Taustateoriamme on pamautettu paksuksi ~ eli löytöjen tekemisestä

"Archaeology is the search for fact... not truth. If it's truth you're looking for, Dr. Tyree's philosophy class is right down the hall."
("Indiana Jones and the Last Crusade")

Aina silloin tällöin uutisissa näkee, miten lapset ovat löytäneet fossiileja. He ovat löytäneet ne sattumalta. - Tai itse asiassa he eivät löydä niitä satunnaisista paikoista, vaan paikoista joista niitä on kohtuullisen helppoa löytää. Ammattilaiset fossiilinetsijät ovat tietoisia siitä, että tietynlaisia fossiileita löytyy tietyiltä alueilta, joten he voivat keskittää tutkimuksensa tiettyihin paikkoihin. ; Kummatkaan eivät etsi mistä tahansa, vaan jostain mistä löytäminen on joko helppoa tai todennäköistä. Toki tässä samalla tehdään se, että nykyteorian kannalta poikkeukselliset paikat jäväät etsimättä nykytiedemiehiltä. Ja toisaalta syvällä kalliossa olevat fossiilit ovat kuusivuotiaiden natiaisten ulottumattomissa.

Tämänlainen näkökulma eroaa aika tavalla klassisesta normatiivisesta tieteenfilosofiasta, jossa ollaan melko vahvasti sitouduttu hyveeseen nimeltä Perimmäinen Totuus. Nykyään moni pitää normatiivista demarkaatio -ongelmaa rajallisena vastauksena koko kysymykeen ja he korostavat yleensä tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. Esimerkiksi Imre Lakatos korostaa tutkimusohjelmakeskeisyyttä. Se, että jokin tutkimusala tuottaa uusia tuloksia on relevantimpaa kuin se, että kartoitetaanko tässä kaikkien eri vaihtoehtojen filosofinen avaruus. Tutkimusohjelmallisuus sallii hyvinkin erilaiset lähtökohdat ja näkökulmat, mutta ei toisaalta hyväksy klassista "käsitesaivartelua" jossa mietitään voi -ollaa.

Tässä korostetaan tietoa ja sitä miten voimakas heuristinen tehokkuus jollakin tutkimusohjelmalla on. ; Tässä mukaan tulee myös laitteistojen huomioiminen. Jos jonkin tutkiminen on helppoa, se saa tässä kulmassa lisää voimakkuutta pelkästään helppouden vuoksi. Toki senkin on saatava tuloksia helppoudestaan huolimatta. Lawrence Kraussin "Kvintessenssi" -kirjassa - jossa aiheena on fysiikka ja massaan liittyvien salaisuuskien selvittäminen - tätä pidetään hyvänä tapana. ; Tutkimusohjelman tehokkuutta ja sen suhdetta totuuteen voidaan kuvata analogialla avainten etsimisestä ; Kuvitellaan että olemme yöllä menossa kotiimme ja hukkaamme avaimemme matkalla. Avaimet ovat voineet pudota minne vain, mutta etsimme niitä helposti katulamppujen läheltä. Ei siksi, että ne todennäköiseti putoaisivat sinne. Vaan siksi, että jos ne ovat pudonneet sinne, ne on helppo löytää!

Kognitiotieteessä tämä on äärimäisen relevantti kysymys ja se itse asiassa jakaa alan ammattilaisiakin yllättävän lujasti. : Esimerkiksi älykkyystutkimuksen alkuvaiheessa ongelmana oli se, että erilaisia mittareita oli valtavan paljon. Osa niistä syntyi hedelmällisiksi ohjelmiksi ja osa niistä siivottiin pois. Osa on marginalisoitum esimerkiksi sillä tavalla että nykyisin älykkyyttä ei enää sidota reaktioaikatesteihin juuri koskaan, mutta toisaalta esimerkiksi Woodley kannattaa niitä ja tutkii esimerkiksi niiden muutoksia.

Nykyään älykkyys on käsite jossa on niin monenlaisia piirteitä, ettei olla oikeastaan varmoja että millainen ilmiö on kyseessä ; Peruskysymys on se, miten havaitut korrelaatiot selitetään. Esimerkiksi kysymys siitä onko olemassa yksi älykkyys jolle eri piirteet jaottuvat jotenkin, vai onko "älykkyys" yleissanana illuusio joka kätkee sen että sen takana on useampia eri ilmiöitä. Siksi kognitiotieteessä on spesiaaleja käsitteitä kuten "G", jotta tiedettäisiin mistä asiasta puhutaan ; Se on määritelty toistensa kanssa keskenään korreloivien testien kautta. ; Usein älykkyyskeskustelua vaivaakin se, että jokin spesiaali kulma määritetään älykkyydeksi ja sitten osa käsittelee tämän spesifin kulman sijasta jotain yleistä älykkyyttä ja siirtää keskustelun tutkimuksesta ja sen tuloksista "älykkyyden metakeskusteluun", jossa kysymys on enemmän siitä onko määritelmä Tosi ja Lopullisen Oikea älykkyyden määritelmä, kuin siitä onko tutkimus itsessään sisäisesti validi ja hyvin tehty.
1: Itseäni kiinnotavat lähinnä denotaatiot, eli se miten tutkimuksen älykkyys on määritelty ja miten sitä on käsitelty ja onko siinä tuloksia. Tieteen popularisoinnin kannalta on kuitenkin hankalaa, koska  on mahdotonta tehdä tästä täysin eipoliittista ;  Denotationaalisesti se, että G -faktoriin tai vastaaviin puristettuja elementtejä kutsutaan älykkyydeksi tuo mukanaan arkikäsitteiden sisällään salakuljettamaa saastaa joka helposti siirtyy tulkintoihin. Siksi tieteellisten ilmiöiden kuvaamisessa käytetty arkikielisyys on vaikeaa. Tällä on tietysti väliä jos ja vain jos välittää siitä että ylitulkitsevatko hopot. Omasta mielestäni ylitulkintoja tapahtuu väistämättä. Jos näin ei tapahtuisi hoopo ei olisi hoopo ensinkään.

Osasta ihmisistä esimerkiksi G -faktoriin liittyvien geenien etsiminen kertoo siitä että älykkyyttä lähestytään epäfilosofisesti ja pinnallisesti ja että tätä ei pitäisi siksi oikeastaan edes tehdä. Osalla tässä on tietysti maailmankuvallinen puoli, se että asia nähdään epäeettisenä. Mutta järkevällä kulmallakin tätä kritiikkiä voidaan tehdä. Ja yleisin tapa tehdä järkevä älykkyystutkimuskritiikki on tehdä sitä juurikin sen vuoksi että tässä etsitään avaimia katulampun valokiilasta, vaikka kenties ne putosivatkin ihan muualle. Monille on äärimmäisen epätyydyttävää, että tehdään sitä, mikä sattuu metodologisesti olemaan mahdollista  - aivan kuin tälle olisi vaihtoehtoja. Monesta tämä estää kysymästä relevantteja kysymyksiä. Nähdäkseni tässä ongelmassa on kuitenkin siinäkin Totuuden Jyvänen ; Sen suurin ongelma on kuitenkin tiederahoitus. Määrärahat ovat rajallisia ja niitä annetaan helposti tulosten mukaan. Myös tieteellistä mainetta saa sillä että tekee hienoja löytöjä eikä siitä että keksi omintakeisen, joskin epäonnistuneen, näkökulman johonkin tutkimusaiheeseen.

Kun "hyväntahtoisuuden periaate" johtaa harhaan

Graffititaiteilijan näkemys jostain.
Mahdollisesti Jumala luomassa universumia.

Hyväntahtoisuuden periaate on hyvä perusnormi keskusteluun. Siinä perusoletuksena on, että kieli on epätäydellinen väline. Siksi pitää olettaa että keskustleukumppani on rationaalinen ja järkevä olento. Tämä vaatii usein sitä että toinen pitää ottaa huomioon ja yrittää nähdä miksi he ovat erimielisiä. Sen sijaan ei saa vain olettaa että erimielisyys johtuisi siitä että he olisivat tyhmiä, maailmankuvaansa lukkiutuneita tai vastaavaa. Tämä vaihtoehto sallitaan vasta kun muut vaihtoehdot on ensin eliminoitu. Tämä on hyvä järjestelmä, mutta se johtaa helposti kategoriavirheiden ja olkiukkoragumenttien rakentumiseen.

Näkisin, että tämä on hyvä perustella hieman tarkemmin. Aloitan anekdootilla. (Ei hätää, lupaan muuttua vähemmän poleemiseksi ja enemän järkeväksi. Eli jatkaa toisella anekdootilla. Tämä voisi kuulostaa helvetin tyhmältä, mutta lukiessa paljastuu että näin ei ole.)

