Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Geneettinen imperatiivi ; Eli miten ateistinen evoluutioajattelu voi taata pysyvämmän moraalin kuin teismi.

Jostain syystä viime aikoina on yleistynyt argumentti joka korostaa sitä että "naturalistit" eivät voi olla "oikealla tavalla moraalisia". Tämä teema on toki ikivanha, mutta sen parissa on noussut esiin seuraavan tyylinen argumentti:
P1: Evoluutio on muutosta.
P2: Objektiivinen moraali on by definition ikuista ja pysyvää.
J: Evoluutio ei voi tarjota objektiivista moraalia.

Argumentin tausta on tietenkin helpohkoa ymmärtää. Evoluutikot ovat olleet empiriisiä etiikan alalla. Sukulaisvalinnan, itsekkään geenin ja peliteorian kombinaatio on tuottanut todisteita siitä että evoluutio voi tuottaa altruistista käytöstä. Aihetta ovat popularisoineet jo kauan esimerkiksi Matt Ridley "Jalouden alkuperä" -teoksessaan. Lisäksi uusateisteista Sam Harris on "moraalisessa maisemassa" korostanut ihmislähtöistä etiikkaa. Nämä ponnistavat evoluutioteorian pohjalta joten on selvää että tämä nousee kritiikin kohteeksi. Tälle ei ole aikaisemmin ollut tarvetta. Osittain jo sen vuoksi että biologit olivat toisen maailmansodan jälkeen kiinnostuneita aggression selittämisestä. Ja evoluutiota käytettiin tässä aiheessa. Frans de Waalin "Hyväluonteinen" oli tässä kuitenkin tärkeä suunnanmuuttaja.

Uskontokeskustelua tässä kohden leimaa ylipäätään vahva vastaankirjoittamisen periaate, joten tämä argumenttien reaktiivisuus ei ole sinällään mitenkään yllättävää. Enkä pidä tätä edes huonona. Kuulun David Humen ystäviin tässä kohden siinä mielessä, että hänkin suosi käytösmallia jossa vastapuolen argumentteja ei voiteta kehittämällä toisenlaisia argumentteja, vaan ottamalla vastapuolen argumentit ja johtamalla niistä jotain kannattajilleen epämiellyttävää. Ja onhan tuossa argumentissa jotain vetoavaa. Mutta kenties tätä argumenttia olisi kuitenkin syytä tarkastella hitusen paremmin. Siinä nimittäin tulee erikoisia onglemia jos sen periaatteita sovelletaan teismiin. (Humepeliä voi pelata vastaankin tältä osin.)

Jumala ja ikuinen muuttumaton luomakunta?

Tässä kohden tärkein kysymys on kenties se, että onko teismi tosiasiassa ikuisuuden tae. Karkeasti voidaan sanoa että Jumala on konsepti jota on järkevää olettaa ikuiseksi tai pitää sellaisena. (Varmasti tästäkin on poikkeuksia.) Jumala on liikkumaton liikuttaja, ei ajallinen ei rajallinen ja niin edes päin. Maailma taas nähdään joksikin joka on ajallinen ja jossa tapahtuu muutosta. Tässä mielessä Jumala on voinut luoda moraalin, ja tällöin ei ole mitään takeita että moraali olisi yhtään pysyvämpi ja ikuisempi kuin ihminen. Kenties moraalikin olisi ajallista. Tämä on mahdollinen vaihtoehto, jota teistit yleensä eivät kartoita kovin pitkälle.

Eivät, vaikka tämä on itse asiassa relevantti kysymys erityisesti kristityille. Kristityillä on tunnetusti erikoinen suhtautuminen Uuden ja Vanhan Testamentin eroille. Jos VT:n puolelta kaivaa esille käskyjä joissa pitää kivittää ihmisiä tai tappaa noitia, korostetaan että nämä ovat vanhaa lakia joka ei päde Jeesuksen jälkeen. Lisäksi kerrotaan että pitäisi ymmärtää ottaa sen ajan kulttuuritilanne huomioon. Esimerkiksi kuolemantuomioiden yleisyyden kohdalla on korostettu että paimentolaisheimolla ei ole mahdollisuutta luoda toimivia vankiloita.

Tämä on vakava askel kohti situationalistista moraalia. Moraalia myydäänkin usein objektiivisena ja eikulttuurirelativistisena. Jonain joka on samaa eilen, tänään ja huomenna. Mutta samalla siinä annetaan äärimmäisen kulttuurirelativistiselta maistuvia tiloja joilla reagoidaan siihen miten pitää suhtautua "Toisen kuninkaiden kirjan" tarinaan jossa Elisa tekee ihmeen Betelissä pikkupojille jotka haukkuivat häntä kaljupääksi. Situationismia korostaa myös William Lane Craigin tunnettu Jumalan komennuskeskeinen teoria jossa hän hyväksyy "Raamatussa" mainitun kansanmurhan, koska kansanmurha on asiallinen teko jos Jumala käskee sen tehtäväksi.

Tässä yleinen vastaisku on näppärä ja ovela. Teisti voi aina sanoa että tosiasiassa Jumalan tahto on objektiivinen, ikuinen ja muuttumaton. Että mainitut erot ovat pinnallisia. Että moraali on sama ja vain ihmisten käsitykset ja se miten tätä täytyy tavoitella muuttuvat. Ja tämä onkin mahdollista. Se ei toki todista että moraali olisi jotenkin väistämättä pystyvää. Mutta se on ainakin yksi mahdollinen tulkintatapa.

Kuitenkin evoluutioteoriassa pystytään itse asiassa oleellisesti samaan.

Evoluutioteoriaa kannattava metaeetikko voi sanoa että tosiasiassa ne muutokset joista teistit ateisteja moittivat ovat irrelevantteja. Että ne koskevat vain moraalin pinnallisinta tapaa. Että ei pidä antaa intuition huijata.

Tätä varten voitaisiin rakentaa moraalinen prinsiippi jota voitaisiin kutsua geneettiseksi imperatiiviksi. Geneettinen imperatiivi koskee kelpoisuutta. Jokainen laji evoluution mukaan ajautuu kohti parempaa kelpoisuutta. Joten geneettinen imperatiivi koskee perimmiltään sitä että eliö seuraa sellaista maksiimia jossa hän maksimoi oman kelpoisuutensa joko suoralla tai epäsuoralla kopioitumisella. Tästä seuraa muutama asia:
1: Tämä periaate on pysyvä. Niin kauan kuin evoluutiota tapahtuu, niin kauan kuin on genetiikkapohjaisia eliöitä ja niin kauan kuin "elämää syntyy vain elämästä" se on pätevä maksiimi. Tämä on siis periaate joka ei nimenomaan muutu evoluution varrella.
2: Se mitä koemme altruistiseksi on jotain jota evoluution parissa on tutkittu paljon. Ja niiden ideana on juuri se, että ne tukevat ja hyödyttävät yksilöitä. Ryhmä luo suojaa jopa parvikaloilla, yhteistyö mahdollistaa monenlaisen nepotistisen ja einepotistisen hyötymisen. Ja evoluution kannalta tietynlaiset lajit hyötyvät altruismista, joutuisimme muuttumaan paljon jotta tämä ei kestäisi. Evoluution kohdalla on helppoa juuttua pelkkään mutaatioon ja uudistumiseen. Mutta samalla on huomattava, että silmän ja raajan kaltaiset innovaatiot ovat olleet aika pysyviä. Niissä on eroa detaljeissa, ei pääideassa.
3: Ja jos jossain olosuhteissa meidän olisikin luovuttava altruismista, niin voitaisiin esittää kysymys että onko oikeasti olemassa jokin moraalinen periaate joka ylittäisi lajin hengissäselviämisen. Eli olisiko todella olemassa niin vahvoja moraalisia prinsiippejä että niiden puolesta pitäisi ajautua sukupuuttoon. Sillä jos altruismi lakkaisi hyödyttämästä, altruismissa pysymisen seuraus olisi todennäköisesti juuri sukupuutto.
4: Tässä moraali on teknisesti ajallinen. Mutta se on kuitenkin olemassa niin kauan kuin on minkäänlaista elämää. Jopa bakteerit yrittävät maksimoida geneettisen imperatiivinsa. Ja tässä kohden voidaan aivan oikeasti sanoa että mitä järkeä olisi kehittää moraalimalleja maailmaan jossa on vain kiviä ja luonnonlakeja.

Mainitsemani moraali on toki omituinen, mutta samasta voidaan moittia myös Craigin hyvien kansanmurhien mallia. Muutos on molemmissa pinnallisesti situationalistista, mutta syvällä tasolla objektiivista. Molemmissa on yllättävyyttä. Craigin Jumalan moraali on vain mysteeri johon on luotettava. (Kansanmurhaan komentaminenhan ei falsifioi objektiivista moraalia vaan korostaa että Jumala tietää moraalisuusasiat jotka ovat ihmisille perimmiltään mysteereitä.) Evoluution kohdalla tämä voidaan sentään arvioida. (Altruismin kannattavuus löytyy peliteorian kaavoista ja strategioista. Eli ilmenee tavalla joka ei ole mielipide.) Tässä mielessä evolu

Sen lisäksi täällä on lisäkoukku.

Evoluutio toimii jos ja vain jos on jollain tavalla pysyvä universumi jossa pätevät pysyvät luonnonlait. Teismissä on erilaisia malleja joissa luonnonlait ovat Jumalan luomia pysyviä konsepteja. Deismissä Jumala on käynnistänyt universumin mutta ei ole sen jälkeen puuttunut sen menoon. Mutta muilla tämä ei ole väistämätöntä. Itse asiassa voidaankin sanoa että ihmeet voidaan nähdä Jumalan tekeminä muutoksina lakeihin jotka ovat muutoin pysyviä.

Tässä kohden on hyvä ottaa Richard Swinburne. Hän loi kuuluisan ajatuskokeen jossa hän yritti tarjota Humen Okhamin partaveitsen käyttötapaa takaisin lähettäjälle. Humehan kysyi siitä että jos joku väittää nähneensä ihmeen, olisi mietittävä että kumpi on todennäköisempää (1) se, että hän on nähnyt ihmeen vai (2) se että hän on erehtynyt tai peräti huijattu. Swinburne argumentoi erityisesti antrooppisen periaatteen kohdalle ajatuskoetta jossa pitäisi sadoista sekoitetuista korttipakoista ottaa päällimmäinen kortti. Jos sarja olisi jotain muuta kuin että kaikki olisivat herttaässiä, kortinvetäjä kuolisi. Jos kortinvetäjä jäisi henkiin, hänen tulisi miettiä että kumpi olisi suurempi ihme : Se, että hän tuurilla sai juuri tuon tuloksen. Vai sen, että joku hyväntahtoinen taho olisi manipuloinut jotenkin pakkoja.

