Paikoitellen luettelomuotoinen lähestyminen elämisen kriteeriattribuuteista

Vasemmalla olevassa kuvassa on oleellinen lainaus "Salaiset kansiot" -televisiosarjasta. Sitä voidaan pitää "nollan sanan vastauksena". (Ja täten otan osaa zenhenkiseen haasteeseen jonka sain, crackedin inspiroimana.) Mutta koska minä en ole muutamien sanojen mies, vaan päinvastoin tarpeettoman monisäikeisten ja mutkikkaiden sanaryöpsähtelyjen ja ylenmääräisten pilkutusrakenteiden esisaattaja, nousen mykkyydestä ja etenen kohti laajempiretoriikkaista ilmaisumuotoa kuin nimeltämainitsematon antiikin vahasulkainen heeros.

Tästä kuvasta saadaan silti irti elämästä vieraantumisen ydintematiikka.

Nuorena atk -luokkanörttinä sain kuulla muutamaan otteeseen lausunnon "osta elämä". Yritin ostaa ja ladata sellaisen internetistä, mutta huonolla menestyksellä. Pian opin vastaamaan, että minulla oli elämä. Lähes käyttämätön ja siisti. Että viikkasin sen esiin kaapista, tomutin ja käärin sen takaisin säännöllisesti kerran vuodessa. Kutsuin sitä yliarvostetuksi turhakkeeksi. (Ja sitten ihmettelette miten päätäni pestiin vessanpöntössä?)

Kuitenkin jos katsotaan mitä teini-ikäiset kriitikkoni -  jotka olisivat rehellisyyden nimissä olleet kiehtovampia jos he olisivat olleet mutanttininjakilpikonnia - tarkoittivat elämän ostamisella. Empiirinen tarkastelu heidän toimistaan auttoi huomioidenkeräämisessä sen verran, että tajusin että se tarkoitti pääasiassa ostarilla notkumista.

Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin. (Vaan oikein.) Ostarilla notkumisessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Päinvastoin ; Jos se oli riittävän hyvää Sokrateelle se on taatusti riittävän hyvää minulle. Sen sijaan näytti että valtaosan ajasta ostarilla notkuminen tarkoittaa sitä, että pidetään tylsää. Odotetaan ja haaveillaan niistä marginaalisista huippuhetkistä kun saataisin tuokio railakasta laatuaikaa. Eli alaikäisinä viinaa kaupasta, kunnon kännit päälle ja seksiä. Valtaosa näistä unelmista jäivät havaintojeni nojalla toteutumatta. Itse asiassa on mahdollista, että minulla oli yritelmiä em. aiheiden parissa jopa enemmän kuin monilla heistä. Silti minulla ei ollut elämää ja heillä oli. Eli joko heillä oli ajatus elämästä kun minulla oli sellainen ja he haukkuivat väärää puuta. Tai sitten se ostarilla notkuminen oli jotenkin oleellinen minimikriteeri sille että omistaa elämän.

Ja samanaikaisesti kun he notkuivat ostarilla - ilmeisesti koska elämä oli sen verran hinnakas, että jäljelle ei jäänyt oikein varoja ostella mitään muutakaan - minä saastutin aivojani esimerkiksi Sergio Leonen länkkäritrivialla, shakkistrategioilla ja Niilo Paasivirralla. Jos tämä ei ollut elämää, niin se oli ainakin viihdyttävää.

Nykyisin kun harrastan filosofiaa, eurooppalaista keskiaikainen miekkailua ja downshiftaamista, on edessäni edelleen sama tematiikka. Filosofia on haihattelua. Eurooppalainen keskiaikainen miekkailu ei ole käytännönläheistä ja downsiftaaminen on elämättömän luuserin strategia jossa ei kohdata oikeita elämälle tärkeitä asioita. Samoin se, että olen erkaantunut kristinuskosta ja lasten hankinnasta, henki on sama. Eikä tätä oikeastaan pidä ihmetellä. Sillä siinä missä minä olen vanhentunut, ovat muutkin. Jos jutut ovat samanlaisia.

Mieleeni tulisi jopa sanoa, ikään kuin nokkavana vastauksena että
* Ei sinulla ole elämää, vaan asuntolaina. Asuntolaina joka pakottaa sinut tyystin luopumaan downshiftaamisen mahdollisuudesta.
* Ei sinulla ole elämää, vaan lapsi. Jonka kautta elät, koska lapsi työläänä olentona sitoo sinut ikään kuin orjakseen.
* Ei sinulla ole elämää vaan kokopäivätyö. (No, kellä toisaalta ei.)
* Ei sinulla ole elämää vaan auto. (Tämä kohta päti muuten jo teininä.)

Pidän tätä kuitenkin epäkohteliaana ja asiattomana. Huomaankin, että tässä vaiheessa kuva on kääntynyt. Ei olekaan niin että minä olen Mulder ja he ovat Scully. Se on juuri toisin päin. En voi muuta kuin hymyillä voittajana. Sillä nykyään minä olen se jamppa joka alati notkuu ostarilla pitämässä tylsää.

---

Jos minulle annetaan riittävästi kirjoitustilaa, minulta voi todellakin saada nollan sanan vastauksen.

Arkkipiispa ja skientistinen profetia

YLE uutisotsikoi Kari Mäkisen lausunnon ilmastonmuutokseta varsin erikoisesti. "Arkkipiispa rinnastaa profeetat ja ilmastonmuutoksen". Otsikkoa vaivaa se, että se on toki Kari Mäkisen lausunnon mukainen, mutta se helposti vääristää hänen sanomistensa sisällön. En tiedä miten tämänlaisiin mielikuvia herättäviin otsikoihin pitäisi suhtautua. Siksi en suhtaudukaan, vaan otan vain esille Mäkisen lausunnon.

"Tunnistan ilmastoraportissa samaa kaihtelemattomuutta, joka on ominaista Vanhan Testamentin profeetoille. Profeetat asettivat ympäröivän todellisuuden Jumalan tahtoa vasten ja paljastivat sen, mikä särki Jumalan tarkoittaman elämän. Niin ilmastotutkijat nyt tekevät. Heidän viestinsä on tämän päivän profeetallinen viesti. Kirkkojen profeetallinen viesti maailman elämän puolesta ei ole eri kuin IPCC:n (imastonmuutospaneelin) tutkijoiden."

Tässä on toki humanisteille erikoinen tapa hakea analogiaa sielläkin missä se ei ole kovin luontevaa. Tässä kun tuntuu sekoittuvan se mitä itse kutsuisin "sisäavaruudeksi" siihen mikä on sitä itsen ulkopuolista todellisuutta (joka on hieman suurempi asia kuin "ulkoavaruus" vaikka se helposti mielletään eksistentiaaliseti jotenkin kooltaan ulkoavaruutta pienemmäksi konseptiksi.) Voidaan kuitenkin olla Kari Mäkiselle suopeita ja katsoa että hän huomasi, että Profeetat kuten ilmastonmuutoksen tutkijat korostavat, että ihmisten elämäntapa on turmiollista. Moni voi kokea tämän herjaavana ja ikävänä, mutta tästä ei välitetä koska käsitys Totuudesta ajaa molempia.

Ja itse asiassa en ole kovin erimielinen siitä, että ilmastonmuutos vaikuttaa ideologioissa aivan samaan tapaan kuin maailmanlopun ennustukset uskovaisissa. Syynä on tietysti se, että eksistentiaalisella tasolla ei ole kovin suurta merkitystä sillä onko asia fakta (sanan luonnontieteellisessä merkityksessä). Siksi ilmastonmuutos lillii kansansuosiossa kiinnostavana tieteellisenä konseptina osittain siksi, että kulttuurimme on muutenkin normalisoinut maailmanlopusta kohkaamisen. ; Kysymys ei tässä ole pelkästä uskonnosta. Kunnon vaikuttava maailmanloppu vaatii taakseen esimerkiksi lineaarisen aikakäsityksen. (Toki hindujen sylkinen maailmankäsitys näyttää että syklisyys sisältää helposti ja usein uuden alun luovan lopun. Ja se voi olla hurjakin. Mutta tätä ei saada samanlaista fiksaatiota kuin lineaarisessa aikakäsityksessä.)

Kari Mäkisen lausunnossa onkin toinen taso. Se nähdäkseni sisältää hyvinkin tarkkaa tajua siitä miten maailma suhtautuu uskonnollisuuteen. Hän nimittäin tekee analogian hyvin tarkassa sävyssä. Se huomioi sen, että maailmanlopun ja ilmastonmuutoksen rinnastavassa keskustelussa on vakiintuneita konventiota. Ja hän ampuu niistä tietyt alas aivan suoraan mainiten.
1: On denialistinen näkökulma jossa ajatellaan että uskonnollisuus on  jotenkin niin naurettava ja huono asia, että analogian esilletuominen on itsessään kritiikki itse teorialle. Ikään kuin asiaa voisi kritisoida sen kannattajien habituksella tai muulla ad hominem -perustaisella toiminnalla. Huvittavaa on tietytsi se, että tämä konventio klikkiytyy vahvasti yhteen kristillien denialismiryppään kanssa ; "Korvaushoito" jolla evoluutio manataan profeetta Darwinin totteelmiseksi on evoluutiokritiikkiä samaan tapaan kuin erityisen usea evoluutiokriitikko vastutaa myös ilmastonmuutosta. - Itse asiassa monet kreationistit oikein ylpeilevät, että se että tajuaa sekä evoluution että ilmastonmuutoksen roskaksi on sama kuin konkreettinen todiste siitä, että kreationisteilla on nenää harhaopeille. Eli he tunnistavat roskan ja pseudotieteen erityisen taitavasti ja ovat siksi erityisen kunnioitettavia ja fiksuja ihmisiä.
2: Moni taas kuvastaa että ilmastonmuutoksen loppu on päinvastoin jotain jota Raamattu ennustaa. Ilmastonmuutos siis ikään kuin kuvaisi sen miksi asia tapahtuu. Näin ilmastonmuutos olisikin osoitus siitä että "Raamattu" on totta.

Nähtävästi Kari Mäkinen ei edusta kumpaakaan tästä ääripäästä. Hänen lausuntonsa näyttää korostavan sitä, että ilmastonmuutos ei ole kristinuskoa vastaan tai ristiriidassa kristinuskon arvojen kanssa. Hän ei siis ole ilmastonmuutosdenialismin korostaja. Tätä varmasti tarvitaan aikana jolloin ilmastonmuutosdenialismi on oikeistokonservatiivifundamentalismin (johon kreationismi liittyy) kautta näkemässä "vihervasemmistolaisuuden" hyvin pahana asiana. Jonain jota Kunnon Kristitty ei edes harkitse kannattavansa. (Nykyajan denialistisessa maailmassa ilmastonmuutos onkin monelle Jumalaa vastaan samalla tavalla kuin evoluutio.)

Toki itse korostaisin Mäkistä enemmän sitä, että ilmastonmuutoksen kannattaminen ei helposti tarkoita samaa kuin vihervasemistolaisten ideologioiden ja asioiden ajaminen. Sillä vaikka niiden välille voidaan nähdä yhteys siinä mielessä että jos pitää ihmislajin säilyttämistä arvokkaana asiana, mukaan tulee monia sellaisia käytännön keinoja joita vihervasemmistolaiset arvostavat elämäntavassaan, voidaan kuitenkin nähdä että ilmastonmuutoksen kannattaminen on itse asiassa hyvin vahva syy kannattaa ydinvoimaa. Joka taas on jotain jota vihreät eivät nimenomaan tee. Tässä mielessä on hyvä huomata että ilmastonmuutos on kuten mikä tahansa muukin tiede. Se on mekanistinen teoria joka ei puhtaasti sellaisena ole ideologia. (Lämpötila celsiusasteina ei ole mielipidekysymys samaan tapaan kuin "kuuman" tai "kylmän" kokemus eksistentiaalisella tasolla vaikka näiden välillä onkin kiistämättä yhteyksiä.) Ideologiat vain valjastavat sitä ja asettavat sitä erilaisiin tulkintaskeemoihin joihin liitetään vahvojakin arvolatauksia käytännössä väistämättä.

Siksi minusta näyttääkin että arkkipiispa Mäkinen yrittää saada uskonnon asennoitumistavalle uskottavuutta rinnastamalla sen tieteeseen. Hän tekee tämän eksistentiaalisella tulkintatasolla. Ja sillä tasolla tämänlainen yhteys onkin mahdollinen. En kuitenkaan koe että analogia kantaa riittävän pitkälle. Sillä tosiasiassa ilmastonmuutos on "aivan eri tavalla todellisuutta" kuin jonkun ihmisen "vahvasti todellisiksi kokemat äänet päässä". ; Moni uskovainen toki korostaa että usko ei ole mutua ja mielipiteilyä vaan esimerkiksi pelastusvarmuus on ehdoton tieto siitä että pelastuu. Mutta tosiasiassa on iso ero tieteen ja oikein vahvan henkilökohtaisen uskomuksen välillä. Se, että mutuilee aivan helvetin vahvasti ei tee siitä uskottavaa. Ja tätä kautta profeetat ja ilmastotieteilijät toimivat aivan eri maailmassa ja eri varmuusasteilla. (Riippumatta siitä paljastuuko ilmastonmuutos vääräksi teoriaksi joka täytyy falsifioida). Ja tämän eron ohittaminen ei ainakaan minun silmissäni lisää uskottavuutta siitä että uskonto olisi rationaalisten ja järkevien ihmisten asia.

