Vuorisaarnaa ja erektioita

Michel Montaigne kannusti siihen että viisaus määriteltäisiin eri tavalla kuin mitä akateemiset ihmiset sitä lähestyivät. Montaignesta viisaus tarkoitti sitä että inhimillisessä ei olisi vieraita asioita. Tätä kautta klassinen sivistys latinankielentaitoineen ja logiikkatehtävienratkomisen osaamisineen oli vain kalpea kaistale koko ihmisyydestä. ; Montaignen esimerkit vilisivätkin esimerkiksi filosofeja joiden olisi päästättävä pierua. Sillä hän halusi korostaa ruumiillisia ja muuten väheksyttyjä elämän puolia. Tämä olisi rikkaampaa ja sievistelemättömämpää. Näin ollen filosofin tulisi voida logiikkatehtävien sijaan tai ainakin lisäksi kyetä lohduttamaan ystävää jolla on erektio-ongelma.

Josta päästäänkin omaan erektio-ongelmaani.

Meille tilataan kotiin aika usein pizzaa. Läheisessä kotipizzassa on useita työntekijöitä. Ja kotiintuontiin heistä tulee aina joku. Yksi heistä on nuorempi nainen joka on mieleeni hyvinkin viehkeä. Puolisoni joka ei nähnyt häntä ensimmäistä kertaa kykeni pelkästään äänensävystäni arvaamaan asioita. Koska, rehellisesti sanoen, hän tietää olevansa jokseenkin turvassa, hän on käyttänyt tätä kiusoittelemiseeni. Olen yksinkertaisesti jantteri jonka kohdalla ruoantuontiin erikoistunut kuriiri on out of my league. Joku voisi sanoa että kiusoittelu on puolisoltani astetta ilkeää. Mutta tosiasiassa se olen minä joka tekee tämän kiusoittelun helpoksi.

Filosofia lähestyvä voisikin tarjota käsilläniolevan erektio-ongelman – tai ehkä enemmänkin ongelmaerektion kautta; Miten minun tulisi toimia tämänlaisten tilanteiden edessä?

Kysymykessä on tietenkin se, että seksuaalisuusasiat pidetään mielellään privaatissa. Puolisonikaan ei vitsaile asiasta julkisesti. Tai pizzakuskin tietäessä. Minäkin käyttäydyn asiallisesti ilman kourimista ja muita asioita. Kuitenkin tämänlaiset asiat selvästi vaikuttavat elämääni. Tarkalleen ottaen jossain toisessa perheessä se voisi olla aviollisen kriisin paikka. Mutta meidän tilanteessamme tilanne on huomattavasti vakavampi; Se tekee minusta herkän erilaisille burneille. Peräti ainoassa paikassa jossa näillä on väliä koska haluan siellä kunnioitusta. Mutta en saa. Eli kotona.

Ongelma on teologiassa tuttu. Nekin on rakennettu tilanteisiin joissa on kaltaisiani sievisteleviä ihmisiä. Jos asiaa lähestytään abrahamilaisten aavikkodogmien kautta, niissä on reagoitu monellakin tavalla tähän ongelmaan.

Suomessa islamilaisessa lähestymistavassa otettu burqa on varmasti hyvä ottaa ensiksi esiin. Tällöin korostetaan sitä että visuaaliset efektit ja niihin reagoinnit eivät ole hallinnassamme. Tätä kautta kun minä menen avaamaan oven ja siellä on hemaiseva pizzantuoja joka on kolkannut jossain pepperonipizzan ja raahannut sen miesluolani ovelle, olen ikään kuin uhri sille että hän on pukeutunut viekoitellakseen. Näin hänen pitäisi pukeutua säädyllisemmin. Ja säädyllinen tarkoittaa jotain muuta kuin pitkähihaista pizzapaikan puseroa, muutenkin peittävää vaatetusta ja niin edespäin.

Tämä asenne ei ole toki täysin vieras suomalaisessa kristillisessäkään kulttuurissa. Monihan esimerkiksi esittää että jos joku ruma keski-ikäinen filosofianharrastaja kuolaa nuorempien pizzakuskien perään, niin se on vain kohteliaisuus. Ja että pizzakuski haluaa viekoitella miehiä koska on pukeutunut niin. Tässä tietenkin tehdään kaksi aika pitkällevietyä oletusta;
1: Se, että jokin aikaansaa reaktion itsessä ei välttämättä ole oikeasti se syy miksi jotain tehdään. Se, että bikinitytöt tai se yksi pizzakuski ovat hemaisevia ei tarkoita että he olisivat intentionaalisesti pukeutuneet seksikkääksi. Heillä voi olla lukuisia syitä. Ja kenties yksikään niistä ei ole seksuaaliskeskeinen. Tai ainakaan ne kaikki eivät ole seksuaalikeskeisiä.
2: Toisaalta aika harva oikeasti haluaa vain viekoitella kaikkia. Jopa ne miehet jotka ovat menossa baariin ”kaatamaan naisia” ovat hämmentävänkin valikoivia. Tietyt naiset voidaan esimerkiksi arvioida ”lehmiksi” joita ei mielellään isketä. Paitsi ehkä jos ”omasta mielestä parempia” ei ole saatavilla. Tätä kautta pitääkin miettiä että ehkä seksikkäästi pukeutunut bikinimimmi haluaa iskeä jonkun komean ja rikkaan ja nuoren komistuksen ja että aviossa elävät keski-ikäistyneet luonnevammaiset filosofianharrastajat sattuvat pitämään samoista asioista. Mutta joita ei tosiasiassa haluta missään nimessä iskeä koska he nyt ovat niin pirunlaisesti vaivaannuttavia. Kuinka vaivaannuttavia? Kuvitelkaa tätä videota jota ei saisi klikattua pois koska pärstäni olisi juuri sinun edessäsi samalla kun heilutan litteää persettäni joka on lajityypillisesti takanani.

Tätä kautta kannattaa aina miettiä sitä että onko ”mitäs pukeuduit seksikkäästi” jokin lausunto joka kannattaa lausua raiskauskontekstissa tai seksuaalisen häirinnän kontekstissa.

Siksi onkin kenties hyvä katsoa vuorisaarnaa. Mielestäni suomalaiset miehet miettivät omissa housuissaan olevien tanakoiden tunnetilojen kohdalla aivan liian harvoin vuorisaarnaa. Vuorisaarna opettaa hyvin toisenlaisen, hyvin juutalaisen, tavan suhtautua tähän seksuaalisille impulsseille altistumiseen.

Jeesus sanoo siellä aivan suoraan että ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” Tässä pizzakuski herättää minussa tunteita jotka ovat omiani ja tätä kautta juuri minulla on vastuu. Tämä on hyvin juutalainen tapa. Juutalaisessa kulttuurissa monia tekoja vastustetaan siten että ei vastusteta tekoja vaan sen sijaan kielletään niiden aktivoitumisen takana olevat tuntemukset. Toisin sanoen juutalainen perinne tuppaa tekemään monista asioista ajatusrikoksia.

Näin ollen ei pidä ihmetellä jos vanhoillisissa ortodoksijuutalaisissa on ihmisiä jotka pitävät lentokentillä silmälappuja jotta eivät altistuisi väärin pukeutuville naisille. Tämä silmälaput päässä kulkeminen on tietenkin hassua. Mutta oikeastaan se on aika luonteva reaktio. En minäkään oikeastaan mahda mitään niille tuntemuksille joita saan kun näen ihanan pizzakuskin.

Tässä mielessä uskallankin sanoa että Jeesus ei sovi kovin hyvin erektioni kuvaukseen. Samoin kuin ei islaminkaan tarjoama lähestymistapa. ; Itse näen että oleellisin moraalinen kuilu on siinä että teenkö huorin vai en. Ja huorinteko ei tarkoita sitä mitä minun päässäni tapahtuu vaan nimenomaan sitä mitä ruumiini ei tee ja mitä suuni ei sano. ; Jos Jeesuksen esittämä pitäisi paikkaansa olisi pelkkä tunnetilan syntyminen todiste siitä että olen syntinen ja sitten olisi melko lailla sama toteuttaisinko halujani tai pyrkisinkö niiden toteuttamiseen. Nähdäkseni tämä on juuri se ongelma joka kaivaa koko kristillisen moraalin perustaa. Teoriassa se kieltää murhaamisen ja selittää että on kauheaa jos murhasta selviää ilman rangaistusta. Mutta käytännössä se ajaa ajatusrikokset synniksi jonka rangaistus on aina sama, helvetti, ja tätä kautta kaikki ovat jo murhaajia ja erottelua ei synny.

Tässä mielessä tärkeintä on se, että en häiritse pizzakuskia seksuaalisesti ja teeskentele että tämä on kohteliaisuus kyseistä pizzakuskia kohtaan. Sen sijaan tämänlaiset tuntemukset tekevät minusta pienen ja hitusen säälittävän miehen. Toisaalta tämänlaiset pienuudet ovat inhimillisiä jos mitkä.

On ymmärrettävä että reaktiot ovat automaattisia mutta toiminta ei. Toiminta on tekijän vastuulla. Pizzakuski ei voi olla syyllinen siihen että soitan hänet ovelleni. Hän ei ole edes valinnut piirteitään jotka minua erityisesti viehättävät. Asia on pitkälti anatomisia.

Ja tätä kautta tärkeintä on että käyttäydyn asiallisesti, otan asiaankuuluvat kustannuksellani pidettävät hauskanpidot todisteena siitä että minun laajemminkin luotetaan käyttäytyvän loppujen lopuksi asiallisesti eli tavoilla jotka eivät anna tilaa oikeutetulle mustasukkaisuudelle. Enkä ikinä, ikinä, koskaan missään paljasta tätä asiantilaa pizzakuskille joka tekee vain työtään. Tässä tapauksessa hieman tilastollisesti useammin kuin muutoin ei. Ja jos olet pizzakuskini ja luet tämän. Niin sori!

Skientistien suhde pragmatismiin

Kun katsotaan maailmaa, siellä yleisesti saadaan suosiota enemmän olemalla "tavallisia" kuin olemalla "oikeassa". Tässä ei ole sinänsä mitään uutta tai ihmeellistä. Jo Michel Montaigne kirjoitti siitä miten eri kulttuurit pitävät "järkevinä" oman maan konventioita ja toisten maiden tekemät ratkaisut samoihin ongelmiin ovat "tyhmiä". Tyhmä ja järkevät vaihtuvat päikseen kulttuurin muuttuessa.

Mutta tätä ajatusta ei sovelleta yleensä tieteen kannattamiseen. Ei ainakaan siitä näkökulmasta mistä minä sen teen. (Eli tieteen kannattajan näkökulmasta. Skientismikritiikistä sitä toki löytää paljonkin.)

Tässä mielessä esimerkiksi ensimmäinen huomio voisi olla se, että pseudoskeptikoiden harrastama huuhaapilkka kohdistuu oikeaan aiheeseen väärin keinoin. He nauravat huuhaata tuottaville huru-ukoille. Huru-ukkoja pilkataan koska he ovat outoja.

Toisaalta ei niitä skientistejäkään moitita usein tavoilla jotka korostaisivat sitä paljon puhuttua avomielisyyttä ; Esimerkiksi evoluutiodenialismissa on tärkeää vedota "arkijärkeen" menevästi. Ajatus eläinten muuttumisesta ihmisiksi halutaan kuvata sellaisilla sanoilla että ne vaikuttaisivat typeriltä satu-uskoilta. (Yksi keino on kutsua sitä "eläinten muuttumiseksi ihmisiksi".) Moni skientisti vaikuttaa tiedeuskoiselta haihattelijalta. Ja käytännössä voi huomata että usein heitä mollataan juuri siksi, ei heidän dogmaattisuutensa tai sulkusilmäisyytensä, vuoksi.