Jumala on toisin sanoen ihmeentekijä ja haxor, joka ylittää todennäköisyyden lait. Tässä suhteessa on hyvä muistaa että luonnontieteellinen sattuma johtaa estimointimahdollisuuteen : Kvanttitason tapahtumat ovat hyvinkin satunnaisia ja indeterministisiä, mutta niitä voidaan ennustaa. Termodynamiikka nojaa ajatukseen perustason satunnaisiin liikkeisiin, mutta keskiarvoja ja trendejä voidaan ennustaa hyvinkin tarkasti. Jumala ylittää kaiken tämänlaisen. Hän on siis enemmän mielivaltainen kuin sattuma, jolle on sentään matemaattinen kuvaus. Kuvaus jonka avulla tilastollisuutta voidaan ylipäätään käsitellä.

Jos antaa pikkusormen Swinburnelle joutuu todellakin huomaamaan että ajatus universumin pysyvyydestä eivät ole kovinkaan väistämättömiä. Universumi voi tässä mallissa olla vaikka täysin mielivaltainen. Jumala kaikkivaltiaana voi periaatteessa tehdä niin monta ihmettä ja niin usein kuin haluaa. ; Evoluutioteoriaan nojaava naturalisti joutuu sen sijaan elämään maailmassa jossa tämä totaalinen mielivalta puuttuu. Sattuma ja luonnonlait takaavat pysyvämmän mekaanisen pohjan. Objektiivinen yhtään mikään (objektiivinen tiede ja objektiivinen moraali) on tässä monta astetta väistämättömämpi.

Asia menee pahemmaksi.

Jos soppaa sekoitetaan Alvin Plantingalla, alkaa tilanne näyttämään melko pelottavalta. Hänellä on nimittäin Bayesin kaavaa soveltava argumentti joka koskee evoluutioteorian luotettavuutta. Plantingan mukaan evoluutiolla ei ole warrantia, eli evolutiivisesti kehittyneet eläimet eivät voi luottaa kuin siihen että heidän käytöksensä pitää heidät elossa. Eivät että nämä havainnot olisivat totuudenmukaisia. (Pigliucci muistuttaa että Plantingan EAAN -argumentti on sidottavissa Descartesin epäilystä nostettuun kaikentietämiseen ja C. S. Lewisin ajatteluun jossa evoluutio ei takaa tietämistä. Mikä on relevantti kontekstointi jatkoa ajatellen.)

En toki itse pidä Bayesilaista lähestymistä perusteltuna, mutta olen toisaalta soveltanut Plantingan ajattelua hänen omaa argumenttiaan vastaan. (Olen viitannut tähän jo aika päivää sitten.) Plantingan argumentti tiivistyy siihen, että evoluutio ohjaa käytöstä havaintojen tulkinnalla ja tunteiden liittämisellä. Ja että nämä kaikki osuisivat kohdalleen eri tilanteissa olisi hirveän epätodennäköistä.

Itse jatkoin tätä argumenttia ja otin esille että jos otamme vastakkain puhtaan teismin, eli pelkän ajatuksen Jumalasta, emme voi millään olettaa että tämä Jumala takaisi warrantin. Näin ollen pitäisi ottaa Plantingan Bayeslaskelma evoluutiolle ja liittää siihen se, että kaiken tämän lisäksi pitäisi osua sekin että toiminta olisi elinkelpoisuutta lisäävä. Pahanilkinen MurhanhimoJumala voisi esimerkiksi luoda muistomme viime torstailta taaksepäin huijauksena ja ajaa meitä kuolemaan ihan huvin vuoksi. Bayesin kaavaa soveltaen on tietysti selvää että todennäköisyys "Turvattuun Takeeseen" on paljon epätodennäköisempi kuin naturalistilla. Sillä kaikilla niillä tavoilla joilla evoluutio voi pettää havaitsijaa, voi huijariJumala luoda illuusion. Ja tämän lisäksi huijarijumalan ei tarvitse taata että pysyisimme elossa.

Plantingan ratkaisu on toki se, että nämä vääränlaiset Jumalat muutetaan irrelevanteiksi sanomalla että ne eivät anna taetta. Näin jäljelle jää vain hyvin marginaalinen Jumala. Mutta tämä valikointi pitää sisällään monta perusteetonta ja todistamatonta väitettä. Itse asiassa siinä kielletään a priori kaikki nämä muunlaiset Jumalat. Ja jos tämänlaatuinen "teismeistä valitsen tämän tietyn koska se johtaa haluamaani johtopäätökseen" sallitaan, voi ateistinaturalisti tietysti korostaa että he valitsevat sitten että ne eitaetta luovat universumit ovat naurettavia koska ne eivät anna taetta. Ja hän joutuu ottamaan tässä prosessissa vähemmän a priorisia oletuksia.
1: Plantingan kohtaamat ongelmat räjähtävät maailmankuvallisella tasollakin käsiin niille jotka uskovat teistisesti filosofien Jumalaan ja niille jotka kannattavat deismiä. Sillä jotenkin tuntuu intuitiivisesti ja eksistentiaalisesti selvemmältä että kristitty näkee tietynlaisen Jumalan muita relevantimpana. Jumalan olemassaolon ja maailmasta tietämisen ja hengissä selviämisen kohdalla ateismi jyrää teismin vielä pientä askelta pahemmin kuin kristityn.

Suurissa linjoissa Descartesin epäily on tässä hyvin ikävä asia teistille. Sillä Descartesin kohdalla hänen argumenttinsa siitä miten kaikki voi olla vaikka demonin luomaa harhaa tai unta. (Unta jota voidaan pitää olemassaolevana ilmiönä mutta ei samana kuin tosiasioiden tosi empiirinen havaitseminen, eli jonain jolla ei ole warrantia.) Descartes ponnisti varmuuteen olettamalla että Jumala tarjoaa järjen ja että tämä järki sitten todistaa Jumalan. Tämä on kuitenkin tunnettu kehäpäätelmä. Plantinga vain lisää kehäpäätelmään järjen lisäksi havaitsemisen. Kehäpäätelmästä voidaan vapautua vain olettamalla Jumala tai peruskokemus Jumalasta todeksi. Ja molemmissa vaaditaan tyhjiä premissejä tavalla johon "Turva" -argumenttini osuu. Tässä mielessä vastassa on väkisin joko sen tunnustaminen että koko ajatuskyhäelmä on kehäpäätelmäinen argumenttivirhe tai sitten sen tunnustaminen että jos Plantingan todennäköisyysarviossa on mitään järkeä, niin se sanoo että evolutionistiateistin tae on epätodennäköinen, mutta se sentään takaa Turvan joka kerta. mutta teistin ajatus siitä että Jumala olisi juuri tietynlainen jotta toisi Turvatun Takeen on vielä naturalistinkin haastetta suurempi ongelma. Ateistisen naturalistin turvattu tae on epätodennäköinen mutta teistin vielä epätodennäköisempi. Jos meillä on siis tae, niin meidän tulisi hyväksyä evolutionistinen ateismi teistisen kristinuskon yli!

Toisin sanoen

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että täysiverinen evoluutiouskoinen ateisti pystyy ottamaan hyvin vakaan maailman. Maailmankaikkeuden säännöt ovat hänellä varmempia. Moraali on hyvinkin pysyvää ja siinä on vähemmän tilaa mielivaltaisille mysteerisille muutoksille. Hän voi myös havainnoida maailmaa teistiä "ilmiselvemmin ja luotettavammin".

Näin ollen jos pysyyvyys ja muuttumattomuus ja filosofinen varmuus molemmista on todellakin se relevantein asia objektiivisen moraalin kohdalla, pitäisi jokaisen asiasta huomauttelevan teistin kääntyä evolutionistiateisteiksi. Luultavasti kysymys ei kuitenkaan ole pysyvyydestä ja varmuudesta vaan maailmankuvallisesta juntturuudsta jonka ydin on enemmän siinä että evolutionistien sanomisiin pitää väen väkisin sanoa jotain vastaan vastaankirjoittamisen periaatteella. Ja vahva todiste tästä on se, että "Turva" -argumenttia ja tätä argumenttia kohdellaan usein siten että se vain ohitetaan, kuin sitä ei olisikaan ja kuin se olisi automaattisesti huono ja epälooginen. (Kenties se onkin, mutta se pitäisi demonstroida argumenteilla.)

---

Tämä argumentti ei aja kannattamaani maailmankuvaa. En esimerkiksi usko että ihmisillä on mitään warrantia. Sen sijaan se käyttää Humelaisessa sävyssä teistien jo käyttämiä argumenttirakenteita ja niiden argumenttirakenteiksi tosiksi väittämiä taustaoletuksia teistejä itseään vastaan.

Satuja aikuisille

"Fairy tales, as well as charming, can be good training in critical thinking. Children learn to see through a certain class of falsehoods."
(Richard Dawkins)

Helsingin Sanomien "NYT" -liite oli pisteliäällä päällä. Syynä oli Richard Dawkinsin kommentointi satuihin. Dawkins oli kommentoinut lastenkasvatusta ja korostanut että lapsille ei opeteta riittävästi skeptisyyttä. Sadut tulivat mainituksi. Dawkinsin näkemys, joka on kohtuu hyvin käännetty muotoon "Onko lapsuuden fantasioihin heittäytyminen hyvä asia, vaikka ne tuntuisivatkin taianomaisilta? Vai pitäisikö meidän sen sijasta kannustaa [lapsia] terveeseen epäilyyn" on tulkittu ajatukseksi että sadut olisivat vaarallisia. Ulkomailla onkin kohistu, sillä Dawkins nähdään ateistina ja uskontokriitikkona muutoinkin jonkinlaisena sensuurin voimana. Dawkins on sitten reagoinut tähän kohuun tavalla jonka NYT kuvaa seuraavasti "Dawkinsin lausunnoista syntyi Britanniassa valtava kohu, ja tutkija sai selittää niitä jälkeenpäin. BBC:lle hän valitteli myöhemmin, että lavalla käytyä keskustelua oli tulkittu tarkoitushakuisesti etenkin Daily Mail -iltapäivälehdessä. Dawkinsin mukaan hän yritti sanoa, että saduista voi olla lapsille sekä hyötyä että haittaa. Tutkijan mukaan hän halusi herättää keskustelua "mielenkiintoisesta kysymyksestä" eli siitä, mitä vaikutuksia saduilla mahdollisesti voi olla. Hän korosti myös arvostavansa satuja suunnattomasti." 