Juttelin taannoin kreationistin kanssa. Jän aloitti keskustelunsa viittaamalla että hänellä on tieteellinen termodynamiikkaa koskeva argumentti. Tämä oli toki jo tässä vaiheessa tuttu aihe, eikä herättänyt juurikaan uskottavuutta. Hän nosti esille Sewellin argumentin joka oli juuri silloin laitettu liikenteeseen. Melkoisen pian havaitsin että se ei käsittele termodynamiikkaa ollenkaan. Itse asiassa Sewellin argumentti oli vielä omituisempi kuin se klassinen kreationistien virhe termodynamiikassa ; Normaalistihan kreationistit sekoittavat avoimen ja suljetun systeemin toisiinsa, eli unohtavat että termodynamiikan toinen pääsääntö toimii vain suljetuissa systeemeissä. Kreationsitit soveltavat sitä avoimissa järjestelmissä kuten maapallolla ja ennen kaikkea DNA:ssa. Tämän unohtaminen johtaa siihen että heistä termodynamiikka estää evoluution. Sewellin argumentissa ei enää puhuttu edes lämpöopista vaan se, mikä termodynamiikassa koskee lämpöä oli hänellä laitettu kompleksisuutta koskevaksi ilmiöksi. Termodynamiikkahan ei ole fyysikkojenkaan mukaan 1:1 liitoksissa rakenteiden monimutkaisuuteen, joten tässä ilmiötä laajennettiin vielä eteenpäin.

Fyysikoille on aivan luontevaa jakaa toimintarajoja. Heistä maailma ei ole niin dogmaattinen että yhden säännön olisi välttämättä toimittava kaikkialla. ; Einsteinin kovasinta lainaten he toki haluavat esittää asiat niin yksinkertaisina kuin mahdollista, mutta eivät tätä yksinkertaisemmin. Näin ollen fyysikoista on luontevaa että termodynamiikan toiselle pääsäännölle annetaan toimintarajoja, joiden sisällä se toimii ja joiden ulkopuolella se taas ei toimi.

Merkittävää oli, että kaava oli kuitenkin sama. Se, että kreationistit tekevät toistuvasti tämän virheen termodynamiikan kanssa ei johdu siitä että he olisivat typeriä. Sewellkin taatusti ajatteli olevansa sisäisesti koherentti. Se, että "evoapina" ei suostu siihen että sama tieteen kaava toimii kaikkialla on heistä kaksoisstandardi ja jonkinlaista huijaamista ja epäreiluutta. Jotain joka osoittaa että evoluutikko on domeenispesifi eikä ajattele kokonaisvaltaisesti. He unohtavat että tieteessä rajojen selvittäminen on hienoa ; Esimerkiksi termodynamiikan toisen pääsäännön rajat ovat olleet Prigoginen bravuuri jopa Nobelin palkinnon arvoisesti.

Näin ollen paatunutkaan kreationisti ei välttämättä ole "maailmankuvansa sumentama tai tyhmä". Syynä on heidän suhteensa argumentointiin. He eivät ole empiristejä vaan rationalisteja. Silloinkin kun he käsittelevät luonnontieteitä, he eivät käsittele sitä luonnontieteenä vaan rationaalisuuden kautta. Tämä ei tietysti ole yllättävää koska fysiikassa selityksen perustana on yhtälö. Kuitenkin se, että ajtellaan että luonnontieteellinen metodi tarkoittaisi samaa kuin rationaalisuus on väärin. Rationaalisuus tarkertuu liikaa lopputulokseen ja jättää perustelujärjestelmän kokonaan huomaamatta.

Esimerkiksi "Do Be Do Be Do" -blogi muistuttaa tästä viittaamalla Sajaman tieteenfilosofiaan. "Tieteellisen tiedon hankinta on yleisten periaatteiden etsimistä ja selventämistä. Kun periaatteet on löydetty ja selvennetty, tieteellinen tieto voidaan esittää loogisten päätelmien muodossa - aksiomaattisena järjestelmänä. Siinä tiedetty asia on loogisesti johdettu jostakin yleisemmästä periaatteesta. Ja näin se on samalla todistettu. Tyypillisessä tapauksessa tiedetty asia on lause muotoa “SaP” eli “Kaikki S ovat P”  - ” Emme tiedä asiaa tieteellisellä tiedolla ennen kuin olemme löytäneet syyn ja kun olemme löytäneet syyn, voimme ilmoittaa sen syllogismia käyttäen" Lopputulos on usein hyvinkin looginen ja tätä kautta muotoiltavissa argumenteiksi jotka noudattavat rationaalisuutta "Tieteen kannalta tärkein syllogismin muoto on kolme sisäkkäistä luokkaa sisältävä Barbara, joka on syllogismeista yksinkertaisin ja täydellisin sisältäen kolme affirmatiivista ja univeraalia lausetta: “SaM (selittävä syy), MaP (selittävä syy) siis SaP (selitettävä fakta)”, ( ( ( S ) M ) P )." kuitenkin tiede ei ole samaa kuin rationalistinen koherenttien argumenttien rakentaminen vaan sen sijaan "Tieteellinen tutkimus on syllogismin välitermin etsintää." Tämä etsintäosuus on oleellisen tärkeä.

En kuitenkaan ole vielä toistaiseksi löytänyt ainuttakaan kreationistia joka tämän eron olisi tajunnut ja ymmärtänyt ja soveltaisi sitä argumenteissaan. He ovat poikkeuksetta rationalisteja, eivätkä hallitse empiiristä ja luonnontieteellistä selvittävää ajattelua. Rationalismi toimii kuitenkin lähinnä insinööritieteissä. (Ja kreationisteista monet ovatin joko teologiapainottuneita tai "inssejä" tai molempia.)

Olisi kenties leimaavaa jättää asia tähän. Osa kokee että kreationistien paukuttaminen on halveksuttavaa koska se pilkkaa uskontoa "heikoimman lenkin kautta". Heistä asiat pitäisi käsitellä vahvimman lenkin kautta. Olen itse samaa mieltä. Nädhäkseni teologit jotka kritisoivat ateismia sen huonoimpien argumenttien kautta ovat hieman omituisia, koska heidän pitäisi mollata niitä parhaita argumentteja (jotka eivät ole nekään kovin vakuuttavia näin agnostikon silmiin.) Mutta kreationistien rajoite koskee myös sofistikoituneita teologeja.

"Usko, järki ja filosofia" -blogissa käsitellään Craigin ja Enqvistin debattia joka tapahtui aiemmin Suomessa. Perusta näkyy jo alussa Kirjoittaja moittii otsikon "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" takana teologian vihollisia hyvin jäsennetysti. Tärkein on kätevästi alussa napakkana pakettina ; "Fyysikot Lawrence Krauss ja Kari Enqvist kritisoivat molemmat väittelyissään William Lane Craigia vastaan Craigin argumenttien logiikkaa, ei niiden premissejä. Tämä tuntui varsin käsittämättömältä, sillä Craig oli muotoillut argumenttinsa yksinkertaisiin deduktiivisiin muotoihin, esimerkiksi modus ponensiin ja disjunktiiviseen syllogismiin. Kuka voisi “kritisoida” esimerkiksi modus ponensin validisuutta? Krauss ja Enqvist kuitenkin tekivät näin, vedoten kvanttifysiikkaan." Keskustelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen että kun modus ponens ja vastaavat ovat logiikan järjestelmiä, ja Craigin argumentti nojaa niihin, niin sitten logiikan olisi pakko päteä tai vaihtoehtona koko päättelyjärjestelmä pitäisi hylätä. "Craig vastasi useaan otteeseen, että mikään kvanttimekaniikan löytö tai havainto ei pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa. Jotkut ei-klassilliset systeemit, kuten niin sanottu “kvanttilogiikka”, hylkäävät klassisen logiikan eräät peruspilarit kuten kahden totuusarvon käytön (”bivalenttisuuden”) sekä kolmannen poissuljetun lain (jokaiselle mielekkäälle lauseelle p, joko p on totta tai ei-p on totta; kolmatta vaihtoehtoa ei ole). Näitä lakeja kritisoivat ei-klassilliset logiikat ovat kuitenkin pienen pieni vähemmistökanta, eikä fysiikka sinänsä itse asiassa edes viittaa millään tavalla kolmannen poissuljetun lain pätevyyttä vastaan. Enqvist lisäksi eksplisiittisesti totesi, että hän ei kannatta kvanttilogiikkaa. Sen sijaan, Enqvistin mukaan klassisen logiikan sekä todennäköisyysteorian pätemättömyys kvanttimaailmassa on silkka “havaittu fakta”. Todellisuuden perimmäiset ainesosaset eivät siis tottele klassisen logiikan ja todennäköisyysteorian lakeja." Craig oli saanut Enqvistillä kahvilla selitykseksi Bellin epäyhtälöt. Kommenteissa "lauri" selittää että "Eli jos ymmärsin oikein, Bellin yhtälöt ovat ristiriidassa JOKO klassisen todennäköisyyslaskennan TAI suhteellisuusteorian minkowskialaisen tulkinnan kanssa. Meidän tulisi siis hylätä jompi kumpi, ja Enqvist ja kummppanit hylkäävät mielenkiintoisesti mieluummin klassisen todennäköisyyden."
1 : Craig selittää että "Well, fortunately, after our debate Enqvist and I went out to lunch together, and I was able to ask him directly what he meant. You can imagine my shock when he replied that what he was talking about was the violation of the Bell Inequalities by quantum mechanics! My mind shot back to my debate with Krauss, and it suddenly dawned on me that that is what he also must have been talking about! When Enqvist said this, I replied that the experimental results on Bell’s Theorem exposed a failure of physics but surely not of probability theory itself. But he was adamant, maintaining that the results exposed a deficiency in probability theory, which had predicted the wrong results." Tämä on mielenkiintoista, koska tämä on virhe jonkalaisia olen itse tehnyt joskus, tosin vuosia sitten.Se oli ensimmäisiä vastavetojani Plantinga Warrantia vastaan ja se oli ensimmäinen draft, eli oletettavasti ja kenties odotetustikin se failasi. (Siksi en nykyään ohita warrantia tällä argumentilla, käytän toisia, parempia, sellaisia joihin ei ole tietääkseni tarjolla toimivia vastavetoja.) Ajattelin että jos ihmisen mieli on erehtyväinen ja sen erehtymättömyys osoitetaan tieteellä, niin tämäkään tulos ei olisi vakuuttava. En huomanut että perusoletus on itse asiassa että jos systeemi toimii erehtymättömästi niin sitten ristiriitaa ei synny in first place ; Voisi ajatella että tämä olisi tie ulos. Mutta itse asiassa virhe syntyy siten että käytetään todennäköisyysteoriaa ja saadaan omituisia todennäköisyysteorian kanssa ristiriitaisia tuloksia. Craig arvioi että jos todennäköisyyslaskelmat kumotaan todennäköisyyslaskelmilla niin itse päätelmäkin muuttuisi vääräksi. Tämä on omituitsa koska yleensä juuri se että jollain systeemillä rakennetaan sisäinen ristiriita on se juttu jolla näytetään että se ei ole sisäisesti koherentti järjestelmä. Tästä ei nyt tässä tämän enempää. On vain ironitsa huomata miten joskus pienet sielut ajattelevat samalla tavalla.

