkiksi sosiaalipornoisia keskusteluohjelmia katsoessa voidaan nähdä helposti se, että tilanteet ovat hyvin harvinaisia, eivätkä kovin opettavaisia. Ihminen käytännössä saa tunne-elämyksiä, ja on katsomisen jälkeen olennaisesti sama ihminen kuin sen jälkeen. Pahimmillaan prosessissa syntyy "sä -passiivin gloriaa".

Toki tässä sosiaalipornossa on myös "haastatellun" rooli. Se koetaan usein ulkopuolella (1) hyväksikäytetyn rooliksi. Osallistumismotiiveissa voidaankin nähdä kyseenalaisia sisäisiä motiiveja kuten (1) halu korostaa omaa erikoislaatuisuutta (2) halu saada julkisuutta. Teko kuitenkin oikeutetaan yleensä sisäisin putain motiivein joista tärkeimmät ovat (1) halu saada terapiaa ja terapoida kokemuksia ja näin päästä niiden muistamisesta tulevien ongelmien yli (2) halu ratkaista tämä ongelma kokonaan (3) halu tiedottaa jotta muut tuntevat kyseisen ilmiön.

Tämä näyttää että ns. sosiaaliporno on vain osittain likaista ja siinä voidaan nähdä myös jotain eettisesti hyväksyttäviä periaatteita. Kenties tässä syynä onkin se, että se rikkoo perinteistä syvällisyysnäkemystä vastaan ja on perinteisen pinnallisuusnäkemyksen puolella ; Sosiaalipornon traagisuus nimittäin eroaa klassisen tarinankerronnan tragedioista siten että ne ovat perussävyltään ratkaisukeskeisiä. Klassisessa kirjallisuudessa tragedian ytimessä oli hamartia ja determinismi ; On erehdys ja vääjäämättömyys joka tuottaa karuja tapahtumia ja vielä karumman lopun. Sosiaaliporno sen sijaan tarjoaa kärsimyksestä väliaikaisempaa mallia, se maalaa aina joko onnellisen lopun tai mahdollisuuden siihen.

Tämä on hyvä muistaa, jos esimerkiksi rupeaa katsomaan kristinuskoa. Sen perustarina Jeesuksen kuolemasta on nimittäin klassinen tragedia joka loppuu ja kääntyy optimistiseksi deus ex machinan kautta vaiheessa jossa "perinteinen tragedia olisi jo pyöritellut lopputekstejä". Jeesus oli eräässä mielessä "luuserien luuseri" jolla oli rooli eräänlaisessa "varhais -emoangstista" tarinaa. ; Toki nykykulttuurissa hengellisyys on vahvistanut näitä piirteitä. Esimerkiksi viime aikoina on ollut muodikasta pyöriskellä enkeliaiheen parissa. Näissäkin on erilaisia enkelikokemuksia joista monia luonnehtivat juuri ne samat piirteet jotka tekevät sosiaalipornosta myyvää.

Tätä myydään tyylipuhtaasti pehmeinä arvoina. Ja niille joista tämä voi tuntua vastemieliseltä, on hyvä huomata että tässä piehtaroidaan nautiskellen toisten kärsimyksellä. Sen luulisi viehättävän pahintakin kyynikkoa.

Kaiken saaneiden kaupunki

Olen asunut Keravalla mielestäni sen verran aikaa, että on soveliasta tehdä pientä vertailua. Kokemukseni mukaan se on asuinpaikkana hyvin erilainen kuin mitä Korso oli. En sano että muutokset olisivat parempaan. Tai huonompaankaan. Ne voivat olla asuinpaikkoina samanarvoisia. Mutta paikat ovat kuitenkin erilaisia.

Korsossa on paljon opiskelija -asuntoloita ja jonkin verran humalikkoja, työttömiä, narkomaaneja ja muuta vastaavaa porukkaa. Ja koska asuin opiskelija-asuntoloissa se tarkoitti tietysti sitä että jossain lähellä oli yleensä juhlat tai vastaavaa. (Ei sillä että olisin käynyt koskaan vuosien asumisaikana niissä, mutta olennaista on että olisin voinut.)

Korso opetti että asuinpaikka ei ole pelkkä valinta. Asuinpaikka myös valitsee sinut. Elämäntilanne ohjaa tietyille paikoille. Ja sitten nämä ihmiset ovat se infrastruktuuri joka luo paikan asenneilmapiirin.

Kerava taas on päiväsaikaan suhteellisen (mikä se sana nyt olikaan) kuollut. Ulkona näkyy lähinnä perheenäitejä lapsineen. Kerava, ainakin se alue jolla itse elän, näyttää olevan ns. "nukkumalähiö" ; Ihmiset käyvät töissä muualla ja tulevat Keravalle nukkumaan. Vapaa -ajallaan he joko ovat kotona sisällä näkymättömissä tai sitten he lähtevät Helsinkiin tai jonnekin muualle.

Ja mitä perheenäitejä ne ovatkaan. Sellaisia, jotka ovat saaneet kaiken. Ja liian nuorena. Tämä kuvaa varmasti myös Espoon rikkaimpien alueiden eläkkejä. Mutta Keravalla se, mikä on saatu liian nuorena näyttää olevan sitä vähemmän hedonistista ja enemmä katkeroittavampaa mallia.

Eniten pelottaa kuitenkin se, mitä se kertoo itsestäni. Jos asuinpaikan henki on jokin joka kutsuu tietyn elämäntilanteen. Esimerkiksi tässä taannoin huomasin pahastuneeni kun talomme kerrostalokyttääjä, sellainen eläkeläisrouva, oli tonkimassa roskapusseja kun vein niitä pihalle. (Meillä oli niitä useita joten tuli useampi satsi. Heti oli eukko penkomassa kuin haukka.) Huomasin että olin järkyttynyt ja tyrmistynyt sen sijaan että olisin keskustellut hänen kanssaan arkeologisista työskentelymetodeista ja siitä miten paljon roskapussit tosiaan kertovat lähimmäisistäni.

