"Black Box" -sarjan ensimmäinen osa oli hyvin suuri pettymys. Se oli "Housen" tekijöiden uusi sarja. Ja tämä näkyy. Tosin ei hyvässä. Pahiten kusevat henkilöhahmot ; Päähenkilöä näyttelee sievä näyttelijä, joka on teatraalinen ja etäännyttävä. Häntä ei oikein esitellä ja tämän vuoksi syvä syöksy bipolaarisen mielen vierauteen tuntuu varsin kököltä. Kysymys ei siis ole itse teemasta vaan siitä että sarja menee liian nopeasti liian syvälle, eikä valmistautumaton katsoja yksinkertaisesti kykene välittämään päähenkilön ongelmista. Oman haasteensa antaa tietysti bipolaarisuus itse, sillä se heittelee tunteita ja käytöstä suuresti. Hahmosta ei tahdo saada mitään selvää. Ja jos mysteeri olisi hyvä, niin tässä tapaukessa se ei tarjoa mysteeriä vaan samastumisvaikeuksia. Joka on aina huono tarinankerronnassa.
Toinen asia jossa sarja kusee on sitten sen tiedesuhde. Toki "Housen" kanssa on totuttu "tiettyyn laatuun" että "tiettyihin, sanotaanko, vapauksiin". Monet asiat oli hoidettu osaavasti, eivätkä ne puutteet sinällään haittanneet ; Viihteen tehtävänä ei ole olla tieteenfilosofian oppikirja. Ja ne voivat minun puolestani pitää sisällä jopa epätosia elementtejä. Mutta tämän uuden sarjan henki on sellainen joka on siitä paha, että se hieroo tiettyjä hyvin toistuvia ennakkoluuloja. Ennakkoluuloja jotka ovat ongelma. Ja joita sarja lietsoo ja syventää sen sijaan että ratkaisisi.
Tähän maailmaan saa otteen kun katsoo mikä on aloitusjakson suhtautuminen neurologiaan. Sarjan päähenkilö on bipolaarinen nainen joka tutkii epänormaaleja aivoja samalla kun häntä vaivaa koko käsite normaali. Muutenkin neurologi toimii kuin psykiatri, potilaiden kanssa humaanisti vuorovaikuttaen. Hän kuitenkin muka johtaa tutkimuslaitosta. Joka vaatisi ... no muuta kuin hoitsuna toimimista. (Mielestäni vahva mutta hullu nainen tälläisessä roolissa olisi todella mainio asia.)
Miten niin epänormaali suhteessa normaaliin: luulin että kysymys on vaikutuserojen havaitsemisesta?
Kuitenkin jos aivojen funktioita katsotaan, voidaan katsoa sellaisia ajatuksia mitä vaikka neurologiaa seulovan Damasion kirjoista löytyy, ne ovat itse asiassa melko kaukana normaali-epänormaali -dikotomista joiden varaan sarja rakentaa narraationsa. Jos Damasio esimerkiksi tutkii aivovammapotilaita, leesio voi kenties vaikuttaa epänormaalilta siksi että se on harvinainen tavallisten ihmisten keskuudessa. Mutta tosiasiassa leesio on merkittävä lähinnä siksi että se on variaation lähde. Jos aivoista puuttuu osa X ja toisissa se on, saadaan selville miten tämä aivojen osa X vaikuttaa. Kysymys ei ole siitä mikä on normaalia ja mikä ei ole normaalia. Vaan siitä mikä muuttuu. Korrelaatio ei ole normatiivisuutta.
Itse asiassa ihmettelin miten televisiossa älykkäät ihmiset taputtivat niin innolla neurologiksi kuvatulle neurologille joka kuulosti humanistilta. Ei siksi että humanismi olisi huonoa, vaan sillä että neurologia on lähempänä klassista luonnontiedettä ja esiin tuotu humanismi on jotain sen tyyppistä joka on sen verran alkeellista että sentasoiset eivät kiinnosta humanistiseen filosofiaan syventyneitä. ; Heillä on paljon sofistikoituneempaa materiaalia. On vaikeaa nähdä miksi he taputtisivat skientistiä joka ilmiselvästi suorittaa filosofian peruskurssin mietintöjä heidän edessään luennolla.
Itse asiassa ajatus neurologiasta normatiivisena onkin se asenne joka tästä puheesta, kenties tahattomasti, välittyi. Silloin voidaan vetää mielet vaikka Helsingin Sanomien kirjoitukseen joka käsitteli juopaa humanistien ja luonnontieteilijöiden välillä. Siinä viitataan Snown näkemykseen siitä miten akateeminen kulttuuri on kahtiajaettu. Ja kuinka "luonnontieteilijöiden kulttuuri oli jäänyt pahasti ihmistieteisiin nojaavan kulttuurin jalkoihin. Ei-luonnontieteilijät eivät hyväksyneet luonnontieteellisten saavutusten kulttuurista merkitystä." Luonnontieteiden osaamattomuudella voidaan jopa ylpeillä koska sitä pidetään kylmänä ja kovana ja kulttuurisidonnaisena.
Tämä on jossain määrin totta. Sillä kun katsotaan viime aikoijen koulutuskeskustelua, voimme muistaa kuinka isoa riitelyä heräsi kun esitettiin että historiasta tehtäisiin vapaaehtoista. Samanaikaisesti fysiikasta on yksi pakollinen kurssi jonka asiasisältö on ajettu äärimmäisen matalaksi. Sotahistorian osaaminen tuottaa humanisteista oleellisia tarinoita kun taas fysiikka ei mitään. Ei siitä huolimatta että kvanttimekaniikan ymmärrys on vaikuttanut elämäntapaamme enemmän kuin suunnilleen mikään. Sillä elämme teknologisessa kulttuurissa jossa pitäisi tiedostaa että McLuhanilla oli relevantti mahdollisuus kun hän korosti että väline on viesti. Siksi tietokoneen toimintaperiaatteen tiedostaminen olisi tärkeää periaatteessa myös humanististen seikkojen vuoksi. Mutta tälle ei oikein haluta antaa yleissivistykseksi laskettavan arvostuksen viittaa.
Itse pidän tätä stereotyyppinä, mutta "Black Box" tuntui alkujaksonsa puolella heijastavan tätä stereotyyppiä jopa tarpeettomasti. Kun korrelaatiot ja normatiivisuus menevät sotkuun, on lopputulos häiritsevä. Toki naturalistien ajattelu voi tuntua helposti tyypittävältä. Mutta kenties asista voi antaa eriävän mielipiteen.
Voisin ottaa asian esiin klassisen "ihmeen" kautta.
Ilmoilla on tyypittelevä ajatus että skientisti a priorisesti kiistää ihmeen mahdollisuuden ja vetoaa sattumaan, koska sattuma on mahdollinen. Ja uskova maailmankuvallisesti taas sallii yliluonnollisen voiman jonka tuottaman ihmeen vaihtoehtona ja on näin vähemmän torjuva ja suopea. (Paitsi että jos siinä halveksutaan naturalismia suppeana ja kahlitsevana niin tämä "avomielisyys" paljastuu välittömästi valehteluksi ja illuusioksi. Paskapuheeksi.) Tästä syntyy helposti ajatus siitä että luonnontiede vaatii normaalia ja poikkeava on jotain jota se torjuu. Ja että silloin kun tieteeltä loppuvat sanat, se kutsuu ihmettä sattumaksi.
Kahtiajako on vanha. Samuel Johnson ja Pierre-Simon Laplace ovat pohtineet tätä teemaa. Heillä ongelmana oli se, että jos epätodennäköinen tapahtuu, onko se yhteensattuma vai onko sen takana jokin suuri selittävä voima, jonkinlainen tuntematon "piilomuuttuja" joka tekee epätodennäköisen todennäköiseksi.
Valitettavasti se on kovimmillaan uskonnollisessa keskustelussa. Silloin sattumahypoteesia vastassa on "piilomuuttuja Jumala". Siinä voidaan esimerkiksi keskustella siitä että jos heitämme kolikkoa satoja kertoja kertaa ja havaitsemme että se tulee joka kerta kruuna yllä alas. Tällöin voidaan ajatella että tämä täsmällisyys olisi ihme. Kuitekin moni paatunut ateisti muistuttaa tässä että mikä tahansa sekvenssi on saman arvoinen. Jokainen kolikonheittosarja on täsmälleen yhtä todennäköinen. Joten kaikki olisivat yhtä ihmeenomaisia.
Ongelma vaikuttaa ongelmalta ellei avuksi oteta "kauheaa kaksiarvoista logiikkaa". Tästä paradoksista on itse asiassa olemassa matemaattinen malli. Sen perusideana on soveltaa Kolmogorov kompleksisuutta. Se ei mittaa lainkaan merkkijonon todennäköisyyttä vaan arvioi sen sijaan mallien osuvuutta. Eli se katsoo paljonko yllättävyyttä prosessiin syntyy. Karkeasti sanoen viestinä on juuri ns "häviötön pakattavuus". Salaisuus on siis siinä että vaikka kaikki permutaatiot ovatkin yhtä todennäköisiä niin kaikki kombinaatiot eivät ole. Ja siksi tässä hylätään intuitiivisesti liiankin vahvasti ilmiselvyytenä pidetty ajatus siitä että katsotaan syntymekanismia ja sitä millä todennäköisyydellä se tuottaa juuri tämän yhden permutaation. Tämä menee roskakoriin, koska lähestymistavassa ei käytetä suoraa todennäköisyyttä vaan ilmiön pakattavuutta, joka on hitusen eri asia.
