Onneksi abortti-kuolemanrangaistus luo meille vähemmän synkeän maailman...

 J. Albert Heikkilä esitti kirkollisessa ryhmässä seuraavantyylisen lausunnon.
"Olen tässä huomannut jo aikaa pienen ristiriidan monella… ei onneksi kaikilla:
He jotka vastustavat aborttia kannattavat kuolemantuomioita.
He jotka vastustavat kuolemantuomioita kannattavat aborttia."

Tämä on hyvin erityinen lausuma. Etenkin kun kritisoin hänen lausumaansa puhtaasti loogiselta kannalta ja hän esitti, että "Onneksi kaikilla jos kaikki olisivat noin olisi tämä entistä syvenmän musta maailma." Edustin siis synkeyttä ja mustaa maailmaa. Vaikka hänhän antoi tilaa maailmalle jossa ihminen voi kannattaa sekä aborttia että kuolemanrangaistusta. ; Hän esitti että mielipiteet ovat toisiinsa sidottuja. Hän tietenkin itse yritti nähdä vain puolet logiikan sallimasta ristiriidattomasta tilasta ja näki että aborttia ja kuolemantuomiota olisi molempia vastustettava. Mutta väitteidensä perusteella ristiriidatonta olisi todellakin fanittaa sekä kuolemanrangaistusta että aborttia. Huomautin että kysymys ei ole siitä mistä minä pidän, vaan mitkä ovat logiikan reunaehdot.  

Ymmärrän toki, että Heikkilä harjoittaa yleistä tapaa huomautella ihmisten kaksoisstandardeista ja ristiriidoista. Ymmärrän myös että hänen logiikkansa menee siitä, että jos on jokin periaate jossa kaikki elämä on arvokasta ja mitään ihmistä ei saa tappaa ja molemmat, niin kuolemaantuomittu kuin abortoitava on ihminen, joten tämän yhden periaatteen valossa voi syntyä ongelmia.

Mutta asia ei itse asiassa ole kovinkaan simppeli jos asiaa katsotaan logiikan eli oikean ristiriitaisuuden kautta. Tämänlaisen ymmärtäminen hämärtyy varmasti nykyaikana koska politiikassa tämänlaisten asioiden hoitelu on usein sellaista että puolueen olemassaolo riippuu oikein kovasti siitä että tämänlaista ei ymmärretä.

Uskaltaisin sanoa että Heikkilän argumentaatio nojaa ns. partikulaariin taustaperiaatteeseen. Tämä onkin itse asiassa käytännössä välttämätöntä. Koska abortti ja kuolemanrangaistus eivät ole sisällöltään keskenään identtisiä; Kuolemanrangaistus esimerkiksi on rangaistus rikoksesta, abortti ei. Ja koska ne eivät ole sama asia on niiden samalla tavalla käytettäväksi ylipäätään käytettävä jotain periaatetta. Ja tämä periaate ei ole abortti eikä kuolemanrangaistus vaan jokin eettinen maksiimi jonka sovelluksen alla olisi sekä abortti että kuolemanrangaistus.

Tähän tietenkin löytyy hyviä periaatteita jotka voisivat toimia tämänlaisena liimana. Esimerkiksi mainitsemani häslinki elämän absoluuttisesta arvosta lisäoletuksineen voisi olla hyvä keino tähän. Mutta oikeasti jos ristiriita on, se on ristiriita tämänlaisiin maksiimeihin, ei asiaan itseensä. Ja tässä ongelmana on se, että monesti monilla on erilaisia maksiimeja.

Kieltämättä kaksoisstandardia voidaan rakentaa sitä kautta että olettaa sekä kuolemanrangaistavan että sikiön ihmiseksi ja eläväksi ja sanoo sitten, että mitään ihmiselämää ei pidä tuhota. Mutta ne pätevät vain jos joku on sitoutunut tähän maksiimiin. Mutta monesti tilanne on se, että abortti ja kuolemanrangaistus nojaavatkin aivan erilaisiin maksiimeihin.

Itse asiassa joku voisi aivan täysin olettaa, että joku kannattaa aborttia sellaisella argumentaatiolla jolla ei ole mitään tekemistä kuolemanrangaistuksen kanssa. Tällöin kanta aborttiin ei sido kuolemanrangaistusta mitenkään. Kaikki omaan kehoon liittyvät argumentit itse asiassa ovat sellaisia että sikiölle voi tehdä sellaisia mitä ihmisille ei.

Ja tästä tavallaan päästään siihen että ristiriita ja kaksoisstandardi pätevät vain aika kristillistin taustaoletuksin. Täytyy olettaa monta asiaa sikiöstä ja elämästä jotka eivät välttämättä millään tavalla kosketa yleisesti. Ristiriita ja kaksoisstandardi esitellään partikuulissa maksiimissa mutta se on kaikkea muuta kuin kaikkien tilanteiden ristiriitatilanne. (Puhtaasti logiikan ja loogisen päättelyn rakenteiden kautta.) Näin argumentaatio "pakosta aborttikannan ja kuolemanrangaistuksen tietynlaisuuteen" on vetoilevaa ja olkiukottelevaa eikä perustelevaa ja todistavaa. Mikä yhdistettynä puheeseen logiikasta, ristiriitaisuudesta ja muusta tekee argumentaatiosta myös perin juurin loukkaavan typerää. Koska tässä nyt selvästi yritetään väittää perusteluksi jotain sellaista joka ei rakenteellisesti ole mitään sinne päinkään.

Periaatteessa maksiimeja voi olla vaikka miten paljon. Joku voi esimerkiksi nähdä että "murhaajia on rangaistava samankaltaisuuden periaatteella" ja siksi äiti saa tunkea lapsiinsa lasikuulia mutta ei tehdä aborttia mutta murhaajan saisi teloittaa, jopa nykymallista poiketen siten että kuolintapa olisi sama kuin tekijällä. Mahdollisten erilaisten maksiimien avaruus on käytännössä mielikuvituksessa. Ja näin oikea kaksoisstandardi ja ristiriita vaatiikin sitä että kritisoitava sitoutuu täsmälleen niihin taustaoletuksiin ja maksiimeihin joita kritisoija siihen esittää. Kategorisesti ei voi tehdä jotain jos sitä hoitaa vain partikulaaristi. (Jos jokin toimii vain tiettyjen rajojen sisällä tietyssä erityistapauksessa se ei todista että se toimii jokaikisessä tapauksessa. Aivan arkijärkistäkin tämä.)

 Mutta samalla tämänlaisten tilanteiden takaa löytyy syvällinen ongelma ja haaste.

Kaikista pahinta on, että oikeasti periaatekiertojen loogisesti pätevät kiertotiet ovat hyvin helppoja. Erilaisia ad hoc- ja post hoc -selityksiä ja muita vastaavia soveltaen lähes mikä tahansa ristiriitatilanne voidaan halutessa peittää. Ja usein tämä ei vaadi edes "erilaisia maksiimeja".

Esimerkiksi abortin kohdalla ihmiset näkevät että sikiöllä ei ole tietoisuutta tai persoonaa. Ja näin ihminen voi vastustaa kuolemanrangaistusta mutta kannattaa niin koomapotilaiden eutanasiointia kuin aborttiakin. (Kysymys ei tässä ole siitä mitä minä pidän hyvänä ja arvokkaana vaan siitä mitä logiikka sanoo ristiriidasta ja kaksoisstandardissa olemisesta.) Toisin sanoen kun reunaehtoja muutetaan niin maksiimin sovellusala lakkaa toimimasta ja ristiriita saadaan pois.

Toki tämänlaiset ovat vaikeampia kristityille. Jotka usein huutavat kannattavansa näitä partikulaareja maksiimeja. Ja harva on lähtenyt argumentoimaan että murhaajat eivät olisi tietoisia kokevia ihmisiä joilla on persoona. Näin ollen ristiriitaa ei yleisesti ottaen ole juuri yhtään liberaaleilla. Mutta ristiriita-kaksoisstandardi kristityillä on relevantimpi. He itse huutavat omia periaatteitaan joten maksiimi on juuri sitä partikulaaria mallia johon Heikkilän argumentti puri. 

Jos jokin osuu siihen sovellusalaan periaatteessa joka ei yllä kaikkiin tapauksiin niin se ei päde niihin jotka ovat sen sovellusalueen ulkopuolella mutta pätee niihin jotka ovat sovellusalueen sisäpuolella. Tässä "erilaisessa tilanteessa liberaaleilla ja konservatiiveilla" ei siis ole mitään loogista ristiriitaa tai perustelurakenneongelmaa. Kysymys ei ole siitä mistä minä pidän vaan logiikan rakenteista. Erot minun ja muiden maailmankatsomusten välillä tältä osin voivat olla epäsuhtaisessa asemassa jos minua kiinnostaa loogisuus kun moni ei näytä edes ymmärtävän mitä se oikeasti on.