Tänään ajattelin korjata tilanteen ja taistella ympäristön asenneilmapiiriin latistumista vastaan. Ostin paketin kondomeja, iltapuhteikseni ujuttelen ja liottelen niihin venhäjauhon ja veden seosta ja laittelen huomiseen pussiin mummolle yllätyksen.

Kyselykaudet.

Kyselykaudet kuuluu normaaliin lapsuuteen jossain kolmen neljän vuoden iässä. Siinä vaiheessa kun kielenhallinta alkaa olemaan muutaman sanan mittaisten lauseiden tasolla, lapsella syntyy lauseita ja mielikuvituksellisia kertomuksia. Tässä vaihessa on myös kyselykausi, jossa on teemoja kuten "mikä", "mitä", "miksi" ja "missä". Heillä kysyminen on oppimista varten ja se kumpuaa uteliaisuudesta.

Filosofeilla tämä kyselykausi jää päälle loppuelämäksi. Tosin monet pahat kielet kertovat että heilläkin kyselykausi lakkaa tyystin tohtorinväitöskirjan julkaisemisen jälkeen. Heilläkin on siis tie aikuisuuteen. Kyselykausi kumpuaa uteliaisuuden lisäksi muistakin tavoitteista kuten uraan liittyvistä ambitioista, kyselemällä saavutetaan status jonka jälkeen voidaan jättää kysyminen ja siirtyä vastaamiseen..

Vähemmälle huomiolle jäävät kuitenkin toiset kyselykaudet jotka kuuluvat osana aikuisuutta. Etenkin osana aikuista naisuutta. Tämä kyselykausi näyttää ajoittuvan siihen johonkin 45 ja vanhempien keskuuteen. Ja tämä kausi jää pysyväksi. Tässä kyselykaudessa on kysymys enemmänkin toisen elämänkaaren valvonnasta. Heillä näyttää olevan jokin sisäänrakennettu skeema joka pitää sellaisia kysymyksiä kuin "Oletko jo löytänyt Sen Oikean?" ja "Milloinka menette naimisiin?" ja "Milloin hankitte lapsia?" Nämä kyselykaudet ajoittuvat sillä tavalla että niiden avulla kyselty saa tietoa omasta suhteestaan johonkin teoreettiseen "optimaaliseen elämänkulkuun". Tämä kyselykaysi oikeutetaan kiinnostuksella ja se kummunnee lisäksi perinteiden voimaan liittyvästä vallankäytöstä.

Se, mikä tässä viimeisimmässä kuitenki ihmetyttää on se tarkkuus jolla ihmiset voivat kalibroida kyselykautensa. Itse olen mennyt suhteellisen nuorena pitkäaikaiseen suhteeseen joten minun ei ole koskaan tarvinnut vastata tämänlaisiin kysymyksiin. Sillä kun vastaus on esillä, kysymystä ei kysytä. Kysymyksen kysyminen ei siksi olekaan selvästi mikään tiedonhankintatilanne, vaan enemmänkin jonkinlainen huolenosoitus siitä että toisen elämä ei seuraakaan sitä poliittisesti korrektia polkua. Tällä viikolla olen kuitenkin kohdannut eri ihmisiten toimesta "milloin aiotte hankkia lapsia" / "Onko jälkikasvua harkinnassa?" -tyylisiin kysymyksiin. Aiemmin ei mitään ja sitten yht'äkkiä yhden viikon aikana tulee sama kysymys useita kertoja. Tämä kertonee siitä että elämänkulun kaaressa on siinä 29 vuoden 6 kk 3 viikon kohdalla sellainen pieni naksu jonka kohdalla tätä kysymystä aletaan kysymään. Koska ensimmäinen lapsi tulisi ilmeisesti olla viimeistään siinä vaiheessa alullepantuna, ettei ala olemaan "liian vanha". Kuulemman mukaan "Perhe on ihan kiva." (En ymmärrä tätä lausumaa, minusta minulla on jo nyt perhe joka on enemmän kuin kiva.)

Itselläni ei luonnollisesti ole hirveästi kiinnostusta asiaan, sillä maailma ei oikeasti kaipaa lisää todellisuudesta vieraantuneita, höyrähtäneitä, ylisuorittavia mutta alisuoriutuvia, pikkuautisteja tallustelemaan kamaralleen. Ja vaikka kaipaisikin, minä en kaipaa. Taloutemme osapuolten geneettinen taakasto itsessään on mielenkiintoinen - suvut mukaanlukien huolestuttavampi sillä suvuissa on sekä syöpää, hulluja että taiteilijoita ; sellainen että Helvettiusko ei tunnu enää ollenkaan yliluonnolliselta, sellaiseen voidaan synnyttää tietoisesti elävä ihminen, luottaen jotenkin siihen että lotto jotenkin todennäköisyyksien vastaisesti sattuisi osumaan kohdalleen eikä tuloksena ole jotain moniallergista skolioosista skitsofreenikkoautistia jolla on "paljon ajatuksia".

Olenkin itse asiassa yllättynyt siitä, miten omituiselta nämä kysymykset tuntuvat. Niistä jotenkin puuttuu se viattomuus jonka hengessä ne oikeutetaan ; Näihin kysymyksiin liittyy myös toinen puoli. En voi olla miettimättä kuvitteellisia skenaarioita, joissa olisin esimerkiksi kaappihomoseksuaali. En "löytäisi oikeaa" ja tämä kysely olisi varmasti hyvin inhottava tilanne. Ja jos minulla olisi nyt haluja ja yritys saada lapsia ja tässä ei oltaisi onnistuttu, olisi kysymys taatusti vielä ärsyttävämpää kuin nykyään, sellaisella ankealla ja latistavalla tavalla, eikä sellaisella aktivoivalla ja aggressivoivalla tavalla kuin nykyään.