Tässäkin perusongelmana on juuri se, että todennäköisyys nähdään vahvana klassisen fysiikan alueella joka ei ole se kvanttifysiikan mellastelualue. Ei siis tarvitse hylätä koko logiikkaa kaikkialla, vaan lokalisoida se. Logiikka on empiristille aina kontekstisidonnaista (heliumpallo nousee päästäessä ylös, keuhkoilmalla puhallettu laskeutuu alas.) Empiristille logiikka  ei ole taivaasta napattu transsendentti aksioomaoletusjärjestelmä jota pitäisi dogmaattisesti ja epäavomielisesti noudattaa aina ja kaikkialla ettei "samalla logiikalla vaan tule eri tuloksia" vaan logiikkakin oikeutetaan. Näin ollen on selvää että Craig ei esimerkiksi käsittele sellaisten empiristien kuin Larry Laudanin tieteenfilosofian ajattelumetodeja. Luonnontieteellisessä ajattelussa ei olla rationalisteja, eli ei uskota että olisi jokin tyhjästä annettu premissilista tuottaisi logiikan aksioomat joista ei saisi ja voisi olla erimielisiä. Siinä logiikka ansaitsee tilansa ansioillaan ; Logiikka joka toimii hedelmällisesti empiirisessä tutkimusohjelmassa on empiirinen vakuus että tämä logiikka on muuta kuin tyhjä oletus. Sillä vaikka haluttu näkökulma rajoittaakin tutkimusta siten että saadaan vain otetun näkökulman mukaisia tuloksia, niin se määrä, se että niitä tuloksia saadaan paljon, onkin sitten merkki siitä että tämä logiikka on todellisuuden kanssa yhteensopiva.
1: Laudania vakavammin tätä käsittelee esimerkiksi oma favouriteni, Quine. Hänen koko ajattelunsa perustuu sisäiseen koherentisointiin jossa yksikään näkemys ei ole puhdas ikuinen ja muuttumaton aksiooma eikä puhdas empiirinen verifioitu ikuinen muuttumaton havaintokaan... Itse asiassa teologit eivät koskaan käsittele naturalismia naturalismia vaan arvioivat jostain syystä naturalismia aina rationalismin ehdoin. Kokevat ilmeisesti voittavansa? Minä taas näen että tämä tekee heistä olkiukottavia idiootteja.. Muitankin nimekkäitä filosofeja on tässä kohden ja oleellista on että heidät kaikki ohitetaan eikä teologit ymmärrä empiristien luonnonlakien luonnetta vaan soveltavat kaikkeen puhdasta metafyysistä rationalismiaan.
___1.1: Ironista on että moni teologi näkee että kristinusko on erittäin oleellinen empiirisen tieteen kehitykselle. Samat tyypit eivät vuosisatoja empiirisen käännöksen jälkeen osaa ymmärtää edes sitä mitä empiristinen tieteenfilosofia on ja lisäksi nojaavat esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen totaalisen rationaalismipohjaiseen jumalan määrittelyyn. Tämä on erityisen huvittava kömmähtely koska se vie uskottavuutta tältä "kristinuskon tiedeylhäisyysideologia" -näkemykseltä.

Tällä on merkitystä. Sillä tosiasiassa Craigin jumalatodistuksienkin taustalla on vahvasti nimeomaan idea siitä että universumi ei voi syntyä tyhjästä. ; Tämä on itse asiassa se keskustelunaihe käytännössä aina mukana jumalatodistuksissa, mutta se kohtaa kuitenkin yllättävän usein "horse laughin" ; Tämä on mielenkiintoista koska jos aihe on vain naurahduksen arvoinen, miksi debatoida. Valtaosa uskonnollisesta naturalismia kritisoivasta jumalatodistuksesta voidaankin nähdä siten että ensin keskustelun aiheeksi otetaan "voiko universumi syntyä tyhjästä vai onko Jumala joka sen on luonut" ja punnitaan kumpi on laadukkaampi (jopa onko vain toinen mahdollinen). Sitten tässä tulee vastaan jotain vastavetoja, jotka aikaansaavat logiikkanikottelua. Tämä yleensä peitellään jollakin tavalla rakentamalla jonkinlainen rationalistinen eiempiirisesti testattava lisäoletusvärkki joka peittää ongelman (joka on siis tieteenfilosofian kannalta sama kuin episykli oli vanhassa maakeskisessä maailmankuvassa, se poistaa ristiriidat mutta ei ongelmaa). Lopulta nikotus siirtyy siihen että esitetään retorinen kysymys jota ei tarkoiteta kysymyksenä. Tämä on jonkin muotoinen "uskooko tuohon muka oikeasti kukaan?" tai vedotaan käsiäänestyksellisesti että "ei ole yleistä" vaikka olisi esimerkiksi fyysikkojen parissa hyvinkin yleistä. Tämä on pohjimmiltaan premissi jossa oletetaan keskustelun lopputulos. Tämä ei ole keskustelussa onnistuminen, vaan jos loogiset nikottelut ovat verenkierron häiriöitä, on tämänlaiseen horse laughiin ryhtyminen sama kuin sydänkohtauksessa tempoilu. Nähdäkseni kun ajaudut tämänlaiseen, olet ehdottomasti ja lopullisesti hävinnyt eikä sinulla ole enää jäljellä kunniaa keskustelijana eikä ihmisenä. (Voitte puolestani vaikka tappaa itsenne. Kiitos.)

Bellin epäyhtälötilanne on mielenkiintoinen, sillä se on todellakin rationalismia vastaan. Se on nimittäin jotain joka tarjoaa "pick two" -tilanteen. Craig yrittää pelata kaikilla kolmella ; Hän määrittelee rajoitteet joilla universumi voisi syntyä. Tämä on "naturalismin rajoitteita tutkiva lähestyminen" joka tarkoittaa sitä että sitä on pakko lähestyä "naturalismin" pelikentästä. On katsottava mitä empiristit sanovat päättelystä ja perustelusta. Jos empirian teorioita arvioidaan jonkun toisen teorian kautta, syntyy vain kategoriavirhe koska teoriaa arvioidaan aivan toisilla pelisäännöillä. (Jos tämänlainen sallittaisiin minä voittaisin joka ikisen argumentaation kaikkialla. Valitettavasti niin tekisivät kaikki muutkin):

Jos halutaan suojella logiikkaa, niin on huomattava että on tunnettua että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka eivät oikein solahda nykytieteessä yhteen. Jos siis on olemassa universaali kaavasto, niin teoriat ovat väärin. Kun Craig kritisoi teorioiden rajoja hän kuitenkin käsittelee niitä kuin ne olisivat ehdottomia ja että ne ovat parhaat teoriat jotka näyttävät sen mitä rajoitteita universumin syntymisessä on ja ei ole. Jos on pakko käyttää aina ja kaikkialla yhtä päättelysäännöstöä voidaan siis joutua muuttamaan fysiikka. Ja kun perustelut nojaavat tähän fysiikkaan eikä siihen parempaan fysiikkaan, niin tässä ei tutkitakaan voiko universumi syntyä tyhjästä vaan ainoastaan sitä että ovatko nykytieteen teoriat lopulliset ja valmiit. Tämä ei ole mielenkiintoista (koska on selvää että ne eivät ole) ja ennen kaikkea kysymyksen kannalta irrelevanttia (tyhjästä syntymistä ei kumotakaan vaa isketään heikkoon ja vajaaseen linkkiin.) ~ Jos siis pidetään tieteen teoriat perustelun ytimessä, niin tottakai on huomattava että on luovuttava koherentista logiikasta ; Kvanttimekaniikka ja suhteellisuusteoria toimivat eri määrittein. Jos taas pidetään koherentti logiikka pohjana, ei luonnontieteen rajoja olekaan osoitettu sinne minne Craig ne sanoo.
1: Enqvistille "bivalenttisuus" toimii muualla kuin kvanttifysiikan alueella, eli esimerkiksi universumin syntyä koskevissa aiheissa. (Ei ole mielipidekysymys missä niitä saa käyttää ja ei saa. Kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian kohdalla molemmilla on sovellusalueet jotka ovat täsmälleen yhtä mielipideriippuvaisia kuin se, missä termodynamiikan toinen päänsääntö toimii ja voidaanko se laittaa 1:1 samaksi kuin kompleksisuus.) Näin Enqvistin ei tarvitse luopua klassisesta logiikasta täysin, hän käyttää sitä vain siellä missä sitä on oikein soveltaa eikä kaikkialla vain siksi että käyttää sitä yhdessä paikassa. Näin ollen kysymys "Asettaako nykyfysiikka logiikan ja todennäköisyysteorian kyseenalaisiksi?" on yhtä outo kuin "asettaako nykykvanttifysiikan logiikka suhteellisuusteorian kyseenalaiseksi?" tai "asettaako avoimet järjestelmät termodynamiikan toisen pääsäännön kyseenalaiseksi?" Ne ovat väärään dikotomiaan perustuvia kysymyksiä. Niiden käyttö on intuitiolla oppimattomalle kaduntallaajan arkijärjelle sopivaa, mutta tämänlaisen paikka ei ole akateeminen sofistikoitunut teologia. (Tai akateeminen "yhtään mikään".) Niihin vastaus on yksinkertaisesti "väärin kysytty".