Tieteen nähdään olevan naurettavaa esimerkiksi jos se antaa vastauksia aiheisiin joiden vastaaminen on "ilmiselvästi" vaikka uskonnon osa-aluetta. Tai kun se antaa arkijärjelle omituisia tuloksia. Skientisti uskoo outoja juttuja joten hänen uskovaisluonnettaan alleviivataan ja korostetaan. Maailmankuvallisuus on siitä jännittävää että sitä vastustetaan koska se on harhaoppinen. Skientistit ovat outoja kun eivät nojaa todistamattomiin mutta yleisiin perinteisiin ja kulttuurisiin konventioihin. Skientistit ovat outoja. Siksi heitä on hyvä vähätellä.

Ja usein skeptikot ja tieteenpuolustajat menevät tässä "pragmatismin kelkkaan", ja tässä he kategorisoivat samanlaisiksi asioita jotka ovat ihmisille yleensä oleellisesti erilaisia.

Tässä kohden koomikko Karl Pilkington onkin esittänyt asian mielestäni hauskasti. Hän ei esimerkiksi pidä tärkeänä universumin alkua tai tähtitiedettä koskevaa tietoa. Sillä ei ole mitään käytännön hyötyä. Hän on lähestynyt evoluutiota, ihmisiä ja etanoita siten että hänestä ei ole kiinnostavaa. Hän ruuttaa limaa nenästään, eikä biologia tässä mielessä tuota mitään kovin fiiniä. On kätevämpää tietää miten lattiakaivoon jämähtäneet etanat saa syövytettyä pois kuin oppia että sinulla ja etanalla on yhteinen kantamuoto.

Moni skientisti fasinoituu asioihin jotka nähdään "haihatteluksi". Joka taas nähdään helposti "abstraktina" joka on assosiaatioissa lähisukulaisuutta "maailmankuvalliselle kuvittelulle". Ja kun hän puolustaa tiedettä hän vetoaa lääketieteen saavutuksiin ja muihin vastaaviin insinöörityön tuotoksiin.  ; Ja evoluution kohdallakin käy monesti kuten sukututkimuksessa. On tavallaan fasinoivaa löytää miten kaukainen sukulainen on ollut rosvo, ryöväri, ties mitä ryönää, tai kasa ryömivää limaa. Tästä fasinoivasta löydöksellä vaan ei ole sinänsä oikein mitään ilmiselvää väliä tai merkitystä. Tai vaikutusta nykyelämänmenoon.

Arkesi on samanlaista ennen ja jälkeen tämän tiedon. Tieto ei ratkaise sitä miten saat naapurin (kaukaista sukuasi) siivoamaan roskakatoksensa niin että varikset (vielä kaukaisempaa sukua) eivät enää käy sotkemassa roskasäkkejä pitkin peltoja niin että tässä varisten tohinassa ympäriinsä pöllyävä bakteerimassa (tosi tosi kaukaista sukua) ei enää löyhkällään peittäisi koko tienoota ja asuntosi jälleenmyyntiarvo ei romahtaisi.

Lääketieteessä vertaileva tutkimusote onkin tuonut meille tehokkaita ja hienosti demonstroitavia saavutuksia. Sen vuoksi meillä on keinot jotka ovat tehokkaampia kuin homeopatia. Jos ei muuten niin siten että kun homeopatia on tehnyt kaiken voitavansa on kovasti viivästyneen hoidon aloittamisen vuoksi lisäsairastunut tyyppi. Ja kun lääketiede on tehnyt kaiken voitavansa, potilas on kuollut. (Hetkinen; Tämä ei kuulostanut kovin vakuuttavalta näin muotoiltuna. Mutta periaatteessa kyllä seison sanojeni takana.)

Skientisti näkee asiat hieman toisin. Hän näkee, että;
1: Tieteellinen metodi yhdistää lääketieteen ja abstraktit asiat kuten tähtitieteen ja evoluutioteorian.
2: Jotkut abstraktit löydöt muuttuvat konkreettiseksi tiedoksi ; Sähkömagneettinen teoreettinen havainto liikkeen, magnetismin ja sähkövirran välillä on johtanut verotettavaan tuloon ja erilaisiin innovaatioihin. Emme aina tiedä onko jokin tähtitiedetieto sittenkin relevanttia.
3: Tieto joko on tieteellistä tai ei-tieteellistä ja ollakseen kätevää sen on oltava tieteellistä tietoa.

Tätä on hyvin vaikeaa saada arkijärkeen nojaavan "terveen järjen" seulan läpi. Siinä katsotaan vaikutuksia ja saavutuksia hyvin erilaiselta kannalta. Siinä tuskin onnistutaan hyvin jos viekoittelevuus perustuu huonoon perusasetelmaan.

Mitä poliittinen korrektius on ja ei ole?

Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti. Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää "sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat merkitsevät.

Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina. Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää. (Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.) Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa tekemättömiksi.)

Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik. Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella "kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)

Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.

Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja on oikein kuvata omia heikkouksiaan.

Itse olenkin kuvannut itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem). En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna. Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.

Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.

Tässä mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.

Poliittisesti epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten "ymmärsin joka sanan".

Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se, että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi" - temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.

Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.

Poliittinen korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin kovemmin kuin koskaan  vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.

Sananvapauden sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)

Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.

Suurin ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on tietenkin asenteellisesti valtava.

Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta, ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".

Ilmiö on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan heidän oikeudestaan julistaa. Mutta  samalla ateismi nähdään moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä... Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.

Tässä mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä kutsutaan relativismiksi.

Oikeisto/(uus)konservatiivinen relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.

Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.

Kun katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen triviaalina.

Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought). Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen. Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen, kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla sallittua mutta se on moukkamaista.

Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language" -artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen. Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia. Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill). Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä. Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.

Toisin sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se, että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)

Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.

Poliittista korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.

Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".

Fasismi -sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti. Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ; Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)

Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin & kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse". Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti. Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään järjellä.

Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten "natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö. Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..

Normaali

Kun arjessa käytetään sanaa normaali, sitä voidaan käyttää positiivisessa, neutraalissa ja negatiivisessa mielessä. (Koska muita vaihtoehtoja ei tavallaan ole kun nuo otetaan esille.) Kenties on helpointa avata termiä "arjen" kautta. Monesti normaali on arkinen siinä mielessä että se on tavallinen, toistuva. Se on tällöin enemmistölle tyypillinen. Keskiarvoinen, keskiverto.

Toki voidaan ihmetellä onko normaali Montaignen tyylinen normaali. Sellainen joka vaihtuu kultturista toiseen. Hän kirjoitti siitä miten normaalista tulee normi. Jokin jossa tavallisesta ja tutusta tulee oikea tapa tehdä asioita. Tämän arkisen ja yhteiskunnan raamien toinen puoli on se, että asiasta tulee helposti tylsää.
On tavallaan erikoista että arkinen ja tavallinen on tylsää. Ihminen on ilmeisesti sen verran neofiili että totuttu, yleinen, keskiverto, enemmistöön kuuluva ei innostuta. Toisaalta marginaalit on sitten epänormaalia, outoa. Se on kiinnostavaa mutta kenties viallista.

Outoa vastaan asetettuna keskitasolla oleva voi olla positiivinen ilmaisu. Tämä riski on varmasti vahva demokraattisesti ajattelevilla. (Vaikka demokratiaa ei välttämättä tässä moitita huonona asiana.) Kun asioita päätetään joukkovoimalla, on riskinä tasapäistäminen. On ikään kuin terve ja eettinen normaali joista poikkeaminen on jotenkin sairasta. Tämä efekti ei ole vieras kulttuurissamme ; On ajateltu vaikka Platonin tapaan että ihminen on luonnostaan mielenterve ja että poikkeama normaalista tilasta johtaa siihen että ollaan sekä sairaita että outoja. Ja sitten eletään Anna Karenina -periaatteen mukaisesti ; Kaikki onnelliset perheet ovat onnellisia samalla tavalla mutta kaikki onnetomat perheet ovat onnettomia omalla tavallaan.

Mutta sitten on normaalijakauma. Siinä on kaksi häntää. Äärimmäiset päät ovat keskenään hyvin erilaisia. Ja usein on niin että jos vaikka katsotaan älykkyyttä niin kellokäyrässä sekä älykkäät että typerykset eivät ole normaaleja. Kenties normaaliuden terveyttä korostava varmasti näkeekin että poikkeuksellinen on helpommin sitä heikompaa päätä. Ja erityislaatuisuutta korostava näkee helpommin sen positiivisen pään. Molemmat olisivat puoliksi oikeassa. Tai oikeastaan puoliksi väärässä. Mikä sopii kuvioihin sillä puoliksi väärässä oleminen on ainakin hyvin normaalia.

---

Tavallinen on helposti keskinkertainen. Olisi edes tylsä, mutta on usein vaan banaali.

Hengettömäksi rakennetut

Helsinki on tietyllä tavalla hyvin tyypillinen kaupunki. Siinä on tiettyjä vanhoja kaupunginosia jotka ovat sekä iäkkäämpää rakennuskantaa että hyvin paraatimaisia. Tämänlaisia paikkoja on hyvin useissa paikoissa. Näissä on luonne jota ei välttämättä tiedosta yhtä hyvin kuin joissain toisissa paikoissa.

Suomenlinnan kirkon äärellä on tätä nykyä puustoa ja nurmikkoa. Kyseisellä alueella on kuitenkin alunperin ollut erilaisia hökkelikyliä. Alueella on siis ollut slummeja. Sitten siihen on pykätty kirkkorakennus ja alue on siistitty. Alueella ei sen jälkeen ollut enää löyhkää ja elämää.

Ja näin siitä on tullut kliininen. Monissa kaupungeissa onkin tämänlaisia kliinisiä alueita joita yleisesti ottaen kuvaa myös se, että ihmiset eivät asu niillä. Niissä käydään jonkin verran töissä, yleensä hämmästyttävän vähäisessä määrässä tätäkin. Ja käytännössä kukaan ei oikeasti asu niissä.

Michel de Montaignella olisi tähän paljon sanottavaa. Hänestä ihmiset luovat keinotekoisia siistittyjä kuvia elämästä. Esimerkiksi hän kertoi miten muotokuviin pynttäydytään eikä niissä näytetä elämän raakoja ja rujoja puolia. Hän koki että tämä jätti elämästä paljon syrjään. Ja että oli tärkeää myös kuvitella vaikka historian suurimpia filosofeja piersekelemään.

Jossain määrin rakennuskantakin kertoo että rakennamme usein tiloja jotka ovat kauniita ja siloiteltuja, mutta joissa ei tavallaan enää ole tilaa elämälle.

âmen ; yhden sydämeen ei välttämättä mahdu yhtään ämmää

Rabelaisin "Pantagruelin neljännessä kirjassa" on kirjoitettu riidanhaastajien ammattikunnasta. Ammattikunnasta, joka on hyvin lähellä sellaista että sen voisi toteuttaa nykymaailmassa ja nykykulttuurissa. "Kun joku munkki, pappi, koronkiskuri tai asianajaja haluaa pahaa jollekulle maansa herrasmiehelle, hän lähettää tämän luo riidanhaastajan, joka esittää kanteen, haastaa oikeuteen, herjaa ja solvaa häpeämättömästi, niin kuin häntä on käsketty, kunnes kyseisen herrasmiehen, jollei tämä ole tyhmempi kuin aasi, on kerta kaikkiaan pakko suomia häntä sauvalla tai miekalla päähän tai polvitaipeisiin ja mahdollisesti myös paiskata alas vallinharjalta tai ikkunasta." Riidanhaastaja elää tämän jälkeen vahingonkorvauksella "joka toisinaan kohoaa toisinaan niin suureksi, että herrasmies menettää koko omaisuutensa ja on vaarassa joutua vankilaan mätänemään, kuin olisi kuningasta lyönyt."