Mennään ja rakennetaan maailma meille huonommaksi!

"I'd like to share a revelation that I've had during my time here. It came to me when I tried to classify your species and I realized that you're not actually mammals. Every mammal on this planet instinctively develops a natural equilibrium with the surrounding environment but you humans do not. You move to an area and you multiply and multiply until every natural resource is consumed and the only way you can survive is to spread to another area."
("Matrix")

Ylivilkkaus on nykymaailmassa ongelma. Se liittyy oppimisvaikeuksiin ja luokassa riehumiseen. Se, että usein ihailemme "Carpe diem" -asennetta, ei tietenkään tarkoita että olisimme iloisia kun kohtaamme näitä ihmisiä jotka elävät tämän periaatteen mukaan. Näemme lyhytjännitteisyyttä, jonka koemme tyhmyytenä ja laiskuutena. Uusimmassa "Tieteen kuvalehdessä (13/2011)" kuvattiin miten ylivilkkaus on kuitenkin ollut menneisyydessä ihmiselle hyödyllinen. Se on ajanut ihmisiä uteliaisuuteen ja tutkimaan uusia alueita. Ylivilkkaat tai impulsiiviset olivat siksi riskinottajia ja visionäärejä. Tämä tarkoittaa sitä että ADHD tai ADD olivat ennen hyödyllisiä ominaisuuksia. (Nykyään tiedetäänkin että ADHD liittyykin esimerkiksi luovuuteen. Kuitenkin haitat korostuvat yleensä kun näistä asioista puhutaan ääneen.)

Tämä on toki tärkeää nykyaikana esimerkiksi sitä kautta että tämänlainen tieto liitetään arvostukseen. Kun ylivilkkaudelle, ADDlle tai ADHD:lle annetaan kunniakas menneisyys, se saa ikään kuin oikeutuksen olla olemassa nykyäänkin, vaikka niistä onkin haittaa vaikkapa työelämässä. ~ Ihmisten on helpompi hyväksyä riehuvatkin "ritalinlapset".

Samalla näyttää että mielenterveys on tietyllä tavalla määritelmäkysymys kuin jokin joka vaikkapa "ruton tavoin tappaa kaikkina aikoina tautina". Monien piirteiden tautiluonne voidaan sitoa hyvin vahvasti olosuhteisiin jossa ne ilmenevät. Toisissa oloissa terve ja toivottava piirre tuottaa toisaalla vaikeuksia. Kuitenkin tämä vihjaa myös siihen että vaikka leikimme olevamme nykyään erityisen suvaitsevaisia, olemme itse asiassa ajaneet yhteiskunnan tilaan jossa ei olla yhtä suvaitsevaisia kuin monessa muussa kulttuurissa.

Ja tämänlainen on tärkeää.

Mutta on tietyllä tavalla huvittavaa huomata, että ADHD on malliesimerkki ilmiöstä jota kutsutaan ekologiseksi loukuksi ; Ominaisuus joka on ollut jossain olosuhteissa hyödyllinen muuttuukin toisessa olosuhteissa haitaksi. Näin ylivilkkaat ihmiset ovat auttaneet muuttamaan maailmaa. Ja maailma on muuttunut sellaiseksi että ylivilkkaiden ihmisten on vaikeampaa olla.

Vastaavia ongelmia on tietysti monien muidenkin ilmiöiden kanssa. Obsessiivis-Kompulsiivisuus esiintyy nykyään lähinnä ongelmana. Jonain jota voisi kutsua ilmeästi esittämällä että siinä on määritelmällisesti kaksi komponenttia ; Obsessiivisuus tarkoittaa sitä että ei voi olla ajattelematta hulluja ja kompulsiivisuus tarkoittaa että näiden ajatusten toteuttamista tekoina ei voida estää. Kuitenkin OCD voidaan liittää vanhempien huolenpitoon ; Kivikaudella on luultavasti ollut vain hyödyllistä tarkistaa vielä kerran, että onko nuotion lähellä myrkkykäärmeitä ja siivota vielä kerran. Nykyaikana, kun ei enää ole hämähäkkejä ja myrkkykäärmeitä ihan samalla tavalla ympäriinsä, ongelmaksi tulee se että joku tarkistaa hellan levyjä ja kahvinkeittimen päälläoloa uudestaan ja uudestaan. Tai ovat uskovaisia. (Onkin kenties hyvä katsoa vaihtoehtoa, että uskovaiset muokkaavat uskontoa, uskonto ei tee tavoista pikkutarkkaa toistamista, OCD -kannattajat tekevät.)

Tämä voidaan tietysti liittä uskontohistorian miettimiseen. Useinhan uskonto sidotaan esiin monella tavalla:
1: Uskonnon suhde elossapysymiseen kiistetään. Niitä pidetään eri asioina.
2: Uskomiseen uskominen ; Uskonto nähdään elossapysymistä lisäävänä ; Sen ajatellaan sitovan yhteistyöhön. Tällöin uskonto, olipa Jumalakonsepti sitten totta tai ei, on hyödyllinen piirre.
3: Uskonnon vaarallisuusluonne. Tämä on Dawkinsin ajatus siitä että uskonto on ikään kuin piirre, joka on itsessään aina tuhoisa. Hän vertaa sitä perhosten tapaan lentää kynttilänliekkiin. Tämä piirre johtuu perhosten tavasta lentää tietyssä suhteessa valoon. Ja sillä on tälläinen epämiellyttävä haittavaikutus. Dawkinsista esimerkiksi tottelevaisuus vanhemmille on ongelma.