1: Tämä tarkoittaa sitä että jos merkkijono on pakattavissa on pakko hylätä ajatus siitä että yhteys olisi sattumaa. Pakkaamattomissa oleva taas sanoo että sattuma on paras selitys. Tästä poikkeaminen ei toki ole mahdotonta mutta koko matematiikan taustalla on kuitenkin se, että todennäköisyys sattumalle pienenee nopeasti eksponentiaalisesti ja näin vähänkin pidemmillä jonoilla todennäköisyys korkeasti pakattavalle jonolle tiivistyy lähelle nollaa. Näin esimerkiksi kolikonheittoesimerkki näyttää että on järkevämpää odottaa että kolikko ei ole tasapainossa. Eli sen takana on paljon paljon todennäköisemmin jokin muuttuja. (Mahdottomuus hämää tässä todellakin mieliä. Ja tämä on nimenomaan ateistien ajattelutavalle tyypillinen hämääntyminen.)
2: Toisaalta tästä sattumasta ei voida nimenomaan vetää tulkintoja ihmeeseen koska se mitä havaitaan on se, että jakauma ei ole satunnainen. Ja todennäköisyyksiä verratessa oletetaan "normaali odotettava jakauma" johon verrataan. Jos asia ei osu, niin tämä jakauman satunnaisuus kumoutuu relevanttina vaihtoehtona. Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että jatkoselitys voisi olla mekanismiltaan mikä tahansa. Ratkaisu ei nimittäin vaadi sitä että kolikko olisi painotettu, vaan Jumalakin olisi mahdollinen. Mutta tämä vaatisi syy-yhteyksien tutkimista. Kolikon painotuksen voi tarkistaa vaa-alla. Ja vaikka rukousparannus olisi yliluonnollinen se kuitenkin vaikuttaa normaalimaailmassa, joten rukouksen ja paranemisen välinen korrelaatio voitaisiin havaita vaikka kaksoissokkokokeella tai muulla vastaavalla järjestelmällä. Muu olisi ns. jumping the conclusions.
Tässä mielessä klassinen puska-ateisti saattaa muistuttaa stereotyyppien naturalistia. Ja tällöin tilanne saattaa näyttää maailmankuvien kisaamisesta jossa molemmilla on hyvä ja vankka perusta. Tarkemmalla miettimisellä molemmat stereotyypit ovat typeriä. Tiede ei ole normatiivista, mutta ei se tarjoa tilaa ihmehörhöttelyllekään. "Black Boxin" peruspremissi on siis jotain joka vaikuttaa yhtä omituiselta kuin joidenkin ajatus siitä että neurologia olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittua koska emme tiedä edes miten tietoisuus syntyy aivoissa. Se vaatii hyvin omituisen ja vahvasti ideologisen perustan ollakseen lainkaan uskottava. Ja se nojaa enemmän Dunning-Kruger -efektiin kuin siihen että tällä maailmankuvalla olisi jokin relevantti paikka minkäänlaatuisen keskustelun osana.
1: Ja tämän Dunning-Krugerin vuoksi käy käytännössä niin, että huomio keskittyy liikaa is-ought -ongelmaan ja naturalistisen virhepäätelmän liepeille. Kun ongelmana ei ole se onko keskiarvo oikein, vaan siitä että keskiarvo ja tavallisuus ylipäätään nostetaan tarpeettoman vahvaan kuningasrooliin, kun luvut itse kuitenkin puhuvat jakaumista ja variaatiosta jotka ovat faktoja koskevia asiantiloja aivan kuten ilmiön tavallisimman piirteen todennäköisyys ja keskiarvokin. Virheet on tehty jo ennen is-ought -kysymystä. Ja vaikka tuo on kiinnostava ja relevantti filosofinen pulma, vikana on se että se värittää liiaksi kaiken keskustelun.
Eihän tässä voida sanoa muuta kuin että tieteen tehtävänä on selvitellä asioita. Että vain ideologioilla on faktoja joita se levittää dogmina ja joiden pohjalta se rakentaa oikeaoppisen tulkinnan. Tieteessä on kysymys uusien juttujen selvittämisestä. Jos olisi aivan syvästi ilmiselvää miten kognitio syntyy neuroneissa, niin tutkimukselle ei olisi enää oikeastaan tarvetta. (Ne olisivat kuriositeetteja kuten Galileon pudottelukokeiden toistamista Pisan tornissa.) Pitäisi panostaa tutkimus johonkin muualle. Ja että prosessissa ei kerrota mikä on "normaalia" saati että "normaali" olisi keskivertoa jossa kaikki olisi tasaista ja harmaata. Sillä kuten pakattavuuskäsitys saattaa muistuttaa, se vaatii variaatioita. Keskiarvon lisäksi on sellaisia tilastollisia ominaisuuksia kuin jakauma. Frekvenssi ei tiivisty siihen mikä on keskiarvo tai mediaani. Paitsi aivan liian monilla, that is.
Palauttaakseni tämän sarjaan
Sarjan tiedekäsitys on oleellinen koska sen varaan on rakennettu valtaosa konflikteista ja tarinasta. Pulmat nojaavat siihen että tämä jaottelu on tosi. Se voi vaikuttaa ensivaikutelmalta tutulta. Koska virheuskomus jota se levittää on hyvin yleinen. Toisaalta se voi näyttää uskottavalta siten että se tuo esiin arkielämästä tuttuja ihmisiä jotka noudattavat näitä stereotypioita. Ja tekee näistä sitten koko ilmiötä kuvaavan voiman.
Sarjan perusongelma onkin siinä että se paradoksaalisesti pitää pienten ja heikkojen puolta. Se näkee miten epänormaali ja hullu voi olla kulttuurille ja tieteelle arvokas. Se kuitenkin toisaalta noudattaa hyvin kliseistä normatiivista luokittelutapaa maailmassa ja tätä kautta se ei itse asiassa vapauta vaan lähinnä korostaa että vapaus koskee vain näitä tiettyjä ryhmiä. Niille vapaus toki kuuluukin, mutta olisi mielenkiintoisempaa havaita että se kykenisi myös luomaan uudenlaista kriittisyyttä. Sellaista joka vaikuttaisi vapauttavasti tiedottaen tosimaailmassakin olevasta kahlinnasta ja tuomitsemisesta.
Siihen asti luonnontieteilijälle on varattu friikin kaapu. Hänet nähdään kylmänä ja kovana ja normatiivisena, jota vastaan pehmeä ja lempeä humanistinen sivistys asetetaan, ikään kuin jonain joka parempana, syvällisempänä ja eettisempänä ja kaikella tavoin syvemmin ymmärtävänä sitten ottaa hallittavakseen heikon, pahan ja puutteellisen. On hieman surullista huomata että erään oman suosikkisarjan tuottajat ovat latistuneet ja alkaneet tuottamaan sen tyylistä ilmaisua jota on ilmoilla muutenkin aivan liikaa. Sarjan ongelmana ei olekaan se, että tämä peruskysymys normaaliudesta ja hoitamisesta ei olisi merkittävä. Ongelmana on se lattea tapa jolla se tekee sen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leesio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste leesio. Näytä kaikki tekstit
tiistai 5. elokuuta 2014
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Nostetaan kädet ylös
Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.
perjantai 30. joulukuuta 2011
Aistillista
Koemme elämämme tietoisuuskeskeisenä ; Itse asiassa jopa siinä voimakkuuksin, että on elämän kannalta varsin luontevaa olla "Descartesilainen" ; Hänen cogito -oivalluksensahan perustui juuri siihen että koska omat ajatukset ovat olemassa, on varmaa itsekin on jotenkin olemassa. Minuus on siis voimakkaasti sidottu nimenomaan tajuntaan. Hän myös jaotteli tietoisuuden ja ruumiin erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka vain vuorovaikuttavat. Näin ruumis on ikään kuin jokin jossa mieli lähinnä kulkee väliaikaisesti.
Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.
Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.
Tunne ja emootio.
Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)
Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.
Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.
Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.
Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".
Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.
Ilo ja homeostaasi.
Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.
Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.
Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.
Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.
Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.
Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.
Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.
Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)
Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.
Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.
Tunne ja emootio.
Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)
Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.
Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.
Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.
Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".
Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.
Ilo ja homeostaasi.
Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.
Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.
Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.
Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.
Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.
Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.
Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.
Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Hajauta ja hallitse
Usein ihmiset ajattelevat tietoisuutta ikään kuin yhtenä toimintona, jolla on ikään kuin selkeä identiteetti. Tätä voisi kutsua "monotietoisuudeksi". On ikään kuin yksi minuus, joka katselee maailmaa.
Kuitenkin tämän hetken tiede näyttää siltä että tietoisuus on enemmänkin jokin joka syntyy sivutuotteena monenlaisista eri prosesseista. Tätä voisi kutsua "multitietoisuudeksi". Monen eri toiminnan kohdalla on siis kysymys siitä että ei ole mitään yhtä prosessia joka siistin loogisesti käsittelee kaiken mitä tietoisuudessa on. Ihmisen mielessä onkin sen sijaan erilaisia tilannespesifejä heuristiikkoja jotka prosessoivat juuri tietyntyyppisiä asioita. Esimerkiksi tunnistaa että jokin on kasvo ja keskittää huomion tähän.
Pascal Boyer on kuvannut uutta tietoisuuskäsitystä vertaamalla sitä aateliskartanoon. Tajunnassa oleva tietoisuus vertautuu isäntäväkeen. Näiden lisäksi on kuitenkin paljon piilossa olevaa henkilökuntaa. Henkilökunnan tehtävänä on varmistaa että kaikki toimii. Eli kun isäntä tulee syömään, on ruoka pöydässä. Paras henkilökunta on tietysti sellaista, että isännän ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, miten ruoka laitetaan ja kokataan. Kokki tekee tämän asian isännältä piilossa.
Näin psykologia tunteekin monia mielenkiintoisia häiriöitä. Antonio Damasion aivotutkimukseen keskittyneiden kirjojen kautta voikin tutustua siihen miten ihmisillä voi olla hyvin erikoisia ja spesifejä ongelmia ; Kuten kyvyttömyys tunnistaa kasvoja. Usein näihin on voitu liittää leesio, puute tietyssä osassa aivoja. Joka havaintona liittää ominaisuuden tietyn aivojen osan toimintaan. Näiden kohdalla ongelmaa ei voi parantaa, vaan ongelman kanssa on tultava toimeen tai tietoisesti kompensoitava. Ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja. Niitä koskee siis vähän sama minkä Esa Turkulainen laittoi facebookiin "It's a condition called being a cynical asshole. There is no cure I'm afraid."