Nähdäkseni Craigin kalam -ajatus siitä että vain Jumala voisi koota universumin, niin Enqvistin ei tarvitse muuta kuin näyttää että on mahdollista rakentaa fysikaalisesti koherentti teoria. Hän peräti näyttää tämän ja sanoo että jos kvanttifysiikan ei oleteta noudattavan klassista todennäköisyyttä, niin universumin syntyä koskevat rajoitteet eivät olekaan sellaisia kuin mitä Craig sanoo niiden olevan. Näin ollen Craigin tulisi osoittaa että tämä näkökohta olisi väärässä. Koska ilman tämän todistamista hän ei suinkaan aja Enqvistiä tappioon, vaan joutuu tunnustamaan että hänen perusteluissaan on syviä ongelmia. Craig ei siis onnistu todistamaan että empirismillä on sisäisiä rajoitteita jotka estäisivät universumin synnyn. Näin eliminointi epäonnistuu eikä tulos ole korkeintaan kuin "voi olla Jumala" (joka on agnostikon silmin sama kuin epäonnistunut ja täysin turhanpäiväinen saivartelujumalatodistus) ja että "voi olla että on olemassa fysiikan maailmankuvia joiden mukaan universumi ei voi syntyä tyhjästä" (joka on agnostikon silmiin vähintään yhtä tylsä tulos ellei tylsempi.)

Enqvist nähdäseni jyrää Craigin argumentin juuri siksi että hän näyttää miten fyysiikan mukaan tilanne ei ole niin kuin Craig sanoo. Craig selvästi eliminoi joitain näkemyksiä fysiikasta. Mutta en ole vielä toistaiseksi löytänyt yhtään teologia jonka mukaan yhden jumalamallin (vaikkapa antropomorfistisen 10000 vuotiaan ihmiskeskeisen maakeskisen maailmankaikkeuden luovan jumalan) voisi kumota, että se tarkoittaisi että koko jumalakonsepti olisi hylättävä. (En ajattele näin minäkään, eli fiksuja ovat teologit tässä kohden, ja kaikki ateistit eivät taas todellakaan ole.) Kritiikki näyttää oikeastaan vain että nämä jumalatulkinnat eivät ole relevantteja, ja kritiikkiä tulisi kohdistaa juuri niihin jotka ovat loogisia ja ehyitä. (Eli ei motata heikointa lenkkiä ja väitetä että tämä on sama kuin koko vastakkaisen ideologian kumous, kumota yhden kuolakreationistin humalassa tekemiä pikaistuskannanottoja ja väitetä että sofistikoitunut teologia on tällä sama kuin kumottu ja naurettava.) Craigin pitäisikin siksi jättää saivartelu sikseen ja iskeä tätä vahvinta kuvaa vastaan sen sijaan että selittäisi horse laughina että "onpas naurettava maailmankuva". Kun se ei ole naurettava jos se on empirian mukaan mahdoton.

Craigin tappio tuleekin siitä että hän tarjoaa rajoitteita universumin synnylle ja premissoi nämä tavalla jota Enqvist ei hyväksy. Olinkin huvittunut kun Enqvistin lähtökohtaa debattiin pidettiin naurettavana. Osa pahastui kun Enqvist määritteli keskustelukentän eri tavalla kuin Craig. Nähtiin että Craigin vierailu olisi sama kuin se, että Craig määrittelisi argumentaation rajat ja ehdot. Enqvistin reagointitapa oli erityisen nokkela koska se otti huomioon vierailijan argumentin ja kohteli sitä erilaisella ratkaisulla, joka näytti että Craigin ajattelu on "rationalismiboksin sisäpuolella" ja että empiria on tässä kontekstissa itse asiassa "out of box -ajattelua". Voitto sillä että naturalistit pakotettaisiin uskomaan naturalisminvastustajien peruspremissit lähtökohtaisesti sillä että vierailijalle annettaisiin auktoriteetti on melkoisen pelle.
1: Tilanne on hyvin vahvasti aikaa ja liikettä koskevaa Zenonin nuolta muistuttava paradoksi ; Sen mukaanhan nuoli ei voi liikkua koska kun lentorata pilkotaan äärettömän pieniksi osasiksi, niin olisi oltava ajanhetki jossa nuoli olisi kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta se voisi liikkua. Kun nuoli kuitenkin liikkuu, niin voidaan sanoa että on aivan rationaalista olettaa että syynä on Zenonin päätelmissä oleva virhe. Zenonin premisseissä (laajemmin  päättelysysteemissä, ei oikeasti voida jakaa eroa "käy premissejä vastaan" ja "käy logiikkaa vastaan" koska logiikka on sekin pohjimmiltaan nimenomaan ja vain kasa premissejä. Premissejä jotka rationalisti joko vain olettaa tyhjästä tai käsittelee presuppositionisesti.) Jos Zenon selittäisi että vastakkain on se, että nuolta teleporttaa Jumaluus ja että liike kertoo siksi aina Jumalallisesta muutosaktiosta, hän joutuisi sisäisestä koherenttiudestaan huolimatta vastaamaan siihen että empiristit eivät näe todellisuuden rajoituksia tällä tavalla, ja että esimerkiksi jos nuolta ajatellaan kontinuumien kautta, nuolen lento -ongelmatkin ratkevat. Zenon voisi selittää että hänen logiikkansa on virheetöntä ja hän voi pitäytyä premisseissään. Näin hän saisi pitää hellimänsä jumalaopin jota mielellään kertoo kaikille (muut eivät ole yhtä mielissään tästä mutta Zenon ei välitä näistä näkemyksistä koska hän toimii ihmisyyden ja rakkauden puolesta eikä välittäminen tunnetusti sovi näihin konsepteihin.) Koska Zenon käsittelee luonnon rajoitteita asettaessaan esteitä liikkeelle, hän astuu väkisin kysymyksiin jotka ovat juuri luonnontieteen ratkaistavia. Kvanttifysiikan tutkimukset näyttävät että ajatus universumin jakamisesta tiukkaviivaisesti ei ole toimivaa, vaan todellisuus on "äärimmilleen leikattuna" kvanttifyysinen jossa on toisenlaiset lait.

Nähdäkseni lainaamani teksti kuitenkin näytti että Craigin perusongelmana on liiallinen hyväntahtoisuuden periaate. Hän selkeästi yrittää sovittaa Enqvistin puheita niin että ne mahdollisimman hyvin sopisivat rationalistien ajattelulaatikkoon. Eli hän yrittää tulkita Enqvistiä niin että hän mahdollisimman hyvin sopisi rationalistisen perustelutavan sisälle. Tämä on kohteliasta, mutta valitettavasti se johtaa kateogoriavirhepohjaiseen olkiukkoargumentaatioon luonnontieteen rajoista puhuttaessa. Ihan siksi että hän yrittää sovittaa toisen logiikkaa omaan laatikkoonsa niin kovasti että ei huomaa että toisella on ihan toisenlainen laatikko. Ja tällä laatikolla on erilaiset rajoitteet, sellaiset joita Craig ei ole huomannut käsitellä.

Vilahtavaa solipsismia

"Debates aren't really about evidence, sound logic, and intellectual honesty. They're about bullshitting your way through, having good stage presence, and being tricky."

Nyky-yhteiskunnassa julistusta ja käännyttäistä pidetään lähtökohtaisesti pahana. Myös minä pidän niitä lähtökohtaisesti pahana. Siksi ainakaan minun ei ole juurikaan tullut kiinnitettyä huomiota siihen tosiasiaan, että valtaosa ihmisistä pitää julistusta ja käännyttämistä lähtökohtaisesti pahoina asioina aivan eri syin kuin mitä itse teen.