Kuitenkaan juuri kukaan ei näytä miettivän sitä, että kenties uskonto on ollut menneisyydessä hyvä ja että se on nykyään enemmänkin haitta. Ekologinen loukku ei olekaan ajattelutapa, jota kovin usein muistetaan käyttää. Toki me ymmärrämme jossain määrin että selitämme selkäkipujamme metsästäjä-keräilijöiden erilaisesta elämästä. (Mikä muistuttaa että ihminen on ollut modernissa maailmassa sen verran vähän aikaa, että evoluutio ei ole ehtinyt sopeuttaa meitä siihen. Evoluutio ei muista menneisyyteen, vaan edistymistä ei tapahdu taianomaisesti silmänräpäyksissä..)

Tämä voitaisiin heijastaa jopa arvokeskusteluun. Se ei suinkaan vähentäisi suvaitsevaisuutta, koska uskovaiset ovat hieman kuten ADHD -ihmisiä. "Glorious past" tekee asiasta jostain syystä monille hyväksyttävämmäksi. Tämä johtaisi muistutukseen siitä että ei heitä saa kiusata siitä mitä he ovat. Sen sijaan meidän kenties kannattaisi miettiä niitä esteellisyysasioita. Esimerkiksi jos oppilas tylsistyy normaaliopetuksessa, asia huomioimalla ja ohjaamalla mielekkäämmäksi saadaan aikaan kenties niitä haluttuja opiskeluhaluja.

---

Kirjoittaja edustaa jotain tässä mainitsematonta mielen anomaliaa, joka lienee ollut haitallinen menneisyydessä, mutta nykyään senlainen "synnynnäinen nörttiluonne" on muotia. Hän olisi toivonut että hänen olisi lapsena vaan annettu laskea muurahaisia ja tehdä muuta omituista. Samalla tavalla monille muillekin ihmisille pitäisi antaa oikeus tehdä jotain omituista. Vaikka tässä outoudeessa ei olisi mukana ainuttakaan muurahaista.

Ihmiset, joiden katoaminen ei (todistetusti) haittaa ketään.

Usein liian makaabereilla asioilla vitsailua pidetään epäsopivana. Tälläistä "vitsiä joille ei saa nauraa" voi laittaa vaikka Hikipediassa olevan "Kansanryhmät joiden katoaminen ei haittaisi ketään". Aiheen sopimattomuus on siinä, että kuolemalle ei saa nauraa. Eikä massatuhonnan hauskuutta ole osattu oikein arvostaa sen jälkeen kun natsikortista tuli muodikas.

"Unkurissa" kuitenkin mietittiin sitä, miksi asunnossaan kauan muumioituneet kuolleet aikaansaavat mediakohua. Ja miksi ihmiset pahoittelevat niin kovin. (Teksti näyttää että aihetta voi lähestyä tavanomaisesta poikkeavasta kulmasta ilman että se on loukkaava, vaikka aihe olisi näinkin kauhea.) "kuolleen kannalta pitkää aikaa hautaamattomana ruumiina ei kannata kauhistella. kuollut ei kärsi yksinäisyydestään. juuri se, ettei kukaan kaipaa kuollutta, osoittaa, ettei hän häiritse ketään kuolleena makaamalla. ongelmana ei siis ole, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen. meitä kauhistaa kuolleen todennäköinen yksinäisyys silloin kun hän vielä eli. kuinka on mahdollista, ettei kukaan ole etsinyt häneen yhteyttä? emme tiedä syitä, emme syyllisiä emmekä muitakaan olosuhteita. eikä meillä ole oikeutta tietääkään: kuolleena makaaminen ei hävitä vainajalta yksityishenkilön intimiteettisuojaa."

Toki on erikoista että yhteiskunnassamme annetaan palstatilaa ihmisille, jotka yhteisö on todennut epäkiinnostavaksi, niin epäkiinnostavaksi, että hänen elossaoloaan ja kuulumisiaan ei kaivata vuositolkulla. Mutta luulenkin että kauhistelu ei liity niinkään ruumiseen samastumisesta, kuin siitä että tämä tarkoittaa sitä että ihminen on elänyt elämäänsä yksin ja eivälitettynä. Tämä tarkoittaa sitä että ruumis on muistutus ajasta kun kuollut oli vielä elossa. Ihminen on pahoillaan että tämänlaisia ihmisiä on, ja hän on tietyllä tavalla mukana kantamassa vastuuta tilanteesta. Hänhän elää yhteiskunnassa jossa tämä mahdollistetaan ja sallitaan.

Näin käykin niin että yksinäisyyttä vältetään kuolemanjälkeisellä kiinnostuksella, joka eräällä tavalla rikkoo kuolleen yksityisyyttä. Kun kiinnostus on ns. pahasti myöhässä, sille tuppaa käymään juuri näin ; kiinnostus muuttuu tunkeiluksi. Kenties kyseessä on kompensaatio, kenties vain uteliaisuus. Kuitenkin kuolleen asioita pengotaan.

Se, mikä ylläolevasta voidaan oppia muuttuu oikeastaan omituiseksi vasta kun sitä sovelletaan muuallakin. Tarkalleen ottaen arkeologiassa. Arkeologia on tieteenaloista se, jossa on omituisimpia eettisiä ongelmia, jotka tuntuvat kattavan likimain koko alan. Arkeologi joutuu ottamaan kantaa haudanryöstön ja tunkeilun kaltaisiin tekijöihin usein. Faaraoiden muumioiden tutkijat ovat tietyllä tavalla häiritsemässä hautarauhaa. Ja kun arkeologit esimerkiksi tutkivat legendaarista rautakauden ruumista, Ötziä, he joutuvat tavallaan ottamaan kantaa niihin muumioihin jotka ovat kotiinsa kuolleet ja unohtuneet.