NYT harjoittaa käsittämätöntä logiikkaa, sillä se aivan suoraan viittaa siihen kuin Dawkins ei olisi sanonut mitään. (Lähteiden väärinluku olisi vielä jotenkin ymmärrettävää, mutta se että ensin suoraan viitataan linkkien kera sekä Dawkinsin alkuperäiseen lausuntoon että Dawkinsin jatkotulkintoihin. Ja sitten toimitaan siten kun on kohistu ja väärintulkittu. BBC esimerkiksi joutui pyytämään anteeksi, kuten hyvässä journalismissa tuleekin törkeiden virheiden jälkeen. NYT -liitteen tekijä tuskin tekee samaa.) Sillä sen lopussa on sensuroitu satu kolmesta pienestä porsaasta. Henkenä on selvästi viitata siihen minkälainen olisi satu jossa on vain tosiasioita. Että mitä lapset saisivat jos sensuurin kynä viuhuisi.

Sensuuri toki demonstroi jotain tärkeää. Lähinnä sitä että miten vähissä skeptisyys ja kriittinen ajattelu on saduissa. Satujen tehtävänä on tietysti olla fantasiaelementillisiä. Ja sen vuoksi kenties ainut skeptistä ja eiyliluonnollista asennetta sisältävä satu joka minun tiedossani on "todellinen prinsessa". Siis sadusta jossa prinssi koettelee herkkänahkaisuutta laittamalla herneen patjavuoren alle. H.C. Andersenin satu on toki skeptinen ja lähestymistavaltaan varsin empiirinen, mutta se on samalla maailmankuvaltaan kenties kaikista tietämistäni saduista pinnallisin. On käsittämätöntä mikä adaptiivinen hyöty tai positiivinen kvaliteetti kaikesta rikki menevä iho ja tähän ymmärrettävästi liittyvä valittava luonne ovat. Miten tämänlaisen särkimenijän kanssa harrastetaan rajua - tai minkäänlaista - seksiä jolla tuotetaan perillisiä jatkamaan feodaalista monarkiaa?

Mutta paljon enemmän on pielessä kuin hyvin.

Toki tässä uusiosadussa on suuria omituisuuksia juuri jos asiaa katsoo tarkemmin. Lähteenä on sentään käytetty oikeaa satua joka on luettavissa esimerkiksi täältä. Jos katsotaan asiaa siten, että "Metsän rauha olisi ollut rikkomaton, ellei Herra tutkimattomuudessaan [Herraa ei ole olemassa, on vain luonnonvalinta] olisi siunannut [epäilyttävää] sudella, joka oli tavoiltaan ilkeä ja paha [luontokappeleilla ei ole moraalia]. Kaikki metsän eläimet pelkäsivät [luontokappaleilla ei ole tunteita, ainoastaan vaistoja] sutta, ja olipa tämä retkillään käynut possujenkin päiviä pilaamassa [syömässä possujen lajitovereita, lisäksi luontokappaleiden tunteettomuus]."

Tämä kohta on ilmiselvä kannanotto eläinten kognitioon. Ja tosiasiassa se sisältää ajatuksia jotka ovat nimenomaan dualistisia ja teistisiä. Pahinkin kreationisti tietää, että evoluutiossa kammottavinta on juuri se, että eläimiä ei laiteta laadullisesti erilaiseen lokeroon ihmisten kanssa. Ajatus eläimistä tunteettomina automaatteina onkin itse asiassa esimerkiksi Descartesin ja muiden kristittyjen peruja. Sen sijaan evoluutiossa on hyvin tavallista törmätä siihen että erot ihmisten ja eläinten välillä ovat harmaasävyisiä. Siksi esimerkiksi Frans de Waal lähestyy etologian ja evoluution kautta myös ihmisten etiikkaa kirjassaan "hyväluontoinen", ja altruismia sekä ihmisissä että eläimissä selittää myös Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä". Itse asiassa yhteistyö että saalistus ovat molemmat asioita joita evoluutio nimenomaan selittää. Joten tavallaan satujen kriittinen lähestyminen voisi oikeasti tässä kolmen pienen porsaan kohdalla nimenomaan erittäin hyvin demonstroida miten "suden ikeys ja pahuus" on evoluutiolle helppo selitetttävä, mutta teologia joutuu saivartelemaan sen kohdalla samoin kuin kaikkien muidenkin pahan ongelman kohtien kanssa. (Pahimpana ongelmana tietysti delfiinit.)
1: Huomio ei liene sellainen mitä NYT -liitteen kirjoittaja on tässä tavoitellut. Tämänlaisia seuraa siitä jos logiikka on niin matalalla tasolla että yhteys alempien elämänmuotojen ajatteluun on turhankin alleviivattua. On kyllä Dawkinsilta naurettavaa olettaa että lapsille tulisi opettaa kriittisen ajattelun keinoja, jos heidän vanhempansa ovat tuon journalistin tasoisia. Jos on lusikalla annettu, on turhaa kauhalla vaatia.

Yhteys ei ole mitenkään irrelevantti. Sillä William Craig on käynyt tuoreesti debattia pahoja ateisteja vastaan viitaten juuri eläinten kognition erilaisuuteen. Jos Dawkins olisi todella sensuroimassa satuja muotoon joka sopii ateistis-skientistis-naturalistiseen maailmankuvaan, niin kyllä se sensuuri on syytä sitten pitää skientistis-naturalistisen ateismin mukaisena sen sijaan että harjoittaa jotain apologeetikkojen, fundamentalistikristittyjen ja ties miiden kaappikreationistien tiedekäsitystä sinä mallina johon asiat väännetään.

En ottanut tätä esille niuhottaakseni. (Tai vain niuhottaakseni.)

On selvää että Dawkinsin sanomisista on tehty varsin tarkoitushakuiselta vaikuttava tulkinta jota on vaikeaa liittää Dawkinsin näkemyksiin. Mutta vääristymän syy on luultavasti melko viaton. Nimittäin se näkemys joka Dawkinsin ajamasta ateismista on. Ihmiset yksinkertaisesti tekevät tämänlaisia väärintulkintoja paljon. Ja huono analyysikyky - joka paistaa tiedekäsityksettömyydestä joita sensuroitu versio oli pullollaan - tietysti pahentaa tätä ongelmaa. Lopputuloksena syntyy olkiukkoja ja niihin perustuvaa syyttelyä jotka kumpuavat vääristä ennakkoluuloista. Ja kun ennakkoluulot vääristävät kaiken sanotun tulkintaa, niin kaikki mitä tähän sanotaan pahentaa ja syventää näitä ennakkoluuloja. Ollaan helposti kehässä joka jatkuu ad infinitum. Ja niin jos haluaa korostaa yliluonnollisen ajattelun vastapainoksi tieteellisen ajattelun ja kiinnostuksen ohjaamista lapsille, niin olisikin sadunsensuroija.
1: Ajatus on itselleni hyvin kummallinen, sillä olen peräisin taiteilijahenkisestä kulttuuriperheestä jossa minun annettiin tonkia kaiken maailman muurahaispesiä ja mutaojanpohjia. Meillä, etenkin isällämme, ollut selvää että sadut eivät ole totta, ja että skeptisyyttäkin on hyvä harjoittaa. Äiti on sitten korostanut sitä taiteen ja fantasian arvoja, joskin hän ei ole harjoittanut niin tiukkaa distinktiota faktan ja fiktion välillä kuin isämme.

Tämä ongelma on kuitenkin lähtökohta. On kenties rakentavinta hakea siihen ratkaisuja. Tässä kohden haen apuja "mutkimus" -blogista jota pitää kristillistä lähetystyötä tehnyt henkilö. Hän on käsitellyt tarinankerrontaa, ennakkoluuloja ja siihen liittyvien väärinkäsitysten purkamista. "Siitä ennakkoluuloisuudesta. Näinäkin päivinä koen, että liian moni edelleen lukee tiettyjä kirjoituksia omien ennakko-oletustensa kautta. Väitetään, että tiedetään, mitä toinen on tarkoittanut. Se lipsahtaa meiltä kaikilta ehkä huomaamattakin. Joskus voisi olla syytä muistaa sanoa, että olettaa ymmärtävänsä, mitä toinen on tarkoittanut, kuin sanoa, että ymmärtää, mitä toinen on itse asiassa halunnut sanoa." Hän pitää hyvänä asiana ongelman purkamista ja ottaa tässä Esra Elovainion näytteenä jossa asiassa on onnistuttu vähintään kohtuullisen hyvin. Esimerkiksi lähetystyön ongelmana on helposti kolonialismi ja rasismi, ja Elovainio purkaa tätä eroa. "naiivi ja rodullisille eroille värisokea Esra on mitä edistyksellisin agentti sitä vallitsevaa representaatiojärjestelmää vastaan, jossa etnisiä eroja koskevat merkitykset redusoituvat stereotypioiksi"

Nähdäkseni tässä kohden on oleellista huomata että ateistien puolella tämänlaista sillanrakennusta harjoittaa esimerkiksi "Fingerporia" piirtävä Pertti Jarla. Hän on tuoreesti piirtänyt Nokian seurakunnalle. (Ja sivuhuomautuksena voin sanoa että vaikka tämä voidaan nähdä kirkon mainostamisena, niin se ei haittaa häntä.) Jarlahan on vaikuttaja sekä skepsiksessä että vapaa-ajattelijoissa. Itse asiassa Nokian seurakunnan työstä on syntynyt kotimaan puolelle kommentteja.
1: Ensimmäinen kommentoija selittää että "Tässäpä aika erikoinen Helsingin Vapaa-ajattelijoiden hallituksen jäsen ja uskonnottomuusaktiivi." ... "No, oma kokemukseni heikäläisistä vain on, sanoisinko vaikka aggressiivisempi kaikkea kirkollista elämää kohtaan."
2: Toisaalla korostetaan että "Tapasin Pertti Jarlan keikallani Kallio kukkii -festivaalin yhteydessä ravintola Milenkassa. Hän halusi, että piirrän hänelle pahviseen lasinaluseen jotakin muistoksi. Piirsin kuvan ristiinnaulitusta Kristuksesta ja tekstin: Jeesus rakastaa sinua. Hän otti sen ilahtuneena vastaan."
3: Lisäksi korostetaan mielikuvia seuraavalla tavalla "Tavoitteenaan tuntuu olevan, ei suinkaan ajattelun vapaus, niin kuin yhdistyksen nimi mielestäni harhaanjohtavasti tuntuisi väittävän, vaan päinvastoin kaikenlaisten (kristin)uskon ilmenemismuotojen vastustaminen (vrt. suvivirsi-keskustelu), toisin sanoen juurikin heidän itsensä yksipuolisesti “vääräksi” määrittelemän ajattelun ja toiminnan tukahduttaminen. Mutta ehkä olen saanut kaikista Raamatun vaihto pornolehtiin -tempauksista ynnä muista toimintamuodoista vain väärän käsityksen, ja Jarla ei olekaan ainokainen piristävä poikkeus joukosta."