Tähän liittyen löytyy kuitenkin hyä teksti "Käännyttämisen hyveestä" jossa nostetaan esille se, että valtaosa vastustaa julistusta ja käännyttämistä siksi että nykymaailma on postmoderni ja kulttuurirelativistinen. Itse taas vastustan näitä ilmiöitä siksi että käytännössä ne ovat nimenomaan kulttuurirelativistisia ilmiöitä. "Käännyttämisen hyveestä" esittää että "Melkein kaikki ihmiset näyttävät ajattelevan, että käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat pahoja asioita. Julkisessa keskustelussa asia on selvä: ketään ei saa tuomita, vielä vähemmän käännyttää missään nimessä, ja jos jollakin on oikeassa olemisen pakko, tätä tyyppiä pitää välttää." Kuitenkin teksti nojaa siihen että "käännyttäminen, oikeassa olemisen pakko ja tuomitseminen ovat mielestäni hyviä asioita. Eikä pelkästään hyviä asioita, vaan tekisi mieleni sanoa, että jos emme yritä käännyttää muita, emme usko kykyymme tavoittaa totuus, ja jos emme tuomitse pahoja tekoja, niin meissä on jotain vikaa." Artikkeli muistuttaa esimerkiksi (a) moraalista, että "Jos tuomitseminen tarkoittaa moraalisten arvostelmien tekemistä, jokainen ihminen, jolla on moraalisia näkemyksiä, tuomitsee." ja (b) totuudesta, että "On hyvää ja oikein, että ihmiset uskovat asioita, jotka ovat tosia, ja eivät usko asioita, jotka eivät ole tosia."

Olenkin tekstin kanssa juuri samaa mieltä siinä, että kulttuurirelativismi ja postmodernismi ovat totaalisesti etääntyneet totuuden ja etiikan käsitteistä. Ja vaikka alkuperäisessä kulttuurirelativismissa erimielisyyskin oli sallittua, koska tulkinta oli aina sidoksissa lähtökohtiin, on tästä kuitenkin syntynyt yhteiskuntatasolla vieläpä hyvin eriskummallinen väännös jossa tämä tuomitaan ja kielletään. Vaikka kulttuurirelativismi ei välttämättä tarkoita mitään "suvaitsemattomuuden suvaitsemista", on nykykulttuurin postmodernistinen ja kulttuurirelativistinen henki degeneroitunut nimenomaan tämänlaiseksi passiiviseksi nysväämiseksi. Totuus muuttuu tällöin ponnettomaksi "näkökulmaksi" ja etiikka latistuu "henkilökohtaiseksi mieltymykseksi."

Näin ollen voidaankin nostaa esille filosofian historian aamuhämäristä klassinen vastakkainasettelu. Sokrates vs. sofistit. Sofistit olivat poliittisia puhemiehiä joiden taito oli retoriikassa. Heidän keskustelunsa koko henki oli siinä että heillä oli asiakas jolla oli mielipide. Puhuminen taas oli vaikuttamisen keino jolla mahdollisimman moni yritettiin suostutella kannattamaan tätä tiettyä asiaa. Tämän tavoitteen vuoksi kaunopuheiset sofistit yrittivätkin liehakoida ja manipuloida. Ihmisistä tämä silosanaisuus ja kaikkien mahdollisten kantojen tukeminen ja puolustaminen oli kenties miellyttävää, mutta siinä etäännyttiin totuudesta. Sofisti tarjosi näkökulmaa. Sofistit tarjosivat sosiaalista tukea, joka oli itsetuntoa lietsovaa ja suoraan yhteiskunnalliseen valtapeliin linkkiytyvää. Sokrates taas oli ärsyttävä, sillä hän otti asioiden punnitsemisen ytimeen. Sokrates ei hakenut sosiaalista hyväksyntää eikä hänen näkemyksensä viehättänyt vallanpitäjiä koska asenteena jo pelkkä Sokrateen tapa lähestyä asioita oli aina riski.

Sokrateen asenne on tietysti hyvä. Sillä tosiasiassa harkinnalla ja logiikalla on vain yksi arvo. Se kulkee kohti totuutta ja/tai etiikkaa. Siinä missä sofistejen ongelmana on se, että 50% ajasta puolustetaan väärässolevaa, on filosofin harkinta jotain joka punnitsee asiat uusiksi. Koska toinen ei ota opikseen ja toinen ottaa, käy silloin helposti niin että debattia ei synny niistä asioista joista ollaan yksimielisiä. Tämän jälkeenkin debatissa ollaan 50% ajasta väärässä. Mutta se, joka on valmiimpi punnitsemaan ja vaihtamaan mielipiteitään on oikeassa yli 50% ajasta, ja hänen vastapulensa rooli on roikkua alun perin arvotuissa väärässäoloissa, joten debattihetkellä hän on sitten "tasapuolisuuden vuoksi" useammin väärässä. Näin ollen sofisti joka kohtaa filosofin on erimielisyystilanteessa varsin heikoilla.

Tästä minulla on tämänlaiseen liittyvästä solipsismista hupaisa esimerkki. Keskustelin erään ihmisen kanssa, jonka mukaan koko universumi oli tietoinen viimeistä atomia myöten. Hän itse asiassa esitti että kvanttitason ilmiöillä on esitietoisuus koska ne "reagoivat" maailman kanssa esimerkiksi kaksoisrakokokeessa. Hän tulkitsi myös säieteorian ytimen tällä valolla. Kun selitin että eikö hän tässä lähinnä katso mitä maailmassa on, ja määrittele tätä sitten tietoisuudeksi, hän sanoi että oikein muutakaan ei voida tehdä. Minä muistutin, että voi. Voin esimerkiksi ennaltamääritellä että tietoisuus liittyy neuronien toimintaan. Näin kissat olisivat tietoisia mutta pöytä ei. Kriitikosta tämä oli nuiva ja lokeroiva näkemys jossa valmiiksi tiedetään että mitä tietoisuus on. Selitin, että niinhän tuossa toisessakin vaihtoehdossa on määritelty mitä tietoisuus on ja että ennalta tiedetään että maailma myös on tietoinen. ~ Ja että tämä tiivistyy määrittelykysymykseksi. Itse ratkaisin ongelmat "trivialisoimalla" ne. Kaikki ovat yksimielisiä ihmisten tietoisuudesta ja että oikeastaan edes kissan tietoisuudesta ei ole erimielisyyksiä. Muualla onkin sitten kysymys "rajanvetokysymyksistä" jotka perustuvat siihen miten tietoisuus määrittyy. Ja muistutin että jos säieteoriakin muuttuu tietoisuuden ilmentymäksi, muuttuu määritelmänvaihdoksen mukana oikeastaan kaikki ne intentiot ja motiivit joiden vuoksi ajatus tietoisesta universumista olisivat viehättäviä ; Merkitys muuttuu sisällön muuttuessa ja siksi ei voida ajatella että "säieteoriatietoisuudella" maailman tulkitseva ihminen ajattelisi siihen taakse minkäänlaisia "kissatietoisuudelle" ominaisia piirteitä.

Tässä mielessä "käännyttämisen hyve" onkin ongelmissa. Se nimittäin puolustaa enemmänkin erimielisyyden ääneen esittämistä, eli puolustaa suullista argumentatiivista kommunikaatiota. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että se ei tosiasiassa puolusta ollenkaan sitä minkä esimerkiksi minä käännyttämiseksi tai julistamiseksi määrittelen. ; Tämän huomion jälkeen teksti näyttää peräti omituiselta. Onhan klassinen "fundamentalistitemppu" väittää että julistus ja käännytys on keskustelua. Tässä tukena käytetään joitain analogioita joita julistuksella on esimerkiksi ns. "asiallisen ja tärkeän ja järkevän" argumentaation kanssa. Ja ohittaa tärkeät epäanalogiat. Näin se, mikä erottaa julistuksen argumentaatiosta jää syrjään. Koska eroa ei tehdä, on selvää että julistuksen kriteeriattribuutteja ei tuoda riittävässä määrin esiin. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että oikeasti puolustuspuhe ei käsittele ollenkaan julistamista ja käännyttämistä, vaan nimenomaan keskustelua.

Analogiasaivartelulla tämä konseptien kanssa sekoilu vain hämärretään. Argumentaatiota puolustettaessa julistuksen nimellä rakennetaan julistusta kritisoivien näkemyksestä olkiukko sekä rakennetaan keskustelu sivuraiteille vievä red herring. Ja kun strategiaan alkaa nippuuntumaan tällä tavalla argumentaatiovirheitä, on selvää että ei olla kovin laadukkaalla pohjalla.

Toki se, että ero voidaan rakentaa ei vielä tarkoita paljoakaan. Sillä kenties uskonnolliset toimijat harjoittavatkin oikeasti keskustelua. Tällöin olisi leimaavaa kutsua heidän toimintaansa ollenkaan julistukseksi. Aihehan ei itsessään tee keskustelusta julistamista, vaan väärä asenne.