Prosessointien puutteet tuovatkin esiin juuri tätä. Mielen automaatiot näkyvät parhaiten siellä missä ne eivät toimi. Aivan kuten toimimattoman kartanon hovimestarin olemassaolon huomaa, ja toimivan hovimestari hoitaa hommat eikä hänen töitään helposti edes huomaa.
Esimerkiksi omalla kohdallani matala latentti inhibitio tarkoittaa sitä, että mieleni prosessoi asioita huonosti. Se, mikä monella muulla suodattaa automaattisesti materiaa tietoisuuteen asti ei suodata kovin tarkasti. Tästä seuraa monenlaista. Olen tässä mielessä hieman kuten kartanon isäntä, jonka palvelusväki ei toimi kunnolla ja isäntä joutuu siksi esimerkiksi siivoamaan enemmän tai joutuu tarjoamaan aina kokille mausteet. Näin siis itse asiassa joudun prosessoimaan ja tiedostamaan mielen toiminnasta jotain sellaista jota tavallisen ihmisen ei tarvitse edes miettiä.
Tottakai minullakin toimii valtaosa prosessointiautomaatioista. Yhtenä esimerkkinä ovat tietysti refleksit jotka voivat olla hassujakin. Esimerkiksi eilisissä miekkailuharjoituksissa huvittelimme sillä, miten minun tietyt refleksini ovat tilannesidottuja spesifejä ilmiöitä. Esimerkiksi säpsyilen liikettä joka ei ole vaarallista mutta jonka näen. Huonon näkemisen alueella säpsyilyä ei tule, joten sivustassa ja vasemman silmän dominoimalla alueella en säpsyile juuri ollenkaan. ~ Ironista on tietysti se, että säpsyily ei ole ollenkaan kannattavaa toimintaa. Ihmisillä on vain valmiiksirakennettu moduuli, joka käsittelee spesifisti silmää päin kulkevia nopeasti liikkuvia kohteita varten.
Kokonaisuutena tietoisuus on siis hieman kuten auto tai juna. Se nähdään helposti kokonaisuutena, junuutena, mutta tosiasiassa se koostuu monista osista ja juna on vain näiden osien yhteistoiminta ja kokonaisuus.
Hajautettu toiminta on tietysti järkevää, koska toimintaa voidaan tiivistää tilannekohtaiseksi, mutta samalla koko laskentakapasiteettia ei tarvitse hidastaa mielettömästi. Usein heuristiikkojen ongelma onkin juuri se, että nopea nyrkkisääntö tuo nopeasti kohtuullisen tuloksen mutta tarkentaminen tuo hitautta. Jos yleissääntöjen sijasta on kourallinen nyrkkisääntöjä, tilannetta voidaan tietyssä rajoin hieman kompensoida. Tietoisuus ei hallitse keskittämällä, vaan hajauttamalla.
Kuitenkin tämän hetken tiede näyttää siltä että tietoisuus on enemmänkin jokin joka syntyy sivutuotteena monenlaisista eri prosesseista. Tätä voisi kutsua "multitietoisuudeksi". Monen eri toiminnan kohdalla on siis kysymys siitä että ei ole mitään yhtä prosessia joka siistin loogisesti käsittelee kaiken mitä tietoisuudessa on. Ihmisen mielessä onkin sen sijaan erilaisia tilannespesifejä heuristiikkoja jotka prosessoivat juuri tietyntyyppisiä asioita. Esimerkiksi tunnistaa että jokin on kasvo ja keskittää huomion tähän.
Pascal Boyer on kuvannut uutta tietoisuuskäsitystä vertaamalla sitä aateliskartanoon. Tajunnassa oleva tietoisuus vertautuu isäntäväkeen. Näiden lisäksi on kuitenkin paljon piilossa olevaa henkilökuntaa. Henkilökunnan tehtävänä on varmistaa että kaikki toimii. Eli kun isäntä tulee syömään, on ruoka pöydässä. Paras henkilökunta on tietysti sellaista, että isännän ei tarvitse miettiä esimerkiksi sitä, miten ruoka laitetaan ja kokataan. Kokki tekee tämän asian isännältä piilossa.
Näin psykologia tunteekin monia mielenkiintoisia häiriöitä. Antonio Damasion aivotutkimukseen keskittyneiden kirjojen kautta voikin tutustua siihen miten ihmisillä voi olla hyvin erikoisia ja spesifejä ongelmia ; Kuten kyvyttömyys tunnistaa kasvoja. Usein näihin on voitu liittää leesio, puute tietyssä osassa aivoja. Joka havaintona liittää ominaisuuden tietyn aivojen osan toimintaan. Näiden kohdalla ongelmaa ei voi parantaa, vaan ongelman kanssa on tultava toimeen tai tietoisesti kompensoitava. Ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja. Niitä koskee siis vähän sama minkä Esa Turkulainen laittoi facebookiin "It's a condition called being a cynical asshole. There is no cure I'm afraid."
Prosessointien puutteet tuovatkin esiin juuri tätä. Mielen automaatiot näkyvät parhaiten siellä missä ne eivät toimi. Aivan kuten toimimattoman kartanon hovimestarin olemassaolon huomaa, ja toimivan hovimestari hoitaa hommat eikä hänen töitään helposti edes huomaa.
Esimerkiksi omalla kohdallani matala latentti inhibitio tarkoittaa sitä, että mieleni prosessoi asioita huonosti. Se, mikä monella muulla suodattaa automaattisesti materiaa tietoisuuteen asti ei suodata kovin tarkasti. Tästä seuraa monenlaista. Olen tässä mielessä hieman kuten kartanon isäntä, jonka palvelusväki ei toimi kunnolla ja isäntä joutuu siksi esimerkiksi siivoamaan enemmän tai joutuu tarjoamaan aina kokille mausteet. Näin siis itse asiassa joudun prosessoimaan ja tiedostamaan mielen toiminnasta jotain sellaista jota tavallisen ihmisen ei tarvitse edes miettiä.
Tottakai minullakin toimii valtaosa prosessointiautomaatioista. Yhtenä esimerkkinä ovat tietysti refleksit jotka voivat olla hassujakin. Esimerkiksi eilisissä miekkailuharjoituksissa huvittelimme sillä, miten minun tietyt refleksini ovat tilannesidottuja spesifejä ilmiöitä. Esimerkiksi säpsyilen liikettä joka ei ole vaarallista mutta jonka näen. Huonon näkemisen alueella säpsyilyä ei tule, joten sivustassa ja vasemman silmän dominoimalla alueella en säpsyile juuri ollenkaan. ~ Ironista on tietysti se, että säpsyily ei ole ollenkaan kannattavaa toimintaa. Ihmisillä on vain valmiiksirakennettu moduuli, joka käsittelee spesifisti silmää päin kulkevia nopeasti liikkuvia kohteita varten.
Kokonaisuutena tietoisuus on siis hieman kuten auto tai juna. Se nähdään helposti kokonaisuutena, junuutena, mutta tosiasiassa se koostuu monista osista ja juna on vain näiden osien yhteistoiminta ja kokonaisuus.
Hajautettu toiminta on tietysti järkevää, koska toimintaa voidaan tiivistää tilannekohtaiseksi, mutta samalla koko laskentakapasiteettia ei tarvitse hidastaa mielettömästi. Usein heuristiikkojen ongelma onkin juuri se, että nopea nyrkkisääntö tuo nopeasti kohtuullisen tuloksen mutta tarkentaminen tuo hitautta. Jos yleissääntöjen sijasta on kourallinen nyrkkisääntöjä, tilannetta voidaan tietyssä rajoin hieman kompensoida. Tietoisuus ei hallitse keskittämällä, vaan hajauttamalla.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
MRI
"House: 'MRI show anything?'
Foreman: 'CT scan was negative.'
House: 'CT? That's like, short for MRI, right? Excellent. That'll saves us a lot of time.'"
(House, "Failure to Communicate")
Behavioristinen psykologia esitti 1900 -luvun alkupuolella, että aivoja ei voitaisi tutkia kun ne toimivat. Siksi aivot olisivat ikuisesti tutkimuksen ulkopuolella. He korostivat että aivojen tuottamia käyttäytymismuotoja voidaan seurata ja tähän piti keskittyä. Kuitenkin 1970 -luvulla mahdottomasta tuli mahdotonta, kun opittiin että radioaktiivisia atomeja voidaan liittää molekyyleihin ja tästä voidaan tehdä tutkimuksia. Tätä käytetään muun muassa biokemiassa kun tutkitaan solujen toimintaa; Kun valokuvaamisen ymmärtää ja tajuaa että solujen atomitason reaktioita tuskin voidaan valokuvata, tuntuu suorastaan maagiselta että solun aineenvaihduntaketjuja voidaan tietää. Laurence A. Moran esimerkiksi vastasi minulle, kun kysyin asiaa häneltä:
"One of the way you can identify pathways is to feed a cell radioactive precursors and follow the fates of the labelled atoms. This is how many of the most common biochemical pathways were worked out."
Samaa periaatetta osattiin soveltaa aivoillekin. Tosin myöhemmin radioaktiivisesta merkkiaineesta voitiin luopua, kun aivoissa virtaavan veren molekyylejä alettiin heiluttaa magneettikentillä. MRI -kuvauksessa potilas sijoitetaan voimakkaaseen magneettikenttään, jota ohjataan niin, että kuvauskohteen eri osiin vaikuttaa hieman erisuuruinen magneettikenttä. Kun laitteeseen liittyy radiolähetin ja radiovastaanotin, havaitaan resonanssi, joka tulee erilaisten kohtien reagoinnissa.