Paljastan asian muutakin kuin valaistakseni blogini ansaintalogiikan. On nimittäin ajattelutapa jossa koko maailma on kuin todella olisi pullollaan riidanhaastajien ammattikunnan kaltaisia.

Katson tarkemmin Jukka Hankamäen tuoretta blogausta.

Blogausta jonka hän on poistanut, mutta joka löytyy, ainakin toistaiseksi, googlen cachesta. Demonstroidakseni sitä miten mediankäsittelytaidottomia käsitellään, eli nostaakseni Streisand efektin arvoon arvaamattomaan, käsittelen tekstiä jota Hankamäki ehti ennen poistamistaan kehumaan. Hankamäellä on toki aina ollut melko kova itseluottamus ja hän korostikin hienouttaan "jos kirjoittaisin englanniksi, olisin jo akateemisesti maailmankuulu". Poistamiseen onkin varmasti syynä mediakohu ja se että ei ole kenties kovin miellyttävää puolustaa argumentaatiota jonka vastine löytyy Rabelaisin makaaberin huumorin absurdista ja nonsensiaalisesta maailmasta. (Tosin sillä erotuksella että Hankamäki ei ole hauska.)

Aiheena on seksuaalinen häirintä. Suoraan sanoen Hankamäen asenne on niin sovinistinen kuin se voi vain olla sellaisella homoseksuaalilla joka tietää että ei koskaan joudu kohtaamaan sanomisiaan naisten kanssa. (Tosin samanlaisia asenteita löytyy myös niistä "omituisen vittumaisilta kilteiltä miehiltä" jotka pitävät Laasasen naisten seksuaalista valtaa koskevista teksteistä. Jotka joutuvat kohtaamaan mutta pitävät sitä muiden syynä.) Lisäksi Hankamäki on niin pihalla kuin fenomenologi vain voi olla. (En yleensä pidä fenomenologeista mutta Hankamäki on tuossakin luokassa omassa lokerossaan.) Vastuuttomuus voisi tarkoittaa ulkopuolisuutta ja objektiivisuutta. Hankamäen tapauksessa se tarkoittaa sitä että tosimaailma korvataan stereotyypeillä ja liioitteluilla ja tästä vedetään hyvin vahvoja tulkintoja. Jotka johtuvat todennäköisesti siitä että häneltä puuttuu seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi elämänkokemus ja tämä tekee hänestä vihjeettömän.
1: Lopputulos näyttää suunnilleen samalta kuin Richard Dawkins analysoimassa uskonkokemuksia ja hengellisyyttä. ; Dawkinsilla voi olla paljon sanottavaa Jumalan olemassaolosta ja teologian tyhmyydestä, mutta jos kokemuksellisuus on ytimessä hän on yhtä pihalla kuin kristitty joka selittää että ateistit oikeasti uskovat jumalaan ja ovat jotain angsteisteja.

Minkä maalainen sauna?

Voisin aloittaa yksityiskohdista. Jotka eivät sitten ole niin oleellinen osa lopullista analyysiä. Hankamäki ottaa esille sen, miten seksuaalisen häirinnän kohdalla saunassa tapahtuva kouriminen on otettu tuomioistuimeen.

Mutta joka on tarpeen jotta voidaan sävyttää Hankamäen eetosta. Eetosta joka kyllä sitten on itse tekstissä vahvasti läsnä. Se on syytä demonstroida. Olen katsonut vuosia sitten eroottissävyisen elokuvan turkkilaisesta saunasta. Ja ilmeisesti Hankamäen saunassakäynti on hyvin samanlaatuista. "Mikäli ei seksiä halua, ei kannata mennä mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa sitä voi olla tarjolla. Vain tyhmä lehmä voi ajatella, että menenpä saunaan ja riisunpa pilluni paljaaksi heteromiesten edessä ilman vähäistäkään ajatusta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Typerimmänkin idiootin pitäisi ymmärtää, että jos heteronaisena riisuutuu heteromiesten edessä, tilanne on eroottinen ja seksuaalinen." ... "sellainen ihminen, joka torjuu noinkin intiimissä yhteydessä kuin saunassa tapahtuvan lähentelyn, on poikkeuksellisen ahdistunut, jopa sairas".

Olen itse käynyt sekasaunoissa kourimatta, ihan sen vuoksi että siellä ei ole meneillään mitään Michel Foucaultin tyylisiä kinkyjä homoseksiorgioita. Kun ihminen ei hiero pilluaan naamaasi ja käyttäytyy asiallisesti -  sen sijaan että strippitanssisi tai pyllistelisi tahallaan kohti - terve ihminen nimenomaan tiedostaa että toisella ihmisellä on ruumiillinen koskemattomuus. ; Hankamäki voi esimerkiksi miettiä mielessään pillu paljaana pyörimisen määritteitä katsomalla vaikkapa sitä että puheenalaisessa saunassa tapahtuneessa häirinnässä kerrotaan miten naisen alaosaa oli nimenomaan siirretty syrjään jotta häirintää voitaisiin tehdä. Vaatetettu paljaana oleminen on toki tuttua meille jokaiselle joka on ollut alasti vaatteidensa alla. Mutta tämä liioittelu on kenties syytä mainita koska se on oireellinen vihje Hankamäen tuottamassa blogitekstin laajemmassa kontekstissa.

Tästä on hyvä mennä siihen miksi Hankamäellä on kantansa.

Hankamäki on tunnetusti fenomenologi. Tätä kautta hänen analyysissään voidaan nähdä periaatteessa kauniita elementtejä. Jotka sitten vain muuttuvat joksikin hyvin omituiseksi;
1: Byrokratiavastaisuus : "Dynamiittityhmässä kulttuurissamme on alettu ajatella, että ihmisten seksuaalisesta kanssakäymisestä pitää päättää tuomioistuimissa." Ajatus on osuva siinä mielessä että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat juridisia kysymyksiä aivan jokapäiväisessä arvokeskustelussa. Ja voidaan todella nähdä että moralismi ja säädökset - kuten vaikka sadomasokistien kriminalisointi joka on purettu melko myöhään - ovat vastenmielistä moralismia josta seuraa "Ahdasmielisyyden levitessä voidaan päätyä Freudia edeltävään viktoriaaniseen yhteiskuntaan, jossa rokokoopöytien jalat verhoiltiin pöytäliinoilla pitäen niitä ”liian eroottisina”, ja ihmiset hirttivät itsensä ja toisensa seksuaalisesta estoisuudesta johtuviin pakkoneurooseihinsa." Tosin hän on tässäkin tavalliseen tapaansa liioitteleva (mikä ei ole välttämättä pahe, mutta tässä kyseisessä tapauksessa on) "Sellaiset lakipykälät, joilla puututaan aikuisten ihmisten seksuaalisiin aloittaisiin, kosketteluun, sananvaihtoon tai mihin tahansa nussimiseen, panemiseen ja seksin harjoittamiseen, pitäisi suoralta kädeltä viskata nurkkaan." Tuskin Hankamäkikään pitäisi siitä että hän joku päivä kadulla joutuisi kohtaamaan kuvitteellisen feministinaislauman joka harrastaisi hänen kanssaan heteroseksiä vasten hänen itsensä tahtoa. Näkisin että tämänlainen on yhtä oleellinen rajoite kuin pedofilia. (Jota Hankamäki on ilmeisesti halunnut karttaa lisäämällä "aikuisten ihmisten" -sanaparin. Itse näkisin että ehtolistaa voi olla syytä kasvattaa tuostakin.)
2: Hän korostaa vastavuoroisuutta, jopa ruumiillista ja biologista vastavuoroisuutta. "Filosofisesti ajatellen seksuaalinen kanssakäyminen on puhtaasti yksilöiden välinen asia, eikä siitä ole mitään valitusoikeutta. Seksuaalinen kanssakäyminen perustuu vuorovaikutukseen, jonka pohjalta ihmiset herättävät toisissaan intohimoja. Syypää (tai mahdollisen kiittelyn kohde) on siis usein intohimojen herättäjä itse. Lisäksi seksuaaliseen aktiivisuuteen vaikuttavat biologiset tekijät, joiden kieltäminen olisi todellisuuden kieltämistä."

Olen itse asiassa Hankamäen kanssa sitä mieltä että on hyvä käyttää vastavuoroista ajattelutapaa. Siitä huolimatta että se vivahtaa fenomenologialle. Siitä on nimittäin hyötyä. Esimerkiksi syytös seksuaalisesta häirinnästä voi olla turha ja sitä voidaan periaatteessa käyttää aseena. Ja itse olen, ainakin omassa mielessäni, huolissani siitä että kokevatko naapurit sedän jonain pedofiilina heti jos tämä puhuu lasten kanssa. ; Joko tämä epäilykulttuuri on tosi tai se on vähintään syvälle hakattu monien miesten mieleen kulttuurissamme. Ja tämänlaisten asioiden purkaminen on oikeasti tärkeää. Ja niissä miehet voivat kärsiä, tai teoriassa joutua ongelmiin (mikäli suhtautumistapa on tosi eikä vain jotain joka on iskostettu kaikkien päähän).

Nyrkkisääntönä tässä on se, että ajattelutavasta on hyötyä silloin kun sillä luodaan kokonaisnäkemys. Ja tämä kokonaisnäkemys yleensä sanoo että "asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin näyttävät". Perinteisesti on luotu mielikuva rikollisesta ja uhrista. Mutta joskus uhri voi todellakin provosoida vastareaktion kuin Rabelaisin riidanhaastaja. Voidaan nähdä että tekijällä voi olla syy toimia kuten toimii. Ja että uhri on jossain määrin kutsunut sitä mitä on kutsunut. Ja tämä on hyödyllistä. Muutoin syntyy helposti stereotyyppinen ajatus läpipahasta ja täysin hyvästä.

Mutta Hankamäki toimii toisin. Hän luo uuden yksinkertaisen ja tyypitetyn maailman jossa ei tapahdu seksuaalirikoksia joita uhri ei olisi jotenkin provosoinut. Ilman tätä hän ei voisi esittää että "Seksuaalinen kanssakäyminen on kahden kauppaa. Jos niillä markkinoilla ei osaa toimia hakematta poliisia apuun, on syytä poistua kaikilta seksuaalisilta foorumeilta ja mielellään siis koko maailmasta. Sillä maailma ja ihmisen olemus ovat seksuaalisia." Se pätee vain jos raiskaajia ei ole. Yksinkertaistamalla Hankamäki luo tarinan jossa vain käännetään roolit ylösalaisin. Eikä tajua että jos idealisaatio on vankila johon ihminen määritellään, niin tämän idealisaation antiteesi on täsmälleen yhtä monta dogmaa ja kriteeriä sisälläänpitävä. Siksi hän luo ajatuksen jossa uhriksi luultu onkin rikollinen ja rikolliseksi luultu on uhri "Todellinen ahdistelu onkin aivan muuta kuin on väitetty. Se on seksuaalisesti aktiivisiin miehiin kohdistuvaa tuomioiden uhkaa ja juristien nuijilla harjoitettavaa pamputusta." ... "Ja se on femakkopissisten tarkoituskin. He lavastavat itsensä ”uhreiksi” omissa narsistisissa persoonallisuushäiriöissään ja tietävät, mitä tekevät. Tiedotusvälineiden ämmäosasto puolestaan tekee ämmätuomareiden ratkaisuista suuria otsikoita, joiden tarkoitus on toimia sähköpaimenina ja pelotella seksuaalisesti aktiivisia ihmisiä lomakausien kynnyksellä."