Tällöin uteliaisuutta tietysit perustellaan tieteellisen tiedon janolla, eikä sillä tavanomaisella tiedonjanolla jota kutsutaan uteliaaksi kyyläämiseksi. Tieteellisen tiedon rooli on kuitenkin etupäässä subjektiivisuuden vähenemisessä ja jaettavuuden lisääntymisessä. Eli kun ollaan uteliaita sellaisen juoruilijan tavalla, joka tukee tarinansa dokumentaatiolla, jotta muutkin voivat ihan omin silmin tirkistellä ja tarkistaa asian, se muuttuu ikään kuin eettisemmäksi eikä vaan astetta kovemmaksi tirkistelyksi.

Kierointa on se, että minäkin uskon että arkeologi ei ole haudanryöstäjä-tirkistelijä. En vain oikein osaa perustella että miksi. - Ja tämä jos jokin joka kaivelee minunkaltaista mieltäni. (Toivon mukaan edes arkeologin lapiolla.) Sillä luulisi että joko kuolleilla on oikeuksia tai ei ole oikeuksia. Mutta kuitenkin rautakaudesta asti muumioituneen miehen tirkistely tuntuu jotenkin soveliaammalta kuin sen viisi vuotta kotonaan muumioituneen. (Tässä näyttää olevan jotain, jota ei voi ratkaista kuin Theseuksen laiva -ajatusleikkiin viitaten.)

Ja alussa oli uteliaisuus - ja Kyylän henki liikkui vetten päällä

Uteliaisuus on tietyssä määrin hyve. Kuitenkin uteliaisuudessa nähdään olevan jonkinlaiset rajat. Näitä rajoja määrittelevät jonkinlaiset hyvät tavat. - Näin esimerkiksi liiallisesti uteliasta naapuria saatetaan kutsua "kerrostalokyylääjäksi". Eikä pidetä siitä, jos joku utelee henkilökohtaisista asioista, kuten lapsettomien perheiden lastenhankinta -ajatuksista, sinkkuelämää elävien avioitumusaikeista ja ihan yleisesti seksiasioista.

Uskonnossa uteliaisuus muuttuu kuitenkin helposti joksikin joka oikeutetaan. ~ Tämä on sinällään mielenkiintoista, koska uskonnoilla on usein instituutiotason esteitä ; Pohjimmiltaan uskonnollinen tabu suojelee oppia ja kirkkoinstituutiota kyylääviltä uteluilta. Tabuasema suojaa tutkivilta kysymyksiltä ja kritiikiltä. Näin uskonto ilmenee usein kysymyksinä, joihon ei haluta tai suostuta vastaamaan.

Tämä hienotunteisuus ja suojelu ovat kuitenkin vain instituutiota ja dogmia suojeleva kritiikki-immunisointijärjestelmä. Sen suojaa ei laajenneta yksilöihin jotka toimivat uskonnollisen instituution piirissä. Heidän suhteen avoimuuteen suorastaan kannustetaan. Moni kokee tämän ystävällisyytenä ja kiinnostuksena. ~ Vaikenemiseen ei osata suhtautua hienotunteisuusteeman kautta, vaan vaikenija nähdään epäystävällisenä ja epäsosiaalisuutena.

Uskonnoissa avoimuus koetaan hyvin tärkeäisi asioiksi henkilötasolla. Uskovaisia kannustetaan kertomaan omia tarinoitaan. Etenkin fundamentalistien kanssa jutellessa anekdootit lentelevät. Sitä kerrotaan tarinamuodossa entisistä pahoista teoista, tunnustetaan ja kadutaan uusia pahoja tekoja. Aiheena ovat henkilökohtaiset, julkisesti hieman hävettävät ja joskus jopa intiimit asiat. Tämä johtaa tietysti siihen että ihmiset kertovat arkaluonteisia salaisuustyyppisiä asioita. Tämä on sinällään merkittävää, että tarinoilla osoitetaan oma sitoumus ja se että henkilö luottaa järjestelmään. Kun kertoo henkilökohtaisen tarinan, on avoin ja jakaa tietoa jota voitaisiin periaatteessa käyttää henkilöä vastaan. Valitettavasti tämä kertominen tarkoittaakin juuri tätä kautta sitä, että mukana on uskonnon vallan kasvattaminen.

Tämä ei ole mitenkään merkityksetön asia. Sillä uskontokeskustelussa on tavallista että uskova valittaa siitä, että keskustelua käydään väärässä kontekstissa. Esimerkiksi itse pyrin käymään asioita argumentaatiotasolla. Mutta hyvin usein esimerkiksi erilaisissa foorumeissa yksityisviesteihin paukahtelee kaikenlaisia kysymyksiä joissa kysytään henkilökohtaisia elämänhistoriallisia syitä. Argumentaation ei itsessään vastata, vaan kritiikin ilmentyessä kysytään vain kriitikon motiiveita. Tämä keskustelutapa on hyvin tungettelevaa eikä kovin asiallista. Lisäksi se nihiloi kritiikin epäasiallisesti. Uskonnonvastaisuus selitetään kaunaisuutena.
1: Itse asiassa tässä ei ole mitään "uskovaisen hyväksymää tapaa" vastata. Kaunan puute tarkoittaa sitä että olet "epäreilu". Uskonto ei ole tehnyt mitään pahaa ihmiselle, mutta sitä on silti lyötävä. Tämä nähdään pelkästään kiusaamisena ja huonotapaisuutena ja ilkeytenä. Ja tämä todistaa että uskonnottomat ovat moraalittomia. ~ Huonot kokemukset ja niiden kertominen taas tarkoittaa että ihminen on henkilökohtaisesti sumentanut näkemyksensä jollain marginaalisella joka edustaa väärää kristillisyyttä. Tämä asetelma näyttää että uskovainen petaa keskustelukentän joksikin jota Stephen Law kutsuu nimellä "intellectual black hole" ; Kun näkemys on hyväksytty, ei ole mitään tapaa argumentoida tai keskustella aiheesta ja se tiivistyy pelkäksi inttämiseksi. Näkemys on kritiikki -immunisoinut itsensä jonkinlaiseksi epärationaaliseksi mielipidejuntaksi.