MRI salli sen, että aivokuvat voitiin tehdä elokuvana, ja nähdä mitkä alueet ovat aktiivisia ja mitkä eivät. Tämä johti siihen että Montague ja Berns tekivät yhteistyötutkimuksen erilaisista pelistrategioista. He huomasivat että erilaisiin pelistrategioihin päätyvillä ihmisillä oli eroja aivotoiminnassa, etenkin makaavan tumakkeen (nucleus accumbens) kohdalla. He huomasivat myös että riskiä ottavilla pelaajilla mieltymys liittyi dopamiinin määrään. (Tämä ei ole sinällään ihme; Dopamiini liittyy mielihyvään ja muun muassa useisiin pakkoilmiöihin ja mielihaluihin tehdä jotain ; Esimerkiksi Touretten syndroomassa henkilöillä on pakko -oireita, kuten nykimistä, koskettelua ja kiroilua. Heillä on paljon dopamiinia. Se liittyy myös tarkkaavuuteen ja siksi dopamiini on erikoinen ; Se on samanaikaisesti stressihormoni ja mielihyvähormoni. Se kiihdyttää Touretten syndroomassa mutta se rauhoittaa ylivilkkaita ADHD -lapsia. Ilmeisesti syy on se, että tarkkaavuuden parantuminen vähentää koettua stressiä.) He huomasivat myös, että aivokuvissa eri strategiaa noudattavat henkilöt voitiin erottaa jo ennen kuin pelistrategiat näkyivät ulos päin; Alussa pelaajat tutkailivat peliympäristöä ja muita pelaajia ja riskiä ottava strategia nousi esiin vasta pidemmällä peliä. Kukaan ei kuitenkaan "vaihtanut ryhmäänsä". Erot olivat koko ajan läsnä. Ryhmä huomasi että eri henkilöillä oli eri mieltymykset ja aivojen toimintatapa oli osa yleisempää tämän henkilön strategiaa. Tämä oli juuri sitä mitä behavioristeista oli mahdotonta.
Tietenkin MRI ei ole mikään taikalaatikko. Tieteellisissä laitteissa on itse asiassa yllättävän usein asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun niiden tuloksia luetaan. Skeptikko Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti Scientific American MIND -lehteen (vol 19 num 5) jutun "Why You Should Be Skeptical of Brain Scans", jossa hän muistuttaa että MRI -kuvaus ei välttämättä kerro koko totuutta aivotoiminnasta koska:
1: MRI -laite on epänormaali paikka. Toisin sanoen tarkkailu voi vaikuttaa aivotoimintaan. Emme voi tarkistaa että onko aivotoiminta kadulla kävellessä samanlaista kuin liikkumattomana arkun kaltaisessa tuubissa makoillessa.
2: Skannaukset ovat epäsuoraa aivojen aktiivisuuden tutkimista. Niissähän ei tutkita hermosoluja, vaan se rakentuu verenkierron päälle; Ne alueet joissa on suuri verenkierto oletetaan alueiksi joilla tarvitaan paljon energiaa ja joissa aivotoiminta on aktiivista. Yevgeniy Sirotin ja Aniruddha Das itse asiassa osoittivat kokeellisesti, että neuronien aktiivisuus ei aina vastaa verenkierron aktiivisuutta.
3: Aktiivisuus väritetään keinotekoisesti ja tämä saattaa johtaa siihen että syntyy erillisiä moduuleja. Siksi on mahdollista että aivotoiminta on löyhempää ja verkostuneempaa kuin mitä kuvat näyttävät.
4: Aivokuvat ovat tilastollisia yhdistelmiä. Menetelmässähän voidaan ottaa kuvia vain parin sekunnin välein, ja yhteenveto saadaan aikaan siten että tuhansia kuvia laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa satunnaisia häiriöitä, mutta voi poistaa alueita, jotka ovat löyhästi mukana toiminnassa. Lisäksi kun tehdään tutkimuksia, ongelmana on se että eri ihmisten aivot eivät ole identtisiä ja tulokset muokataan keskiverroksi. Siksi kun tutkitaan sitä mitkä aivoalueet reagoivat milloinkin, käytetään useita ihmisiä, joiden tulokset laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa yksilöllisiä eroja, mutta voi piilottaa asioita jos aivotoiminnassa on mukana löyhempiä verkkoja.
5: Eri aivoalueet aktivoituvat eri syistä. Ja kun sinun esimerkiksi käsketään ajatella rahaa, helposti ajatteluun tulee mukaan myös rahaan liittyviä mielleyhtymiä. Nämä eivät ole täysin satunnaisia henkilön eivätkä edes eri ihmisten välillä. Tämä voi vääristää tuloksia.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että MRI olisi huono menetelmä. Se löytää ja ennustaa asioita ja sitä käytetään diagnoosivälineenä sairaaloissa. Tämä korostaa sitä, miten tieteessä ja sen välineistössä on aina mukana pieni epävarmuuden siemen. Voi olla että leesioiden eli aivovammojen tutkimisen ja MRI -tekniikan seurauksena ajatus siitä että aivotoiminnat olisivat tiettyjen rajattavien alueiden aktivoitumista on saanut enemmän tukea kuin mitä olisi pitänyt ; Tämä epäilys ei toki vielä tarkoita että aivot eivät olisi näin toimivia.
Foreman: 'CT scan was negative.'
House: 'CT? That's like, short for MRI, right? Excellent. That'll saves us a lot of time.'"
(House, "Failure to Communicate")
Behavioristinen psykologia esitti 1900 -luvun alkupuolella, että aivoja ei voitaisi tutkia kun ne toimivat. Siksi aivot olisivat ikuisesti tutkimuksen ulkopuolella. He korostivat että aivojen tuottamia käyttäytymismuotoja voidaan seurata ja tähän piti keskittyä. Kuitenkin 1970 -luvulla mahdottomasta tuli mahdotonta, kun opittiin että radioaktiivisia atomeja voidaan liittää molekyyleihin ja tästä voidaan tehdä tutkimuksia. Tätä käytetään muun muassa biokemiassa kun tutkitaan solujen toimintaa; Kun valokuvaamisen ymmärtää ja tajuaa että solujen atomitason reaktioita tuskin voidaan valokuvata, tuntuu suorastaan maagiselta että solun aineenvaihduntaketjuja voidaan tietää. Laurence A. Moran esimerkiksi vastasi minulle, kun kysyin asiaa häneltä:
"One of the way you can identify pathways is to feed a cell radioactive precursors and follow the fates of the labelled atoms. This is how many of the most common biochemical pathways were worked out."
Samaa periaatetta osattiin soveltaa aivoillekin. Tosin myöhemmin radioaktiivisesta merkkiaineesta voitiin luopua, kun aivoissa virtaavan veren molekyylejä alettiin heiluttaa magneettikentillä. MRI -kuvauksessa potilas sijoitetaan voimakkaaseen magneettikenttään, jota ohjataan niin, että kuvauskohteen eri osiin vaikuttaa hieman erisuuruinen magneettikenttä. Kun laitteeseen liittyy radiolähetin ja radiovastaanotin, havaitaan resonanssi, joka tulee erilaisten kohtien reagoinnissa.
MRI salli sen, että aivokuvat voitiin tehdä elokuvana, ja nähdä mitkä alueet ovat aktiivisia ja mitkä eivät. Tämä johti siihen että Montague ja Berns tekivät yhteistyötutkimuksen erilaisista pelistrategioista. He huomasivat että erilaisiin pelistrategioihin päätyvillä ihmisillä oli eroja aivotoiminnassa, etenkin makaavan tumakkeen (nucleus accumbens) kohdalla. He huomasivat myös että riskiä ottavilla pelaajilla mieltymys liittyi dopamiinin määrään. (Tämä ei ole sinällään ihme; Dopamiini liittyy mielihyvään ja muun muassa useisiin pakkoilmiöihin ja mielihaluihin tehdä jotain ; Esimerkiksi Touretten syndroomassa henkilöillä on pakko -oireita, kuten nykimistä, koskettelua ja kiroilua. Heillä on paljon dopamiinia. Se liittyy myös tarkkaavuuteen ja siksi dopamiini on erikoinen ; Se on samanaikaisesti stressihormoni ja mielihyvähormoni. Se kiihdyttää Touretten syndroomassa mutta se rauhoittaa ylivilkkaita ADHD -lapsia. Ilmeisesti syy on se, että tarkkaavuuden parantuminen vähentää koettua stressiä.) He huomasivat myös, että aivokuvissa eri strategiaa noudattavat henkilöt voitiin erottaa jo ennen kuin pelistrategiat näkyivät ulos päin; Alussa pelaajat tutkailivat peliympäristöä ja muita pelaajia ja riskiä ottava strategia nousi esiin vasta pidemmällä peliä. Kukaan ei kuitenkaan "vaihtanut ryhmäänsä". Erot olivat koko ajan läsnä. Ryhmä huomasi että eri henkilöillä oli eri mieltymykset ja aivojen toimintatapa oli osa yleisempää tämän henkilön strategiaa. Tämä oli juuri sitä mitä behavioristeista oli mahdotonta.
Tietenkin MRI ei ole mikään taikalaatikko. Tieteellisissä laitteissa on itse asiassa yllättävän usein asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun niiden tuloksia luetaan. Skeptikko Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti Scientific American MIND -lehteen (vol 19 num 5) jutun "Why You Should Be Skeptical of Brain Scans", jossa hän muistuttaa että MRI -kuvaus ei välttämättä kerro koko totuutta aivotoiminnasta koska:
1: MRI -laite on epänormaali paikka. Toisin sanoen tarkkailu voi vaikuttaa aivotoimintaan. Emme voi tarkistaa että onko aivotoiminta kadulla kävellessä samanlaista kuin liikkumattomana arkun kaltaisessa tuubissa makoillessa.