Tämän selventäväksi on hyvä pompahtaa "Filosofian puutarhoihin" jossa käsitellään tällä viikolla Helsingissä tapahtunutta Enqvistin ja Craigin välistä debattia. Kirjoittaja kokee myötähäpeää Craigin argumentaatiosta. Arvio viittaa Enqvistin suuntaan ; "...miten jaksat väsymättä piikitellä meitä filosofeja ja tuoda esiin näkemyksesi siitä että rakas tieteenalani on olennaisilta osin selkeää ajattelua häiritsevää viheliäistä sananvääntelyä. Tänään osallistuin Veritas foorumin järjestämään väittelytilaisuuteen jossa kohtasit professori William Lane Craigin keskustelussa "Can Universe Exist Without a God?". Enkä enää ihmettele asennettasi ollenkaan. Seuraavan kerran teokseesi tarttuessani yritän muistaa, että synkkä käsityksesi filosofeista ja filosofiasta saattaa hyvinkin johtua siitä että olet joutunut enimmäkseen tekemisiin professori Craigin kaltaisten sofistinretaleiden ajattelijoiden kanssa." Pääsyynä oli se, että "Totuutta rakastavalle filosofille vastapuoli on nimittäin aina mahdollinen hyväntekijä: joku joka on valmis näkemään argumentoimisen vaivan koetellakseen uskomuksiani ja vapauttaakseen minut mahdollisista harhakuvitelmistani. Siksi väittelyn vastapuolta tulee aina kohdella kohteliaasti ja mahdollisimman hyväntahtoisesti. Craig sen sijaan oli ylimielinen, omahyväinen, alentuva ja pyrki hallitsemaan keskustelua. Hän valitti surkeasti siitä ettet toiminutkaan hänen odotustensa mukaan etkä lähtenyt keskustelemaan niistä argumenteista joista hän oli valmistautunut keskustelemaan." Craigia toki puolusti "Otto", joka kertoi, että Craig oli vieraileva luennoija. "Minusta on jokseenkin ymmärrettävää ilmaista odottaneensa keskustelukontekstin perusteella, että osallistujalla on debatissa tietty rooli, jossa hän pyrkii tarjoamaan tietyn näkökulman puolesta mahdollisimman vahvan keissin. Tämä on kätevää ihan siitäkin syystä, että molemmat osallistujat ovat hyväksyneet keskustelun otsikon ja valmistelleet perustelunsa tämän pohjalta. Tämä auttaa mm. siihen, että keskustelijat puhuisivat mahdollisimman vähän toistensa ohitse. Debatin konventioihin on tavannut kuulua, että osallistujilta tulisi voida odottaa oman roolinsa mukaista argumentaatiota, sekä vastapuolen argumenttien huomioimista. Jos kyseessä olisi kahvipöytäkeskustelu, tuollaisista valittaminen olisi tietysti naurettavaa."

Kuitenkin on selvää että debattimaailma ei noudata mitään "Ottopojan lakeja";
1: Itse asiassa filosofiassa positivismin murskautumiseen johtavalla tiellä voidaan nostaa esille eräs debatti jossa oli mukana Popper. Wittgenstein oli esittänyt hänelle kutsun jossa oli mukana tehtävänanto. Vierailijan oli esitettävä jonkinlainen filosofinen pulma (puzzle). Popper huomasi tämän, saapui silti paikalle ja esittelikin filosofisen ongelman (problem). Tämä ei tietysti ollenkaan täyttänyt Wittgensteinin tehtävänantoa. Se suorastaan iski kovasti ytimeen ;Wittgensteinin mukaan koko filosofia oli sitä että tartuttiin pulmiin ja vältettiin viimeiseen asti ongelmia. Popper onnistui kuitenkin nostamaan esiin sen, että ongelmia ei voitu välttää ja että filosofia ilman ongelmia ei ollut edes mahdollista.
2: Paul Davies kuvaa "Kultakutrin arvoitus" kirjansa sivulla 199 tapauksen jossa hän oli kehittänyt uuden kulman debattiin matkalla ollessaan taksissa. Koska debatit ateismista ja uskonosta muuttuivat helposti itseääntoistaviksi, Davies näki arvokkaaksi hämmentää keitosta uusilla ideoilla. Hän nostikin esille sen, miten multiversumimaailma sisältää virtuaalimaailmojen riskin. Hän iloitsi siitä että ateistit olivatkin säikähtämisen sijaan ottaneet asian vakavasti ja ottaneet sen osaksi omia mietintöjään. Davies muistuttaakin siitä että oikesti debattien suurin anti on yllättävyydessä. Siinä missä luennointi on sitä että asia esitetään sellaisena kuin sen itse näkee ja muut ovat sidottuja tähän, on debatissa aina yllätysriski. Ja jos osaa jo tilaisuudessa ottaa toisen heittämät ideat vastaan, syntyy kokemus siitä että toinen kokee keskustelun arvokkaana ja on kiinnostunut muustakin kuin omasta navastaan. Ja on se näyte ammattitaidostakin. Vähemmän hyvä, mutta silti ansiokas on myös se, että kohtaamansa asiat käyttää myöhemmin hyväkseen. Esimerkiksi Puolimatkan kanssa debatoineet ovat kieltäytyneet jatkosta huomattuaan että Puolimatka ei muuta esityksiään saamansa kritiikin pohjalta ja tätä kautta syntyy vain junnausta. Sellaiseen on tylsää osallistua koska keskustelukumppanin rooli on vain antaa sulka hattuun. "Tuonkin kanssa on debatoitu, asia on siis vakavasti otettava ja tämäkin on "voitettu"" -hengessä.

Kun kyseessä ei ole väitöskirjanesitystilaisuus tai luentosarja jossa esitetään tietyn kirjan tiettyä argumenttia tietystä kulmasta, vaan käsitellään laajempia alueita ja aiheita (kuten "Voiko Universumi olla olemassa ilman Jumalaa?") on selvää että debatissa ei olla sitouduttu mihinkään tämänlaiseen tiettyyn näkökulmaan. Siksi oli aivan oikein että Enqvist nosti esiin oman näkökulmansa. Itse asiassa jos Craig on niin joustamaton että ei kykene sopeutumaan siihen jos keskustelu etenee yhtään hänen ennaltamääräämiltään raiteilta, on selvää että hänen "ymmärryksensä kosmologiasta" ei ole niin hyvin reflektoitua kuin mitä hänen faninsa mielellään väittävät. Ammattitaito näyttäytyy etenkin näissä livedebateissa nimenomaan niin että luennoijan osaamisesta käytetään vain jäävuorenhuippu. Se, että Craig valittaa että hänen harjoittelustaan jää valtaosa piiloon pitäisi siis olla suorastaan ilmiselviö eikä mikään valittamisen paikka.
1: Asia on tietysti oleellinen, sillä Craig on oikeati tunnettu siitä että hän vaatii vastapuoleltaan "naturalistista tieteen todistamaa selitystä" kun hän itse saa vain leikkiä-saivarrella pelkän logiikan tasolla. Kristityt, myös Craig, käyttää myös mielellään aikaa naturalismin rajoitusten ruotimiseen ja pitää näitä todisteena siitä että luonto ei voi olla naturalistinen. Kun Enqvist nostaa esiin sen että tiede on ihmismielellistä prosessointia, ja rajoitteet ihmismielessä eivät ole todellisuuden rajoitteita, ei voi oikeasti sanoa muuta kuin että "Ihan oikeasti, jotkut filosofit ymmärtävät että logiikka kuvaa myös ihmismielen rakennetta ja on siten yhteismitaton luonnon, kuten kvanttimaailman kanssa." ... "Tunnen itseni suorastaan fiksuksi kun ymmärrän, että ilmiö ja sen tulkinta ovat eri asioita ja että Sinä olet kiinnostunut niistä ilmiöistä." Tosin uskonen että Enqvistin argumentaation takana on myös kokemukset ja tutustumiset Tapio Puolimatkan ajatteluun. Enqvistin argumentaatio iskee "todista, todista tai aukkojen jumala iskee koska mysteeri on oikein peittää nimeämällä sen taakse Jumala jonka ominaisuuksia emme tietysti tutki koska Jumala ei ole sillai naturalistinen" -asennevammojen ytimeen.
2: Itse asiassa Otto, jolla lieneekin takanaan erityisen pitkä historia siitä miten keskustelujärjestelmiä rakennetaan ja arvioidaan väärin viittaakin kahvihuonekeskusteluihin. Kuitenkin juuri siellä on otettava huomioon toisen osaamisen. Argumentit on silloin sitoutettava kommentoijan omaan osaamistasoon, käytettävä pohjaa jonka tämä ymmärtää. Craigia päinvastoin myydään Auktoriteettina isolla A:lla. Tyyppinä joka reflektoi astronomian ja kaikki alat ainakin "sata kertaa paremmin kuin Enqvist". (Väitelause ei ole omani, mutta Otto on nähnyt tämän lauselman eikä kritisoinut sitä eli on varsin perusteltua väittää että hän kannattaa sitä itse täysin sydäminsä.) Kun kerran osaa, ei vaihteleminen voi olla ongelma. Korjausvaatimus kertookin siitä että Craig on nimenomaan inkompetentti, jolta puuttuu osaaminen ja hallinta alueelta jolla hän kivasti PR -kiertueillaan kommentoi suvereenilla auktoriteetilla ja karismallaan.

Itse asiassa Oton vaatimus on huolestuttavampi kuin voisi ensivilkaisulla kenties luulla. Sillä kun esille nostetaan Kraussin debatti Craigin kanssa, nousee esille se, että olennaista oli juuri näkökulmaero Krauss itse kuvaa argumentaation ratkaisemista seuraavalla tavalla "As I stressed at the time, I did not come to debate the existence of God, but rather to debate about evidence for the existence of God. I also wanted to demonstrate the need for nuance, to explain how these issues are far more complex than Craig, in his simplistic view of the world, makes them out to be."