Tämä toki korostaa että ateismin sisältö on hyvin vierasta ja hyvin pinnalliset stereotypiat syntyvät varsin pienellä data-aineistolla. Mielikuvissa yhden kerran tehty pornonvaihto on saavuttanut koko liikettä kuvaavan leiman. Samoin suvivirsikeskustelun yksityiskohdat unohtuvat ja muuta vastaavaa. Mutta toisaalta tässä korostuu sekin miten näitä stereotypioita ei kannata purkaa millään filosofis-analyyttisellä esilletuomisella, kun yhden sarjakuvastripin vaikutus on kovempi. (Se kenties ei mene yli hilseen ; Jos satusensuuri syntyy yhtä helposti kuin Dawkinsin kohdalla, ei liene tarpeetonta sanoa miten matalalla tasolla argumentaation olisi mentävä jotta se käsitettäisiin, saati hyväksyttäisiin.)

Toki tässä on myös omituisella tavalla vastustavaa kulmaa. Esimerkiksi Jarlan maailmankuvaa esitetään seuraavanlaiseksi, ihan vakavalla naamalla. (Kommentoija on muuten sama joka toisaalla kertoi antaneensa sen Jeesuspiirroksen. Näin kristitty vastaa hyvyyteen hyvyydellä. Tai siis.) "Fingerpori-huumori kumpuaa 2000-luvun relativistis-skeptisestä postmodernista maailmankuvasta. Mikään ei ole totta, ja samalla kaikki on totta. Jo Jeesuksen aikaan tämä dilemma tunnettiin. Ja Raamatusta löytyy siihen myös ratkaisu ja vastaus. Siksi se sarjakuvapiirtäjiäkin jatkuvasti inspiroi."
1: Relativistis-skeptinen maailmankuva ei onnistu modernin ajan skeptismin käsitteissä. Taustalla lieneekin konservatiivien tapa niputtaa kaikki viholliset jonkinlaiseen "vihervasemmistolaiseen lokeroon". Relativismi ja "skepsismi" ovat toisilleen myrkkyä ja tämä eroavaisuus on yksi tärkeimmistä syistä joiden vuoksi uusateismi pitää erottaa "vanhasta ateismista"... Peruskäsitteissä kompurointi demonstroi kognitiivisesta vammaisuudesta joka todennäköisesti kumpuaa asennevammoista ja ennakkoluuloista. Mitä ateistien "käännytyslaputtajilta" voi luonnollisesti odottaakin.
2: Kuvattu malli sopisikin sofismiin, jossa asiakas oli oikeassa ja jossa käytetään presuppositionistista logiikkaa, maailmankuva määrää tosiasiat ja muu sovitetaan siihen. Klassinen skeptismi toki oli sitä että kaikki tieto hylättiin, mutta Jarla skepsis ry -mallisena skeptikkona vaatii pikemminkin sitä että asia on epäilyttävä kunnes se todistetaan tieteellä. (Moderniin teologiaan, etenkin sofistikoituneeseen teologiaan, sofismivertaus on sen sijaan jopa kiusallisen hyvä.)
3: Lausunnossa sivistyssanoja yritetään käyttää kuin aseita. Mutta tosiasiassa pelkkä sivistyssanojen heittely ei muuta asioita tosiksi huomioiksi. Ja vielä pahempaa ; Vaikka huomio olisi tosikin, se olisi itsessään deskriptiivinen. Tuomittavuus syntyy vasta viholliskuvan kautta. Ja tässä kommentissa tämän vastustamis-väheksynnän sävy on vahvasti läsnä, joten nämä ilmitulevat tarpeettoman vahvasti. Miksi tuolla asenteella liikenteessä olevan kanssa pitäisi keskustella? Ainiin, siksi että jos kristitty aloittaa keskustelun vittuilulla ja siihen reagoi ärtyneisyydellä on uskontosensuristi joka yliarvostaa negatiivista uskonnonvapautta ja toimii siksi YK;n ihmisoikeusjulistusta vastaan. Mikä on tulkintamallina täsmälleen samaa virheilyä mistä Dawkinsin satukommenttikohukin syntyi.
4: Jarlan huumori syntyykin pääasiassa siitä että ihmisillä on jonkinlainen todellisuudentaju, ja jos relativistinen maailma pitäisi paikkaansa, se toimisi tietyillä tavoilla. Näin esimerkiksi jokainen Jarlan homeopatiakriittinen teksti toimii. Kuvataan miten maailma näyttäisi jos homeopatian periaatteet olisivat tosia. Ja kun ihminen tietää että maailma ei toimi näin, ei vaikka maailmankuva määräisi, niin tilanne on tietysti absurdi. Ja näin sarjakuvat "myötäävät asiaa sen seurauksiin asti" ja rakentavat tätä kautta "kriittisyyttä sitä vastaan". Tämänlainen ironia taas on äärimmäisen eksistentiaalista, sellaista jonka puolustamisessa esimerkiksi kristitty Kierkegaard -ekspertti Torsti Lehtinen on tullut tunnetuksi. Se ei selvästi ole sitä mitä sen sanotaan olevan.

Mutta tästä huolimatta olen jokseenkin kannustunut. Kun lähtökohta on mitä on, en vaadi kauhalla ; Sanotaan näin, että kristityistä saamieni omakohtaisen pitkäaikaisen kokemuksen synnyttämän induktion antamissa nollaodotuksissa voi ilahtua vain positiivisesti.

Apinankaltainen lepakkomies.

Thomas Nagelin esimerkki siitä, miten vaikeaa on ymmärtää lepakon kokemusmaailmaa on hyvin tärkeä osa tietoisuuden käsittelyä. Se muistuttaa siitä, että tietoisuudessa subjektiivinen kokemusosa. Systeemin tarkastelu ulospäin näyttää erilaiselta kuin systeemin sisällä oleminen.

Nagelin lähestyminen on tärkeää myös eläinten tietoisuuden tutkimisessa ; Se varoittaa antropomorfismista. Moni lepakkoa katsova ihminen voi kokea samastumiskokemuksia. Ja tätä kautta hän voi kokea kaksisintaista signaalien virtaa, jonka hän käsittelee esimerkiksi fenomenologisessa prosessissa. Nagel muistuttaa että samastumisen kokemus ei tarkoita samaa kuin että kokemus olisi samanlainen tai ymmärretty. Kokemus ymmärryksestä ja todellinen ymmärrys ovat eri asioita.

Tämä on tietysti arvokas muistutettava asia, sillä ihmisillä on tapana antropomorfistaa luontoa. Ja toisia ihmisiä. Näin ihminen mestaroi luontoa omista lähtökohdistaan. Jos ei muista samastumiskokemuksen ja identtisen kokemuksen välillä olevaa kuilua, syntyy taikauskoa ja toisten ihmisten henkistä väkivaltaa.

Kuitenkin eläinten tietoisuuden kohdalla ei saisi mennä liian pitkälle. Jos eläimiltä poistetaan tietoisuuden mahdollisuus koska se vaatii antropomorfismia, kielletään potentiaalinen olemassaoleva ilmiö kenties liian tiukasti. Tämänlaisen näkemyksen on esittänyt esimerkiksi Frans de Waal. Hänen mukaansa Nagelin esittämä lepakkoesimerkki on hyvä, koska siinä viitataan lepakon aistiominaisuuksiin, joita ihmisillä ei ole. Näin voidaan sanoa että epäanalogisuus johtaa siihen että erottelua on hyvä tehdä. Hän esittää että ihmiset ymmärtävät paremmin toisia ihmisiä kuin lepakoita, ja samaan kulttuuriin ja aatepiiriin kuuluminen parantaa vuorovaikutusta ja ymmärryksen tasoa. Joten samanlaisuus painaa.
1: Tässä voidaan sanoa että ihmiset eivät ymmärrä aspergerin syndroomaisia (ja toisinpäin), koska aivot toimivat eri tavalla. Ja tästä seuraa virheitä. Mutta kuitenkin ihmiset ymmärtävät aspergerin syndroomaisia paremmin ja tarkemmin kuin vaikkapa undulaatteja.

Hän esittääkin että tosiasiassa tietoisuuden käsittelyn, etenkin eläinten tietoisuuden käsittely, on aina tasapainottelua kahden ääripään kanssa. Liiallisuus johtaa tarpeettomaan ihmisenkaltaistamiseen ; Näin esimerkiksi apinoiden vaaran hetkellä tuleva pelkoilme voidaan tulkita helposti hymyksi ja tämä vääristää käsityksiä. Liian vähän taas erottaa ihmisen luonnosta ja pitää ihmistä erillisenä olentona, joka on huono koska ihminen kuitenkin on yksi eläin. Hänen mukaansa asioita on panostettava tiedolla.

Näin hän ei aja suoraa analogia -ajattelua, vaan pitää analogiaa kätevänä tapana kehittää uusia kokeita. Jos ihmisten ja apinoiden samanlaisuuden kautta voidaan vetää ennusteita jotka voidaan testata, analogiaa voidaan käyttää asioiden selvittämisen lähtökohtana. Hänkään ei suinkaan aja sitä, että ihmisen ja simpanssin lähisukulaisuus tarkoittaisi sitä että simpanssit saisi inhimillistää suoralta kädeltä. Samanlaisuus on vain kätevä tapa generoida testejä ja tutkimuksia ja tämä taas lisää tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Analogia on siis a priori -tasolla tehdyn asioiden määrittelyn sijasta h tiedeprosessin moottori joka rakentaa a posteriori tietoa.

Uskallan sanoa että tässä on taatusti jotain järkeä. Samalla se kertoo miten vaikea asia parsimonia itse asiassa on. Moni pitää ihmisominaisuuksien liittämistä "tuhlailuna" koska siinä asiaan liitetään uusi ominaisuus. Ja he ovat jossain oikeassa. Toisaalla taas moni ajattelee että nuukuutta on nimen omaan se, että asioiden ominaisuudet on nähtävissä muuallakin (ja kiveä koskee sama gravitaatiolaki kuin planeettoja vaikka kivet ja planeetat ovatkin monin paikoin hyvin epäanalogisia.)

On itse asiassa mielenkiintoista huomata, miten sarjakuvissa asiaa on ymmärretty ; Usein supersankari saa jonkin erikoisen ominaisuuden. Esimerkiksi "Daredevil" saa jonkinlaisen silmistä riippumattoman, lepakkomaisen, näkökyvyn. Näihin erikoiskykyihin tottumiseen liittyy alkukankeutta ja kommelluksia. Tätä voidaan pitää oppimiskokemuksena, jossa ihminen ei aluksi tiedä "miltä tuntuu olla lepakko", mutta saatuaan bat-ajassa bat-ominaisuudet hän totuttelee asiaan ja sitten kokemus ja samastuminen sujuvat paremmin. Tämä näkyy esimerkiksi toiminnan parantumisessa ; Ennakkoluulopohjaiset asiat karsiutuvat pois ja näin syntyy vähemmän virheitä. Ja kuten joku ehkä muistaakin - Maltan olla sarjakuvantekijöiden kanssa samoilla linjoilla.