2: Skannaukset ovat epäsuoraa aivojen aktiivisuuden tutkimista. Niissähän ei tutkita hermosoluja, vaan se rakentuu verenkierron päälle; Ne alueet joissa on suuri verenkierto oletetaan alueiksi joilla tarvitaan paljon energiaa ja joissa aivotoiminta on aktiivista. Yevgeniy Sirotin ja Aniruddha Das itse asiassa osoittivat kokeellisesti, että neuronien aktiivisuus ei aina vastaa verenkierron aktiivisuutta.
3: Aktiivisuus väritetään keinotekoisesti ja tämä saattaa johtaa siihen että syntyy erillisiä moduuleja. Siksi on mahdollista että aivotoiminta on löyhempää ja verkostuneempaa kuin mitä kuvat näyttävät.
4: Aivokuvat ovat tilastollisia yhdistelmiä. Menetelmässähän voidaan ottaa kuvia vain parin sekunnin välein, ja yhteenveto saadaan aikaan siten että tuhansia kuvia laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa satunnaisia häiriöitä, mutta voi poistaa alueita, jotka ovat löyhästi mukana toiminnassa. Lisäksi kun tehdään tutkimuksia, ongelmana on se että eri ihmisten aivot eivät ole identtisiä ja tulokset muokataan keskiverroksi. Siksi kun tutkitaan sitä mitkä aivoalueet reagoivat milloinkin, käytetään useita ihmisiä, joiden tulokset laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa yksilöllisiä eroja, mutta voi piilottaa asioita jos aivotoiminnassa on mukana löyhempiä verkkoja.
5: Eri aivoalueet aktivoituvat eri syistä. Ja kun sinun esimerkiksi käsketään ajatella rahaa, helposti ajatteluun tulee mukaan myös rahaan liittyviä mielleyhtymiä. Nämä eivät ole täysin satunnaisia henkilön eivätkä edes eri ihmisten välillä. Tämä voi vääristää tuloksia.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että MRI olisi huono menetelmä. Se löytää ja ennustaa asioita ja sitä käytetään diagnoosivälineenä sairaaloissa. Tämä korostaa sitä, miten tieteessä ja sen välineistössä on aina mukana pieni epävarmuuden siemen. Voi olla että leesioiden eli aivovammojen tutkimisen ja MRI -tekniikan seurauksena ajatus siitä että aivotoiminnat olisivat tiettyjen rajattavien alueiden aktivoitumista on saanut enemmän tukea kuin mitä olisi pitänyt ; Tämä epäilys ei toki vielä tarkoita että aivot eivät olisi näin toimivia.
torstai 25. syyskuuta 2008
Rikki.
"I've seen your dreams get broken / I've heard your words unspoken / and sometimes hope is layin low / hidden in the ashes / left after the fire"
(Julie Miller, "Ride The Wind To Me")
Insinöörityyppisen pojan kliseisessä kuvauksessa kerrotaan, että siinä missä normaalit lapset leikkivät leluilla ja tuhmat lapset rikkovat toisten leluja, tämä rikkoo omia kellojaan, juniaan ja muita esineitä jotta saisi tietää miten ne toimivat. Rikkominen onkin yksi keino selvittää toimintoja. Tosin niiden teho insinöörityössä ei ole yhtä välttämätön kuin luonnontieteen aloilla. Insinööri kun voi selvittää koneen toimintaa analysoimalla itse osia, ja tähän ei tarvita esineen rikkomista.
Sen sijaan aivotutkimuksessa leesiot ovat tärkeitä. (Esimerkiksi Antonio Damasion kirjoissa niiden esittelyllä on tärkeä rooli.) Leesiolla tarkoitetaan aivoissa olevaa "anomaalista puutetta" jolla tarkoitan osaa, toimintoa tai ominaisuutta, joka on joillakin ihmisillä, mutta joka puuttuu joiltakuilta. Jos kenelläkään ei ole kyseistä ominaisuutta tai toimintoa tätä ei tietenkään voida tehdä: Variaatio syntyy karkeasti niistä joilla on ja niistä joilla ei ole. Leesiot voivat toimia tutkimuksen apuna kahtaa kautta:
1: Otetaan potilaita, joilla aivokuvat ja vaikka näiden onnettomuusraportit näyttävät vaurioita, toimimattomuuksia ja vastaavia juuri tietyllä aivojen alueella. Katsotaan minkälaisia eroja heidän toiminnassaan on verrattuna muihin, eli niihin joilla kyseiset alueet ovat ehjät ja toimivat.
2: Otetaan potilaita, joilla on tietty virhetoiminto, ja katsotaan mitä yhteneväisyyksiä ja eroja niille saadaan suhteessa muihin. Tällöin ne aivojen alueet jotka eivät toimi näillä ihmisillä (yleensä ihmisillä on eroja useissa kohdissa aivoja, mutta ne jotka eivät ole yhteisiä juuri tutkittavan oireen kanssa, eivät ole merkitseviä selvitettävälle ongelmalle) vastaavat siitä että ihmiset voivat toimia jollain tavalla ilman tuota kyseistä virhetoimintoa.
Geenien toimintojen tutkimuksessa mutaatioiden, etenkin deleetioiden eli poistumien käyttöä voidaan käyttää aivotutkimuksen tapaan. Tosin geeneissä voi olla useita eri alleeleja joita voidaan myös käyttää metsästyksessä. Tällöin toiminto ei ole pelkkä ero "rikkinäisen ja ehjän" välillä vaan voi kuvata myös erilaisia toimintoja. (Tämän vuoksi usein uutisoidaan "syöpägeeneistä" tai "astmageeneistä". Itse asiassa geenit eivät ole aiheuttaakseen sairauksia, ja paradoksaalisesti sairailta puuttuu se geeni, muilla on se uutisoitu "syöpägeeni" paitsi niillä jotka tuota syöpää sairastavat.)
Näin "rikkinäisyydet" ovat tärkeitä; Kun esimerkiksi ihmisellä on valtavasti geenejä, jotka tuottavat erilaisia proteiineja, emme voi ainakaan toistaiseksi pelkkää DNA:ta analysoimalla tietää mitä kyseinen geeni tekee kaiken kaikkiaan solussa ja elimistössä. Siksi erojen metsästys tätä kautta on tärkeä apuväline. Tosin tässä kohden on syytä huomata, että etsityn kaltainen variaatio voi syntyä myös väärin perustein. Matt Ridley käyttää tästä ilmiöstä nimeä syömäpuikkogeeni. Hän kuvaa sitä vertauksella, jossa hän tutkii jotain kulttuurisidonnaista ominaisuutta. Tutkimuksessa havaitaan esimerkiksi että jokin geeni korreloi erittäin vahvasti sen kanssa että henkilö osaa käyttää syömäpuikkoja. Kuitenkin jatkotutkimuksessa voi selvitä että tämä geeni ohjelmoikin esimerkiksi sinisilmäisyyttä. Koska itse ominaisuus korreloi syntyperän kanssa, ja eri kulttuureilla on hieman omanlaisensa geenikanta, tälläisiä näennäisiä korrelaatioita ominaisuuden ja geenin välillä voidaan todella löytää. Erityisen vaikeaksi tämän tekee se, että geeneissä tunnetaan ilmiö nimeltä pleiotropia (engl. pleiotropy), jossa yksi geeni säätelee useiden ominaisuuksien syntyä. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla: (1) Valepleiotropiassa (engl. relational pleiotropy) yksi geeni aiheuttaa yhden ominaisuuden, joka taas vaikuttaa muihin ominaisuuksiin. (2) Aidossa pleiotropiassa (engl. genuine pleiotropy) taas yhdellä geenillä on useita eri toimintoja, eli geeni ohjaa useamman kuin yhden proteiinin syntyä. Näin on mahdollista että vaikka geeni ohjaa myös sinisilmäisyyttä, se ohjaisi myös syömäpuikkojen käyttötaitoa. Tämä ero vaatisi tarkempaa tutkimusta, joka voidaan toki tehdä: Jos kokeessa vertaillaan niitä aasialaisia, jotka eivät osaa käyttää syömäpuikkoja ja niitä eurooppalaisia jotka poikkeuksellisesti osaavat syömäpuikkoja käyttää, näiden erojen pitäisi näkyä genomissa jos ominaisuus todella olisi geneettinen. (Vastaavia eroja voisi löytyä myös aivotoiminnasta: Jos jokin aivotoimintatapa on ominaista vaikka juuri eurooppalaisille, siitä voitaisiin löytää jännittäviä mutta vääriä korrelaatioita. Voitaisiin löytää vaikka "kristinuskon geeni", jonka itse tulkitsisin vääräksi, koska luulen että kristinuskon tärkein leviämistapa on indoktrinaatio, eli uskontoon opettaminen/kouluttaminen/kasvattaminen/käännyttäminen/manipulointi - kukin käyttäköön sanaa joka mielestään tähän kohtaan sopii..)
(Julie Miller, "Ride The Wind To Me")
Insinöörityyppisen pojan kliseisessä kuvauksessa kerrotaan, että siinä missä normaalit lapset leikkivät leluilla ja tuhmat lapset rikkovat toisten leluja, tämä rikkoo omia kellojaan, juniaan ja muita esineitä jotta saisi tietää miten ne toimivat. Rikkominen onkin yksi keino selvittää toimintoja. Tosin niiden teho insinöörityössä ei ole yhtä välttämätön kuin luonnontieteen aloilla. Insinööri kun voi selvittää koneen toimintaa analysoimalla itse osia, ja tähän ei tarvita esineen rikkomista.