Tosin kyllä se pelastus löytyy kristityillekin. Itse asiassa se on hyvin klassinen. "Älä tapa" -käsky kymmenessä käskyssä on siitä mainio, että sen sovellusalasta on väännetty paikkamateriaalia kautta vuosituhanten. Tässä kielto koskisi "asiatonta tappamista" jonka alla sodat ja kuolemanrangaistukset eivät ole. Näin abortti olisi "asiatonta tappamista" mutta kuolemanrangaistusten jakaminen ja sotiminen ei olisi. (Mikä onkin hyvin mielenkiintoinen huomio koska "älä tapa" -käsky on samassa kirjassa joka käskee kivittämään ihmisiä kuoliaaksi ties mistä. Todistin juuri että Jumala ei tältä osin vaadi sisäistä ristiriitaisuutta jakaessaan kuolemantuomioita homoseksuaaleille. Mikä, jos jokin, viimeistään todistaa että kysymys ei ole siitä mistä minä pidän.)

Eli; Logiikka on vain perustelurakenteita joissa johtopäätös seuraa annetuista taustaoletuksista. Usein ristiriidat on varsin helppoa peittää esimerkiksi ad hoc-oletuksilla. Näin ollen epäloogisuussyytökset ovat hämmentävän usein perättömiä logiikan kannalta. Se, mikä on toivottavaa on sitten hyvin toinen juttu. Logiikka ja looginen päätelmä kun ei sellaisenaan välitä tunteita ja ajatuksista siitä miten toivoisi asioiden olevan. Se huomioi nämä vain jos ne ensin tungetaan premisseihin tai pääsääntöihin.

Aborttilakien muuttamisten luonnollisista seurauksista

 USA:ssa on tehty tämän kesän aikana hyvin dramaattisia ottoja. Näiden keskeisin lähde on ollut maan korkein oikeus. Ja sen vuoksi Roe v Wade on ns. murtunut. Se takasi abortin laillisena oikeutena kaikissa osavaltioissa. Tässä tilannetta on, erikoista kyllä, myyty vapautena koska nyt asioista voidaan päättää osavaltiokohtaisesti. Mutta kun laki on aikaisemmin taannut kaikille päätösvallan yksilötasolla, on tätä vaikeaa nähdä muuna kuin rajoitteiden saamisena edes jonnekin.

Mutta näin paljon moni USA:lainen konservatiivi vihaa keskushallintoa. Uskoisin silti, että jos vastaava temppu tehtäisiin uskonnonvapauden kohdalla, että laki ei takaisikaan kaikille uskontoa vaan jokainen osavaltio voisi omalta osaltaan päättää saako koko osavaltiossa harjoitaa kristinuskoa, argumentisto olisi hyvin toisenlainen. Itse näen että on ymmärrettävää vastustaa aborttia jos uskonto pitää sitä pahana ja on rationaalista argumentoida siitä näin. Mutta tämä vapauden voitto -henkisyys on sitten perustaltaan hyvin erilainen.

On selvää, että tilanne johtaa muutoksiin käytänteissä. Ja tästä onkin saatu hyvää esimakua.

Kaikki alkoi "The Indianapolis Star" -lehden pienestä jutusta joka käsitteli Ohiolaista 10 -vuotiasta raiskauksen uhria joka oli joutunut ottamaan abortin toisessa osavaltiossa koska Ohio ei sallinut sitä. Biden nosti asian esiin esimerkkinä. Ja miten aborttiasialle täytyisi tehdä jotain.

Hyvin nopeasti arvokonservatiivit päättivät tehdä asiasta hyvin yksinkertaisen. Konservatiivinen media, kuten Fox News, täyttyi jutuista joiden otsikot kirkuivat sitä että tarina ei pidä paikkaansa ja miten poliittiset jutut leviävät faktoja nopeammin. On tavallaan ironista miten "One source story" ei heille kelpaa kun Trumpia ei saanut kutsua valehtelijaksi kun hän oli sanonut todistetusti höpöjä kymmeniä tuhansia kertoja. Puhdas lukumäärä konservatiivisia lähteitä jotka syyttivät Bideniä valehtelusta tai valeuutiseen tarttumisesta itsessään ylitti uutiskynnyksen.

Kysymys on tietenkin siitä mielenkiintoinen, että lähdekritiikki on aina arvokasta. Toisaalta vaatimukset joita tässä yhteydessä esitettiin olivat sitten naurettavia. Esimerkiksi se, että lähdettä ei vain paljastettu aggroileville konservatiiveille nähtiin sellaisena todisteeksi siitä että asian oli pakko olla epätotta. Mutta tämä on tavallaan väärinkontekstoitua muka-lähdekritiikkiä joka itsessään vaatisi kykyä lähdekritiikkiin.
1: Jos ei erota sitä että lehti ei paljasta lähteitään doxxattavaksi ei ole ymmärtänyt klassista Spider Man -elokuvaa, jossa muuten halveksuttavanoloinen lehtimies ei suostu kertomaan vihreälle menninkäiselle sitä kuka ottaa kuvia hämähäkkimiehestä. Jos asiassa on jotain epäselvää, kannattaa katsoa uusi Netflix -dokumentti "Most Hated Man On The Internet".

Kuitenkin samalla asialla on toinen puoli. Ja se on tilastot. Konservatiivit eivät usko tarinaa lähtökohtaisesti. Ja kaikki senjälkeinen on vain tämän peruslähtökohdan oikeuttamista. Ja jos he ovat oikeassa, he ovat oikeassa tuurilla. ; Kun Roe v Wade purkautuu, on tilastojen valossa täysin selvää, että riippumatta siitä onko tämä partikulaari tarina tosi, on tarinan kuvaama tilanne enemmän kuin tosi. Lapset kohtaavat jatkuvasti seksuaalista väkivaltaa. Ja murrosikä alkaa usein vanhempana kuin 10-vuotiaana. Mutta jopa 8 -vuotiaat saattavat pubertoida. Tässä on paljon yksilötasoisia eroja. (Itselläni murrosikä alkoi varsin myöhään, esimerkiksi. Äänenmurros minulla oli vasta lukiossa jne.) Näin ollen on varmasti olemassa alaikäisiä, jotka tarvitsevat aborttia. (Pieni nootti: Pedofiliaa tapahtuu aivan liian paljon maailmassa. Ja tytöt alkavat pubertoinnin keskimäärin 11 -vuotiaana ja 8-13 on jotain joka yleisesti "lasketaan normaaliksi". Pienten lasten raskauksia tapahtunee paljon enemmän kuin voimme tai haluamme kuvitella. Mikä lienee hyväksi mielenterveydelle.) Vastaavia tapauksia tiedetään mm. maissa joissa katolinen uskonto on kieltänyt ehkäisyn ja abortin.

Hyvin pian kävikin selväksi että asiaa tukemaan onkin paljon materiaalia. 

Esimerkiksi rikosilmoitus. Itse asiassa todisteet olivatkin hyvin vahvoja eikä verifiointi ollenkaan vaatinut uhrin doxxaamista. Mielenkiintoista kyllä, tässä vaiheessa eivät alkaneet korjaukset ja anteeksipyynnöt. Vaan esimerkiksi Ben Shapiron asiasta tekemä ei-ole-olemassa -materiaali on vielä tässä vaiheessa olemassa. 

Tässä vaiheessa tilanne alkoi saamaan aika ankeita sävyjä hyvin pitkällisesti kokonaisvaltaisesti. Esimerkiksi raiskatun lapsen äiti puolusti pedofiilia koska raiskaaja oli hänen poikaystävänsä. (Mikä muuten on hyvin tavallinen tapa sille miten tämänlaiset asiat tapahtuvat.)

Koska pedofiili oli maahanmuuttaja, konservatiivit siirtyivät jotenkin erikoisesti "ei ole olemassa, ei tapahtunut" -vaihteesta "rajat kiinni" -konseptiin käymättä ollenkaan aborttiasiassa. Tai siis näin monet tekivät. Mutta sitten keskusteluun aivan oikeasti nousi sellaisia teemoja joissa esimerkiksi nostan esiin: 
1: Selitettiin miten tässä tapauksessa "naisen" (siis 10v) on "nähtävä lapsi mahdollisuutena". Näin ollen asiassa lähdettiin suoraan siihen että tässä partikulaarissa kombinaatiossa (raiskaus plus 10 vuotiaisuus) ei ole mitään ongelmallista tai outoa. ; Raiskaus on jo tapahtunut joten abortti ei korjaa mitään -teema on toki narratiivistruktuuri jota voi näissä yhteyksissä todistaa.
2: Abortin tehneen lääkärin suuntaan alkoi kohdistumaan valtavaa arvokonservatiivisoikeistolaispoliittista vihaa - sellaista jota ei saa sanoa äärioikeistolaiseksi tai joutuu vastaavanlaisen vihan kohteeksi. Oikeusjuttua häntä vastaan vaaditaan vähintään. Ja tässä on seassa esimerkiksi tappouhkauksia ja uhkauksia kidnapata tämän abortin tehneen lääkärin lapsi. (Uhkailu on oleellinen ja irrottamaton osa populistis-arvokonservatiivis-patrioottista siipeä globalisti. Koska kun huutaa riittävän kauan terroristeista paitsi islamin niin myös elokapinan suuntaan voi saman tien alkaa stokastista sellaista tuottavaksi tahoksi.)
3: Moni jostain syystä selitti että oikeasti Ohion lait sallivat abortin raiskaustapauksissa jne. Mikä on omituinen twisti siinä vaiheessa kun liian viraalisti levinnyt epätosi väite ei ollutkaan tarina raiskatusta 10-vuotiaasta vaan tarina tämän 10-vuotiaan fiktionaalisuudesta, mutta tämäkin tuli nähtyä. Laki kuitenkaan ei siellä tällä hetkellä tunne mitään poikkeuspykäliä, joten taustalla lienee konservatiiveille tyypillinen totaalifantasia kuvitelma jossa järjestelmä on oikeudenmukainen heti kun se on arvokonservatiivinen.
4: "Libertaari" tyyppi jonka näkemystä pitää ehdottomasti kutsua teknisistä syistä efebofiliaksi osasi myös kauniisti sanoittaa sitä että abortti on huono asia koska vauva on todiste joka todistaa raiskausrikoksen. Matt Welchin logiikalla jos 10-vuotias pahoinpidellään ja sairaala kieltäytyy hoitamasta tämän mustelmia ja muita vammoja koska se peittää todisteet ja näin lasta hakannut ei joudu vankilaan, se olisi hyvä asia. (Aivan kuten valokuvat mustelmasta tai kirjanpito tehdystä abortista ei oikeudessa kelpaisi todisteeksi tilanteesta. Sikiöstä voi myös ottaa DNA:n joka taatusti kelpaa teknisiä todisteita rakastaville CSI -faneillekin.) Tai ei. Sillä Welch on aina ymmärrettävissä sitä kautta että hän haluaa asioita liian nuorilta.