Mielestäni todellinen filosofi ymmärtääkin sen että tilanteet ovat paljon tätä mutkikkaampia. Olen esimerkiksi ottanut esiin "kännipanojen etiikkaa" joka on monisyisempää kuin Hankamäellä. Siinä arvioidaan esimerkiksi sitä onko kohde tietoinen seksin aikana. Enkä tee tätä kohottaakseni omaa häntääni vaan demonstroidakseni sitä miten suurempi syvällisyys onnistuu vasenkätisemmältäkin filosofilta. Sellaiselta, joka ei ylpeile olevansa maailmanmiestasoa. Voisin myös huomauttaa että John Danaher käsittelee päihtymisen ja seksin välisiä eettisiä tilanteita ja koukeroita kiinnostavasti. Siinä esimerkiksi se, onko juomaan livautettu päihdettä vai onko päihde otettu itse ja tahallisesti vaikuttavat tilanteeseen. Hyvän filosofin voikin tunnistaa siitä että hän ei tuomitse tekoja tekijän sukupuolen mukaan vaan käytöksen mukaan.

Lisäksi on huomioitava että kulttuurissamme fyysinen koskemattomuus on arvotettu hyvin korkealle. Ideologia ja itsetoteutus ei saa ikään kuin mennä toisen ruumiseen sisälle. Tässä on kyse negatiivisesta vapaudesta. Ja tämä on usein jonkun positiivista vapautta vastaan. Voidaankin nähdä että
1: Uhriksi joutumista voidaan ennaltaehkäistä ja tähän voidaan liittää neuvoja. Joku voi sanoa että ei pidä mennä Helsingissä tyrkyttämään itseään puskiin. Ja tämä voi olla itsepuolustusneuvo. Ja pahastuminen voi olla tässä tarpeetonta ja osoitus herkkänahkaisuudesta. Paitsi jos moralismia muuteaan juridiseksi säännöksi. (Naiset eivät saa mennä kaupungille iltayhdeksän jälkeen, ainakaan ilman burqaa...)
2: Mutta jos siitä tulee syytös jossa raiskatulle vihjataan että koska hän oli humalassa ja pikkumekossa menossa kotiin, niin sitten nainen ikään kuin halusi tulla raiskatuksi. Niin sitten syyttäjä on kyllä täysin pihalla. Se, että oma käytös altisti rikokselle tekee ihmisestä uhrin. Lisäksi pukeutumiselle on useita muitakin syitä kuin raiskatuksi tulemisen halu. Voi esimerkiksi olla niin että nainen on halunnut hakea poikaystävää jota ei ole löytynyt jonka vuoksi hän on kävellyt yksin kotiinsa, eli on ollut näppärä saalis puskaraiskarille joka odottaa muna kädessä ensimmäistä vastaantulevaa naista ja tunkee kaluineen peliin tämän naisen yleisestä käytöksestä riippumatta.

Loppukaneetti.

Olen huvittunut siitä miten Hankamäki puhuu kyynisyydestä. "Vaikka jotkut pitävätkin Laasasen näkökulmaa karkeistavana, se on mielestäni selitysvoimainen ja valaiseva. Ihmiset väistämättä toimivat oman seksuaalisen vaihtoarvonsa puitteissa. Tämä on vain realismia, ja sen kiistäminen johtaa juuri sellaiseen kyynisyyteen, josta ämmämafian oma katkeruus antaa näyttöä." Kuitenkin Hankamäen oma näkemys on äärimmäisen kyyninen. Naiset ovat tunteettomia sosiopaatteja jotka ovat, paitsi viettiensä vietävissä, niin myös ja ennen kaikkea tavoitteellisesti manipuloimassa asioita. ; Jos Hankamäki olisi hetero, tämän voisi kenties korjata kunnollisella ryhmäpanolla lukuisien naisten kanssa. Mutta koska hän on homoseksuaali, tilannetta tuskin voidaan korjata.

Ennen kaikkea tärkeintä on se, että mitä tapahtuu jos vastavuoroisuus -uhristatuksen purkaminen ymmärretään kunnolla. Se voidaan liittää varsin vakiintuneeseen selittelymalliin jota tavataan perheväkivallan ja koulukiusaamisen piirissä. Mies lyö vaimoa turpaan koska nainen nalkuttanut viikkotolkulla. Lausunto on kenties jopa aivan täysin totta, mutta tämä teko on selitys eikä oikeutus. Samoin äiti voi piiskata lastaan liiallisesti koska lapsen oikeasti tekemä tyhmyys ärsytti. Tämä on selitys eikä oikeuta esimerkiksi sanotaan nyt lihakirveen käyttämistä lastenkasvatusvälineenä. Ja jos jotakuta lyödään nakkikioskilla niin sitten se on antanut oikeuden tintata turpaan olemalla jonossa väärällä ilmeellä ja mahdollisesti tönien humalahoippuroinnissaan.

Hankamäki sekoittaa ymmärrettävyyden. Vastavuoroisuus jossain määrin kuvaakin kausaalisuhdetta. (Jos ihmisten kanssa ylipäätään voidaan puhua kausaalisuhteista ilman että heidät määritellään fenomenologiseen vankilaan jota Hankamäki usein vastustaa kirjoissaan. Hänen tämä blogauksensa vihjaa että hän on valmis laittamaan muita ihmisiä erilaisiin lokeroihin, kuten "tyhmiin lehmiin" ja antaa heille hyvinkin tarkasti määritellyt vaikuttimet, varsin sosiopaattiset ja epäkunnioittavat sellaiset.) Ja sitten Hankamäki niin sanoakseni pistääkin siitä miten on (is) siihen miten niiden pitäisi olla (ought). Se, että turpaananto on vastavuoroisen sosiaalisen vuorovaikutuksen odotettavissa oleva seuraus ei tee turpaan vetämisestä oikeutettua tekoa.

Siksi voidaankin muistaa tärkein oppi. Se on suoraan Rabelaisin alkuun laittamastani esimerkistä. Minua nimittäin pani suunnattomasti sylettämään Hankamäen selittely. Pidin sitä vastuuttomana koska hän ei joudu kohtaamaan naisia seksuaalisessa kontekstissa. Pidin sitä vihjeettömänä, elämänkokemuksesta kumpuavana. Hänen sanomisensa naisten käytöksestä, seksuaalisuudesta ja motiiveista toivat mieleen Michel de Montaignen esimerkin jossa eräs nuori mies oli kehunut seksuaalisella suorituskyvyllään ja kuvannut naisia niin ylilyövillä tavoilla että jokainen tiesi että hän ei ollut koskaan harrastanut seksiä, pelkästään kuuntelemalla hänen juttujaan. Kun vihjeetön kohtaa tyhmän ja häijyn en kutsu sitä viisaudeksi. Ja tämänlaisen tuotoksen äärellä lesoilu ärsyttää. Etenkin kun on selvää että asenteen ollessa tuon ja seksuaalisen suuntautumisen ollessa myös tuo, ei kokemus tule opettamaan mitään toista asennetta tuolle kyseiselle ihmiselle.
1: Itse uskon että jos Hankamäki kirjoittaisi englanniksi, hän olisi korkeintaan pahamaineinen. Mediajulkisuutta saa kun esittää huomiohuoraavia näkemyksiä. Ja tämä Hankamäen tuotos varmasti osuisi siihen kategoriaan. Hän ei ole missään mielessä tyhmä mies. Mutta yksi syy miksi hän ja Laasanen kirjoittavat suomeksi on se, että globaalissa maailmassa asiaa käsitellään jo. Jossain mielessä he rinnastuvat Tapio Puolimatkaan, joka ei ole globaali ID -auktoriteetti mutta pärjää riittävän hyvin pienemmissä piireissä jossa on vähemmän kilpailua. Ja siksi hän on Suomessa.

Koska Hankamäki käyttää vittupäisiä käsitevalintoja, on loukkaava, herjaava ja muutenkin asenteellinen hänen tulisi ymmärtää mitä vaikutuksia tällä on vastavuoroisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle tuli mieleen ajatuksia joissa olisi äärimmäisen nautinnollista tintata herra Hankamäkeä turpaan. Josta, hänen omalla logiikallaan, seuraisi se että voisin nähdä hänen kerjäävän sitä. Siksi hänen ei pitäisi pistää vuorovaikutusta juridiikan hoidettavaksi eli nostaa pahoinpitelysyytettä jos näin pääsisi tapahtumaan. Onneksi minä olen vihaisen temperamenttini lisäksi tietoinen siitä että tämänlaiset moraaliset oikeutukset omille teoille ovat hevonpaskaa. Jos noudattaisin niitä olisin kammottava ihmishirviö. (Siksi, heittäytyäkseni runolliseksi, hillitsen himoni - kahlitsen kyrpäni.) Kokemuksellisuus on oikotie pikaistuksissa tehtyihin typeryyksiin. Ja tätä vastavuoroisuuskokemusta ei moni filosofi kutsu viisaudeksi.
1: Toki Hankamäkeen reagointi on vastavuoroista. Ja voisin väittää että ainakaan minä en kokemusteni pohjalta redusoidu pääasiassa seksiin. Sen sijaan vittuuntuneisuuteen, ärsyyntyneisyyteen ja vastaaviin tunteisiin enemmänkin. Sikäli kuin itseäni tunnen, ja mikäli minulla on kokemusta itseni kanssa olemisesta kertynyt elämäni varrella, ovat nämä tunteet varmin tapa päästä tietoisuuteeni riittävän pitkäksi aikaa jotta viitsin niistä mitään blogata. Mutta tämä ei tee hänen tinttaamisestaan oikeutettua vaan minusta perusluonteeltani paskiaisen.

Siksi näen että vaikka Hankamäki onkin ilmiselvästi joku joka voisi tienata aivan saatanasti riidanhaastajana, minun tehtävänäni ei ole olla herrasmies joka joutuu tuon tasoisen elukan vuoksi vaikeuksiin. (En sylje naamaan ketään joka saastuttaisi sylkeni. Ja kaksintaistelu käydään kahden herrasmiehen välillä.) Etenkään kun nykykulttuurissa tilanteet rinnastuisivat siihen kuin sitä oltaisiin kuningasta lyöty. Siksi Hankamäki saa olla minun puolestani rauhassa. Sillä, vaikka se voi olla vaikeaa kuvitella, minä en ole komediahahmo absurdista makaaberista teoksesta. Pyrin olemaan hyvä enkä vain oikeuttamaan mielihalujani, en alenna itseäni eläimen tasolle ja redusoi itseäni seksuaalisuuteen ja vain seksuaalisuuteen. (Vain joka toinen tai kolmas ajatukseni koskee seksiä.) Siksi ymmärrän että Hankamäki ei kerjää sitä. Minä en ole Hankamäen uhri.

Itse asiassa se, että Hankamäen teksti provosoi ja ärsyttää minua, kertoo jotain paitsi Hankamäestä niin myös itsestäni. Se, että tämä ei ole miellyttävää voi johtaa marttyyrikortin heittelyyn ja erimieltä olevan syyllistämiseen. Jos siis itseä on varattu suurella egolla, pienellä viisaudella ja vielä pienemmällä sydämelisyydellä. Sydämettömyyttä löytyykin ainakin yhdestä sellaisesta sydämestä jonne ei mahdu edes yhtä ämmää.