---

Oravamies, kuvassa ja muutenkin hieman hämärä. Mutta ymmärrät hänet tietoiseksi ja jotain hänen kokemusmaailmastaan. Samoin tekevät muut ihmiset sekä sinun että oravamiehen kohdalla, sillä et saa suoraan hullun leimaa jos juttelet oravamiehelle - toisin käy, jos juttelet vaikka puhelinpylväälle.

Hengellisyyden kokoinen aukko

Näkemys ihmisen uskonnollisesta perusluonteesta on yleinen ; Näkemystä ovat kannattaneet esimerkiksi Hegel, Kierkegaard, Tillich ja Maslow. Asiaan viitataan usein sanaparilla Homo religiosus. Näkemyksen ydin on siinä, että ihminen tarvitsee itsensä ja roolinsa määrittelemiseksi itsensä ulkopuolisen, transsendentin, tahon. Näin ihminen toteuttaa olemassaoloaan ikään kuin Jumalan määritelmän kautta tai sitten Jumalan oikeuttamana. Jumalalle ollaan joko kuuliaisia tai sitten Jumala antaa meille merkityksen ja vapauttaa meidät maailmaan.

Esimerkiksi Tillichin mielestä ihmisen perushuoli on merkityksettömyyden tunne. Tästä angstista selvitään hengellisyydellä. Frommin mielestä Jumalaa tarvitaan arvoihin, ilman niitä ihminen on egoisti. Maslown mielestä Jumala on yksi itsensä toteuttamisen muoto ja edustaa täten taiteen ohella hyvin korkeaa porrasta tarvehierarkiassa. Näistä päästään tietysti myös fundamentalistien arvotyhjiöargumentaatioon. Ateisti on merkityksetön, onneton ja tunteeton. (Ja itkisi itsensä uneet jos hän kykenisi kokemaan.)

Ylläoleva argumentaatio näyttää olevan uskovaisille hyvinkin vakuuttavaa. Heidän mukaansa uskonto edustaa rakentavaa, se antaa kaiken ylläolevan. Ja siksi uskonnosta luopuminen tarkoittaisi kaikesta tästä luopumista.

Siinä on vain yksi ongelma ; Ateistit eivät näytä samastuvan selityksen kanssa. Heillä ei ole mitään jumalaikävää, eivätkä he luovu arvomaailmasta ja muutu egoistisiksi. Tämän selittämiseksi näyttääkin olevan tarpeen vaihtoehtoinen selitys. Se on se, että arvomaailma ja itsensä tärkeäksi ja merkitykselliseksi kokeminen on ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä. Ateisteilla on arvot, ja he kokevat asiat tärkeiksi. Heillä ei ole mitään nihilististä arvotyhjiötä.

Omalla kohdallani uskonnosta luopuminen oli mielenkiintoista, koska uskovaisena koin että minulla oli hengellinen perustarve. Kääntymisen aikoihin minulla oli jonkinlainen kriisi asian kanssa, esimerkiksi armeijassa esitin että olin kateellinen uskovaisille koska heillä on usko, jota taas uskoin tarvittavan täysonnelliseen elämään. Itse en siihen (uskoon enkä onnelliseen elämään) silloin vain kyennyt vaikka halusin - ja jos onnistuin edes rippusen siihen suuntaan, mukaan tulivat välittömästi myös suisidaaliset halut.

Nykyisin en kykene edes samastumaan siihen tunteeseen että uskonto voisi oikeasti tuoda elämään yhtään mitään. Kokemus on omaa menneisyyttä, mutta en kykene ymmärtämään sitä. Se tuntuu oudolta ja kummalliselta. Siltä, että jos toimisi se mitä silloin uskoin, niin pitäisi olla monen asian eri tavalla. Ja että kun ne eivät ole, katoaa pohja koko yleistykseltä.

Siksi en koe muuta kuin suisidaalisia haluja ajatellessani hengellisyyden haikailua. Koenkin nykyään että uskonnosta luopuminen on itse asiassa parantanut elämänlaatuani enemmän kuin kenties mikään ikinä koskaan missään. Enää en ole epäonnistumisesta ja syntisyydestä pettynyt ja tätä kautta epätäydellisyydestä masentunut, josta tsemppaan itseäni väkinäisesti vedoten halpamaisiin haluihin ja toiveisiin ikuisesta elämästä ja paratiisista, jota koristan erinomaisuuden ja egoismin sävyillä joissa hoen sitä että vaikka kaikki ovat syntisiä, kaikki eivät kuitenkaan ole pelastettuja. ; Luultavasti nykyinen ajatusmallini on aivan yhtä uskovaisten ajatuksiin sopiva kuin uskovaisten homo religiosus -sepustukset ateisteihin.Uskallankin sanoa, että jos ateistit ajattelisivat ja kokisivat todella sellaisella tavalla mitä uskovat väittävät, he eivät enää olisi ateisteja. Ja samoin jos uskovaisten tunne -elämä olisi samanlaista kuin uskonnoton ne kokee, he olisivat välittömästi ateistikäännynnäisiä. Luultavasti syynä on se, että ihminen tekee itsereflektion kautta liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ; Omat ennakkoluulot saadaan oman tunnemaailman tutkiskelusta - ja sitten ajatellaan että nämä ennakkoluulot kertovat "niiden muiden" ajattelusta. Subjektiivisesta tulee ennakkoluuloja ja näistä tehdään pseudotieteellisellä psykologismilla syytteitä joita esitetään kuin ne olisivat jokin kuvaus ihmisluonnosta. Subjektiivisesta tehdään tällöin objektiivista. (Esimerkiksi Kierkegaard oli läpeensä subjektiivisen filosofian tekijä. Häntä kuitenkin usein käytetään kuin hän olisi esittänyt asioita objektiivisesti. Tämä ei suoraan sanoen ole Kierkegaardin vika, mutta kertoo kaiken olennaisen keskimääräisen uskontokeskusteluun osallistuvan uskovaisen prosessointikyvystä.)

Tämä on hyvä näkemys, koska se ratkaisee havaitsemamme käyttäytymistoiminnat ; Kenties ihminen onkin pohjimmiltaan elämänhaluinen veikko - evoluutioteorian kautta tämä lieneekin ihan kannattavaa elämisen ja lisääntymisen kannalta. Nimittäin jos ihmisellä on luontainen moraali, kuten esimerkiksi Frans de Waal uskoo. Tällöin uskonto ei suinkaan anna arvoja ja merkitystä, vaan vetoaa jo olemassaolevaan arvoihin ja merkityksiin. Hengellisyysargumentaatio tulee siitä että uskovainen ihminen ottaa omat subjektiiviset tunteensa ja objektisoi ne. Tässä näkemyksessä on ilmiselvää, että uskonnottomilla, esimerkiksi ateisteilla, on merkityksentunteita. He esimerkiksi kokevat vihastuksen tunteita, kun heitä käydään ärsyttämään esimerkiksi inhottavalla julistusniuhottamisella joka yrittää väittää että uskonnoton elämä on paitsi onnetonta paskaa, myös moraalitonta onnetonta paskaa.

Jos meillä on luontainen elämäntahto, on selvää että homo religiosus onkin vain valtapelillisesti uudelleenmääritellyt tunteet ja määrittänyt syyseuraussuhteet nurinpäin, väittäen itseään syyksi eikä seuraukseksi. Näin on itse asiassa tapahtunut uskonnollistaminen, jonka kuvaamisesta Cristopher Hitchens on tullut tutuksi. Hänen mukaansahan "religion poisons everything", ja vaikka aihe olisi mahdollisesti ihan uskontoneutraali, esimerkiksi lääketieteellinen aborttikysymys, et voi ottaa kantaa kyseiseen aiheeseen ilman että joudut ottamaan kantaa uskontoon. Ei siksi että abortti olisi uskontokysymys, vaan siksi että aborttikysymys on uskonnollistettu. Uskovaiset ovat määritelleet aborttikysymyksen Pyhäksi Tabuksi, johon ei saa ottaa kantaa ilman että uskovaisuus tunkee valtapeleineen ja kontrollinhaluineen mukaan kuvioihin.

Kontrollissa on kysymys vallasta. Suosio on antanut mahdin määrittää asiat. Tästä vallasta ei haluta luopua. Ja kätevä keino on määritellä vastapuoli hävinneeksi. Kun rakennetaan demonisointikone, jossa vastapuolesta tehdään mielikuva kuvottavasta ja puutteellisesta ali-ihmisestä, vallanpito jatkossakin varmistuu. Ja tämä ei ole pelkkä syytös. Tämä itse asiassa voidaan näyttää. Asia näkyy yleisessä reagoinnissa.

Jos uskonnoton (kuten ateisti) on vihainen ja ärsyyntyy, syynä on "arka paikka". Uskovainen ihmettelee että jos Jumala antaa hänelle luvan olla häiriköivä käännyttäjä, niin miksi toinen loukkaantuu siitä. Uskonnottomilla asia on arvoton, joten he eivät saisi puhua omasta näkemyksestään. - Valitettavasti tämän hyväksyminen vaatisi sen, että nielisi uskovaisten homo religiosus -puheet ja arvotyhjiön, mihin suostumattomuudesta se suuttumus yleensä on vastareaktiona. Tästä päästään siihen, miten Homo religiosus -keskustelumoottori onkin itse asiassa lähinnä "kruuna me voitamme - klaava sinä häviät" -rakenne;
1: Jos uskonnoton on hiljaa, se tarkoittaa että uskontokysymys on hänelle turha. Tämän uskova kokee siten että uskonnoton elää arvotyhjiössä. Eikä mieti elämän suuria kysymyksiä eikä siksi kykene syvällisten asioiden pohdintaan. Uskonnottomuus näyttäytyy onnettomana typerien ignoranttien tyyppejen laiskana maailmankuvana. Jonain joka on hedonismia ja jossa millään ei oikeastaan ole mitään väliä.
2: Jos niihin vastataan, on ateisti provokatiivinen ja tämä kertoo että hänellä on jokin asia jonka hän kokee tärkeäksi. Siksi hänellä on jonkinlainen tarkoituksenhaun ydin, eli hän on homo religiosus jonka jumalaikävä on arka paikka. Tästä päädytään siihen miten uskonnoton itse asiassa jollain tasolla uskoo, joko epämääräiseen jumaluuteen tai sitten peräti tietää sydämessään itse Jeesuksen olevan totta.