Lopuksi:

Näin tapahtuu Amerikoissa. Suomessa USA:n aborttimuutoksia on kiitelty esimerkiksi Päivi Räsäsen toimesta. Mikä on kiinnostavaa koska tämä tapahtuma on luonnollinen seuraus laeista, Päivi Räsänen ei voi pitää tälläisiä relevantteina ongelmina.
1: Jos hän ei ole miettinyt eikä ymmärrä että tämä on luonnollinen seuraus aborttien rajoittamisetsa maailmassa jossa tapahtuu alaikäisten seksuaalista pahoinpitelyä, ja jossa aivan normaalit 8-vuotiaat tytöt saattavat pubertoida, hän on tyhmä. Tässä on turhaa vedota lääkäristatukseen. Jopa minä tiedän mitä pubertointi tarkoittaa ja jos ei ymmärrä tätä on hyvä koulutus mennyt hukkaan ja ainut kunniakas tapa olisi polttaa diplomi ja kieltäytyä arvonimestä. Pysyvästi.
2: Joten jäljelle jää se että onko tilanne hänestä hyvä ja kaunis mahdollisuus "naiselle". Jolloin täsmälleen tämä on sitä mitä Päivi Räsänen pitää hyvyytenä ja jonka tapahtumista hän haluaa. Tai sitten hän ei välitä. Tälläiset tapahtumat ovat hänestä triviaaleja. "Eivät riittävän yleisiä" jne. Keskiarvot ovat toki kiehtovia, mutta oleellinen kysymys tässä on vähän kuten murhissakin. Kysymyksen tulee aina olla siinä että kuinka monta murhaa on liikaa. Ja jos sanoo että yksikin on liikaa, ei voi trivialisoida ongelmaa.

On aivan selvää, että tämänlainen todellisuus odottaa täälläkin, jos antaa populistis-kristofasistisille tahoille pikkusormen. Täällä on tosin vielä häpeää sanoa että kannattaa sitä että 10-vuotias raiskattu joutuu pusertamaan alaikäisestä ruumiistaan vauvoja raiskaajilleen. Mutta odotetaan pari vuotta. Arvokonservatiivit täällä tuppaavat kopioimaan kaiken miltei sellaisenaan USA:sta. Joten pian he ehkä alkavat avoimesti tunnustamaan oikeita mielipiteitä, vailla häpeää. Ja jos tästä kritisoi tai lietsoo häpeää heille on sananvapauden vihollinen.

Abortti ja hyve

Amerikan aborttimuutos on tuonut aborttikysymyksen melko muodikkaaksi. On melko mielenkiintoista huomata, miten keskustelussa nousee esiin heittoja kuten "It is not virtuous to call baby a not-baby and then kill it." ja "Liberals know that the fetus is baby and I am tired to pretend otherwice.".

Asenteesta; Pakotetut määritelmät

Aborttikysymys, noin yleisesti, on sellainen että se on muutoin yksi niistä harvinaisista aiheista joissa arvokonservatiivit ovat vilpittömiä. Usein ei voi olla ajattelematta miten paljon tietoista propagoindia, tahallista omien kantojen piilottelua ja muuta vastaavaa. (Muistatteko ajan kun Jordan Peterson leikki ei-konservatiivia ja ei-kristittyä. Kun hän esimerkiksi Joe Roganin podcastissa luoneensa "kristillisten ateistejen" alakulttuurin. Pepperidge farm muistaa.) Mutta tämä vilpittömyys saattaa olla avaintekijä kun mietitään sitä, miksi näemme tämänlaisia lausumia.

Konservatiivit ovat monesti hyvin yksinkertaisia siinä mielessä, että he elävät hämmentävän vahvasti reifikaatioissa. Kartta ja maasto menevät sekaisin keskenään. Ja siksi heillä sanat eivät ole keksintöjä vaan objektiivinen osa asiaa. Ja he todella, siis todella, uskovat että sikiö on vauva. Ja he eivät pysty käsittämään, että asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Siksi vastapuoli nähdään vilpillisenä.

Vastaava löytyy tietenkin myös uskonnosta. He näkevät, että ateistit eivät oikeasti ole ateisteja ja tietävät sen. Ja siksi vain vihaavat Jumalaa. On hienoa kun he näin voivat ohittaa argumentaation ja vain määritellä olevansa oikeassa luomalla tämänlaisen nihiloinnin. (Nihilaatiossa kritiikin tai erimielisyyden olemassaolon ennustamalla kiinnitetään huomio argumenttien sijaan siihen että argumenttien olemassaolo on psykologisesti selitetty.) Mikä kertoo siitä miten vaihtoehdoton mutta vilpitön usko Jumalaan heillä on. Uskovainen valehtelee monista asioista mutta vakaumus lienee siis hyvinkin tosi.

Varsinainen ydin; Hyve

Kun kuuntelee aborttia puolustavia argumentteja ja ihmisiä, on melko selvää että tätä kysymystä ei tehdä siitä näkökulmasta että abortti olisi hyve. Siksi virtue -sanan käyttämällä tavallaan implisiittisesti väritetään keskustelukenttä siten että abortin on oltava laillista ja hyväksyttävää jos ja vain jos se on hyveellistä.

Kuitenkin tosimaailmassa me hyväksymme;
1: Neutraaleja ei-hyveellisiä asioita jatkuvasti. Sallimme oman lempivärin valinnan. Sallimme sen että teemme triviaaleja ei-hyveasioita olevia valintoja kaupoissa ja kaduilla. Selvästi asian ei tarvitse olla hyveellistä ollakseen sellaista että sen rajoittaminen on jopa pahuutta.
2: Sallimme pahoja ja haitallisia asioita, kuten tupakointia, jatkuvasti. Koska niissä yleensä vahingoitetaan lähinnä itseä.
3: Ja kun kuuntelee viime vuosien arvokeskustelun sanoja, voi havaita että tosiasiassa moni ihminen on valmis puolustamaan pahoja asioita ja pitävät pahojen asioiden rajoittamista paheellisena. En siis puhu vääristä mielipiteistä enkä edes konservatiiveista ja kristityistä vaikka näiden kutsuminen pahuudeksi ei olisi vastoin syvimpiä mielipiteitäni. Puhun siitä kun kuunnellaan sympaattisesti normaalia arvokonservatiivia joka kertoo että ei ole rasisti vaan joka päinvastoin pitää rasismia pahana, mutta on silti sananvapauden puolesta valmis antamaan natsilippujen liehua kadulla ja jolle natsiaatteen julistaminen on sananvapauden parissa. No. Olenpa itsekin vastustanut natsien lyömisiä vastaavin periaattein. Ja näen että pornografiassa on paljon hyvin ongelmallisia puolia ja näen siksi tarpeen siihen että keskitytään ns. eettiseen pornoon ja työoloihin tässä. Mutta näen silti että Larry Flynt on ollut oikeassa kun on puhunut vapaudesta pornon yhteydessä. Valitsemme usein paheellisen olemassaolon jonkun toisen hyveellisen asian priorisoinnin edestä. Ja selvää on että abortti on myös naisen autonomiaan liittyvä kysymys. Sikiö on naisen kehossa. Enkä ymmärrä miten pitäisi valita edes vain toinen "vauva on ihminen" ja "abortti on naisen kehollista itsemääräämistä". Minulle se liittyy aika selvästi yhteen.