Pascal Boyerin kautta taas on selvää että juuri tämä nenän työntäminen henkilökohtaisiin asioihin on se, joka tekee uskomussysteemistä uskonnon. "Ja ihminen loi Jumalat" -kirja nimittäin kuvaa erilaisten konseptien suhdetta ihmisten käyttäytymiseen. Olennainen muutos toimintaan ei suinkaan tule mahtavuudesta itsessään. Esimerkiksi avaruusolentojen voidaan katsoa olevan erittäin teknisesti ylivoimaisia mutta niistä ei tehdä uskonnollisia insituutioita. Mahti ei riitä. Suhde niihin voi olla uskoa, mutta siitä puuttuu uskonnollisuus.

Hyppäys uskosta uskontoon tapahtuu Boyerin mukaan jos taholle annetaan pääsy strategiseen tietoon. Strateginen tieto pitää sisällään ihmisen salaisuuksia, sellaisia joita hän ei välttämättä muuten kertoisi kenellekään. Mukana ovat teot ja ajatukset (ajatusten kohdalla mukaan tulee tosin yleensä myös tieto tehdyistä teoista). Niiden tulee olla myös jotenkin sosiaalisesti tärkeitä. Eli esimerkiksi kaksinaismoraaliset teot tai ajatukset. Tai rankaisematta jäänyt rikos. Uskonnoissa myös ajatusrikos, kuten syntinen ajattelu, on mahdollinen rikos. ~ Eli jos hengelle, avaruusolennolle tai muulle vastaavalle annetaan pääsy ihmisen strategiseen tietoon esimerkiksi ajatustenlukukykyä korostamalla, ihmiset alkavat käyttäytymään sen suhteen uskonnollisesti. Mukaan tulee rituaalinen toiminta, rukoilun kaltaiset metodit ja muu vastaava käytös.

Tähän prosessistoon liittyy ja siihen rakentuu helposti myös inhimilliselle taholle delegoitu tunnustusjärjestelmä, joka on osana leputysprosessia. Kuulustelija voi olla vaikka rippi -isän tai sen anekdootteja utelevan fundamentalistin kaltainen hahmo. Tämä maallinen taho jolle strategisen tiedon salaisuudet tunnustetaan, on tietysti ihminen, joka saa tunnustuksen kautta konkreettisen vallankäyttövälineen.
1: Fundamentalistin viestittäminen skeptikoillekin näyttäytyy tätä kautta eräänalisena kyvyttömyytenä ajatella toisen ihmisen kautta. Sitä ollaan niin lujasti oman lahkon rakenteessa kiinni, että ei ymmärretä että skeptikko ei ole systeemissä sisällä, joten hänellä ei ole mitään emotionaalista tunnustamisen tarvetta. Fundamentalistille itselleen tunnustaminen on helpotus, sillä jaettu strateginen tieto kadottaa uhkaavaa sisältöään. Tämänlaiseen luottamusheittäytyminen ei kuitenkaan tunnu uskonnottomalle hyvältä, sillä hänen strateginen tietonsa ei ole uhattuna in first place. Toisaalta tässä vaaditaan kriitikolta luottamusta systeemin sisälle etukäteen. Usein luottamus kuitenkin ansaitaan ensin. Se, että joku inttää ja utelee on kyyläämistä. Uteleminen taas on inhottavaa koska siinähän itse asiassa pohjimmiltaan vaaditaan itselle luottamusasemaa omalla auktoriteetilla. Tämä ei rakenna luottamusta vaan päin vastoin vähentää sitä. Kyyliin ei luota kukaan.

Tämä tarkoittaa sitä että uskonto rakentuu nokkavuudelle. Uskonto on sitä että on olemassa jonkinlainen superkyylä. Tässä on mukana tietysti epätasapaino, eli vallankäytöllinen inbalanssitila. (Joku voisi sanoa jopa että epäreiluusasema.) Uskovan strateginen tieto on hallussa, mutta superkyylän strategiseen tietoon ei uskovalla ole pääsyä. Tässä ei tarvitse muistaa muuta kuin että suhde jossa arkaluonteiset salaisuudet kulkevat vain yhteen suuntaan ovat kyyläyssuhteita.

---

Kirjoittaja aikoo jatkaa yhä "väärällä tavalla" keskusteluaan uskontokysymyksistä. Koska uskontokysymyksessä keskustelu on joko argumenttitasolla tai kysymys on tungettelusta. On suorastaan törkeää että keskustelun taso halutaan kontekstoida siten, että uskovainen ihan oikeasti katsoo että hänellä on oikeus vaatia että asiaa käsitellään juuri heidän ehdoillaan ja juuri heidän säännöillään. Ja että tämä sisältää epäreilun henkilökohtaisten ja intiimienkin asioiden paljastusta juuri sen verran kuin uskova haluaa ilman että vastaava revittely-kritiikki-ihmisyydenrevintäkone toimii uskovaisten itsensä suuntaan. En toki väitä että tämän tulee olla kaikkia määräävä tila. Mielestäni jokainen saa päättää missä kontekstissa uskontoa pitää kiinnostavana ja mistä perpektiivistä siitä haluaa keskustella. Kunhan ei pakota toista omaansa. Eikä vaihda pelikenttää toiseen tilanteen mukaan ~ eli ensin heitä argumentteja joita pitää Jumalatodistuksena ja sitten dumppaa tämän aloittamansa keskustelukontekstin johonkin "uskonnoton on kaunainen" -ad hominem -tasoon. ~ Jos tämä rajaus ei kelpaa, niin voitte saman tien minun puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos jo etukäteen!