Näin onkin selvää että uskovaiset määrittelevät ihmisluonteen eivätkä kuvaa sitä. Ei ole keinoa jolla tästä syytteestä voisi selvitä. Valitettavasti tämänlainen rakenne ei vain kerro siitä että takana olisi jokin erityisen koherentti ja ilmiselvä ajatusrakenne. Vaan se, että kyseessä on epäreilusti rakennettu pelikenttä. Jo tämänlaisen rakenteen löytämisen pitäisi riittää siihen että koko ajatusrakenne heitetään roskiin.

Toisin sanoen, siinä missä ihmisen luontainen käyttäytyminen ei ole vaikeuksissa, homo religiosus itse asiassa on ; Luontainen etiikka on käytännön toiminnan kuvaamisessa olennaisesti parempi kuin homo religiosus -selitys, koska se selittää sen miksi ateistit eivät ala murhaamaan, tappamaan ja silpomaan ketään vaikka uskovaiset selittävätkin että uskonnottomuus vie juuri tälläiseen. Jos et usko, tapat pupuja, väittää uskova. Ja kun maailma ei tottele, hän olettaa että maailmassa on virhe - uskonnoton ei olekaan aito uskonnoton. Ja tämän uskova tietää koska hänellä on kyky tietää ja kokea syvällisesti tasolla joka ylittäisi sarjakuvissa esiintyvän ajatustenluvunkin ; Uskova joka väittää että uskonnottomalla olisi jumalaikävä on itse asiassa valtaakäyttäjä joka väittää tietävänsä mitä toinen ajattelee. Ja jos toinen ei myönnä ajattelevansa kuten sanotaan, niin hän tietää vielä enemmän; Toisen alitajuiset ajatukset.

Näin voidaan aivan suoraan sanoa, että täysivaltaisessa elämisessä ja onnellisuuskysymyksessäkin ei ole oikeasti kyse siitä että ihminen olisi uskonnollinen tai hengellinen. Vaan siitä että uskonto on vedonnut ihmisen luontaiseen onnellisuuteen ja täysivaltaisen elämän tavoitteluun ja on saanut suosiota ja valta -asemaa niin että koko onnellisuus ja täysvaltainen elämä on määritelty sen ehdoilla.

---

Tämä aihe voi itse asiassa tuntua pieneltä, mutta se on kenties suurin uskovaisten harjoittama erimielisyyden arvottomaksi tekemisen ja kontrollin väline suomessa. Tämä ei ole kenties yhtä hihhuloivaa kuin mitä fundamentalistit tekevät. Mutta tätä harjoittavatkin sitten likimain kaikki. Jos minä haluaisin korjata vain yhden asian nykyisessä uskontokeskustleussa, se olisi juuri tämä.

Itsekkäät faabelit.

Joku on väärässä internetissä. Ytimessä on argumentaatiota kuten "If Darwin's theory of evolution were true, there would be in every species a constant and ruthless competition to survive: a competition in which only a few in any generation can be winners." Eli jos evoluutio olisi totta, olisi lajien elämä taisteluorientoitunutta ja väkivaltaista. Näin saadaan aikaan mielikuva siitä että evolutionismi voidaan esittää itsekkyyden julistuksena. Jonain jolla oikeutetaan "hedonistinen arvotyhjiössä rypeminen".

En voi sanoa muuta kuin että Frans de Waal kutsuisi tätä siksi, että sekoittaa prosessin ja lopputuloksen toisiinsa. Yleensä on pätevää huomata että syy ei ole seuraus.

Näin voidaan huomata, että esimerkiksi peliteoriassa luonnonvalinnan strategia kannustaa myös yhteispeliin. Uskallan jopa sanoa että adaptaation ideana on hyvinkin suuresti kärsimyksen väheneminen. Luonnonvalinta perustuu rikkimenemiseen, mutta lopputuloksena on jotain joka ei mene yhtä helposti rikki.
1: Luonnonvalinta itsessään ilmenee esimerkiksi jo sitä kautta, että eliöt lisääntyvät -jopa eksponentiaalisesti, mutta luonnolla on kantokyky jota ei voida ylittää. Tällöin vastaan tulee raja, jolloin on ikään kuin pakko kuolla. Näin taistelu on ilmiselviö. Luonnonvalinnalla on sen sijaan teho, joka riippuu kuolemistahdista, geneettisen variaation määrästä ja siitä miten suurella todennäköisyydellä tämä geneettinen variaatio korreloi sen kuolemisen kanssa. Tämä voi olla hyvinkin pientä tai suurta. Voidaan sanoa että toki jos tälläistä karsinta on, luonnonvalintaa tapahtuu. ; On esimerkiksi hyvä muistaa että jos populaatioon ei kohdistu ominaisuuden kohdalla valintapainetta, ei se tarkoita että ominaisuuteen ei olisi koskaan liittynyt valintapainetta. Ihmisen sormien lukumäärään ei juurikaan liity luonnonvalintaa, koska sormien määrän variaatio on pientä. Mutta se ei tarkoita että sormiin ei olisi kohdistunut paljonkin evoluutiovoimia menneisyydessä... Näin vaikkapa lajon syntytapa kovan valintapaineen seurauksena ei tarkoita sitä että populaatio eläisi nyt kovassa valintapaineessa... ; Tämänlaiset tosin voivat sekoittaa ajattelua pääasiasta, joten tästä ei tämän enempää.

Tämän jälkeen on helppoa huomata että väite siitä että evoluutioprosessista seuraisi julmuutta perustuu lähinnä taikauskoisesti sävyttyneeseen olemusajatteluun. Samalla selviää että kreationismi selittyy, ei evoluutioteorian ymmärtämisellä, vaan se elää evoluution väärinymmärtämisen painamisella papereihin. Ja että kyseessä on maailmankuvaan kohdistuva pilkkastrategia, jossa mudanheittoa ei säästetä.

Perspektiiviä.

"It is not the strongest of the species that survive nor the most intelligent but the one most responsive to change."
(Clarence Darrow)

Perspektiivi näyttää olevan luonnon ominaisuus. Se on kuitenkin enemmän lopputulos siitä missä tarkastelija maailmaa katsoo. Raiteet eivät kapene kaukaisuuteen oikeasti. Mutta katseessa sitäkin enemmän.

Hieman vastaava olo tulee usein evoluutioaiheisissa keskusteluissa. Evoluutio liitetään usein fundamentalistien ja joskus joidenkin muidenkin mielestä nihilismiin. Toinen johon se yhdistetään usein on taistelu ja päihittäminen.

Frans de Waal muistuttaa tämänlaisessa ajattelussa siitä että mekanismi ja lopputulos menevät helposti sekaisin. Eläimet ovat tietoisia vaikka luonnonvalinta ei olekaan tietoinen. Samalla tavalla evoluutioprosessi ei välttämättä mieti moraalisia implikaatioita kun ruttobakteeri kehittää tehokkaamman tavan tunkeutua soluun tai uusi multiresistentti sairaalabakteeri syntyy. Mutta se ei estä yhteistyötä ja moraalisuuden syntyä evolutiivisin prosessein. Hän korostaakin hyväluontoisuuden olemassaoloa luonnossa.

Olen useimmiten yhdistänyt nihilismiin tai aggressioon väkivaltaan rinnastamiset (nehän ovat toistensa vastakohtia. Nihilismi on passiivista ja viileää, ei vihaista) on vain jokin, joka yhdistetään evoluution kannattajiin turhan helposti. On kuitenkin hieman vaikeaa sanoa miten tulkita vaikkapa "Bioperspektiiviä" -juttua, jossa evolutiivisen tutkimuksen löydöt johtavat siihen että "Asiat saavat uudenlaista merkitystä ja tarkoitusta (ei-absoluuttisessa mielessä) kun ymmärtää paremmin millaisessa prosessissa ne ovat muodostuneet." ... "ja millaisessa prosessissa ne yhä ovat."

Jotenkin tämänlainen provenienssia, alkuperää, tarkasteleva lähtökohta tuntuu itselleni kovin vieraalta. Usein etiikka tuntuu olevan ikään kuin ulkopuolelta määräytynyttä. Eli jos etiikkaa ei oikeuteta ihmiskunnan ulkopuolelta, se olisi naurettavaa, ei vakavasti otettavaa ja olemassaolematonta. Ja luonnontieteen lait taas nähdään kylminä, julmina ja etäisinä. Elämän alkuperässä nämä vaikutteet Nämä ovat kuitenkin vain mielikuvia. Syntyprosessiin liittyvä kertomus tuntuu vain olevan ikään kuin kontaminaatiokanava, joka saastutta lopputuloksen "omalla essenssillään".

En jaksa tälläistä, koska elämme rahan ympäröimänä. Ja raha ja sen pyörittely on keinotekoinen ihmisen toiminnan luomus. Kovin moni ei kuitenkaan pidä rahaa illuusiona vain siksi että se on "pelkästään" inhimillinen konstruktio. Ja rahalla on liikaakin vaikutusta. Itse asiassa niin paljon että Zizek on maininnut että ihmiskunnan tuhoutuminen on helpommin kuviteltavissa, kuin maailma ilman kapitalismia.

Evoluution seurauksena on syntynyt esimerkiksi tunteita. Se on tärkeämpää kuin se, onko evoluutiossa luonnonvalinnan takana tunteita vai ei. Etiikka inhimillisenä konstruktiona voi tuntua vieraalta, mutta siinä asiaa vain lähestytään hieman eri tavalla. Jos joku selittää saman asian Jumalalla ja toinen evoluutiolla, se ei tarkoita että tarkasteltava ja selitettävä asia ei olisi molemmilla sama. Muodossa ei ole eroja, vaan siinä miten alkuperä selitetään.

Ja itse asiassa voikin käydä - ja usein käykin - niin, että tosiasiatilojen muuttumiset eivät suinkaan johda mihnkään maailmankuvan kaikkinaiseen muuttumiseen. Useimmiten faktat eivät haasta oletuksia ja ne vaan opetellaan uusina tietoina. Ja usein ne vain liitetään vanhaan maailmankuvaan, vahvistamaan sitä. Tämäkin - tai oikeastaan juuri tämä - tarjoaa riemukkaan oppimiskokemus, maailmaa katsotaan vahvemmin siten miten se on ennen tehty ja se tarjoaa ymmärtämisen kokemuksen. Harvemmin asioita oikeasti muutetaan kovinkaan kokonaislaajuisesti.

Omalla kohdallani uskonnollisen elämäni vaihtuminen ei juurikaan muuttanut moraalinormistoani (sillä tasolla mitä arkielämässä sitä tarvitsen). Tältä osin minulla on ollut asiassa lähinnä assimilaatiota. Sen sijaan uskonkäsitykseni vaihtuivat rajusti, eli tässä kohden on tehty vaihtamista vahvistamisen sijaan, joten olen samalla toisaalla akkomodoitunutkin. Pystyin tekemään tämän määrittelemällä moraalin eri tavoin. Se ei enää ole ihmisen ulkopuolelta tullut mahtikäsky. Se on inhimillinen konstruktio ja siten hieman samanlainen ilmiö kuin vaikkapa raha. Selitys on vaihtunut, ei sisältö.