Tämän muistuttaminen oli itse asiassa oleellisen tärkeää. Craighan esimerkiksi käytti Bayesin kaavaa tavalla jolla sitä ei voi perustellusti käyttää ; Craig oli rationalisti ja piilo-oletti todennäköisyydet (=ennaltapäätti että Jumala on todennäköisempi tietyin ehdoin jotka hän tiesi jo ennen laskelman alkua pitävän paikkansa tai jotka hän peräti oletti pitävän paikkaansa). Bayesin kaavaa ei kuitenkaan voi valitettavasti käyttää näin "Craig began with an attempt to demonstrate his scientific and mathematical credentials by writing a rather meaningless equation on this first slide, which he then argued would be the basis for his 'evidence'. The equation, in words said that if the probability, given the data, gave one a greater than 50% likelihood for God's existence, then this was evidence. He even presented this as a pseudo- Bayesian Argument. The problem is that using mathematical probabilities in this fashion ONLY makes sense if you have a well defined probability measure, and if one can check that the conclusions one draws are not sensitive to one's priors. He did not explain this at all, nor do I think he understood it when I tried to explain it to him."

Craigia kuitenkin puolustetaan selittämällä, että jos evidentialistinen lähtökohta otetaan käyttöön, on voitto suoraan seurausta näistä peruslähtökohdista. Craigin lähtökohtien kerrotaan olevan toisenlaiset. Ja esitetään suorastaan, että kun tilanne on tämä, niin miksi ihmeessä Craig pitäisi pakottaa ottamaan tämä lähtökohta huomioon! "I know, just as you do, that it is impossible to prove by scientific means alone, therefore, if the only tools you will allow me to use are the tools of science, then I have lost before starting. Like you, I win all the arguments where I get to chose the parameters." Että asiaa olisi lähestyttäävä sisäisen koherenssin kautta ; Toki argumentti on itse asiassa Kraussin sisäisen logiikankin kannalta oleellinen. Sillä jos puhutaan evidentialistisesta lähestymistavasta, koko pointti on siinä että "Yes there is a possibility that there is a God, he just doesn't believe it so." Craig määrittelee jumalaa ja argumentoi tämän puolesta tavalla joka tekee siitä lähinnä yhden mahdollisuuden. Koko pointti on kuitenkin siinä, onko Jumala todella tieteen valossa uskottava hypoteesi vai ei.

Se, mitä tässä Craigin puolustuksessa tulee kuitenkin esiin on se, että jopa tiukan linjan kreationistit ovat nykyään "näkökulmaihmisiä". Kun varhainen kreationismi oli nimenomaan sitä että evoluutio oli objektiivisesti ja luonnontieteellisesti väärin ja kreationismi luonnontieteellisesti ja objektiivisesti oikein, on keskustelu muuttunut - osittain toki Intelligent Designin vaikutuksesta - siihen suuntaan että se esittää että kysymys on "samat havainnot, eri tulkinnat" -tilanteesta. Tämä taas palauttaa meidät takaisin siihen mikä oli julistuksellisuudessa huomattavaa. Kreationismi oli alkujaan "uskovainen joka uskoi olevansa Sokrates". Nykyään he "tunnustavat ääneen olevansa sofisteja." Tämä tarkoittaa sitä että totuus ja etiikka ovat muuttuneet presuppositionistiseksi.

Kreationistit haluavat ja vaativat että keskustelua lähestytään heidän premisseidensä kautta eikä muutoin. Itse asiassa esimerkiksi "Oton" vaatimukset Enqvistin sanomisia ja lähestymistapoja kohtaan olivat suoranaisesti todisteita siitä että tämänlaista asennetta löytyy uskovaisten parista. He siis tunnustavat että kysymys on näkemyksistä ja maailmankuvista ja vaativat että kun heidän kanssaan keskustellaan, ei saa olla "erimielinen premisseistä" koska se on tyhjää. Ja että päin vastoin kun puhuu Craigin kaltaisen henkilön kanssa, olisi pakko lähestyä asioita vain ja ainoastaan Craigin määritelmien kautta. Ja että tämä on debattien henki. Tämän vaatimuksen totteleminen valitettavasti muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi sofistiseksi julistamiseksi. Enqvistin pitää siis alistua Craigin määritelmiin ja muut näkökulmat täytyy kieltää. Niitä ei voi ottaa esille kun aiheena on universumin syntyä muistuttava aihe. Tämä on hyvin valaisevaa, kun muistetaan se puhe vainosta ja näkökulmien kunnioittamisesta jota "Otto" itse onkin hyvin usein jaksanut tuoda esiin ja josta hän on puhunut.
1: Valitettavasti samalla logiikalla pöytä muuttuu ehdottomasti tietoiseksi olennoksi. Ja valitettavasti voimme muistuttaa että jos on totuuskriteeri, kieltää jotain asioita epätosina. Näin ollen käännyttämisen hyvyys -artikkeli kertookin itse asiassa sen, että Otto on vihainen siitä että "naturalisteilla" on laatuvaatimuksia!

Tästä saa tietysti hyvän esimerkin kun muistelee että Craigin perustelu Pahan ongelmaan on ilmiselvästi sellainen, että esimekriksi "Raamatun" Jumalan komentamien kansanmurhien oletetaan olevan "valkoisia" ja sitten yritetään selittää miksi se on valkoista. Näin kysymys ei enää ole siitä onko maailma "musta" vai "valkoinen" vaan yksinkertaisesti keskustelu on muuttunut sosiaaliseksi valtapeliksi ja politikoinniksi. Craig yksinkertaisesti on yhtä luottava Jumalan kuin koirien olemassaoloon ; Craigin ongelmana on se, että koirailmiö voidaan selkeästi määrittää, havaita ja mitata. Toisin kuin Jumalakonsepti. Tämä epäanalogia tekee hänen argumentaatiostaan huonompaa kuin haluamme oikein missään tunnustaa.

Oma argumentaationi rakentuu nimenomaan sen varaan että Jumalan olemassaolotodistukset ovat maailmankuvariippuvaisia. Näin niitä ei ole yleispätevästi todistettu. Jumalan olemassaolo on siksi hieman kuin pöydän tietoisuus ; Joku voi argumentoida silmät korvat päästään määrittelemällä että näin on. Minua ei kiinnosta pätkääkään, koska tämänlainen lähestymistapa trivialisoi koko ongelman ; Kissan tietoisuus on silti järkevämpi ja rationaalisempi, koska se on relevanttien ja koeteltavien tietoisuusmääritelmien mukaan "joka tapauksessa tietoista" (myös sen mukaan jolla pöytäkin on tietoinen.). Minä rakastan totuutta. Siksi fundamentalistien harjoittama maailmankuvallisuuden tunnustaminen on tunnustus siitä että agnostismi on ainut järkevä ratkaisu Jumalakysymykseen. Ja se, että he muuttavat "todistamistasolta/tietämistasoilta" "näkökulma/mahdollisuustasolle" on tunnustus siitä että he eivät kestä emotionaalis-sosiaalista iskua joka tästä tunnustuksesta seuraa.

Maailmankuvallisuus tunnustaa että uskovaiset eivät nomenomaan keskustele, vaan tarjoavat presuppositionismia, vilahtavaa solipsismia. He ovat sofisteja joilla on enemmän oikeudessa sosiaalista kannattajien puolelleen voittamista koskeva case, kuin totuutta tavoitteleva ote. He julistavat. Ja kyllä. Tässä julistamisessa ja käänyttämisessä ei ole mitään niitä positiviisia piirteitä joita alkuun laittamani linkki ansiokkaasti toi esiin. ~ Sen sijaan paljastuukin nimenomaan se, että nykyajan teologia on jopa fundamentalistisimmillaan postmodernia totuudesta ja etiikasta etääntymistä. Jotain jossa ennalta päätetään että jokin on eettistä tai ei ole ja sitten pelataan sen mukaan. Jokin jossa totuus on lähtökohtakysymys ja loppu on sitä että "hyvällä itsetunnolla" (~lue narsistisella egolla) kierretään ihmisille huutamassa tätä omaa näkökulmaa välittämättä pätkääkään näistä muista.

Koska olen debatoinut uskovaisten kanssa vain "aivan helvetin paljon" onkin oloni tältä osin itse asiassa sellainen että en ota lähestyvää uskonmiestä "filosofian puutarhan" tapaan minään "potentiaalisena hyväntekijänä". Sen sijaan asenteeni on hieman kuin sillä Zenmestarilla joka löi uppiniskaista ja oppimatonta oppilastaan kepillä päähän. Oppilas valitti sitä että hän ei ollut vielä tehnyt mitään väärin. Zenmestari kysyi että miksi hänen tarvitsisi odottaa.

Kun on käynyt riittävän määrän debatteja, tajuaa (a) Sen minkä Paul Davieskin on huomannut. Eli että keskustelu junnautuu kliseisille radoille jotka eivät opeta yhtään mitään uutta. Näin ollen syntyvät keskustelut ovat sisällöltään sellaisia kuin olisit jo käynyt ne. Kun uutta ei tule, ei voi tapahtua oppimista ja näkemysten punninnan kautta tapahtuvaa mielipiteenmuuttumistakaan. (b) Sen mikä herätti "filosofian puutarhoissa", eli että nuiva suhtautuminen selittyy sillä että kokemusmaailma filosofeista/teologeista koostuu Craigin kaltaisella asenteella liikkuvista uskonmiehistä. (Onko olemassa muunlaisia, en ole tavannut. Palaa tässä kohden kohtaan a ~ Todellakin. Miksi minun tarvitsisi odottaa?