Ja sitten jotain ihan vanhaa

Televisio on ollut viime vuosina siitä ystävällinen, että sen puolelta on tarjottu iloksemme monia historiallisia draamoja. Huonona puolena voidaan sitten pitää niiden alkutunnuksia. Niissä on jostain syystä hyvin yleistä käyttää kuvitusta tai aiankin tyyliä joka on lainattu sen ajan taiteesta mitä sarjan historia kuvaa.

"Roomassa" alkutunnuksessa on liikkuvia roomalaisajan graffiteja. Silloin se vielä näytti (minun silmiini) kiinnostavalta. Mutta sittemmin kun katsoo lähes mitä tahansa vähänkin isomman budjetin historiallista sarjaa, esiin nousee "Borgian" renessanssimaalauksien tyyliin tarjottu alkutunnus. "Da Vinci's Demon" laittaa alkutunnuksensa täyteen animoituja Leonardon piirrostyyliin laitettuja kuvia. Ja niin edespäin.

Tämä konventio on kovaa vauhtia muuttumassa perinteestä kliseeksi. Tässä alkutunnustyypissä ei enää ole jäljellä mitään taiteellista tai luovaa. Taide latistuu siinä jonkinlaiseksi arkkityyppiseksi mielikuvaksi joka siirtää tunnelmat aikaan liittyviin mielikuviin. Se siis yrittää jopa ohjastaa ajatuksia ja latistaa näkemys menneestä ajasta hyvinkin konventionaaliseksi. Taiteena ja kultturelliutena esitetty muuttuu ajatusten ja historiakäsitysten banalisoimisen välineeksi.

Hulluuden kieltäjistä

Michel Montaigne esitti, että ihmiset tuppaavat tekemään normaalista normin - ja toisaalta normista normaalin. Näin eri kulttuureissa pidetään toisia asioita asiaankuuluvina, jopa ainoina järkevinä vaihtoehtoina, kun taas jotkut toisen kulttuurin tekemät ratkaisut nähdään aivan absurdeina.

Tämä ongelma koskee etenkin mielenterveyttä. Suomessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden mielestä se, että sinulla on jotain vaikeuksia mielenterveyden puolella tarkoittaa sitä, että oikein millään mitä sanot ei ole väliä. "Hullusta" tulee "ei tarvitse kuunnella tai välittää" -asenteen synonyymi ja mielenterveyden vajaus tekee ihmisestä lähinnä kohteen sosiaaliselle ja ideologiselle pelille, kute "eheyttämiselle". Tämä valitetavasti näkyy vahvasti myös skeptikkopiireissä. Aivan perusteeton salaliittoteoria saattaa rapistua pelkäksi kertojan psykologisen profiilin kuvaukseksi - tämä saattaa olla tottakin, mutta nähdäkseni salaliittoteoria ei kumoudu sillä että kritisoidaan sen keksimisen syytä. ; Ainakin itse olen niitä ihmisiä jotka korostavat että hypoteesinmuodostus ei ole relevanttia vaan se, onko tuotettu teoria tosi. Näin ollen salaliittoteoriaa ei saada ohittaa pelkästään sillä, että viitataan että sen keksijällä on jääneet neuroleptidit nauttimatta. Kenties onkin, mutta tällä ei pitäisi olla merkitystä kun arvion kohteena ei ole ihminen vaan väite siitä että reptiliaanit vaikuttavat pörssikursseihin istuttamalla ihmisten päihin kontrollisiruilla pakkoajatuksia, ja että sirut tulevat koska lentokoneisiin on laitettu myrkkysuuttimet jotka ruiskuttavat erityisiä mikrosiruja joissa on oleellisimpana komponenttina avaruusolentojen DNA.

Siksi on jossain määrin mukavaa lueskella esimerkiksi blogauksia siitä että luovuus ja hulluus rinnastetaan "Ne ihmiset, jotka opiskelevat luovuutta, opiskelevat päästämään irti järjestään, sen rajoituksista ja niistä vankiloista, joita ihmisen rationaalinen puoli asettaa. Sitä on luovuus: ajattelua laatikon ulkopuolelta. Sitä on hulluus: asettumista laatikon ulkopuolelle. Tältä osin ne ovat siis sama asia, mitä kauempana olet yhteiskunnan normaalista, sitä hullumpana he sinut näkevät, ja sitä parempi perspektiivi sinulla on myös sitä käsittelevän taiteen luomiseen." On selvää että luovuus vaatii eitoistoa, joten on tehtävä jotain jota ei sellaisenaan ole tehty aikaisemmin. Ja tämä on taatusti jonkinlaisessa irrottautuvassa suhteessa konventionaalisuuteen. (Itse en muutoin sano luovuudesta muuta kuin, että skeptismi, "ahkerasti käytetty laiskottelu" ja sarkasmi auttavat. ; Ja jos korrelaatiot ja intersubjektio ovat väärä lähestymistapa, et voi antaa yhtään mitään perusteltuja ohjeita luovuuden saavuttamiseksi. So there.)

Kenties vahvimmillaan mieleltään järkkyneitä puolustava tematiikka on esiintynyt kotimaamme julkisuudessa aikanaan huomiota saaneen Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" -kirja. - Toki Michel Foucaultin "hulluuden historiaa" ei voi jättää tässä ohittamatta. Mutta olen tässä blogauksessa nyt skandinaavisesti biasoitunut. - Puhakaisella on kirjassa selvästi hyviä eettisiä pointteja. Hän käsittelee hulluutta eksistentialistisesti ja tätä kautta hakee esimerkiksi oikeutta tulla rangaistuksi rikoksesta ilman että saa mielisairaan leimaa ; Tälle onkin tarvetta koska aina silloin tällöin tuomiolle tulee ihmisiä jotka eivät halua psykologista arviota vaan he haluaisivat vain tuomion ilman leimoja. Heille kuitenkin tehdään sellainen. (Toki tässä on vaikeaa sanoa että johtuuko mielenterveysleiman välttäminen mielenterveyden autonomiasta vai siitä että henkilöllä on vankkoja antipatioita mielenterveyden rikkoutumista vastaan.)

On selvää että mielenterveyteen liittyy biovaltaa, ja osa mielenterveysongelmista itse asiassa on hyvinkin näennäisiä. Autistit ovat toki varmasti aina olleet "pöpejä", mutta aspergerin syndroomaisissa on sitten ollut variaatiota  "kylähulluista" "kyläfilosofeihin" ja jopa huipputiedemiehiin. Modernina aikana on kenties hyvä että "postmoderni linjama" tuottaa silloin tällöin "Puhakaisia", koska freudilaisuus ja psykologiapuhe on noussut sen parissa suosituksi. Itse asiassa myös uskontojen parissa on psykologisoitu kieltä hyvinkin vankasti. Henkisen tilan sijaan viitataan hengellisiin konsepteihin kuin ne olisivat psykologisia ilmiöitä. Siksi uskovaisten keskuudessa puhutaan "äitihaavoista" ja "erämaakausista".
1: Siinä missä kalvinistit ennen puhuivat suoraan siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ja vain Jumalan tekemä muutos ihmisessä sai hänet muuttumaan, ja tätä ennen hän hapuili pimeydessä, ja viitattiin suoraan erilaisiin jumala-aistimuksiin joista eiuskovaiset jäivät osattomiksi. Nykyään tämänlainen torjuttaisiin uskontona, joten sen parissa on tehty termien uudelleenmäärittelemistä. Puhutaan hyvinkin helposti lapsuuden traumoista ja vastaavista. Sillä näin konseptia ei tarvitse muuttaa, kun uudelleennimeäminen tuo mukanaan "tieteellisyyden vaikutelman" ilman tieteellisyyttä.
2: Olenkin usein sanonut että ei ole ihme että Päivi Räsänen on lääkäri. Sillä siinä missä ihmiset ennen ottivat rippinsä papilta, medikalisoituneena aikana lääkärit ja psykiatrit ovat yhtä luotettuja ja hyvin samanlaisten konseptien vartioita. Lisäksi nykyaikana kun "oma kokemuspohja" korostuu ja kyökkipsykologia on valloillaan, ja se kohtaa kemiallisen lääketeollisuuden, uskonnollisten instituutioiden, New Age -puoskarien ja terapeuttien taloudelliset tarpeet. Yhtälö tukee markkinoita joissa aivan kaikelle hankitaan jonkinlainen diagnoosiluokitus. Modernin ajan psykologian ongelmaksi onkin sanottu sitä, että käytännössä kaikesta on tehty jonkinlainen mielenterveyden häiriö. (Eikä se suinkaan redusoidu naturalisteihin vaan juuri subjektiivista näkökulmaa korostaviin.) Moralisointia ei nykyään oikein kehdata tehdä, joten syytös ilmenee diagnoosina ja huolestumisena.

Monessa asiassa kohtuu on kuitenkin hyväksi. Niin tässäkin. Yksi tapa tehdä tätä, on nostaa esille vanhakantainen ajatus köyhyyden ja sairauden jalostavasta vaikutuksesta. Eli siitä että "kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat". Tällöin saattaa syntyä esimerkiksi lausuntoja siitä että "Särkyminen on kaunista". "Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen." ... "Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma." ... "Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen." Tämänlaiset ajatukset korostavat sitä väitettä, että mielenterveyden oire olisi jonkinlainen terveen mielen normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen. Jossain määrin tämä on tottakin. On ihan suvaitsevaista korostaa että herkkyys voi olla oleellisen tärkeää.

Mutta siinä on samanlaista sairautta mikä paistaa pahan ongelman ratkaisijoiden puheista silloin kun he alkavat selittämään miten luonnonkatastrofi jossa omaiset hukkuivat olikin jotenkin jalostava ja siitä seurasi enemmän hyvää kuin pahaa. Tai selittävät miten holokaustisen kansanmusiikkijuhlat - tilanteet jossa juutalainen pakotettiin soittamaan viulua tuhottavaksi saapuneille juutalaisille jotta nämä eivät panikoisi ja kenties karkaisi - olivat jotain sellaista jonka jarruttamista hyvä Jumala ei vain tekisi. On toki selvää että mieli rikkoutuu tietyistä tilanteista. Jos annat kiduttajalle puukon ja muutaman kuukauden aikaa, hän raapii kenestä tahansa mielenterveyden "tilaan jota kutsumme hulluudeksi". Mutta tästä ei pidä mennä liian pitkälle.

Näissä mielenterveyspuheissa tuntuu olevan jonkinlainen sivustakatsojan ote. Se nimittäin tarkastelee mielenterveyttä "kyökkipsykologisesti etäältä", ikään kuin objektisoiden. Niistä tuntuu aina puuttuvan se ote joka tulee vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa toistuvasti esille. Se, mikä jää puuttumaan on se käytänne. Se koskee etenkin masennusta.

Ymmärsin kyllä tämän tekstin pointin siitä, että mielenterveysongelmat voivat olla toisaalta hirveä rasitus, mutta tosiaalta suuri voimavara, joka motivoi ihmistä kehittymään. Se, että tästä päätellään että mielenterveysongelmat ole sairautta on taas sitten kaikkea muuta. Syynä on luultavasti se, että skeemasto on lukkiutunut ajatukseen siitä että hulluus on vain määritelmä, joka koskee kaikkea poikkeavaa. Että hulluus on oudon synonyymi. Tämä oli Puhakaisellakin vahvana teemana. Se kuitenkin koskee lähinnä niitä asioita jotka koskevat eksentrismiä. Neuroottisuus voi vielä olla vain hurmaava piirre. Puolisoni kanssa eläessä olen oppinut sen verran että lievä OCD voi olla lähinnä häiritsevä päähänpinttymä. (Joka vie kyllä silloin tällöin kahdet hermot, siipan ja omat.)

Mutta jos aletaan puhumaan psykoositiloista, vastaan nousee erikoisuuden sijasta kyvyttömyys huolehtia itsestään ja elää maailmassa koska kaikki ymmärrys siitä on kadonnut. Masennuksen kannalta voidaan sanoa että siinä ei ole mitään kaunista, että ihminen halua tietoisesti vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä. Mun mielestä tämä oli jopa tällaista masennuksen/muiden ongelmien glorifioimista.

Lisäksi kun masennus nimenomaan vie halun tehdä asioita, voidaan sanoa että se on itsereflektioon kannustamisen antiteesi. Vasta kun olet voittanut masennuksen ja saat noustua vuoteesta voit ylipäätään kieriskellä jossain gnothi seauton -tilassa. Kukaan masentunut ei kuvaa tilaansa minään suurena kasvun aikana. Kasvua tapahtuu lähinnä trendin kautta. Sen jälkeen on parempi kuin on ollut masennusaikana. Pahimmat masennuskaudet eivät ole potilaille tarjottuja suuria valaistumisia, joista oppisi itsestäni kaikenlaista. - Tai jos onkin, niin ei mitään sen kummempaa kuin mitä syöpä voisi tarjota. Eikä syövästäkään kannata mitään Hyvää Jumalaa kiittää!. Ei se, että kippurassa maaten tuijottaa seinää pystymättä nousemaan sängystä, nukkumaan, syömään tai peseytymään kun voi ajatella vain sitä, että haluaa kuolla opeta juurikaan muuta, että se sattuu aivan helvetisti.
1:Joka pitää tämänlaista aidosti kasvattavana voi tulla meillä kyläilemään. Mielelläni valistan ja henkistän näitä ihmisiä esimerkiksi lyömällä heitä tiiliskivellä päähän. Aivovamman tuoma mielenterveyshäiriö voisi tarjota pysyvän lahjan, esimerkiksi epilepsian, jonka kanssa painiskellen sitten voisi itsekasvaa sillai kivasti. (Tämä ei ole uhkaus, tämä on halpaa sarkasmia.)