Yhdistäminen;

Olen aborttikysymyksessä hieman ulkopuolinen. Sillä sanotaan näin, en kuulu aborttioikeuden vahvimpiin laventajiin ja puolustajiin. Se on minulle hieman hankala kysymys. Mutta kun olen kuunnellut naisia, abortintehneitä, abortinharkitsijoita ja aborttia kannattavia (joissa on mukana paljon miehiäkin) ja yritän tästä vetää jonkinlaista yhteenvetoa, niin näen että on todella bad faith -argumentaatiota väittää että aborttia tehdään koska se olisi jokin hyve ja että oikeasti abortintekijä tietää olevansa murhaaja jne.

Oikeasti ihmiset eivät kiistä sikiön biologista puolta, vaan eettisen puolen. Kaikki pitävät hedelmöittynyttä munasolua geneettisesti ihmisenä. (Itselleni hedelmöittynyt munasolu ei tosin juurikaan eroa yhden solun kokoisesta syövästä. Molemmissa on samat geenit ja molemmissa on potentiaalia kasvaa hirveäksi tuhoisaksi kudosmöykyksi kuten perussuomalaisten kannattajaksi.) Kaikki pitävät aborttia niinsanotusti vaikeana asiana. En usko että kukaan tekee sitä helposti. Dehumanisointi ja vastustajan psykologian murskaaminen on suhteellisen vahvaa jos uskoo todella tosissaan ne arvokonservatiivien narratiivit jossa abortti on vaan kevyt hauska kondominkäyttöön rinnastuva ehkäisykeino "liberaaleille".

Toisin sanoen; Minulle näyttää että sikiötä ei pidetä kokevana persoonana ja tätä kautta ei "relevantilla kompositiolla ihmisenä" ja silti aborttia pidetään vaikeana. Eipä ole vastaan tullut ihmisiä jotka pitävät aborttia hyveenä. Ja tämä kuvaa tilannetta paljon. Netissä on esimerkiksi pedofiliaa suojelevia järjestöjä, Nambla ja katolinen kirkko. (Anteeksi redundanssini.) Kun elämme todellisuudessa jossa litteän maan kannattajilla on omia alayhteisöjä on oikastaan kummallista miten vähän löytyy ihmisiä joista abortti on hyve. Ja kun tälläiseen viitataan arvokonservatiivien puolella jonain argumenttina niin se kertoo jotain hyvin oleellista heidän todellisuudentajustaan. (He fanittivat Trumpia. Miestä joka pilkkasi naistyöntekijäänsa kahvitytöksi. Mutta kaikki kutsuivat häntä itseään kanapojaksi. Kuudennen päivän Nuggie Massacre muistettakoon aina!)

Jos oikein siristää niin saattaa kenties nähdä ajatuksia joissa abortti on jollain tavalla voimauttavaa. Tämäkään ei ole kovin yleinen kanta, ainakaan ääneenlausuttuna. Voimauttaminen on kuitenkin hyvin eri asia kuin moraalisesti hyväksyttävä. Ja tästä tavallaan saa hyviä esimerkkejä arvokonservatiiveilta. Moni amerikkalainen voimautui Kyle Rittenhousesta. Osalle tässä voimautumisessa sekoittui hyve ja he pitivät Rittenhousea sankarina jonka pitäisi päästä presidentiksi. Mutta suurin osa mielipiteistä, ainakin ääneenlausutuista, korostivat sitä että tapahtuma oli valitettavaa itsepuolustusta. Tekoa pidettiin välttämättömänä pahana ja siitä silti voimauduttiin. Koska hyve ja voimautuminen eivät ole identtinen asia. Samaa voi aistia Floydin kohdalla poliisiväkivallasta. Jopa Donald Trump piti puheessaan poliisien tekoa pahuutena. Mutta silti siitä selvästi myös voimauduttiin. Asian ei selvästi tarvitse olla hyveellinen edes lausujansa itsensä mielestä ilman että se torjuu voimautumista. (Joko näin tai sitten Trumpia pitäisi pitää kauheana valehtelijana. Ja tätähän me emme voi sietää koska Trumpia ei saa mustamaalata koska valkoista miestä ei kuunnella muuten.)

Uudentyyppinen argumentti abortin täyskiellolle

P1: Osa ihmisistä on olemuksellisesti niin viheliäisiä, että heidän tulisi hävetä tätä syvästi ja kärsiä sen vuoksi.
P2: Tämä on tilastollisesti yleistä tai ihmislajille tyypillistä tai olemuksellista. Esimerkiksi; Tämä häpeä voi kasvaa älyllisestä ja moraalisesta kelvottomuudesta mutta tämä on enemmänkin syvän olemuksellista, se on ikään kuin perisynnin korvaavaa perihäpeällisyyttä.
P3: Heidän on oltava elossa voidakseen hävetä, ja itse asiassa elossaolo on kärsimystä ja suuri häpeän lähde ainakin toisinaan.
P4: Abortoidut eivät häpeä, vaikka sen vuoksi että abortti poistaa elämisen sikiöltä.

J:Siksi abortteja ei tule sallia.

---

Parasta tässä argumentissa on sen negatiivisuus. Mitä vähemmän elämässä on kärsimystä ja mitä optimistisempi kuva ihmiskunnasta ja ihmisen arvosta on, sitä heikompi tämä argumentti on. Tämä tekee siitä hyvin uskottavasti toden ja muutenkin vahvan argumentin. Toki sen filosofinen heikkous on enemmän siinä että se vaatii oletuksen jostain olemuksellisesta häpeästä joka alkaa ennen kuin on tehnyt mitään, kuten esimerkiksi ennen kuin on ryhtynyt kreationistiksi.

Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)

Sikiämisen etiikasta

Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.

Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.

Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.

Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.

Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.

Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.

Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.

Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.

Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen. Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.

Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.

Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.

Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.

Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.

Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.

Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.

Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)

Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.

Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.

Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.

Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.

Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.

Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.

Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.

Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.

Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.

Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.

---

Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006) 
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)

Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

pro potentiaalinen kristitty

Kristityt korostavat olevansa pro-life. Elämän puolella. Kuitenkin hyvin usein on selvää että tämä on heitto jota ei kovin konsistentisti seurata. Henki on samanlainen kuin ihmisellä joka on ensin selittämässä "All life matters" kun joku moittii sitä että erityisesti mustat tulevat polisien ampumaksi. Mutta jotka sitten iloitsevat kun laittomat maahanmuuttajat palautetaan hengenvaarallisiin oloihin. Samoin voidaan nähdä että kuolemantuomioiden kohdalla aika moni kristitty kannattaa niitä vaikka on pro-life. Koska elämän arvo ei olekaan heille ehdoton ja absoluuttinen vaan sen voi menettää tietyillä ehdoilla.

Voidaan sanoa että ei tämä tähän jää. Kristityt ovat halukkaita puolustamaan potentiaalista elämää mutta vain hyvin harvoin oikeaa elämää. Abstraktiosta tehdään konkreettista ja konkretia unohtuu. Pro-lifeläisten elämä ja argumentisto onkin reifikaation läpitunkemaa. Tätä ei voi pitää enää edes järkevänä tai älyllisenä maailankuvallisuutena. Se säilyy domeenispesifisti siksi että ajatteluperiaatteita ei laajenneta koskaan niiden spesifeistä ympäristöistä muualle. Näin kokonaisuus on epäkoherentti tavalla jossa "voitetaan taisteluita" siten että kaikkiin on yksittäisiä argumentteja. Mutta kokonaisuus tuhoutuu. Tämä on siis jotain jota ei enää voi oikeuttaa muulla kuin järjen hylkäämisellä. Toisin sanoen tämänlaisen puolustaminen kulttuurisena onnistuu vain uskonnoilla. (Ideologiat joutuvat koherentisoimaan näkemyksiään koska heillä ei ole kaikkivaltiasta joka voi tietää yksityiskohdat puolesta.)

Kristillisyydessä onkin sellaisia hyvin yleisiä linjoja joissa puolustetaan abstraktia asiaa ja tämän edessä ollaan valmiita tuhoamaan aktuaalisia asioita.

Esimerkiksi nykyajan kristitty maahanmuuttokriitikko korostaa että hän ei ole rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Kritiikin kohde on yleisesti ottaen islam. Prosessissa otetaan kulttuurinen kehitelmä - kristittykin varmasti on iloisesti sanomassa että Allah ei ole mikään titeteen objektiiviseksi tosiasiaksi todistama Tosi Jumala - on jokin jonka kautta voidaan aivan oikeasti asettaa ihmisiä hengenvaaraan. Pro life ei selvästi koske "laittomia ihmisiä".

Toisaalta kristityt haluavat että he elävät kristillisessä valtiossa. Ja siinä asuvia saman maan kansalaisia ei sotatilan tullen kohdeltaisi yhtään sen paremmin. He saavat eläessään kuulla moitteita siitä miten heidän pitäisi puolustaa Suomen kristillistä kulttuuria jolle ovat loisia, vapaamatkuistajia tai turmelijoita. Ja sitten heidän muka jotenkin pitäisi kuolla sotimalla tämän järjestelmän puolesta. Ja tässä yhteydessä valtio ja sukupuoli ovat kiinnostavia. Sitä ei olla sotaa vastaan vaan sitä mieltä että miesten tulisi sotia henkensä selvästi vaarantaen siksi että on kaksi konseptia (1) uskonto ja (2) isänmaa. Tässä yritetään vedota normaaliin omien läheisten puolustamiseen mutta tosiasiassa valtio on täysin inhimillinen abstraktio. Ihmisten pitäisi esimerkiksi suojella maan rajoja. Valtiot ovat kuitenkin kulttuurisia sopimuksia eivätkä ne rajatkaan ole mitään konkreettisia asioita jotka olisivat olemassa ihmisten keinotekoisen sopimusympäristön ulkopuolella.