Kenties siksi tämänlainen mekanismin lopputulokseen sitominen tuntuukin siltä, kuin joku katsoisi taulunkehyksiä ja toinen puhuisi kuvasta - ja valittaisi siitä että oikeasti raiteet on yhtä kaukana toisistaan ja että raiteiden yhtyminen horisontissa on vain paikastakatsomisesta johtuva harha ja jekku. Arvokeskustelu on tältä kohdin usein sävyltään korostunutta ja se tavallaan irrelevantisoi koko aiheen.

Wonderful Disgusting life.

Evoluutiotutkimuksessa keskityttiin toisen maailmansodan jälkeen aggressiotutkimukseen. Tässä korostettiin sitä, miten luonnonvalinta oli julma prosessi. Tästä syntyy helposti sellainen kuva, että ihminenkin on vain eläin joka on vihainen ja kiukkuinen ja että ohut silaus kulttuuria on ainut joka pitää hänet kaukana tuhoamisesta.

Nyttemmin esimerkiksi de Waal on muuttanut näkökantaa vahvasti. Hän on kertonut kuinka hänen kouluaikanaan ei puhuttu juuri muusta kuin aggressiosta. Mutta kun evoluutiossa on kysymys elämästä, on luonnonvalinnan kuolemiseen perustuvan prosessin ja luonnonvalinnan lopputulos eri asia ; Evolutiivisesti yhteistyö ja sopuisuus onkin hyvä ratkaisu. Alettiin korostamaan altruismia aggression sijasta. Tätä kautta tilaa tuli esimerkiksi strategisemmalle tarkastelulle, jossa oli apua esimerkiksi peliteoreettisesta lähestymistavasta.

Vanhat aggressiotutkimusten tulokset eivät sinällään olleet vääriä, ne ovat koetilanteita ja vastauksia niihin. Ne olivat vain osa suurempaa kokonaisuutta.

Tämänlainen suhtautumistapa on toki ymmärrettävää. Sillä maailmansodat olivat kova juttu. Esimerkiksi monet ovat esittäneet että sodan tuoma ahdistus vaikutti esimerkiksi eksistentialismiin ja absurdiin filosofiaan hyvin voimakkaasti. Tilanne oli yksinkertaisesti niin traumaattinen ja valtava, että se heijastui ajatteluun laajemminkin. Näin Camus mietti itsemurhaa ja eksistentialisteille maailmaan heitetyn angst oli kovassa roolissa. Näin ollen aggressiotutkimuskin helposti ylikorostui. Ihmisten maailmankuva toi esiin vain tietynlaisia hypoteeseja. Itse näiden ajatusten pohjalta tehty tiede ei tietysti ollut huonoa.

Tämä tietysti vaikutti siihen, miksi esimerkiksi sen ajan ateismi oli ahdistavaa, kun nykyisin se taas on elämänmyönteisempää.

On jännittävää, miten uskovaiset syyttävät tässä kohden ateismia ahdistavuudesta. Syynä on luultavasti se, että heille tilanne menee toisin päin. He eivät ole elämäntilannekeskeisiä, vaan ideologiakeskeisiä. Tässä mielessä tämä näkemystapa onkin herkkä "yltiöoptimistiselle sanamagialle". Kuitenkin toinen maailmansota vaikutti tietysti myös kristittyihin. Muunlainen olisikin kauheaa ; Jos sellainen tuho, väkivalta ja vaino ei vaikuttaisi ihmisiin ja heidän maailmankatsomuksiinsa, niin nämä ihmiset olisivat aika huolestuttavan empatiakyvyttömiä.

Onkin hyvä huomata, että ideologia toteutuu aina jossain elämäntilanteessa. Ja itse asiassa ideologiatkin muuttuvat ajan kanssa.

Olen viime aikoina ihmetellytkin kuinka "kansan parissa suosittua" on näkemys, jossa kristinusko on olennainen elementti sille että länsimaissa on tiedettä. Tätä muistutetaan auktoriteetteihin vetoamalla ; Menneessä on suurmiehiä. Tämä on kuitenkin taktisesti hieman sama, kuin jos minä ryhtyisin flogistonlaiseksi, joka perustelee flogistonin hyvyyttä sillä, että se oli aikanaan hyvin laaja tutkimusala. Se tarkoittaa sitä, että on myös kovia nimiä joita sen kannattajapiiriin voisi liittää.

Samoin muistutetaan, miten kristityt päihittivät tieteellisyydessään esimerkiksi muinaiset roomalaiset, ateenalaiset ja ties kenet. Niissä oli tieteelle jarruja. On mielenkiintoista huomata, että kristinusko oli vakaa monta monta sukupolvea ennen tieteellistä vallankumousta. Jos jokin tilanne muuttuu, sitä ei yleensä selitetä sillä joka pysyy vakaana. Samaan aikaan uskonnottomus nousi, joten tässä kohden "muutos ja muutos" on helpompi laittaa yhteen. Tosin minä luulen että nämä yhdistyvät, niiden takana on enemmänkin yleinen ajattelutavan muutos. "Kerettiläisyys" painoi vähemmän.

Tästä esimerkkinä olkoot "Royal Society"n synty. Se oli tärkeä virstanpylväs koska sillä oli uusi suhde teologiaan. Aikaisemmin oli ihmisiä jotka miettivät kovasti esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, että jos liikkuvassa laivassa mastossa tiputetaan tykinkuula, tipahtaako kuula maston juureen, kannelle, vai peräti mereen. Tätä ei kuitenkaan testattu.

"Royal Society" otti tutkimisen keskiöön. Tämä oli joidenkin teologisten näkemysten mukaisia, mutta toisia teologisia näkemyksiä vastaan. Teologien aikaisemmin keskittyessä pelkkään loogiseen kikkailuun ilman empiriaa, on tässä havaittavissa valtaisaa painotusmuutosta myös teologisessa ajattelussa. Tätä kautta Jumalankuvan muutos lienee ollut yhtä suuri kuin angstisesta ateismista nykypäivään.

Kenties olennaisen löytää, kun muistaa sen, että uskovaiset vetoavat menneeseen aikaan. Ehkä he olivat parempia kuin jotkut edeltävät maailmankatsomukset. Mutta se ei tarkoita sitä että he olisivat voittamaton ja täydellinen, erehtymätön ja ikuisesti paras ja tieteelle edullisin maailmankuva. Tätä kautta se, että nykyateistit rinnastetaan vaikkapa ateenalaisiin on itse asiassa väärä analogia.

Sillä nykytieteessä uskonto ei ole oleellisessa asemassa. Ei välitetä onko tutkija uskovainen vai ateisti. Mutta ateistisuus on vallalla huippututkijoiden parissa. Itse asiassa niin vallalla, että monet kristityt ovat keksineet erilaisia vainokertomuksia siitä miten heidän sanomaansa sensuroidaan. Tila on kuitenkin "Ei oteta vakavasti nykytieteessä". Ja tälle tilalle on useita tulkintoja.

Vainokertomuksilla marttyrisoimisen sijasta tilanne lienee toinen. Newton oli aikansa huippututkija ja kristitty. Tälle selityksenä ei pidetä sitä että sen ajan kristityt vainosivat ateisteja. Jos tilanteen tulkitsisi koherentisti, tunnustaisivat uskovaiset valtapelinsä Newtoninkin kohdalla.

---

Kirjoittaja toki uskoo että maailmankuvalla voi olla vaikutusta. Tosin ei niinkään julkaisuihin perustuvassa tieteessä, vaan enemmänkin ruohonjuuritasolla. "Tortuca" -ilmiön ja Dunning-Kruger -effectin kautta voi käydä niin, että jos jollakulla yksilöllä on erityisen vahva vakaumus, hän voi sortua ties mihin saivarteluun ja kikkailuun. Näin esimerkiksi kreationisti ei voi ikinä tajuta olevansa väärässä, vaan keksii sen sijaan herjaavia keksittyjä vainokertomuksia. Heitä kutsutaan crankeiksi. Joskus he järjestäytyvät samanmielisten kanssa. Sitä taas kutsutaan pseudotieteilyksi. Heidän maailmankuvansa sumentaa heidän ajattelunsa. Jos evoluutio on saatanan valehtelua, ei mikään todistusaineisto voisi osoittaa muuta.

It's a trap!

Charles Darwinin vähemmän tunnetussa kirjassa "Ihmisen suku" C.D. vihjaa että evoluutio voisi toimia luonnonvalinnan lisäksi siten, että samaan tapaan kuin kyyhkyjen jalostaja valikoi kyyhkyt, myös naaraat voisivat valita samaan tapaan koiraita. Ajatusta vastustettiin, koska se antoi naiselle valta -asemaa, joka ei sen aikaiseen patriarkaaliseen näkemykseen sopinut kovin hyvin. Harva kuitenkaan kiistää sitä että yksilö valitsee puolisot ihmisilläkin. Ja aika harva ajattelee esimerkiksi ihastumisen olevan pelkkä puhdas päätös: Tästä tunteesta on vallalla käsitys, jonka mukaan tämä on pikemminkin hallitsematonta. (Voimme valita sen seuraammeko ihastumisemme ohjaamaa tietä, mutta emme voi ihastua tahdonvoimalla.) Tämä vihjaa siihen suuntaan että tälläistä seksuaalivalintaa tapahtuu.

Tosin seksuaalivalinnan teho ei rajoitu pelkkiin naaraisiin. Ainakin useiden mukaan miehet ovat "kauniiden naisten perään". Bioestetiikassa sitten tutkitaan muun muassa kauniita naisia. Tosin näkökulma on hieman erilainen, kuin niillä jotka keskittyvät naiskauneuteen esimerkiksi terassin puolella. Valtaojan "Ihmeitä" -kirjassa kerrotaan että naiset arvostavat jämerää leukaa. Ja että miehet kaikissa kulttuureissa ovat taiteessa asti suosineet naisia, joiden kasvot ovat symmetriset, joiden lantion ja rinnanympärys ovat lähellä toisiaan ja joiden uuman ympärysmitta on 0,7 edellämainituista. (Sen sijaan laihuus on kulttuurisidonnaista. Vanhat kivikautiset hedelmällisyyssymbolit ovat sangen pulskia nykyihmisen mielestä.) Wilsonin "Konsilienssi" -kirjan mukaan siinä on havaittu että kuvakomposiitit, eli sellaiset kuvat, joissa on yhdistetty useiden kasvojen piirteet arvioidaan kauniimmaksi kuin yksittäisiä kasvoja. Tästä on päästy ajattelemaan sitä, että keskinkertainen nainen olisi kaunis. Siksi olikin hieman yllättävää, että kun alun perin viehättävinä pidettyjä yksittäisiä kasvoja sitten yhdistettiin, saatiin tulos joka oli erilainen kuin tuollainen keskiverto kooste. Ja tätä pidettiin kauniimpana kuin keskivertokomposiittikuvaa. Ja kun kriittiset piirteet tunnistettiin ja niitä korostettiin, tulos miellytti vielä enemmän. Tämä oli rodusta riippumatonta, se koski japanilaisia ja brittiläisiä ja molempia sukupuolia. Vain pieni osa naisista omasi näitä piirteitä.