Voidaan itse asiassa jopa väittää että mielenterveyden häiriöt ovat useimmiten henkistymisen ja itsereflektion tiellä. Ne kenties pakottavat pysähtymään, mutta samalla rajoittavat keinoja tehdä asialle mitään. Se on vähän kuin se, kun ajaisi autolla tiellä, ja auton bensatankki vuotaisi. Tyhjä tankki taatusti herättää huomaamaan vian ja paikkaamaan pohjan. Mutta olisi hoopoa sanoa että tyhjentynyt tankki auttaisi ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Useimmiten tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin mielenterveydestä. Puhakaisen nostin esille siitä, että hänen kohdallaan on ilmoilla useita erilaisia oleellisia ongelmia jotka käytännössä toistuvat kaikessa "antipsykiatriassa" kaikkialla. Ensinnäkin kuvatessaan "hulluuden" jonkinlaiseksi keinotekoiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, nousee esille sekin että on mieletöntä myös puhua mistään mielenterveydestä. Kuitenkin usein kysymys on siitä että jokin itsereflektio ja henkistyminen olisi jotain erityistä mielenterveyttä ja tämä olisi se terve mielen tila, joka sitten rinnastuisi konventionaaliseen huonoon mielenterveyteen, jossa on vika joka on aikaansaanut sen sairastumisen alunperinkin. Asioita ei sanota suoraan nimellä, mutta lausunnoista kumpuaa toistuvasti esille se, että mielenterveys ei ole mielekäs määriteltävä konsepti, mutta se kutienkin voitaisiin sitten määritellä niihin omiin tärkeisiin kysymyksiin. Eli mielenterveys ei sittenkään olisi sosiaalinen konstruktio vaan jokin jota voitaisiin lähestyä objektiivisesti tai intersubjektiivisesti.
1: Tosiasia onkin, että epäonnistumisesta ja heikkoudesta puhuminen paljastaa että "antipsykiatri" on itsekin luokittelemassa varsin vahvasti. Epäonnistuminen kun on relevantti konsepti jos ja vain jos onnistuminen on läsnä. Ilman onnistumisen käsitettä ei ole epäonnistumista, vaan pelkkää tekemistä ja tapahtumia. Samoin itsetuntemus on liitoksissa siihen että on jokin minä ja mielen tila joka on terve ja muu on siitä poikkeavaa ja sairautta. Näin epäonnistuminen elämässä johtuukin konventioista. Joka tarkoittaa siitä että on mielensairas tila joka luokitellaan alemmaksi ja huonommaksi.

Tämä johtaakin toiseen tematiikkaan. Siihen, että yleensä "antipsykiatria" vastustaa lähinnä mielenterveyden hoitamista kemiallisin lääkkein. (Ja jossain tapauksissa psykiatrein. Silloin kun itse tarjotaan jotain enkeliterapiaa tai vastaavaa, joka on saanut pseudotieteen leiman. Esimerkiksi skientologia myi itseään aluksi terapiana, ja sitten kun se tuomittiin lääketieteen vastaiseksi, siitä leivottiin vahvemmin uskonto. Ja siihen tuli mukaan vahva antipsykiatrinen ote. Psykiatrit ovatkin skientologiassa suunnilleen suurin paha.) Luonnonlääkkeet ja sosiaalinen parantaminen nousevat tässä vahvasti esille.

Puhakainenkin lankesi tähän ansaan. Sillä hänen argumenttinsa ajautui sisäiseen hajanaisuuteen hyvin syvällisellä tasolla. Hänhän tunnusti "Persoonan kieltäjien" sivuilla (s. 112) että aivot ovat konkreettinen ehto inhimilliselle kokemukselle ja (s. 135) että sairaiden lasten hoidossa aivokirurgiset keinot ovat saaneet aikaan hyvää. Puhakainen kuitenkin toisaalla (s. 49) selittää vakavasti että mikään lääke ei voi parantaa sitä miten koemme elämän. Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun muistamme miten litium mullisti bipolaarien elämää paremmin kuin mikään terapia. Puhakainen ei voi kiistää syy-seuraussuhdetta ja sitä että lääkkeet muuttavat ihmistä ja heidän kokemusmaailmaansa ja siksi hän tunnustaakin toisaalla teesinsä vastaisia asioita.

Syynä onkin se, että Puhakainen vaatii pohjimmiltaan tietynlaista manipulointia. Sairaus täytyy nähdä inhimillisenä suurena draamana. Huumaava lääke tuo vapauden kokemuksen Puhakan näkemyksessä väärin keinoin. Tätä ei tunnusteta suoraan joten valtaosa kirjasta keskittyy denialismiin joka nojaa siihen että kaikki lääketiede ja kemia redusoi ihmisen aivoiksi ja ei siksi voi mitenkään olla missään kontaktissa aidosti tärkeän eksistentiaalisen puolen kanssa. Erikoista onkin, että terapia tai rippipapin tarjoama hengellinen tuki on aina joko kielen, kulttuurin tai uskontoinstituution kautta tapahtunutta toimintaa jossa nähdään oltavan jollain tavalla syy-seurauksen ytimessä. Näkemyksessä kysymyksessä ei olekaan tulos tai eksistentiaalinen vaikutus yksilöön. Kysymys ei ole siitä että oikeasti nähtäisiin subjekti tärkeänä ja vältettäisiin objektisointia ja hallitsemitsa ja manipulointia johonkin tiettyyn suuntaan. Kysymys on siitä että toisia keinoja ei lähtökohtaisesti hyväksytä, tätä ei haluta suoraan tunnustaa koska se osoittaisi vain tälläisen esittäjän itsensä sulkusilmäiseksi sensuristiksi jonka avarakatseisuus romahtaa välittömästi jos hän kuulee että joku on mielenterveyslääkityksellä. (Ihminen muuttuukin vaikkapa "Mömmö-Tuomoksi", kuten eräs antipsykiatrian ystävä esitti minulle silloin kun vähän aikaa söin masennuslääkkeitä.)

Koska tätä suvaitsemattomuutta ei joko tiedosteta tai tunnusteta, keksitään jotain muuta. Ja jos vastapuoli lähestyy asiaa objektiivisesti, on tämä helppo ottaa kohteeksi. Jossa on virheenä se, että tässä ei (a) helposti mietitä että jos itsekin yritetään objektisoida ja kontrolloida ja manipuloida ja laittaa toinen vaikkapa lokeroon "äitihaavainen" (b) hyökätään mitä tahansa epäanalogiaa kohtaan siksi että se on sen toisen piirre jota ei ole itsellä. Eikä tässä helposti mietitä onko tämä oleellinen piirre tai hyvä vihollinen josta on todella haittaa. (c) Keksitään jokin syytös vastapuolesta jota tämä ei edes toteuta ja lietsotaan vastahankaa tätä kautta.

Itse esitän semidiplomaattisesti, että lääkkeet ei paranna kokonaan ongelmia, mutta mielenterveysongelmat ovat aina tai ainakin usein psykofyysinen tila, jota pitää usein hoitaa lääkkeillä. - Ja tehot ovat sen verran vauuttavia, että Puhakainenkin joutui aikanaan tunnustamaan omassa kirjassaan että vaikutuksia on. - Itse en enää edes kuvittele, että lopettaisin joskus lääkkeiden syömisen. Joten kyllä. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia, samoin kuin diabetes on sairaus. Ihan sen takia että on helppoa leikkiä suvaitsevaista kun ei tarvitse kärsiä. ;Ei ole vahvuutta olla niin herkkä, että tappaa itsensä koska ei vaan kestä elämää, ja jättää jälkeensä surullisia läheisiä. (Itselläni tämä on jo miltei kunnossa. Harvapa suree.)

Hulluuden kieltäjien tulisikin kyetä näkemään pelkän samanlaisuus-erilaisuus -vähemmistöpuhelaatikon ulkopuolelta ja katsoa eksistentiaaliselta tasolta ihmisten kärsimystä. Avaramielisesti kun nousee laatikon ulkopuolelle, tajuaa että mielenterveyden romahtaminen ei ole mitään epäonnistumista jota tarvitsisi jotenkin halata suurena lahjana. Että joskus herkkyys onkin hysteriaa ja pikkusieluisuutta. Ja että mielenterveys ei noin yleensä ottaen useinkaan heiluta mieltä kohti vapaata ja ennakkoluuloista irrottautunutta logiikkaa. Kukaan ei ole niin kahlittu kuin vakavasta OCD:sta kärsivä. Kukaan ei ole niin ennakkoluuloinen kuin skitsofreenikko jolla on paranoija ja joka tulkitsee avomielisesti ja laatikon ulkopuolelta aivan kaiken tukemaan tätä paranoiaa.

Provenienssifilia ~ kyvyttömyys irtautua lähtökohdasta

"Peter Pan" -kirja kuvaa unenomaista ja surreaalia maailmaa, "Mikä Mikä maata". Sitä pidetään usein jännittävänä seikkailujen ja muiden vastaavien lähtökohtana. Kuitenkin siinä on kohtaus Helinä -keijun "miltei kuolemisesta" joka vihjaa että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin positiivisia asioita. Siinähän Helinä -keiju juo myrkkyä ja hän kuolisi pois. Mutta kun riittävän moni lapsi taputtaa käsiään ja sanoo "minä uskon" on keiju olemassaoleva. Muu osa Mikä-Mikä maasta ei kuolisi tässä prosessissa. Tämä kertookin siitä, että tosiasiassa Mikä Mikä Maa on varsin omituinen paikka. Siinä olemassa on sellaista mikä konventionaalisesti myönnetään olemassaolevaksi. Seikkailujen ja mielikuvituksen sijasta kyseessä onkin "keskinkertaisimpien kuvitelmien" seuraaminen. Siksipä Mikä Mikä maassa ei olekaan oikeastaan mitään vierasta tai uutta. Kaikki hahmot piraateista keijuihin ovat muualta tuttuja. ~ Mielikuvissa mielikuvituksellinen onkin siis banaalin lattea pikkusievien unelmien summa.

Tämänlainen ongelma tuntuu vaivaavan usein uskontoakin. Uskontokritiikki on latteaa koska uskova tietää jo ennalta että uskonto on Totta. Ja siksi hänet vakuuttaa pelkästään se, että riittävän moni uskoo. Ja jo se että joku sanoo että uskontokritiikki on paskaa riittää huolimatta siitä että onko tässä takana oikeasti mitään argumenttiakaan. Kun riittävän moni taputtaa ja sanoo "minä uskon" niin kaikki kritiikki irrelevantisoituu. Koska todellisuus on heille täsmälleen sama kuin Mikä Mikä maa. Tämän vuoksi uskontokin on mielikuvissa syvällinen, mutta on yleensä äärimmäisen sivistymätöntä pinnallista ajattelua jossa on omintakeisuutta täsmälleen yhtä vähän kuin Mikä Mikä maassa.

Kyvyttömyys nousta omilleen johtaa myös siihen että kaikki latistetaan Mikä Mikä maan ehdoille. Tämä tuli mieleen kun luin mindfulnesia käsittelevän tekstin otsikolla "Olenko vai virtaanko?". Siinä korostetaan buddhalaisia juuria. "Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille." Korostetaan että tämä usein kielletään "Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle." Korostetaan että buddhalaisuus ei kuitenkaan katoa mihinkään "Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?"

Kysymys on tietyllä tavalla hyvin järkevä ja relevantti. Esimerkiksi skeptikot - joiden tätä asennetta kristinuskoa kohtaan tupataan halveksia syvästi epäkunnioittavana ja ehdottoman epäsivistyneenä - ovat perinteisesti korostaneet että jos uskonto yrittää leikkiä tiedettä, kiistää olevansa uskonto ja lähtee leikkimään tiedettä, on tarkkaan analysoitava onko tämä tieteellisesti järkevä näkemys vai pseudotiedettä. Kuitenkin mindfulnessin buddhalainen luonne perustellaan enemmän buddhalaisilla juurilla. Ajatuksen ja tekniikan alkuperä on se ratkaisvin piirre. Buddhalaista alkuperää oleva idea on buddhalainen. Sama vaikeus erotella ajatuksia näyttää olevan myös kristillisen kreationismin ytimessä ; Nähdään että historian suurmiehistä ja isoista tiedemiehistä löytyy kreationstisia vaikutteita. Ei nähdä että tämä on tausta josta on irtauduttu.