---

Otsikko viittaa Rabelaisin "Pantagruelin kolmannessa kirjassa" kohtaan jossa on sana âme joka tarkoittaa sielua. Ensipainoksessa saman sanan kohdalla oli sana âne joka tarkoittaa aasia. Rabelaisin varsin ... mielenkiintoisen ... persoonan tuntien asia ei ole sattumaa.

"Rohtojen ja myrkkyjen pahimmanlaatuisesta murhasta"

Michel Montaigne ei pitänyt lääkäreistä. Se oli hänen elinaikanaan varsin järkevää. Montaignen epäluulon takana oli paljonkin asioita. Niin epäonnistuneita parantajia kuin sitä että lääketiede oli dogmaattista siinä mielessä että sen kannattajat uskoivat auktoriteettien kautta tietävänsä. Montaignen pääsyy asiaan oli kuitenkin varmasti se, että hän näki kaiken parantamistoiminnan luontoon puuttumisena ; Montaignen mielestä luonnollinen elämäntapa takasi parhaan mahdollisen terveyden. Puuttuminen ei ole järkevää.

Montaignella oli erikoinen ajatus joka voisi olla kätevä nykypäivänäkin.

Normaalisti ainakin minä ajattelen modernia "koululääketiedettä" lähinnä "paranemistodennäköisyyksien parantajana". Eli lääkkeistä tiedetään että ne auttavat useammin kuin eivät. Näin ollen ihminen saa mekaanisen todennäköisen parannuksen. Tämänlainen on mekaanista ja tilastollista eikä siihen tarvita henkilökohtaista suhdetta tai kokemusta. Tämä lähestymistapa ei vaadi että lääkäri ymmärtää potilaan tuskaa tai pitää tätä kivasti kädestä paranemisprosessin läpi.

Itse asiassa modernit vaihtoehtohoitojen kannattajat pitävät tätä kylmänä ja mekaanisena ja yksilöllisyyden puutteena. (Siitä huolimatta että yksilöllisyys on hyvin vähäistä esimerkiksi monissa myytävissä homeopatiavalmisteissa joissa on "tilastollisuus" hyvinkin vahvasti ilmoilla.) Sen sijaan he kannattavat anekdootteja joita he pitävät henkilökohtaisen kokemuksen edustajina. En pidä tästä koska anekdootteja voi valehdella. Ja toisaalta anekdootit ovat helposti valikoivia eli esille ei tuoda epäonnistumisesta kertoneita tarinoita. (Vaihtoehtohoitojen suurin ongelma onkin se että höpöhoidossa käydään huvin vuoksi ja positiiviset kokemukset palauttavat asiakkaan takaisin kun taas negatiiviset ajavat asiakkaat muualle jolloin ainut mitä saadaan on hyvä palaute ja kassavirtaa siihen liittyvistä asiakkaista.)

Montaigne on tässä kätevä koska kun hän vastusti "rohtojen ja myrkkyjen" käyttöä lääkinnässä koska se oli "pahimmanlaatuista murhaa", hän korosti juuri sitä että lääkäreillä tarvittaisiin viisautta. Eli lääkäreiden tulisi itsensä olla kokenut kyseinen tauti. Ja heidän tulisi myös parantaa itsensä omilla keinoillaan tästä taudista. ; Tämä on hyvin hieno koska siinä lääkäri konkreettisesti luottaa viisauteensa ja parannuskykyynsä. Montaigne ottaa sairaudesta esimerkiksi syfiliksen joka on hyvin kenkku vaiva niin sairautena kuin hoitona. Olisikin miellyttävää jos moderni lisensoitu homeopaatti joka myy parannusta vaikka juuri syfilikseen joutuisi ensin sairastuttamaan itsensä syfiliksellä ja sitten kokemushoitaisi itsensä kuntoon pelkästään sillä omalla erikoisalallaan, esimerkiksi ilman antibiootteja. Tämänlaiseen systeemiin suostuviin vaihtoehtohoitajiin jotka ovat onnistuneet yrityksensä jälkeen parantamaan itsensä ja jotka ovat spesialisoituneet juuri tähän yhteen tai kahteen ongelmalliseen tautiin.

Heihin minäkin voisin luottaa hitusen. Tässä kun asiakaspalautteen sijasta on käsillä koko kyseisen parantajan aineisto sekä luottamus siihen että menetelmä myös toimii. Että vihje siitä että toimivuus on myös todellinen joskus.

Hegesiaan opista ; Eli miten idiootteja kohdellaan

Olen hankkinut Michel de Montaignen "Esseitä (III)" suomeksi käänntettynä. Olen ollut tyytyväinen ratkaisuun. Englanniksi on erilaista lukea materiaalia. Ranskaa en osaa. Ja on aivan eri asia lukea kirjoja ajan kanssa kuin kirjastossa tai lyhyellä laina -ajalla. Näyttää siltä että Montaignea tulee lukea kuten hän on kertonut sen kirjoittaneensa. Ei yhteen menoon, vaan pieni pala kerrallaan ja asioista toiseen ja takaisin seilaten. ; Kirjaa lukiessa koen samanaikaisesti epämääräistä samastumiskokemusta. Ynnä ihmetystä siihen että Montaignen tuotantoa on asetettu katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen osastolle.

Hänen esseensä keskustelutaidosta on kiinnostava. Se nimittäin kannustaa sopuisuuteen. (Häntä lukiessa minun korvani punoittavat monin paikoin. Ja aivan syystä.) Mutta kuitenkin Montaignen näkemykseen kuului "Hegesiaan oppi, että ihmistä ei tule vihata eikä soimata vaan opettaa, pätee muualla mutta tässä tapauksessa on epäoikeudenmukaista ja epäinhimillistä pelastaa ja nostaa pystyyn ihminen, joka ei osaa ottaa siitä opikseen ja joka siitä vain pahenee." Tämänlainen ajatus voidaan sovittaa vaikka hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Periaatteeseen joka on hyvä renki mutta huono isäntä.

Montaignella tuntuu olevan jonkinnäköinen aavistus ns. Dunning-Kruger -efektistä. Eli siitä että oikeasti kunnolla tyhmä on varma eikä edes tunnista huonouttaan. Hän kirjoittaa "Typeryys ja sekava ajattelu eivät ole parannettavissa." Hän vertaa sitä "Eivät miehet muutu rohkeiksi ja sotaisiksi hyvän puheen ansiosta sen enempää kuin ihmisestä tulee hetkessä muusikko kuuntelemalla kaunista laulua."

Montaigne liittää tietyt tunnusmerkit keskusteluun jota ei kannata pelastaa.
* Erimielisyys hänen kanssaan ei tietenkään ole perustelu. Ei edes se, että Montaigne pitää omaa kantaansa ilmiselvyytenä. Itse asiassa päinvastoin : Jos ihminen näyttää sanovan hyviä mielipiteitä ja edustavan hyvää makua, on syytä katsoa miten hän tekee sen. "Kuulen päivittäin tyhmien ihmisten sanovan asioita jotka eivät ole tyhmiä."
* Tomppelit kun voivat käyttää oikoteitä. "...Kuunneltuaan kokonaisen sivun Vergiliuksen säkeitä he voivat turvallisin mielin huudahtaa "Kuinka kaunista!" Ovelat pelastautuvat sillä tavoin. Mutta lähteä analysoimaan hyvää kirjailijaa kohta kohdalta ja osoittaa täsmällisin ja tarkoin valituin esimerkein, missä kohdin hän ylittää itsensä..."
* Ja samassa hengessä hän korostaa että he mielellään komppaavat jos joku argumentoi heidän puolestaan. "Mutta jos selitätte heille asian ja vahvistatte sen todeksi, he käyttävät oitis tulkintanne omaksi hyödykseen ja ryöstävät sen itselleen. "Se on prikulleen minun ajatukseni; sitä juuri minä tarkoitin, te veitte sanat suustani." Pötypuhetta."
* Myöskään epävarmuus ei ollut haitta. Itse asiassa varmat ihmiset olivat ongelmallisimpia. Ja tässä tilanteessa ei mikään aatelisarvokaan pelasta. "Eräs ylettömän rikas mies esitti mielipiteensä jonkin satunnaisen seikan johdosta kevyessä pöytäkeskustelussa ja aloitti täsmälleen näillä sanoilla "Ihmisen täytyy olla täysi valehtelija ja täysi tollo, jos haluaa väittää muuta kuin että..." ja niin edespäin. Moista filosofista pistopuhetta on kuunneltava tikari kädessä!"

Montaigne moittii tässä laupeudesta. "Te ojennatte hänelle kätenne. Mitä se hyödyttää? He eivät ole siitä teille kiitollisia ja tyhmistyvät vain entisestään. Älkää tukeko heitä, antakaa heidän tulla toimeen omillaan; silloin he käsittelevät aihetta kuin ihmiset, jotka pelkäävät polttavansa näppinsä."

Tämä on jossain määrin vahvuuteni ja heikkouteni (samanaikaisesti). Tuota kautta voinee ymmärtää monet blogini kommentointiin asettamat vaatimukseni. Muun muassa miksi en hyväksy pelkkää linkkisotaa (komppaus) ja toivon asiassa pysymistä koska sitä kautta on vaikeampaa luikerrella opittuihin kliseefraaseihin ja esittää hyväksi mauksi kutsuttuja asioita jotka on otettu talteen ymmärtämättä.

Ja samaa kautta selvinnee minkä asenneilmapiirin kautta olen monesti hyvinkin julma. Jossain määrin tosin on epäselvää että kumpi on ensin. Omalle temperamentille sopiva tyyli josta tehdään keskustelukulttuuri. Vai että ensin on keskustleukulttuuri johon oma persoona sitten sovittautuu. Kysymys on haasteellinen niin minun kuin Montaignenkin kohdalla. Sillä Montaigne itse uskoi luonnollisuuteen, siihen mikä tuntui oikealta ja miten hän teki asioita luontevasti. On hyvinkin mahdollista koristella temperamenttityyppi hyveillä. Ja näin voidaan tehdä olipa temperamentti mitä tahansa. Vihaisuudesta voidaan tuottaa rohkeutta ja jääräpäisyyttä. Empatian puutteesta saadaan epäkohteliaisuuden sijasta rehellisyyttä pelkällä sanakikkailulla.

Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!

"You know who you are? You want to know whose son you are? You don't, I do. Everybody does. You're the son of a thousand fathers! All bastards like you! And your mother? Your mother - You bastard - your mother, it's better not to talk of her. I never hurt anybody!"
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)

Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)

Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.

Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.

Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.

Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".

En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.

Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)

Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.

Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.

Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.

Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.

---

Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.

Myrsky vesilasissa, eli trollaamisen etiikkaa

Olkoot maljamme ylitsevuotavaiset.
Tulkoon mittamme täyteen.
Kaatukoot kuppimme nurin.

Anssi Tiittanen kertoi "Seurakuntalaisen" -blogissaan siitä miten hänen blogipoistonsa johti sensuroimishuhuun. Hän korostaa että sensurointia ei ole tapahtunut. Että aluksi epäilyt huhuista olivat pieniä ja sitten ne saivat suuret mittasuhteet. Ja pian epäily oli muuttunut jo faktaksi siitä että tämä sensuuri paitsi voi olla niin myös ehdottomasti oli tapahtunut.

Tämä on siitä mielenkiintoinen asia, että olin itse ensimmäisten joukossa miettimässä blogipoiston takana olevia asioita. Nyt Tiittanen on palauttanut varsinaisen tekstin. Ja siinä on oleellisesti samat asiat kuin vanhassa ja hieman uusiakin. Hän huomauttaa lopuksi myös Streisand -efektin voimasta. "Tarinan opetus: jos haluat bloggauksellesi huomiota, huolehdi, että joku (esim. sinä itse) sensuroi sen." En voi olla enempää samaa mieltä.