Sen sijaan aivotutkimuksessa leesiot ovat tärkeitä. (Esimerkiksi Antonio Damasion kirjoissa niiden esittelyllä on tärkeä rooli.) Leesiolla tarkoitetaan aivoissa olevaa "anomaalista puutetta" jolla tarkoitan osaa, toimintoa tai ominaisuutta, joka on joillakin ihmisillä, mutta joka puuttuu joiltakuilta. Jos kenelläkään ei ole kyseistä ominaisuutta tai toimintoa tätä ei tietenkään voida tehdä: Variaatio syntyy karkeasti niistä joilla on ja niistä joilla ei ole. Leesiot voivat toimia tutkimuksen apuna kahtaa kautta:
1: Otetaan potilaita, joilla aivokuvat ja vaikka näiden onnettomuusraportit näyttävät vaurioita, toimimattomuuksia ja vastaavia juuri tietyllä aivojen alueella. Katsotaan minkälaisia eroja heidän toiminnassaan on verrattuna muihin, eli niihin joilla kyseiset alueet ovat ehjät ja toimivat.
2: Otetaan potilaita, joilla on tietty virhetoiminto, ja katsotaan mitä yhteneväisyyksiä ja eroja niille saadaan suhteessa muihin. Tällöin ne aivojen alueet jotka eivät toimi näillä ihmisillä (yleensä ihmisillä on eroja useissa kohdissa aivoja, mutta ne jotka eivät ole yhteisiä juuri tutkittavan oireen kanssa, eivät ole merkitseviä selvitettävälle ongelmalle) vastaavat siitä että ihmiset voivat toimia jollain tavalla ilman tuota kyseistä virhetoimintoa.
Geenien toimintojen tutkimuksessa mutaatioiden, etenkin deleetioiden eli poistumien käyttöä voidaan käyttää aivotutkimuksen tapaan. Tosin geeneissä voi olla useita eri alleeleja joita voidaan myös käyttää metsästyksessä. Tällöin toiminto ei ole pelkkä ero "rikkinäisen ja ehjän" välillä vaan voi kuvata myös erilaisia toimintoja. (Tämän vuoksi usein uutisoidaan "syöpägeeneistä" tai "astmageeneistä". Itse asiassa geenit eivät ole aiheuttaakseen sairauksia, ja paradoksaalisesti sairailta puuttuu se geeni, muilla on se uutisoitu "syöpägeeni" paitsi niillä jotka tuota syöpää sairastavat.)
Näin "rikkinäisyydet" ovat tärkeitä; Kun esimerkiksi ihmisellä on valtavasti geenejä, jotka tuottavat erilaisia proteiineja, emme voi ainakaan toistaiseksi pelkkää DNA:ta analysoimalla tietää mitä kyseinen geeni tekee kaiken kaikkiaan solussa ja elimistössä. Siksi erojen metsästys tätä kautta on tärkeä apuväline. Tosin tässä kohden on syytä huomata, että etsityn kaltainen variaatio voi syntyä myös väärin perustein. Matt Ridley käyttää tästä ilmiöstä nimeä syömäpuikkogeeni. Hän kuvaa sitä vertauksella, jossa hän tutkii jotain kulttuurisidonnaista ominaisuutta. Tutkimuksessa havaitaan esimerkiksi että jokin geeni korreloi erittäin vahvasti sen kanssa että henkilö osaa käyttää syömäpuikkoja. Kuitenkin jatkotutkimuksessa voi selvitä että tämä geeni ohjelmoikin esimerkiksi sinisilmäisyyttä. Koska itse ominaisuus korreloi syntyperän kanssa, ja eri kulttuureilla on hieman omanlaisensa geenikanta, tälläisiä näennäisiä korrelaatioita ominaisuuden ja geenin välillä voidaan todella löytää. Erityisen vaikeaksi tämän tekee se, että geeneissä tunnetaan ilmiö nimeltä pleiotropia (engl. pleiotropy), jossa yksi geeni säätelee useiden ominaisuuksien syntyä. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla: (1) Valepleiotropiassa (engl. relational pleiotropy) yksi geeni aiheuttaa yhden ominaisuuden, joka taas vaikuttaa muihin ominaisuuksiin. (2) Aidossa pleiotropiassa (engl. genuine pleiotropy) taas yhdellä geenillä on useita eri toimintoja, eli geeni ohjaa useamman kuin yhden proteiinin syntyä. Näin on mahdollista että vaikka geeni ohjaa myös sinisilmäisyyttä, se ohjaisi myös syömäpuikkojen käyttötaitoa. Tämä ero vaatisi tarkempaa tutkimusta, joka voidaan toki tehdä: Jos kokeessa vertaillaan niitä aasialaisia, jotka eivät osaa käyttää syömäpuikkoja ja niitä eurooppalaisia jotka poikkeuksellisesti osaavat syömäpuikkoja käyttää, näiden erojen pitäisi näkyä genomissa jos ominaisuus todella olisi geneettinen. (Vastaavia eroja voisi löytyä myös aivotoiminnasta: Jos jokin aivotoimintatapa on ominaista vaikka juuri eurooppalaisille, siitä voitaisiin löytää jännittäviä mutta vääriä korrelaatioita. Voitaisiin löytää vaikka "kristinuskon geeni", jonka itse tulkitsisin vääräksi, koska luulen että kristinuskon tärkein leviämistapa on indoktrinaatio, eli uskontoon opettaminen/kouluttaminen/kasvattaminen/käännyttäminen/manipulointi - kukin käyttäköön sanaa joka mielestään tähän kohtaan sopii..)
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Harjoiteltua ja synnynnäistä.
Meinasin tänään nukahtaa junassa. Siinä puolitajuttomuuden vallitessa junan äänet muuttuivat, ne kuulostivat aivan tuulelta. Siitä mieleeni nousi se, kuinka automaattista äänien tunnistaminen itse asiassa on. Kun kuulen auton, tiedän että se on auto. Samoin hävittäjälentokoneen ja helikopterin erottaa toisistaan pelkän äänen perusteella, näkemättä koko härveliä. Samoin kuin näen kahvinkeittimen, en suinkaan tietoisesti ajattele että "ominaisuuskokonaisuus X joten kahvinkeitin".
Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.
Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)
Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)
Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.
Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.
Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)
Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.
Näissä esimerkeissä tunnistaminen on automaatio. Mutta tämä ei tarkoita sitä että se ei olisi harjoiteltu:
Jos esimerkiksi veisin ääninauhan, jossa on junan ääniä alkuasukkaille, jotka eivät koskaan ole nähneet junaa, he luultavasti yhdistäisivät äänet johonkin heille tuttuun. Todennäköisesti heillekin juna olisi tuulta. Helikopteri voisi kuulostaa erikoisen pedon murinalta tai vaikka jonkin erikoisen sammakon kurnutukselta. He eivät voisi tunnistaa laiteta äänen perusteella, koska eivät ole laitetta nähneetkään.
Taloustieteen opettajani Jukka Korhonen korostaa lintuharrastustaan, sitä kuinka lintobongari oppii tunnistamaan lintuja automaattisesti, miettimättä. Sama on tietysti tullut tunnetuksi myös miekkailun puolelta. Aluksi esimerkiksi otteenvaihtoa miettii kovasti, mutta nykyisin itsellä suurin ongelma on siinä, että kun se pitää jollekulle näyttää, pitää miettiä että miten sen tulikaan tehneeksi. (Käy kuin sadun tuhatjalkaiselle, joka tanssi taitavasti kunnes kateellinen taho kysyi missä järjestyksessä tämä liikutti jalkojaan. Sotkuhan siinä oli seurauksena)
Samanlaisia automaatioita voidaan opetella aika paljon. Jopa kitaransoiton opettajani aikanaan korosti että harjoittelu oli tärkeää, jotta tietyt asiat "menisivät selkäytimeen". (Mikä ilmeisesti viittaa reflekseihin.)
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa taas kerrotaan erilaisista synnynnäisistä skeemoista. Ihminen luokittelee erilaisia asioita automaattisesti, nämä reagoinnit ovat itsepresentaation ulkopuolella, eli emme voi itsetarkastelulla lähestyä niitä (vaan niiden esiintuomiseen tarvitaan esimerkiksi aivokuvausta.) Esimerkiksi kasvojen tunnistaminen on automaattista, synnynnäistä. Kirjassa kerrotaan jopa leesioista, aivotoiminnan häiriöistä, jotka synnynnäisesti estävät kasvojen tunnistamisen. (Toki henkilö voi opetella yksityiskohtia koska vika ei ole varsinaisessa näkemisessä, tämä on kuitenkin aina vaivalloista verrattuna automaattiseen tunnistamiseen.) Samoin jos näemme että jokin kappale on lentämässä meille silmiin tai jos laitamme käden hellan levylle, syntyy automaattisesti silmien sulkeminen ja käden pois vetäminen (todellakin selkäytimestä.)
Mielestäni synnynnäinen ja harjoiteltu kohtaavat erikoisen hyvin eräässä pähkinätyypissä. Se on se "lastenlehtien suosikki", eli "etsi eroavaisuuksia". Siinä vierekkäin on kaksi kuvaa, joissa on pieniä eroja, joita pitää etsiä. Kun kuvat ovat vierekkäin, niitä on joskus melko haastavakin etsiä. Tämä taito voidaan kuitenkin oppia todella hyvin. Taitava erojen etsijä löytää eroja kadehdittavaa tahtia. Mutta siltikin yksinkertaisin tapa ratkaista näitä on joko skannata kuvat tai ottaa niistä kuvankaappaus tietokoneen "print screen" -nappulaa painaen, ja tekemällä kuvista GIF -animaation, jossa kuvat vaihtuvat "päällekkäin", esimerkiksi sekunnin tai puolen sekunnin välein. Pikselinkin kokoiset erot löytyvät, eikä tähän tarvita harjoittelua. Tämä on pinnallisesti katsoen erikoista, koska molemmissa haku perustuu redundanssiin, toisteisuuteen. Ei suinkaan ole pakotetttua, että päällekkäin asettelu olisi helpompi tapa, sillä jos kuvat ovat vain vierekkäin, ne ovat molemmat näkyvissä samanaikaisesti. Päällekkäin menevissä kuvissa vain toinen on kerralla näkyvissä. (Ilmeisesti meidän on ollut, esimerkiksi saalistajien huomaamisen kannalta, elintärkeämpää nähdä miten asiat muuttuvat, eli miten esim. pensaan lehdet liikkuvat, mikä vaatii paljon tietoa siitä miten ne olivat hetki sitten. Samasta syystä tärkeä jääkärin maastoutumistemppu on liikkumattomaksi painautuminen. Vaikka pusikkoa ei löytyisi, se on jo itsessään piiloutumista helpottava.)