Mindfulnessin kohdalla on toki olemassa riski että uskontoa kätketään pseudotieteen kielellä "Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua" joka pohjimmiltaan kuvaa buddhalaista versiota siitä mitä länsimaisessa uskonnossa nimeltä Jehovan Todistajat kutsutaan "teokraattiseksi sodankäynniksi" "Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan." ja tämän lopputuloksena on hämärrettyä uskontoa joka kiistää taustansa ja perusluonteensa joka herättää asiallisia kysymyksiä. "Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?"

Kuitenkin jos kysytään että mitä Dalai Lama on ilman rituaalejaan ja vastaavia uskonnollisia teemojaan. Silloin saadaan vastaukseksi "mindfulness".  -On olemassa mindfulnessia ilman buddhalaisuutta joskin kaikki mitä myydään mindfulnessina ei ole erotettu buddhalaisuutta ja huono/epärehellinen terapeutti tekee maailmankuvamanipulointia rivien välistä koska ei tee tätä erottelua joka voitaisiin periaatteessa tehdä. - Tämän tiedostaminen on nähdäkseni buddhalaisuudessa oleellista. Ja tämä on jotain joka itse asiassa puuttuu kristinuskosta miltei tyystin. Sillä buddhalaisuus ja meditaatio tuottavat poikkeuksellisia tietoisuudentiloja. Nämä taas ovat aivotoimintoja eivätkä yliluonnollisia ilmiöitä. ~ Näin ollen esimerkiksi ateisti voi todellakin harrastaa transsia hakevaa shamanismia. Sillä kun shamanismi riisutaan keskushenkilönpalvontakultista, rituaaleista ja muusta vastaavasta jäljelle jää metodit joilla haetaan poikkeava tietoisuuden tila.

Nähdäkseni tämä ero on kuitenkin vahvuus kristinuskolle. Sillä on ydin pelkästään filosofiassa ja rituaaleissa joita perustellaan filosofialla. Tämä tekee kristinuskosta älyllisen, toisin kuin buddhalaisuuden ja muut poikkeavia mielentiloja hakevat ja niihin keskittyvät uskonnot, joissa tämä poikkeava mielentila tuppaa olemaan keino joilla ohjaillaan toisen elämänfilosofiaa. Tämänlainen "nurkan takaa tuleminen" ei ole rehellistä. Se on minun silmissäni yhtä epärehellistä kuin pseudotiede, vain eri tavalla.

Tämänlaisia huomioita voisi tehdä siinä vaiheessa kun lähtisi matkoihinsa Mikä Mikä maasta jossa on vain konventioita ja perinteitä ja siitä poikkeava ei ole edes olemassa, enemmistön päätöksellä. Siksi voisi luulla että olisi kristityille kannustavaa yrittää irtautua tästä. He näyttävät kuitenkin kovin haluttomilta.

Mutta nythän minä jo toistan itseäni

"Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria" -blogissa on luettavissa elämäntarina. Se kertoi miehestä joka kulutti elämäänsä suunnittelemalla lentolaitteita jotka eivät toimineet. Tarinan yleissävy on positiivinen, mikä on piristävää koska hyvin usein ihmisten elämää arvioidaan onnistumisen eikä yrittämisen kautta. Luuseri tulkitaankin tarinan lopussa voittajaksi "Yllättäneekö enää, että yksikään Mesmerin sadoista, tuhansista lentolaitteista ei koskaan toiminut. Itse asiassa kuultuna Mesmer vastasi enemmän tai vähemmän ilkikurisesti kyselijöille, että kerran hän liisi viidenkymmenen metrin matkan alamäkeen, mutta kukaan ei ollut paikalla todistamassa tapahtunutta. Tällä ei tietenkään ole mitään merkitystä. Jopa 1930-luvun mielisairaalan surkeudessa Mesmer oli lentohärveliensä parissa vapaampi kuin useimmat muut hänen ympärillään. Kyllä hän lensi. Hän oli vapaa kuin taivaan lintu."

Tarinassa konventioiden rikkominen ja omintakeisuus ja siihen pyrkiminen siitä huolimatta että kaikki normit olivat tätä toimintaa vastaan. Tämänlainen oman tien kulkeminen kuvataan vapautena.

Sama blogaus ottaa esiin kuitenkin myös toisen asian. Syyn, miksi lentohärvelimies päätyi mielisairaalaan rakentelemaan lentohärveleitä. Munkinuraltaan luopunut, omintakeiseksi ja eristäytyneeksi kuvattu mies luopui munkinroolistaan ja eleli puuseppänä. Kunnes sitten eräänä päivänä hän "karjui kirkossa seurakuntalaisille sellaisia ennenkuulemattomuuksia kuin "Ehtoollisviini ei ole Kristuksen verta!" ja että Jumalaa ei ole." Tämä koettiin pahana ja Tekno-Kekko jatkaakin ; "Kuvitellaanpa, että joku olisi vapaa-ajattelija. Kuvitellaanpa edelleen, että joku olisi aggressiivisen päällekäyvä kiusankappale. Mutta nyt toistan itseäni. (Kuten lukija huomaa, kopioin selvästi Mark Twainia, koska hänen teoksensa ovat tekijänoikeudesta vapaita.) Joka tapauksessa, Mesmer joka oli tullut paikalle puhumaan suunsa puhtaaksi, jouduttiin poistamaan kirkosta viranomaisten avulla. Perheen lääkäri arvioi, että pienestä pitäen omalaatuiseksi tunnettu Gustav kärsi jonkinlaisesta vainoharhasta. Jos henkilö on ahdistunut ja pelkää, että häntä halutaan vahingoittaa ja hänen suunsa sulkea, niin mikä olisi vakuuttavampi tapa osoittaa moiset epäilykset vääriksi kuin sulkea hänet mielisairaalaan. Näin juuri tapahtui."

Tässä kohden on hyvä huomata, että vaikka mielisairaalaan laittamista selvästi kuvataan ylilyöntinä, kuvataan vapaa-ajattelijan toimea jollain tavalla negatiivisena ja eivapaana. Kuitenkin voidaan sanoa että sekä rakennellessaan koneita ja huudellessaan kirkossa ateismista on taustalla samanlainen konventioista irtautumisen henki. Molemmissa on itse asiassa takana sama vapautumisen ajattelu, jossa ei kenties keskitytä siihen että onko tämä tietty ihmisryhmä kuinka tietyllä tavalla ajatteleva, vaan että miten se suhtautuu vallitsevaan tilaan.Tässä on pakko ottaa livaus filosofisia käsitteitä. Ydinkäsite on "kriittisyys";
1: Usein kriittisyys ajatellaan ikään kuin "skientistisessä mielessä". Tällöin kriittinen ajattelu katsotaan sitä kautta että kuvaus noudattaa logiikkaa ja läpikäy jonkinlaisen kriittisen testin. Tämän lopputuloksena on uskottava kuvaus maailmasta. Testaus ja hylkäysmahdollisuus nähdään siksi kriittisyytenä joka näkyy laatuna. Tässä kriittisyys näyttää usein vastustamiselta ja tämänlainen kriittisyys vähentää vapautta ; Tietyt näkemykset nähdään typerinä.
2: Mannermaisessa filosofiassa taas ajatellaan että kriittisyys tarkoittaa jotain aivan muuta. Heistä analyyttinen filosofia ja skientismi ovat deskriptiivisiä, eli ne ainoastaan kuvaavat miten asiat ovat maailmassa ja miten ne toimivat. Ja että näkemys kestää mahdollisimman paljon kritiikkiä. Mannermaisen filosofian mukaan tämänlainen vain tukee vallitsevaa systeemiä. Sen parissa on siirrytty näkemykseen jonka mukaan kriittisyys tarkoittaa enemmänkin muutosvoimaa ; Näin kuvauksista tulee poliittisia ja mukaan tulee myös mietteet siitä miten asian haluttaisiin olla tulevaisuudessa. Tämä on toki vallalla postmodernismissa, mutta myös esimerkiksi Karl Marx selitti että ihmiset ovat liian paljon vain kuvanneet yhteiskuntaa, kun kaiken ytimessä pitäisi olla sen muuttaminen. Tähän kriittisyyteen liittyy ajatus vapaudesta ; Kun ilmapiiri on kriittinen, voidaan olla eri mieltä.

Tässä mielesä toimimattomien lentohärvelien rakentaminen elämänurana on vapautumisprosessi "mannermaisen vapauskäsitteen sisällä". Skientisti tuijottaa helposti vain sitä että kone ei toimi, joten lentokoneessa oli pyrkimys vapauteen jossa oli epäonnistuttu vaikka oli yritetty paljon. Samassa mielessä ateistinen interventio ja mökääminen on nähtävä "vallankumouksellisena" ja tätä kautta vapauden tavoitteluna. Uskovaisuus taas näkyy tässä "mannermaisessa kuvauksessa" lähinnä vallitsevan järjestelmään mukautumisena.

Toki tätä vapausnäkemystä voidaan moittia siitä että se on vallankumouksellista vallankumouksellisuuden vuoksi ja että se painottaa toisinajattelua hyvin ajattelemisen sijasta. Mutta kuten lentohärveliyritykset toivon mukaan paljastavat, tämä on kuitenkin jollain tavalla kaunista. Moni voikin innostua ja seurata lentohärvelimiehen esimerkkiä. Tällöin omintakeisuus kenties vähenee, mutta ei oleellisen paljoa jos systeemistä ei tule kahletta kaikille, jolloin olisi tavallista rakennella lentohärveleitä - ja normaalien täytyisi tehdä niitä jotta heidät otettaisiin uskottavina, rationaalisina, hyvinä, ihmisinä joita ei tarvitse laittaa laitoksiin tai vastaavaa.

Tämä tematiikka onkin hyvä nostaa esiin. Sillä monesti ajatellaan että uusateismi olisi juuri nyt jotenkin erityisen kovasti muotia. Tämä nähdään usein ajatuksena siitä että sen seuraajat olisivat jotenkin typeryyksiään mukana. Ja että metelöiminen on turhanpäiväistä massan mukana juoksemista. Kuitenkin uusateisteja on tilastollisesti katsoen aika vähän, joten ajatus konventiosta on hieman omituinen. Ja väite siitä miten uskovaiset suhtautuvat ateismiin kiltisti ja että juuri tämä olisi syy "uusateistien militanttiuteen" on omituinen. Fatwakateuden ja islamillapelottelun sävyt eivät ole muuta kuin itsekorostusta.

Tästä saa hyvän esimerkin kun lukaisee Jussi K. Niemelän toimittaman "Mitä uusateismi tarkoittaa?" (josta löytyy lyhyt kuvaus hänen blogistaan). Selviää että islamkritiikki on olennainen osa uusateismia. Ja ennen kaikkea kirja kuvaa miten uusateismin toimiin on reagoitu. Jos reaktion pitäisi olla jossain suhteessa tehtyyn, on uusateismi saanut "militanttiuden" leiman hyvin pienistä ja vähäpätöisistä toiminnoista. Se, että uskovainen jakaa pamflettia ei vielä riitä siihen että uskovaisia sanottaisiin "militanteiksi". Mutta ateistejen kohdalla tämä on ns. "vakiotavaraa". Kirjassa on myös konkreettisia kuvauksia siitä miten vaikeaa uskonnottomien voi olla pitää normaalit uskonnonvapauden oikeutensa.

Sen sijaan uskonnon puolella on paljonkin konventioihin vetoamista. "Homo religiosus" -teema voidaan jopa nähdä uskonnollisten ihmisten ihmisyydenhallintana jossa ihmisyys määritellään uskonnollisuuden kautta, jolloin uskonnollisuuden ulkopuolella on jonkinlainen "puoli-ihmisyys" johon suhtaudutaan esimerkiksi säälillä, vastustuksella tai mielenterveyden järkkymiseen vetoamisella. Tätä ajetaan esimerkiksi "intuitioihin vetoamisella" Puolimatkan tapaan, jolloin uskonnolliset tunteet ovat jumala-aistin toimintaa ja että tämän aistin puute on vamma. Näin toiset mielipiteet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset eivät. Ja perimmiltään tässä kuitenkin vain vedotaan käsiäänestykseen ja määritellään kenttä sitten tukemaan tätä järjestelmää. - Tämä deskriptiivinen kuvaus ei käy läpi skientististä testiä, mutta se silti on deskriptiivinen kuvaus joka ylläpitää vallitsevaa järjestelmää. Ja on selvää että se itse asiassa "ei ole kumpaakaan kriittisyyden luokkaa". Se vain vähentää uskonnonvapautta vaikka esiintyykin kuin se ajaisi nimenomaan sen lisäämistä.

Tätä kautta on hyvä huomata että "vapaa-ajattelijoiden taidan toistaa itseäni" on itse asiassa ongelmallinen. Sillä siinä ei huomata että (1) äksyys voi johtua siitä että joutuu kamppailemaan perusoikeuksistaan jotka ovat muille automaattisia (2) äksyys on usein ylireagointia ja sellaiseksi tuomitaan monesti toiminta joka joillain toisilla tahoilla nähdään jopa leppoisana.