Tiittasen argumentit ovat hieman omituisia.
1: Esimerkiksi se että Seurakuntalainen ei voisi sensuroida siksi että blogit ovat "vapaavyöhyke" toimii vasta jos uskot että tämänlaisilla on mitään merkitystä. Jopa minä olen saanut sensuuripuheita vaikka en edes ole missään "Seurakuntalaisessa". Ne siis oikeastaan ensin olettavat että sensuuria ei tapahdu ja sitten rakentavat tämän pohjalle.
2: Lisäksi voin huomauttaa Montaignen "Esseitä (III)" pohjalta että Tiittasen tapa poistaa teksti sen julkaisun jälkeen ei ole välttämättä eettisesti vahvalla pohjalla. Montaignehan kuvaa esseissään viestinnän luotettavuutta ja vastuunkantoa. Hän itse muutti mielipiteitään jatkuvasti, mutta tämä ei tarkoittanut menneisyyden siivoamista. Päin vastoin, ihmiset voivat luottaa haihattelijaankin avoimuuden kautta. Itse kannatan tätä asennetta hyvin paljon. En ole poistanut blogistani yhtään tekstiä. (Vaikka siellä on seassa muutamia sellaisia joiden kirjoittamista häpeän paljonkin.)

Tältä osin "pieniä epäilyjä jää". Kenties teksti palasi vain koska se huomattiin ja kohu peitettiin omituisella "otan blogin kahdeksi viikoksi alas heti sen jälkeen kun eri ryhmissä netissä on masinoitu puheita joissa massalla pitäisi paheksua juuri tuota tekstiä. Mutta toisaalta tekstin sisältö nykymuodossaan viittaa siihen että sensuuriteoria ei ole totta. Se on uskottava ja todennäköinen tilanne.

Tartun kuitenkin toiseen kulmaan.

Tiittanen nimittäin kirjoittaa "Toisaalta tiesin, että "blogigate" oli lopulta pikkujuttu, myrsky teekupposessa. Ainoastaan asianosaisten silmissä se sai suuret mittasuhteet. Rauhoittelin loppuviikosta vain räväkimpiä blogeja ja viestiketjuja, ettei kyse ollut sensuroinnista." Tässä on nimittäin erikoislaatuinen vähättelyn maku. Itse näen että Tiittasen tekstin poiston taakse tullut suosio kertoo jostain muusta. Jostain joka on luultavasti ilmiselvää vain "meille trollausta harjoittaville". Tosiasiassa netissä tämänlaiset "myrskyt vesilasissa" ovat siitä mielenkiintoisia että tosiasiassa ne saavat suuret mittasuhteet siksi että ne nojaavat johonkin jota ihmiset nimenomaan pitävät suuressa arvossa. Ja suosio syntyy kun hyvin moni jakaa nämä samat arvot. Usein prosessi vaatii sen, että tapaus muuttuu symboliksi jostain laajemmasta ja suuremmasta. Tiittasen blogin ympärille nousi pelot uskonnollisesta vallankäytöstä ja etenkin sensuurista. (Rehellisesti sanoen pelot ovat täysin asiallisia ja tarpeenmukaisia. Suomi on käytännön tasolla omituisen uskonnonvapauden maa.)

Trollaamisen kannalta on hyvä huomata että jos puhutaan taitavista trolleista, he eivät vain ärsytä. Itse tavoittelen yleensä korkeaa kohinaviestien määrää omaa tuotostani kohden joten kyseessä on jossain määrin "huomiohuoraamisen antiteesi". Tässä pitää osata tilanteen hallinta. Pitää virittää jokin joka aktivoi muut. Tämä ajatustapa muistuttaa miksi trolli -termi ei alunperin tule peikosta vaan troolaamisesta. Voidaan sanoa jopa niin että trollaaja rakentaa troolin johon ihmiset uivat kuin ne kalat joita on kuulemma paljon meressä silloin kin sinulla ei ole tyttöystävää. "Trooli" viritetäänkin juuri tämänlaisten Tiittasen blogin demonstroiman ydinkysymysten tielle. Niitä ei voi vähätellä. Tai jos niin tekee niin vähättelee ihmisten arvomaailmaa lähtökohtaisesti. (Mikä on itse asiassa tarkemmin miettien ihan relevantti vaihtoehto.)

Oliko oikein että Tiittasella pelattiin näin?

Jossain määrin voidaan sanoa että Tiittasen blogauksen ympärille rakennettiin joko tahallinen tai tahaton trooli. Poen lain vallitessa on valitettavan usein niin että ei voida varmasti sanoa onko provokaattori pelle, sarkastinen, parodioiva vai asiaansa vakaasti ajava henkilö. Tämä on Tiittasen kannalta ikävää. Hän on varmasti syystäkin pahastunut. Trollaaminen itse asiassa nähdäänkin yleensä pahana. Tässä pääargumentit näyttävät nojaavan tiettyihin teemoihin:
1: Trollien psykologia on yleensä "patologinen". Tämä on itse asiassa vähintään osittain totta; Trolleilla on todellakin muita useammin narsistisia, psykopaattisia tai sadistisia puolia. Itse voin sanoa että useimmiten minut ajaa trollaamiseen (a) tylsistyminen, usein kliseinen keskustelu, pettymys ja turhautuminen johtavat siihen että usko menee ja sitten lyödään läskiksi (b) jonkinasteinen masokismi, ihmisten tyhmyys on hieman kuin auto-onnettomuus, kauheaa on mutta silti on pakko katsoa (c) itseinhoni levittäminen koko ihmiskunnan ominaisuudeksi ja tätä kautta itseni tasa-arvoistuminen ja "koira koiran tuntee" -yhteydentuntu (d) se, että minulle itselleni tulee hyvä mieli trollaamisesta, eikä takana ole sen syvempää filosofiaa (e) joskus on mukavaa olla sadistinen ja kostaa-rangaista jollekulle joka on paskapää. Tässä on kuitenkin nähtävä että kenties tämän taustan lisäksi on syytä katsoa laajemmin. Ei koeta perusteltuna myrkyttää kaivoa henkilön ominaisuuden perusteella. On kenties katsottava vaikkapa sitä että mihin tämä tausta johtaa. Onko se vain ressentimenttiä, kaunan ja katkeruuden ilmaisua vai onnistuuko tämä jotenkin sublimoimaan itsensä hyvään. Nähdäkseni molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. (Esimerkiksi negatiivinen uskontokokemus voi johtaa kostonhimoon joka sitten ilmenee joko mustamaalauskampanjana jossa halveksitaan kaikkia uskovaisia tai sitten jonain jossa asioista tiedotetaan tarkasti ja  vaivaa nähden koska on koettu että asia on tärkeä. Kauna on sama, ilmenemisen etiikka kaikkea muuta.)
2: Trollit ovat jotenkin "itsekkäitä" tai "epävarmoja". Itse näen että "itsekkyys" ja "epävarmuus" liittyvät enemmän nykyiseen kyökkipsykologiaan ja siihen liittyviin muotiajatuksiin. En pidä siitä että "itsetuntoa" pidetään jotenkin terveen ihmisen merkkinä. Luultavasti monilla trolleilla on pikemminkin ylipaisunut itsetunto. Itsekkyys pitää siis vähintään uudelleenmääritellä vahvasti. Samoin "epävarmuus" on jotain jota on liikaa ilmoilla. Ilmapiirissä oma dogmaattisuus nostetaan hyveeksi. Itse pidän epävarmuutta ja varovaisuutta usein jopa hyveenä. (Toki tätäkin liitetään siihen kyökkipsykologiakulmaan ja sitten ajatellaan että "on eri asia". Ei ole!) Sen sijaan on kyllä huomattava että trollaamisessa on usein kysymys toisen välineellistämisestä. Esimerkiksi kun itse rakennan troolia - ja etenkin katsoessani kuhinaa jälkikäteen - olen huvittunut. Usein tilanteeseen on myös ajanut tylsistyminen. Joka tarkoittaa että ihmiset ovat minulle vain viihdettä. Jos he eivät stimuloi minua älyllisesti niin troolissa he joko vaikenevat tai provosoituvat, jolloin tylsyys katoaa ja jäljelle jää vain viihdettä. Immanuel Kant voisi katsoa tämänlaista toimintaa hyvinkin pahalla.

Trollaaminen onkin siitä mielenkiintoinen asia, että siinä on riskejä joista miltei kaikki ovat yksimielisiä. Ja hyötyjä joita huomaa vain harva. Netissä on kuitenkin jopa "eettisen trollauksen" aiheesta kirjoittelua. Esimerkiksi linkkaamani trollietiketti ohjeistaa että
* Trollaaminen ei saisi olla vain nettikiusaamisen yksi muoto. Ja pitää varoa että trollaaminen ei sellaiseksi myös muutu. "Yes, trolling can have its sinister side, because its such a broad term. Downright cruel and mean attacks which amount to bullying and abuse rather than trolling do occur. But this is not justification for banning all trolling. " Trollailu nähdään yhdenlaisena reaktiona. Ja sen suhde asiasisältöön nähdään samankaltaisena asiana kuin sarjakuvat ja satiiriset kirjoitukset uutislehdissä. Kyseessä olisi siis yhdenlainen sananvapauden ilmeneminen. Ja jos trollaaminen ei ole asiapitoista niin se voi edes hakea hupia. "Calling all trolls cyber bullies is wrong. Trolls can be provocative, annoying and embarrassing for individuals, groups, companies and institutions, just as cartoonist are, but they don't ban cartoonists, well rarely anyway."
* Toisaalta trollaamisella on asiasisältöä. Sävynä on usein juuri se, että isketään tunnetasolla johonkin joka paljastaa miten huonosti ihmiset ovat ymmärtäneet käsitellyn asian. "Often the response triggered by show an underlining guilty conscience or poor grasp of the issues and their consequences by the one trolled." Hyvä trolli onkin älyllistä toimintaa. (Ja voidaan nähdä jopa sokraattisen metodin jatkeena. Itse asiassa jos katsotaan Sokratesta, hänestä annettu kuva kertoo että hän oli trolli. Samoin kuin viinitynnyrissä asunut Diogenes.) "Trolling is an art. It requires finesse, knowledge and often research to make the best responses. The best trolls are extremely witty and clever. Part of it is provoking people into making an unconsidered response which exposes the victim's weak argument, bias, or narrow focus." Tämä johtaa käytännössä juuri siihen mainitsemaani trollausstrategiaan jossa ei olla huomiohuoria tai pelkkiä ilkeilijöitä. "Ethical Trolls never call a spade a spade – they merely sow a seed, or start a little brain rot to undermine the foundations of what is being said."

Itse asiassa voidaan jopa sanoa että trollaaminen on keinoja jatkaa siitä missä rehellinen kysyminen loppuu. Epistemologisesti on omituista vain luottaa jonkun anekdoottiin tai kanannottoon. Ihmiset voivat valehdella. Ja joskus he kertovat sellaisia asioita joilla he pettävät itseään. Kognitiotieteessä tämänkaltaisien ristiriitojen olemassaolo on yleistä ja niiden käsittely ja huomioiminen on välttämätöntä. Tässä hengessä voidaan huomata vaikka se miten "trolling" on sanana periaatteessa merkittävässä uutisessa viime ajoilta. Kun oltiin kokeiltu mitä salaliittoteoriapiirit uskovat, oltiin huomattu että oikeastaan mikä tahansa väärä tieto saatiin syötettyä läpi kepeästi. Salaliittoteoreetikot itse ajattelevat olevansa laatikon ulkopuolella ajattelevia kriittisiä ja skeptisiä hahmoja. Tämä näyttää että he ovat pikemminkin halukkaita uskomaan mitä tahansa joka tukee heidän maailmankuvaansa. He pelkäävät tiettyjä asioita ja näitä moittiva saa asiansa kevyesti läpi ja levitykseen. (Itse asiassa tavallaan Tiittasen sensuurihuhun leviäminen demonstroi täsmälleen samaa "hieman eri piireissä". Mikä opettaa nöyryyttä esimerkiksi "eräälle hänelle itselleen".) Akateemisissa maailmoissa vastaavaa strategiaa pidetään käytettävänä. Sokalin artikkelinsolutusta pidetään melko yleisesti jotain jotain oleellista kertovana vertaisarvioinnin testaamismenettelynä.