Ja älkää ymmärtäkö minua tässä väärin. Itse kannatan termejen käyttöä monessakin mielessä ; Ensinnä on olemassa luonnontieteeseen liittyviä ilmiöitä joihin liittyy tietämistä. Episteeminen pohja on hyvä asia käyttää käsitteitä. Toisaalta valtio ja kulttuuri ovat hyviä siinä mielessä että ne ovat käytännöllisiä. Esimerkiksi rahalla on väliä vaikka se on sosiaalinen sopimus. Sosiaalinen sopimus on ihmisten luomaa mutta kätevää.

Mutta selvää on että näitä abstrakteja asioita käytetään tilanteissa joissa ei selvästi puolusteta elämää ehdottomana ja vaalittavana asiana. Ja syy siihen miksi näin tapahtuu niinkin usein ei ole mitenkään yllättävää. ; Argumentaatio löytyy suoraan fundamentalistien raamatuntulkinnoista ; Kun katsotaan vanhan testamentin tulkintaa vastaan tulee se miten Vanhan testamentin puolella Jahve käskee israelilaisia tappamaan kanaanilaiset. Kanaanilaisten raskaana olevien naisten vatsat tuli halkaista esimerkiksi. Tätä käskyä on teologisoitu runsaasti. Ja toistuvana teemana on se että pro-lifeilylle löytyykin kivasti poikkeuksia joka tekee siitä varsin ei-pro-lifen. Esimerkiksi William Lane Craig ja Pat Robertson ja monet muut fundamentalistien kovasti kovasti ja vielä enemmän arvostamat ei-pahat-naturalistit ovat selittäneet sitä miten kanaanilaisten vauvoista olisi tullut vääräoppisia ja osa heistä voisi jopa kostaa vanhempiensa kaltoinkohtelun.Nämä vauvat olisivat siis päätyneet kuoltuaan Helvettiin ja siksi heidän tappamisensa oli asianmukaista.

Tämä tarkoittaakin sitä että eivät he puolusta edes potentiaalista elämää. He puolustavat näkemiään potentiaalisia kristittyjä. Tämä selittääkin miksi esimerkiksi "laittomien ihmisten" raskaanaolo ei ole tuntunut vaivaavan moniakaan sellaisia Pohjanmaalaisia Hyviä Kristittyjä jotka ovat minulle tuomitsemassa naturalismin moraalirappiota vedoten siihen että elämän arvo on absoluuttinen ja abortti on murha. Eivät nämä ihmiset ole koskaan olleet pro-life. (Tosiasiassa osa heistä voisi nauttia myös siitä että ampuisivat minua päähän. Se ilahduttaisi kovasti heidän kristillisen rakkauden pullistamia kikkeleitään.)

Luvallinen itsemurha

Eutanasiaa kutsutaan usein "armomurhaksi". Tämä on mielenkiintoista koska murhassa uhri on usein kuolemassa vasten tahtoaan tavalla joka määritellään suunnitelmalliseksi tai jopa julmaksi. Tosiasiassa eutanasia on kuitenkin enemmän "avustettu itsemurha" tai "luvallinen itsemurha".

Tässä mielessä kristityt usein muistavatkin yhdistää abortin, eutanasian ja itsemurhan yhteen. (Ilmeisesti myös hoitovirheet mahtuvat samaan kategoriaan joidenkin päissä. Kas kun eivät hirvikolarit ja auto-onnettomuudet...)

Tässä mielessä itse muistutan lähinnä siitä että kristinuskolla on paha tapa pilata ihmisten elämää ja sitten kieltää heitä tekemästä itsemurhaa. Hyvä elämä estetään ensimmäisenä ja sen jälkeen kielletään hyvä kuolemakin. ; Tässä prosessissa unohtuukin se, että moni näkee vain että kristinusko kieltää itsemurhan. Ja näin unohtuu se, että Suomi on perinteisesti ollut luterilainen maa jossa on hyvin kovat itsemurhaluvut. Yhteiskuntarakenteemme ja yhteiskuntamme on kristittyjen itsensä mukaan kristillistä. Ja näiden kahden välille onkin helppo nähdä yhteys. (Tilastot ovat jännittäviä ; Jos itsemurhalukuja haluaisi pienentää niin islamisaatio vaikuttaisi hyvältä vaihtoehdolta. Näin siitä huolimatta että tiettävästi uskonto tuntee ns. itsemurhaterroristin konseptin...)

Onneksi eutanasiaa koskeva lainsäädäntö on näpsäkkää. Jokainen internettaitoinen voi mennä metsään ja vääntää itselleen sellaisia myrkkyjä että oksat pois. Ei tarvita kuin pieni yritteliäisyys ja saadaan tilanne jossa joku tuo sinulle sairaalaan käsiaseen jolla ammut pääsi tohjoksi sellaisella vuorolla millä on joku erityisen tiukasti eutanasiaa vastustava sairaanhoitaja seinänsiivousvuorossa. (Konservatiivien kannattama vapaa aseidenomistus ja kanto olisivat tässä vain helpotus.) Tätä vastaan ei juuri mikään auta.

Eutanasiassa onkin kaksi lähestymistapaa. Usein eutanasian kannattajat määrittelevät sen erikoistapaukseksi joka ei rinnastu oleellisesti itsemurhaan. Sen vastustajat taas pelkäävät että mielenterveysongelmat ja masennus ja yleinen halu kuolla laajenee eutanasiaan niin että kyseessä on vain yksi tapa tehdä itsemurhia. Tässä kohden onkin erikoista ottaa eutanasian vastustajien kanta ja viedä se loppuun asti.

Tässä kohden luvallisen ja luvattoman itsemurhan kohdalla onkin kysymys vähän samasta kuin abortin kohdalla. Yhteiskunnallisesti relevantti kysymys onkin se, että tehdäänkö jossain tilanteissa mieluummin hallittu ja äidille suhteellisen vaaraton abortti kuin usein kaksi ruumista tuottava hengariabortti. Samoin on kysyttävä haluammeko että ihmiset hyppäävät junan alle vai kuolevat siististi ja hallitusti jossain jossa on vähemmän katsojia ja sotkua.

Pragmatismi vai kompensaatio?

Tuttavani oli taloudellisissa vaikeuksissa. Syynä on se, että nykyajan työttömyyskorvaus ei tunnu elävän maailmassa jossa ihmisillä on muitakin kuluja kuin vuokra. Tähän normaaliin sometuskailuun ilmestyi perin juurin erikoista kommentointia. Innokas kertoi, että "mä en tykkää siitä että ihmiset valittaa vaikka saa ilmaista rahaa. Monessa maassa ei ole sosiaaliturvaa ollenkaan". Tätä sävytettiin eettisellä teorialla "ite nään sosiaaliturvan bonuksena" Mukana oli myös kehoitus "vedä ittes jojoon".

En pidä tämänlaisista ihmisistä. On aivan erityislaatuista hienoutta kun ihminen pyytää toista tekemään itsemurhan rahaongelmien vuoksi. Ja olettaa että hänen näkemyksensä etiikasta, esimerkiksi siitä onko hänestä "sosiaaliturva bonus" vai ei painaisi jotain jossain jonain perusteluna. Ja se, että käyttää "mä en tykkää" -tyylistä banaalisuomea ei ainakaan auta luomaan parempaa kuvaa ihmisen muustakaan kognitiosta.

Muistutinkin että tosiasiassa kun katsotaan montaa maata ja historiaa niin moni asia on toisin. Se, että jokin on toisin ei ole kovin vahva argumentti. Tai jos on niin kommentoija itse on pulassa. Kivaa että yhteiskunnassamme on niin suvaitsevainen ilmapiiri ja lainsäädäntö että kaiken maailman psykopaatteja ei vaan saisi haastaa kaksintaisteluun ja tappaa. Kuten vanhoina aikoina. Monien "poliittisesta korrektiudesta" valittavien tulisikin muistaa että heidän itsensä hengittämisoikeus on jossain määrin "vain bonus". Eivätkä he tavallaan osaa olla kiitollisia. Itselleni ei tulisi mieleenkään moittia suomen oikeusjärjestelmää ja yksilönsuojaa. Se kun pitää minut ja tuon jojoonvetämissomeilijan elossa, Olen sillä lailla naurettava pehmo. Ja lisäksi - tai ennen kaikkea - olen sen verran egoistinen, että en halua taistella kaksintaistelua kuolemaan monta kertaa vuorokaudessa.

Taustalla on kuitenkin syvempikin keskusteluteema.