En siis haluaisi toistaa itseäni, mutta sanon jokaiselle joka esittää tämänlaisia letkautuksia että "kiitti ihan vitusti, kusipää" (akateeminen lausunto, joka ei tässä tapauksessa ole loukkaus tai herjaus vaan enemmänkin deskriptiivinen asioiden olemistilaan viittaava kuvaus ja joka ei aja sen ennallaanpitämistä, eli on vallankumouksellinen aktio jota sanavalintojen poliittinen epäkorrektius voimistaa.) Ja sanon näin siitä huolimatta että en ole vapaa-ajattelija, enkä pidä siitä että vapaa-ajattelu on sisäisesti hyvin samanlaista. Olen ihmetellyt miten uusateismi on klikkiytynyt tietynlaiseksi mielipidekombinaatioiksi vaikka sen perusteemoina pitäisi olla yksilöllisyys ja yksilönvapaus ja vaikka uusateismin kirjoissa "ateismin teologia" on itse asiassa minimoitu niin että voisi hetken jopa luulla että kysymys ei olisi mistään opista. ~ Jos ateistit ovat lentohärveleiden rakentajia (toimimattomuus miellyttää varmasti symbolina uskovaistakin lukijaa), niin heitä ei kuitenkaan ole riittävästi ja he eivät ole riittävän aggressiivisia jotta heitä voitaisiin pitää minään muuna kuin nimenomaan "mannermaisen vapauden" symboleina. Tässä mielessä vapaa-ajattelijoiden nimi ei olekaan mitenkään huono. Vapautuviksi ajattelijoiksi kutsuminen olisi tosin nimityksenä vielä osuvampi.

Siten makaa kuin

Jotkin asiat elämässä eivät lakkaa hämmästyttämästä. Yksi niistä on se, miten pornografia näyttää elävän aivan omalaatuisessa rinnakkaistodellisuudessa. Esimerkiksi voisin runsaseenkin kuva -aineistoon ja valokuvadokumentteihin vedoten osoittaa että aikuisviihteen eräs konventio on kouluun sijoittuva. Pornomaailmassa on ihmeellisen paljonkin lukuisasti luokalleenjääneitä raukkoja. Raukkoja jotka tavaavat yksinkertaisia asioita. Asioita jotka ovat yleensä ihmisen tiettyä seksuaalielimistön perusanatomiaa. Mutta joskus ihan perusyhteenlaskua ja lukemista ja kirjoittaminen on aiheena. Näitä tenttaavia asioita katsotaan aina liitutauluilta.

Kun tämänlaiseen liittää seksin, voisi ajatella että kyseessä olisi jonkinlainen pedofilia. Mutta nämä koululaiset ovatkin sitten iältään noin 30 -vuotiaita ja hyvin ryntäikkäitä. Tämä on toki omituista koska nämä naisparat vasta siinä vaiheessa keksivät että numeroita voi kohentaa opettajan kanssa sekstaamalla. Tosin asian omituisuutta lieventänee se, että jos on todella niin tyhmä että ei opi lukemaan, laskemaan peruslaskutoimituksia tai tenttaamaan päähänsä ihmisen perusanatomiaa, on sen verran tyhmä että tämänlainen viive lienee ymmärrettäväkin.

Eniten kuitenkin ihmetyttää se, että kukaan pornoa katsova ei mieti että miten näitä raukkoja voisi auttaa niin että eivät joutuisi tämänlaiseen ala-arvoiseen prostituutioon turvautumaan päästäkseen vihdoin koulusta pois. Kun seuraavan kerran käytte näillä sivuilla, niin miettikää ihmeessä näitä poloisia. Internetbannerien mukaan nämä aikuisille tarkoitetut sivustot ovat suosittuja, mutta terveellistä arvokeskustelua aiheen ympäriltä ei silti nouse. Jossain on siis vika! Ihmisiä pitää puolustaa vaikka he olisivatkin evidently todella tyhmiä erilaisia oppijia!

Tosiasiassa vaikka asia on epäuskottava, on tässäkin varmasti pientä totuuden siementä. Arvosanat ovat kuitenkin selvästi paikoin ovatkin sellaisia että makaamalla voi pedata hyviä numeroita. Ilmiö ei liene yleinen ainakaan ala-asteella, mutta uskoisin että ainakin aikuisopiskelijoiden kanssa puuhatessa on maailmassa sattunut ainakin muutama ylilyönti tämänlaiseen.

Kaikissa makaamisen ja petaamisen asioissa elämä ei kuitenkaan noudata tätä klassista sääntöä jossa makaa niin kuin petaa.

"Onion" kertoi että valtava määrä itsemurhista selittyy nimenomaan petaamiseen liittyviksi. Se kertoo että itsemurhaa aikaansaa petaamisen hankala toimenpide ja että moni päätyy hirttämään itsensä lakanoihin joita yrittää taistella sänkyyn. Tämä asia on enemmän faktuaalinen kuin haluaisimme.

Jos minun pitäisi ottaa esiin yksi kotiaskare joka on todella ärsyttävä, se olisi nimenomaan petaaminen. Lattiakaivon kaluaminen auki silloin kun sinne on muodostunut sellainen iljanteinen matto hiuksista - ja joka herättää mielleyhtymiä esimerkiksi "Grudge" -elokuvan viemärinaukaisukohtauksiin - on pieni ja miellyttävä urakka. Tiskaamisessa ja roskien viennissä on myös jokin funktio.

Petaaminen on ärsyttävää verrattuna ihan mihin tahansa kotityöhön. Eikä petaamisessa pahinta ole edes se uusien pussilakanoiden ujuttaminen peittoihin. Vaan nimenomaan se joka aamuinen sänkyn kasaan kursiminen. Illalla tämä askartelu sitten revitään tyynesti auki. Toisto ja rutiini jossa ei tunnu olevan mitään mieltä tekee petaamisesta todella turhauttavaa.

Tai tekisi jos en olisi keksinyt täydellistä ratkaisua ongelmaan. Lopetin petaamisen tyystin. Ja nyt makaan mukavasti ja leppoisasti. Jos makaisin kuten petaan, kärsisin tietysti kovan luokan unettomuudesta. Mutta petaamatta jättäminen on yksinkertaisesti jotain totaalisen rauhoittavaa. Juuri mikään yksittäinen elämäntapavalinta ei ole parantanut elämänlaatua ja poistanut turhautumista yhtä paljon kuin se, että lopetin tämän pienen joka-aamuisen toimenpiteen. Toimenpiteen joka oli velvollisuudentuntoisina aikoina muka syy myöhästymiseen kulkuvälineestä. Toimenpiteen jota sekä kotiväki että armeija piti tärkeänä ja jota on tullut tehtyä. Toimenpide jota kutsutaan pieneksi ja nopeasti tehtäväksi teoksi.

Petaaminen on yksinkertaisesti jotain jossa tehdään yksinkertaista, mekaanista ja toistuvaa rutiinia jonka tulos revitään omakätisesti pilalle. Se on sama kuin tekisi työkseen sitä että alleviivaisi satunnaisgeneroidusta numerosivusta jokaisen 0:llan. Ja sitten vetäisi lapun ihan itse silppurista läpi. Petaaminen on rutiinina siis selvästi ahdistuksen syvimmissä syövereissä. Se stressaa, ärsyttää, sitoo, vie ainutlaatuisen elämämme aikaa mielivaltaiseen turhuuteen jolla ei ole mukavuusarvoa. Ja johtaa hitaaseen kuolemaan.

Ehkä oivallukseni syynä on se, että joillain oikeasti menee noin 30 vuotta siihen että tajuaa yksinkertaisia asioita ja totuuksia. Että turhauttavaa toistuvaa rutiinia vastaan rikkominen vaatii konvention purkamista. Sitä että kerrankin tekee sen mitä moni pitää vääränä. Ehkä 30 koulutyttöjen ratkaisu onkin emansipationarinen ratkaisu. Petaamatta jättäminen ainakin on.

Maailmassaan yksin olevat takaraivoihmiset

Autististen lasten vanhemmille tarkoitettu "Making Peace With Autism" pitää kansikuvassaan lasta joka on selin kuvaan. Tämä tuntuukin olevan jonkinlainen autismin kuvauksen konventio - toki monet, kuten esimerkiksi "Autism Society" käyttävät kasvokuvia joissa katse on maahan tai sivuun siirrettynä, mutta takaraivokuvia on käytetty kuvamateriaalissa sen verran usein että tämä näyttää olevan jotenkin olennaisen yleinen tapa kuvata autistisuutta.

Olen itse asiassa jopa leikkinyt tällä konventiolla tietoisesti kun vaihdoin naamaa enemmän kuvaavat blogin kuvat vinosta takaa otettuihin kuviin (kuva varuiksi ohessa) jotka kertonevat että olen vain "vähän autistinen". Minusta on hauskaa leikkiä tämänlaisilla pienillä viittauksilla joista tiedän suunnilleen vain sen, että kukaan ei huomaa niitä ellei niitä erikseen kerro (etenkin jos nämä antavat hyvän syyn näyttää tatuointiani.)

Tämä tapa on minulle suoraan sanoen hieman käsittämätön. Autistit voivat katsoa sivuun tai muualle, mutta kuvaamistapa takaraivon rakentaa irrallisuutta ja jopa tietynlaista anonyymiä persoonattomuutta. ~Toki ihmisiä on kuvattu takaa myös monissa eksistentialistisissa kuvissa ; Esimerkiksi sateenvarjoa kantava takaapäin kuvattu hahmo on konventio jolla leikitään "moblogissa" olevassa kuvasarjassa. Onkin kenties rakentavaa nähdä autisti ikään kuin korostetusti maailmaan heitettynä hahmona, jolla ei ole oikein edes mahdollisuutta valintojensa delegoimiseen, joten he joutuvat elämään puhtaassa valinnassa. Valinnassa joka useille muille näyttää kummalliselta ja vääristyneeltä (katso kuvat). Kuitenkin eksistentialismin vastuu tuntuu osuvan hieman omituisesti autisteihin, koska he eivät ikään kuin ymmärrä tekojensa sosiaalisia seurauksia, on heitä vaikeaa pistää vastuuseen valinnoistaan.

Yhteys on tietysti mielivaltainen, mutta jos autismi ja eksistentialismi pamaytetaan yhteen, voi tämä silti jopa johtaa miettimään eksistentialismin ja autismin puolia uudella tavalla.

Jos eksistentialismin ongelmaksi otetaan vaikkapa teologiapohjaisen ateistisen eksistentialismin kritiikki ja sen käsittely (jossa on sielläkin kuva takaapäin kuvastusta sateenvarjomiehestä) viitataan siihen haasteellisuuteen jonka teologismielinen usein aiheeseen antaa. Sen mukaan Sartre ja Camus jotka keskittyivät merkityksenluonnossa siihen että ihminen luo itsensä. Tämän nähdään johtavan siihen että ihminen kiistää kokemuksen merkitys yritetään nollata sillä että valinnat voisi tehdä toisin "Camus is mistaken about life. If it comes prepackaged with values, then those values must have some grounding or they are arbitrary and could just as easily be reversed. Thus, he is only a logical step removed from Sartre's notion that we can create our own essence, an idea that is consistently denied by our experience." ja että eksistentialismi vaatii mahdottomia, esittää ihanteen jota ihminen ei voi onnistuneesti täysin toteuttaa. Ja loppuvetona ajatellaan että "Atheistic existentialism only goes beyond nihilism to reach solipsism (the lowly self that exist for four score and seven)" Tämän syytöksen jälkeen korjaukseksi ehdotetaan Jumalan antamista ja että tämän jälkeen ihminen kokee elämänsä merkityksellisenä. (Siitä huolimatta että usein uskonnossa on se, että ihminen ei voi täysin toteuttaa Jumalallista tahtoa, jolloin siinäkin on eksistentialistisen maailman "epäonnistumispakko".)

Tämän kritiikin vastaus (joka on samassa blogauksessa) kerrotaan että tämä ohittaa kuitenkin sen, että se sekoittaa sisäisen ja ulkoisen maailman. Fysikaalinen maailma vain on, eikä ole väliä onko se Jumalan luoma vai ei. Ja sisäinen maailma on henkilökohtainen, ja tämä jaottelu ei hyljeksi kumpaakaan ; "both realms, objective and subjective, are separate, but equal, humans being THE subjective beings, we are the only self-conscious beings, unless there are extra terrestrials! Our values don't come from the cold hard world of the objective realm, but the subjective realm were we create our own meaning." ja mielessään olemme vapaita valitsemaan omat arvomme "everyone is totally free in the subjective realm, we can think, will, imagine, dream, project visions, consider, ponder, and invent, we affirm worth to things." Se, että ihminen voi valita toisin mutta ei valitse onkin juuri vapauden ydin, ja ulkopuoliselle mielivaltainen valinta voi olla sisäisesti hyvinkin vahvasti perusteltu. "this is not going beyond nihilism, it is putting a band aid on a gushing stab wound, a band aid that is wiped away ultimately by death."

Kun tämä sovelletaan autisteihin, voidaan todellakin ajatella, että autistien ongelmana näyttää olevan se, että luonto rajaa heidän ajattelunsa ja toimintansa hyvinkin tiettyihin kahleisiin. He eivät voi ohittaa sitä mitä he ovat ja rakentaa itsestään eiautistista ihmistä joka on juuri sellainen kuin he haluavat. Kuitenkin on selvää että heilläkin on sisäinen maailma. Autismi ilmiselvästi ohjaa tätä halumaailmaa, ja siksi he kaipaavatkin omituisia asioitaan. Näiden asioiden toteuttaminen on kuitenkin heidän sisäisen valintansa tuloksia. Autistit itse asiassa tekevät hyvinkin paljon nimenomaan sellaisia valintoja jotka hivelevät heidän subjektiivista maailmaansa. Silti on uskottavaa esittää että vastuu autistin tekojen seurauksista on jotenkin "lieventävien asianhaarojen vallitessa" tehtyä jolloin valinnan ja vastuun suhde kiistämättä ongelmistuu monellakin tavalla.