Tämän lisäksi on muistettava, että usein arvaamme väärin. Monilla ihmisillä on luuloja siitä, kuinka he esimerkiksi tietävät lottonumeroita jollain systeemillä ennalta. Bingossa työskennellessäni siellä taas oli asiakkaana ihan järkevä ja mukava ihminen, joka oli aivan varma että "1 -kulmalapuilla ei voi voittaa". (Perustelu: Hän oli pelannut 20 vuotta, ei koskaan ollut voittanut sellaisella lapulla. Tosin oli kuulemma osannut välttää niitä alusta asti, joten ei ole koskaan edes pelannut sellaisella.) Toisaalta myös erilaisista deluusoista kärsivillä on erikoisia käsityksiä, joita he itse pitävät aivan varmoina.
Lisäksi monet ihmiset kokevat näkevänsä salattua tietoa "vaistonvaraisesti", automaattisest, tavalla jota he eivät voi selittää. He kutsuvat näitä värähtelyihin mukautumiseksi, Jumalan tuntemiseksi tai yhteydeksi luonnon kanssa. Tai Ki -voimaksi. Tälle käsitykselle ominaista on se, että se sisältää jotain esoteerista tai mystistä tietoa, jotain kokemusmaailman ulkopuolelta virtaavaa tietoa.
Voidaan siis sanoa että se, mitä kutsumme intuitiostamme on:
1: vaistoja
____1.1: Synnynnäisiä reflekesjä, joihin ei tarvita aivotoimintaa(käden vetäminen kuumalta hellan levyltä.)
____1.2: Synnynnäisiä aivotoiminnan mekaniikkaa (Kasvojen tunnistus)
2: opittua
____2.1: Harjoiteltua rutiinia (erilaisten mekaanisten suoritteiden toistaminen, kahvinkeittimen tunnistaminen ulkonäöltä)
____2.2: Harjoiteltua ajattelutapaa (asiantuntemus, joka antaa eräänlaista joustovoimaa, taito ratkaista uusia ongelmia vanhoilla keinoilla.)
3: luuloa
____3.1: Arvausta
____3.2: Mielenhäiriötä
4: esoteriaa.
____4.1: Synnynnäistä taitoa. (Synnynnäinen kyky ennustaa.)
____4.2: Salaista oppia (Noituus, joissa opettaja - oppilassuhde.)
Jotta voisimme puhua intuitiosta järkevästi, meidän tulisi jotenkin kyetä erottamaan yksi toisesta ja kolmannesta. Ja monen mielestä neljäskin tulisi ottaa huomioon. Joka tapauksessa pelkästä intuitiosta puhuminen on melko tyhjää, mikäli tuota analyysiä ei voida tehdä. Sillä näiden luokkien sisällöt eroavat toisistaan loppupeleissä erittäin paljon. Vaikka näennäisesti samanlaisen termin alle tiivistyvätkin.
perjantai 29. helmikuuta 2008
Havainnot ja havainnot ; Eri asia.
"This research supports Spinoza’s conjecture that most people have a low tolerance for ambiguity and that belief comes quickly and naturally, whereas skepticism is slow and unnatural. The scientific principle of the null hypothesis - that a claim is untrue unless proved otherwise - runs counter to our natural tendency to accept as true what we can comprehend quickly."
(Scientific American,Adam's Maxim and Spinoza's Conjecture)
Viime viikolla meinasin törmätä ruuhkassa vieraaseen ihmiseen, jolla oli kova kiire. Vaikka olenkin treenannut jonkin verran, ja olisin varmasti "osannut" ja "ehtinytkin" väistää sivuaskeleella, säikähdys sai aikaan sen, että tein pari hassunkurisen näköistä lyhyttä "steppausta" paikallani ennen kuin osasin reagoida tilanteeseen. Törmäystä ei sattunut, mutta tämä ei johtunut automaattisesta reaktiosta tai vaistosta. Tämä johtui siitä, että sain ajatukseni kasaan kesken koomisen steppailuni. (Mikä ei ollut hauska hetki.)
Aivoissamme on paljon erilaisia automaattisia toimintoja. Pascal Boyerin kirjassa "ja ihminen loi jumalat" kerrotaan että aivojen aktivoitumistasoja ja kielellisiä tuotoksia katsomalla voidaan havaita, että meillä on tiettyjä automaatioita, joita emme voi lainkaan käsitellä itserepresentaation keinoin. Emme toisin sanoen voi vain tietää itse, miten havaitsemme ja aivomme tulkitsevat asiat. Ne voidaan selvittää ja havaita vain kognitiotieteen ja aivotutkimusen suomin menetelmin. Tältä kannalta näkemyksiään käsittelevä, havaintomaailmaan luottava, fenomenologi tarvitsee tarvitsee avukseen näiden tieteiden apua. Hän ei voi selvittää niitä nojatuolissa istuen. (Ellei päässä ole samalla jotain teknisiä antureita ja mittareita.)
Boyerin kirjan mukaan mielemme ei ole tyhjä; Meillä on synnynnäisiä skeemoja. Tunnistamme kasvot - ellei leesio, häiriö normaalista - ole vienyt tätä kykyä, jonka jälkeen emme voi tunnistaa kasvoja. Ihmisen mielissä oli erilaisia skeemoja, yksi koneille ja tästä poikkeava eläimille. Siksi emme suinkaan normaalisti assosioi eläintä koneisiin ja laitteisiin.
Boyerin mukaan tämä ei tarkoita että olisimme tyhmiä; Päinvastoin on ollut evolutiivisesti edullista tuottaa automaattisia refleksejä jotka analysoivat valmiiksi ympäristöämme. Toisaalta Antonio Damasion kannanottona on, että alitajunta tekee päätöksemme kun ongelma on liian vaikea tietoiselle ajattelullemme. Damasion mukaan jos ei voi ratkaista tarpeeksi hyvin ja riittävän nopeasti käytettävissä olevilla tiedoilla ja ajattelunopeudella aivot lisäävät päätöksiin tunnetiloja, joiden perusteella syntyy "hyvä-huono" -tunnetila. Koska elämän päätöksissä ei koskaan ole riittäviä tietoja saatavilla, joten tunteet tekevät niistä merkittävän osan. Ilman tunteita sortuisimme olemaan Buridanin aaseja, joka kuolee nälkään heinäpaalejen välille koska ei osaisi valita kumpi niistä on parempi. Samankaltaisia ajatuksia on esitetty myös Matt Ridleyn kirjassa "Jalouden alkuperä".
Tosin tällä on Boyerin mukaan haittojakin; Esimerkiksi antropomorfismi on ilmiö, jossa ylihavaitsemme eläimiä tai älyllisiä toimijoita sielläkin missä niitä ei ole. Boyerin mukaan tälle on evolutiivinen selitys; Ylireagointi petoon tuottaa ehkä väärän säikähdyksen, mutta se ei ole tappavaa. Alireagointi taas johtaa pedon suuhun. Evoluutio siis selittää miksi havaitsemme väärin juuri siten kuin havaitsemme. Samoin ihmisten tärkeys toisille ihmisille on johtanut ihmisenkaltaisen ylihavaitsemiseen. Jos olemme epävarmoja, on paras huomata jos apua on tarjolla : Eli vaikka ihmisenkaltaistaminen on harha, siihen liittyvä taktiikka voi olla selviytymisen kannalta aivan hyödyllistä.
Tämä tukeekin sitä Spinozan käsitystä, jonka mukaan ihmiset luontaisesti uskovat asioihin ja että skeptisyys on heille vaikeampaa. Todistuksen taakka, Okhamin partaveitsi ja muut vastaavat "skeptisyyden elementit" , joissa ylimääräiset tekijät / argumentit / premissit / aksioomat / elementit oletetaan olemattomaksi kunnes toisin todistetaan eivät ole ihmisen ajattelulle luontaisia. Niitä on harjoiteltava. Luonnostamme uskomme siihen, mikä on "helppoa", emme siihen mikä on järkevää. Itse asiassa jokaikisen vakavamman keskustelijan kohtaama ilmiö on se, että ihmiset ovat taipuvaisia käyttämää argumentoinnin virheitä, on valtava. Virheargumenttilistaa ja harjoitusta tarvitaan, että näistä pääsisi eroon. Ja siltikään ei ole tavatonta, että henkilö tekee virheen. Arkielämässämme riitelemme vain harvoin "järkevästi": Virheargumentit viuhuvat puolin ja toisin. On ad hominemia ja auktoriteettiin vetoamista. Samasta syystä pseudotieteiden edustajat käyttävät toistuvasti väärää analogiaa ja henkilökohtaisiksi kokemuksiksi väännettyjä anekdootteja, tunteisiin vetoavaa itsensä vainotuksi väittämistä, "jälkeen - sen vuoksi" -virhettä ja auktoriteetteihin, kuten professorin arvonimiin, perustuvaa kielenkäyttöä käännytystyössään. Niitä käytetään koska ne toimivat ihmisiin. Ja ne toimivat koska ihmiset eivät ole luontaisesti kovinkaan loogisia.