Taakse voidaan nähdä toisenlainen erimielisyys. Voidaan nimittäin nähdä että useille sosiaaliturva ja muut vastaavat asiat ovat ehdollisia tietyistä syistä. Taustalla on ajatus ansaitsemisesta tai potentiaalisesta ansaitsemisesta. Toisin sanoen työttömyyskorvauksen idea on se, että ihminen maksaa työtä tehdessään veroa ja tätä käytetään ikään kuin "vakuutusmaksuna" jos hän sattuukin jäämään työttömäksi. Työttömyyskorvauksen taakse nähdään siis joko ajatus entisistä jo tehdyistä ansioista tai ajatus siitä että tulevaisuudessa kykenee tuottamaan ansioita niin että yhteiskunta hyötyy. Näin työtöntä kannattaa elättää, kyseessä on investointi joka maksaa itsensä takaisin sitten kun työtön pääsee taas jaloilleen ja alkaa maksamaan veroja. (Tai vähintään tämä toimii tilastollisesti jos ei jokaisen yksilön kohdalla toteudukaan.)

Voidaankin nähdä että tässä on vahva ansaitsemisen teema. Tätä vastaan asetetaan usein absoluuttinen ihmisarvo. Tämä on monesta suosittu ja hyveellinen ajatus. Tässä sosiaaliturvaa annetaan jotta ihmiset tulisivat toimeen ilman työtä. Ihmisiä elätetään jotta he eläisivät. Jos ihmisyys on arvokas asia ja absoluuttisesti arvokas, ei raha ole tällöin jokin jota olisi eettisesti sopivaa edes miettiä. Jos ihmisen arvo on ääretön, hänen pelastamisensa on perusteltavissa vaikka tästä tulisikin tappiota valtion kassaan. ; Tässä mallissa eläkemummo joka ei ole elämänsä aikana tienannut voi ansaita sairaalahoitonsa vaikka hän todennäköisesti ei työllisty ja tuota veroilla rahoja takaisin. Tässä mielessä voidaankin huomata missä asioissa harjoitetaan ehdollista ja ehdotonta auttamista. Nämä voidaan liittää suoraan siihen onko ihminen konsistentisti absoluuttisen ihmisarvon puolesta tai vastaan.

Tässä mielessä kysymykset ovat tietenkin hankalia ; Rehellisesti sanoen en ole tavannut vielä tahoa joka oikeasti noudattaisi absoluuttista ihmisarvoa kovinkaan pitkälle. Jopa kristinuskossa jokainen on arvokas mutta pelastumisella on ehto, oikea vakaumus.

Tästä hyvän kuvan saa lukemalla Jukka Hankamäkeä.

Hänen sinällän mielenkiintoinen blogauksensa abortista on kiehtova. Siinä on toki joitain hyvin helposti spotattavia virheitä, mutta ne ovat sentään kiinnostavia virheitä. Hän vetoaa absoluuttiseen ihmisarvoon "Mikäli ihmisarvo hyväksytään lähtökohdaksi, abortteja ei voitaisi oikeuttaa. Ongelma voitaisiin ehkä kiertää kaventamalla ihmisarvon alaa, mutta myös se vaikuttaa vaikealta. Mihin ihmisarvoisuuden raja voitaisiin vetää? Ihmisarvon käsite ei ole käsitteellis-aprioristen ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluuttinen – ihmisarvoahan ei saisi eikä voisi kiistää." mutta toisaalta sitten kuitenkin menee ehdolliseen ihmisarvoon ja puhuu tuomitsemisesta ja ansaitsemisesta. "Voidaan ajatella, että tuomitun täytyy kärsiä rangaistus, joten kuolemantuomioita vastustavien mielenosoittajien äänenpainoja vaimentaa tuomiovallan vaakakupissa oleva punnus, joka nojaa aritmeettisen oikeuden tasapainoon. Sikiö puolestaan ei ole ehtinyt tehdä moraalista pahaa, joten kuolemanrangaistus elämän aluksi tuntuu kohtuuttomalta. Tosiasiassa kyse onkin puolustuskyvyttömän elämän lopettamisesta, josta vastuu lankeaa päätöksen tekijöille, toteuttajille ja oikeuttajille."
1: Hän heittää absoluuttisen ihmisarvon kohdalla kategoriavirheen ; Ihmisarvo on absoluuttinen mutta on silläkin jotkin ehdot. Sillä esimerkiksi kivillä ei ole ihmisarvoa. Näin ollen abortoitavan sikiön määritteleminen ei-vielä-ihmiseksi onnistuu. (Sperma ja munasolukin on "potentiaalinen ihminen" jonkin syy-seurauslogiikan kautta. Ja jos liennytyksiin lähtee niin vaatii se munasolu ja solupallokin tietyn kontekstin jotta syy-seurausketju menee syntyneeseen lapseen asti.) Näin vaikkapa Gazzanigan hermoston rakennepuutosten kautta perustellulle ihmisyyden määrittelemiselle tietoisuuden kautta on jotain jolle jää tilaa. Ihmisillä on absoluuttinen ihmisarvo, joka siis 
2: Kuolemantuomion kohdalla hän puhuu aritmeettisesta oikeudesta joka sisältää ehtoja jotka sitten muka jotenkin rajoittavat niitä ehdottomuuksia jotka eivät ole käsitteellis-aprioristisien ominaisuuksiensa vuoksi relatiivinen vaan absoluttinen. Joka on tietenkin hyvin erikoista. (Loogisesti kokonaisuus on vähän kuin kolmikulmainen ympyrä.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten absoluuttista ihmisarvoa ei noudateta, esimerkiksi kuolemantuomittujen kohdalla.

Ei tämä koske vain sosiaaliturvaa ja aborttia.

Kun mietitään teemaa laajemmin voidaan huomata että sosiaaliturvan ja abortin lisäksi on monia muitakin asioita joihin tämä sama teema menee. Yleisimmät itse asiassa koskevat rikoksista vangitsemisia, sairaanhoidon oikeuttamisia ja muita vastaavia asioita. Omia sävyjä mukaan saa puhuttaessa maahanmuuttajien vastaanottamisesta.

Mutta itse menen vankilaan, vierailemaan suoraan vankilaan, käymättä lähtöruudun kautta. Sillä itse olen hylännyt absoluuttisen ihmisarvon. Tässä mielessä jopa suhtautumiseni lakiin on varsin kyyninen. Kun moni katsoo lakia hän katsoo sitä kategorisesti ; On vain asioita jotka on määritelty rikoksiksi ja asioita joita ei ole määritelty rikoksiksi. Itse näen rangaistuksen enemmänkin relatiivisena hintana. Näin ollen esimerkiksi murha ei ole Suomen lain mukaan estetty ja kielletty vaan se on toiminta josta joutuu maksamaan tietyn mittaisen vankilatuomion. Toisin sanoen vankilaanmenokysymys muuttuu kysymyksestä "saako niin tehdä" muotoon "onko sen tekeminen vankilatuomion arvoista".

Sen lisäksi minulla on "yleiseen hyötyyn" viittaava ajattelu joka on utilitarismin ja pragmatismin ristisiitos. Sellainen joka on hyvin vieras tunteellisille kompensationaristeille. ; Parhaiten tämä ero näkyy siinä, että moni haluaa että vankilarangaistukset ovat, paitsi pitkiä ja valvottuja, niin myös tuskallisia ja ikäviä. Toisin sanoen takana on ajatus siitä että rangaistuksen olisi oltava jotenkin sellainen että se kompensoi aikaansaadun vahingon (compensation). Oma näkemykseni on sen sijaan suojelukeskeinen (protection). Näin ollen vankilarangaistuksia voi olla syytä pidentää. Mutta on irrelevanttia onko se vankilassa olevalle tuskallista vai ei. Rangaistuksen tehtävänä on pitää rikollinen luonteenlaatu - eli ihmisjoukko joista moni rikollinen aktio "on sen arvoista" - lukkojen takana niin että me vähemmän ansiota eri asioissa näkevät voivat elää turvassa. Tässä mielessä on ihan oikeasti tavallaan yksi ja sama pelaako vanki playstationia kaikki päivät vai elääkö mutakuopassa kirput seuranaan. ; Osaltaan tämä näkökulma toki sallii myös sen että vanki saataisiin kannattavaksi osaksi yhteisöä, jolloin paapova terapointi voisi olla periaatteessa hyväksyttävä asia.

Sama voidaan laittaa aluksi mainitsemaani sosiaaliturvaan. Jos kompensaatiokeskeinen ajattelee sitä että joku makaa kotona laiskana, on pragmaattinen kyyninen suojelunäkökulmani sitä mieltä että tosiasiassa sosiaaliturva maksetaan juuri jotta ihmiset passivoituisivat. Sillä jos ihmiset eivät tule toimeen, he ryhtyvät kapinoimaan. Tästä seuraa ryöstelyä ja väkivaltaa. Ja kapinoita. Ja jopa vallankumouksia. Historia on täynnä tilanteita joissa elannon tuottavan työn saaminen on ollut vaikeaa eikä valtio ole riittävissä määrin panostanut köyhyysongelmaan. Tässä käy helposti niin että yhteiskuntajärjestys romahtaa, väkivaltaisuudet yltävät. Ja joskus vallanpitäjätkin pääsevät eroon monista asioista, esimerkiksi päistään. Niitä ei mitenkään helposti kasvateta takaisin edes modernilla teknologialla, tiettävästi. Ei edes rikkaille. Saati keskituloisille sosiaalipummeista sosiaalisessa mediassa itkeville.