Tämän voidaan nähdä näyttävän sen, että eksistentialismin ongelma ei ole merkityksen puute itsessään, vaan se että luonto nähdään mekaanisena ja biologia jonain jota ei yleensä liitetä mieleen. Näin autistit ovat eräässä mielessä "vähemmän vapaita" ; Maailma on säätänyt heidän aivoihinsa toimintamalleja ja aiheita joista he kiinnostuvat. ; Autisteilla kuitenkin ilmiselvästi on sisäinen subjektiivinen merkitys joka on ulkopuolisille mielivaltaista ja omituista, mutta autisti ei näistä lausumista välitä koska he eivät ole lainkaan kiinnostunut nimenomaan näistä arvostelmista, ne eivät ole heidän omia arvostelmiaan. Autistit rakastavat pakkomielteeseen asti asioita, joten ilmiselvästi he eivät elä nihilisteinä tai edes solipsisteina maailmassa.

Se, mitä kokemusvarainen tieto maailmasta näyttää onkin nimenomaan se, että elämän merkitykselliseksi kokeminen ei ole ongelma ateisteille, eksistentialistille tai autisteille. Ongelmallista on nimenomaan se mielen vapaus. ~ Jumalan ystävät eivät tämänlaisia tietysti tuo esille, koska hekin korostavat että uskoon tuleminen on oma valinta, ajatus valinnan synnynnäisestä karsiutumisesta on etenkin luterilaisille ongelmallinen ; Heidän pitäisi jotenkin selittää miksi Jumala tekee maailmaan ihmisiä jotka ovat aivotoiminnaltaan sellaisia että heille uskoontulo jo synnynnäisesti vaikeampaa, koska se tarkoittaisi sitä että Jumala ei olisi reilu ja tuhoaisi joitakin ihmisiä ihan vaan huvikseen. (Jumala kyllä pilailee toisten, kuten minun, kustannuksellani aika paljon jo tässä elämässä.) Predestinaatioon uskovat kalvinistit ovatkin sitten tämänlaisista tietysti riemuissaan.

Mutta tästä päästäänkin siihen miten esimerkiksi minunlaista autistia on luontevaa kuvata takaraivosta käsin. Se on se, mistä minut näkee jos sattuu olemaan uskovainen julistaja ; Jos uskikset haluaisivat tehdä "WANTED" -posterin - vaikka jos he haluavat tosiaan pelastaa kaikki kaltaiseni kadonneet lampaat - tai sitten olisi tarvetta kerätä tietty raato elävänä tai kuolleena. (Saat itse valita mieltymyksiesi mukaan kumpi viehättää sinua enemmän ; Minä vain ohjaan mieltymyksiäsi vihjaavalla kuvamateriaalilla.) Heidän ei siksi kannattaisi käyttää ollenkaan naamakuvaa vaan kuvata etsintäkuulutukseen olennaiset tuntomerkit. Eli sen, minkä he voisivat nähdä.

Uskonnollisen mielen ongelmaksi voidaankin nähdä eräänlainen tragedian kaava. He hakemalla hakevat kohtaloa, mutta sitten maailma näyttääkin että tämä kohtalo on aivan erilainen kuin mitä haluttiin ja suunniteltiin. Oikea tapa ei tietysti ole kiistää että tämä kohtalo ei olisi kohtalo, niin kuin ei ole oikea tapa sanoa että itselle epämiellyttävä merkitys ei olisi merkitys. Tässä onkin pähkinänkuoressa eksistentialistina, uskovaisena ja autistina elämisen ongelmallisuus.

---

Kirjoittaja muistuttaa siitä että autistin ja eksistentialistin erottaa toisistaan se, että autisti on se joka kastuu sateessa.

Kahden viestijän välistä.

"Word is a shadow of a deed."
(Demokritos)

Viestintä ja kommunikaatio on yleisesti ottaen kammottavan vaikeaa. On merkitystä, informaatiota, sopimista, ymmärtämistä, huijaamista, yhteispeliä ja muita vastaavia asioita. Viestinnästä voidaan saada irti jotain tärkeitä piirteitä ottamalla siitä yksinkertainen malli, ja sitten hieman soveltamalla tästä saatuja asioita.

Yksinkertaisimmassa viestinnässä voidaan ottaa tilanne, jossa meillä on kaksi kommunikoivaa tahoa. On Alice ja Bob. Kuvitellaan, että Alice on viestittäjä ja Bob on vastaanottaja. Viestin sisältö voidaan käsittää siten, että Alice esittää jotain, jonka seurauksena Bob tekee jotain (ajattelee tai toimii). Jos Alicen viestintä on tehokasta Bob toimii juuri niin kuin "näkisi asian itse". Kuvitellaan että Alice on rehellinen ja hän näkee maailman tietynlaisena. Jos hän viestittää asian Bobille, Bob toimii juuri kuten olisi nähnyt asian itse.

Tätä kautta toiminnassa on tietysti mukana Alicen luotettavuus. Jos Alice haluaa valehdella Bobille, on Alicen mielessä jokin asiantila, jonka hän haluaa viestiä. Valehtelu on viestinä erikoinen : Alicen kannalta viesti on tehokas, jos Bob toimii siten kuin Alicen väittämä olisi totta, näin ollen se on harhaanjohtavaa tietoa mutta tietoa yhtä kaikki. Bobin kannalta tämä on häiriö luotettavuudessa, joten se on itse asiassa epätietoa. Huijaamisen kautta viestintään saadaan tietysti liitoksia peliteoriasta. On strategioita joita kannattaa tehdä. Ja valehtelu ja todenpuhuminen asettuvat jonkinlaiseen tasapainoon. Strategisesti niiden frekvenssitodennäköisyydet vakiintuvat joksikin.

Viestinnässä mukaan saadaan myös relevanssi. Jos viesti saa Bobin toimimaan juuri kuten hän kokisi asian itse, mutta muutos ei ole häävi, se voi välittää todenmukaisen kuvan maailmasta, mutta ne eivät "kiinnosta tai ole muuten vaan tärkeitä". Tässä mielessä toiminnalle voidaan nähdä voimakkuus joka liittyy viestin merkityksen lisäksi Bobin ja Alicen arvostuksiin. On luontevaa ajatella vaikkapa strategiaa, jossa Alice valikoi viestin jossa on hänen mielestään olennaista ja Bob arvioi tämän osuvuutta. Jos toiminta ei muutu viestin kohdattua, on se toiminnan kannalta irrelevanttia. Tämä ei toki tee viestiä ja sen osuvuutta olemattomiksi. Voidaankin puhua tehokkuudesta.

Viestillä on tietysti myös muoto. On olennaista huomata, että yllä olevassa on itse asiassa tarkasteltu merkitystä. Kun katsotaan signaalia, joudutaan ottamaan informaatio käsitteenä esille ja hylkäämään merkitys ; Merkitys on sidoksissa informaatioon mielivallalla. On selvää, että jos Alice käyttää englantia, ja Bob osaa vain mandariinikiinaa, ei viestintä suju kovin hyvin, koska yhteinen kieli puuttuu. Tällöin viestintä ei ole tehokasta, vaikka Alise käyttääkin kieltä jonka konventiot antaisivat oikeita ohjeita "Bobbylle" joka onkin englanninkielinen ; Denotationaalinen semantiikka muistuttaa, että voimme sopia että bitti "1" tarkoittaa että "Kalle on nyt baarissa kaljalla", mutta samaa voi ajaa heittomerkeissä oleva juttukin, tai "AB" tai oikeastaan mikä tahansa. Merkitys syntyy konventiosta, sopimuksesta. Ilman sopimusta on vain merkkijono ja tätä merkkijonoa käsitellään nimellä "informaatio".

Tässä viestillä on jonkinlainen rakenne, jota analysoidaan. Viesti voi olla rakenteeltaan lyhyt tai pitkä. Se voi olla esimerkiksi kaavamainen tai pakattava. Viestissä on esimerkiksi pituus ja jonkinlainen frekvenssijakauma symboleja, joita on käytössä jokin tietty määrä.

On hyvä huomata, että merkitys välittyy informaation kautta, joten ilman konventiota on vain informaatiota. Mutta ilman kantavaa informaatiota ei ole mitään siirrettävää merkitystä. Tämä yhteys on mielenkiintoinen. Sillä Jos halutaan tiivistää viestiä, onnistuu se informaatiotasolla pakkausmenetelmillä. Mutta toisaalta viestiä voidaan tiivistää myös vaihtamalla konventioita. Tällöin voidaan sopia vaikka kuinka mutkikkaita sotasuunnitelmia, joiden merkitys sovitaan tiiviisti muotoon "A", "B" ja "C". Tämä ei ole informaation pakkaamista, vaan merkityksen relevantisoimista. Voidaan sanoa, että jos merkitys halutaan kuvata mahdollisimman tiiviillä viestin pituudella, valitaan tärkeät ja toistuvat sanat lyhyiksi ja muille annetaan järjestyksessä yksi kerrallaan pidempiä. Tämänlainen "Konvention avulla merkityksen pakkaaminen tiiviiseen viestiin" ei kuitenkaan käsittele informaatiotasoa, jossa algoritmi katsoo esimerkiksi että "ABABABAB" vaihdetaan merkiksi "4AB" tai muuta vastaavaa.

"A thousand words will not leave so deep an impression as one deed."
(Henrik Ibsen)

Sairaat näyttävät mitä olemme.

Miltei kaikissa huumorisarjoissa on hassuja hahmoja. Sellaisia jotka tekevät hulluja asioita. Tämä näkyy esimerkiksi "Monty Pythonin" sketsissä silly walk, jossa vitsaillaan hulluille kävelijöille (ja byrokratialle, mutta se ei ole tämän blogauksen aihe.) Sitten nauramme näille "pöpeille ja hulluille". Vaikka huumori onkin hauskaa, on asia vakava. Vammaisvitsejä pidetään yleensä epäkohteliaina ja aihe on tabu. -"Pikku britanniassa" vammaisvitsit tosin hoidetaan vammaisen teeskentelijän kautta. Vammainen nousee tuolilta venyttelemään tai jotain vastaavaa aina kun kaikkien muut katsovat toisaalle. Mielenterveyspuolella vastaavaa ei ole.

Sosiologit mietiskelevät esimerkiksi huumorisarjoista ponnahtavia hahmoja. Taustalla on ajatusta siitä, että hullunkurisuus liittyy usein jollakin valtaan. Näin esimerkiksi se, että minun nuoruudessani naureskeltiin hulluina alkoholisteina kuvatuille saamelaisille. (Tämä sarja on monille, toivon mukaan, historiaa.) Tämä tietysti kertoi jotain kulttuurisesta suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta ja stereotypioista.

Näin sosiologi voi oikeasti, kuullessaan televisiosta karanneen "Pulttibois" -hokeman "Nunnukanunnukalailailailai", saada näkemyksen meistä. Ja itse asiassa -vaikka sarja onkin antiikkinen - niin juuri sellaisessa yhteiskunnassa me elämme. ("Apuva, apuva aapuuva!")

Toinen vastaava on tietysti se, mitä pidetään sairautena. Etenkin mielenterveyden puolella. Kysymys ei ole pelkästään siitä onko ihmisillä poikkeavia tapoja, vaan siitä mitä pidetään harmittomalla tavalla outona ja mitä ei. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten homoseksuaalisuus tuomittiin sairaudeksi kun se haluttiin kieltää epäsopivana yhteiskuntaan. Nykyään sairaudeksi lasketaan vain "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus". Uskon että on olemassa jotain tiloja jotka on medikalisoitu sairaudeksi kulttuurisesti.
1: Jonka parantamisessa toivottavasti korostetaan sitä "häiritsevä" -kohtaa. Sillä jotenkin ajatus että asia korjattaisiin muulla tavoin tuntuu väärältä. Joko seksuaalisuus estetään. Tai sitten syntyy "häiritsevä homoseksuaalisuus", jota siedän samoilla ehdoilla kuin uskontojakin. ~ "Don't try to put it in my throat and I don't bite."

Tämä kuitenkin on vain puoli totuutta. Sillä usein "hulluutta" lähestytään juuri epänormaaliuden kautta. Näin esimerkiksi skitsofreenikot voidaan nähdä luovina ja omalaatuisina veikkoina. Mutta on kuitenkin myös niin että skitsofreenikot ovat erittäin konventionaalisia. Uudessa tutkimuksessa nimittäin huomattiin, miten psykoosit heijastavat aikaa. Kommunismien pelko oli aikaisemmin muodissa, nykyisin salaliittoteoriat hakevat syntipukit muualta. Näin psykooseissa onkin mukana kulttuurillisia konventioita enemmän kuin "outousteorialla" asiaa katsoen kenties luulisi.