---

Kirjoittaja olisi muutoin tullut kuuntelemaan Craig vs. Enqvist -debattia, mutta hänellä oli tärkeämpää ja järkevämpää tekemistä. Hänen täytyi valitettavasti juuri samanaikaisesti harjoittaa obsessiivista masturbointia kotonaan.

ignorantit kaikenpuhujat.

"Scientific American (Aug. 2010)" sisälsi Lawrence Kraussin kirjoituksen otsikolla "Faith and Foolishness". Siinä aiheena oli koulutusjärjestelmän kartoitus. Koulutusjärjestelmän onnistumisia kun mitataan erilaisilla testeillä. Amerikkalaiset ovat usein pärjänneet niissä huonosti. Syynä on esimerkiksi evoluution ja big bangin käsittäminen. Usea ei hyväksy näitä asioita.

Itse asiassa näiden aiheiden kohdalla esille nousee kannanotto siihen että koska useiden uskontojen näkemykset eivät hyväksy niitä. Koska esimerkiksi evoluutioteorialla - ja hieman yllättäen Big Bang -teorialla - on ikävä spillover effect joidenkin uskolle, eli he eivät voi pitää vakaumustaan ja uskoa evoluutioon, ei evoluutiosta kysymystä pidetä kohteliaana tai edes sallittuna. Muistutetaan että usko ja tiede on pidettävä erillään.

Kraussin mukaan tämä kertoo siitä että uskonto on vahvemmassa asemassa kuin tiede. Jos tiede rikkoo jotain uskonnollista tabua, sen arvo pitää heittää syrjään. Sen esiintuonti on epäkunnioittavaa ja väärin. Krauss oli samalla huomannut että juuri samat sensuroimista vaativat tahot vaativat myös keskimäärin enemmän avoimuutta Näkemyksistä olisi keskusteltava avoimemmin.

Kraussista tässä on selvä epäsymmetria : Jos näkemys on uskonnonvastainen mutta tiedemaailman vallitseva paradigma, siitä pitää puhua ikään kuin häpeillen. Mutta epätieteelliset näkemykset pitää esittää tieteellisinä koska mielipiteenvapaus. Samat tahot vaativat samanaikaisesti sensuuria että lisääntynyttä keskustelua.

USA:ssa fundamentalistit näkevät tämän tietysti aivan konsistenttina. Evoluutio ja alkuräjähdys ovat heistä epätotta ja niitä vastustetaan. Ja koska tiedemaailma ei hyväksy heidän totuuttaan, vaan pidättäytyy esimerkiksi evoluutiossa ja big bangissa, se vainoaa.

---

Kirjoittaja kannattaa ns. gang bang -teoriaa. Siinä keskiössä on se, että ei uskota seksin ja lapsien väliseen yhteyteen. Sellainen on vain seksihullujen mytologiaa. Sen sijaan luotetaan kansanperinteen suosimaan ulkosynnyttimeen jota ei tarkemmin identifioida mutta joka saattaa olla haikara. Hän on tyrmistynyt siitä miten tämä vakava aihe yritetään sensuroida tiukasti. Se saa osakseen julmaa naureskelua eikä sen tieteellisiin väitteisiin edes oteta vakavasti kantaa.

Ajatukset ja kokeet.

"Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili."
(Eppu Normaali, urheiluhullu)

Kamppailulajeissa korostetaan usein asennoitumista. Herrigelin "ZEN ja jousella ampumisen taito" -kirjassa mestari neuvoo oppilaitaan miettimään jousiammuntaa paitsi ampuessaan, myös matkallaan harjoituksiin. Itsekin olen huomannut, kuinka erilaisiin tilanteisiin itsensä kuvitteleminen ja niihin selviytymistapojen kehittely on hedelmällistä oppimisen kanssa. Kaikki kuvittelu ei kuitenkaan ole hyödyksi. Moni on varmasti esimerkiksi pikkulapsina mielessään kuvitellut itsensä ikään kuin Turtlesiksi tai muuksi sankariksi, joka päihittää vihollisia sadoittain. Tämä ei kuitenkaan ole samalla tavalla kehittävää. Koska niissä ei mietitä tosiasioita. Lisäksi Herrigel kuten minäkään ei voi oppia toimea vain mietiskelemällä. "Väline on myös otettava kauniiseen käteen." Ja aina välistä kuvittellut tilanteet osoittautuvatkin vääriksi. Kokeillessa harhaluulot rapisevat.

Filosofiassa ajattelu on aina ollut tärkeässä sijassa. Sokrates korosti älyä niin paljon, että hän piti fyysisen todellisuuden tutkimusta järjettömänä touhuna. Platon ei juuri ollut empiirisempi. Hänen mukaansa todellisuus on heijastumaa. Se, mitä havaitsemme on vain ideamaailman varjo. Häntä kiinnostivat ideat.

Eräällä tavalla tunnettu luolavertaus valottaakin kuinka vähän Platon arvosti empiiristä tutkimusta: Empiristit, "havaintoihinsa luottajat" ovat kuin niitä kahlehdittuja, jotka näkevät vain varjoja. Todellista viisautta ja vapautta oli sen sijaan nähdä idea.

Kreikkalaisia kiinnosti ennen kaikkea "vedenpitävyys". Argumentin tuli kestää kaikenlaisia vastaväitteitä. Lawrence Kraussin kirja "Kvintessenssi" kuvaa, kuinka tälläinen puhtaasti "nojatuolipohjalta" tapahtuva maailmanselittämminen oli muotia pitkään. Esimerkiksi René Descartesilla oli oma selitykensä, jota hän ei testaillut empiirisesti. Hänelle riitti että se oli "järkevä", eli likimain "mahdollinen". (Tälläinen johtaa tietysti kahdenlaisiin totuuksiin; Sellaisiin, jotka kestävät aidosti kritiikin ja ovat tosia, ja sellaisiin jotka ovat vain immunisoineet itsensä vastaväitteille dogmatisoimalla itsensä tai johtamalla itsensä kehäpäättelyyn.)

Tässä suhteissa heidän tapansa tutkia muistutti niitä lapsia, jotka fantasioivat voittavansa tyyppejä. He eivät sotkeneet asioihin kokeilua.

Systeemi kuitenkin kehittyi, ja empiria osoitti toimivuutensa niin lääketieteen kuin muillakin aloilla. Aristoteles oli kenties viisas, mutta se, että Totuus saatiin vertaamalla näkemyksiä Raamattuun ja Aristoteleen mielipiteisiin ja näiden pohjalta tehtyihin rationalisointeihin, ei vielä riittänyt.

Tämä kääntyi huippuunsa, kun empiristit, käsyttelevät ajatuskokeita. Heille ajatuskoe lähti kasasta oikeita havaintoja, joiden pohjalta rakennetaan näkemyksen siitä, että jos teoria on totta, mitä pitäisi loogisesti seurata jostain tietystä tilanteesta. Tätä seurataan tarkasti, yksityiskohtaisesti matematiikalla ja katsotaan onko teoriassa järkeä. (Ja tätä järkevyyttä vertaillaan sitten muiden teorioiden järkevyyteen.) Ja tässä näkemyksessä ei luoteta pelkkään "havaintojen sopivuuteen", vaan myös siihen, kuinka pakotetusti näin tapahtuu. Jos teoria sallii kaiken, sitä ei pidetä hyvänä. Jos se sen sijaan sallii vain osan mahdollisista tapahtumista, ja nämä havainnot tapahtuvat, se on jo heti paljon parempi. Tärkeää on myös se, että ajatuskokeet ovat testattavissa. Ajatuskokeen jälkeen koe suoritetaan, ja jos se on todella tärkeä tai uudenlainen, tätä testiä vielä toistetaan. Ja tällöinkin tehdään aitoja kokeita.

Toinen, filosofien usein käyttämä tapa, taas on se, että oletetaan että jotain on tapahtunut ja sitten mietitään mitä se voi tarkoittaa. Mitkä johtopäätökset kyseisestä tapahtumasta ovat päteviä ja mitkä taas eivät. Kun filosofit toimivat näin, heidän ei tarvitse kokeilla. Kyseessähän ei ole suoranaisesti todellisuutta koskeva väite, vaan väite siitä mitä jostain tapahtumasta on loogista sanoa. Voidaan sanoa että he eivät empiirikkojen tapaan katso maisemaa, vaan sen sijaan kiillottavat silmälaseja.

Argumenttina käytettävästä ajatuskokeesta ei sen sijaan käy Granville Sewellin tapa tehdä "ajatuskoe", joka koostuu kuvitteellisesta ystävästä tekemässä kuvitteellista tietokoneohjelmaa, jota ei käytännössä voida toteuttaa, ja tämän väitetystä lopputuloksesta, jota ei voi tietenkään varmistaa tai koetella mitenkään, ja tämän kuvitellun lopputuloksen väittämisen faktaksi ja tämän pohjalta todellisuutta koskevien syvällisten päätelmien tekeminen. Ilman testaamista tehty väite siitä että jotain tapahtuu ei voi korvata aitoa koetta. Vaikka sitä kuinka kutsuisi "ajatuskokeeksi".