Mutta oliko se oikein?

Nähdäkseni Tiittasen sensuurihuhu on hyödyllinen. Se kertoi tiettyjen piirien peloista ja ennakkoluuloista. Itse teksti oli kiinnostava koska se provosoi ihmisiä esimerkiksi "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmässä. Se siis provosoi ihmisiä jo sinällään. Mutta vasta tekstin olemassaolo ja poistaminen sen jälkeen kun se oli synnyttänyt tämän em. keskustelun. Se oli trooli. (Trooli koostui siis deleetiosta eikä tekstistä. Joka on mielestäni nerokas kulma trollaamiseen, vaikka en tietenkään pidä Tiittasta intentionaalisena trollaajana.) Streisand -efekti toimi troolin "yleisenä moottorina" ja voimanlähteenä on uskontokriittinen ilmapiiri. Ei ole väliä onko tämä epäilyn ilmapiiri kaiken kaikkiaan relevantti vai ei. Selvää oli joka tapauksessa se, että tässä tapauksessa moni teki ylitulkinnan. Troolautuneet ihmiset tekivät lopun ihan itse. Tämä paljasti paljon. Ja siksi tämä oli tärkeä sokraattinen prosessi jonka lopputuloksena kätilöitiin jonkinlaista viisautta. Niille jotka jaksavat kätilöinnin tehdä.

Tiittanen redusoitui symboliksi ja välineeksi jonka tekemisillä ja mielipiteillä ei tavallaan ollut väliä. Häntä on varmasti hämmästyttänyt se, miten mikä tahansa hänen tekemänsä olisi tulkittu sensuurikulman kautta. Ja tässä prosessissa hänen omia sanojaan asiasta ei välttämättä uskottaisi. (Koska painostettuna ihminen voi sanoa että ei ole painostettu. Mikä on itse asiassa totta.) Samalla häntä on kuitenkin myötätuntoisesti kannustettu sananvapauden taistelijana tai sananvapaudenlatistajien sensuurin uhrina. Tämä jännite kertoo että Tiittasella oli arvoa vain tämän tarinan levittäjänä. Välineellistämistä tällä tasolla voidaan pitää hyvinkin pahana asiana.

Miksi postmoderni taide ärsyttää monia?

Postmoderni taide nostattaa usein tunteita. Siihen reagoidaan. Kuitenkin samanaikaisesti sitä pidetään jotenkin eitaiteena jossa on merkityksettömiä tahroja. Se, miten turha voi herättää paljon tunteita onkin jossain määrin ällistyttävää. Mutta kenties tämä katoaa kun asiaa katsoo "epäfilosofisesti" ja näkee asiat tavallisen ihmisen perspektiivistä. Taiteilijat ja taidefilosofit voivat jopa ylpeillä vieraantuneensa. He ovat eksentrikoita ja kokijoita jotka nousevat banaalin massan yläpuolelle. Mutta jos me todellakin katsomme että taiteen tehtävä ei ole toimia egotrippinä tälle ryhmälle voidaan asiaa lähestyä banaalistakin tasosta.

Luultavasti syynä on se, että kun normaali -ihminen katsoo taidetta, hän kiinnittää huomiota seuraaviin piirteisiin:
1: Se, miten paljon harjoittelua vaatii se, että kykenee vaikkapa käyttämään pensseliä niin että teoksen saa ylipäätään tehtyä.
2: Se, miten paljon aikaa ja vaivaa teoksen valmistaminen vie.
3: Kuinka esteettisesti miellyttävää se on.
4: Onko teoksessa jokin idea tai sanoma. Sellainen joka joko rapsuttaa katsojan maailmankuvaa tai kenties joskus harvoin haastaa tämän jotenkin. (Ihmiset pitävät siitä että heitä miellytetään tai yritetään miellyttää.)

Tämä johtaa tietenkin varsin konventionaaliseen makuun. Usein estetiikka kiedotaan konventioihin jolloin saadaan kitchiä. Mutta tässäkin tapauksessa on huomattava että tosiasiassa kitchiä ei kenties arvosteta juuri siksi että se ei itse asiassa täytä kaikkia tai edes useimpia ylläolevista ehdoista.

Ja kun ihminen menee katsomaan modernia taidetta, eteen tulee usein teoksia joissa näitä elementtejä ei ole.
1: Maalari maalaa suuria yksinkertaisia kuvioita tai tahroja. Sillä teoksessa ei ole kysymys tekniikasta vaan ilmaisusta.
2: Teokset ovat vaivattomasti tehtyjä tai ne näyttävät sellaisilta. Moni teos näyttää suorastaan siltä että on kasattu kasa roskaa, väännetty tahroja tai laitettu jokin kone valuttamaan ja roiskuttamaan maalia.
3: Teokset ovat usein esteettisesti neutraaleja tai sitten ne ovat jopa rumia.
4: Ne ovat myös kryptisiä siinä mielessä että ne eivät edes yritä kertoa jotain tiettyä sanomaa tai asiaa. Kenties sanoma pitää katsojan ikään kuin itse keksiä jolloin merkityksenteko sysätään taiteilijalta katsojalle.

Itseäni on ärsyttänyt se, että monesti isoin vaiva on nähty mainonnan ylisanoihin. Olen nähnyt parikin sellaista näyttelyä joissa mainonta oli korkeatasoisempaa käsiterunoutta kuin itse näyttely. Näyttely ei ole antanut mitään paitsi ällistystä siitä että tätäkö varten on otettu kulkuväline ja kulutettu aikaa. Aikaa jona voi tehdä jotain rakentavampaa.

Mainonta asettaa kuitenkin lähinnä standardin, riman joka luvataan ylittää. Joten tämä tuntuu petokselta. Voi olla että maalari on hieman kuin kirjailija. Derridakin esitti että taiteilija on kuollut. Mutta jos sitä joutuu tämänlaisen kohtaajaksi, voi henkenä olla tuohtunut you wish. Ja tätä petetyksi tulemisen tunnetta ei pelasteta sillä että kerrotaan että katsoja on vain niin banaali ja typerä että ei mitenkään kykene kohoamaan taitelijan sfääreihin. Tämänlaatuinen tarina irtoaa toki "Keisarin uusista vaatteistakin". Petetyn olo ei poistu sillä että saa mollaamista. Vaikka kritiikki olisi osuvaakin, tästä seuraa kiukkuisuutta, turhautumista ja muuta vastaavaa.

Minulla on näihin asioihin melko Montaignelainen katsantotapa. Hänhän korosti filosofiaan ja lukemista niin, että jos hän lukee joskus filosofia jota hän ei ymmärrä, hän ei väkisin lue sitä vaan jättää lukemisen kesken. Koska joko filosofi on itselle liian vaikea. Tai sitten filosofi on liian vaikeaselkoinen. Montaignella ei ollut vaikeutta tiedostaa niin omaa kuin muiden ihmisten rajallisuutta. Hän oli epäonnistumisen ja saastan elämään kuulumisen visionääri joka ei arastellut arjen yököttävien ilmiöiden tarkastelua. Montaignen kanta oli hyvin pragmaattinen. Ei ole mitään tarvetta taistella siitä onko ei-ymmärretty filosofi nero vai humpuukimaakari. Ei ole tarvetta miettiä onko lukija liian tyhmä vai onko hän niin viisas että tiedostaa luetun onttouden. Koska jos katsotaan sitä onko syytä lukea tuota filosofia on joka tapauksessa sama. Jos filosofi on liian fiksu, kannattaa lukea jotain yksinkertaisempaa tai jotain muuta, sellaista jota ymmärtää. Ehkä joskus myöhemmin palata asiaan kun taidot ovat karttuneet. Ja jos filosofi on ympäripyöreä haahuilija, ei tätä siltikään kannata lukea.

Väitän että postmodernin taiteen galleristit vihaavat kaltaisiani ihmisiä. He kenties toivovat että asiakas on kuollut, eikä taiteilija. (Taiteilijan kuolema näkyy tiettävästi hintalapussa. Vaikka luulisi että hinta halpenisi kun galleristi ei edes myy omaa teostaan, eikä toisaalta joudu jakamaan myyntituloja kenenkään kanssa.)

---

Arki-ihmisen vaivannäön ja taidon ja sisällön vaatimus minulla on muuten blogini kommenteissakin. Ja tunnen itseni petetyksi jos tätä alitetaan. Että kommenteissa ei ole ideaa, vaivannäköä eikä se osoita oikein harrastuneisuuttakaan. Samoin minua tosin inhottaa se, jos minua ei oikein ymmärretä. Kenties olen liian supernerokas ja muuten vaan niin maan etevä ajattelija heidän ymmärrettäväkseen. Tai sitten he ovat niin neroja että en ymmärrä miten heidän kommenttinsa onkin äärimmäisen relevantti kaikkeen sanomaani. Molemmissa tapauksissa on varmasti järkevintä että he poistuvat paikalta. Koska tämä on minun asuinpaikkani, minä en voi poistua. Samoin kuin tyytymätön asiakas poistuu galleriasta ja galleristi jää katsomaan tyhjää palkkakuittia.

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

Ikuisen elämän tylsyydestä

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa narcimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynhet olemma."
(Markus Kajo, "Ihmisen käsikirja")

Jos minua katsotaan humanistin vinkkelistä olen jossain määrin Michel Montaignen ja Heideggerin lomassa.
1: Edellinen korosti sitä että kultturelleina pidetyt ilmiöt ovat usein pömpöösejä. Ja itse asiassa vajaita. Niiden ytimessä on eräänlainen sensurismi ; Ihmiselämästä leikataan paljon pois. Etenkin kusi ja paska. Montaignen maailmassa elämää pitää rikastuttaa ymmärtämällä kaikenlaista. Minkään inhimillisen ei tulisi olla vierasta.
2: Jälkimmäinen kertoi paljon siitä miten rajallisuuden tiedostaminen on tärkeää. Elämässä niukkuus tekee arvokkaaksi. Ja kuolevaisuuden tiedostaminen luo tärkeän perspektiivin jota ilman elämä ei ole yhtä merkityksellistä.
+: Minä tosin puhun molempia enemmän epäonnistumisesta ja rajallisuudesta. Kakka on hauskaa ja liittyy termodynamiikan ja aineen ja energian säilymislakien määräämään rajallisuuteen. Ja joskus epäonnistumiseenkin. En suhtaudu paskaani sillä tekijän ylpeydellä jolla voisi. (Poikkeus : Jos se on blogissa.)

cornu copulation - elämä on ikuista tulemista

Länsimainen kulttuuri on itse asiassa yllättävän paljon nimenomaan runsaudensarven perässä. Tästä saa jonkinlaisen aavistuksen katsomalla "Nietzsche lyhyesti" -blogin tapaa käsittellä niukkuutta. "Humanistit ovat kautta aikain yrittäneet voittaa ja peittää niukkuutta. Suurin humanisti, Jeesus, ravitsi 5000 miestä murtamalla kaikille riittävät eväät kahdesta kalasta ja viidestä leivästä. Immanuel Kantin (On Education 2003, 65) mukaan ”lapsi voi kehittää oman yksilöllisyytensä ainoastaan osana yhteisöä (…) voimme ottaa nämä sanat motoksemme. Meidän ei tule olla ongelmallisia toisillemme: maailma on tarpeeksi suuri meille kaikille.” Kantin toteamuksesta nousee mieleen lapsena laulettu virsi: "Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on. Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton". Humanismiin liittyykin liian usein suoranaista silmien ummistamista maailman niukkuudelta. Utopioihin nojaava humanismi yrittää karistaa ja kieltää niukkuuden." Tämä on ainakin minulle hyvä muistutus. Sillä yhdistän niukkuuden kieltämisen "korkoa korolle" -kasvuun ja kerskakulutukseen. Samassa yhteydessä teksti tosin tuo esiin sen että Nietzsche käsittelee niukkuutta hyvinkin paljon ; "niukkuus on Nietzschelle kaiken elämän perustassa. Nietzschen maailmassa ihmiset eivät asusta Jumalan kämmenellä vaan tyhjän taivaan alla niukkoine resursseineen ja risteävine haluineen ja tarpeineen. Koska kaikki on niukkaa ja niukkuus synnyttää valtaa, kaikki on tahtoa valtaan. Niukkuuden filosofina Nietzsche julistautuukin useaan otteeseen antihumanistiksi, traagiseksi filosofiksi ja asettaa päävastustajakseen Jeesuksen, jolla on jalat tukevasti taivaassa."