Tämä tietysti tuo ensin mieleen sen, että mielisairaus ei olekaan enää perusluonteeltaan täysin se "väärinymmärrettyjen erityisen luovien taiteilijoiden kerho", kuin miten se joskus tuntuu esiintyvän. - Ja samalla katoaa nostalgiaa menneisyydestä. Sillä siinä missä nykyään joku voi selittää todellisuuden virtuaalisuudesta ja harhoista joita avaruusolennot tai robotit heijastavat mieleemme, on historiassa tunnettu mystikoita. Tämä ohjaa, miltei kuin itsestään, ajatukset siihen että "Vanhan Maailmanjärjestyksen" ilmiöt kohtaavat enemmän kunnioitusta, perinteen voimasta. "Uusi Maailmanjärjestys" on sen sijaan se, jota pelätään.

Mutta siltikin sairaat tietysti silti näyttävät mitä olemme ; Ja tekevät mukaillen sen yhtä selvästi kuin irtiottaessaankin.

---

Kirjoittaja jätti puhumatta sen, miten sairaiksi luokiteltuja kohtelu kertoo olennaista mitä me olemme. Anteeksi tästä. Sen paikka lienee muualla.

Se on pornokaava.

Mainonnassa provokaatio on joskus hyvä keino. Joskus asiaan liittyvä meteli nostaa ikään kuin mainonnan aivan uusille kierroslukemille. Tästä itselleni tulee mieleen melko pieni jäätelöyhtiö, jonka "Immaculately Conceived" -kampanja piti sisällään raskaana olevan nunnan. Sitä pidettiin epäkunnioittavana katolisia kohtaan, vaikka sekä neitseestä sikiäminen että nunnat liittyvät kovasti katoliseen kirkkoon. Ja ennen kaikkea minäkin sain kuulla koko asiasta.

Nyt tätä erittäin tehokasta mainontatapaa on käyttänyt Sisley. Asiasta mainittiin IltaLehden sivuilla. Jutussa kerrottiin paheksunnasta ja valituksista. Erikoiseksi lehtijutun tekee osittain sekin, että samalta sivulta lähtee suoria linkkejä sellaisiin osoitteisiin kuin se, jossa esitettiin Victoria's Secret -mallistoja. Ja monia muita vastaavia. Tämä tuo lehdelle hieman kaksinaismoralistista makua. Mutta muistuttaa myös realistisesti siitä, minkä takia minun kaltainen tirkistelijä khöm. viaton mutta huolestunut kansalainen vierailee moisilla sivuilla.

Sisleyn mainoksista tulee mieleen se, että ne eivät itse asiassa täytä virallista pornografian määritelmää kovinkaan hyvin - jos ollenkaan. Sillä pornografiaksi on katsottu sellainen, jonka tarkoitus on tuottaa seksuaalista kiihottumista. Pikatarkkailulla ainakin minulla on vaikeuksia edes kuvitella itselleni erektiota Sisleyn mainoksia katsoessa. "Victoria's Secret" onnistuu tässä jo paremmin. Itse asiassa jopa tuo siveä Immaculately Conceived on minun silmissä seksikkäämpi kuin Sisleyn otokset. Itse asiassa on vaikeaa kuvitella mainosta käytettävän kiihottumistarkoituksiin. Sen sijaan myynti ja provokaatiotarkoituksiin sen luomisen voisi jo kuvitellakin.

Kuitenkin pornografisuutta on helpompi liittää. Sisleyyn kuin Victoria's Secretiin. Joku voisi sanoa että Victoria's Secret on eroottinen ja aistillinen. Sisleyssä taas on jotain rietasta asennetta, pornohenkeä.

Kun "pornon virallinen määritelmä" on erimielinen, niin se vihjaa että kenties määritelmä onkin väärä. Tätä kautta voidaankin kaivaa esille toisenlaiset perustelut.

Esimerkiski taikutta voidaan lähestyä mekaniikan kautta. Näin on esimerkiksi sorminäppäryyteen perustuvia temppuja, joita voidaan tehdä monenlaisilla esineillä ja erilaisilla mahtipontisuustasoilla. Korttitempuiksi taas voidaan rajata välineen kautta. Tällöin ympäristö ja mekaniikka - sorminäppäryyden, koneistuksen tai muun vastaavan - kanssa ei tarvitse niuhottaa. Illusionistit taas tekevät tietynhenkisiä katoamiseen liittyviä piirteitä. Kenties mutkikkain määritelmä on mentalistin määritelmä. Sillä konventio on sen verran monisäikeinen, että käytännössä mentalisti on taikuri joka sanoo itseään mentalistiksi. (Jotain yleisiä pääteemoja asiaan tietysti on ; Jotkut ovat ilmiselvästi mentalisteja ja toiset likimain varmasti eivät ole. Mutta tarkka määrittely on vaikeaa.)

Pornografia on nähtävissä tekijän intention tai katsojan sisäisen kokemusmaailman lisäksi perinteinä. Pornon vakiintuneiden konventioiden kautta lähestyen pornoa on sellainen, joka näyttää siltä mitä pornoksi on sanottu aiemmin.

Näin Sisleyn teema, jossa "nuoret, teini-ikäisen näköiset tytöt poseeraavat merkitsevästi kurkkujen ja banaanien kanssa, nuolevat kiihkeästi jäätelöä ja repivät paitaansa alaspäin rintamustaan esitellen" sopii varsin hyvin yhteen. Kysymys ei ole siitä vilahtaako nänni vai ei - Sisleyn teoksissahan ei itse asiassa näytetä paljasta pintaa kovinkaan paljoa. On itse asiassa todella helppoa löytää mainoksia, joissa mallit ovat niukemmissa pukeissa.

Tämä "pornokaava" taas toistuu yleisissä ja suosituissa pornografian linjauksissa. Pornografiassa tämä konventio on toki pidemmälle vietyä. On alastomuutta, penetraatiota ja kasvoille laukeamistsa. Sisyfoksen mainoksissa jäätelöä nuollaan merkitsevästi, mutta ei ole jostain syystä läikytelty - vaikka se teemaan sopisikin.

Pieni ajatus : Mummot kuin lehmiä.

Ihmisten vertaaminen eläimiin on hyvin tavallista. Äijät ovat sikoja ja ämmät lehmiä. Ihmisiä voidaan verrata pilkkaustarkoituksessa myös vaikkapa koiriin. Löytyy naistyyppi johon yhdistetään kanat. Minulla oli kunnia olla erään henkilön ystävä, jonka pilkkanimi oli kana, koska hänellä oli suuri nenä -ja taipumus reagoida kanavertaukseen provokatiivisen aggressiivisesti. (Terveisiä vaan hänelle!)

Yleensä ottaen kaikki yllä olevat ovat epäkohteliaita vertauksia. Niissä on taustalla jopa samantyyppistä henkeä, kuin perinteisissä tarueläimissä, joissa yhdistettiin ihmisen pää eläimen ruumiiseen. Näin saatiin molemmista parhaat puolet. Toki tässä oli tärkeänä kontrastina minotauroksen kaltaisia olentoja, joilla härän päässä eläimellisyys yhdistyi ihmisen "lihan heikkouteen".

Kyseessä ovat kuitenkin lähinnä konventiot. Tämä on helppo huomata siitä, miten tuoreessa uutisessa kerrottiin siitä miten vanhuksia verrattiin lehmiin. Rinnastus voisi tietysti aikaansaada suuttumusta epäasiallisesta vertauksesta, mutta tässä haluttiin parantaa vanhusten oikeuksia vertaamalla niiden oloja vallitseviin normeihin jotka takaavat eläinten hyvinvoinnin.

Asia on tietysti sinällään tärkeä. Mutta olisin tylsä, jos ottaisin pelkästään aiheen oikeudellisuuden esille.

Vertaus on mielenkiintoinen, koska tavallisesti eläinten oikeuksia verrataan ihmisten oikeuksiin. Näin on tehty esimerkiksi kun lastenkasvatusta on verrattu sikojenhoitoon. Tässä oletetaan että yhteys todellakin toimii, ja se käännetään vain epätavanomaisesti ympäri. Näin rikkoutuu "eläimeen vertaamisen" epäkunnioittavuus ja eläin-ihmisen hyvää elämää koskevien teorioiden käsittelysuunta.

Matkan varrella paljastuu ainakin se, että ad hominemin havaitseminenkin ei ole vielä samaa kuin konventionaalisesti epäkunnioittavan vertausten käyttö. Siihen liittyy myös se, missä kontekstissa se esitetään ja mitä tällä vertauksella halutaan sanoa..

---

Lehmät on kuvattu Hyvinkäällä. Uumon lehmiä. Bloggaaja on tuota isompaa elikkoa lypsänytkin. Mummoja, tarkemmin heidän lompakoitaan, hän on myös lypsänyt työkseen ; bingossa.

Rituaalit.

Ropecon 2009 oli monenlaisia esitelmiä. Seurasin monia. Yksi niistä oli Harviaisen esitelmä "Role-Playing and Rituals", joka käsitteli sitä, onko roolipelaaminen uskonnolliseen rituaaliin verrattavaa toimintaa, ja jos on, niin missä kohdin ja millä ehdoilla. En tukeudu suoraan tähän aineistoon, mutta vedän sitä kautta erilaisia viivoja eri suuntiin. Ja tässä kohden em. luennolla on paljonkin merkitystä. (Itse luento oli itse asiassa tätä blogausta paljon hienompi. Minulla vain ei ollut muistiinpanovälineitä, ja omaan conittamistapaani kuuluu vahva "overnight" -henki, jossa valvomisen määrä on lähellä sietokyvyn maksimia.)

Perusideana on se, että rituaaleja on monenlaisia. Esimerkiksi uskonnollis - maagisia rituaaleja. (Joista osa vaatii näille isoa erottelua ja toisista erottelua ei juuri pidä tehdä), Interaktiorituaaleja joissa haetaan yhteyttä ryhmän kanssa ja niin edes päin. Ne voivat olla yleisiä tai harvinaisia. Tai ne voivat olla vaikeita tai helppoja. Esimerkiksi jos uskovalta vaaditaan joka sunnuntai kirkossa käyntiä, kyseessä on helppo rituaali, joka tapahtuu usein. Useat initiaatioriitit, aikuistumisriitit, taas ovat harvinaisia, ja ne voivat olla hyvinkin haastavia: Niihin voi liittyä jopa kuoleman riski. Toisaalta jotkut harvinaisetkin rituaalit ovat helppoja: Esimerkiksi "suomiluterilaiset kirkkohäät" ovat melko vaivaton mutta harvinainen rituaali.

Kaikille niille on yhteistä se, että on sisäpiiri ja ulkopiiri, ja jokin toiminta jolla pyritään jotenkin vaikuttamaan johonkin asiantilaan, joko tässä tai tuonpuoleisessa todellisuudessa. Ihminen kaipaa rituaaleja, koska ne tuottavat
1: Rituaali tuo ihmiselle tunteen ennustettavuudesta, hallinnasta ja turvallisuudesta. Vaikka rituaali ei välttämättä vaikuta asiaan mitenkään ulkoisesti asioita tarkastellen, niiden vaikutus ihmisen tunteeseen tilanteesta on valtavan suuri.
2: Toisaalta rituaalit antavat myös yhteisöön sitomisen tunteen. Sen sisällä luodaan oma säännöstö, joka ulkopuoliselle voi olla outo. Sen sisällä sillä on sosiaalinen ymmärrettävyys. Tämä tarkoittaa sitä että ryhmän sisälle se on jonkinlainen yleinen näkemys, konventio. Tähän liittyy myös elitismi, kun sisäpiiri nähdään erityisenä, pelastuneena valiojoukkona joka tietää esimerkiksi tuonpuoleisen salaisuudet - toisin kuin muut jotka ovat harhaanjohdettuja.
3: Ehkä erikoisin syy on kuitenkin ihmisen psyykessä; Ihminen joka saa jonkin asian helposti, ei yleensä arvosta sitä. Siksi hyvään fiilikseen tarvitaan joko/ja/tai riski eli siihen liittyy jokin haittaava asia, tai uhraus joka tarkoittaa sitä että voimavaroja sidotaan johonkin. Tätä kautta rituaali yleensä pistää ihmisen tekemään jotain. Tämä ei välttämättä tarkoita omaisuuden uhraamista, lampaiden uhraamista tai muuta yleensä "uskonnolliseksi uhraukseksi" yleensä katsottua. Se voi olla esimerkiksi se, että henkilöt välttävät joitain ruoka -aineita kuten lihan ja maidon samanaikaista syömistä. Tai se voi olla asennoitumisen kuten nöyryyden vaatimista, tai sitten sitä että henkilöltä sidotaan aikaa, tai vaaditaan vaikka rukoilukäyttäytymistä. Tämä on jalkapallosta tai golfista tuttu ilmiö: Jos pallo on maassa ja sitä tökitään tikulla, se ei vielä tunnu kovin jännältä, vaan tarvitaan reikä johon pitää osua. Vaikka juttu golfin kohdalla on abstrakti eikä kovin "käytännöstä nouseva", eli se on ihmisen melko mielivaltainen sääntö, sen arvo ihmiselle tulee osittain sitä kautta että vaiva sekä päämäärä antavat jo itsessään teolle lisäarvoa ja merkityksen.