Tässä mielessä ero tunnepitoisen kostonhimoisen kompensaationäköökulman ja suojelua koskevan näkökulman välinen ero on jotain jotka voidaan laittaa jossain tilanteissa synteesiin. Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" on itselleni tärkeä kirja joka käsittelee peliteorian ja evoluution ja altruismin suhdetta. Siinä korostettiin että monissa paikoin yhteistyö on sellaista että yhteisyötä luova järjestelmä kutsuu ns. "loisimaan". Kannattavin strategia on hyötyä systeemistä ja muiden avusta pistämättä rikkaa ristiin. Tätä estetään ns. ylikompensaatiolla. Nashin tasapainotila yhtälössä muuttuu kun uhri uhraakin hirveitä tappioita itselleen tuottaen ihan vain että voisi rangaista rikollista. (Moni rankaisu vaatiikin aikaa ja työtä ja tässä mielessä playstationilla passivoitu vanki on varsin helppo ja halpa verrattuna vankiin jota hakkaamaan on palkattu erityinen pieksemisen asiantuntija.) Ylikompensaatio, se että rangaistaan hirvittävän kovaan suhteessa menetettyyn tappioon, on jotain joka ei ole täydellistä kompensaatiota. Mutta kiukuntunne tuntuu kuitenkin lietsovan sekä ylikompensaatiota että kompensaatiota korostavaa arvokeskustelua.

Lopuksi;

Toki oma näkemykseni on hieman mutkikkaampi kuin kuvattu. Olen tunnetusti kostonhimoinen ihminen. Mutta tässä kohden muistutan että minun kompensaationäkökulmani eivät ole yhteiskuntaa koskevia vaan henkilökohtaisia. En haluaisi että yhteiskunta menisi lainkaan minun ja kaunan kohteeni väliin. Moni kysyykin minulta että enkö haluaisi tuskallisia ja pitkiä tuomioita vaikka sellaisille jotka pedofilioisivat pieniä sisariani tai sukulaisiani. Olen kahden vaiheilla sen kanssa pitäisikö heille vastata että tosiasiassa haluaisin heille mahdollisimman lyhyet tuomiot...

Sokrateen kuoleman filosofinen ongelma

Kaikki tietävät Sokrateen kuoleman. Tässä kohden muistetaan ennen kaikkea oikeudenkäynnissä saatu kuolemantuomio. Usein tässä muistetaan massan tyhmyys ja muut vastaavat demokratian ongelmat. Eli vanhat äijät päättivät keskenään tuomita kaverin kuolemaan mitättömistä syistä. Tässä tarinasta halutaan tietenkin saada opetus. (Opetukset ovat tärkeitä, kts. Hannu ja Kerttu.) Kuitenkin Sokrates jätti samalla käsiimme syvän käsiteanalyyttisen ongelman ; Millä termillä hänen kuolemaansa pitää kutsua?

Epäoikeudenmukaisuus saisi monet varmasti ajattelemaan, että kyseessä olisi murha. Murha on vahva sana ja se tehdään kun ihminen kuolee toisen ihmisen toiminnan kautta niin että mukana on tahallisuutta ja suunnitelmallisuutta eikä kyseessä ole vahinko tai hairahdus.

Mutta jostain syystä emme katso vain että kuoleeko ihminen, vaan myös miten hän sen tekee. Juridisesti määrättyjä kuolemia, eli sellainen joka Sokrateelle tapahtui, on yleensä teloitus.

Mutta tilanne on mutkikkaampi. Sillä Sokrateelle annettiin paljon tilaa väistää. Hän olisi helposti voinut välttää teloitustuomion, häntä suorastaan houkuteltiin tähän suuntaan. Sokrateen selvää asioiden ohjaaminen on varmasti syynä siihen että hänen kohtaloaan kutsutaan joskus Sokrateen itsemurhaksi. Teloituksessa on selvästi niin paljon Sokrateen omaa ohjausta että syy-seurausketjuun helposti liittää mukaan jo ajatuksia siitä että Sokrateella itsellään täytyy olla jokin vastuu, ainakin niin että puhdas teloitusteema kyseenalaistuu.

Juridinen itsemurha on kuitenkin hyvin poikkeuksellinen. Itsemurha ei maistu sekään oikealta termiltä. Tässä kontekstissa voi muistaa että Sokrates oli itse asiassa hyvin vanha mies - asia joka usein tai helposti unohtuu tässä kohden - joten kenties Sokrateelle annettiin tässä eutanasiaa. (Myrkkymaljan juominen itse on muuten sekin hyvin ei-teloituksellinen mutta hyvin eutanasiahenkinen toimintatapa.)

Ehkä on kuitenkin turvallisinta sanoa että Sokrateelle tapahtui myöhäinen jälkiabortti, josta kaikki olivat yhteisesti sitä mieltä että myrkytys on jotain joka on paha asia ja joka tehdään vain olosuhteiden pakosta, mutta se oli kuitenkin tehtävä.

Keskusohjaamatonta eugeniikkaa?

Kreationisti Reijo Helttula kirjoitti tuoreesta eutanasiaan liittyvästä kansalaisaloitteesta. Samassa yhteydessä hän puhui myös abortista. Ja liitti ne nimenomaan eugeniikkaan. Tämä kysymys on hyvin kiehtova. Sillä tietyllä tasolla hän on hyvin oikeassa. Aborttia on todellakin käytetty eugeniikassa. Ja tätä on tapahtunut Suomessa. Itse asiassa Suomen lainsäädäntöä tutkimalla voidaan havaita eräs jännittävä asia. Helttula tosin tuskin pitää tästä asiasta.

On selvää että jos puhutaan rodunjalostuksesta ei ole mitään mieltä väittää että eutanasia olisi eugeniikkaa. Eugeniikka koskee pääasiassa vanhuksia ja kuolemansairaita. Tuskaiset syöpäpotilaat joilla on muutama viikko elinaikaa ja viimeisiään vetelevät mummot eivät satu olemaan niitä jotka lisääntyvät ja voisivat levittää geeninsä geenipooliin. Tältä osin lausunto siitä että eutanasia olisi eugeniikkaa lähellä on enemmän kieliopillinen siinä mielessä että eutanasia ja eugeniikka pitävät sisällään samoja kirjaimia. Muuten tuo ajatus on tietenkin mieletön ja vihjaa että kenties Helttula ei tiedä oikein mitään eutanasiasta eikä eugeniikasta. (Mutta silti pitää niiden ääneenlausumisesta. Ehkä papukaija on kuullut jossain näitä äänteitä ja matkii niitä mekaanisesti kuin keisarin konesatakieli jonka kilke ei valitettavasti koskaa pärjää ehdalle tieteen  satakielelle. )

Mutta abortissa on jotain mieltäkin. Tälläisiin on mielenkiintoista ja asiallista tarttua.

On hyvä miettiä minkälainen rooli abortilla on ollut Suomen historiassa. Voisin puhua entisaikojen kummituksista, liekkiöistä. Mutta katson kuitenkin lakia. Sillä lain käyttö ja se mihin lait perustavat norminsa on tässä hyvin oleellinen asia.

Abortti, eli sen ajan termeillä raskaudenkeskeytys, oli karkeasti sanoen laitonta aina 1950 -luvulle asti. Ensimmäinen heinäkuuta 1950 abortista tuli mahdollista. Raskaudenkeskeytykeen vaadittiin tällöin lääkärin diagnoosi siitä että äidin henki on vakavassa vaarassa. Kun abortista tehtiin laillista muissa tilanteissa, kysymys ei ollut abortin avaamisesta. Vaan siitä, että haluttiin ehkäistä ns. henkariabortteja joissa kuoli paljon naisia. Ymmärrettiin että abortin kohdalla täyskielto on vastaava kuin yrittäisi torjua viinanjuontia kieltolaeilla. (= Eihän siitä mitään tule, vaikka yritetty onkin.) Laki oli tarkoitettu nimenomaan vähentämään näitä sikiönlähdetyksiä.

1950 -luvun lain ydin oli se, että abortti oli mahdollista 16. raskausviikolle asti. Kahden lääkärin täytyi antaa abortille lääketieteellinen tai eugeeninen syy. Sosiaaliset syyt olivat sellaisia että niitä kuunneltiin mutta ne eivät yksinään voineet olla riittäviä. Toisin sanoen niiden perusteella ei saanut aborttia. Koska vanhat säännöt tunsivat lääkärien hengenvaarakriteerit, lääketieteelliset muutokset lakiin eivät olleet suuria. Eugeeniset piirteet olivatkin se asia joka muuttui tässä eniten. Tämä 1950 -luvun aborttilaki oli tavallaan korostetusti eugeeninen projekti. Ei siksi että abortista olisi tullut eugeniikkaa vaan juuri siksi että tämä eugeenisuus nousi projektissa alleviivatusti esille. Nyt voitiin karsia "perinnöllisiä taipumuksia, jotka jälkeläisissä tulisivat aiheuttamaan mielisairautta, tylsämielisyyttä, ja vaikean ruumiillisen vamman tai muun vian". Suomi oli tuolloin kristillinen maa ja tämä oli kristittyjen mieleen. (Eugeniikan takana kun on pahamainen "mikroevoluutio". Kreationistit tahtuvat unohtaakin esimerkiksi kreationismin historialle tärkeän hahmon nimeltä Tinkle. Joka oli kreationistien johtohahmo ja kova pro-eugeniikan puuhamies. Asiassa on toki enemmänkin yhteyksiä...)