Introspektion paikka

"Better to write for yourself and have no public than to write for the public and have no self."
(Cyril Connolly)

Blogien kohdalla usein ihmetyttää se, että ihminen pitää blogia jota likimain kukaan ei lue. Suosittujen blogien olemassaolon oikeutusta tai kirjoittajan motiiveja ei ihmetellä. Koska julkisuus itsessään oikeuttaa itsensä. Tämä korostaa sitä, että "yleisen mielipiteen mukaan" blogien ideana on olla kommunikaation ja jakamisen paikkoja. Tämänlainen johtaa kuitenkin siihen että blogia kirjoitetaan helposti lukijoiden, ei kirjoittajan ehdoilla. Kuitenkaan julkisuuden antama sosiaalinen oikeutus ja suosio tuntuvat päteviltä perusteluilta bloginpidolle.
1: Tämä paikka taas on vain kohtuusuosittu blogia, joten sen olemassaolo on vain kohtuullisen hyväksyttävää ja minun kirjoitustoimeni vain hieman perusteltuja?

Blogien nimeksi on ehdotettu sanaa "verkkopäiväkirja" - ja se on kohtuullisesti käytettykin sana. Tämä huomio kuitenkin muuttaisi koko asian, jopa nurinkuriseksi. Sillä päiväkirjoissa on intiimiyden henki. Toisen päiväkirjan lukemista pidetään huonona. Toki salailevaa mentaliteettia korostetaan pikkuruisin lukoin. Mutta periaatteessa asenne on se, että lukitsematontakaan päiväkirjaa ei olisi hyvä mennä tutkimaan.

Verkkopäiväkirjan kohdalla sama ei selvästi päde ; Kuitenkin blogeja joita ei lueta, voidaan pitää hyvinkin päiväkirjoina. Ne pysyvät yhtä salaisinakin koska ketään ei kiinnosta lukea sitä (kenties mainostuksen puutteen vuoksi?) Tässä kohden voidaankin ehdottaa että verkkopäiväkirja on eräänlainen julkinen päiväkirja.

Tätä kautta onkin syytä miettiä miten blogi jota kukaan ei lue voisi olla tavallaan hyvinkin tärkeä. Eli miten blogia voidaan kirjoittaa lukijoiden puutteesta huolimatta. Tämä voi tarjota jopa keinoja joiden kautta voidaan sanoa että esimerkiksi minä kirjoitan tätä blogia lukijoista huolimatta.

Sitten voitaisiin esittää mietteitä puolijulkisista päiväkirjoista. "Research World No 25, November/December 2010" nimittin kirjoitti siitä miten markkinatutkimuksen puolella päiväkirjat ovat hyvä keino. Huonostikin käytettynä päiväkirja kun tarjoaa ison "avoin vastaus tähän______" -kysymyksen. Joita taas käytetään usein sen takia että niissä on mielipidetutkimukselle tärkeä haastateltavan introspektion paikka. Avoin kysymys voi tuoda joskus esiin jotain olennaistakin.
1: Esimerkiksi kun lukiossa tein kokeenomaisen haastattelututkimuksen lukiolaisten vanhemmille (johon haastattelin kavereideni vanhempia) oli selvä että kysymyksissäni oli puute. Onneksi minulla oli avoin kysymys, johon vastaamalla saatiin tietoja. Huomasinkin niiden kautta että joitain olennaisia pointteja oli unohtunut. Syynä oli tietysti se, että lukiolaisena en osannut samastua keski-ikäisen vanhemman elämänkirjon kaikkiin puoliin. Näin kartoitukseni itse asiassa irrotti sen stereotyypioistani. Tutkijan riskinä on itse asiassa aikuisena ja ammattilaisenakin tämänlainen riski.

"Research World" kertoi että päiväkirjat ovat hyviä tutkimuskohteita, koska se tarjoaa hyvinkin monenlaista välineistöä. Juuri mikään muu muoto ei salli yhtä monenkirjoista ja sekalaista lähestymistapaa. Tämä maksimoi henkilökohtaisen luovan panoksen määrän. Lopputuloksesta tulee tekijänsä näköinen ; "Where else would one be able to put in pictures, collages or free text for one study, and switch to a more structured approach in the next? It's precicely this ability to be tailored that make diary such a versatile instrument."

Muutenkin päiväkirja tarjoaa ymmärrystä kirjoittajastaan ja hänen mielipiteistä ja näkemyksistään maailmasta harvinaisen monisyisesti ja hienostuneesti. Syy on sen ajassa riippumisessa, jossa mukana on sävyjä jotka etäisemmässä analyysissä usein jäävät pois, voidaan sanoa jopa että sensuroituisivat. "A diary is also very well contextualized in the 'now', painting the moment in the moods and flavours of the instant, rather than looking at it through the lens of distant recall or post facto evaluation."