Tästä päästään ylinormaaleihin ärsykkeisiin. Esimerkiksi koirashopeatäpläkoiraat saatiin koeolosuhteissa seuraamaan valtavia koneita, joilla oli suuret siivet ja jotka liikuttivat niitä nopeasti. Ne eivät katsoneetkaan aitoihin naaraisiin. (Kyseinen kone oli siis atrappi, jäljitelmä, joka laukaisee jonkin reaktion. Sellainen voi olla linnun näköinen kuva joka näyttää linnulta. Tai se voi olla pelkkä kirkkaanpunainen tupsu, joka saa punarintakoiraan hyökkäämään sen kimppuun raivon vallassa kuin kyseessä olisi kilpaileva uros.) Tämän voisi luulla olevan hirvittävä haitta. Mutta tosiasiassa näin ei ole, sen takia että näitä konemaisia laitoksia ei luonnossa ole ollut. Eikä vieläkään ole mainittavissa määrissä. Koiraat ovat aina voineet toimia "valitse kirkkain ja suurin naaras jonka näet", eivätkä ne ole "jääneet ilman puolisoa" (Jos näin voi sanoa perhosista). Samoin ihmisille ylinormaalit ärsykkeet tehoavat. Silikonirinnat, ja muut vastavat "botox -ihmeet" tehoavat - jopa valitettavan hyvin. (Tosin voidaan miettiä että kuinka paljon tässä oikeasti "huijataan evoluutiota": Toki pinnallisesti voisi ajatella että jos silikonit poistettaisiin jäljelle voisi jäädä "geneettinen pettymys", mutta tosiasiassa Dawkinsin nerokas ajatus, extended phenotype, joka tarkoittaa sitä että mehiläispesät, hämähäkinverkot, talot ja muut asiat joita eliö osaa tehdä, ovat kyseisen lajin "laajennettua fenotyyppiä", ja että nämä liittyvät ainakin osittain perimään. Jos ei muuten niin siten että meillä on geenien ohjauksessa rakentuneet aivot jotka sallivat talojen ajattelun. Kun asiaa ajattelee tältä kannalta, silikonirinta on eräänlainen reaktionormi. Tällä taas tarkoitetaan sellaista ilmiötä jossa eliö mukautuu eri olosuhteisiin tuottamalla erilaista ilmiasua. Yksinkertaisimmillaan tämä on sitä että runsasraviteisilla mailla kasvi kasvaa suuremmaksi. Monimutkaisimmillaan sama kasvilaji voi tuottaa märässä maastossa täysin erilaisen rakenteen kuin kuivalla maalla.)

Mutta ei tämä tietenkään keskity pelkkiin koiraisiin. Itse asiassa, kun koiras panostaa yksittäiseen jälkeläiseensä vähemmän kuin naaras, ja koiras voi yleensä tuottaa jälkeläisiä tiuhemmin kuin naaras. (Esimerkiksi kärpäsnaaras voi munia hirvittävän määrän munia, mutta koiras voi hedelmöittää usean naaraan munat.) Tästä seuraa se, että koiraita voidaan karsia paljon "rankemmalla kädellä" kuin naaraita. Naaraat voivat siksi harjoittaa seksuaalivalintaa koiraita tehokkaammin ilman että tämä vaikuttaa mitenkään populaation kokoa pienentävästi. (Koiraan ja naaraan keskimääräinen kelpoisuus on kuitenkin sama: Koiras saa voittoarvan harvoin mutta voittaa tällöin paljon, naaraat saavat pieniä voittoja useammin.) Tällä on merkitystä kotieläinjalostuksessakin: Huippusonnien ja karjujen spermaa on jaettu seminologien ja muiden vastaavien toimesta. (Vasta nykytekniikan hienoudet ovat mahdollistaneet naaraille samanlaista tehoa: Esimerkiksi naudoilla voidaan tehdä alkionsiirtoja, jossa huippulehmä stimuloidaan hormoneilla tuottamaan paljon munasoluja, jotta saadaan paljon alkioita joita voidaan sitten siirtää toisiin, genomiltaan huonompiin, nautoihin. Näin ne poikivat "toisten lapsia", ja tuottavat maitoa kuin ne olisivat niiden omia jälkeläisiä.)

Ja tietenkin myös naarailla on eräänlaisia ylinormaaleja ärsykkeitä:

Riikinkukkojen tapauksessa koiraille on kehittynyt valtavan värikäs pyrstö: Kun ne ovat toimineet naaraille omanlaisena atrappina. Evoluutikot ovat kuitenkin miettineet myös sitä, miksi naaraan kannattaisi valita suuripyrstöinen, sehän on koiraalle haitta. Tätä on selitetty muutamalla tavalla:
1: Koristeellisuus viittaa koiraan perimän laatuun jotenkin: Jos koiraalla on varaa mainostaa jotain noin turhaa ominaisuutta, kuin väritystä, se tulee muutoinkin toimeen. (Huonolla ruualla elänyt kissakin menettää ensin turkkinsa kiillon.)
2: Koska suuri pyrstö heikentää koiraan selviytymiskykyä, sen tulee olla muilta ominaisuuksiltaan erinomaisempi. Tätä vahvistaa se, että esimerkiksi riikinkukkojen pyrstön koreus liittyy myös kyseisen koiraan testosteronitasoon. Tämä taas alentaa niiden immuunitasoa, joten haittavaikutus tuottaa koiraalle aitoa kustannusta, ja jotta se voisi panostaa tuollaiseen, sen on ylipäätään muutoin selvittävä hengissä. (Luonnonvalintahan hoitaa sen terveyspuolen: Sairaat eläimet kuolevat.)
3: Lisäksi on ehdotettu sellaista ajatusta, että seksuaalivalinnan kautta ne naaraat, jotka valitsevat suuripyrstöisiä koiraita, muodostavat sukuja, joissa on isopyrstöisiä koiraita. Tällöin lisääntyessä poikasella on enemmän samoja geenejä kuin naaraalla itsellään. (Kun muistetaan, että sisäsiitoisuus tuottaa haittaa, tässä on vastakkain kaksi ristikkäistä etua, jolloin on ihan tavallista, tai ainakin evoluutioteorian ennustamaa, että paras kohta asettuu johonkin kahden ääripään välille. Eli ei naida lähisukulaisia, mutta samoja geenejä olisi hyvä kuitenkin olla kun ne parantavat omaa kelpoisuutta. Tämä on itse asiassa sukulaisvalinnan sivupolku. Kuten yksilö, joka auttaa sukulaislapsiaan poikasten hoidossa, jakaa sukunsa - ja tässä mukana omiaankin - geenejään ; tai yksilö joka tehostaa sukulaistensa poikasten määrää muutoin.)
4: Voidaan toki ajatella myös, että pyrstö on ainakin osittain ylinormaali ärsyke. Tällöin koiras ikään kuin aluksi huijaa väreillä. ("Katso kuinka hyvässä kunnossa höyhenistöni on, sehän kiiltää!") Kun tämä fiksoituu, siitä kuitenkin tulee "rehellinen ominaisuus", joka aidosti korreloi hyödyllisten asioiden kanssa. Tätä on helpohko kuvata uroshirvien ääntelyllä: Matalat äänet vaativat suurta kokoa, "joka on naaraista hyvä". Siksi ne innostuvat matalaäänisistä koiraista - joita eivät siis vielä näe. Jos syntyykin uros, jonka kurkunpää on tavallista alempana, sillä on matalampi ääni vaikka se olisi normaalikokoinen. Tämä on "huijausetu". Kun tämä yleistyy populaatiossa, seuraa se, että syntyy jonkin verran yksilöitä jotka ovat sekä suuria että niillä on tämä huijausetu. Ne menestyvät. Lopulta "huijausetu" fiksoituu populaatioon, eli kaikilla yksilöillä on kyseinen ominaisuus. Tällöin äänen mataluus riippuu jälleen enää pelkästään uroksen koosta. "Voit siis tavallaan huijata vain lyhyellä aikavälillä".

Ihmisen seksuaalivalinnassa on erikoista se, mistä Matt Ridley on kirjoittanut: Naiset näyttävät tutkimusten mukaan valitsevan hyvin koulutettuja, rikkaita ja muita vastaavia statukseltaan korkealla olevia miehiä. (Miehet taas valitsevat mieluummin nuoria ja kauniita naisia.) Kun miehistä sitten on tullut -ainakin feministien mukaan- vallanhaluisia, se johtuu siitä että jos genomi on vaikuttanut luonteeseen tässä osin, se on saanut valintaetua. Eli miehet ovat tavallaan juuri sellaisia minkälaisia naiset niiden ovat halunneet olevan. (Tosin niin naisetkin sellaisia mitä miehet haluavat.) Tosin tässäkin voi olla paljon sitä, mistä Frans de Waal taas kirjoitti "Chimpanzee Politics: Power and Sex among Apes" -kirjassaan: Simpanssien valta menee siten, että koiraat metelöivät kovaäänisesti vallan eteen, ja taistelevat keskenään. Kun taas naaraat valitsevat keskenään juonimalla sen kenelle ne antavat valta -aseman. Simpanssilauman lopullinen valta on siis naarailla.

Toki tämän luonteen valinnan voisi ajatella olevan ongelmallista: Eihän luonne periydy, ajatellaan. Tosiasiassa luonne on hieman kuten monet muutkin piirteet: Itse asiassa niillä on heritabiliteettia. Samoin voi tuntua ikävältä ajatella että kaikilla ei olisi samoja mahdollisuuksia saada puolisoa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa siihen onko kaikilla oikeus puolisoon. Kuitenkin, tässä erään vammaisen ystäväni pariutumisyrityksiä seurattuani, olen huomannut että ne jotka sanovat esimerkiksi että "ulkonäöllä ei ole väliä", eivät taida olla ihan rehellisiä. Se valitettavasti näyttää vaikuttavan.

Toki on muistettava, että aina kun puhutaan heritabiliteetista ja valinnasta, kyseessä on tilastollisuus. Se on pääsääntö, joka ohjaa evoluutiota tiettyyn suuntaan. Mutta se ei ole laki josta ei olisi poikkeuksia ja joka jotenkin deterministisesti päättäisi kaiken.