Jos siis joku vain kertoo miten hän tunnistaa asioita, hän on väärässä. Se kertoo ehkä siitä että hän tunnistaa asioita intuitiivisesti. Ja jos johonkin liittyy vahva intuitio, se ei vielä tarkoita yhtään mitään, koska tiedämme havaitsevamme tietyissä suhteissa väärin. Meillä ei siis ole syytä elää assosiaatioidemme varassa ja tehdä vaistoista ylintä tiedon tuottamisen metodia.
Meidän on luotettava havaintoihimme. Mutta ei minkätahansalaisiin havaintoihin; Empiirinen tiede ei ole suinkaan "havaintopohjaista" arkielämän mielessä ; Me emme maistele kvarkkeja. Mittaukset tehdään laitteistoilla, joiden toimintaperiaate sallii tarkastelun aisteistamme irrallaan. Mittari on objektiivisempi kuin esimerkiksi oikeuslaitoksessa oleva todistaja. Meillä kun on taipumus saada valemuistoja, joissa meillä onkin vahvoja muistikuvia tapahtumista joita ei oikeasti ole tapahtunut.
Itse asiassa empiiriset mittalaitteet ovat siitä jännittäviä, että ne ovat selvästi tuoneet meille keinon jolla voimme havaita että inhimilliset aistimukset havaitsevat väärin. (Jos näemme paperille piirretyn illuusion jossa näkyy muuta kuin siihen on piirretty, tiedämme että joko aivomme toimivat virheellisesti illuusion kohdalla tai sitten tapamme nähdä todellisuus, paperi, geometria ja näiden ominaisuudet, ovat virheellisiä. Emme ehkä voi tietää kumpi on väärässä, mutta tiedämme varmasti että jompi kumpi on väärin, koska ne johtavat keskenään ristiriitaan. Ja jos ristiriidalla ei ole merkitystä, emme voisi luottaa logiikkaammekaan, ajattelisimme väärin.)
Tieteellisen havainnon ja arkielämän havainnon välillä on eroavaisuuksia. Eivätkä arkielämämme havainnot ole niin älykkäitä ja luotettavia, kuin annamme itsemme ymmärtää.
(Scientific American,Adam's Maxim and Spinoza's Conjecture)
Viime viikolla meinasin törmätä ruuhkassa vieraaseen ihmiseen, jolla oli kova kiire. Vaikka olenkin treenannut jonkin verran, ja olisin varmasti "osannut" ja "ehtinytkin" väistää sivuaskeleella, säikähdys sai aikaan sen, että tein pari hassunkurisen näköistä lyhyttä "steppausta" paikallani ennen kuin osasin reagoida tilanteeseen. Törmäystä ei sattunut, mutta tämä ei johtunut automaattisesta reaktiosta tai vaistosta. Tämä johtui siitä, että sain ajatukseni kasaan kesken koomisen steppailuni. (Mikä ei ollut hauska hetki.)
Aivoissamme on paljon erilaisia automaattisia toimintoja. Pascal Boyerin kirjassa "ja ihminen loi jumalat" kerrotaan että aivojen aktivoitumistasoja ja kielellisiä tuotoksia katsomalla voidaan havaita, että meillä on tiettyjä automaatioita, joita emme voi lainkaan käsitellä itserepresentaation keinoin. Emme toisin sanoen voi vain tietää itse, miten havaitsemme ja aivomme tulkitsevat asiat. Ne voidaan selvittää ja havaita vain kognitiotieteen ja aivotutkimusen suomin menetelmin. Tältä kannalta näkemyksiään käsittelevä, havaintomaailmaan luottava, fenomenologi tarvitsee tarvitsee avukseen näiden tieteiden apua. Hän ei voi selvittää niitä nojatuolissa istuen. (Ellei päässä ole samalla jotain teknisiä antureita ja mittareita.)
Boyerin kirjan mukaan mielemme ei ole tyhjä; Meillä on synnynnäisiä skeemoja. Tunnistamme kasvot - ellei leesio, häiriö normaalista - ole vienyt tätä kykyä, jonka jälkeen emme voi tunnistaa kasvoja. Ihmisen mielissä oli erilaisia skeemoja, yksi koneille ja tästä poikkeava eläimille. Siksi emme suinkaan normaalisti assosioi eläintä koneisiin ja laitteisiin.
Boyerin mukaan tämä ei tarkoita että olisimme tyhmiä; Päinvastoin on ollut evolutiivisesti edullista tuottaa automaattisia refleksejä jotka analysoivat valmiiksi ympäristöämme. Toisaalta Antonio Damasion kannanottona on, että alitajunta tekee päätöksemme kun ongelma on liian vaikea tietoiselle ajattelullemme. Damasion mukaan jos ei voi ratkaista tarpeeksi hyvin ja riittävän nopeasti käytettävissä olevilla tiedoilla ja ajattelunopeudella aivot lisäävät päätöksiin tunnetiloja, joiden perusteella syntyy "hyvä-huono" -tunnetila. Koska elämän päätöksissä ei koskaan ole riittäviä tietoja saatavilla, joten tunteet tekevät niistä merkittävän osan. Ilman tunteita sortuisimme olemaan Buridanin aaseja, joka kuolee nälkään heinäpaalejen välille koska ei osaisi valita kumpi niistä on parempi. Samankaltaisia ajatuksia on esitetty myös Matt Ridleyn kirjassa "Jalouden alkuperä".
Tosin tällä on Boyerin mukaan haittojakin; Esimerkiksi antropomorfismi on ilmiö, jossa ylihavaitsemme eläimiä tai älyllisiä toimijoita sielläkin missä niitä ei ole. Boyerin mukaan tälle on evolutiivinen selitys; Ylireagointi petoon tuottaa ehkä väärän säikähdyksen, mutta se ei ole tappavaa. Alireagointi taas johtaa pedon suuhun. Evoluutio siis selittää miksi havaitsemme väärin juuri siten kuin havaitsemme. Samoin ihmisten tärkeys toisille ihmisille on johtanut ihmisenkaltaisen ylihavaitsemiseen. Jos olemme epävarmoja, on paras huomata jos apua on tarjolla : Eli vaikka ihmisenkaltaistaminen on harha, siihen liittyvä taktiikka voi olla selviytymisen kannalta aivan hyödyllistä.
Tämä tukeekin sitä Spinozan käsitystä, jonka mukaan ihmiset luontaisesti uskovat asioihin ja että skeptisyys on heille vaikeampaa. Todistuksen taakka, Okhamin partaveitsi ja muut vastaavat "skeptisyyden elementit" , joissa ylimääräiset tekijät / argumentit / premissit / aksioomat / elementit oletetaan olemattomaksi kunnes toisin todistetaan eivät ole ihmisen ajattelulle luontaisia. Niitä on harjoiteltava. Luonnostamme uskomme siihen, mikä on "helppoa", emme siihen mikä on järkevää. Itse asiassa jokaikisen vakavamman keskustelijan kohtaama ilmiö on se, että ihmiset ovat taipuvaisia käyttämää argumentoinnin virheitä, on valtava. Virheargumenttilistaa ja harjoitusta tarvitaan, että näistä pääsisi eroon. Ja siltikään ei ole tavatonta, että henkilö tekee virheen. Arkielämässämme riitelemme vain harvoin "järkevästi": Virheargumentit viuhuvat puolin ja toisin. On ad hominemia ja auktoriteettiin vetoamista. Samasta syystä pseudotieteiden edustajat käyttävät toistuvasti väärää analogiaa ja henkilökohtaisiksi kokemuksiksi väännettyjä anekdootteja, tunteisiin vetoavaa itsensä vainotuksi väittämistä, "jälkeen - sen vuoksi" -virhettä ja auktoriteetteihin, kuten professorin arvonimiin, perustuvaa kielenkäyttöä käännytystyössään. Niitä käytetään koska ne toimivat ihmisiin. Ja ne toimivat koska ihmiset eivät ole luontaisesti kovinkaan loogisia.
Jos siis joku vain kertoo miten hän tunnistaa asioita, hän on väärässä. Se kertoo ehkä siitä että hän tunnistaa asioita intuitiivisesti. Ja jos johonkin liittyy vahva intuitio, se ei vielä tarkoita yhtään mitään, koska tiedämme havaitsevamme tietyissä suhteissa väärin. Meillä ei siis ole syytä elää assosiaatioidemme varassa ja tehdä vaistoista ylintä tiedon tuottamisen metodia.
Meidän on luotettava havaintoihimme. Mutta ei minkätahansalaisiin havaintoihin; Empiirinen tiede ei ole suinkaan "havaintopohjaista" arkielämän mielessä ; Me emme maistele kvarkkeja. Mittaukset tehdään laitteistoilla, joiden toimintaperiaate sallii tarkastelun aisteistamme irrallaan. Mittari on objektiivisempi kuin esimerkiksi oikeuslaitoksessa oleva todistaja. Meillä kun on taipumus saada valemuistoja, joissa meillä onkin vahvoja muistikuvia tapahtumista joita ei oikeasti ole tapahtunut.
Itse asiassa empiiriset mittalaitteet ovat siitä jännittäviä, että ne ovat selvästi tuoneet meille keinon jolla voimme havaita että inhimilliset aistimukset havaitsevat väärin. (Jos näemme paperille piirretyn illuusion jossa näkyy muuta kuin siihen on piirretty, tiedämme että joko aivomme toimivat virheellisesti illuusion kohdalla tai sitten tapamme nähdä todellisuus, paperi, geometria ja näiden ominaisuudet, ovat virheellisiä. Emme ehkä voi tietää kumpi on väärässä, mutta tiedämme varmasti että jompi kumpi on väärin, koska ne johtavat keskenään ristiriitaan. Ja jos ristiriidalla ei ole merkitystä, emme voisi luottaa logiikkaammekaan, ajattelisimme väärin.)
Tieteellisen havainnon ja arkielämän havainnon välillä on eroavaisuuksia. Eivätkä arkielämämme havainnot ole niin älykkäitä ja luotettavia, kuin annamme itsemme ymmärtää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)