Tämän lainmuutoksen yhteydessä tehtiin toinenkin säädös. Tämän tehtävänä oli saattaa ei-toivotuista raskauksista kärsivät kohtaamaan äitiyden ilot. Toisin sanoen tässä tehtiin sinänsä vastuullisesti että aborttia ei vain nähty ongelmallisena vaan ymmärrettiin että abortteja voidaan vähentää ainoastaan jos yksinhuoltajaäitejä ja vastaavia tuetaan erityisesti. Naisia ohjattiin äitiyshuoltoon.
1: Nykyään tämä on nähdäkseni abortinvastustajilta unohtunut. He vain syyllistävät abortintekijöitä ja puolustavat abortin tekemättömyyttä eettisellä jargonilla ilman käytännön toimia. Ja korostavat perinteisen perhemallin ihanuutta unohtamatta että abortti on relevantimpi jos olet yksinhuoltaja ja näin he ovat kaivamassa arvostusta ja lisäämässä häpeää yksinhuoltajaäideille. Abortin vastustajat väittävät kovasti olevansa pro life, mutta tosiasiassa he ovat moralisteja jotka huutavat ongelmaa ja syyttävät ongelmasta kärsiviä sen sijaan että ratkaisisivat sitä ongelmaa. He ovat myös usein idiootteja jotka vakavalla naamalla ilman mitään häpeää voivat julkisesti ilmoittaa että eutanasia on eugeniikkaa. Ja heidän yhtä tylsämieliset kanssatoverinsa lähinnä johdattavat tolkun ihmiset miettimään sitä vaihtoehtoa että entä jos tämä tylsämielisyys onkin todella seuraus siitä että nykyään ei enää ole käytössä 1950 -luvun eugeeninen aborttiprojekti. He ovat niin tylsämielisiä että eivät mieti yksinhuoltajuutta kuin irrallaan, sinänsä perinteisestä perhemallista poikkeavana ja siksi moitittavana asiana. He eivät kombinoi mitä tapahtuu kun näitä eri elementtejä törmäytetään keskenään. Eli he pystyvät miettimään vain yhtä dikotomiaa kerrallaan. Piikidekin pystyy parempaan. Ja miljoona kertaa nopeammin. ; No kristityt nyt kykenevät vastustamaan itsemurhaakin mutta olemaan samalla sellaisia paskapäitä että heidän kanssaan ollessaan kaikista mieluiten vetäisi itselleen kuulan kalloon...

Aborttilaki ei ollut tyhjiössä. Se liittyi sen ajan perhepolitiikkaan. Abortit nähtiin ennen kaikkea yhteiskunnallisena. Naisten jonkinasteinen velvollisuus oli lisääntyä. Kansakunnan väestönkasvu nähtiin tärkeänä asiana. Aborttien tekeminen oli tätä kautta ennen kaikkea teko jonka kohteena oli yhteiskunta. Tämä ei ollut sattumaa. Äitiysavustuslaki (1937) ja lapsettomuusvero (1937) lähestyivät samaa yhteiskunnallista ongelmaa toisella tavalla. (Äitiysavustuslaki muuten voidaan nähdä positiiviseksi eugeniikaksi. Mutta yleensä vain negatiivinen eugeniikka koetaan ongelmallisena. Geenipoolissa olevien geenien frekvenssejä voi muutella monilla eri tavoilla.) Myös perhelisälaki (1943) ja lapsilisäjärjestelmä (1948) tukivat sitä että kansakunnan lisääntyminen ja kansalaisten määrä oli halutunsuuntainen.

Tämä tilanne kuitenkin muuttui. 1967 viritettiin muutoksia edellämainittuun aborttilakiin. Muutamaa vuotta myöhemmin, tarkalleen ottaen 1.6.1970, voimaan astui liberaalimpi aborttilaki. Tässä aborttilaissa raskaudenkeskeytys muuttui henkilökohtaiseksi. Sen sai tehdä sosiaalisin syin. Esimerkiksi köyhyydestä. Tässä tilanteessa abortti ei enää vaatinut lääkäreiden eugeenista analyysiä. Itse asiassa se muuttui yksilökeskeiseksi. Tämä taas on anti-eugeenista. Sillä jos väestöä halutaan jalostaa geneettisesti aborteilla, se vaatisi keskusjohtamista. Tässä mielessä abortti oli tämän kammotun lainmuutoksen jälkeen monta astetta vähemmän eugeeninen projekti kuin se oli 1950 -luvulla.
1: Siihen jäi jäljelle lähinnä vammaisten syrjintä. Tätä on paha nähdä eugeniikkana koska vammaisten lisääntymisprosentit ovat ilman abortointiakin melkoisen pieniä. Toisin sanoen se voi olla ilkeää ihmisten surmaamista mutta se on eugeniikkaa suunnilleen saman verran ja yllättävän samoin syin kuin eutanasiakin! Tämä ei varmasti vielä hämmennä ajattelukykyistä.

Prosessimuutokssa on takana tärkeä sosiologinen kulma.

Kun aborttia tutkitaan, on Suomen aborttilainsäädännön muutosta kuvattu siten että ennen 1950 -lukua kyse oli rikosoikeudellisesta kysymyksestä. 1950 -luvulla ongelma muutettiin yhteiskunnalliseksi ja medikalisoitiin. Eli toisin sanoen abortista tuli yhteiskunnan ylhäältä ohjaamaa lääkärivaltaa jossa yksilöiden tahto oli mitätön verrattuna kansan parhaaseen. 1970 -luvun muutos taas korostaa kansalaista moraalisen päätöksen tekijänä - eli jonain joka tekee päätökset myös silloin kun hän kenties tekee pahuutta. Tässä yhteydessä puhutaan muutoksesta pluralismiin.
1: Pluralismi on btw. se ideaali jota Tapio Puolimatka väittää kannattavansa aina kun puhuu siitä miten hänellä itsellään olisi oltava enemmän kunnioitusta ja tilaa puhua mediassa, jonka hän naamioi tietenkin jollain retorisella pikkutempullaan vainotuksi olemiseksi.

Esimerkiksi uskonnonvapaus on sellaisenaan pluralistinen laki ; Kun Nyky-Suomen alueella oli jumalanpilkasta tarjolla kuolemantuomiota (vuodesta 1734), oli tämän argumentaatio juuri siinä että tällä suojeltiin yhteisöä. Pelättiin kollektiivisia rangaistuksia. Homoseksuaaleja tukevat lait aiheuttamat hurrikaaneja ja vastaavia eräiden modernienkin kristittyjen päissä, ja näiden takana on sama yhteiskunta-kollektiivin oikeudet joita puolustetaan.

Tässä mielessä onkin kuvaavaa katsoa millä asioilla näkökulmia puolustetaan ja vastustetaan. Esimerkiksi homoseksuaalien avioliittoa vastustavat argumentit ovat olleet selkeästi yhteiskunnallisia. Jopa niin-maar-muka-pluralistisen Tapio Puolimatkan lehtijutuissa kerrotaan miten Rooman valtakunta tuhoutui homosteluun. Puolimatka on huolissaan yhteiskunnan arvopohjasta ja yhteiskunnan jatkuvuudesta, vaikka aidon pluralistin tulisi antaa ihmisten päättää asioista ns. itse omalla harkinnallaan.
1: Oma harkinta kuuluu vain heille jotka vapaasti omasta halustaan kannattavat kreationismia. Mikä on kieltämättä hyvin kristillinen näkemys vapaudesta. Valitettavasti kristinusko ja vapaus eivät vain näiltä tulkintakulmiltaan ole kovin järkeviä konsepteja. Muistuttavat kolmikulmaisia ympyröitä ja kuivaa vesijauhetta josta saadaan vettä kun se...

Tässä mielessä eugeeninen kontrollivalta - esimerkiksi sallittavien perhesuhteiden säätelyn kautta - on paljon lähempänä kristittyjä moralisteja kuin mitä se on heidän haukkumiaan evolutionisteja. Mutta tietenkin kaikenlainen menee läpi sellaiseen ihmseen joka ymmärtää sosiologiasta ja yhteiskuntatieteistä ja jalostuksesta niin vähän että luulee että eutanasia on eugeniikkaa...

---

En käsitellyt tässä itsemurhaa. Siinä ei ollut tässä kontekstissa hirveästi mieltä ja järkeä. Itsemurha nähdään ongelmana eikä ratkaisuna, pääasiassa siksi että aiheesta puhuvat enimmäkseen ne jotka eivät halua sitä tehdä tai jotka eivät ole sitä kokeilleet. Eutanasia ja itsemurha ovatkin tätä kautta vähän kaksipiippuinen juttu. Bang. Bang.