En kuitenkaan voi olla miettimättä sitä että Nietzschellä oli myös ikuisen paluun idea. "Nietzsche lyhyesti" -blogisti on tietenkin käsitellyt tätäkin. Aika on haaste Nietzschelle "Olemisen staattisuus rikkoontuu tulemiseksi, kun silmänräpäys vaihtuu seuraavaksi." Ja sitten tämä pulma pitää poistaa päiväjärjestyksestä ; "ongelma ratkeaa, kun aika poistetaan yhtälöstä. Kun ei ole enää aikaa, jäljelle jää vain oleminen. Nietzsche poistaa ajan yhtälöstä, tukeutumalla ajatukseen ikuisesta paluusta. Jokainen hetki on ikuisuus, sillä elämä kiertää kehää ja kaikki asiat toistuvat samanlaisena ikuisesti. Tämä tekee jokaisesta silmänräpäyksestä olevaa. Ja jos jokainen hetki on olevaa, ei mikään ole tulevaa." Eräässä mielessä Nietzshekin ei tavoittele ääretöntä aikaa vaan ajattomuutta tai ajan ulkopuolelle menemistä. Itselleni aika on kuitenkin niukkuuselementti. Olen siis kaiken kaikkiaan hieman kuin Nietzsche, joskin pessimistisempi ja kyynisempi. Ja tässä mielessä humanistisempi. Tämä on itsereflektiivisenä huomiona omituinen, ja se kertonee siitä että jollain tavalla ollaan menty pohjasta läpi niin paljon että se on vähän kuin olisi mennyt ympäri. Minulle elämä on, kokemuksellisesti ja melko lailla väkisin, yhtä tulemista. Siis silloin kun se ei ole hirvittävän tylsää.

Elämä ilman loppua.

Koen vierautta ääretöntä ja rajatonta elämää kohtaan. Tätä kautta niin ikuinen paluu kuin ikuinen elämäkin tuntuvat vieraannuttavilta. Rajallinen elämä on minulle lähinnä mielikuvitusjatkumo. Kun ihminen ei halua kuolla, hän ei halua kuolla tänään eikä huomenna. Ja ajattelee että jos X toimii kun X=1 ja X toimii kun X=N+1 niin idea kantaa X=∞ asti.

Itselleni mahdollisuudella itsemurhaan on kuitenkin äärimmäisen suuri merkitys ; Se kertoo että elämää ei voi tiivistää ehdottomaan statementiin. Ei mihinkään sen tyyliseen kuin "Elämä on lahja". Se että emme ole tehneet itsemurhaa on statement siitä että elämä on elämisen arvoista. Ja tämä statement on statement toistaiseksi. Näin ollen päättelyketjun kohta X=N+1 ei ole toimiva eikä mitään äärettömään kurottamista olisi siinäkään tapauksessa että ihminen ei biologisista ja fysikaalisista syistä voisi kuolla mitenkään. Päin vastoin ; Jos elämä ei ole ehdottoman arvokasta, ääretön elämä tarkoittaa käytännössä sitä että ihminen jossain vaiheessa tekee itsemurhan.

"Philosophical Disquisitions" -blogi kertoi tuoreesti juuri siitä miten ikuinen elämä olisi jotain joka ei välttämättä olisi toivottavaa. Siinä pidennettyä elämää lähestytään Bernard Williamsin ajatuskokeen kautta. Tässä käsitellään ikuisen elämän eliksiiriä erikoisella tavalla ; Eliksiiri pidentää elämää 300 vuotta. Ja sen jälkeen saa päättää nauttiiko seuraavan annoksen joka pidentää elämää jälleen 300 vuotta. Ja tätä voi jatkaa ikuisesti. Williamsin kohdalla esitetään että elämään tylsistyy ja siksi eliksiiriä ei välttämättä halua nauttia kovin montaa kertaa.

Kristitty ei tietenkään voi hyväksyä tätä ajatusta. Mutta tosiasiassa Williams ei argumentoi siitä että ikuinen elämä olisi aina ja väistämättä epämielekästä. Sen sijaan hän mietti mitä ehtoja paratiisille voi antaa. Moni esittää että rajallinen ja epätäydellinen ihminen ei voisi vaatia Jumalalta ehtoja. Itse olen sitä mieltä että mikäli täydellinen, ääretön, kaikkivoipa ja kaikkivaltias Jumala on olemassa, niin nimenomaan rajallinen ihminen voi valittaa. Jos ihminen rajallisuudessaan vaatii vääriä ehtoja, niin hän voi esittää niitä vain koska hän on epätäydellinen. Ja oman rajallisuuden tunnustaminen on tässä jopa hyvä asia. Ja sen mukaan toimiminen. Williams on kenties ajatellut jotain tämänlaista sillä hän asettaa ehtoja joilla ikuinen elämä voisi olla mielekäs. Ja niiden puute tekisi ikuisesta elämästä eimielekkään. Lainaamani blogi tiivistää nämä ehdot erinomaisesti.

"Williams’s Conditions: An immortal human life must:
(a) preserve a sense of self over time, i.e. it must be the same self that is living the life in question;
(b) be such that the state of being in which the self will be, should it survive, allows the self to satisfy those aims it has in wanting to survive."

Moni kristitty ei hyväksy tämänlaisia ehtoja rukousten kohdalla. Mutta itse asiassa naturalismin kritiikkiin on usein livahtanut ajatuksia joissa asetetaan ehtoja mielekkäälle elämälle. Aiemmassa blogauksessani mietin rajallisuutta ja käytin tässä William Lane Craigin argumenttia jossa hän esittää tietyn äärettömän elämän merkityksettömänä. Joten kenties ehtojen asettelu ei olekaan niin antikristillistä.

Toisaalta niukkuuden kohdalla jännittävää on että universumin koolla on väliä, maantieteellinen niukkuus on monelle tärkeää. Jos universumi on nimenomaan pieni ja ihmisen ja maapallon paikka universumissa keskeinen, se jotenkin lisää elämän merkittävyyttä. Vaikka luulisi että maantieteellinen runsaus tekisi elämästä hauskempaa. Tässä mielessä kykenen ymmärtämään monia paremmin Williamsin ajatuskokeen tylsistymisen hengen. Toisaalta minä tylsistyn todella helposti. Olen useamman vuoden kieltäytynyt petaamasta sänkyäni - vaihdan kyllä vuodenvaatteet mutta en taittele - ja tämä petaamattomuus tuntuu monesti todella hyvältä. Sitä on ilmeisesti saatu riittävästi yhden elämän tarpeisiin. Ja tätä kautta olen sitä mieltä että b -premissi on hyvin vakavasti otettava.

Itse kuitenkin näen Williamsin ajattelussa yllättävän puutteen

 En nimittäin hyväksy ollenkaan kohtaa a. Itse asiassa jos a -kohta ei päde, olisi ikuinen elämä mahdollisesti hyvinkin merkityksellinen. ; Tämä on mitä ilmeisemmin tiedostettu Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisessa etsivätoimistossa". Tässä teoksessa nimittäin esitetään kaksi äärimmäisen pitkäikäistä olentoa.
1: Professori Urban "Reg" Chronotis on aikamatkustaja joka on elänyt niin kauan että on unohtanut suurimman osan kaikesta. Hän käyttää aikakonetta mutta hän ei muista miten on opetellut tai oppinut sen käytön. "Ilmeisesti lapsena" hän ilmaisee. Chronotis esittää myös lausunnon siitä miten hän ei eroa tavallisesta ihmisestä siinä miten paljon hän muistaa vaan siinä miten paljon hän on unohtanut. Ainoana uhkana hän näkee sen että hajut ja korvakorut jäävät hänen muistiinsa lähtemättömästi joten kenties hän lopulta ajautuu tilanteeseen jossa hän ei käsitä miksi hän muistaa hajuja ja korvakoruja. Ja miten hän sen sitten tulkitsee. Hän on hahmona huumorintajuinen, elämänhaluinen ja muita ilahduttava.
2: Nimettömäksi jäävä kummituksenomainen hahmo joka on haaksirikkoutunut maan päälle ja näin aikaansaanut elämän. Hän muistaa kaiken, joskin hänet on pakotettu elämään ikuisuudessa jossa jokainen miljoona vuotta on kuin sekunti. Ja jokainen sekunti on tuskallisempi kuin edellinen. Hän näkee ympärillään limaliskoja ja hän on kokenut vuosimiljoonien mudassakahlaamisen ankeana. Hän on alun perin saapunut maapallolle siksi että hän on ollut idealisti. Hän on halunnut luoda utopian ilman sotaa. Maailman jossa on korkeakulttuuria, taiteita ja tieteitä. Koska hän muistaa miten hienoa musiikki voi parhaimmillaan olla, kaikki esitetty klassinen taidekin on jotain jossa on korkeintaan kömpelöitä aavistuksia siitä mitä musiikki voisi olla. Ja tätä kautta näistäkään ei ole lohtua. Ikuisuus ja muisti yhdessä kauneudentajun kanssa on kyynistänyt hänet ja kummituksen tahtona onkin peruuttaa koko banaali epäonnistuminen nimeltä elämä. Elämä jonka huipentumana on aivan liian usein humalainen joukko jotka humalaisia asioita juomisesta.

Itse näkisin että ikuisuus muuttuu kestettäväksi jos kaikkea ei muista. Toivonkin että mikäli erehdyn ja Jumala jotenkin ehdottoman varmasti on olemassa, niin että hän säilyttää tuonpuoleisessa kenties näkyvimmän piirteeni. Huonon työmuistin. Toivon että hän täydentää sitä poistamalla toisen näkyvimmän piirteelläni, eli säilömuistiin kasautuvista kaunoistani. Jos minulla on äärettömiin venytetty minuus, olisi miellyttävää jos identiteetti olisi rajallinen, siten että muisti kattaa jonkinlaisen jatkuvuuden tunteen. Mutta ei sen enempää.

Olkoon paratiisini täynnä niukkuutta. Jos aika ja tila ovat äärettömiä, olkoon edes muisti niin lyhyt että luulen eteneväni siksi että muistini on lyhyempi kuin kehä jota kierrän.