Rituaalit perustuvat sosiaaliseen määrittelyyn ja ryhmään kuulumiseen. Ne kurottavat "arkitodellisuuden" ylä/ulkopuolelle niin asenteiltaan kuin sijainniltaankin; Eristynyt luostari, kirkkorakennus ja muut antavat sille erityisen tilan ja ajan. Rituaalit sisältävät myös yhdessä jaettuja elementtejä ja toimintaa, niillä on "rituaalia tekevän ryhmän sisällä" mahdollinen/todellinen/toivottu/odotettu vaikutus joko henkilön sisäinen tai ulkoinen. Lisäksi niissä on informaatiosuoja, joka erottaa "rituaalitilan" "normaalitilasta", ja ryhmä ei ole itsekriittinen: (Etenkin ulkopuolinen) kritiikki kertoo vain siitä että henkilö ei ole sisäpiirissä. Todistusaineiston ollessa kyseessä, sen tarkoitus ei ole olla potentiaalista kritiikkiä, jotain joka todella argumentoi että rituaali on perusteltu, vaan tukea rituaalin näkemystä. (Mikä ei välttämättä tarkoita että rituaalit perustuisivat typeryydelle: Huber on esittänyt asiasta sadun: Voidaan kuvitella että jokin heimo syö omenia, ja lävistää ne nauloilla. Perusteluna voi olla se, että omena edustaa perisyntiä ja naulat taas ovat Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen symboli. Vaikutus voi olla anemian poisto, kun alueen maan rautavarastot ovat heikkoja.)

Tältä kohden jalkapallo ja roolipelaaminen ovat ehdottomasti rituaaleja. Niihin liittyy myös mm. vahvoja tunteita, erillisiä pelipaikkoja tai stadioneja, eliittiryhmä, oma kannatusporukka. Ollaan esimerkiksi "Ilvesfaneja" ja tämä yhdistää kaikki "Ilvesfanit". Ne ovat ehdottomasti sosiaalisia. Niissä kaikissa on myös konventiot. Jos potkit "omaan maaliin" jalkapallossakaan ei katsota hyvällä. Myös autoritaarisuus on erittäin rituaalien sosiaalisen konteksin kaltainen: On jokin auktoriteettitaho, kuten pappi, erotuomari tai pelinjohtaja, joka tarkastelee sääntömaailmaa ja jota kunnioitetaan vaikka hän enemmänkin "valvoo" ja "ohjaa" kuin "on vain yksi jäsen rituaalissa".

Osa on mukana useissa uskonnoissa, mutta ne puuttuvat roolipeleistä ja vaikkapa jalkapallosta:
1: Ankkurointi. Tämä tarkoittaa sitä että rituaalin yritetään muuttavan ihmistä. Tässä kohden aivopesun tutkimus on antanut tuloksen, että muutokset eivät ole pysyviä vaan niitä on tuettava. Tätä kautta ryhmähengen vahvistaminen ja eristäminen tai ideologian toisto muuttuu tärkeäksi. Roolipelien kohdalla tästä oli hauska esimerkki: Oli ollut peli, jonka aikana piti elää viikko pahvilaatikossa ilman rahaa. Pelin jälkeen ihmiset jonkin aikaa huomasivat köyhät. Mutta tämä laantui ajan kanssa. Vaikutus oli joskus vahvakin, mutta kun sitä ei ankkuroitu, sen vaikutus lakkasi. Tätä kautta persoonan muuttuminen roolipelejen kautta on ns. melko "hankalaa".
2: Pysyvä erillisyys. Vaikka jalkapallossa ollaan "sisäpiirin mielestä" sitä mieltä että se on tärkeä asia, kukaan ei pidä sitä erityisen todellisuuteen vaikuttavana. Roolipelien kohdalla tämä ero on erityisen selvä, koska roolipelit eivät väitä siinä tapahtuvia kohtauksia todeksi, vaan teatterinomaiseksi leikiksi. Roolipelaaja voi toki samastua hahmoonsa, mutta offgame, eli aiheessa pysymättömyys ja ingame eli pelissä toimiminen ovat aina mukana.

Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että samat syyt jotka ajavat kultit tuhoonsa, ovat samoja elementtejä jotka pilaavat urheilulajin suosion tai siirtää roolipelin valittamiseksi tai kalaj ryystämiseksi ja ihme vitsien heittelyksi: Ja se taas liittyy odotuksiin, informaatiooon ja kaikkeen yllä mainittuun. Jos "sisäpiiriä" ja "erillisyyttä" ei onnistuta säilyttämään, pelitapahtuma romahtaa, samoin käy jos pelaajat kokevat että pelinjohtajalla ei ole hommat hanskassa. Toki asia ei ole "joko tai". Kuten ei uskonnonkaan kohdalla : Esimerkiksi jos/(kun?) pelistä liikkuu liian vähän informaatiota mutta se toteutetaan muuten mallikelpoisesti, tulee odotuksiin perustuvia jännitteitä, jotka aikaansaavat sen että osa pitää pelistä paljon ja toiset vihaavat sitä.

Hääräämisen akseli.

Tyypillisesti populaarikulttuurissa, kuten elokuvissa ja tietokonepeleissä ja televisiosarjoissa on erilaisia vakiintuneita perinteitä. Nämä ovat konventioita. Niiden perustan alla on muun muassa sellaisia käsitteitä kuin genre.

Tämä tuo mukaan luomiseen ja taiteeseen liittyvän kädenväännön, johon liittyy mm. yhtenäistämisen ja yksilöllisyyden teemat. Usein erilaiset genret nähdään kopiointina ja tasapäistämisenä. Näin jos elokuvassa jokin trikki käytetään myöhemmin, se toisi alkuperäiselle elokuvalle arvoa koska sen tekijä on luonut ja muut vain kopioivat. Voidaan siis sanoa että luoja antaa provenienssin. Hän on kertomus ja syy sille että sitä nähdään.

Laajemmin asia näyttää siltä että juttu on nimeämisissä. Samaa tarkoittavalla määritelmällä on positiivisia ja negatiivisia konnotaatioita. Plagiointi on kopiointia jossa on paha ja epäluova maku. Interkontekstuaalisuus taas on kopiointia, jossa on luova ja taiteellinen maku. Käytän siksi tahallisesti paljon samaa tarkoittavia termejä. Ideana on tarkoituksellisesti hämmentää, ei tehdä asiaa vaikeammaksi ymmärtää. On vain muistettava että "kielenhallinta on mielenhallintaa".

Hollywood nähdään usein lähinnä ahneena rahasampona, koska tavoitellaan menestystä: Vanhaa kopioidaan, koska se on toiminut aikaisemmin. Toistuminen on todennäköisempää kuin keksiä uutta, joka toimisi. Ja vanhaa kopioidaan koska sitä on helppo ja nopea kopioida. Se on nopeampaa kuin alusta asti kaiken tekeminen. Ohjaajan tarvitsee tehdä vain ripaus uutta, ja sitten on tuote valmiina markkinoille.

Kaavamaisuus toki näkyy viihteessä. Esimerkiksi japanilainen viihde on hyvinkin sisäisesti kaavamaista, mutta se sisältää länsimaille erikoista ajattelua, joka tuottaa silloin tällöin tamagotchin kaltaisia yllätysmenestyjiä. Eurooppalaiseen ajatteluun se olisi ollut outo. Japanilaiseen vähemmän. Siellä mekaaniset robotit ovat (populaari)kulttuurissa isommassa keskiössä. Toisaalta animepiirretyissä on tyypillistä se, että aineksia lainataan paljon englannista ja amerikoista - tämä on vaikuttanut jopa japanin sanastoon, todella moni japanin sana on englantilainen sana. Samaa tapahtuu viihteessäkin. Kun japanilainen yhdistää omat kliseensä länsimaalaisiin kliseisiin, syntyy animea, joka on erilailla kliseistä, omalla tavallaan kliseistä. Ja silloin on vaikeaa sanoa myydäänkö animeissa länsimaalaisille heidän omaa viihdettään japanin kautta kierrätettynä.

Tätä kautta olisi tietysti helppo kutsua viihdettä tylsäksi, toistavaksi. Pinnalliseksi. Saanen olla hieman erimielinen. Sillä mielestäni hyvä argumentti ei kulu käytössä. Eikä trikin uusiokäyttö ole "pelkkää kopiointia": Näitä juttuja ja temppuja kun on kaiken kaikkiaan valtava määrä. Niiden yhdistelmiä on tavattomasti.

Tässä vaiheessa voin nostaa arkkityypit sekä korkeakulttuurin ihannoinnin esiin.
1: Ensin otan korkeakulttuurin ihannoimisen. Toki arkkityyppienkin käyttö on tätä ja niitä arvostetaan osittain vain sen vuoksi että ne viittaavat korkeakulttuuriin ja filosofiaan. Samoin elokuvaa arvosteleva voi pitää "Voi veljet, missä lienet" -elokuvaa heti parempana kun sen alussa mainitaan että se rakentuu väljästi Homeroksen "Odysseian" päälle. Elementtien lainaaminen on tässä vaiheessa hienoa ja sitä kutsutaan interkontekstuaalisuudeksi. Sitä ei pidetä harvinaisen härskinä toisintamisena, jossa toistetaan mahdollisimman tarkasti jokin toinen viittaus välittämättä siitä että se tiedetään laajasti. Tässä suhteessa hienostuneisuus johtuu siitä että nämä lainauksen kohteet ovat vanhoja, ja niillä on korkeakulttuurin leima, ja sen lähde tunnetaan joten sillä on provenienssi. Tämä hienostuneisuus sitten tarttuu.
___1.1: Tämä ajattelutapa muistuttaa kovasti sitä, miten useissa uskonnoissa ajatellaan pyhän suhteen. Niissäkin Pyhyys tulee taustatarinan kautta: Tämän kupin historia liittyy Jeesuksen ateriaan joten se ei ole kuppi vaan "Graalin malja". Tämän lisäksi pyhä usein tarttuu. Pyhää esinettä koskemalla itse muuttuu, yleensä vähemmän pyhäksi, mutta pyhäksi kuitenkin. Tätä logiikkaa käytetään melko hauskasti "Supernatural" -sarjassa, jossa demoneja karkoitetaan pyhällä vedellä. Vesi saadaan pyhitettyä kastamalla sitä kristillisiin symboleihin. Joten vankilaoloissa demoneita voidaan rankaista heittämällä risti WC -pönttöön ja tunkemalla demonin possessoima vartija saamaan "tukkahuuhtelua ala peruskoulu". Toisaalta myös päinvastainen noudattaa pyhyyden käsitystä. Nimittäin joskus pyhyys katoaa jos sitä koskettaa. Näin esimerkiksi ortodoksisten kirkkojen takahuone joudutaan pyhittämään uudestaan jos sinne tunkeutuu maallikko. Pyhyys katoaa maallikon kosketuksesta. Tällöin interkontekstuaalisuus on vain plagiointia lähteillä.
2: Kuitenkin arkkityypitkin ovat juuri kliseitä. Jos ajatellaan että on perushahmoja, joilla on perusteemoja ja perustarinoita, on kyseessä eräänlainen yleismaailmallinen genre. Se on genre, vaikka sitä selitettäisiin psykologialla. Ja on hyvä muistaa että näiden tarinoiden yleisyys liittyy siihen että ne viehättävät ihmisiä. Tässä ei olla kovin kaukana siitä, kun hollywood -elokuvansuunnittelija esittää että elokuvan tulee miellyttää ihmisiä. Hollywoodspektaakkeleja tosin harvemmin kutsutaan kulttuurillisen piilotajunnan esiinkaivamiseksi ja yleisön terapiaksi. Koska oletetaan että räjähtävä kortteli ei ole terapeuttista. Miksi ei olisi? Väkivalta on kuitenkin yhteiskuntien yleinen tabu ; voimassa on vanha nyrkkisääntö "Kun tabu on erityisen vallitseva hegemonia, sitä pidetään itsestäänselvyytenä ja sitä kutsutaan arvoksi." Sitä ei silloin enää kutsuta "yhteiskunnan kliseeksi". Joten elokuvat tavallaan yleisesti murskaavat yhteiskunnan tabuja ja ihmiset saavat tätä kautta terapiaa ja voivat käsitellä tätä tabua ilman että kenenkään turvallisuutta vaarannetaan. Suosio voi johtua siitä että tälle on harvinaisen paljon tarvetta. Ehkä tätä voisi lieventää sanomalla että elokuvat murskaavat yhtä ja samaa tabua niin innolla että se muuttuu konventioksi, jolloin se ei enää vai murskaa tabua vaan myös rakentaa uutta tilalle.

Osa ajattelee että luovuus on mahdollista vain genren sisällä. Että genre on jonkinlainen puite, jonka sisällä toimitaan kulloinkin. Osasta myös genren valinta on luovaa toimintaan. Kaikista myös genren keksiminen on luovaa toimintaa. (Kukakohan keksi ensimmäisen kaahailu_ammuskelu_korttelinräjäytys -elokuvan ja loi kekseliäästi yhden suurimmista genreistä?)

Minulla ei ole aavistustakaan siitä mikä elokuva on luovasti tehty ja mikä ei. Mutta minua kiinnostaa lähinnä se elokuva. Jos se miellyttää tai herättää "juttuja ja sepeämistä päässä" tai molempia, se on hyvä pätkä. En tiedä onko muulla edes merkitystä.