Itsetarkkailussa päiväkirja on tietysti hyvä. Sillä se ikään kuin pakottaa itsereflektioon. Et voi kirjoittaa asiaa ylös ilman että mietit sitä jollakin tavalla. Päiväkirjanpito onkin eräänlaista prosessointiinpakottamista. Lisäksi teksti säilyy, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, koska tätä kautta tarjoutuu ikään kuin mahdollisuus palata itseensä ulkopuolisena. Olla oman itsensä lukija. Tai tulevaisuuden minä tutkii menneisyyden minää. Ja kokee kenties ymmärtämisen kokemuksen. Tai kokee "miten on tuostakin kasvettu". Molemmat opettavat jotain mitä on oltu ja mihin on tultu. ; "fundamentally, recording a diary is an intensivelly personal experience. It's almost like talking to others alter ego"

Outojen tuijottelusta.

"Freakshowt" olivat 1800 -luvulla hyvin suosittuja. Niissä näytettiin erilaisia epämuodostuneita ihmisiä. Ilmiö yleistyi, kun siamilaiset kaksoset Eng ja Chang Bunker ostettiin ohjelmanumeroiksi. Heitä kierrättänyt "manageri" tienasi suuria summia rahaa siitä että ihmiset tuijottelivat.
Myös Phineas Taylor Barnum kehitti alaa ; Hän kehitti idean halvasta, jonne ihmiset pääsivät hyvin pienellä sisäänpääsymaksulla kokoelmaa erilaisia "luonnonoikkuja". Tämän jälkeen erilaisia vammaisia, epämuodostuneita tai muuten "kummallisia" kierrätettiin ahkerasti. Floridan Gibsontoniin joka tiivistyi kaupungiksi jossa "sirkusnähtävyydet" asuivat.

Ilmiö loppui aikanaan ; Vuonna 1908 "Scientific American" esitti toiminnan epäinhimillisenä.¹ 1950 -luvulla yleinen mielipide vastusti kummajaisten käyttöä rahanlypsyjärjestelmänä.

Nykyajan ihmisestä epämuodostuneiden töllistely tuntuu varmasti inhottavalta. Mutta on hyvä muistaa että "noihin aikoihin" myös mielisairaaloissa käytiin ihmettelemässä. Erikoisten tuijottelu oli kaiken kaikkiaan yleisempää.

Valistuksen ystävät katsovat että tuijottelu loppui kun niiden takana olevia ilmiöitä alettiin tutkimaan. Tutkittu muuttuu ymmärretyksi, eikä sitä tarvitse enää ihmetellä. Tässä näkemyksessä korostuu se, että ihmisiä kiinnostaa ylimalkaisesti kaikki poikkeavuus ja tuntematon.

Tietysti poikkeavien tuijottaminen on hyvin mutkikas ilmiö. Sillä freakshowt tarjosivat työpaikan monelle. Julkisuus tarjosi jopa oman paikan yhteiskunnassa. "Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria" esittelee erään ihmiskohtalon. Siinä on kummallinen summa jossa yhtenä osana on sairaan välineellistäminen ahneudelle. Ja toisella puolella se, miten villi -ihminen oli sivistynyt ja tätä ihmeteltiin, joka tavallaan avarsi tuijottelevien umpimielisiä ennakkoluuloja ja tätä kautta heidän maailmankuvaansa. Jopa naimakaupat olisivat olleet mahdollisia - ellei ahneus olisi astunut mukaan. Kaikki loppuu tietysti muumiointiin. Kuolleestakin tehtiin näyttelyesine. Kuitenkin vaihtoehdoksi sirkuksille on tullut lähinnä sosiaalituki ja erilaiset hoitolaitokset. Yhteiskuntaan kuuluminen on tietysti lähentynyt ja parantunut ajan kanssa.

Luulen että kaiken kaikkiaan on parempi että vammaisuutta ei alisteta tuijoteltavaksi ohjelmanumeroksi. Kuitenkin itse freakshow -ilmiön takana olleet asenteet itsessään ei ole mitenkään poistuneet. Onhan esimerkiksi Cracked kertonut hirvittävistä museoista : Esimerkiksi "El Museo De Las Momias" koostuu isosta kasasta säilöttyjä alastomia muumioituneita ruumiita ja "Catacombe dei Cappuccini" vaatetettuja sellaisia. "The Mutter Museum" taas säilöö anatomisia outouksia. Ja on tarjolla tietysti muunkinlaisia outoja museoita (missä ei käytetä ihmisosia). Näissä käydään. Eivät ne muuten olisi pystyssä.

Sitten kun olen kauhistellut näitä, avaan television ja alan katsomaan "Duudsoneita" tai "Jackassia". He eroavat vammaisten ihmettelystä vain siten, että Duudsonit ovat harjoitelleet, kun taas freakshowssa olleet olivat yleensä saaneet ominaisuutensa luonnolta.²

Tämä Duudsonien toiminnan suvaitseminen tuntuu hieman erikoiselta, kun on ensin tuominnut freakshowt. Mutta sitten muistaa että on aina Lady Gaga, jonka toilailuja voi seurata. Pekoniin pukeutuminen riittää nykyään tekemään julkkikseksi. Jotenkin tuntuu että managerointi muuttamalla vammaisille tulisi tarjota sama mahdollisuus tienata. (Tosin olen kuullut että Tampassa on nykyään tarjolla esimerkiksi kääpiöpainia.)

---

1 Aluksi voisi ihmetellä että miksi konservatiivit eivät vastustaneet ilmiötä innolla. Kunnes muistaa että konservatiivit nyt vaan ovat sellaisia että vastustavat vain hyvin tietynlaisia asioita ja kannattavat toisia. Freakshowssa outo oli "hallinnassa" ja sen tuijottaminen oli vapaus joka tarjosi mielenkiintoista viihdettä, jolla opitaan uusia ihmeellisiä asioita maailmasta.
2 ; Että "olen äiti luonto/luontoäiti/Jumala Toivotan teidät tervetulleiksi. Annan sinulle lahjana erikoislahjan Artogrypoosin. Että passokuu vaan."